perjantai 2. elokuuta 2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Rikoskomisario Gamache #01)

Louise Penny:
Kuolema kiitospäivänä
(Still Life, 2005)
367 s.
Bazar 2019
Suomennos: Raimo Salminen
Kirjastosta


Jane Neal kohtasi luojansa varhaisaamun usvassa kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina.

Pienen kanadalaisen Three Pines -kylän rauha häiriintyy kun joku ampuu Jane Nealin jousipyssyllä. Rikoskomisario Armand Gamachen tiimi arvelee ensin tapahtumaa metsästysonnettomuudeksi. Kukapa nyt haluaisi tappaa kaikkien rakastaman mukavan tätösen? Pian kuitenkin selviää, että kyläläisillä on koko joukko salaisuuksia ja joku murhasi Janen kylmäverisesti.

Heti alkuun on pakko sanoa, että suomennoksen nimestä huolimatta kukaan kirjassa ei taida kuolla kiitospäivänä. Kuolema kiitospäivänä on toki vetävämpi kuin esimerkiksi Kuolema juuri ennen kiitospäivää, mutta en siltikään pidä sellaisista kirjan nimistä, jotka eivät mitenkään vastaa kirjan sisältöä. Sen sijaan pidän paljon kirjan kansikuvasta, joka kiinnitti huomioni keväällä kun selasin kirjakatalogeja. Kivan värinen ja kuten kirjailijan nimikin, se antaa heti kuvan siitä, millaisen dekkarin pariin tässä ollaan sukeltamassa.

Luen harvemmin dekkareita ja silloin kun luen, kirjassa täytyy olla joku minua miellyttävä koukku. Tässä se on neitimarplemainen asetelma, jossa viehättävän kylän seesteisyys onkin vain kulissi, joka kätkee alleen vihaa ja salaisuuksia. Kirjan on ilmestynyt 14 vuotta sitten ja täytyy kyllä sanoa, että se näkyy mielestäni joissain vanhanaikaisissa sanavalinnoissa ja siinä, miten erilaisia vähemmistöjä kuvataan. Three Pines on metsän keskellä ja se asujaimistoon kuuluu täsmälleen yksi (1) musta nainen ja kaksi (2) avoimesti homoa miestä. He näkyvät kylän katukuvassa kuin vaahtokarkit salmiakkipussissa ja heistä revitäänkin muutama itsensä tiedostava vitsi. Toisaalta kirjailija tuo esiin myös sen, miten hyvin he tosiaan erottuvat joukosta ja millaisia ennakkoluuloja he ovat elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan. 

Pidin kirjan värikkäästä henkilökaartista ja etenkin rikoskomisario Gamachesta, joka lähestyy eläkeikää ja rupattelee mielellään ihmisten kanssa kahvikupposen äärellä onkien heistä enemmän tietoja kuin he olisivat halunneet paljastaakaan. Tarinalla on monta kertojanäkökulmaa ja suurin osa niistä oli niin hauskoja, että nauroin ääneen vaikka vitsi ei aina maailman omaperäisin tai tuorein ollutkaan.


"- - Ja hän oli puhdas. Tuoksui oikein saippualta. Hän tuli aina kaupunkiin muiden tukkijätkien kanssa Thompsonin työmaalta, ja koko porukka erottui joukosta, koska he eivät lemunneet härskiintyneelle karhunihralle. Kaye hinkkasi heidät varmaan lipeällä."

Gamache ihmetteli miten matalalla rima mahtoi olla, kun naisen viehättämiseen riitti se, ettei haissut karhunraadolta.
(s. 70)


Mukaan mahtuvat myös muun muassa aina töykeä ja suorasanainen Ruth sekä juuri Gamachen tiimiin liitetty  harjoittelija, nuori konstaapeli Yvette Nichol. Jälkimmäinen on kertakaikkiaan raivostuttava, kaiken väärin ymmärtävä ja sosiaalisesti täysin kyvytön itsekeskeinen pyrkyri, joka on juuri näiden ominaisuuksiensa vuoksi täydellinen hahmo tähän kirjaan. Se, miten muut reagoivat häneen potkaisee juonen usein uusiin suuntiin, ja sekä Gamache että hänen oikea kätensä komisario Beauvoir ovat välillä valmiita repimään hiuksiaan Nicholin möläytysten vuoksi. Kirjan tylsimmät hahmot ovat taiteilijapariskunta Carol ja Peter, ja minulla on paha aavistus siitä, että heistä tulee sarjan  tärkeimpiä keskushahmoja Gamachen tiimin ohella.

Juonellisesti tarina ei ole kovinkaan yllättävä, vaan kirjan vahvuus on sen hahmoissa ja Pennyn kerronnassa. "Kiltti mummeli tapetaan ja nyt keskitytäänkin hänen elämäänsä kuuluneisiin erikoisiin tyyppeihin" on kai jo oma dekkarilajinsakin. 

Jatkoa odotellessa!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 42. kirjailijan nimi viehättää sinua [33/50]
Jotenkin nimestä tiesi heti, millaista dekkaria alkaa lukemaan. Ei Louise Penny voisi mitenkään olla raakojen citydekkareiden kirjoittaja.
* Kirjankansibingo - puu

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Heinäkooste

Heinäkuu oli minullakin kesälomakuukausi, joten lukemiset menivät sen mukaan mitä mahtui matkalaukkuun ja mitä löytyi lomapaikan kirjastosta. Kirjaston varaukseni napsahtivat aktiivisiksi kun palasin kotiin, ja koska en muistanut taaskaan tarkistaa missä kohtaa varausjonoa olin, olen jo hakenut pienen pinon lainoja kotiini... Kirjavahingosta ei näköjään ikinä viisastu!


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 175 sivua

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
Pienistä ilkitöistä raakaan murhaan. Mukanaan pitävä juoni, mutta olipas rasistinen.

Kyung-sook Shin: Hovitanssija
Orpotytöstä hovitanssijaksi 1800-luvun lopun Koreassa. Kiinnostava idea, mutta sekava ja sirpalainen kerronta.

Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa: kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun
Oikean elämän Robinson Crusoet. Viihdyttävä ja nopealukuinen tietopaketti.

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
Mikrohistorioita porvarinrouvista piikoihin. Kiinnostavia minielämäkertoja värikkäästä Turusta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista

Veli Pekka Toropainen:
39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista
236 s.
Turun Museokeskus 2019
Kirjastosta


Tämän kirjan kaupunkilaisnaiset elivät 1600-luvun Turussa, ja heidän tarinansa on koottu pääasiassa kaupungin oikeuslähteistä.

Hoksasin tämän kirjan vieraillessani Turun linnassa (suosittelen!) ja pistin sen heti varaukseen. Kirjaan on koottu 39 turkulaisnaisen tarinat, jotka on kerrottu minäkertojien kautta. Mukana on niin rikkaita porvarisleskiä kuin piikoja ja käsityöläisiäkin, joten kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista naisten elämä on silloin ollut. Tietojen kokoaminen oikeislähteistä on varmasti ollut kovan työn takana, koska jotkut näistä naisista ovat olleet raastuvassa aina kun selkänsä käänsi ja toiset vain muutaman kerran vuosikymmenten saatossa.

Päällimmäisenä tästä jäi mieleeni se, että näiden oikeusjuttujen seuraaminen olisi varmasti ollut toisinaan hulvattoman hauskaa ja aina mielenkiintoista. 


Ilmoitin oikeudelle, että epäilin hänen aikaisempien tekojensa perusteella haluavan minusta itselleen vain yhden orjan lisää. Hän ei toiminut minua kohtaan kuten pojan kuului, vaan kuten kelmi. Siksi kieltäydyin ehdottomasti hyväksymästä häntä valtuutetukseni, ja toivotinpa vielä seitsemän tuhatta pirua istumaan hänen päänsä päälle.
(s. 100)


Elämä 1600-luvulla oli kovin erilaista kuin nyt ja se näkyy näissä oikeusistunnoissa ja niihin johtaneissa tapahtumissa. Kaikilla kauppiailla tuntui olevan velkoja, vekseleita ja saatavia vähän joka suuntaan, ja niiden setvimiseen käytettiin valtavasti aikaa ja vaivaa. Perinnön perään saatettiin lähteä vuosikymmeniä isovanhemman kuoleman jälkeen ja sotasille käytiin niin lusikoista kuin suolastakin. 

Naiset olivat yhtä innokkaita harrastamaan raastupaa kuin miehetkin, mutta he hoitivat homman useimmiten välimiehen kautta. Naisenhan ei oikeastaan ollut sopivaa puhua omasta puolestaan, vaan heillä piti olla miespuolinen holhooja tai ainakin valtuutettu. Tästä huolimatta oli ilahduttavaa huomata miten itsenäisesti naiset kuitenkin saattoivat toimia, ja että rangaistukset esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista koskivat myös miehiä. Kirjassa kerrotaan leskistä, jotka miehensä kuoleman jälkeen taistelivat kynsin hampain liiketoiminnan jatkumisen puolesta. Hyvä porvarin vaimo oli nokkela ja laskutaitoinen, ja osasi johtaa liiketoimia miehensä ollessa matkoilla tai kuollut.

