perjantai 31. joulukuuta 2021

Marras-joulukooste

Sain suoritettua loppuun Helmet-lukuhaasteen vuosimallia 2021! Lista luetuista kirjoista löytyy täältä

Pohjoinen lukuhaaste se sijaan jäi taas kesken. Toivoin lukevani siihen enemmän kuin sitten luinkaan, mutta haaste vaati enemmän täsmäkirjoja kuin Helmet enkä jaksanut enää loppuvuodesta etsiä niitä. Luetut kirjat löytyvät joka tapauksessa täältä. Linkin takana ovat myös muut Helmetiä pienemmän haasteet.

Ensi vuonna uudet haasteet ja uudet kirjat! Lähden mukaan ainakin Helmetiin ja instassa alkavaan YA-spefi -bingoon, ja Luonto sivuilla -haaste jatkuu ensi kevääseen.

Iloista uutta vuotta ja lukuvuotta!


Luettu & blogattu

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
Metallibändi mainen poluilla. Sarjakuvan maaginen realismi yllätti, mutta ihan toimiva kokonaisuus.

Rachel Wells: Alfie: kissa kynnyksellä
Uutta kotia etsimässä. Hyvän mielen kirja, jossa viisas Alfie-kissa ratkoo uusien perheidensä ongelmia.

Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu
Marrasangstia selättämässä. Kiva realistinen nuortenkirja, jossa mennään eikä meinata.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Hoitokokouksia 1970-luvulla. Pidin muutamasta päähenkilöstä, mutta noin yleisesti ottaen kirja oli turhan hidas ja kaunopuheinen.

Pirkko Saisio: Lokikirja
Kesiä Dianan kannella. Kiva hyvän mielen kirja, jonka kesäinen tunnelma sopi talvipäiväänkin.

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
Rikoksia Botswanassa. Leppoisa hyvän mielen dekkari, jolle on onneksi paljon jatkoa.

Dean Nicholson: Nalan maailma
Pyöräreissu kissan kanssa. Kissat ja nojatuolimatkailu on pettämätön yhdistelmä.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut
Ruokaa ja elämää kokkikurssilla. Hyvän mielen kirja, jota lukiessa tulee kyllä nälkä.

Tiitu Takalo: Memento mori
Toipumiskertomus. Koskettava sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta toipumisesta.

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!
Aino Krohnin nuoruus. Hyvä kuva kirjailijan nuoruudesta, kertoja jäi harmillisesti sivurooliin.

Karrie Fransman & Jonathan Plackett: Gender swapped fairy tales
Herkät prinssit ja urheat prinsessat. Kiinnostava idea ja onnistunut toteutus.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina
Tolkien goes Kalevala. Vedonneen enemmän Tolkien-faneihin kuin minuun, mutta ihan kiinnostava kuitenkin.

Petri Laukka & Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia
Historian solvaajat. Ei oikein lähtenyt vetämään, mutta aihe oli kiinnostava.

Kansikuvakollaasi.

torstai 30. joulukuuta 2021

Haastekoonti: Helmet-lukuhaaste 2021

Haasteaika: 1.1. - 31.12.2021

 

No niin, Helmet-lukuhaaste on taas taputeltu! 

Olen oikein iloinen siitä, että sain tehtyä koko haasteen ja vieläpä ilman sen suurempia ongelmia tai viime hetken paniikkia. Muutama täsmäkirja piti etsiä, mutta suurimmaksi osasi haaste eteni omalla painollaan.

Hankalimmat kohdat olivat

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja
En yleensä etsi tietoa kirjailijoiden ammateista jos en tiedä niitä jo kirjaa aloittaessani

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä
Hieman yllättäen. Halusi lukea jonkin iloisen aikuisten kirjan, mutta tuntui, että törmäsin koko ajan vain perhe- ja parisuhdeongelmaisiin kirjoihin.

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki
Mahdoton etsiä kirjaston tietokannasta!

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
Sinänsä helppo kirja löytää, mutta kun mikään kirjoista ei sen suuremmin tuntunut innostavan, valitsin lopulta lyhyen ja saatavissa olevan...

Näiden löytäminen vaati siis vähän vaivannäköä!

Ensi vuoden haaste on jo julkaistu ja on blogissani omalla sivullaan. Aloin jo pohtia hyväksynkö kohtaan 42 luostarit ja/tai sisäoppilaitokset. Kohta 12 ei niin innosta, koska en oikeastaan lue runoutta, mutta ehkä voisin kokeilla tähän äänikirjaa.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Petri Laukka & Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia

Kansikuva.

Maailman katsotuinta solvausta suorassa tv-lähetyksessä todisti 700 miljoonaa ihmistä.

Jalkapalloilija Marco Materazzin lisäksi historia tuntee koko joukon toinen toistaan rääväsuisempia solvaajia. Lokaa on heitetty uskonnon ja politiikan varjolla, henkilökohtaisia kaunoja purkaen ja ilmeisesti myöskin henkilökohtaisia ongelmia purkaen. Tuskin kukaan on turvassa solvauksilta ja vihapuheelta, mutta ääni kantaa aina paremmin mitä korkeammalla yhteiskunnan arvoasteikossa on.

Luin näköjään jo parisen vuotta sitten Ari Turusen tietokirjan Mulkerot, josta muistin pitäneeni. Halusin siksi lukea myös tämän solvaajista kertovan kirjan, jota olenkin sitten tahkonnut kohta kuukauden päivät. Jostain syystä tämä ei lähtenyt vetämään ollenkaan niin hyvin kuin Mulkerot ja luinkin tätä iltaisin pätkän kerrallaan.

En kuitenkaan halunnut antaa periksi, koska aihe on kiinnostava. Kirjassa kerrotaan siis solvausten ja solvaajien historiasta antiikista nykyaikaan. Ensin määritellään solvaajien ominaisuudet ja sitten lähdetään tutkimaan, miten loka onkaan lentänyt eri henkilöiden kynistä ja suista. Kirja on jaoteltu karkeasti neljään osaan sen mukaan, millaisessa kontekstissa solvauksia on huudeltu.

Pidin eniten luvusta "Saastaiset vääräuskoiset", jossa perehdytään Lutherin, paavien ja muiden uskonnollisten tahojen solvauksiin. Vihapuhe ei ole mikään uusi asia ja uskonnon varjolla on sekä tehty hirvittäviä tekoja että perusteltu omaa erinomaisuuttaan ja muiden iljettävyyttä. Minua kyllä häiritsi kirjassa jonkin verran se, että tekijät eivät erotelleet solvauksia kovinkaan selvästi vakavuuden perusteella. Yksittäisen muusikon syytämät solvaukset eivät todellakaan ole samalla tasolla kuin esimerkiksi juutalaisvastainen vihapuhe.

Monille kirjassa esitellyille solvaajille onkin yhteistä lapsellinen kielenkäyttö. Yhtenä kirjan tuoreimmista esimerkeistä on ei niin yllättäen Donald Trump, joka on tunnetusti kunnostautunut erityisesti sosiaalisessa mediassa.


Forbes-lehden laskelmien mukaan Trump oli loukannut jotakuta joka 42. minuutti presidentinvaalikampanjansa aikana.
(s. 123)


Kirjan loppupuolella keskitytään nykyaikaan ja siihen, miten teknologia mahdollistaa globaalin solvaamisen. Enää ei tarvitse odottaa päiviä tai viikkoja solvauskirjeen perille menemistä. Kuka tahansa voi osallistua loanheittoon somessa vaikka joka tunti ja tägätä herjoihinsa kenet tahansa. Edes lapset ja nuoret eivät ole turvassa aikuisten ääliöiden solvaamiselta.

Lopussa onkin osuus, jossa kehotetaan pohtimaan, miltä tällainen maailma näyttää ja miten itse voisi olla osallistumasta vihapuheen levittämiseen.


Kirjan tiedot:
Petri Laukka ja Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia | Into 2020 | 253 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 25. kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa [50/50]

tiistai 28. joulukuuta 2021

J. R. Tolkien: Kullervon tarina

Kansikuva.


Kullervo Kalervon poika saattaa olla luotaantyöntävin Tolkienin sankareista: karkea, synkkä, pahantuulinen, kostonhimoinen ja vieläpä ulkomuodoltaan vastenmielinen.

Myönnän: heti tuo ensimmäinen lause sai minut heittäytymään vastahankaiseksi tämän kirjan suhteen. Eihän Kullervo ole Tolkienin sankari vaan suomalaisen mytologian hahmo. Vaikka kirjassa tarkennetaankin Kullervon alkuperää, en silti päässyt yli ensireaktiostani.

Tähän pieneen tietokirjaan sisältyy useampi tekstityyppi. Kaikki pyörii Tolkienin kirjoittaman ja keskeneräiseksi jääneen Kullervo-kertomuksen ympärillä. Kertomus sisältyy kokonaisuudessaan ja hyvin suomennettuna kirjaan, ja toistaa Kalevalasta tuttua Kullervon tarinaa. Tolkienin versiossa Kalevan epäjohdonmukaisuuksia on siloteltu pois, mutta syystä, joka minulle jäi epäselväksi, Tolkien on antanut hahmoille lisänimiä.


Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani."
(s. 30)


Tuossa tiivistyy hyvin se, millainen mies Kullervo on.

Kertomuksen lisäksi kirjassa on sitä selittävä osa, jossa selvitetään hahmojen, tapahtumien ja ilmaisujen taustoja. Sen on kirjoittanut kirjan toimittaja Verlyn Flieger. Osansa saa myös itse Tolkien ja hänen epäilyttävät motiivinsa. Miksi juuri Kullervon väkivaltainen ja insestinen tarina kiinnosti häntä niin paljon? Ja mikä ihme häntä edes kiinnosti takapajuisen junttikansan naurettavan lapsellisissa tarinoissa, joista puuttui sivistyksen hohde ja ylevä kerronnan taito?

