tiistai 20. heinäkuuta 2021

Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan & Valokuvamalli

 Kansikuva.

Joskus sitä ottaa kesälomapaikan hyllystä kirjan, jota ei varmasti lukisi muuten. Tällä kertaa kyseessä oli aito harlekiinipokkari, joka sisälsi ei vain yhden vaan peräti kaksi Nora Robertsin pienoisromaania. Kirjoille on yhteistä mm. parikymppisten päähenkilöiden neitsyys, heitä parittavat sukulaiset, uskomattoman rikkaat miehet, jotka eivät kunnioita kyseisten naisten itsemääräämisoikeutta millään tasolla sekä se, että kirjoissa ei harrasteta seksiä.

Hoksasin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että nämä molemmat pienoisromaanit ovat ilmestyneet 1980-luvun alussa. Se toivottavasti selittää nämä hahmoasetelmat ja asenteet. Tämän jälkeen minun tekee vähän mieli lukea jokin uudempi harlekiini ihan vain, jotta näkisin toistuvatko samat jutut edelleen. 

Kaikki ei ole kaupan -tarinan päähenkilö on noin 23-vuotias Megan, joka asuu pappansa kanssa ja työskentelee tämän huvipuistossa. Kun harvinaisen röyhkeä mies yrittää iskeä häntä kaupan keksihyllyllä, Megan tuohtuu. Hän närkästyy vielä enemmän kun käy ilmi, että Katch haluaa ostaa huvipuiston ja saada Meganin itselleen.


Katch katseli Megania tämän seisoessa kuutamossa ylpeänä silhuettina merta vasten. Hänen kasvoilleen kohosi jälleen röyhkeä hymy.

- Saan teidät molemmat, hän vakuutti hiljaa. - Ennen kuin sesonki alkaa.
(s. 38)


Voi jestas sentään näitä päähenkilöitä ja juonentapaista. Megan on sinänsä kiinnostava hahmo, joka tarinan kuluessa ymmärtää, että on aika lentää pesästä ja toteuttaa omia unelmiaan. Harmi vain, että Katchin vietävänä hän hädin tuskin vikisee ja taipuu lopulta aina miehen tahdon alle. Kirjan kiihkeät kohtaukset eivät koskaan mene suutelua ja pientä koskettelua pitemmälle, ja jokainen noudattaa samaa kaavaa. Ensin Megan toistelee eieitä, mutta kun Katch siitä huolimatta jatkaa kopelointiaan, se muuttuu voikylläksi.

Katch puolestaan on sikarikas, mutta ah niin vaatimaton hyväntekijä ja liikemies, joka on muun muassa perustanut sairaalan Keski-Afrikkaan. Kas kun ei ole sponsoroinut syöpälääkkeen kehittäjää. Hämäräksi jäi, miten Katch on rahansa saanut. Ovatko ne perintöä vai onko hän kiivenyt itse ryysyistä rikkauksiin? Hänen ylimielisen luonteensa perusteella veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Valokuvamalli kertoo nimensä mukaisesta valokuvamallista. New Yorkissa asuva Hillary on 24-vuotias huikean kaunis kansasilainen maalaistyttö, joka saa peräänsä työnantajansa, muotilehden omistajan Bretin. Bret haluaa Hillaryn uuden kevätkatalogin kasvoksi ja, tietenkin, kaataa naisen sänkyynsä 

Eipä tässäkään kummoista juonta ollut, mutta sentään uskoin päähenkilöiden väliseen kipinöintiin hitusen enemmän. Hillaryn kuvaukset kestävät kuukausia ja kun Bret vaanii joka nurkan takana, he ehtivät viettää yhdessä enemmän kuin pari päivää. Pidin myös heidän välisestään sanailusta niin kauan, kuin se ei koskenut heidän suhdettaan. Hillary oli muutenkin hauskempi päähenkilö kuin Megan.


[Kuvauksissa, joissa Hillaryn pitää kuvitella kameran olevan hänen unelmiensa mies.]

- Kai me voisimme mennä naimisiin ja saada paljon pikku objektiiveja, hän mutisi lähtiessään pukuhuoneeseen.
(s. 226)


Tätäkin parisuhdetta vaivasi kuitenkin sama "mies vie ja nainen vikisee" -asetelma. Hillaryllä on hieman enemmän sanottavaa päätöksiin ja omaan ammattiinsa kuin Meganilla, mutta toisaalta Bret onnistuu olemaan jopa iljettävämpi kuin Katch. Bret uhkailee Hillaryä useamman kerran sillä, ottaa tämän pian väkisin, ja ainoa asia, joka häntä ainakin kerran pidättelee, on Hillaryn neitsyys. Että sellainen sankari.


Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan | Harlequin 2005 (1. p. 1998) | 148 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Less of a Stranger (1984) | Suomennos: Outi Suominen

Nora Roberts: Valokuvamalli | Harlequin 2005 (1. p. 1999) | 151 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Blithe Images (1982) | Suomennos: Anja Lindqvist

torstai 15. heinäkuuta 2021

Robin Ha: Almost American Girl

 Kansikuva.

Robin Han omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo perheestä, maahanmuutosta ja teinitytön kasvusta nuoreksi naiseksi. Kun Chuna on 14-vuotias 1990-luvulla, hän matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin ja saa pian kuulla, että äidin uuden avioliiton vuoksi he myös jäävät sinne. Chuna ottaa itselleen amerikkalaisen nimen Robin ja yrittää sopeutua maahan, jonka kieltä hän ei puhu ja jossa hän ei tunne ketään.

Tämä esiteltiin jossain kirjastolaisille suunnatussa vuoden tärpit -koulutuksessa alkuvuodesta. Näiden koulutusten huono puoli on se, että kun kiinnostava kirja esitellään, varausjono kasvaa siinä silmieni edessä. Kesti siis kauan aikaa, ennen kuin sain tämän e-kirjan lainaan OverDrivestä. Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. Piirrosjälki on selkeää ja ilmeikästä, ja tarina mukaansatempaava.

Kirjan lopussa on jälkisanat, joissa Ha kertoo, miten sen tekeminen muutti hänen suhdettaan äitiinsä. Tai oikeastaan se sai hänet ymmärtämään äitiään paremmin, koska vaietuista asioista puhuttiin viimeinkin. Teini-ikäiselle äidin päätös muuttaa vieraaseen maahan miehen perässä vaikutti täysin käsittämättömältä. Chuna ei edes tiedä muuttavansa, hän luulee lähtevänsä lomalle ja niinpä ystävätkin jäävät hyvästelemättä. Yhdysvalloissa odottaa isäpuolen perhe, jonka nuoremmat jäsenet eivät edes puhu sujuvaa koreaa.

Mielestäni sarjakuvassa tuotiin hienosti esiin toiseuden tunne. Robin ei juuri puhu tai ymmärrä englantia, eikä alabamalaisessa koulussa ole erityistä luokkaa kielenoppijoille. Ystävystyminen muiden oppilaiden kanssa on melkein mahdotonta kielimuurin ja Robinin ujouden vuoksi. Uudet sukulaistytöt eivät auta häntä sopeutumaan, päinvastoin. Hanin vanhempi kertojaääni mainitsee kielitaidottomuuden ainoa hyvän puolen: Robin ei ymmärrä koulukiusaajien rasistisia kommentteja.

Ulkopuolisuuden tunnetta lisää Robinin rakas harrastus eli piirtäminen ja sarjakuvien lukeminen. Yhtäkkiä hän ei saakaan käsiinsä korealaista suosikkisarjakuvaansa eikä kukaan muu koulussa vaikuta olevan kiinnostunut piirtämisestä. Robinin sopeutuminen uuteen kotimaahan alkaa todenteolla vasta, kun hän löytää samanhenkisiä ystäviä.


Kaksi paneelia, joissa Robin päättää liittyä sarjakuvakerhoon.
Äiti rohkaisee Robia liittymään sarjakuvakerhoon.
(s. 170)


Samalla kun sarjakuvassa kuvataan Robinin kasvua, siinä kuvataan myös hänen suhdettaan äitiinsä ja äidin elämää. Robin on avioton lapsi, mikä on suuri häpeä Koreassa. Hänen äitinsä on joutunut kamppailemaan yötä päivää elättääkseen lapsensa ja saadakseen edes jonkinlaista hyväksyntää. Avioliitto Amerikkaan muuttaneen miehen kanssa tarjoaa mahdollisuuden paeta ahdasmielisempää yhteiskuntaa. Vaikka avioliitto osoittautuukin lyhyeksi pettymykseksi, se antaa tilaisuuden jäädä ja rakentaa itsensä näköinen elämä.

Kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten kaikki tämä meni täysin ohi teini-ikäiseltä Robinilta. Hän ymmärtää vasta paljon myöhemmin, millaista äidin elämä on ollut ja miksi hän halusi muuttaa pois. Kun parikymppinen Robin vierailee Koreassa, se on kovin erilainen kuin hän muisti. Robin löytää identiteettinsä amerikankorealaisena ymmärtäessään, että ei todennäköisesti olisi ikinä sopeutunut korealaiseen elämään, jossa kaikkien on näytettävä samalta vaikka sitten kirurgin veitsen kautta ja jossa naisen kohtalona on miltei väistämättä kotiäitiys.