Mielestäni kiinnostavimpia tarinoita olivat ne, joissa kerrottiin enemmän näistä naisista kuin heidän perheistään. Osa tarinoista keskittyy hyvinkin tarkasti yhden naisen elämään kun taas toisissa hän tuntuu olevan vain sivuosassa. Samat nimet vilahtelevat tarinasta toiseen ja se auttaa kokonaiskuvien luomisessa, ja selväksi käy myös Turun piirien pienuus. Jonkun huolehtivana tätinä mainittu henkilö voi olla toisen esimerkki hyvämaineisesta vaimosta tai omasta verivihollisesta, joka huijasi kaupanteossa. Etenkin naisille maine kunniallisena ja luotettavana vaimona oli tärkeä yhteiskunnallisen aseman ja oman uskottavuuden säilyttämisessä.

Eli kiinnostava kattaus erilaisia naisia, 1600-lukua ja turkulaisia mikrohistorioita! Kirjan lopusta löytyy pitkä lähdeluettelo.


Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2019 - 41. kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää [32/50]
En koko elämääni, mutta hetkellisesti aikamatkaajana. Näiden oikeusjuttujen seuraaminen olisi tosiaan ollut vähintäänkin mielenkiintoista. 

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa : kivikaudelta keskiajalle ja 1900-luvun alkuun

Ulla Koskinen:
Suomessa selviytymisen historiaa:
kivikaudesta keskiajalle ja
1900-luvun alkuun

293 s.
Into 2018
Kirjastosta


Elettiin kevättä vuonna 1830.

Suomalaiset selvisivät vuosituhansia ilman sähköuuneja, kännyköitä ja tee-se-itse-idiooteille -opaskirjoja. Miten he sen tekivät? Millaista tietoa ja taitoa heillä oli, joka meiltä nyt puuttuu? Ulla Koskisen tietokirjassa perehdytään oikeisiin robinsoncrusoilijoihin eli esivanhempiimme. 

Kirja on jaettu erilaisiin osa-alueisiin kuten Lämpö ja suoja sekä Ruoka ja juoma. Jokaisen osan johdantona on hieman tarinallisempi pätkä Kakkurin vaarin elämästä, jonka kautta havainnollistetaan monia kirjassa käsiteltyjä aiheita. Mielestäni kirja olisi toiminut ihan hyvin ilman niitäkin, mutta kiva niitä oli silti lukea. Tai kiva ja kiva. Voiko sanoa, että on kiva lukea elämästä, joka oli täynnä 1800-luvulle ja 1900-luvun alulle tyypillistä kurjuutta, nälkää ja kuolemaa? Ehkä voi kun asia on esitetty tällä tavoin. Koskinen on popularisoinut valitsemansa aiheen hienosti ja kirjan parissa viihtyy varmasti jokainen, jota aihe vähänkään kiinnostaa.

Tykkään itse lukea selviytymisjuttuja, joihin voisi oikeastaan laskea melkein koko ihmiskunnan historian. Sisulla ja sinnikkyydellä on roikuttu kiinni elämän reunassa vaikka koko maailma on ollut sitä vastaan. Osa kirjassa kerrotuista asioista oli tuttuja ennestään, mutta liki 300 sivuun mahtuu niin paljon nippelitietoa, että uusiakin asioita löytyi vaikka kuinka paljon. Enimmäkseen sellaisia juttuja, jotka saivat ihmettelemään sitä, miten vähällä on selvitty ja miten hirveät tai ainakin vaikeat asiat ovat olleet täysin normaalia elämää.

Esimerkiksi hätäravintona usein mainittu pettu on itse asiassa ollut osa täysin "normaalia" keväistä ruokavaliota ympäri Suomen, ja sitä on syötetty myös vauvoille kuin sosetta ikään paremman puutteessa. Nälkä oli aina läsnä. Lapsityövoiman käyttö 1800-luvun tehtaissa oli täysin normaalia eikä kukaan kantanut huolta siitä, että paljasjalkaiset lapsoset juoksivat kuuman pien päällä jalkapohjat käristyen. Kun työntekijöinä oli lapsia (ja naisia), turvallisuutta ja työolosuhteiden parantamista ei edes vaivauduttu miettimään.


Edes työnteko ei ollut ilmaista. Pellavatehtaan kehruukoneilla työskentelevien tyttöjen piti puhdistaa koneet joka viikko ja ostaa tätä tarkoitusta varten itse rasvaa sekä tuoda kotoaan peltinen laatikko, johon kura kerättiin.
(s. 162-163)


Hieman kohtuutonta tuollainen.

Kirjassa korostui myös se, miten raskasta työtä naiset joutuivat tekemään. Kyllä joo, miehillä oli metsästys ja rakentaminen jne., mutta silti, ja naiset auttoivat myös näissä hommissa. Esimerkiksi ruoanlaittoon ja karjanhoitoon meni valtavasti aikaa ja tarvittiin myös paljon fyysistä voimaa. Esiäideillämme oli todellakin ruista ranteessa. Parhaimmillaan lapsi synnytettiin aamuyöllä ja parin tunnin päästä mentiin lypsämään lehmät ja keittämään puuroa. Tai pahimmillaan, tällainen raataminenhan oli omiaan tappamaan tuoreen äidin esimerkiksi ponnistelusta seuranneeseen verenvuotoon. Kirjassa mainitaan toki sekin, että oli myös miehiä, jotka auttoivat naisia kotitöissä. Hatun nosto heille.

Kaiken kaikkiaan kirja on viihdyttävä ja nopealukuinen tietopaketti kiinnostavasti aiheesta. Kirjassa on pitkä lähdeluettelo, josta aion poimia kiinnostavia teoksia myöhempää varten.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 23. kirjan nimessä on jokin maa [31/50]
* Kirjankansibingo - yö

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin:
Hovitanssija
(Yi Jin, 2007)
400 s.
Into 2019
Suomennos: Taru Salminen
Kirjastosta


Matka satamaan kesti neljä päivää.

Lopulta Yi Jin -nimen saava tyttö jää jo pikkulapsena orvoksi 1800-luvun lopun Koreassa. Hän päätyy kuningatar Myeongseongin hovin kasvatiksi, Korean parhaaksi tanssijaksi ja kuningattaren luotetuksi hovineidoksi. Korean kuohuvasta poliittisesta tilanteesta huolimatta Jinin elämä on siis tarkoin saneltu, ainakin kunnes Ranskan lähettiläs Victor saapuu kaupunkiin ja kuningas osoittaa hetkellistä kiinnostusta Jiniin. Kuningatar lähettää Jinin pois palatsista ja Jin saa poikkeusluvan lähteä Victorin mukana Ranskaan. Elämä siellä ei kuitenkaan ole sellaista kuin Victor lupaili ja Jinin sydän kaipaa kotiin.

Kumma kyllä kirjaan painetuissa kustannustiedoissa ei mainita sen alkuperäistä ilmestymisvuotta. Google kertoo sen olevan 2007 eli nyt on suomennettu kirjailijan 12-vuotta vanha kirja, oletettavasti koska Pidä huolta äidistä menestyi Suomessa niin hyvin. En nyt oikein tiedä kannattiko, koska ainakin minulle kirjan lukeminen oli melkoista pakkopullaa. Toisaalta en tiedä onko kyse sittenkin vain minun henkilökohtaisen kirjamakuni ja korealaisen kirjallisuuden kerrontatapojen yhteensopimattomuudesta. Minulla oli tätä lukiessani samanlaisia ongelmia kuin kirjailijan Jään luoksesi -kirjan kanssa.

Tarina alkaa siitä, kun Jin ja Victor lähtevät Koreasta laivalla Ranskaan. Sitten tarina loikkiikin pitkin aikajanaa aivan päättömästi. Kahden henkilön välisen dialogin keskellä saattaa olla muutaman sivun takauma jonkun, ei aina edes Jinin tai Victorin, menneisyydestä. Joskus takauma tuntuu jollain tapaa relevantilta dialogille, usein ei. Sirpaleisesta tarinasta on hyvin vaikea saada juonellisesti yhtenäistä kuvaa. Välillä tarinassa poiketaan myös tietokirjamaisiin "tällainen on poliittinen tilanne Koreassa juuri nyt" -pätkiin.

Myös tarinan hahmot kärsivät aikahyppelystä ja sitäkin enemmän siitä, että tärkeitä asioita mainitaan sivulauseessa. Jossain kirjan puolivälin tienoilla kävi esimerkiksi ilmi, että Jin ja kuningatar olivat aiemmin viettäneet kuukausia valepuvussa rankalla pakomatkalla pitkin Korean maaseutuja. Jinin kokema keskenmeno mainitaan kahdessa lauseessa ajallisesti vuosia tapahtuman jälkeen. Yhtäkkiä ollaan Victorin näkökulmassa ja kerrotaan, että Jin on kävellyt unissaan jo pitkään. Toisia lukijoita tällainen ei varmasti ärsytä, mutta minä en pidä tästä kerrontatyylistä ollenkaan.