Tähän jälkimmäiseen vastaa Tolkien itse, sillä kirjassa on mukana hänen Kalevalaa koskeva puheensa kahtena eri versiona. Se oli mielestäni mielenkiintoinen, joskin tuo suomalaisen kulttuuriperinnön ajoittainen mollaaminen ärsytti taas. Ei kaikilla vain ole vahvoja ritariromantiikan perinteitä ja vuosisatoja vanhaa itsenäistä valtiota! Tolkienkin kyllä myöntää tämän ja pitää sitä myös Kalevalan vahvuutena. Se on verrattain uusi kansalliseepos eikä historia ole ehtinyt siloittaa sen ryppyjä ja rujoutta. Pidin myös siitä, miten selvästi Kalevala ja suomenkieli on vedonnut Tolkieniin. Hän heittäytyy vallan kaunopuheiseksi kuvatessaan niiden herättämiä tuntemuksia.

Runojen kuvauksissa on rakkautta ja vaistoa; Suomen soita ja avaria aapoja, joilta korkeampi kamara kohoaa eräänlaisina mäkisinä saarina, milloin paljaana ja milloin puiden peitossa.
(s. 129)


Lopputulemana sanoisin, että Tolkienista enemmän kiinnostuneet saavat tästä varmasti irti enemmän kuin minä, joka vain etsin postuumia teosta...


Kirjan tiedot:

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina | WSOY 2016 | 163 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Story of Kullervo (2015) | Suomennos: Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin

Luettu myös mm.:
Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja ja Mutaa vai tähtiä?

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 30. kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen [49/50]

maanantai 27. joulukuuta 2021

Karrie Fransman & Jonathan Plackett: Gender swapped fairy tales

Kansikuva.


Dear Reader...

Entä jos Lumikki olisikin prinssi ja Tähkäpää laskisi alas partansa hiustensa sijaan? Tähän satukirjaan on koottu tuttujen klassikkosatujen mukaelmia. Tarina on yhä se vanha ja tuttu, mutta päähenkilöiden sukupuolet on käännetty toisin päin.

Etsiskelin HelMet-lukuhaasteeseen satukirjaa ja tämä vaikutti sen verran kiinnostavalta, että oli aivan pakko lainata se. Kirjassa on molempien tekijöiden alkusanat, joissa he kertovat mistä ajatus lähti ja miten sadut muokattiin. Jonathan Plackett halusi lukea pariskunnan tyttärelle satuja, joissa prinsessat saivat olla urheita ja prinssit herkkiä. Niinpä hän loi algoritmin, joka vaihtoi päikseen englanninkieliset sukupuolitetut persoonapronominit 'he' ja 'she'. 

Toki tarinat vaativat vähän viilausta sen jälkeen, mutta tekijät päättivät pitää esimerkiksi adjektiivit samoina kuin alkuperäisessä tekstissä. Jotenkin näistä mukaelmista oikein hyppäsi silmille se, miten usein prinssit olivat 'pretty' eli sieviä. Se sai miettimään hieman omaakin ajattelua. Miksi sanaa ei muka voisi käyttää kuvaamaan poikia ja miehiä, ja miksi se luo aina mielikuvat tytöstä tai naisesta?


But he was really far prettier and cleverer than they were; indeed, he was so lovely that he was always called Handsome.
(s. 5)

Hieman samanlaisia ajatuksia herätti Karrie Fransmanin hieno värikuvitus. Hän halusi pysyä uskollisena perinteisten satujen kuvastolle ja huomasi niitä tutkiessaan, miten sukupuolittuneita esimerkiksi vaatetus ja asennot olivat. Niinpä tässä kirjassa prinsseillä on avonaiset kaula-aukot, joista pilkahtaa välillä rintakarvoja, ja heidän asentonsa ovat sulavampia ja pehmeäkaarisempia kuin olen itse tottunut näkemään.

Tarinoiden juonia ei ole muutettu laisinkaan ja niinpä näissä saduissa vallassa ovatkin usein naiset. Kuninkaat ovat kuningattaria ja Komistuksen kauppiasvanhempi onkin äiti eikä isä. Itselleni jäi parhaiten mieleen juuri tuo Komistus ja Hirviö (Handsome and the Beast), ehkäpä osittain tiikerimäisen hirviön vuoksi. Samoin ajatus Tähkäpään pitkästä parrasta oli hauska, joskin mietin, miksi hänellä ei voinut olla pitkiä hiuksia vaikka poika olikin?

Kirjan tiedot:
Karrie Fransman & Jonathan Plackett: Gender swapped fairy tales | Faber 2020 | 177 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2020 - 42. satukirja [48/50]

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!

Kansikuva.


Tunsin vanhojen papereiden ummehtuneen hajun heti huoneeseen astuessani.

Aino Krohn elää nuoruuttaan vuosisadan vaihteen Suomessa. Hän on kaunis ja älykäs, ja päättänyt vakaasti alkaa kirjailijaksi. Samaan aikaan hän pyörii ensirakkauden tuskissa ja odottaa löytävänsä elämänsä miehen. Karjalainen lapsenhoitaja Liisa on huolehtinut Ainosta koko tämän elämän ajan ja seuraa nyt huolissaan Ainon edesottamuksia. 

Tämä kirja toi välittömästi mieleeni Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina -sarjan, joten jos olet pitänyt siitä, kokeile ihmeessä tätäkin. Vaikka tämä on nuortenkirja, se kerrotaan aikuisen kolmikymppisen naisen näkökulmasta ja pointti on juuri sama kuin Mustosen kirjoissa. Liisa on sivuhenkilö tärkeiden suomalaisten elämässä aikana, jolloin Suomessa kuohui niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin.

Aino on menettänyt isänsä ja hänen äitinsä on jatkuvasti sairasvuoteella. Sukulaiset ja ystävät ovat kuitenkin nuoren naisen tukena ja kannustavat häntä kirjailijan uralla. Aino onkin erinomaisen etuoikeutetussa asemassa ja kirja myös sanoo sen. Hänellä on kytköksiä kustantajiin ja yliopistoon, eikä hänen tarvitse huolehtia tulevaisuudestaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Liisan, jonka elämä näytti aivan toisenlaiselta Ainon ikäisenä.

Kirjassa kuvataan hyvin nuoren naisen kasvua ja kiihkeyttä sekä kirjoittajan että naiseuden saralla. Ainon kirjailijan ura on vasta alkutekijöissään kirjassa, jossa on myös pätkiä Ainon oikeasti kirjoittamista päiväkirjoista ja kirjeistä. Hänellä on kovin ruusuiset kuvat rakkaudesta, mutta vuosien varrella ne muuttuvat hieman realistisemmiksi. Tarina päättyy Ainon ja Oskar Kallaksen salamarakastumiseen ja kihlaukseen. 


- Etkö edes pelkää, että kielen vaihtaminen vaikuttaa omaan kieleesi tuhoisasta, Ida-rouva yritti vielä, vaikka oli jo todennut puheen turhaksi. - Ympärillä elävä kieli on kirjailijalle välttämätön.

- En pelkää, Aino vastasi napakasti. - Miksi pelkäisin. Enhän asu teistä kaukana ja voin aina tulla teitä tänne katsomaan. Aion kirjoittaa Suomen kielellä koko elämäni. Voin toimia yhtenä pienenä siltana Suomen ja Viron välillä.
(s. 244-245)

Se, mikä minua jäi kirjassa harmittamaan, on Liisan tarinan merkityksettömyys. Hän on koko tarinan minäkertoja, mutta jää aivan syrjään ja näkymättömäksi. Liisa kertoo Ainon elämästä, ei niinkään omastaan, joka tapahtuu jossain kaukana taustalla. Vaikka kirja onkin hyvä tietopaketti Aino Kallaksesta, olisin silti halunnut lukea enemmän Liisasta ja siitä, millainen henkilö hän on.


Kirjan tiedot:
Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot! | Tammi 2002 | 270 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä, Booking it some more

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 24. kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki [47/50]

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Tiitu Takalo: Memento mori

Kansikuva.

 

Neljäs joulukuuta 2015. Tiitu Takalo havahtuu yöllä repivään päänsärkyyn ja joutuu sairaalan ensiapuun. Diagnoosi on aivoaneurysman eli aivoverisuonen aiheuttama aivoverenvuoto. Edessä on välitön leikkaus ja pitkä toipumisjakso sekä sairaalassa että kotona. 

Pidin todella paljon Takalon sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki, ja niinpä poimin tämän mukaani kirjastosta kun se silmiini osui. Olen elänyt sikäli kuplassa, että en tosiaan tiennyt sen enempää Takalon sairastumisesta kuin tämän kirjan omaelämäkerrallisuudestakaan ennen takakansitekstin lukemista. On aina erilaista lukea tällainen todella henkilökohtainen tarina kuin fiktiota, vaikka aihe olisikin sama.

Tässä kirjassa sairastuminen ja toipuminen kuvataan todella hienosta ja tuodaan aivan lähelle lukijaa. Aivoverenvuodon pysäyttänyt leikkaus on sinänsä vain pieni osa sairaus- tai oikeastaan toipumiskertomusta. Toipuminen alkaa pitkällä sairaalajaksolla, jossa voimien kerääminen aloitetaan nollasta. Päivärytmi on tarkkaan määritelty ja tarinassa kuvataankin yksityiskohtaisesti sairaala-arkea. Ympäristö ja esineet on kuvattu todella tarkkaan, samoin se, miltä tuntuu kun itsemääräämisoikeus on pakko antaa pois sairauden vuoksi.