Pidin sarjakuvasta todella paljon ja ihailen sitä, miten rehellinen se on. Robinin vaikeudet sopeutua ovat todellisia, ja äidin ja tyttären välinen rakkaus paistaa läpi riitojenkin. Jälkisanat avaavat tarinaa ja suhdetta lisää ja jättivät hyvän mielen. Äiti teki selvästikin oikean ratkaisun siirtäessään pienen perheen meren toiselle puolelle.  


Kirjan tiedot:
Robin Ha: Almost American Girl | Balzer + Gray 2020 | 243 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 26. elämäkerta henkilöstä, joka on elossa [31/50]

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Bonnie MacBird: Veren taide (Sherlock Holmes Adventure #01)

 Kansikuva.

Rakas ystäväni Sherlock Holmes sanoi kerran: "Kun ihmisellä on taide veressä, se esiintyy mitä omituisimmissa muodoissa."

Tohtori Watson on mennyt vastikään naimisiin ja unohtanut avioliiton ensihuumassa pitää silmällä Sherlock Holmesia. Kun Watson viimein saapuu Baker Streetille, Holmes on sortunut kokaiiniin ja tylsistyy kotonaan. Pariisilaisen laulajattaren kirje saa Holmesin taas jalkeille ja pian sitä ollaan taidevarkaiden jäljillä.

En ole intohimoinen Sherlock Holmes -fani ja kun nyt asiaa ajattelen, en ole tainnut lukea montakaan alkuperäistä Arthur Conan Doylen kirjoittamaa kirjaa. Tämä kuitenkin löytyi hyllyä lämmittämästä ja niinpä seikkailin hetken vuoden 1888 Pariisissa ja Lontoossa. Aivan luettava ja mukaansatempaava tarina tämä olikin.

Watson ja Holmes ovat kolmenkymmenen puolivälissä, ja Watson yrittää teeskennellä sovinnaista avio- ja herrasmiestä. Minusta olikin hauska lukea, miten hän ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa seikkailua. "Ei, Holmes, en mitenkään voi lähteä Pariisiin! ...Ai rakas Maryni onkin matkustanut yllättäen ja varsin sopivasti äitinsä luo maalle? Odota kaksi minuuttia niin pakkaan laukkuni!"

Pidin siitä, että Watson ei ollut aivan toivoton idiootti jutun ratkaisemissa. Totta kai Holmesin hoksottimet toimiva nopeammin, kuinkas muutenkaan, mutta ei Watsonkaan tyhmä ollut. Uskoin myös, että Watson ja Holmes olivat hyviä ystäviä ja kestivät toistensa vikoja vaikkakin välillä hammasta purren. Holmesin kokaiiniaddiktio oli koko ajan mukana tarinassa ja sen suhteen juoni jäi avoimeksi. Tämä on sarjan ensimmäinen osa ja oletettavasti aiheeseen palataan myöhemmin, mutta valitettavasti muita osia ei ole suomennettu.

Itse mysteeri ei ollut kovinkaan kummoinen ja kokonaisuutta katsoen kirjan alkupuoli Pariisin vierailuineen oli melko turha. Juoni pääsi vauhtiin vasta kirjan puolessa välissä, kun siirryttiin laulajattaren kadonneesta pojasta taidevarkauksiin. Holmes joutuu tahtomattaan veljensä Mycroftin hommiin vaikka yrittikin vältellä tätä viimeiseen asti. Tarinaan liittyy myös silkkitehdas, jonka työntekijöiden kurjia oloja kuvataan, sekä kadonneita orpopoikia, jotka on löydetty raa'asti murhattuina ja raiskattuina. Nämä murhatut pojat motivoivat Holmesia enemmän kuin Mycroftin uhkaukset ja useampikin hahmo huomioi Holmesin helläsydämisyyden lapsia kohtaan.

Kirja oli kiva ja vauhdikas historiallinen dekkari, jonka seurassa iltapäivä kului rattoisasti.


Siellä rakenteilla oleva Eiffelin torni häämötti oikealla puolellamme lumisateen keskellä. Se muistutti naurettavasti jotain, mitä Jules Verne olisi saattanut suunnitella tikapuiksi Kuuhun.

"Millainen rumilus!" minä totesin. Holmes hymyili. Minä mietin, miten kauan pariisilaiset sietäisivät moista rakennelmaa.
(s. 52)


Kirjan tiedot:
Bonnie MacBird: Veren taide | HarperCollins Nordic 2017 | 318 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Art in the Blood (2015) | Suomennos: Virpi Kuusela

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Inkan maailma

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 14. kirja on osa kirjasarjaa [30/50]

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Charles Martin: The Mountain Between Us

 Kansikuva.


Hey... I'm not sure what time it is.

Lumimyrsky iskee Salt Lake Cityyn ja pysäyttää lentoliikenteen. Kirurgi Ben Paynen ja journalisti Ashley Knoxin on kuitenkin jatkettava matkaa omista syistään. He vuokraavat pienkoneen, mutta matkaan tulee mutka kun lentäjä saa sydänkohtauksen ja kuolee ohjaimiin. Kone rysähtää vuoristoon keskelle ei mitään ja kaksikon on löydettävä tiensä sivistyksen pariin.

Katsoin ehkä parisen vuotta sitten kirjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan. Pidin siitä, mutta minähän olenkin heikkona tällaisiin villiin luontoon sijoittuviin robinsonadeihin. Elokuvan pääosia esittivät Idris Elba ja Kate Winslet, joista pidän näyttelijöinä ja jotka olivat minusta uskottavia elokuvan Beninä ja Alexina (kirjan Ashley). Hoksasin nyt tämän kirjan kirjastojen OverDrivestä ja ajattelin, että mikäs sen mukavampaa näin kesähelteellä kuin lukea hyytävän kylmästä vuoristoseikkailusta.

Olin väärässä.

Kirja oli mielestäni paljon huonompi kuin elokuva ja onnistui vain ärsyttämään. Luin sen sinnillä loppuun siinä toivossa, että se jossain kohtaa paranisi. No ei parantunut. Elokuvassa minua viehätti muun muassa se, että Kate Winsletin Alex oli tarinalle yhtä tärkeä kuin Idris Elban Ben. Molemmat olivat aktiivisia toimijoita ja aikuisia ihmisiä.

Mitenkä kirjassa sitten? No, tämä on miehinen voimafantasia. Jos ikinä joudut samanlaiseen onnettomuuteen, toivo, että koneessasi on Ben Payne. Ben on erinomainen tapaturmakirurgi, mikä on erittäin hyödyllistä, jos satut loukkaantumaan. Ben on entinen partiolainen, hyväkuntoinen atleetti ja vuorikiipeilijä, jolla on aina mukanaan reppu täynnä juuri sopivia varusteita tällaiseen tilanteeseen. Hän osaa myös kalastaa, ansastaa ja metsästää. Sinänsä pidin kyllä näistä selviytymis- ja luontokuvauksista, joten on harmi, että ne kerrottiin juuri Benin kautta. Ben on Mies, joka on niin uskollinen vaimolleen, että pystyy vastustamaan seireenin kiusausta keskellä syrjäseutujakin.

Ben on myös sekaisin kuin seinäkello, mutta siitä lisää myöhemmin.

Onnettomuuden sattuessa olisi parempi, jos et olisi Ashley. Ashley kirjoittaa juttuja naistenlehtiin ja on menossa naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, koska eipä ole parempaakaan ollut tarjolla. Tämä siitä huolimatta, että Ashley on mielettömän kaunis ja notkea, mitkä tietenkin ovat naisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Elokuvassa Alex on valokuvaaja-journalisti, joka on paikan päällä konfliktitilanteissa ja joka ainakin vaikuttaa olevan rakastunut tulevaan siippaansa.

Kun kone rysähtää vuoren seinään, Ashleyn reisiluu räsähtää poikki ja niinpä hän viettää koko kirjan vaaka-asennossa Benin hoidettavana. Ashley ei pysty toimittamaan edes vessa-asioitaan itse ja tätä vatvotaankin jatkuvasti. Kauhistuttavinta on kuitenkin se, että Ashley ei voi ajella säärikarvojaan! Tätäkin toistellaan loputtomasti, koska onhan se niin kovin tärkeää, kun yrität selvitä talvisessa erämaassa. Ashley on täysin avuton ja Benin armoilla, ja minua koko tilanne ja se, miten se oli kirjoitettu, puistatti suunnattomasti.


Sometime later, I woke up again. There was hair in my face. Human hair. And it smelled of woman. Single hairs were tickling my nose. Others felt silky on my face. My first tendency was to move. Slide over. Respect her space.

But I did not.
(s. 209)

Kirjassa on mukana myös Benin pyhimysvaimo, jolle tarkoitettuja viestejä Ben sanelee kätevästi mukana olleeseen sanelukoneeseensa. Lähinnä viestit ovat muistoja siitä, millainen heidän elämänsä oli ja miten täydellinen Rachel oli. Ei ole suurikaan juonipaljastus sanoa, että sekä Rachel että elokuvan Sarah ovat kuolleet vuosia ennen tarinan alkua. Elokuvan Ben on päässyt tästä yli vaikka kaipaakin yhä vaimoaan.