Tavallaan pidin Jinistä hahmona, mutta toisaalta hänen elämänsä jatkuva synkkyys alkoi myös pitkästyttää. Jokaisen onnellisen hetken kohdalla tiesi, että kohta tapahtuu jotain masentavaa. Mitä onnellisempi Jin oli, sitä syvemmälle kuiluun pudottiin. Mitä epämiellyttävämmän henkilön hän kohtasi, sitä varmemmin kyseinen henkilö pärjäsi hyvin elämässä, etenkin jos hän oli mies. Tarina oikein rusikoi sen naishahmoja ja niitä, jotka oikeasti rakastivat Jiniä ja joita Jin rakasti. Koska kirja on tosipohjainen ja sijoittuu todelliseen ajanjaksoon Korean historiassa, todelliset traagiset tapahtumat olivat toki odotettavissa. Jinille ja edes joillekin fiktiivisille hahmoille olisin kuitenkin toivonut onnellisempia loppuja, ne kun olivat täysin kirjailijan päätettävissä.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 32. kirjan nimessä on ammatti [30/50]
* Kirjankansibingo - kaunis vaate

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy

Agatha Christie:
Neiti Lemon erehtyy
(Hickory Dickory Dock, 1955)
246 s.
WSOY 2016
Suomennos: Eila Pennanen
Omasta hyllystä

Hercule Poirot katsoi kulmat rypyssä.


Hercule Poirot kokee hirvittävän järkytyksen: hänen täydellinen sihteerinsä neiti Lemon on tehnyt kolme virhettä kirjoittaessaan kirjettä. Selvästi maailmanloppua ennustava tapahtuma. Syyksi paljastuvat neiti Lemonin perhehuolet. Hänen sisarensa rouva Hubbard emännöi opiskelija-asuntolaa, jossa on tehty paljon ilkivaltaa. Palauttaakseen järjestyksen maailmaan ja neiti Lemonin elämään, Hercule Poirot päättää selvittää, mitä asuntolassa on meneillään.

Tunnustan, en ole lukenut kovinkaan montaa Christien dekkaria. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä, että olen katsonut telkkarista sekä Neiti Marple että Poirot -sarjat monta, monta, monta kertaa. Syyllisen ja juonikiemuroiden tietäminen etukäteen ei oikein innosta tarttumaan kirjaan. Tämän juonta en kuitenkaan muistanut ja koska pokkari on kätevä matkakirja, lukaisin tämän reissussa ollessani.

Tarina siis alkaa ilkivallasta, mutta pian ollaankin väärennettyjen passien, murhien ja salakuljetuksen maailmassa. Pidin siitä, miten panokset kasvoivat tarinan edetessä. Ensin puhutaan varastetuista kengistä ja muista pikkurikkeistä, ja kohta ollaan selvittämässä murhaa. Lopussa niiden jatkumo paljastuu tietenkin varsin loogiseksi. Olen TV-sarjojenkin kohdalla ihaillut Christien kykyä punoa juonta, jossa pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys ja tarkka katsoja pystyy päättelemään kuka syyllinen on. 

Vaikka kirjat ovat aikansa tuotoksia, en silti osannut odottaa tämän nimenomaisen teoksen selkeän rasistista sävyä. Asuntolan asukkaat ovat peribrittien lisäksi muun muassa Turkista, Intiasta ja jostain päin läntistä Afrikkaa. Joitain kirjan vanhempia hahmoja tällainen monikulttuurisuus epäilyttää, mutta etenkään nuoremmat eivät sinällään pidä sitä huonona asiana. Kuitenkin etenkin afrikkalainen Akibombo kuvataan huonoa englantia puhuvana, yksinkertaisena ja voodoohon luottavana barbaarisen taikauskoisena hahmona. Egyptiläinen nuori mies puolestaan piilottelee pornoa ja turkkilaiset eivät edes puhu englantia. Italialainen kokki Geronimo on kaikin puolin törkeän rasistinen hahmo. 

Kirjasta oli siis vaikea nauttia täysin rinnoin, koska rasismi on niin syvällä kerronnassa. Juoni sinänsä on toki kiinnostava ja lomalukemisena viihdyttävä.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 2. kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä [29/50]
* Kirjankansibingo - jännitys
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 6]

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kesäkooste

Ilmoittauduin mukaan tämän kesän kirjankansibingoon! Kirjabingot ovat kivoja ja juuri nyt tällainen yleinen bingo sopii lukemisiini paremmin kuin tarkemmalle teemalle tehty. Epämääräinen tavoite on yksi bingorivi, mutta jos tulee vain hajaosumia niin mennään sitten sillä.


Luettu & blogattu


3 kirjaa / 788 sivua


Terhi Rannela: Kiivaat: romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
Kapinaa jatkosodan aikaan. Tykkäsin etenkin ajankuvasta ja Salmen nuoruuden innosta.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Vulvan tarina. Hauska tietopaketti vakavasta ja tärkeästä aiheesta.

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
Taskuvaras taikurin opissa. Vetävästi kirjoitettu steampunkseikkailu vuoden 1890 Helsingissä.

Anni Polva: Tiinakin ratsastaa
Tiina ja kallis harrastus. Mielenkiintoista huomata, mitä kaikkea sitä ei huomannut nuorempana Tiinoja lukiessa.

1 sarjakuva / 139 sivua

Anni Polva: Tiinakin ratsastaa

Anni Polva:
Tiinakin ratsastaa
163 s.
Karisto 1974
Omasta hyllystä


Tiinan perheellä ei ole varaa kustantaa tytölle ratsastustunteja ja vaikka Tiina sen ymmärtääkin, harmitus on silti kova. Isän vanha ystävä tarjoaa kuitenkin mahdollisuutta viettää pari viikkoa maatilallaan, jossa on paitsi pari hevosta myös isäntäperheen lapset Hilkka ja Sami. Tiina saa luvan lähteä vierailulle, josta ei tietenkään kommelluksia puutu.

Nappasin tämän mukaani kirjaston kierrätyshyllystä siksi, että en muista tätä koskaan edes lukeneenikaan. Jonkin sortin ihme, koska luin aikoinani pinokaupalla Tiinoja. Niistä on jäänyt hyviä jos kohta epämääräisiä muistoja, ja olikin ihan mielenkiintoista palata tuttujen hahmojen pariin. Yle Areenassa oli tuossa taannoin katsottavissa muutama Tiina-sarjan jakso, joissa oli samaa nostalgian tuntua kuin tässä kirjassa. Harmi, ettei sarja ole enää katsottavissa.

Näin aikuisena lukijana kirjasta hyppäsi silmille paljon sellaista, mitä ei nuorempana ajatellutkaan. Esimerkiksi Tiinan perheen rahavaikeudet näyttävät kovin erilaisilta, samoin eri perheiden kasvatusmetodit. Mitä köyhempiä perheet kirjassa ovat, sitä ankarampi on kuri. Elvi ja Kalle ovat kumpikin yksinhuoltajaäitien kasvatteja ja kummankin kotona viuhuu remmi ja tukka pöllyää. Ratsastaminen on heille kaukainen unelma, jonka kumpikin tietää täysin mahdottomaksi. Tiinan kotona kuria pitää äiti, jonka ankaruus näyttää nyt vähemmän epäreilulta kuin silloin, kun luin kirjoja ensimmäistä kertaa. Kyllä siinä suoni sykkisi kenen tahansa ohimolla, jos lapsi repisi vaatteensa joka välissä ja tietäisit, että varaa uusiin ei ole.

Toisessa päässä skaalaa ovat Juha, Nina ja Leila, joita eivät rahahuolet paina. Vaikka Juha tietää ettei Tiinalla ole aina varaa kaikkeen, hän ei silti ymmärrä, mitä se oikeasti tarkoittaa arjessa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Elsi kuitenkin tietää, miten Ninan perhe on rahansa hankkinut.


[Nina] kuvitteli että kun heillä oli talon ainoa väritelevisio ja hänen isänsä oli ostanut viimeistä mallia olevan Saabin, hän sai leveillä miten halusi.

Äiti oli sanonut, että ne osasivat järjestää raha-asiansa niin sotkuisiksi että niistä ei ottanut veroherratkaan selvää, ja se oli oli jo paljon. Niiden omaisuus levisi kuin ylihiivoitettu pullataikina, ja silloin kun tehtiin veroilmoituksia, veloille kävi sanoin.
(s. 50)


Eli niinpä sitä kieroiltiin omaisuudella näissäkin idyllisissä lastenkirjoissa. Tuo väritelevisio hyppäsi myöskin silmääni, Tiinan perheessä ei nimittäin taida olla telkkaria lainkaan. En muista ajatelleeni sitä nuorempana ollenkaan. Luultavasti oletin sen vain kuuluvan asiaan Tiinan aikana, mutta eihän se niin ollutkaan.