Kuvassa väsynyt Takalo sairaalasängyssä.
Loputon väsymys.
(s. 89)


Kuvista välittyy pelko, epävarmuus ja tilanteen ahdistavuus. Takalo on hirvittävän, loputtoman väsynyt ja pelkää, ettei työ sarjakuvapiirtäjänä enää onnistu. Suurin osa aivoverenvuotoon sairastuneista saa jonkinasteisia vammoja, jotka voivat esimerkiksi vaikeuttaa käden toimintaa. Se, että Takalo pystyy kuin pystyykin piirtämään, on ilon hetki sekä hänelle että puolisolle, joka on tukenut toipumista koko ajan.

Negatiivisten tunteiden lisäksi kirjassa onkin myös paljon lämpöä ja rakkautta. Itsestään selvät asiat eivät näytäkään niin itsestään selviltä sen jälkeen, kun on ollut vähällä menettää ne. Sairaalan henkilökunta huolehtii Takalosta koko ajan, ja ystäviä ja sukulaisia käy vierailemassa vähän liikaakin. Kotona Mikko auttaa, tukee ja ymmärtää, kun ennen niin helpot arkiset asiat tuntuvat nyt ylivoimaisilta suorituksilta. Ulkopuolisen avun saaminen sairaalajakson jälkeen kuvataan kirjassa vaikeaksi ja Takaloa pompotellaan luukulta toiselle. Hän joutuu työstämään väsymystään ja pelkojaan ilman ammattiapua aivan liian kauan.

Pidin paljon kirjan lopusta, jossa ollaan jo vuodessa 2017. Takalo jossittelee ja pohtii sitä, miten pienestä hänen pelastumisensa olikaan kiinni. Lopulta hän kuitenkin toteaa yksinkertaisesti olevansa elossa. Aivoverenvuoto ei ollut elämän päätepiste vaan uusi alku.


Kuvassa Takalo halaa puolisoaan.
Asioita, joilla on oikeasti merkitystä.
(s. 119)


Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo: Memento mori | WSOY 2020 | 228 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjanurkkaus, Kirjojen maa, Luettua elämää ynnä muut

tiistai 14. joulukuuta 2021

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut

Kansikuva.

Lillianin mielestä hetki ennen valojen sytyttämistä oli kaikkein mukavin.

Lillian pitää ravintolassaan Lempeiden makujen kokkikoulua. Joukko erilaisia ihmisiä kokoontuu kerran kuussa valmistamaan yhdessä ruokaa, jossa ei seurata tarkkoja reseptejä. Lillian luottaa enemmän vaistoonsa kuin tarkasti mitattuihin ainesosiin ja opettaa oppilaansakin kuuntelemaan itseään.

Varoitus: tätä kirjaa lukiessa tulee nälkä. Bauermeisterin ruokakuvaukset ovat niin yltäkylläisiä, että ainakin minun alkoi tehdä mieli todella hyvin valmistettua ruokaa. Kuvauksissa vedotaan kaikkiin aisteihin, koska ruoka on tässä kirjassa kokonaisvaltainen kokemus. Sillä ei hemmotella vain makuhermoja, koska hyvä ruoka myös tuoksuu, näyttää ja tuntuu hyvältä.


Helen kastoi oman palasensa pataan ja pisti sitten suuhunsa haarukallisen, jossa gruyere- ja emmentaljuusto sekoittuivat valkoviinin puraisuun ja muuttuivat yhdessä joksikin pehmeämmäksi, lempeämmäksi, ennen kuin ne kohtasivat leivän vakaan käden, joka hallitsi koko yhdistelmää. Hyvin hentoina niiden alla, niin että Helenin täytyi maistaa varmuuden vuoksi uusi palanen, tuntuivat Kirschin leikkisä suudelma ja muskottipähkinän kuiskaus.
(s. 184)


Kokkikurssi tuo yhteen ihmisiä, jotka löytävät itsestään uusia puolia sen aikana. Lillianin lempeät oppitunnit ja tarkkaan valitut ruokalajit saavat oppilaat pohtimaan omaa elämäänsä. Maut ja tuoksut nostavat pintaan tunteita ja muistoja, jotka käsitellään viimein loppuun. Kotiäiti kysyy viimein itseltään, mikä hänet tekee onnelliseksi. Vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta palaa kumpikin tahollaan suhteensa suurimpaan kipupisteeseen ja sen seurauksiin. Leskeksi jäänyt mies löytää yllättäen yhteyden iäkkääseen naiseen, jonka muisti on alkanut oikutella.

Kokonaisuutena kirja on juuri sellainen, kuin suomennoksen nimi lupaakin. Lempeä hyvän mielen kirja, jossa edetään verkkaisesti oppitunnista, ruokalajista ja näkökulmasta toiseen. Lillian ja kaikki hänen oppilaansa saavat omat kappaleensa, joissa tutustutaan heihin paremmin. Jokaisella on oma syynsä olla kurssilla ja oma suhteensa ruokaan ja ruoanlaittoon.


Kirjan tiedot: 
Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut | Bazar 2009 | 217 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The School of Essential Ingredients (2009) | Suomennos: Helinä Kangas

Luettu myös mm.:
Kirjarikas elämäni, Ankin kirjablogi, Kajaanin kaupunginkirjaston lokikirja ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 44. kirjassa on reseptejä [46/50]
* Luonto sivuilla - Rauhoittava kirja

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Dean Nicholson: Nalan maailma

Kansikuva.


Meilläpäin Skotlannissa on vanha, viisas sananparsi: Whit's for ye'll no go past ye - Mikä on kohdalle tarkoitettu, se ei kulje ohi.

Kolmikymppinen skotti lähtee kiertämään maailmaa kaverinsa kanssa. Pitkäksi suunniteltu pyöräreissu ei kuitenkaan ole kaikkia varten ja pian Nicholson polkee eteenpäin yksin. Bosnian vuoristossa hän saa kuitenkin yllättävää seuraa. Pienen, hylätyn kissanpennun kohtaaminen on joko onnekas sattuma tai kohtalon sanelema tarkoitus. Nicholson jatkaa matkaa Nalaksi nimeämänsä kissa mukanaan ja huomaa pian, ettei teekään enää matkaa omilla ehdoillaan.

En tiedä miten tämä meni minulta ohi, mutta onneksi työkaverini suositteli tätä minulle. Pidän nojatuolimatkailusta ja rakastan kissoja, joten kirja oli miltei takuuvarma hitti jo ennen kuin luin ensimmäistä sanaakaan. Kaiken lisäksi Nicholson osoittautui varsin hauskaksi kertojaksi ja matka lievästi sanoen vaiherikkaaksi.

Kirja on jaettu osiin sen mukaan, missä Nicholson ja Nala milloinkin seikkailevat. Kaikki alkaa, no, Nicholsonin elämästä Skotlannissa tietysti, mutta se kiinnostava osuus alkaa joulukuussa 2018. Nicholson ei pysty jättämään kissanpentua julman luonnon armoille ja niinpä matkaa aletaan taittaa yhdessä. Kirja päättyy vuoteen 2020, kun korona hidastaa ja lopulta pysäyttää matkanteon. Kaksikko on kuitenkin satulassa edelleen ja reissaamista voi seurata sekä YouTubessa että Instagramissa tilillä @bike1world. Seuraan sitä tietenkin nyt itsekin.

Kirjassa minusta erityisen kiinnostavaa oli sekä kissan kanssa matkailu että Nicholsonin kasvaminen ihmisenä. Hän aloittaa tarinan melkoisena huithapelinä, hanttihommia tekevänä bilehileenä, joka kaipaa elämälleen suuntaa. Pyöräily maailman ympäri kuulostaa hänestä hyvältä alulta. Kun Nicholson löytää Nalan (tai Nala hänet), hän huomaa olevansa vastuussa toisesta olennosta. Nyt matkailussa on otettava huomioon myös matkakaveri, jonka tarpeet ovat erilaiset kuin ihmisen. 


Toinen lempilainauksistani oli Ernest Hemingwaylta: Älä ota matkatoveriksi ketään, jota et rakasta.

Sekin meni perille.
(s. 268)

Nalasta huolehtiessaan Nicholson havahtuu huomaamaan sen, miten kurjasti eläimiä kohdellaan monissa paikoissa. Nalan myötä hänen matkainstansa saa satoja tuhansia seuraajia ja Nicholson päättää käyttää kuuluisuuttaan hyvän tekemiseen. Hän kerää rahaa eläimiä auttaville pienille järjestöille ja onkin hyvä esimerkki siitä, miten yksi ihminen voi vähän vahingossakin päätyä muuttamaan maailmaa.

Tykkäsin kirjasta myös matkakertomuksena. Kaksikon matka ei etene suoraan kohteesta A kohteeseen B. He esimerkiksi viettävät kesän Kreikassa Santorinissa, jossa Nicholson työskentelee melontaoppaana. Koska työpaikka ja sijainti eivät sido heitä mitenkään, he jatkavat matkaa aina kun tuntuu siltä. Kirjasta oikein huokuu seikkailun tuntu, koska ikinä ei tiedä, mitä seuraavana päivänä on vastassa. 

Jatkoa odotellessa! Jännä nähdä, pääsevätkö Nala ja Nicholson ikinä maailman ympäri. Tällä hetkellä he näyttävät olevan edelleen Euroopassa, koska korona rajoittaa liikkumista.