Kirjan Ben sen sijaan ei ole päässyt tapahtumasta yli ja oireilee huolestuttavasti (ei sillä, että tästä kirjassa huolestuttaisiin). Kävi nimittäin niin, että Rachel odotti kaksosia, mutta äärimmäisen huonon onnen vuoksi istukka/istukat olivat repeämässä irti. Hänelle suositeltiin raskaudenkeskeytystä, koska repeäminen tappaisi sekä sikiöt että hänet. Kristillishyveellinen Rachel ei suostunut ja totta kai pahin tapahtui, kun Ben oli juoksemassa riidan jälkeen. Sinänsä ymmärrettävästi Ben tuntee edelleen syyllisyyttä siitä, että heidän viimeiset sanansa olivat riitaisia.

Vähemmän ymmärrettävästi Ben puhuu edelleen ikään kuin sekä vaimo että nyt nelivuotiaat lapset olisivat elossa. Vielä vähemmän ymmärrettävästi hän on rakentanut pihalleen tai talonsa sisälle (keskittymiseni herpaantui kirjan lopussa) mausoleumin ja/tai sarkofagin kaikille kolmelle. Hän nukkuu näiden vieressä.

Onnea yhteiseen elämään Benin kanssa, Ashley!

Lopputulemana suosittelisin elokuvaa, mutta en kirjaa. Eniten minua korpesi seksismi, jota en todellakaan odottanut elokuvan perusteella. Toisin kuin minä, kirjailija selvästi nautti suunnattomasti asetelmasta, jossa nainen on täysin riippuvainen Miehisestä Miehestä.


Kirjan tiedot:
Charles Martin: The Mountain Between Us | Boradway Books 2010 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 21. kirja liittyy johonkin vuodenaikaan [29/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 24. kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla [14/25]

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua

 Kansikuva.


Tällä kertaa kesä-Christiekseni löytyi kirjaston kierrätyshyllystä novellikokoelma Särkyneen peilin arvoitus. Kirjassa on neljä novellia, jotka olivat tuttuja Poirot -TV-sarjasta. Tai ainakin kolme on, yhtä en nimittäin muistanut lainkaan. 

Ensimmäinen novelli on Murha tallikujalla, joka on eräänlainen suljetun huoneen arvoitus. Neiti Plenderleith löytää kämppäkaverinsa rouva Allenin kuolleena huoneestaan. Näyttää siltä, että rouva on ampunut itsensä. Poirot'n silmään pistää kuitenkin heti muutama epäilyttävä yksityiskohta.

Tämän jutun muistin noin pääpiirteittäin, mutta en kuitenkaan loppuratkaisua. Tässä ja joissain muissakin novelleissa silmääni pisti se, miten ihmiset tuomittiin nopeasti ulkonäön perusteella. Esimerkiksi murhattu rouva Allen oli kaunis blondi ja hieman yksinkertainen, juuri sopiva pyrkyripoliitikon kotirouvaksi. Neiti Plenderleith puolestaan on tummatukkainen ja ehkä ei yhtä kaunis, mutta paljon terävämpi ja näin ollen ei niin haluttua vaimomateriaalia. Hiustenväri, kauneus ja älykkyys kulkevat pitkälti käsikkäin novellien maailmassa, samoin kasvojen muoto.

Uskomaton varkaus on se novelli, jonka juonta en muistanut ollenkaan. Lordi Mayfield on kutsunut kotiinsa varsin sekalaisen seurakunnan. Eräänä iltana käy ilmi, että joku varastanut lordille ja horisontissa uhkaavalle sodalle tärkeät pommikoneen piirustukset. Asian selvittäminen vaatii hienovaraisuutta eli Poirot'n apua.

Tämä oli ihan kiva pikku mysteeri, mutta jotenkin odotin koko ajan, että joku murhataan. Mielessäni Agatha Chistie vain on yhtä kuin murhadekkari. En pitänyt novellin henkilöhahmoista kovinkaan paljoa ja etenkin se, miten Mayfield esitettiin lopussa jonkinlaisena sankarihahmona, ärsytti. Mies nyt kuitenkin oli puuhastellut vihollisvaltojen kanssa, ei sitä ihan noin vain pitäisi unohtaa. Ainakin tuli selväksi se, että poliitikkoihin ei voi luottaa.

Muistin kokoelman niminovellin Särkyneen peilin arvoituksen murhan ja bongasinkin heti murhaajan epäiltyjen joukosta. Järjettömän rikas sir Gervase Chevenix-Gore näyttää tekevän itsemurhan, mutta eihän se tietenkään niin ole. Onneksi sir Gervase oli jo kutsunut paikalle yksityisetsivän eikä Poirot'lla mene kauaakaan selvittää, kuka oli teon takana.

Pidin enemmän tämän novellin henkilöistä, jotka olivatkin melko omituista porukkaa. Esimerkiksi sir Gervase on omasta mielestään maailman napa, mikä saa tietenkin Poirot'n epäilykset heräämään välittömästi. Itseään maailman tärkeimpänä ihmisenä pitävä mies ei varmasti tappaisi itseään ja jättäisi maailmaa ilman hänen säkenöivää läsnäoloaan. Sir Gervaisen vaimo puolestaan puhelee henkiolentojen kanssa ja luulee olevansa (muun muassa) jälleen syntynyt Atlantiksen ylipapitar. Minusta oli jollain kummallisella tavalla hellyttävää, että näiden kahden avioliittoa kuvattiin onnelliseksi ja jopa rakastavaksi. Vakka kantensa valitsee ja niin pois päin.

Kirjan viimeinen novelli on Kolmiodraamaa Rhodoksella. Poirot on lomailemassa ja rantaelämästä nauttiessaan huomaa ympärillään pyörivän pienen piirin jos toisenkin. Kuvankauniilla Valentine Chantryllä on kierroksessa viides aviomies ja nyt hän näyttää iskeneen silmänsä herra Goldiin, jonka vaimo ei katso asiaa hyvällä.

Tämän tarinan muistin kokonaan TV-sarjasta ja näinkin sen suorastaan sieluni silmin. Tässäkin toistuu vahvasti ensimmäisen novellin ulkonäköteema: kaunis rouva Chantry on oikeastaan aika tyhmä, hiirimäinen rouva Gold puolestaan hyvin terävä. Komea herra Gold on helposti vietävissä, yrmeässä herra Chantryssa on "hitunen alkukantaista apinaa" ja enemmän kuin hitunen älykkyyttä. Tarina sinänsä oli kyllä hupaisaa luettavaa ja kirjan viimeisenä novellina jätti kesätunnelmiin, sijoittuuhan se Rhodokselle.


Kirjan tiedot:
Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua | WSOY 1985 | 232 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Murder in the Mews (1937) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Katvealue, Agatha Christien kirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 23. kirja, jota luet ulkona [28/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 23. kirja, jonka kannessa on viikset [13/25]

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen

 Kansikuva.


Lokakuussa 2020 Euroopan valtiot julistivat matkustuskieltoja ja vaativat kansalaisiltaan äärimmäistä varovaisuutta koronaviruksen aiheuttaman maailmanlaajuisen epidemian vuoksi.

Miten koronatilanne liittyy kuninkaallisiin skandaaleihin? Ihmettelin tätä itsekin kunnes jatkoin seuraavaan lauseeseen. Kukas niitä karanteenimääräyksiä olikaan rikkomassa ellei oikea kruunupää. Hollannin kuningasperheen tohelointi oli tuorein kirjan skandaaleista, jotka kattavat sellaiset tuhannen vuotta.

Kaipasin kevyttä ja hauskaa kesäkirjaa, ja mikäs sen parempaa kuin uppoutua yhteen paheistani eli kuninkaallisiin juoruihin. Tähän kirjaan on koottu joukko erilaisia eurooppalaisen aateliston kömmähdyksiä kohtalokkaista syrjähypyistä kiusalliseen golfkisaan. Kirja ei etene kronologisesta vaan aiheesta toiseen, ja välillä yksittäinen skandaali ei oikein tuntunut sopivan juuri sen otsikon alle. Mutta, eipä se lukemista haitannut!

Kevyempien kohujen lisäksi kirjassa esitellään myös vakavampia skandaaleja. Kenellä oli motiivi murhata kuuluisat Towerin prinssit ja miten tapaus vaikutti Richard III:n maineeseen? Kirjassa kerrotaan myös, totta kai, Englannin hovin muutamasta viimeisestä vuosikymmenestä. Charlesin ja Dianan onneton avioliitto on näköjään ehtymätön kauhistelun lähde vaikka siitä ei mitään uutta enää irti saakaan.

Sen sijaan tunsin oloni suorastaan hellämieliseksi, kun luin Ruotsin prinssi Bertilin ja Lilianin tarinaa. Kaikkien kirjan ja historian onnettomien kuninkaallisten parien joukossa on ainakin yksi, joka jaksoi rakastaa ja toivoa vuosikymmenten ajan. En ollut aiemmin ajatellutkaan, että pariskunta uhrasi mahdollisuutensa omien lasten saamiseen sovinnaisuuden alttarilla. He pääsivät naimisiin vasta kuusikymppisinä, eikä kumpikaan ilmeisesti halunnut sekoittaa perimysjärjestystä ja/tai tahrata kuninkaallisten kiiltävää ulkokuorta aviottomilla lapsilla.