Tässä kirjassa mainitaan myös sota-aika. Isän vanha kaveri on nimittäin nimenomaan rintamatoveri, jota isä ei ole nähnyt vuosikymmeneen. Eipä käynyt nuorempana mielessäkään, että Tiinan isä olisi ollut rintamalla ja että Tiina itse taitaa kuulua suuriin ikäluokkiin. Tällaisen tajuaminen nyt on jotenkin kummasti ravisteleva kokemus. Melkein tekisi mieli lukea koko sarja uudestaan ihan vain siksi, että huomaisi mitä kaikkea muuta kirjojen maailmasta onkaan mennyt ohi.

Tarinahan ei sinänsä ole mitenkään ihmeellinen tässäkään kirjassa. Tiina haluaa ratsastaa, pääsee maaseudulle, tutustuu perheen 8-vuotiaaseen poikaan ja joutuu ilman omaa syytään osaksi kaikenlaisia kommelluksia. En itse asiassa pitänyt Samista ollenkaan. Kauhean kuriton riiviö, joka tahallaan järjesti Tiinan jatkuvasti hankaluuksiin tekemällä luvattomuuksia.

Jäin nyt pohtimaan huvikseni sitä, miten Tiinalle olisi voinut tapahtua sarjan loputtua. Saisiko hän ikinä ammattia tai työpaikkaa? En osaa kuvitella Tiinaa kotiäitinä tai kiltistä naputtelemassa kirjeitä Juhan sihteerikkönä, vaikka jälkimmäisestä puhuttiin ainakin joissakin kirjoissa. Sen sijaan voin kuvitella Tiinan helposti kiipeämässä barrikadeille niin eläinten oikeuksien kuin ihmisten välisen suvaitsevaisuudenkin puolesta.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 13. kotimainen lasten- tai nuortenkirja  [28/50]
* Kirjankansibingo - harrastus
* Kirjahyllyn aarteet  [kirja 5]

torstai 13. kesäkuuta 2019

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama:
Taikuri ja taskuvaras
415 s.
WSOY 2018
Omasta hyllystä


Mina oli nähnyt nuoren miehen Rautatientorin nurkalla ja lähtenyt seuraamaan.

16-vuotias Mina on nokkela orpotyttö, joka asuu ränsistyneessä halkoliiterissä ja elättää itsensä varastelemalla vuoden 1890 Helsingissä. Eräänä päivänä hän erehtyy varastamaan kummallisen pienen laitteen nuorelta mieheltä, joka saa hänet kiinni. Tom on keksijä ja taikuri, joka palkkaa Minan kärttyisen Professorin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pian Mina on osa myös Tomin lavashow'ta, ja kaikki sujuukin hyvin kunnes nuorten menneisyydet saavat heidät kiinni. Tomilla ja hänen rakentamallaan mekaanisella Sotamiehellä on taskussaan suurempi salaisuus kuin Mina olisi voinut kuvitellakaan.

Joo joo, kaikkihan tämän ovat jo lukeneet paitsi minä. Tämä(kin) on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta niin on moni muukin kirja ja vuoronsa kullakin. Nyt minulla ainakin on se etu, että jatko-osaa ei tarvitse odotella kovinkaan pitkään, se nimittäin löytyy jo hyllystäni. Tässä on vähän reilut 400 sivua ja luin tämän yhdessä illassa, joten olihan tämä varsin vetävää tekstiä. 

Pidin kirjasta ja sen juonesta eniten ennen Suurta Paljastusta (kaikki kirjan lukeneet tietävät varmasti, mitä tarkoitan tällä). Mikama on onnistunut historiallisen miljöön luomisessa vallan erinomaisesti. Oli mukavaa ja jotenkin kotoista lukea Minan arjesta, joka ei enimmäkseen ollut mitenkään jännittävää, mutta kuitenkin Minalle merkityksellistä. Kun olet pukeutunut rääsyihin ja elänyt liiterissä, pyykinpesussakin on hohtoa vaikka se käsipelillä raskasta onkin. Mina on alkujaan kohtuullisen varakkaasta perheestä, joten hän iloitsee esimerkiksi siitä, että pääsee taas kirjojen pariin ja keskustelemaan erilaisista asioista niistä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. 

Tomin keksinnöt ja taikashow olivat nekin todella kiinnostavia. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan taikurin salaisuuksiin ja esityksen kulisseihin, mutta nytpä pääsi. Taikatemppujen hohto ei himmennyt, vaikka Tom selittikin Minalle miten ne toimivat. Kirja ei oikeastaan ole steampunkia,  koska Tom leikkii sähköllä eikä höyryllä, mutta tunnelma on hyvin samanlainen. Tom on rakennellut huvikseen ja hyödyksi erilaisia laitteita puhetta nauhoittavista pikkulinnuista itsensä näköiseen, oppivaan Sotamieheen. Sotamies oli tietenkin todella hieno, mutta minä pidin eniten illuusioilla ja mekaniikalla toimivasta "kasvihuoneesta", jonka haluaisin päästä näkemään itsekin.

Tarinassa väistellään kivasti joitain niistä tyypillisimmistä nuorten kirjojen kliseistä. Kaunis mekko ei tee  automaattisesti Minasta kaupungin kauneinta naista. Mina tietenkin ihastuu Tomiin ja totta kai se on molemminpuolista, mutta toisaalta Minaan ihastunut Joel on oikeasti mukava eikä heittäydy ylidramaattiseksi ja/tai totaaliseksi psykopaatiksi kun Mina ei vastaakaan hänen tunteisiinsa. Toivon, että hän pysyy Minan ystävänä koko sarjan ajan, koska olen lopen kyllästynyt draamakuninkaisiin ja torjunnan vuoksi takkinsa kääntäviin miehenalkuihin. 

Mutta, koska minulla aina on mutta mukanani, en sitten pitänytkään niin paljon tästä Suuresta Paljastuksesta, tai oikeastaan sen jälkimainingeista. Tämä juonipaljastus sinänsä ei yllättänyt, mutta sen jälkeen homma tuntui lähtevän ihan lapasesta kunnes oltiin tilanteessa Terminaattori Helsingissä. Se, miten Minan ja kirjan pahisten tiet ristesivät, oli kivasti rakennettu dekkarimainen juoni, josta pidin. Olisin pitänyt sen loppuratkaisusta paljon enemmän ilman yliampuvaa terminaattorityyliä. Joskus vähempi on parempi ja ilman ydinreaktoriakin pärjättäisiin. Kirjoitustekniseltä puolelta minua häiritsi se, miten kerronta loikkasi välillä ja täysin satunnaisesti ulos Minan näkökulmasta muutaman lauseen ajaksi.

Sarjan seuraava osa on siis jo hyllyssäni odottamassa lukuvuoroa ja näillä näkymin luen trilogian viimeisenkin osan. Haluan tietää, miten Minan, Tomin ja Sotamiehen käy!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 9. alle 18-vuotiaan suosittelema kirja [27/50]
* Kirjankansibingo - piirroskuva
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 4]

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist:
Kielletty hedelmä
(Kunskapens frukt, 2014)
139 s.
Sammakko 2016
Suomennos: Helena Kulmala
Kirjastosta

Taisin bongata tämän suosituksena jostain, ehkä jopa Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmästä? Tai sitten jostain muualta. Joka tapauksessa aihe oli varsin kiinnostava ja kun sain tämän käsiini, se loikkasi lukujonossa muiden kirjojen ohi.

Verenpainekin nousi tätä lukiessa!
s. 7
Liv Strömquist käsittelee sarjakuva-albumissaan sitä hedelmistä kielletyintä eli vulvaa. Sehän on asia, josta ei edelleenkään paljoa puhuta ilman häpeää tai ainakaan häveliäisyyttä paitsi silloin, kun viljellään 'vittua' puheeseen kuin pistettä lauseen perään. Strömquist lähestyy tätä salaisinta paikkaa, naisen sukuelintä, häpyä, reikää, [kuvittele lisää kiertoilmauksia tähän] hyvin perusteellisesti. Kirjassa kartoitetaan niin vulvan kulttuurihistoria kuin sen ah niin supersalainen rakennekin, josta kaikki lääkäritkään eivät ole vielä perillä. ....Koska eivät viitsi opetella ja tutkia asiaa, ei siksi, että se olisi keskellä universumin monimutkaisinta labyrinttia, jota ympäröi läpipääsemätön muuri.

Aiheen historiallinen puoli on todella kiinnostava ja siihen on valikoitu sekä nippelitietoa että yleisiä linjoja. Miten uskonnollisiin rituaaleihin positiivisesti liittyneestä, vahvasta ja voimaa tuovasta kehonosasto tuli piiloteltava ja nolo juttu? Suomessakaan ei ole niin kauaa aikaa siitä kun lehmät ajettiin laitumelle hajareisin seisovan naisen alta, koska vitun mahtavan voiman uskottiin suojelevan karjaa pedoilta. Strömquist nostaa esiin kuusi miestä, joiden pakkomielle naisten ja etenkin vulvan suhteen osaltaan johti siihen, että nainen alettiin näkemään ruumiillisesti vajavaisena erilaisen sijaan. Miehen kehosta tuli oletus, naisen kehosta poikkeus.