Kirjan tiedot:
Dean Nicholson: Nalan maailma | WSOY 2021 | 272 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Nala's world: One man, his rescue cat and a bike ride around the globe (2020) | Suomennos: Veera Kaski

Luettu myös mm.:
Kirja vieköön, Kirjarikas elämäni, Elämä on ihanaa ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 40. kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista [45/50]
* Luonto sivuilla - Kirjassa kiivetään puuhun
Nala pääsee ketterästi ylös, mutta alastulo onkin aivan toinen asia.

tiistai 7. joulukuuta 2021

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe tutkii #01)

Kansikuva.

 
Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella.

Kolmikymppinen Precious Ramotswe perii isältään niin paljon karjaa, että pystyy toteuttamaan unelmansa. Pieni etsivätoimisto onkin ainoa laatuaan Botswanassa, onhan sen johdossa nainen. Mma Ramotswe ratkoo useimmiten varsin arkisia tapauksia, mutta törmää myös hyvin synkkiin juttuihin. Positiivinen elämänasenne ja kuppi rooibosteetä kantavat kuitenkin pitkälle!

Kylläpä menikin pitkään, ennen kuin tähänkin sarjaan tartuin. Minulle näkyy käyvän usein niin, että kun viimein luen jotain lukujonossani roikkunutta, se paljastuukin hyväksi kirjaksi, olisin mielelläni lukenut aiemminkin. No, on kai tässä se hyvä puoli, että nyt sarjaa on ilmestynyt käsittääkseni reilut parikymmentä kirjaa, joten se ei lopu ihan heti.

Tykkäsin todella paljon sekä Mma Ramotswesta että tarinassa kuvatusta maasta. En odottanut, että Mma Ramotswen henkilökohtainen historia olisi niin ankea, kuin se sitten oli. Hänellä oli turvallinen lapsuus ja rakas isä, mutta sitten hän hullaantui väärään mieheen. Onneksi hän selvisi kauheista koettelemuksistaan eikä edes menettänyt elämäniloaan.

Pidin myös siitä, miten nokkela ja viisas hän on. Kirjassa kuvataan useampaan tapausta, jotka Mma Ramotswe saa ratkaistavakseen. Hänen käytännöllisyytensä ja kykynsä saada ihmiset luottamaan itseensä ovat suureksi avuksi, ja toisinaan hän käyttää jälkimmäistä häikäilemättömästi hyväkseen. Perinteisen pyöreää kolmikymppistä naista harvoin edes epäillään kieroilusta.


Mma Ramotswe ei halunnut Afrikan muuttuvan. Hän ei halunnut sen asukkaiden muuttuva samanlaisiksi kuin kaikki muutkin, sieluttomiksi, itsekkäiksi ihmisiksi, jotka unohtaisivat mitä oli olla afrikkalainen tai mikä oli vielä pahempaa häpeäisivät afrikkalaisuuttaan.
(s. 277)

Kirjan jutuissa tulee luontevasti esiin Mma Ramotswen rakas kotimaa Botswana ja sen kulttuuri. Se, että kaiken takana onkin krokotiili, on kirjassa aivan uskottavaa. Miksipä ei, kyllähän niitä Afrikan joista löytyy. Mma Ramotswe tiedostaa hyvin maansa kulttuurin ja perinteet, ja valitsee niistä ne, jotka kokee pitämisen arvoisiksi. Hän suree esimerkiksi sitä, että nykynuoriso ei enää puhu yhtä kunnioittavasti vanhemmille kuin ennen, mutta toisaalta patriarkaalisia sukupuolirooleja voitaisiin jo hellittää. Samoin hän paheksuu syvästi noitauskoa, joka johtaa usein ihmiskehon osien käyttämiseen riiteissä ja amuletteina.

Kaiken kaikkeaan ilahduttavan lämminhenkinen hyvän mielen dekkari!

Kirjan tiedot:
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 | Otava 2003 (1. p. 1998) | 302 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: The nro 1 ladies detective agency (1998) | Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Luettu myös mm.:
Luettua, Kirjakaapin avain, Sonjan lukuhetket ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 50. kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä [44/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 15. leppoisa hyvän mielen dekkari [19/25]
* Luonto sivuilla - Eksoottinen ympäristö

torstai 2. joulukuuta 2021

Pirkko Saisio: Lokikirja

Kansikuva.


Turussa, lähellä kaupunginteatteria on puhelinpylväs ja pylväässä ilmoitus: vene myytävänä.

Saikki (Pirkko Saisio) ja Honksu (Pirjo Honkasalo) ostavat hetken mielijohteesta pienen mutta sitäkin uljaamman mahonkiristeilijän. Omaelämäkerrallisessa meripäiväkirjassa kuvataan Saikin, Honksun, nuoren Elsan sekä sekalaisen ystävä- ja sukulaisjoukon kesiä Dianan kannella.

Bongasin tämän aikoja sitten Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä, kun etsin vinkkejä haastekohtaan "kirja kertoo sateenkaariperheestä". Halusin lukea tähän jotain iloista ja positiivista, en perhe- ja/tai parisuhdeongelmaista kirjaa. En silti arvannut, miten lennokasta meno Dianan kyydissä olisi. Tämä oli kiva hyvän mielen kirja ja sopi hyvin talviseksikin lukemiseksi.

Lokikirja on kirjoitettu, no, lokikirjaksi. Se koostuu vuosien 1988 - 1994 aikana tehdyistä päiväkirjamerkinnöistä, joissa Saikki kertoo arjesta Dianan kyydissä. Tekstin lomassa on hauskoja mustavalkoisia piirroksia, jotka sekä tukevat tekstiä että kertovat myös sellaista, mikä on jäänyt siitä pois.


10.6.1994 tavataan kieroja savolaisia.


Tykkäsin lokikirjan rennosta kertojaäänestä. Dianan kannella ei turhia pönötetty ja kirjasta oikein huokuu lomafiilis. Toki retkiin mahtuu ongelmia ja pulmatilanteitakin, mutta ne ovat vain väliaikaisia hidasteita. Pääasia on yhdessäolo, merestä ja rakkaiden ihmisten seurasta nauttiminen. Diana vie matkustajansa niin merelle kuin sisävesillekin, ja sen kyydissä päästään nauttimaan hyvistä eväistä, komeista maisemista ja yllättävistä tilanteista. 

Mieleeni jäi myös se, miten usein kahden naisen luotsaamaa venettä ihmeteltiin. Nainen ruorissa, onko moista ennen nähty!


Meri kimmelsi aurinkoa, ulappa kiilsi tyhjänä, ja sielu kiilsi täytenä, niin että tuntui, että tätä ei enää voi kauan jatkua.

Eikä tietysti jatkunutkaan, sillä Enklingen edessä pysähtyi moottori.
(päiväys: 28.7.1990)

Kirjan tiedot:
Pirkko Saisio: Lokikirja | Siltala 2010 | 306 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
P.S. Rakastan kirjoja, Tarukirja, Nannan kirjakimara ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 18. kirja kertoo sateenkaariperheestä [43/50]
* Luonto sivuilla - Tietokirja
Koska tämä on kirjastoluokassa 69.63 eli vesiliikenne.

maanantai 29. marraskuuta 2021

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Kansikuva.

 
Hän hengittää vaivalloisesti ja kiehnää niin että lakanat kahisevat.

1970-luvun lopulla hoitokokoukset valtaavat tilaa vanhoillislestadiolaisissa yhteisöissä. Pohjois-Pohjanmaalla Joen varrella sijaitseva Kylä joutuu kurimuksen keskukseen, onhan seuran saarnamies Taisto arvostettu hoitokokouksissa puhuja. Kaikille tähän yhteiseen hyvään taipuminen ei kuitenkaan ole helppoa ja pieni Aaron jää eriävien mielipiteiden väliin.

Ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun kun se ilmestyi, mutta en saanut aikaiseksi lukea tätä ennen kuin nyt. Lukemieni arvostelujen perusteella tämä Synninkantajat ei ollut yhtä hyvä ja harmi kyllä minun täytyy olla samaa mieltä asiasta. En ole koskaan lukenut tästä aiheesta eli hoitokokouksista romaania, joten sekin taisi nostaa odotuksia suhteettoman suuriksi.

Tarinalla on monta kertojaa samasta perhepiiristä. Aliisa muistaa ajan, jolloin hoitokokouksia ei ollut ja uskaltaa kyseenalaistaa ne. Hänen luja uskonsa kantaa, vaikka hänen valintojaan paheksutaan sekä selän takana että kasvotusten. Pidin siitä, miten vahva nainen Aliisa oli yhteisössä, jossa hänenlaistaan oman tien kulkijaa ei haluta suvaita. Samoin pidin Aliisan nuoremmasta tyttärestä Auroorasta, joka joutuu valitsemaan rakkauden ja kuuliaisuuden välillä. Auroorakin alkaa pohtia, onko pieni ja suljettu yhteisö tosiaan kaikki se, mitä elämällä on hänelle tarjota.


Minä katson häntä kauan, silmillä jotka ovat samaan aikaan entiset ja uudet, rikki menneet ja korjatut, kaiken nähneet ja juuri avautuneet. Minä tunnistan hänet vihdoin. Rakkaus vyöryy ylleni kuin vaahtopäisten aaltojen jono. Äiti.

Me kävelemme käsikkäin, minä ja äiti, emmekä puhu mitään.
(s. 154)


Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta välillä se tuntui olevan enemmän itseisarvo kuin väline, jolla kertoa tarinaa. Etenkin Taiston osuudet etenivät hyvin hitaasti ja sivuja meni pitkiin luontokuvauksiin. Kauniita sinällään, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty. Yllätyin siitä, miten vähän Taistosta ja hoitokokouksista loppujen lopuksi kerrottiinkaan. 