Kirja ei tarjonnut minulle kovinkaan paljoa uutta, mutta se oli juuri sitä, mitä kaipasinkin eli kevyttä kesälukemista.


Kirjan tiedot:
Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen | Docendo 2021 | 197 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 45. kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija [27/50]

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 Kansikuva.


Reilu kymmenen vuotta sitten keksin tarinoita ja kirjoitin niitä ylös.

Viola Wallenius on hieman hukassa lukion jälkeen ja päättää lähteä parantamaan maailmaan. Pian hän löytää itsensä Keniasta vapaaehtoistyössä, josta tulee hänen elämäntyönsä. Walleniuksen tarinat keskittyvät vuosiin 2014-2020 ja kertovat sekä karusta todellisuudesta toisella mantereella että oman paikan löytämisestä kaukaa Suomesta.

Luin joskus viime vuoden puolella artikkelin nuoresta naisesta, joka tuntui minusta uskomattoman rohkealta. Ei kovin monesta olisi jättämään kaikkea tuntemaansa ja omistamaan elämäänsä ruohonjuuritason hyväntekeväisyydelle, saati sitten ryhtymään kahdeksan lapsen sijaisäidiksi. En millään muista, mikä artikkeli se oli, vaikka nyt kirjan luettuani haluaisin lukea sen uudelleen.

Wallenius nimittäin kritisoi kirjassa itseään siitä, millaisia artikkeleita hän on aiemmin antanut tietämättömyyttään kirjoittaa itsestään. Hänen mielestään joissakin, etenkin vanhemmissa, artikkeleissa on keskitytty aivan väärään asiaan eli häneen itseensä. Tärkeintä kun olisi kertoa asiasta ja ihmisistä, joiden puolesta ja kanssa hän tekee työtä.

Mielestäni tämä toteutuu hienosti tässä kirjassa. Sen tarinat kerrotaan toki Walleniuksen omasta näkökulmasta ja mukana on hänen omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Koskaan ei kuitenkaan unohdu se, kenen tarinoita hän oikeasti kertoo ja keiden elämästä hänen työssään on oikeasti kyse.

Kirjassa kuvataan hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Homen perustamista ja Walleniuksen arkea Keniassa Kwalen piirikunnassa. Kirjassa kuvataan yksittäisiä ihmiskohtaloita ja niin onnellisia kuin surullisiakin loppuja. Siinä tehdään myös selväksi, miten vaikeaa työ on, kun vastassa on koko maanlaajuinen korruptiokierre, köyhyys ja naista alistavat asenteet, joiden muuttaminen ei tapahdu nappia painamalla.


En ollut koskaan nähnyt itse nälkää tai tiennyt, millaista on elää äärimmäisessä köyhyydessä. Olin toki vieraillut lukuisissa perheissä, tavannut vaikeassa tilanteessa eläviä vanhempia ja tukenut hädänalaisia perheitä. Tiesin paljon, mutta tiesinkö todellisuudessa, miltä nälkä tuntui? En oikeasti tiennyt.
(s. 132)


Kirjan tärkeäin sanoma olikin mielestäni se, että muutos tulee aina yhteisön sisältäpäin. Wallenius kritisoi aiheellisesti niin sanottua white saviour, valkoinen pelastaja -ilmiötä, jossa uljas valkoihoinen ratsastaa paikalle ja kuvittelee, että ongelmat ratkeavat kun hän kertoo, miten oikeasti pitäisi toimia. Kirjassa kerrotaankin urheista paikallisista asukkaista, jotka pyrkivät muuttamaan yhteisöään joskus oman henkensäkin uhalla. Esimerkiksi Rehema on silvottu nuorena eikä hän anna omien tyttäriensä kokea samaa karmeaa kohtaloa.


"Ei tämä ikinä muuttuisi, jos joku ei niskuroisi vastaan. Se on minun roolini tässä kehityksessä. Voi olla, että se lopulta vaatii henkeni, mutta ainakin pusken osaltani tätä kansaa kohti oikeaa suuntaa," Rehema vastasi hymyillen.
(s. 96)


Wallenius tekeekin selväksi, että vaikka vastustus ja vanhat, kauheatkin tavat on juurrutettu syvälle ihmisten mieleen, muutostakin tapahtuu. Kotikylässä Makongenissa nuoret ymmärtävät, että tytöillä ja naisilla on oikeus turvalliseen elämään ja omien unelmien tavoitteluun. Mitä useampi ihminen pääsee opiskelemaan, sitä paremmat mahdollisuudet sekä hänellä että koko yhteisöllä on ymmärtää maailmaa. 

Vaikka kirjassa kerrotaankin muun muassa köyhyydestä, silvonnassa, lapsivaimoista ja seksuaalisesta väkivallasta, on sen sanoma toiveikas. Wallenius on selvästi löytänyt oman paikkansa maailmassa ja toivon, että tämä kirja puolestaan löytää suuren yleisön. Se kertoo paitsi mielenkiintoisesta vieraasta maasta ja kulttuurista myös siitä, miten jokainen voi muuttaa maailmaa. Kaikkien ei tarvitse muuttaa Afrikkaan ja perustaa hyväntekeväisyysjärjestöä, keinoja ja auttamisen kohteita löytyy kyllä lähempääkin.

Kaiken kaikkiaan loistavaa kesälukemista! Kirja on hyvin kirjoitettu, nopea lukea ja lisäpisteitä vielä todella kauniista ulkoasusta.


Kirjan tiedot:
Viola Wallenius: Koti Keniassa | Otava 2021 | 223 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 11. kirja kertoo köyhyydestä [26/50]

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Touko-kesäkooste

Vain kaksi kirjaa kesäkuussa, mutta syytän siitä osittain hellettä. En ole helleihminen ja kuuman työpäivän jälkeen tuntuu monesti siltä, että ei jaksa muuta kuin toivoa viilennystä...

No, sainpahan kuitenkin luettua jotain ja kaikki parin kuukauden kirjat olivat kivoja lukukokemuksia!

 Luettu & blogattu


Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Esihistorialliset Robinson Crusoet. Kiinnostava kivikauden maailma ja kulttuuri sekä kuvaus erilaisuudesta.

Martha Wells: Fugitive Telemetry
Murha avaruusasemalla. The Murderbot Diaries -sarja taipuu näköjään myös dekkariksi.

Josh Malerman: Malorie
Sokean junan kyydissä. Ideasta olisi voinut saada irti enemmän, mutta ainakin pelko oli läsnä koko ajan.

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti
Meinioseppä vs. pandemia. Kirjassa on ihana kirjasto, ja tartuntataudin ohessa syntyvien ennakkoluulojen ja vihan synty oli liiankin tutun kuuloista.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet
Pandemia niittää 90% miehistä. Jopa ahdistavan ajankohtainen aihe, hyvin kirjoitettu synkistelykirja.

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa
Wanhan ajan matkustajat. Mielenkiintoinen ja hauska kuvaus matkustamisesta entisajan tyyliin.

Lapsuus rotuerottelun aikaan. Omaelämäkerrallinen säeromaani, joka sopii hyvin kesäkirjaksi.

Kansikuvakollaasi.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

 Kansikuva.


Synnyn eräänä tiistaina yliopistollisessa sairaalassa

Vuosi on 1963 ja minäkertoja on kirjan kirjoittaja Jacqueline Woodson. Hän kasvaa ensin sisarustensa kanssa Ohiossa ja vanhempien eron jälkeen Etelä-Carolinassa isovanhempien luona. Matka jatkuu New Yorkiin äidin työn myötä. Jacquelinen lapsuutta ja arkea värittävät toistuvat muutot, jehovantodistajuus sekä rasismi, jota hän alkaa ymmärtää paremmin kasvaessaan.

Jacqueline Woodson voitti Astrid Lindgrenin muistopalkinnon tuossa jokunen vuosi sitten ja nimi jäi mieleeni. Taisin silloin googlata hänet ja törmäsin tähän säeromaaniin, joka on nyt viimein ja onneksi suomennettu. Pidän säeromaaneista myös siksi, että vakava aihe esitetään niissä kevyemmällä kerronnalla. Esimerkiksi tässä kirjassa taustalla on tosiaan koko ajan rasismi, rotuerottelu ja mustien ihmisoikeustaistelut Yhdysvalloissa.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin lapsi, on kirja tarkoitettu nuorille yläasteikäisille. Jacquelinen kasvaessa hänen ymmärryksensä maailmasta avartuu. Martin Luther King on lapselle vain nimi eikä pieni Jacqueline ymmärrä, miksi etelään vievässä bussissa on istuttava takapenkillä. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä paremmin hän osaa sanoittaa kokemuksensa ja yhdistää ne siihen ihmisoikeustaisteluun, jota tutut aikuiset hänen ympärillään käyvät. Hän pohtii myös sitä, mikä hänen roolinsa siinä tulee olemaan ja miten hän saa oman äänensä kuuluviin.