Mikä rietas viettelijä!
s. 71

Vulva kautta aikojen kulkee käsi (hah!) kädessä sen rakenteen ja toiminnan kanssa. Strömquistin kuvituksessa ja tekstissä on mainioita kohtia, joissa niin sanottu normitilanne käännetään ympäri muuttamalla henkilöiden sukupuolta.


Iltapäivälehdistä tuttua retoriikkaa. Ainakin melkein.
s. 59

Strömquist myös huomauttaa, että muutama sata vuotta sitten naisen orgasmi oli olennainen osa yhdyntää. Siihen tähdättiin, sitä ei sivuutettu epäolennaisena tai jopa luonnottomana asiana. 

Strömquistin kirpeä ja mustakin huumori toimi ainakin minun kohdallani koko albumin ajan oli aihe sitten Augustus tai PMS-oireet. Teksti ja mustavalkoinen kuvitus tukivat hyvin toisiaan eikä asioita kaunisteltu sievistelyn vuoksi. Jäin miettimään sitä, että vaikka tämä näkyykin olevan kirjastoissa sarjakuvaosastolla, ei olisi yhtään huono idea laittaa yhtä tai kahta kappaletta myös sinne luokkaan 59.35 eli seksologia. Formaatistaan huolimatta tämä on myös tietokirja tärkeästä aiheesta.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 15. kirjassa käsitellään jotain tabua [26/50]
* Kirjankansibingo - nainen

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Terhi Rannela: Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela:
Kiivaat:
romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

210 s.
Karisto 2019
Ennakkokappale kustantajalta


Hei! Minä en tiedä sinun nimeäsi.

Tarinan kehyskertomuksessa on vuosi 1955. Kohta kolmekymppinen Salme kirjoittaa kirjettä naiselle, jota ei ole koskaan edes nähnyt. Nuoruudenrakkauden Toivon vaimolle osoitettu kirje alkaa vihjeillä Toivosta ja tapahtumista, joista hänen vaimonsa ei luultavasti edes tiedä. Kirje muuttuu pian muisteluksi ja syntien tunnustukseksi. Ei niin, että Salme pitäisi jatkosodan aikaisia tekojaan synteinä. Hän, Toivo ja heidän ystävänsä kuuluivat Tampereella toimineeseen vastarintaryhmään, joka sotaa ja natsi-Saksan liittolaisuutta vastustaessaan turvautui myös dynamiittiin.

Tässäpä taas kirja, josta opin uutta, Kiivaat nimittäin pohjautuu tositapatumiin. En ole mikään Suomen sotien guru, joten tällaisen vastarintaliikkeen toiminta oli minulle melkein tuntematon juttu. Kirjaa lukiessani googlasin samalla siinä mainittuja tapahtumia ja hahmoja, ja esimerkiksi heti tarinan alussa mainittu Pauli Tuomirannan hautajaisjupakka tapahtui oikeasti. Kurjen esikuva puolestaan on Pellervo Takatalo ja se, mitä kirjan nuorisoryhmälle lopulta tapahtui, mukailee myös tositapahtumia. Kirjan lopussa on pitkä lähdekirjallisuuslista, joten taustatyöt on mitä ilmeisimmin tehty huolella.

Tarinan kertoja Salme on kuitenkin käsittääkseni fiktiivinen hahmo. Salme kasvaa aatteeltaan punaisessa perheessä, tai oikeastaan isoäitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Isistä ei ole tietoa ja Salmen äiti Kaarina joko kiertää maata puhumassa aatteen palosta tai istuu vankilassa sen vuoksi. Kaarina on Salmen näkökulmasta ristiriitainen hahmo, toisaalta äiti, joka hylkäsi lapsensa, ja toisaalta nainen, joka elää periaatteidensa mukaan eikä anna periksi auktoriteettien edessä. Nuori Salme haluaisi olla enemmän Kaarinan tai rohkean ystävänsä Kertun kaltainen, ja se onkin yksi syy sille, miksi Salme päätyy vastarintaliikkeen aktiiviksi.

Kirja alkoi mielestäni turhan hitaasti ja alun ylimielisen tuntuista, Toivon vaimoa vähättelevää kirjeosuutta olisi voinut ihan hyvin lyhentää. Kun siirrytään 1940-luvun tapahtumiin ja nuorisojoukon kuvaukseen, tarina saa tuulta alleen ja luin sen yhdeltä istumalta. Pidin erityisesti ajankuvasta kertovista yksityiskohdista korvikkeen juomisesta niihin näyttelijöihin, joita Salme ja Kerttu pitivät kuumina tapauksina. On hauska ajatella, että nuoret tytöt huokailivat Clark Gablen, James Stewartin ja  Tyrone Powerin perään ihan samalla lailla kuin nykyteinit huokailevat nykynäyttelijöiden perään. 

Sotien Tampere oli hyvin punainen kaupunki ja se näkyy Salmen elämässä ja hänen saamassaan kasvatuksessa. Oli helppo nähdä ja uskoa, että hänenlaisensa 16-vuotias tyttö lähti nuoruuden innolla mukaan tekoihin, jotka luettiin maanpetokseksi.


”Mutta silloin oli sota”, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaisemme olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossaolemisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua.
(s. 25)


Salmen aika ja Tampere kuvataan pelottaviksi ja väkivaltaisiksi, ja sitähän ne olivat. Vuosikymmenten etäisyys tapahtumiin saa ne näyttämään ainakin minun silmissäni jollain tapaa aivan käsittämättömiltä. Valkoiset vs. punaiset. Epäinhimilliset vankileirit. Aikuiset miehet hakkaamassa 16-vuotiaita lapsia valtion hyväksynnällä vain, koska nuorten poliittinen näkemyksensä oli erilainen. Se, että tämä erilainen näkemys tarkoitti natsi-Saksan vastustamista. Että natsien vastustaminen oli virallisen kannan mukaan väärin. Toivottavasti emme ikinä päädy uudelleen tuollaiseen poliittiseen ilmapiiriin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon alkukangertelun jälkeen! Se toimi hyvin sekä ajankuvana että nuoruuden kuvauksena, ja kerrontatyyli sopi tarinaan hienosti.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 36. kirjassa ollaan yksin [25/50]

perjantai 31. toukokuuta 2019

Toukokooste

Ihan kiva lukukuukausi! Yllätyin sarjakuvien ja etenkin niiden sivujen määrästä, mutta niinpä niitä äkkiä kertyy kun lukee koko sarjan kerralla.


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 172 sivua

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus
Synkistelyä koulussa ja torilla. Ei ihan niin maaginen kuin sarjan eka osa, mutta pidin kyllä.

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat
Kissa, mies ja matka, jolle kumpikaan ei halunnut. Aivan ihana, jos kohta mielipiteeseeni vaikuttanee vahvasti oma kissahulluuteni.

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä
Miksi et halua lapsia? Sujuvasti kirjoitettu katsaus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja vapaaehtoisesti lapsettomien suomalaisten elämään.

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10
Oudon velhon oppilaana. Kiva fantasiasarja, jonka päähenkilöstä ja rikkaasta maailmasta pidin.

Kim Thúy: Ru: romaani
Venepakolaisena Vietnamista Kanadaan. Sirplainen rakenne toimi yhdessä kauniin kielen kanssa.


10 sarjakuva-albumia / 1 753 sivua

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru: romaani

Kim Thúy:
Ru : romaani
(Ru, 2009)
144 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Marja Luoma
Kirjastosta

Tulin maailmaan Têt-hyökkäyksen aikana, juuri alkaneen apinan vuoden ensimmäisinä päivinä, silloin kun talojen eteen ripustetut pitkät ilotulitesarjat paukkuivat moniäänisenä kuorona yhdessä konepistoolien kanssa.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön matkasta Saigonin palatsimaisesta kodista Kanadaan rakentamaan omaa amerikkalaista unelmaansa. Erittäin varakas perhe joutuu pakenemaan sotaa monien muiden vietnamilaisten tapaan ensin veneellä Siaminlahden yli Malesian matoja kuhisevaan pakolaisleiriin ja sieltä turvaan kuka minnekin. Ajallisesti kirja kattaa kolmisenkymmentä vuotta ja tarina itsessään on kerrottu pieninä sirpaleina, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä.

Sirpaleisen rakenteen vuoksi on hyvä, että kyseessä on lyhyt pienoisromaani eikä mikään tiiliskivi. Minun kannaltani ainakin, en oikein usko, että olisin jaksanut tätä tyyliä kovinkaan paljon pitempään. Tällaisena pienenä pakettina sekä sirpaleisuus että itse tarina toimivat vallan mainiosti. Kaikki oleellinen tulee sanottua eikä yksittäisiin hetkiin jäädä jumiin. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, ja kaikki mitä on tapahtunut on ollut muovaamassa sitä naista, joka kirjan päähenkilöstä on tullut.