Ehkä eniten niitä joutuu kuitenkin pohtimaan Aaron, joka taisi olla kymmenvuotias. Aliisa on hänen äidinäitinsä ja Taisto isänisä, ja Aaron jää kahden hänelle rakkaan ihmisen väliin. Samalla Aaron yrittää ymmärtää Taiston saarnaamaa syntiä ja pelastusta. Kukaan ei tunnu selittävän lapselle mitään ja niinpä Aaronin maailma on vuoroin pelottava ja vuoroin varma pelastuksesta. Pidin Aaron-luvuista, koska hän tuntui aidolta lapselta, joka on monien ristiriitojen keskipisteessä ja jonka maailmankuva on sen vuoksi kovin sekava.

Kirjassa on myös matkakertomus-lukuja, jotka olivat ainakin minun mielestäni jokseenkin turhia. Niiden merkitys paljastuu vasta kirjan lopussa ja samalla selviää, miten hoitokokousten tapahtumat ovat monen sukupolven taakka. Minulle luvut jäivät kuitenkin irtonaisiksi eivätkä kiinteiksi osiksi tarinaa.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tämä oli omaan makuuni liian hidaslukuinen ja kaunopuheinen. Arvostan kuitenkin Rauhalan kaunista kielenkäyttöä ja uskallusta kirjoittaa näin kipeistä aiheista.


Kirjan tiedot:
Pauliina Rauhala: Synninkantajat | Gummerus 2019 (1. p. 2018) | 368 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:
Kirjakirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 2. kirjan on kirjoittanut opettaja [42/50]
* Luonto sivuilla - Vuodenajan vaihtuminen

torstai 11. marraskuuta 2021

Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu

Kansikuva.

Kännykän herätysääni tunkeutui tajuntaani raastaen minut syvästä unesta todellisuuteen, jotta en jaksaisi kohdata.

17-vuotias Emmi on muuttanut opiskelemaan uuteen kaupunkiin poikaystävän kannustamana. Mokoma nilkki jättää hänet heti ensimmäisenä syksynä ja kaiken lisäksi juuri marraskuun kynnyksellä. Emmille marraskuu on aina ollut vuoden pimein ja ilottomin kuukausi. Nyt hän päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja selättää marrasangstin. Jonkun on tuotava valoa pimeyteen ja se joku voi aivan hyvin olla Emmi itse!

Olipa kerta kaikkiaan hilpeä ja positiivinen nuortenkirja! Emmi on aivan mahtava päähenkilö, sellainen, joka koheltaa juuri sopivasta menemättä epäuskottavuuden puolella. Hänen Minä vastaan marraskuu -projektinsa sai minutkin pohtimaan, miten talvikuukausina voisi ilahduttaa paitsi itseään, myös muita.


Miksi nuoren opiskelijan pitää vaan jaksaa painaa sata lasissa? On suuri vääryys, että karhukin saa nukkua, mutta minä en.
(s. 11)


Tykkäsin siitä, miten oikealta ihmiseltä Emmi tuntui ja miten helppoa häntä oli ymmärtää. Kun petturinilkki Miro häipyy, Emmi huomaa yhtäkkiä ettei tunne Tampereelta ketään. Hän aloitti lähihoitajaopintojensa harjoittelujakson niin pian, ettei ehtinyt tutustua edes luokkakavereihinsa. Oma pikkuriikkinen opiskelijayksiökin tuntuu yksinäiseltä eikä rappukäytävässä edes moikata toista. Emmi päättää piristää omaa elämäänsä ja rakentaa rappuunsa yhteisöllisyyden tuntua vaikka henki menisi.

Mukana Emmin suunnitelmissa ovat etenkin Jyväskylässä opiskeleva isosisko Sanni ja naapurin Kuronen, johon Emmi tutustuu pienen onnettomuuden kautta. Kirjassa kuvataan hienosti ystävyys- ja perhesuhteita. Sisarusten välit ovat lämpimät, mutta vanhemmat työstävät omaa ongelmaista suhdettaan tarinan taustalla ja se vaikuttaa myös tyttöihin. Yllättävä kriisi syntyy, kun vanhemmat ilmoittavat myyvänsä lapsuudenkodin. Kuronen puolestaan osoittautuu ihan mukavaksi kaveriksi, joka pelastaa Emmin monesta kummallisesta tilanteesta.


- Kiitos vielä, kun autoit. Mihin mä joutuisinkaan ilman noin hyvää naapuria?

- Perikatoon, Kuronen sanoo ja poistuu.
(s. 134)

Kirjan dialogi oli todella mukavasti kirjoitettu. Se tuntuu luontevalta, koska mukana on myös aivan tavallisia, arkisia keskusteluja. En voi syödä jäätelöä kun on laktoosi-intoleranssi, ai sulla on laktoositonta, no sitten kyllä kiitos. 

Tykkäsin aivan erityisesti siitä, että tarina ei pyöri seurustelun tai poikaystävän puutteen ympärillä. Pointti on selättää marraskuu, ei löytää korvaajaa exälle. Tärkeää on saada ystäviä ja iloa elämään, ei seurustelukumppaneita. Mielestäni kirjassa kuvataan hyvin sitä, miten Emmin ikäinen nuori ihminen ei ole vielä valmis ja miten mutkikasta oman tiensä löytäminen voi olla. Emmi on ilahduttavan positiivinen ja päättäväinen nuori nainen, joka ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja tekee siitä näköisensä.

Emmin idoli on muuten Peppi Pitkätossu!


Kirjan tiedot:
Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu | Karisto 2021 | 184 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjakko ruispellossa, Lastenkirjahylly

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 15. kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi [41/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 2. kirja, joka liittyy kaamosaikaan [18/25]
Emmi kutsuu marraskuuta kaamosajaksi, joten kelpaa minulle!
* Luonto sivuilla - Inspiroiva kirja

tiistai 9. marraskuuta 2021

Rachel Wells: Alfie : kissa kynnyksellä

Kansikuva.


"Ei tämän talon tyhjentäminen kovin kauan kestä", Linda sanoi.

Alfie-kissan elämä muuttuu, kun sen iäkäs omistaja Margaret kuolee. Margaretin tytär miehineen suunnittelee vievänsä Alfien löytöeläintaloon, mutta kissa lähteekin tien päälle etsimään uutta, rakastavaa kotia. Kun Alfie saapuu Edgar Roadille, se löytää itselleen sopivan ihmisen ja kodin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan halua panna kaikkea yhden kortin varaan, vaan se päättää alkaa monen perheen kissaksi. Edgar Roadillahan on selvästi useita perheitä, jotka kaipaavat kissan apua ja seuraa.

Epäröin tarttua tähän hyvin pinnallisesta syystä: en pidä kirjan kannesta. Se on niin imelän näköinen, että siirappi tuntuu valuvan sivujen välistä. Lisämiinusta se saa noista mainoslauseista, joista en koskaan pidä kansikuvissa. Onneksi muutin mieleni, tämä nimittäin on hyvin hurmaava kirja jokaiselle kissoista pitävälle!

Onhan tässä toki hieman sokerihuuruakin, mutta sitä tasapainottaa sekä Alfien kiva kertojaääni että kirjan tummemmat juonteet. Vaikka Alfie löytääkin uuden kodin, sen mieltä painaa koko ajan entisen elämän menetys. Margaretin lisäksi se on menettänyt hiljattain myös Agnesin, pienen perheensä iäkkään kissan ja rakkaan ystävänsä. Kaikki tämä motivoi sitä etsimään useita perheitä: yhden menetys ei mullistaisi sen koko maailmaa.

Alfien uusilla perheilläkin on oikeita ongelmia, jota Alfie yrittää ratkaista parhaansa mukaan. Puolalainen perhe on muuttanut vasta Lontooseen ja isän käydessä töissä äiti ja pojat yrittävät sopeutua uuteen kotimaahan. Seinän takana vastasyntynyt ei aiheutakaan äidissä välitöntä onnenhuumaa, vaan riittämättömyyden tunteen. Alfien ykköskodissa Claire toipuu erosta ja lankeaa väärään mieheen. Kakkoskodin Jonathan puolestaan ei tunnu löytävän mielekästä sisältöä elämäänsä.

Alfie tarkkailee ihmisiään ja yrittää auttaa heitä, mutta samalla se elää omaa kissan elämäänsä. Huomaa kyllä, että kissa on kirjailijalle tuttu eläin, niin hyvin esimerkiksi Alfien elekieltä on kuvattu. Sen logiikka on välillä niin ihanan kissamaista.


Pohdin, mitä voisin tehdä valloittaakseni hänet, ja tajusin, että sanoistaan huolimatta hän tarvitsi toisen lahjan. Ei kuitenkaan hiirtä tällä kertaa vaan jotain vähän kauniimpaa. Linnun! Siinäpä se, hankkisin hänelle linnun. Eihän ollut parempaa tapaa hieroa ystävyyttä kuin lahjoittaa kuollut lintu.
(s. 90)


Kirjassa käsitellään siis hyvin jokapäiväisiä asioita kissan näkökulmasta. Kun pääsin vauhtiin, luin koko kirjan yhdeltä istumalta. Alfie on hurmaava kissapäähenkilö, josta on hyvin helppo pitää. Vaikka kirjassa on pelkoa ja kurjiakin asioita, se on pohjimmiltaan hyvän mielen kirja. Lukija voi luottaa siihen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Kirja aloittaa sarjan ja kyllähän minä luen seuraavankin osan.