Pidin siitä, miten tuo pohdinta lopulta konkretisoitui. Jacquelinella on kaksi vanhempaa sisarusta, jotka ovat hyvin osaavia. Isosisko on suorastaan nero. Jacqueline tuntee välillä olevansa heitä huonompi ja etenkin se, että häntä verrataan Delliin, kolauttelee hänen itsetuntoaan. Pikkuhiljaa Jacqueline kuitenkin ymmärtää oman vahvuutensa. Hänellä on hyvä muisti ja tarinankerronnan lahja, ja äiti joutuukin välillä torumaan häntä valehtelusta. Lukihäiriöstään huolimatta Jacqueline löytää kirjoittamisen ilon ja päättää alkaa kirjailijaksi saadakseen tarinansa ja äänensä kaikkien korviin.


Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua
tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon.
(s. 140)


Pidin myös siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissuhteita ja juurettomuutta. Ensin Jacquelinen muistot isästä ja Ohiosta hämärtyvät. Tilalle astuu isovanhempien koti etelävaltioissa, joissa rotuerottelu on vielä yhtä arkipäiväistä kuin leikit muiden lasten kanssa. Isoäidin jehovantodistajuus määrittää sen, miten lasten arki sujuu: suurin osa viikosta omistetaan sanan opettelemiseen ja levittämiseen. Isoisä ei usko samoin ja hän onkin se hauskempi ja rennompi isovanhempi. Suurin muutos tapahtuu, kun lapset muuttavat New Yorkiin äidin ja uuden pikkuveljen luo. Jacquelinen on vaikea kokea New Yorkia kotinaan, mutta etelässä vieraillessaan hän huomaa, ettei kuulu enää sinnekään.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on hieno kesäkirja. Ei suorastaan kevyt, mutta kevyesti kerrottu ja antaa hyvän kuvan siitä, millaista oli olla ruskea lapsi 1960-1970 -luvun Yhdysvalloissa. Kuudessa vuosikymmenessä on toki edistytty, mutta kuten Black Lives Matter -liikekin osoittaa, taistelu tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta jatkuu yhä edelleen. 


Kirjan tiedot:
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi | S&S 2021 | 289 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Dreaming (2014) | Suomennos: Katja Laaksonen

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 19. kirjassa leikitään [25/50]

tiistai 1. kesäkuuta 2021

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa

 Kansikuva.

Matruusien vaimot olivat seuranneet miehiään tänne, ja he istuivat laiturilla kyyneleet silmissä ja voileivät käsissään ja katselivat lähtöämme.

Näin kertoo 23-vuotias Frans Michael Franzén lähtiessään reissuun vuonna 1795. Hän on yksi kahdeksasta suomalaisesta, joiden Euroopan matkoista tässä tietokirjassa kerrotaan. Matkat sijoittuvat 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuvuosikymmeniin. Matkaajien tarinat on poimittu heidän päiväkirjoistaan, kirjeistään ja muista heidän kirjoittamistaan teksteistä.

Huomasin kirjan jo viime vuonna kustantajan katalogista ja minusta aihe oli niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea sen jossain välissä. Historialliset matkailijat kertovat omista kokemuksistaan? Kyllä kiitos! Kirja oli juuri niin mielenkiintoinen kuin olin toivonutkin ja vietin pari iltaa viihdyttävällä nojatuolimatkalla.

Rantala on tutustunut kirjaa varten wanhoihin matkakuvauksiin, joita tekivät muun muassa tuo mainittu Franzén, Sophie Creutz, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Jokaisella oli oma syynsä matkustaa oli se sitten yläluokalle tyypillinen Euroopan grand tour tai halu päästä perheensä luo. Heidän huomioissaan on yhteneväisyyksiä sekä siksi, että he kävivät samoilla paikoilla, että siksi, että joistakin asioista vain kuului kertoa tietyllä tavalla. Kukaan itseään kunnioittava matkaaja ei olisi kehdannut olla mykistymättä tiettyjen maisemien tai taideteosten äärellä.

Tästäkin huolimatta jokaisella on oma kertojaäänensä. Minä ilahduin eniten juuri Franzénin, Snellmanin ja Topeliuksen kommenteista, he kun eivät ottaneet kaikkea niin vakavasti.


Ja samana hetkenä lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro appelsiinikuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on miltei aina jonkinlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä, milloin niitä tarvitaan.
(s. 137, Topelius Pariisissa)


Merkintöjen kautta piirtyy kuva menneestä maailmasta ja siitä, miten ihmeellistä oli matkustaa ja nähdä muutakin kuin kotimaata. Pidin Rantalan selittävästä tekstistä, joka asetti merkinnät ja matkat oikeaan kontekstiin. Siinä missä nykypäivänä on helppo hypätä lentokoneeseen ja olla hetkessä Pariisissa, entisaikaan se vaati pitkän ja vaivalloisen matkan, johon oli varaa vain harvoilla. Oli todellakin ihme nähdä vaikkapa Rooma, josta meidän on niin helppo googlata kuvia.

Näiden eri aikoina liikkuneiden matkaajien kautta tulee myös selväksi se, miten liikennevälineet kehittyivät tuolla aikavälillä. Purjeveneessä oltiin sään armoilla, mutta siipirataslaiva antoi jo enemmän mahdollisuuksia hallita matkantekoa. Postivaunuissa körötellessä heiluttiin puolelta toiselle jopa viikkojen ajan. Junalla sama matka taittui paljon näppärämmin. Samalla kun kulkupelit vaihtuivat, muuttui myös matkustamisen kokemus. Postivaunulla matkustavan odotettiinkin juttelevan muiden vaunussa istuvien kanssa. Junassa ei ollut pakko puhua kenellekään.

Kaikin puolin kiinnostava kirja! Matkakuvaukset ja Rantalan oma teksti toimivat hienosti yhdessä ja luovat kuvan aikakauden kulttuurista ja jännittävistä matkoista. Kiva, että tieteellisistä tutkimuksista ilmestyy myös tällaisia maallikolle sopivia ja viihdyttäviä tietopaketteja.


Kirjan tiedot:
Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa | Gaudeamus 2020 | 306 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjakirjokansi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 28. kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä [24/50]

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

 Kansikuva.


Täytyykö vanhemman pukeutua Halloweenina joksikin?

Vuonna 2025 Glasgow'ssa sairaalaan saapuu potilas, jonka kunto romahtaa hetkessä. Kuumeoireita seuraa nopea kuolema, jolla kukaan lääkäreistä ei voi mitään. Pian samanlaisia tapauksia alkaa ilmetä enemmän ja enemmän, ja maailma on valtavan muutoksen pyörteissä. Naisetkin ovat taudinkantajia, mutta he eivät saa edes oireita. Miehistä tauti tappaa 90 %.

Varinaista tarinaa edeltää esipuhe, jossa Sweeney-Baird kertoo kirjoittaneensa tarinan ennen koronapandemiaa. Hän, kuten varmasti moni muukin, on ällistynyt siitä, miten fiktiosta tulikin todellisuutta. Kirjan miesten surma ei tietenkään ole sama virus kuin korona, joka on itse asiassa näistä se vaarattomampi. Mutta kirjan kuvaukset siitä, miten pandemia vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteiskuntaan, ovat pelottavan ajankohtaisia.

Romaanissa on monta kertojaa joiden kautta kuvataan pandemiaa eri näkökulmista. Amanda on lääkäri, joka hoitaa nollapotilasta ja jonka varoituksia ei kuunnella. Catherine on  perheenäiti, joka menettää miehensä ja poikansa taudille. Lisa on virologi, joka Nobel-palkinnon kuva silmissään kiiltäen alkaa etsiä parannuskeinoa. Britannian tiedustelupalvelujen Dawn huomaa saavansa lisää vastuuta ja ylennyksen toisensa jälkeen, kun esimiehet sairastuvat ja kuolevat yksi toisensa perään. Elizabeth puolestaan saapuu vieraaseen maahan taudin ensivaiheessa, eikä pääse takaisin kotiinsa.

Näiden ja muiden (enimmäkseen naisten) kautta kerrotaan uudenlaisesta arjesta, jonka keskiössä ovat pelko ja menetys. Miehet kuolevat ja naiset jäävät jäljelle yhtäkkiä orpoina, leskinä tai lapsettomina, tai kaikkina kolmena yhtä aikaa. Edes vastasyntyneet poikalapset eivät ole turvassa. Kirjassa onkin lyhyt ja koskettava osuus, jossa Amanda vierailee synnytyssairaalassa.


Kim ei itke. Hän näyttää läpeensä järkyttyneeltä ja kalmankalpealta. Aivojeni lääkäripuoli tahtoisi tarkistaa, ettei hänellä ole liiallista verenvuotoa, mutta varmaankin väri johtuu silkasta kauhusta. Hän on juuri synnyttänyt lapsen, joka kuolee lähes varmasti seuraavien tuntien tai viimeistään päivien kuluessa. Muistelen omia synnytyksiäni, ja sitten valkenee. Rohkaisu. Minulle vakuuteltiin jatkuvasti sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen, että kaikki menisi hyvin. - - Täällä sellaista vakuuttelua ei kuulu. Mitkään sanat eivät voi auttaa.
(s. 235)


Kuoleman lisäksi kirjassa kuvataan hyvin myös eristäytymistä. Tuntui vähän siltä, että Sweeney-Baird olisi tosiaan kurkannut tulevaisuuteen. Ihmiset linnoittautuvat koteihinsa sekä vapaaehtoisesti että pakotettuina. Kaupassa käydään pikaisesti kasvot maskien takana, ja ruokaa ja vessapaperia hamstrataan vielä pahemman päivän varalle. Yksi surullisimmista tarinoista on Catherinen. Mikään varokeino, jonka hän ja hänen aviomiehensä ottavat käyttöön, ei auta. Lopulta tauti saavuttaa puolison ja pienen pojan.