Pidin paljon Thúyn runollisesta kielestä. Se toimi rakenteen kanssa todella hyvin ja nyt jälkeen päin mietin, miten paljon suomentajalla on ollut näppinsä pelissä sujuvuuden suhteen. Olisinko pitänyt kielestä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan englanniksi? Tai alkuperäisellä ranskankielellä? Ei niin, että ranskaa osaisin, mutta näin ajatusleikkinä. Joka tapauksessa kieli saa kirjassa tapahtuvat surulliset ja iljettävätkin asiat tuntumaan oudolla tavalla kauniilla. Jopa pakolaisleirin vessoina toimineet etovat kuopat maalataan lukijan silmien eteen eräänlaisina taideteoksina.

Thúy kuvailee vietnamilaista kulttuuria kauniisti ja kaunistelematta. Arki Saigonissa oli hyvin erilaista kuin arki Kanadassa niinkin pienestä asiasta kuin aamiaisesta lähtien. Päähenkilöllä on vanhemmat ja yksi sisarus, mutta tarinassa kerrotaan myös hänen lapsistaan ja muista sukulaisistaan. Kaikilla on oma paikkansa kertojan elämässä ja pidin siitä, miten erilaisia nuo suhteet olivat ja miten ne vaikuttivat kertojan elämään. 


Ehkä äidin ei loppujen lopuksi tarvitsekaan olla kuningatar minun silmissäni. Riittää, että hän on vain äitini, vaikka sen vuoksi ne harvat suukot, joita painan hänen poskelleen eivät olekaan kovin majesteettisia.
(s. 67)


Esimerkiksi kosketuskulttuuri on erilaista paitsi kulttuurien myös sukupolvien välillä, ja minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea siitä. Vietnamilaisille toisen henkilön pään koskettaminen on yksityisasia, joten hyvää tarkoittava hiusten pörröttäminen saa vietnamilaispojan ärähtämään kanadalaiselle pelikaverilleen. Kertoja on koskettanut oman isänsä päätä vain kerran ääriolosuhteissa. Kertoja myös haluaisi koskettaa nuorempaa poikaansa, jonka autismi kuitenkin pakottaa äidin pitämään fyysistä etäisyyttä pojan oman hyvinvoinnin vuoksi.

Mietin kirjaa lukiessani kuinka suuri osa tarinasta oli todellakin tapahtunut kirjailijalle ja mitä oli keksitty itse. Lähinnä tämä tuli mieleeni kohdissa, jotka tuntuivat olevan kirjassa vain shokkiarvon lisäämiseksi. Esimerkiksi se, että yksi serkku (vai setä?) käytti lapsia hyväkseen ja raiskasi kehitysvammaista tätiään mainitaan suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Tuntui vähän siltä, että se oli tarinassa vain  skandaalinkäryä lisäämässä, koska siihen ei palattu millään tavalla uudelleen.

Noin kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen kielestä, ja varasinkin jo kirjastoon syksyllä suomeksi ilmestyvän kumppaniteoksen Vi.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 10. rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja [24/50]

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10

Kore Yamazaki:
Velhon morsian #01-10
(Mahoutsukai no yome, 2014-2018)
yht. 1 753 s.
Punainen Jättiläinen 2016-2019
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Chise Hatori on orpo ja köyhä eikä välitä itsestään lainkaan, joten hän päättää laittaa itsensä kaupaksi maanalaiseen huutokauppaan. Chisen yllätykseksi hän onkin huutokaupan kohokohta: hän on magiaa itseensä imevä Sleigh Beggy, jonka kykyä kaikki haluavat käyttää hyväkseen. Chisen ostaa suurella summalla Elias Ainsworth, pitkänhuiskea velho, jolla on pään paikalla oudon eläimen pääkallo. Elias on outo itsekin ja ilmoittaa ottavansa Chisen paitsi oppilaakseen myös vaimokseen, mitä se ikinä Eliasille tarkoittaakaan. Chise muuttaa Eliasin kartanoon ja tutustuu jos jonkinlaisiin taruolentoihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin samaan aikaan kun Elias etsii keinoa pelastaa Chisen henki, Sleigh Beggyt eivät nimittäin ole pitkäikäisiä...


Unelmasulho!
Velhon morsian #01

Olen ehkä pyöritellyt tätä sarjaa joskus käsissäni, mutta jättänyt sitten syystä tai toisesta lukematta. En myöskään ole katsonut mangasta tehtyä animea ja pohdinkin nyt haluanko katsoa sen vai en. Toisaalta olisi kiva nähdä tämä sarja väreissä ja liikkuvana, toisaalta äänethän voivat olla ihan väärät ja mukautus voi olla huonolla tavalla erilainen. Koskaan ei voi tietää ja pettymyksiä yritetään välttää!

Päädyin siis viimeinkin lukemaan sarjan ensimmäisen osan ja sitä myötä sitten muutamassa päivässä kaikki kymmenen suomennettua osaa. Onneksi on kirjasto ja maksuttomat varaukset. Ensinnäkin pidin Chisestä paljon enemmän kuin arvelinkaan pitäväni. Hänen alkuasetelmansa ja kykynsä muistutti minua jossain määrin Nevermoor-sarjan Morrigan Korpista, josta myös tykkään. Sarjan alussa Chisen itsearvostus on nolla, koska hänen isänsä on häipynyt pikkuveli mukanaan ja äiti tehnyt itsemurhan yritettyään ensin kuristaa Chisen. Chise pitää itseään ja kykyään syyllisinä tapahtumiin, hänhän houkutteli kotikulmille jos jonkinlaisia mönkiäisiä. Pikkuhiljaa Chise oppii kuitenkin arvostamaan itseään tapaamiensa ihmisten ja olentojen kautta, ja pelastettavasta kasvaa lopulta pelastaja.

Ja tottahan toki hän rakastuu hitaasti Eliasiin, mutta se juonikuvio on vielä ihan kesken. Romantiikkaa tärkeämpää on oman itsensä ja perheen löytäminen, ja yksi suosikkikohtauksistani onkin kun Chise kertoo Eliasille, että velho yksin ei riitä tekemään häntä onnelliseksi. Ikivanhan velhon ja teinitytön orastava romanssi nostaisi ehkä karvani pahemmin pystyyn jos Elias ei olisi niin onneton torvelo. Hän ei ole ihminen eikä kukaan oikeastaan tiedä, mikä hän on. Eliasin käsitys ihmisyydestä, tunteista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä on vähintäänkin hatara. Hän on Chisen velhouden opettaja ja vastalahjaksi Chise opettaa häntä olemaan inhimillisempi olento. Kyllä on kliseinen asetelma, mutta toimi tällä kertaa yllättävän hyvin.

Tykkäsin paljon sarjan maailmasta, jossa velhot, taikurit ja kaikenlaiset olennot elävät ihmisten keskuudessa useimpien tietämättä heistä mitään. Löytyy niin lohikäärmeitä kuin kentauripostimieskin sekä yllättäen esimerkiksi keijukuninkaalliset Titania ja Oberon. Pidin eniten Chisen koirafamiliaarista Ruthista (nimestään huolimatta poika) ja vain parissa ruudussa nähdystä pelottavasta Mustasta kuningattaresta tuonen peuroineen. 


Nämä olivat hiljaisessa talvimaisemassa varsin hyytäviä ilmestyksiä.
Velhon morsian #05

Henkilögalleria on jo nyt laaja ja selvästi kasvamaan päin, ja etenkin näiden parissa viimeisimmässä osassa esiteltyjen hahmojen muistaminen käy työstä. En oikein tiedä pidänkö siitä, minkä suunnan sarja juuri otti tapahtumapaikan suhteen, mutta katsotaan miten käy.

Sarjan piirrostyyli sopii mielestäni hyvin sen tunnelmaan. Kuvitus on selkeä ja hahmojen asettelulla luodaan tunnelmaa ilosta pelkoon. Kivana yllätyksenä suomennoksissa on pidetty mukana värikuvat.


Velhon morsian #07

Luettu myös:
Kirjojen keskellä (osat 1-5), Yöpöydän kirjat (osat 1-2), Harakan varpaat (osa 1) ynnä muut

Haasteet:
* Mangahaaste : suomeksi julkaistu manga

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä

Heini Maksimainen:
Vauvattomuusbuumi:
kun me lakkasimme lisääntymästä

318 s.
Atena
Kirjastosta


Sinä päivänä minusta tuli lapseton.

Heini Maksimaisen uutuuttaan vielä kiiltävä tietokirja koostuu sekä faktatiedoista että suomalaisten omaelämäkerrallisista haastatteluista. Aiheena on sekä todellakin itse valittu vapaaehtoinen lapsettomuus että lapsettomuus, johon on ajauduttu monenlaisista syistä. Kun mediassa voivotellaan vähän väliä syntyvyyden alenemisesta Suomessa ja ihmetellään vapaaehtoisesti lapsettomien elämää, on kirja vähintäänkin ajankohtainen. Kirjassa muun muassa pohditaan perheen määritelmää, kerrotaan syitä vapaaehtoiselle lapsettomuudelle ja kuvataan miten vanhuus voi olla onnellinen vaikkei niitä lapsia tai lapsenlapsia olisikaan.