Kirjan tiedot:
Rachel Wells: Alfie : kissa kynnyksellä | Otava 2021 | 366 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Alfie the Doorstep Cat (2014) | Suomennos: Elina Lustig

Luettu myös mm.:
Kauniimpaa kuin koskaan, Elämä on ihanaa, Tassulinna

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 32. kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa [40/50]
* Luonto sivuilla - Kirjassa liikutaan jalan

perjantai 5. marraskuuta 2021

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Kansikuva.


Perkeros-bändi soittaa avantgardista metallia ja yrittää saada mainetta ja kunniaa. Bändiä luotsaa sen kitaristi Akseli, joka elää ja hengittää musiikkia niin syvään, että bändikavereitakin alkaa huolestuttaa. Akselilla on suuria haaveita, mutta bändin soundi on hukassa kunnes kuvaan astuu jumalaisen äänen omaava Aydin. Kun Perkeros valmistautuu Rocktoberfestiin, Akseli huomaa, että musiikin voimalla on nurjatkin puolensa.

Kertoja Akseli ei osaa kuvitella itselleen muuta elämää kuin musiikin ja tämä ajaa kiilaa hänen ja tyttöystävä Jutan väliin. Täytyy sanoa, että Jutalla on enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla. Omat hermoni olisivat ratkenneet aikoja sitten Akselin haahuilun ja välinpitämättömyyden vuoksi. En oikeastaan pitänyt Akselista, mutta onko päähenkilöstä edes pakko pitää? Akseli on nimittäin oikein toimiva hahmo ja hänen pakkomielteensä uskottava.

Pidin kosketinsoittaja Liljasta, joka vastaa myös bändin viestinnästä ja managerin töistä, ja usein myös terveestä järjestä. Hän jaksaa kuunnella Akselin kiihkomielistä vaahtoamista ja ymmärtääkin häntä, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pidin myös bändin uudesta solistista Aydinista, jonka Lilja bongaa kebabravintolasta. Istanbulista kotoisin olevalla Aydinilla on hyvä huumorintaju ja hän liittyy bändiin saadakseen uusia ystäviä Suomesta.

Heti tarinan alussa käy selväksi, että tämähän onkin maagista realismia. Puhuva Karhu oli aika ilmiselvä vihje. Oikeastaan pidin siitä, miten tämä toimi muusikin kuvaajana. Akseli tuntuu siirtyvän toiseen todellisuuteen upotessaan musiikin maailmaan eikä ole selvää, onko tämä vertauskuvallista vai tapahtuuko se aivan oikeasti. Tarinan hyppäys väkivaltaiseen kauhuun tuli silti takavasemmalta enkä ole vieläkään aivan varma siitä, mitä mieltä siitä olin. Mielestäni tarina olisi toiminut aivan hyvin ilman sitäkin, mutta ei se toisaalta ottanut mitään olennaista siltä poiskaan.

Joka tapauksessa sarjakuva on erittäin hyvin piirretty ja Perkeroksen tulevaisuus jäi kyllä kiinnostamaan. Tarina sijoittuu Tampereelle ja oli hauska bongata paikkoja, jotka tunnistin sekä nimeltä että kuvasta.


Tampereen keskustorilla.
s. 34


Kirjan tiedot:
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros | WSOY 2013 | 185 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjailijan kellarissa, Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 22. kirjassa ajetaan polkupyörällä [39/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 10. muusikon kirjoittama tai muusikosta kertova kirja [17/25]

maanantai 1. marraskuuta 2021

Syys-lokakooste

Isommat lukuhaasteet eli Helmet ja Pohjoinen lukuhaaste ovat olleet nyt jumissa. Kaikki jäljellä olevat haastekohdat eivät edes sinänsä ole aivan äärettömän vaikeita, mutta eipä nyt vain ole sattunut kohdalle niihin sopivia kirjoja. Voi olla, että annan periksi Pohjoisen suhteen, mutta Helmetin aion vielä yrittää selättää täsmäkirjoilla. Jos ei muu auta niin lastenosastohan on täynnä lyhyempiä ja nopeasti luettavia kirjoja...

Mutta, sain taputeltua loppuun pari muuta haastetta! Halloween-lukuhaasteen koontipostaus on täällä ja Syyslukuhaasteen täällä Instassa. Molemmissa on tietenkin samoja kirjoja, mutta hauska huomata miten eri perustein ne haasteisiin päätyivät. 


Luettu & blogattu

Anne Muhonen: Älä unohda minua : sarjakuvaromaani
TET-harjoittelussa kukkakaupassa. Yllättävän syvissä vesissä uiva sarjakuvaromaani kahden ihmisen välisen yhteyden löytämisestä.

M. T. Anderson & Jo Rioux: The Daughters of Ys
Sisarukset mustan magian pyörteissä. Kelttiläisiin myytteihin perustuva synkkä ja hieno sarjakuvaromaani.

Anniina Mikama: Myrrys
Maagista realismia Kainuun korvessa. Hienoa luontokuvausta ja hyvä tarina, miinusta yksiulotteisista naishahmoista.

Silja Vuorikuru: Titanic: maailman suurin laiva
Joka ei ollutkaan uppoamaton. Selkokielisessä lasten tietokirjassa laivaa ja onnettomuutta käsitellään monelta kantilta.

Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom
Zombimaailmanloppu variksen silmin. Mahtava kertojaääni, surullinen ja toiveikas tarina.

Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus
Totuus Nooan arkista. Vähemmän danbrownimaisia salaliittoja ja enemmän uskonnollisuutta kuin odotin.

Piia Leino: Taivas
Lähitulevaisuuden Helsinki. Ankea ja erinomainen dystopia, toista päähenkilöä aloin inhota ja toisesta pidin koko ajan.

Jumalan murhaajaa etsimässä. Aikuisten synkähkö ja moneen genreen sopiva seikkailu, jossa on aivan mahtava maailma.

Parantaja ja leskimies. Sarjan tylsin osa, jossa on raivostuttava miespäähenkilö ja taikuus perustuu pitkälti kiiltäviin pikkukiviin.

Sarjakuvanovelleita perkeleistä. Hauskoja, väkivaltaisia, pelottavia ja kaikin puolin mainioita kauhutarinoita Pohjolasta.

Kartanon salaisuuden jäljillä. Sopivan jännä joulukalenterikirja, jonka päähenkilöstä tykkäsin todella paljon.

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Haastekoonti: Halloween-lukuhaaste


Yöpöydän kirjat -blogi haastoi taas lukemaan astetta kauheampia kirjoja lokakuun ajaksi. Viime vuonna tavoitteeni oli lukea Dracula, minkä sitten teinkin. Tänä vuonna minulla ei ollut kiikarissa mitään tiettyä kirjaa, mutta löytyihän niitä sentään muutama. Ei minulla ollut teemaakaan valittuna, mutta yllätyin silti siitä, miten monenlaisia kirjoja tähän viisikkoon mahtui.


Kirja 1: Piia Leino: Taivas

Miksi haasteessa: masentava ja pelottava dystopia

Vuonna 2058 Helsinki on nahkapäiden hallitsema kansallissosialistinen, muurien ympäröimä paikka, jossa ihmisiä kiinnostaa ainoastaan täydellinen virtuaalitodellisuus Taivas. Leino rakensi hienosti todella synkän dystopian, jonka kauhu rakentuu väkivallan lisäksi ihmisen välinpitämättömyydestä ja toivottomuudesta.

Kirja 2: Max Gladstone: Three Parts Dead

Miksi haasteessa: nekromantikot, vampyyrit, kävelevät luurangot ynnä muut

Vasta valmistuneen nekromantikkovelho Tara Abernathyn pitäisi nostaa tulenjumala kuolleista, mutta hän päätyykin selvittämään kyseisen jumalan murhaa. Gladstonen rakentama maailma on aivan huikea sekoitus fantasiaa, steampunkia, kauhua ja useammassa ulottuvuudessa käytävää oikeussalidraamaa.

Kirja 3: Nora Roberts: Noitatohtori

Miksi haasteessa: noidat

Parantajavelho Anastasia Donovan saa naapurikseen salskean lesken Boone Sawyerin, joka on pienen tytöt yksinhuoltaja. Trilogian kolmas osa, joka oli mielestäni tylsempi kuin edelliset. Noituus oli lähinnä parantaviin pikkukiviin liittyvää huuhaata, josta pidän vähemmän kuin toiminnan velhoudesta.

Kirja 4: M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita

Miksi haasteessa: noidat, kiroukset, perkeleet

Mustavalkoisessa sarjakuva-albumissa on kuusi eroottista kauhusarjakuvanovellia, jotka perustuvat suomalaisiin kansantarinoihin ja sananlaskuihin. Mainio luettava juuri pyhäinpäivän aikaan ja tarinoissa seikkailevat perkeleet olivat välillä aivan symppiskavereita. Etenkin se saunassa asuva veijari.


Miksi haasteessa: mysteerikartano, kummitukset

12-vuotias Flora Winter päättää selvittää vanhan kartanon salaisuuden ja löytää samalla itsestään uudenlaista rohkeutta. Sopivan jännä ja kummitteleva joulukalenterikirja, jota en ikinä malttaisi lukea vain yhden luvun päivässä.

Eva Frantz & Elin Sandström: Ruukin salaisuus

Kansikuva.

Olen ollut olemassa kauan.

12-vuotias Flora Winter muuttaa joulukuuksi Helmerinkylään vanhan kartanon portinvartijan taloon. Äiti haluaa keskittyä uuden kirjansa kirjoittamiseen kaikessa rauhassa ja Flora on vain iloinen päästessään pois koulukiusaajien kynsistä. Flora päättää tutustua kartanon tiluksiin ja huomaa pian, että tekeillä on jotain outoa. Kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, jotka Flora haluaa selvittää.