Kirjassa kuvataan pandemiaa sen ensimmäisestä päivästä noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Vaikka tarina onkin synkkä, se kertoo myös sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Kun tauti alkaa niittää miehiä oikein olan takaa, jäljelle jäävät huomaavat, miten vaarallista on, kun tietyn ammattialan edustajat ovat enimmäkseen yhtä sukupuolta. Esimerkiksi uusia palopelastajia, poliiseja, sähköasentajia ja bussikuskeja täytyy kouluttaa nopeasti kun osaavia tekijöitä on vielä olemassa. Osa ammateista jää hyödyttömiksi tai ainakaan tekijöitä ei tarvita niin paljoa kuin aiemmin. Lapsen saaminen ei ole enää mutkaton prosessi kenellekään ja deittailu näyttää aivan toisenlaiselta. Kun naiset ovat maapallon enemmistössä ja päättävillä paikoilla, monia pieniäkin asioita aletaan muuttaa vähitellen. Itselleni jäi mieleen se pieni yksityiskohta, että kännyköistä aletaan viimein tehdä hieman pienempiä, naisen käteen paremmin sopivia.

Kuten tässä oikeassa elämässämme, kirjassakin toivo herää kun rokote viimein keksitään. Tiede ja tutkijat ovat sankareita, jotka yrittävät pelastaa niin monia ihmishenkiä kuin vain mahdollista. Toivottavasti toimivien koronarokotteiden keksijöitäkin muistellaan joskus nimeltä eikä vain epämääräisinä hahmoina jossain kaukana laboratorioiden uumenissa.

Kaikin puolin viihdyttävä kirja, joka on aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen. Yhtäältä suosittelisin tätä kaikille, koska kirja todellakin on hyvä ja hyvin kirjoitettu. Toisaalta jos koronapandemia ahdistaa, kannattanee säästää tämä hamaan tulevaisuuteen.


Kirjan tiedot:
Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet | Like 2021 | 422 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The End of Men (2021) | Suomennos: Kirsi Luoma

Luettu myös mm.:

Kirsin kirjanurkka, LukupinoKuunnellut äänikirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [23/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Kohdan toinen kirja on Jessica Townsendin Onttorokko: Morriganin ajojahti.

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti (Nevermoor #03)

 Kansikuva.


Kiiltävän mustassa ovessa kirkkaasti valaistun vaatekomeron sisällä pieni kultaympyrä sykki valoa, ja ympyrän keskellä hehkui pieni M.

Morrigan Korppi aloittaa toisen oppivuoden Meineikkaan Seuran koulussa ja pääsee viimein opiskelemaan meiniosepän taitoja. Samaan aikaan Nevermoorin kaupungissa leviää kauhea onttorokko, joka ajaa meiläimet järjiltään ja taannuttaa ne tavallisiksi illäimiksi. Parannuskeinoa ei tunnu löytyvän ja niinpä Morrigan yrittää etsiä itse ratkaisua ongelmaan, onhan tulilinjalla myös hänen ystäviään.

Nevermoor-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on parhaimpia Pottereiden perillisiä. Sanoin edellisestä osasta, että siinä Nevermoorin kaupunki tuntui pienemmältä. Tässä kirjassa keskitytään entistä enemmän Morriganin kouluun ja ihmeelliseen hotelliin, jossa hän asuu, mutta vieraillaan myös aivan mahtavassa paikassa.

Kirjastossa nimittäin! Morrigan luokkineen pääsee visiitille Maahiskirjastoon ja näin kirjastonhoitajana paikka hykerrytti minua todella paljon. Se on oma pieni ulottuvuutensa, Nevermoorin kopio, joka on täynnä kirjoja. Kirjastonhoitajat johtavat kirjataistelijoiden joukkoja, jonka tehtävä on kontrolloida kirjoista karanneita olentoja ja tapahtumia. Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea siitä, miten jostain kirjasta karannut taistelu riehuu edelleen kulman takana, ja että eksoottisten hyönteisten kirjasta livistäneet ötökät piinaavat kirjastolaisia jatkuvasti.


"- - Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle, kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä. - -"
(s. 239)


Mutta, Maahiskirjasto ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, niin paljon kuin siitä pidinkin. Tarina keskittyy Morriganiin niin paljon, että muut hahmot jäävät todellakin sivuhenkilöiksi eikä heistä saada irti oikein mitään kiinnostavaa. Morrigan tuntuukin viettävän suurimman osan ajasta oman päänsä sisällä tai oppitunneilla, jotka muuten olivat kieltämättä hauska idea. Koska ainoa toinen elossa oleva meinioseppä on sarjan pahis Ezra Viima, tietyt Meineikkaan Seuran jäsenet ovat keksineet toisenlaisen tavan opiskella meinioseppyyttä. He opettavat Morriganinkin seuraamaan kouluun avautuvia pieniä aikaikkunoita, joiden kautta hän voi seurata menneisyyden oppitunteja.

Oppitunnit ovat Morriganille ilon aihe, mutta onttorokko aiheuttaa paljon surua ja huolta. Näin korona-aikana kirjan tautitilanne on tietenkin harvinaisen ajankohtainen. Mielestäni tarinassa tuotiin hyvin esiin etenkin taudin ohessa pintaan nousevat ennakkoluulot ja viha. Kirjassa se on niin sanottua maagista rasismia, joka kohdistuu meiläimiin, eläimiin joilla on ihmisen älykkyys ja kyvyt. Koska tauti leviää heidän keskuudessaan, tietyt Nevermoorin asukkaat ja tietty poliittinen suuntaus alkavat lietsoa vihaa heitä kohtaan. Kuka tahansa heistä voi kantaa tautia ja vahingoittaa myös sinua! Valitettavan tutun kuuloista.

Pidin taas kovasti kirjan lopusta, jossa Morrigan joutuu vaikean valinnan eteen. Jollain tavalla minusta tuntui vähän siltä, että tässä ollaan nyt seuraamassa, miten Nevermooriin syntyy uusi ja paha meinioseppä!


Kirjan tiedot:
Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti | Otava 2021 | 493 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow (2020) | Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [22/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Onttorokko ei ollut pelkästään Nevermoorin ongelma. Toinen tämän kohdan kirja on Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet.

lauantai 22. toukokuuta 2021

Josh Malerman: Malorie

 Kansikuva.


Malorie puristautuu luokkahuoneen tiiliseinää vasten.

Pari vuotta Lintuhäkin tapahtumien jälkeen iskee katastrofi, jonka vuoksi Malorien ja hänen lastensa on paettava turvapaikastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Tom ja Olympia ovat teini-ikäisiä ja Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat ehkä elossa. Malorie päättää lähteä etsimään heitä, mutta vaarallinen matka on tehtävä silmät sidottuina. Ulkona nimittäin odottavat oliot, joiden näkeminen ajaa ihmiset hulluuteen.

Pidin Bird Box -elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan. Minua kiinnosti sekä Malorien pienen perheen kohtalo että se, millainen tämä maailma on pienen aikahypyn jälkeen. Miten ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että silmien avaaminen voi tietää hirviön näkemistä ja järjen menettämistä?

Harmi kyllä kirjan juoni oli aika köykäinen ja sekava, ja perusideasta olisi voinut saada aikaan paremmankin tarinan. Tapahtumat seuraavat toisiaan todella nopeasti eikä missään tilanteessa viivytä tai nautiskella oikein antaumuksella sen tunnelmasta. Jatkuvan pelon ja hirviöiden tuoman painostavan uhan kuvaus oli enimmäkseen toimivaa, mutta siitä olisi voinut saada irti paljon enemmänkin. Pidin kyllä kirjan junateemasta: ihmiset ovat saaneet liikkeelle junan, joka kulkee sokeasti eteen päin kun uloskaan ei voi katsoa. Tykkään itse matkustaa junalla ja mielestäni junia saisi käyttää tapahtumapaikkoina useamminkin!

Tällä kertaa kirjassa on useita kertojaääniä, enimmäkseen Malorien perheen. Pidin eniten Olympiasta ja siksi onkin sääli, että hän sai itselleen vain pari kappaletta ja tarinan pienimmän roolin. Olympia on perheen rauhantekijä ja lukutoukka, jolla on enemmän salaisuuksia kuin kukaan voisi arvatakaan. Siihen suurimpaan salaisuuteen vievät johtolangat eivät olleet kovinkaan hienovaraisia, mutta pidin salaisuudesta itsestään.

Pidin myös Maloriesta, jonka kautta kerrottiin jatkuvasta pelosta ja siitä, miten se voi ajaa ihmisen nurkkaan. Malorie on traumatisoitunut edellisen osan tapahtumista eikä voi omasta mielestään olla koskaan liian varovainen. Hän vaatii lapsiltaan tottelevaisuutta ja sääntöjen noudattamista, koska hän tietää oikein hyvin millaiset seuraukset voivat muuten olla. Malorien pelko ja pakkomielteet ovat läsnä koko ajan, ja silti hän löytää tarpeen tullen aina vain lisää sitkeyttä ja rohkeutta. 