Kirjassa taustoitetaan sekä lapsettomuutta että niin sanottuja synnytystalkoita ilmiöinä, ja pohditaan syitä niihin. Pidin näistä osittain historiallisista katsauksista, jotka asettavat vapaaehtoisen lapsettomuuden esimerkiksi ehkäisyvälineiden ja naisten aseman kehityksen kontekstiin.


Kun e-pilleri ja kierukka yleistyivät 1960-luvulla ja katkaisivat lisääntymisen ja seksin ikiaikaisen yhteyden, ihmiset pystyivät päättämään, halusivatko he lapsia.
(s. 35)


Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuminen on edelleen julkisuudessakin erittäin sukupuolitettu kysymys. Lehtiotsikoissa on enimmäkseen vapaaehtoisesti lapsettomia naisia ja naisiahan sitä synnytystalkoisiin komennettiin. Harvemmin miehiltä kysytään, että miksi sinulla ei ole lapsia tai ajatellaan, että miehessä on jotain perustavanlaatuista vikaa lapsettomuuden vuoksi.


Kun nainen kieltäytyy tekemästä lapsia, hän kieltäytyy roolista, jota on historiallisesti pidetty naisen elämäntehtävänä ja johon häntä on soviteltu lapsuuden nukkeleikeistä asti.
(s. 43)


Näissä tieto-osuuksissa pidin myös perheen määritelmän pohtimisesta. Ei ole kovin kauaa siitä, kun perheeseen laskettiin automaattisesti myös isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Nykyään ydinperheen määritelmä on useimpien mielessä äiti, isä ja lapsi tai pari. Perheen määritelmään ei kuulu kaukaisempia sukulaisia ja tuosta ensisijaisesta ajatuksesta jäävät pois myös erilaiset sateenkaariperheet ja yksinhuoltajat, lapsettomat pariskunnat ja yksineläjät. Aika kapea on katsanto kun sitä yhtään tarkemmin ajattelee.

Maksimainen haastatteli kirjaa varten 40 suomalaista, joiden kautta tuodaan esiin myös tuota perhekäsitystä lapsettomuuden näkökulmasta. Ihminen, jolla ei ole lapsia, ei ole välttämättä perheetön, hän on ainoastaan lapseton. Haastateltujen joukossa on koko joukko syitä sille, miksi niitä lapsia ei ole eikä tule. Se, miksi harvat tyytyvät sanomaan "en vain halua lapsia" johtuu siitä, että syy harvoin kelpaa kyselijälle sellaisenaan. Vapaaehtoista lapsettomuutta täytyy aina perustella.


"Se on sama asia kuin jos minulta kysyttäisiin, miksi en ole ikinä asunut Argentiinassa. Siksi, että en halua. Lasten kanssa on sama juttu. Tarvitseeko siihen muuta syytä kuin sen, että en halua?" eräs haastateltavani vastasi melkeinpä tuohtuneena. Toinen heistä esitti samanlaisen vertauksen: "Miksi hankkisin papukaijan, jos en halua papukaijaa?"
(s. 73)


Kirjan vapaaehtoisesti lapsettomat ovat värikästä joukkoa. Sieltä löytyy esimerkiksi nuorempi kommuuniasuja, isovanhempi-ikäinen siirtolapuutarhanhoitaja, omakotitalossa rauhallista arkea elävä  pariskunta sekä maailman meriä omalla laivallaan vuosikausia seilannut vanhempi pariskuntakin. Ainoa vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä varmasti yhdistävä tekijä on vapaaehtoinen lapsettomuus.

Vapaaehtoisen ja itse valitun lapsettomuuden lisäksi Maksimainen nostaa esiin elämäntilanteesta johtuvan lapsettomuuden. Joillakin on vanhemmuus voinut käydä mielessä ainakin vaihtoehtona jos ei toiveena, mutta elämäntilanne ei ole esimerkiksi sairauksien tai parisuhteen vuoksi koskaan ollut sopiva lastenhankinnalle. Kirjaan haastateltujen ihmisten tarinoissa on yhteistä se, että he ovat hyväksyneet tilanteensa eivätkä vietä kaikkea aikaansa voivotellen elämäänsä. Se on täytetty jollain muulla, harrastuksilla, matkustamiselle ja omasta ajasta nauttimisella.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 4. kirjailijan ainoa teos [23/50]
En ainakaan löytänyt pikaisesti hakemalla muita kirjoja, oikaiskaa toki jos olen väärässä ja jossain piilotteli sittenkin eri esikoisteos.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa:
Matkakissan muistelmat
(Tabineko Ripouto, 2015)
310 s.
S & S, 2019
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kirjastosta


Minä olen kissa.

Kulkukissan elämä muuttuu kun se sallii Satoru Miyawaki -nimisen nuoren miehen huolehtia itsestään. Satoru on kissahullu henkeen ja vereen, ja jakaa kaiken Nanaksi nimetyn kissan kanssa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satoru kuitenkin joutuu etsimään Nanalle uutta kotia ja kaksikko matkaa ympäri Japania Satorun vanhoja ystäviä tapaamassa. Nana ei kuitenkaan ole kenen tahansa kissa, eikä Satorukaan ole murheen murtama kun yksi kerrallaan potentiaaliset kodit joudutaan hylkäämään Nanalle sopimattomina.

Voi että tämä onkin ihana kirja! Nautin tämän lukemisesta suunnattomasti joka tavalla enkä vain siksi, että olen täysiverinen kissahullu itsekin. Kirja on kerrottu todella kauniisti ja laadukkaasta suomennoksesta täytyy tietenkin kiittää Raisa Porrasmaata. Suomennoksen osalta pidin yleisen sujuvuuden lisäksi erityisesti siitä, miten japanilaiset sanat ja konseptit oli selitetty luontevasti tekstissä. 

Tarina sinänsä on varsin yksinkertainen matka- ja etenkin ystävyyskertomus. Suuri osa siitä on takaumia Satorun lapsuuteen ja nuoruuteen. Kaksikon vieraillessa eri ihmisten luona perehdytään siihen, miten Satoru aikoinaan tutustui heihin ja millainen heidän suhteensa on nyt. Mutta siinä sen näkee, että yksinkertaisuudesta voi saada aikaan jotain suurta. Jokaisen yksittäisen tarinan ideana on kuvata sitä, miten Satorun tapaaminen muutti kyseisten ihmisten elämää sekä silloin ennen että juuri nyt. Koskaan ei ole kyse suuresta draamasta tai koko maailmaa muuttavista tapaamisista, vaan ihan vain siitä, miten toisen ihmisen tapaaminen voi saada sinut näkemään itsesi uudella tavalla. Jokaisen elämässä on varmasti ollut ihminen tai ihmisiä, joita ilman elämä olisi luultavasti kulkenut toisenlaisia polkuja. Millaisia, sitähän ei tiedä.


"- - Mietin vain, että jos Miyawaki olisi kertonut sen silloin kun olimme lukiossa."

"Jaa-a."

Chikako kohautti hartioitaan.

"Mehän emme voi tietää, mitä silloin olisi tapahtunut."

Täydellisen looginen vastaus, johon ei ollut mitään sanomista.
(s. 201)


Kirjan rauhallinen tunnelma ja kerrontatyyli upposivat minuun kuin hiiri kissaan. Nykyhetkeen sijoittuvien osien kertoja on Nana-kissa, joka on ihastuttavan viisas, hillittömän hauska ja niin kissamainen kuin olla ja voi. Kirjailijalla täytyy olla kissa itselläänkin.


Synnyin ja vartuin sisämaassa, joten olin tähän asti nähnyt meren vain televisiossa. Nyt ensi kertaa näkemäni ulappa kuitenkin miellytti minua suuresti

Se kimalteli syvän vihreänä, ja ennen kaikkea oli sykähdyttävää ajatella, että lempiherkkuni Kananrintaa & merenherkkuja -murojen sisältämät merenherkut piileskelivät tuolla. Ihan vesi herahti kielelle.
(s. 84)


Hihitin välillä ääneen kirjaa lukiessani, mutta ehkä sen suurimmaksi ansioksi voi kuitenkin  lukea tunteiden toisen pään. Nanan ja Satorun välinen rakkaus ja kiintymys on niin syvää ja koskettavaa, että silmäni kostuivat väkisinkin. Syy, miksi Nana tarvitsee uuden kodin, oli varsin helppo arvata, ja siksi odotin tarinan loppua sydän kurkussa. Kirjailija ei pettänyt lopussakaan ja niinpä sekin on omalla tavallaan pakahduttavan kaunis. Oikeastaan haluaisin lainata tähän kirjan viimeisen lauseen, mutta lukekaa ihmeessä itse. Se on paljon vaikuttavampi kun on lukenut koko kirjan, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 39. ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja [22/50]

torstai 9. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus (Nevermoor #02)

Jessica Townsend:
Meinioseppä:
Morriganin kutsumus

(Wundersmith:
The Calling of Morrigan Crow
, 2018)
400 s.
Otava 2019
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta, Oona Kapari
Kirjastosta


Morrigan Korppi hyppäsi varjoraiteeltaan hampaat kalisten ja öljykangassateenvarjon kahvaa puristavat kädet kohmeessa.