Tykättyäni parista Eva Frantzin edellisestä lastenkirjasta halusin ehdottomasti lukea tämänkin. Tämä on niin sanottu joulukalenterikirja eli tarina on jaettu 24 lukuun ja se lähestyy ajallisesti jouluaattoa luku kerrallaan. Täytyy kyllä sanoa, että minulla ei millään riittäisi itsehillintä siihen, että lukisin tästä vain yhden luvun päivässä. Tämä meni yhdeltä istumalta, koska tarina imaisi heti mukaansa.

Tämä kirja ei ole niin ankea kuin esimerkiksi Yön kuningatar, mutta tässäkään pelottavinta eivät suinkaan ole kartanon kummalliset tapahtumat. Flora on hyvin yksinäinen ja hänen ainoa ystävänsä on liittynyt kiusaajien joukkoon näiden jakaman hevosharrastuksen myötä. Flora kutsuu tyttöjengiä ponitytöiksi ja näiden julmuus on saanut hänet epäilemään kaikkien muidenkin ikäistensä motiiveja. Helmerinkylän tytöt suunnittelevat varmasti samanlaista kiusaamista.

Lisäksi edessä on Floran ja äidin ensimmäinen joulu ilman isää. Pitkäaikainen sairas on vienyt pienen perheen isän ja Flora kaipaa häntä suunnattomasti. Juuri isä oli se, joka valmisteli joulua yhdessä Floran kanssa. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Flora itkee isän ja monen muun asian vuoksi ja äiti toteaa, että joskus itku on hyväksi. Seuraavana aamuna Flora tuumii itsekin, että on parempi iloita hyvistä asioista.

Pidin Florasta todella paljon. Kiusaajat ovat murentaneet hänen itsetuntoaan ja isän kuolema on jättänyt syviä arpia, mutta uudessa paikassa Flora päättää olla pelkäämättä.


Siinä kartanon portailla, satojen kilometrien päässä koulusta ja ponitytöistä Flora teki päätöksen. Hän ilmoitti sen kovalla ja päättäväisellä äänellä.

- Mikään tässä kylässä ei saa minua pelkäämään.

Hän ei todellakaan pelästyisi mitään kuiskuttelevia ääniä, kalpeita kasvoja tai autiossa kartanossa heliseviä soittorasioita.

Hän katsahti uhmakkaasti kujan suuntaan. Se, joka yritti pelästyttää Flora Winterin, saisi pettyä pettyä pahan kerran. Niin se olisi.
(s. 27)


Siksipä Flora suhtautuukin kirjan varsinaiseen juoneen eli kummallisiin tapahtumiin hyvin rohkeasti. Jotain on selvästi tekeillä ja koska kartano näyttää pitävän Florasta, on selvästi hänen tehtävänsä selvittää mistä on kyse. Kirjassa ei ole kovin hurjia tapahtumia ja juoni etenee rauhalliseen tahtiin. Minusta se oli silti sopivan jännä ja ihanan talvinen mysteeri. Floran ilo ensilumesta sai minutkin oikein toivomaan sitä.


Kirjan tiedot:
Eva Frantz & Elin Sandström: Ruukin salaisuus | S&S 2021 | 208 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Hemligheten i Helmersbruk | Suomennos: Anu Koivunen

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Syyslukuhaaste - Kuuma juoma
* Luonto sivuilla - Talvi

perjantai 29. lokakuuta 2021

M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita

Kansikuva.

Tässäpä vallan mainio sarjakuva-albumi näin pyhäinpäivän lähestyessä. Kirjassa on kuusi sarjakuvanovellia, jotka sijoittuvat 1600-luvun loppupuolen Pojolaan. Tarinat ovat saaneet innoitusta kansantarinoista ja sananlaskuista, joten niissä sitten riittää niin seksiä kuin väkivaltaakin.

Ensimmäinen novelli on Suvihäät, jossa morsian viettää hääpäivänsä aamua naimalla toista miestä. Paha saa palkkansa ja niinpä hääpäivästä tuleekin hautajaiset. Tarina jatkuu kuitenkin tämän jälkeenkin, koska eiväthän kuolleet haudassa pysy. Pidin tästä novellista vähiten, mutta ei se silti huono ole. Vähän niin kuin esilämmittely näille muille, pitemmille tarinoille.

Häistä siirrytään noitavainoihin novellissa Blåkulla. Pieni tyttö ja kerjäläispoika aiheuttavat hirvittävää tuhoa valheillaan noitakarkeloista. Tässä tarinassa on jopa muihin novelleihin verrattuna paljon seksin kuvausta noitaorgioiden muodossa. Niihin eivät osallistu vain ihmiset tai selvästi täysi-ikäiset. 

Tämä tarina oli todella synkkä ja masentava, mutta antoi mielestäni todella hyvän kuvan tästä hirveästä ajanjaksosta. Kirkko paasasi kansan tyhmyydestä ja kidutti noidaksi nimettyjä naisia, joiden vaihtoehdot olivat kuolema ja vielä kauheampi kuolema. Tarinassa kerjäläispoika alkaa katua tekojaan, mutta liian myöhään.

Louhiharjun mysteerissä kuvataan tarinoista tuttua tilannetta, jossa ahdinkoon joutunut henkilö lupaa paholaiselle jotain, jota ei ymmärtänyt lupaavansa. Anna-neito on raiskattu ja raiskaaja aikoo tappaa hänet. Anna pakenee metsään, jossa hän lupaa iäkkäälle miehelle sen, mitä kantaa vyönsä alla kunhan mies vain auttaa häntä. No vanha vihtahousuhan se siinä on lapsen sielua vailla, kukas muukaan 

Alkuasetelman jälkeen tarina lähtee kuitenkin yllättäville urille enkä odottanut loppuratkaisun olevan sellainen kuin oli. Jännitys pysyi kivasti yllä ja lukijana melkein kuuli, kuinka kello raksutti Annan elämän taustalla.

Don Juan Tenorio ja Tuonelankylän Tilta tuo itsensä don Juanin Pohjolan perukoille. Kopea Tilta ei huoli miestä eikä paholaista, joka kiroaa hänet varsin erikoisella tavalla. Tiltan haarat alkavat kukkua kuin käki ja vaikka neito hoksaakin lopulta, että loven ääni vaimenee kun sitä hellästi koskettelee, hänen maineensa on mennyt. Sitten paikalle ilmestyy don Juan, jolla on kuitenkin omat demoninsa perässään.

Tykkäsin erityisesti siitä, miten tarina on piirretty. Ruudut muistuttavat puupiirroksia ja toimivat erinomaisesti sinänsä hauskassa tarinassa. Tiltan hameen alta kiemurtelee hauskoja nauhoja, joissa lukee millainen ääni hänen rakosestaan kulloinkin lähti.

Oma suosikkitarinani oli Saunaperkele, jossa talon vanha emäntä nousee puolustamaan, no, saunassa asuvaa perkelettä. Vuosikymmenten aikana siitä on tullut suorastaan ystävä, joka painii renkien kanssa ja tekee saunapuut. Mitä sitä nyt suotta pois ajamaan, hullujako nuo nuoret ovat.

Tämän novellin asetelma on niin hilpeä, että nauroin ääneen sitä lukiessani. Vanhalla emännällä on niin paljon lämpimiä muistoja perkeleestä, jonka hän kesytti viimeistään ensimmäistä lasta synnyttäessään. Saunassa synnyttävälle naiselle eivät mokomat häntäheikit ryppyile! Perkele on ollut osa perheen elämää ja lapsetkaan eivät suuremmin hämmästy, kun se osallistuu joulupitoihin. Suosikkiruuduissani perheen pikkutyttö mäjäyttää saunassa liian lähelle luikertelevaa saatanallista käärmettä kauhalla. "Pysy puolellasi, väkähammas."

Vanha emäntä muistelee.
s. 135

Kirjan viimeinen novelli, Sielunmessu, on niistä haikein. Piikatyttö Saska haaveilee omasta pienestä tilasta, Topista ja lapsista. Tilaisuus saada nämä tarjoutuu yllättäen, kun toinen piika hukkuu ja palaa vainoamaan taloa. Saska lupaa hankkiutua eroon Ulla-Kaisasta kunhan saa isäntäväeltä haluamansa. Tämän jälkeen kuvataan Saskaa iäkkäämpänä naisena, jonka elämässä aivan kaikki ei ole mennyt suunnitelman mukaan.

Tarinassa kuvataan hienosti sitä, miten elämässä tulee eteen pettymyksiä ja miten se voi siitä huolimatta olla ihan mukiinmenevää. Kaikkea ei saa, mitä haluaa, ja sen kanssa on vain opittava elämään. Saska saa vielä toisenkin tilaisuuden puhua Ulla-Kaisan kanssa ja pidin siitä, miten naiset keskustelevat keskenään keskellä vainajien sielunmessua.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä kirjasta paljon! Kuvitus on mustavalkoinen ja sopii tyyliltään hyvin kerrottuihin tarinoihin. Seksin ja alastomuuden kuvausta ei todellakaan vältellä, mutta tarinat eivät ole pornoa tai pyöri pelkästään seksin ympärillä. Tällaisiin kansantarinoihin kuuluvat elämän kaikki osa-alueet ja vähän ne tuonpuoleisenkin.


Kirjan tiedot:
M. A. Jeskanen: Perkele: myytillisiä tarinoita | WSOY 2011 | 211 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjamielellä, Kirjamuistikirja, Booking it some more ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste

tiistai 26. lokakuuta 2021

Nora Roberts: Velhotohtori (Noitakronikat #03)

Kansikuva.


Taikaa on olemassa.