Nyt hän on täällä, junassa, keinahtelemassa junan liikkeiden myötä, kuuntelemassa kirskuvia pyöriä, edessään muukalainen käytävässä jota hän ei näe, muukalainen, jolla luultavasti ei ole silmäsidettä, joka katsoo suoraan häntä kohti, eikä ole vaikea todeta tätä ehdottomasti kaikkein turvattomimmaksi asiaksi jonka hän on eläessään tehnyt. 
(s. 148)


Ikävä kyllä en pitänyt ollenkaan Tomista, joka sai paitsi omat kappaleensa, myös ison osan Malorie-kappaleista. Tom on kaikesta valittava, muka kaiken tietävä teini, joka haluaa kapinoida liian ankarana pitämään äitiään vastaan. Tällainen teiniangsti oli vain ärsyttävää kirjassa, jossa Maloriella on erinomainen syy asettaa tiukat rajat lapsilleen. Ja totta kai Tom on ah niin fiksu poika, joka keksii jotain, jota kukaan muu ei muka ole keksinyt 17 vuoden aikana. Ei se niin suuri neronleimaus ollut.

Jos tästä tehdään elokuva, aio kyllä katsoa sen, mutta toivottavasti se ei seuraa kirjaa liian tarkasti vaan parantelee tarinaa sieltä täältä. Hauskana yksityiskohtana tämän kirjan kansikuvan naishahmo on selvästi Sandra Bullock, Bird Box -elokuvan Malorie. Kannella houkutellaan selvästi leffafaneja, koska kirjan Malorie ei itse asiassa näytä Sandra Bullockilta.


Kirjan tiedot:
Josh Malerman: Malorie | Karisto 2021 | 319 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Malorie (2020) | Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 41. kirjassa matkustetaan junalla [21/50]

maanantai 17. toukokuuta 2021

Martha Wells: Fugitive Telemetry (The Murderbot Diaries #06)

 Kansikuva.

The dead human was lying on the deck, on their side, half curled around.

Kun avaruusasemalla tapahtuu murha, Murderbot joutuu jälleen kerran turhankin läheisiin tekemisiin ihmisten kanssa. Sitä ei oikeastaan kiinnosta, kuka uhri tai murhaaja oli, mutta asia on tärkeä ihmisille ja Murderbot yrittää tulla toimeen heidän kanssaan.

The Murderbot Diaries -sarja jatkuu tällä kertaa pienoisromaanilla. Hyvä, koska kuten täyspitkää romaania lukiessani totesin, hahmo toimii paremmin lyhyemmissä tarinoissa. Edellisille osille on ollut tyypillistä se, että Murderbot joutuu pelastamaan enemmän tai vähemmän pulassa olevia ihmisiä erilaisilta vaaroilta. Tässä kirjassa on myös tuota samaa, mutta pääjuoni on murhamysteeri, jota Murderbot ratkaisee yhdessä avaruusaseman järjestyksenvalvojien kanssa.


"I know." Target Four spread his big hands on the table. "Penis, move, right? - -"
(s. 88)


Ajallisesti tarina sijoittuu sarjan neljännen (Exit Strategy) ja viidennen (Network Effect) osan väliin. Pohjimmiltaan se kertoo Murderbotin yrityksistä löytää paikkansa avaruusasemalla, joka on portti oikealle utopiaplaneetalle. Esimerkiksi ruoka ja lääkkeet ovat ilmaisia, ovathan ne ihmisten perusoikeuksia. Siksi murha järkyttää asema ihmisiä niin paljon: tavallisesti pahinta rikollisuutta ovat humalaisten kahinoinnit.

Onneksi kirjan hahmot eivät olleet ihan niin pliisuja ja kaikin puolin kilttejä kuin edellisessä osassa. Murderbotin läsnäoloa ei purematta niellä, onhan se kuitenkin ihmisten suojelemiseen ja sitä kautta tappamiseen tehty androidi. Monilla aseman ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että se on itse hakkeroinut itsensä vapaaksi eikä suunnittele joukkomurhaa. Koska Murderbot on yhtä kärttyinen kuin aina, se ei tee tilannetta itselleen yhtään helpommaksi, toisinaan jopa päin vastoin. Sen perusluonteeseen ei kuulu ihmisten ymmärtäminen ja hännystely.

Murhamysteeri itsessään oli ihan kiva ja murhaajan henkilöllisyys yllätys. Oli kiinnostavaa lukea, miten johtolankojen löytäminen ja seuraaminen onnistui sillä ylivertaisella teknologialla, jota tässä tulevaisuuden maailmassa käytetään arkielämässä.

Ilmeisesti Wells on tehnyt kustannussopimuksen ainakin kolmesta jatko-osasta, joten niitä odotellessa!


Kirjan tiedot:
Martha Wells: Fugitive Telemetry | Tor.com 2021 | 162 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 49. kirja on julkaistu vuonna 2021 [20/50]

tiistai 11. toukokuuta 2021

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maan lapset #01)

 Kansikuva.


Alaston lapsi kirmasi vuodista tehdystä laavukatoksesta kohti pikku joen polvekkeen kivistä rantaa.

Noin 30 000 vuotta sitten pieni cromagnoninhminen Ayla jää orvoksi, kun maanjäristys nielaisee hänen kotinsa ja perheensä. Juuri kun Ayla on kuolemassa nälkään ja haavoihinsa, paikalle sattuu neandertalinihmisten heimo. Heimon parantajanainen saa luvan ottaa tytön mukaansa ja niinpä Ayla kasvaa heimon parissa.

Tämä sarja on pyörinyt tietoisuudessani lapsuudestani saakka ja sain viimeinkin aikaiseksi lukea tämän ensimmäisen osan. On itse asiassa pieni ihme, etten ole lukenut sitä aiemmin, koska luin teinivuosinani pinoittain muita kauas menneisyyteen sijoittuvia sarjoja. Pidän tarinoista, joissa ihmisten täytyy selviytyä ankarassa luonnossa ilman nykyteknologiaa ja -mukavuuksia.

Tässä tarinassa ihminen vs. luonto onkin yksi kantavista teemoista. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tarkasti kirjailija kuvaa heimon arkea. Hän on tehnyt kirjaa varten valtavasti taustatyötä ja se näkyy. Kirjassa vilahtelevat lukemattomien kasvien nimet, kun niitä kerätään sekä pataan että haavoihin. Klaanilaisten päivät kuluvat tarvekaluja tehdessä ja ruokaa hankkiessa, ja kesällä jokaisen mielessä kummittelee jo tuleva talvi. Kuoleman uhka on aina läsnä.

Untinen-Auel on luonut neandertalinihmisille monimutkaisen kulttuurin, joka tuntuu kirjassa todelliselta. Suurin osa heidän kommunikoinnistaan hoidetaan viittomakielellä ja uskomusmaailma on rikas ja monimutkainen. En suuremmin pitänyt siitä, miten alistettuja naiset olivat ja miten jyrkät sukupuoliroolit olivat. Ymmärrän valinnan tarinan kannalta (Ayla kapinoi patriarkaattia vastaan), mutta silti, ei sitä ollut kiva lukea. Etenkin Aylan vihamiehen Broudin silmitön väkivaltaisuus oli inhottavaa.

Jos yhden asian olisin halunnut tietää ennen lukemista niin sen, miten nuoria kirjan hahmot ovat kun heitä pidetään heimossa aikuisina. Neandertalinihmiset pitävät itseään vanhoina jo parikymppisenä, joten kymmenvuotias tyttö on mitä parhaimmassa naima- ja lapsensaanti-iässä. Olisin pärjännyt vallan loistavasti lukematta lapsiraiskauksista ja -synnytyksistä.

Mutta, pidin myös siitä, miten hyvin kirjassa kuvataan erilaisuutta. Tarinassa on joitakin alleviivaavan saarnaavia kohtia, joissa ennustetaan neandertalinihmisten tuhoa, koska he eivät kykene muuttumaan. Ayla on heidän vastakohtansa, ihmissuvun eri haaran edustaja, ja hänen on äärettömän vaikea sopeutua klaanin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Ayla ja klaanilaiset ovat niin perustavanlaatuisen erilaisia, että heillä on välillä suuria vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Ayla osaa ajatella tavoilla, jotka ovat klaanilaisille täysin mahdottomia.


Crebiä huimasi. Hän pystyi laskemaan vaivoin kahteenkymmeneen. Kahtakymmentä suuremmat luvut samenivat epämääräiseksi äärettömyydeksi jonka nimeä oli paljon. Hän oli ankaran miettimisen tuloksena tavoittanut jonkinlaisen aavistuksen luvuista joiden mahdollisuuden Ayla oli tajunnut niin helposti. Hänen nyökkäyksensä miltei myöhästyi. Hänelle oli äkkiä valjennut millainen kuilu erotti hänen mielensä tämän tytön tajunnasta ja oivallus järkytti häntä.
(s. 159)


Tämä on muuten niitä harvoja kirjoja, jossa wanha kunnon "hän on tyrmäävän kaunis eikä tiedä sitä" klisee ei edes häirinnyt minua. Lukijalle on ilmiselvää, että Ayla on kaunis. Klaanilaisille on aivan yhtä ilmiselvää, että hän on ruma. Aylalta puuttuvat sellaiset viehättävät piirteet kuin jykevät kulmat ja karvainen vartalo. Lisäksi hän vääntelee naamaansa ihmeellisiin virneisiin ollessaan iloinen. Kullankeltaiset hiukset ovat omituisen väriset ja suorat sääret suorastaan epämuodostuneet. Oli kiinnostava uppoutua ihmisistä, joille kauniin ja ruman käsitteet olivat niin erilaisia kuin meillä.