Meinioseppä Morrigan aloittaa koulun Nevermoorin Meineikkaan Seuran oudossa oppilaitoksessa. Hän kuvitteli pääsevänsä osallistumaan samoille tunneille kuin luokkatoverinsa, mutta toisin käy.  Esimerkiksi Salamyhkäisyys, karttelu ja kätkeminen olisi kivempi oppitunti kuin se ainoa, jolle Morrigan saa mennä: Katalien meineikkaiden tekojen historia. Samaan aikaan kun Morrigan kärsii koulussa opettajansa ennakkoluuloista ja salailee meinioseppyyttään luokkatovereiltaan, hänen suojelijansa Jupiter Pohjoinen on kiireinen tutkiessaan kadonneiden olentojen tapauksia. Kun tuntematon henkilö alkaa kiristämään Morriganin luokkatovereita, tyttö ei tiedä kenen puoleen kääntyä.

Luin tuossa taannoin sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä kovasti. Mielestäni sarja puolustaa edelleen paikkaansa Harry Potterin jälkeisessä jatkumossa, mutta aivan samanlaista ihmeen ja ihmeellisyyden tuntua ei tässä kirjassa kuitenkaan ollut kuin ekassa osassa. Nevermoor tuntuu jollakin tavalla pienemmältä ja vähemmän lennokkaalta.

Morrigan on jumissa maailman tylsimmällä oppitunnilla ja tarinan tunnepuolella keskitytään pitkälti hänen negatiivisiin tunteisiinsa. Koko Nevermoor tuntuu vihaavan meinioseppiä eli ihmisiä, jotka houkuttelevat puoleensa valtavasti magiaa. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa heistä eikä kukaan suostu opettamaan Morriganille keinoja käyttää tuota magiavirtaa. Jupiterin kiireiden vuoksi Morrigan on yksin ahdistuksensa kanssa, ja se oli sekä masentavaa että puuduttavaa luettavaa.

Ei tarina kuitenkaan ihan pelkkää synkistelyssä rypemistä ole. Morrigan tapaa muun muassa ylimaallisen kauniin Enkeli Israfelin, jonka addiktoivalle lauluäänelle ei ole vertaista. Jupiter tosin kieltää Morrigania kuuntelemasta laulua.


"Se on kamalaa", Jupiter väitti vakavalla naamalla, "koska se menee ohi. Sillä Israfel ei voi laulaa ikuisesti. Ja kun hän vaikenee, täydellisen onnen tunne haihtuu pois. Ja siinä sitten olet todellisessa maailmassa kaikki se raskaus, epätäydellisyys ja sonta ympärilläsi. Se on niin sietämätöntä ja tunnet olosi niin tyhjäksi, että on kuin elämäsi olisi päättynyt. Kuin olisi jäänyt vangiksi kuplaan muun maailman jatkaessa epätäydellistä elämäänsä ympärilläsi. - - "
(s. 13-14)


Kiehtova ajatus ja toivottavasti tapaamme Israfelin myöhemminkin suuremmassa osassa! Bestiksensä, lohikäärmeratsastaja Pihlajan kanssa Morrigan pääsee ihmeellisille markkinoille ja löytää tiensä myös oikeaan kauhujen tyyssijaan. Tai oikeastaan kahteen. Kammotori taikaolentohuutokauppoineen oli aika perusfantasiaa, mutta Varastettujen hetkien museossa oli sitä jotakin. Koko konsepti jäi kummittelemaan mieleeni kirjan lukemisen jälkeen.

Pidin myös kirjan lopusta. Kaikki ei pääty ihan niin onnellisesti kuin olisi voinut eikä Morrigan saa vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Vaikka Pottereista puhuinkin ja selvääkin selvempiä yhteneväisyyksiä on, Townsend on kuitenkin vienyt tarinan omille poluillensa. Jatkoa odotellessa, jälleen kerran!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 31. kirjassa kuljetaan metrolla [21/50]
Metro se on taikametrokin!

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Huhtikooste

Jaahas, hyvän lukukuukauden jälkeen notkahdettiin taas alaspäin. Sitä saattoi odottaakin, mutta syytän myös kirjaa, jonka parissa jankkasin ikuisuuden vaikka se ei edennyt minnekään.

Olen kyllä oppinut jättämään kirjan kesken, mutta nyt olin selvästi jonkinlaisessa itsepäisyyden suossa. Olin nähnyt suosituksia Ben Aaronovitchin Rivers of London -kirjaan ja -sarjaan useammassa paikassa, ja yritin sisukkaasti pitää siitä tarpeeksi paljon lukeakseni sen kokonaan. Mutta kun ei niin ei. Lopulta otin järjen käteen ja kirja lähti takaisin kirjastoon etsimään lukijaa, joka on siitä kiinnostuneempi kuin minä. Sen jälkeen lukeminen lähti taas sujumaan, jee!


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 095 sivua


Jeff VanderMeer: Hävitys
Outoa on alueella X, mutta olkoon. Parempi kuin kirjaan perustuva elokuva, mutta niinhän sitä melkein aina.

Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja
Tuhansien vuosien tuska ja kärsimys. Kaunistelematon kuvaus helvetillisten mulkeroiden teoista kautta historian.

Colleen Gleason: The Clockwork Scarab
Murhia vuoden 1889 steampunk-Lontoossa. Hauska idea, toteutus ontui vähän joka suuntaan.

Maria Ohisalo & Arno Kotro: Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta
Tasa-arvoon on vielä matkaa. Nopealukuisia esseitä, kokonaisuutena perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.): Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.):
Sinua on petetty: kirjoituksia
sukupuolten tasa-arvosta

203 s.
Like 2019
Kirjastosta

Tapasimme vuonna 2015 tasa-arvoteemojen parissa.

Kymmenen esseen kokoelma käsittelee tasa-arvoa ja etenkin sen puutetta Suomessa. Kokoelmaan on valittu mielenkiintoinen ja keskenään erilainen joukko kirjoittajia, joista jokainen on kirjoittanut itselleen tärkeästä tasa-arvoon littyvästä aiheesta. Pidin siitä, että esseet avasivat erilaisia näkökulmia aiheeseen ja nostivat esiin pari sellaistakin puolta, joita ei yleisessä keskustelussa juuri näe. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja Koko Hubaran esseet käsittelivät kahta enimmäkseen vaiettua aihetta, vammaisuutta ja ei-valkoisuutta suhteessa tasa-arvoon ja feminismiin. Etenkin edellinen oli minusta mielenkiintoista luettavaa.


Suurimmalla osalla ihmisiä on toimintarajoitteita  jossain elämänsä vaiheessa. Teknologian aikakaudella rajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta silloin, kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa. 
(s. 89)


Useimmat esseet eivät sinänsä tarjoa mitään uutta. Ne toteavat pitkälti samoja asioita, joista on keskusteltu muutenkin. Suomen asepalvelus ei ole tasa-arvoinen. Myrkylliset "kiltit tytöt" ja "pojat ovat poikia" -ajatusmaailmat jylläävät kotona ja koulussa. #metoo toi tervetulleita muutoksia. Aggressiivinen feministi on feministi, josta tehdään pilkkaa. Sukupuolten jako vain miehiin ja naisiin sekä sen mukanaan tuomat vanhanaikaiset stereotypiat ja oletukset ovat edelleen vahvoilla. Naiselta odotetaan yhtä, mieheltä toista. Näistä asioista on puhuttu, puhutaan nyt ja puhutaan vielä tulevaisuudessakin, koska tasa-arvon toteutumiseen on meilläkin vielä pitkä matka.

Eli noin kokonaisuutena kirjassa käsitellään tuttuja aiheita, mutta toisaalta niistä ei voi puhua liikaa.  En koe hukanneeni aikaani kirjaa lukiessani ja pysähdyin välillä miettimään, miten esseessä käsitelty aihe on ja/tai on ollut relevantti omassa elämässäni. Pidin myös siitä, että jokainen essee oli kirjoitettu helposti ymmärrettävästi ilman turhaa kapulakieltä. Jos on kiinnostunut aiheesta (ja pitäisi olla, koska se koskee kaikkia!), kirja on hyvä perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta sekä aikuisille että miksipä ei yläasteikäisellekin. Useammassakin esseessä todetaan nimittäin, että ihmisoikeudet, feminismi ja tasa-arvo kiinnostavat nuoria, jotka haluavat myös olla aktiivisesti mukana tekemässä parempaa maailmaa meille kaikille.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia [20/50]