Anastasia Donovan on noita, jonka erikoisalaa on parantaminen. Hän on pettynyt kerran rakkaudessa eikä enää uskalla kertoa noituudestaan kenellekään ulkopuoliselle. Kun naapuriin muuttaa salskea leskimies Boone Sawyer pienen tyttärensä Jessien kanssa, ei tarvita kristallipalloa kertomaan, miten siinä käy.

Voihan hömppä. Olen siis lukenut sarjan kaksi edellistäkin osaa (Noidan lumoissa ja Velhotanssi) ja jollain tavalla jopa pitänyt niistä. Etenkin kirjojen päähenkilöt Morgana ja Mel olivat mieleeni, koska heissä ja siten myös romansseissa oli särmää. Kirjoissa oli myös jonkin verran juonta tai ainakin konfliktia. 

Edellisiin osiin verrattuna tämä olikin aika tylsä kirja. Anastasia on tietenkin niin upea, että pyörittelin silmiäni tätä kuvausta lukiessani:


Anan pitkät, vehnänvaaleat hiukset oli sidottu huolettomasti taakse, ja muutama suortuva oli irronnut poninhännästä ja heilahteli tuulessa hänen kasvoillaan. Hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Hänen hauras, lumoava kauneutensa oli yhtä luonnollista kuin hänen kykynsä. Se oli kelttiläisen luuston, utuisten silmien, leveän, runollisen kauniin Donovanin suun yhdistelmä - ja lisäsi jotain vaikeammin määritettävää. Hänen kasvonsa kuvastivat jaloa sydäntä.
(s. 12-13)


No niinpä tietenkin kuvastivat. Ei minua niinkään vaivannut tuollainen yltiömäinen kuvailu sinänsä kuin se, millaiseksi hänet siinä kuvattiin. Anastasiaa verrataan jatkuvasti sulokkaaseen, puutarhassa käyskentelevään keijuun, ah niin puhtoiseen ja jalomieliseen. Ei niin yllättäen hänen noitavoimansa ovat toisten tunteiden tunteminen ja parantaminen. Jälkimmäinen hoituu hieman yrttien voimalla, mutta etupäässä luottamalla kivien voimaan. Siis sellaisten horoskooppikivi-tyyppisten pikkukivien, jotka parantavat käytännössä kaiken reumasta päänsärkyyn ja yksinäisyyteen. En itse jaksa fiktiossa tällaista huuhaanoituutta vaan olen enemmän Morganan edustaman toiminnallisen magian ystävä.

Sinänsä pidin kyllä Anastasian luonteesta. Hän tietää täsmälleen kuka hän on, eikä suostu häpeämään sitä vaikka pitääkin kykynsä salassa. Huuhaaseen keskittyviä kohtia lukuun ottamatta hänen näkökulmastaan kerrottua tarinaa oli ihan kiva lukea.

Harmi, että Boone on sitten niin raivostuttava tapaus. Jos nyt jotain positiivista hänestä haluaa löytää, niin hän on eittämättä hyvä isä ja ammatiltaan lastenkirjojen kirjoittaja. Kuinka moni muu testosteronia tihkuva alfaurossankari kirjoittaa keijuista ja satulinnoista? Ei varmaan kovin moni, eli tämä oli kyllä ihan virkistävä valinta ja pisteet Robertsille tästä.

Muusta en Boonessa sitten pitänytkään. Hänen näkökulmastaan suhde Anastasiaan keskittyy vain siihen, miten paljon Boone haluaakaan päästä panemaan Anastasiaa. Kun Anastasia kertoo ettei ole vielä mennyt sänkyyn kenenkään kanssa, Boone alkaa käydä oikein ylikierroksilla. 27-vuotias koskematon nainen? Tosimiehen on pakko saada tämä houkutteleva saalis! En vain jaksa tällaista.

Kaiken kaikkiaan kirjassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään paitsi Anastasian ja Boonen välistä jahkailua. Yllätyin ehkä eniten siitä, miten lapsikeskeinen kirja on. Koska niitä lapsiahan riittää. Boonella on jo Jessie, Morgana odottaa kaksosia ja Melkin alkaa odottaa kaksosia ennen tarinan loppua. Epilogissa Anastasia on itse synnyttämässä ja päättää pistää vieläkin paremmaksi pyöräyttämällä maailmaan kolmoset. 

Näköjään sarjaa on vielä neljäskin osa, jonka luultavasti luen joskus. Mistähän siihen löytyy uusi päähenkilö-Donovan, kun näitä serkuksia oli vain kolme..?


Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotohtori | HarperCollins Nordic AB 2015 (1. p. 2012) | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Charmed (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Puutarha

torstai 21. lokakuuta 2021

Max Gladstone: Three Parts Dead (Craft Sequence #01)

Kansikuva.


God wasn't answering tonight.

Yövuorossa palveleva ja palvova Abelard on ensimmäisiä, jotka huomaavat tulenjumala Kosin kuolleen. Pian tämän jälkeen ketjupolttava ja äkillistä uskonkriisiä poteva nuori pappi huomaa sotkeutuneensa nekromantikkojen puuhiin. Tara Abernathy puolestaan on vasta ja hyvin epäilyttävissä oloissa valmistunut nekromantikkovelho*, joka seuraa mentoriaan Alt Coulumbin suurkaupunkiin. Kaksikko on palkattu herättämään Kos kuolleista, koska kaupunki ei pyöri ilman jumalallista höyryvoimaa. Kun käy ilmi, että Kos onkin murhattu, vaarassa ovat sekä Abelard ja Tara että itse Oikeus.

*Kirjan termi on Craftswoman/Craftsman, jolle en nyt keksi tähän hätään parempaakaan suomennosta.

Ostin tämän joskus vuosia sitten kirjakaupasta, mutta jostain syystä se on jäänyt hyllyä lämmittämään. Harmillista, tämä nimittäin oli niin kiva ja erikoinen lukukokemus, että olisin halunnut lukea sen aikoja sitten. Gladstonen luoma maailma on kerrassaan mahtava ja kummallinen, ja hänen hahmoistaan on helppo pitää ja  joitain heistä on hyvin helppo inhota.

Tarina lähtee siis käyntiin jumalan kuolemasta, jota Kosin kirkko yrittää ymmärrettävistä syistä peitellä. Taralla on kasoittain traumoja oppivuosistaan salatussa akatemiassa, josta hänet kirjaimellisestikin potkittiin pihalle heti valmistumisen jälkeen. Hän ei pysty enää sopeutumaan maanviljelijäperheensä elämään ja on onnesta soikeana, kun mahtava velho Elayne Kevarian käy nappaamassa hänet mukaansa Alt Coulumbiin. Pidin todella paljon Tarasta ja hänen kyynisyydestään, etenkin kun hänen vastaparinaan on idealistisempi Abelard.

Kirjan huikea maailma rakentuu pikkuhiljaa ja irtonaisiltakin tuntuvat palat loksahtavat lopulta paikoilleen. Mitään ei selitetä puhki tai tavalla, joka ei tunnu luontevalta kirjan hahmoille. Vampyyrit, kävelevät luurangot, jumalat, höyrykoneet ja nekromantia ovat olemassa suloisessa sekamelskassa, joka on kuitenkin täysin järkeenkäyvä. Gladstone rakentaa tarinan edetessä paitsi vauhdikasta ja väkivaltaista juonta, myös tämän maailman historiaa, mytologiaa ja tavallista arkea.


The airborne wheels returned to the cobblestones with a bone-jarring thud. Tara's teeth clapped together so hard her jaw ached. "Is our driver insane?"

He [Abelard] brought one finger to his lips. "Don't let him hear you. Cabbies in Alt Coulumb are touchy, with reason. The Guild has zero tolerance for accidents."

"They fire you if you have a wreck?"

"It involves fire, yes. Trust me, there's no safer place on the road in Alt Coulumb than in a cab."
(s. 106)

Kokonaisuutena kirja on synkkä ja siksi se sopikin hyvin syysiltaan. Verta ja suolenpätkiä lentelee aina silloin tällöin, etiikka ja moraali ovat usein hyvin kyseenalaisia eikä kukaan hahmoista ole täydellinen. Yksi sivuhahmoista saa kiksinsä paitsi karmivasta työstään, myös vampyyrien puraisuista. Velhot mieltävät itsensä miltei jumalten veroisiksi eikä Tara voi ymmärtää Abelardin uskoa tai tuskaa Kosin kuolemasta. Elayne Kevarian toteaakin, että tietynlainen välinpitämättömyys ja henkinen kylmyys kasvaa samaa vauhtia velhon iän ja voimien kanssa. 

Pidin aivan erityisesti siitä, miten yllättävä kirja oli. Se on sekoitus steampunkia, fantasiaa, dekkaria, uskontoa ja jopa oikeussalidraamaa. Jokaisen kulman takana tuntuu vaanivan uusi yllätys oli sitten kyse Alt Coulumbin arkkitehtuurista, kävelevien luurankojen todellisesta luonteesta tai totuudesta ihmisten ja jumalten välisen sodan takana. 

Pitänee hankkia sarjan seuraavakin osa. Mikäli oikein ymmärsin, kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina eikä niissä kaikissa ole samoja päähenkilöitä. Sinänsä harmillista, koska pidin näistä hahmoista, mutta tätä kiehtovaa maailmaa on varmasti kiva tutkia monesta suunnasta.


Kirjan tiedot:
Max Gladstone: Three Parts Dead | Tor Books 2013 (1. p. 2012) | 333 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Syyslukuhaaste - Dark academia
Luovasti tulkiten! Taran akatemia on hyvinkin synkkä paikka.
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 10. kirjan nimessä on numero [38/50]