Aylan lisäksi kirjassa oli monia muitakin hahmoja, joista pidin. Creb on klaanin mog-ur, kaikista mahtavin tietäjä, jonka fyysiset puutteet korvaa hänen älykkyytensä ja läheinen suhteesa henkimaailmaan. Iza on Aylan äiti, heimon parantajanainen, joka rakastaa tyttöä tämän vieraudesta huolimatta. Brun puolestaan on klaanin johtaja, joka tuntee heimopäällikön taakan jokaista päätöstä tehdessään eikä voi ymmärtää, miksi Broud on niin idiootti.

Sarja menee jatkoon kiinnostavan maailmansa vuoksi. Haluan lukea lisää kivikauden ankarista oloista ja selviytymistaisteluista.

Se pitää vielä mainita, että vaikka tämä näkyykin olevan tarkistettu suomennos, kirja kärsii vakavasta pilkkukadosta. Lisäksi useammassa kohdassa on laitettu repliikki väärän hahmon sanomaksi.


Kirjan tiedot:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani | WSOY 2011 (1. p. 1981) | 596 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Clan of the Cave Bear (1980) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös mm.:
Sallan lukupäiväkirja, Todella vaiheessa, Taikakirjaimet ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 3. historiallinen romaani [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 5. kirja, jonka päähenkilön ottaisit mukaan Lapin erämaahan [12/25]

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Maalis-huhtikooste

Luin nyt parina kuukautena vähemmän kuin aivan alkuvuodesta, mutta no. Etenkin huhtikuu oli suorastaan lukujumikuukausi, mutta ehkä pääsin siitä nyt yli. 
 
HelMet-lukuhaasteessa olen luvuissa 18/50, joka on suunnilleen se kohta, jossa oletin haasteen nyt olevan. Toistaiseksi olen selvinnyt hyvin ilman täsmäkirjojen etsimistä. Pohjoinen lukuhaaste on luvuissa 11/25, mikä on positiivinen yllätys tässä vaiheessa.

Otin tuossa viimeinkin suuremmaksi lukuprojektiksi Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin. Lueskelen tiiliskiveä muiden kirjojen lomassa, joten voi kestää hetken ennen kuin pääsen loppuun saakka. Saa sitten nähdä innostunko lukemaan koko sarjan. Se on ollut mieleni perukoilla parikymmentä vuotta, mutta vaikka kivikaudelle sijoittuva tarina sinänsä kiinnostaakin, en ole saanut aikaiseksi tarttua siihen juurikin tuon kirjan ja sarjan pituuden vuoksi.


Luettu & blogattu

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa
Ekokatastrofi uhkaa. Kiinnostava maailmanlopun tarina, mutta valkoinen mies -keskeisyys ärsytti.

Ann-Christel Antell: Puuvillatehtaan varjossa
Leskirouva 1800-luvun lopun Turussa. Hyvin kirjoitettu aikakausikuvaus, mutta mitä vähemmän kirjan romanssista sanotaan, sen parempi.

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta
Todistajanlausunto ympäristön tuhosta. Hyvä kuvaus siitä, mikä kaikki on ehtinyt mennä pieleen viimeisten vuosikymmenien aikana.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Kostonkierteessä. Säeromaani tärkeistä aiheista, mutta kaipasin lisää lihaa sen luiden ympärille.

Nora Roberts: Velhotanssi
Velho & yksityisetsivä. Hömppä romantiikkaa, en pitänyt ylipätevästä velhomiehestä.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Säeromaani perhesalaisuudesta. Hitaan alun jälkeen tykkäsin paljon ja vaikka kirja kertoo surusta, siitä jäi hyvä mieli.

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Puutalokorttelia pelastamassa. Kiinnostava omaelämäkerrallinen sarjakuva vanhan korttelin pelastamisesta ja remontoimisesta.

Eva Frantz: Yön kuningatar
Kummittelua teatterissa. Hyvin kirjoitettu synkkä lasten historiallinen kauhuromaani, jossa ihmiset ovat ilkeämpiä kuin kummitukset.

Kansikuvakollaasi luetuista kirjoista.

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Eva Frantz: Yön kuningatar

 Kansikuva.


On harmaa, hiljainen aamu, kun Christine viedään merenrantakukkulalle.

Paljon myöhemmin, vuonna 1915, 12-vuotias Viktor on muuttanut Pariisista Helsinkiin äitinsä kanssa. Äiti on kuuluisa oopperalaulaja, joka saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin esittämästä Taikahuilusta. Viktorkin saa pieniä sivurooleja ja huomaa pian, että teatterissa on tekeillä jotain outoa.

Luin Frantzin edellisen lasten/varhaisnuorten kauhujännärin Osasto 23:n ja pidin siitä. En yleensä bloggaa lukemistani tai selaamistani lastenkirjoista, koska blogi on omaksi ilokseni lukemille kirjoille eikä niille, joihin tutustun työn puolesta. Tämän kirjan luin kuitenkin huvikseni ja se sopi vieläpä pariin lukuhaastekohtaankin. Siinä missä Osasto 23:ssa liikuttiin tuberkuloosiparantolassa, tässä kirjassa seikkaillaan teatterin ja oopperan maailmassa. Tunnelma on silti aivan yhtä synkeä.

Kyseessä on siis kummitusjuttu, mutta ahdistavinta kirjassa eivät suinkaan ole Viktorin kuulemat kuiskaukset ja kellarissa piileskelevä hirviö. Frantz on erittäin taitava luomaan arkista synkkyyttä ja pahuutta. Viktor on, kuten hänen isoäitinsä jaksaa muistuttaa, lihava lapsi ja uusi luokassaan. Hän on armottoman koulukiusaaja Algotin uhri, eikä kukaan opettajista puutu tähän mitenkään, päin vastoin. Viktorin omatkaan ajatukset eivät ole aina kauniita, vaan yhtä synkkiä kuin hänen ympäristönsä.


Pelkäsin kyllä edelleen Algotia, hänen häijyä luonnettaan ja kovia nyrkkejään. Mutta kellarin tapahtumien jälkeen sisälläni oli alkanut kasvaa toisenlainen tunne. Ja joka kerta hänet nähdessäni tämä toinen tunne oli kasvanut aavistuksen samalla kun pelko oli kutistunut.

Se tunne oli viha.
(s. 54-55)


Kotona Viktor ei halua kertoa asiasta, koska isoäiti vihaa häntä jo valmiiksi ja äiti on etäinen. Isä on häipynyt omille teilleen vuosia sitten ja miltei puhekyvytön isoisä pyörätuolissaan on lapsen mielestä pelottava. Viktor tuntee syystäkin olevansa yksin ja tarpeeton. Hän on lahjakas piirtäjä ja laulaja, mutta kukaan ei tunnu välittävän tästä minkään vertaa. Löytää hän sentään teatterista yhden ystävän, teatterimestarin tyttären Agneksen.

Pisteenä ankeuden päälle kirjan viimeisissä lauseissa mainitaan Euroopassa jylläävä maailmansota.

Kirja oli siis erittäin synkkä, mutta juoni oli sopivan jännittävä ja Viktor rohkeutensa löytävä nokkela päähenkilö. Pidin erityisesti siitä, että kirjailija ja kirja eivät aliarvioi lapsilukijaa. Kirjasta ei välity sellainen olo, että kirjailija puhuisi alaspäin ja yksinkertaistaisi asioita lukijaa varten. Lukijan oletettu ikä on toki otettu huomioon tarinassa, mutta samalla luotetaan lukijan omaan ymmärrykseen. Lapsille voi kirjoittaa näinkin vaikeista ja synkistä asioista ilman, että se on osoittelevasti kirjan ydin.


Kirjan tiedot: 
Eva Frantz: Yön kuningatar | S&S 2021 | 180 sivua | Kirjastosta 
Ruotsinkielinen alkuteos: Nattens drottning (2021) | Suomennos: Anu Koivunen

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin [18/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 20. kirja, jossa kertojana on lapsi [11/25]

torstai 29. huhtikuuta 2021

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

 Kansikuva.


Toisin kuin kuvittelin, tämä omaelämäkerrallinen sarjakuva ei kerro Tiitu Takalon, Mikon ja Annikin välisestä kolmiodraamasta. Sen sijaan tässä on kyse remontista ja Annikki-nimisen korttelin pelastamisesta.

Annikki on vanha puutalokortteli, joka sijaitsee Tampereella Tammelan kaupunginosassa. Se on toinen kaupungin kahdesta jäljellä olevasta umpipihaisesta puutalokorttelista ja ainoa, jossa oikeasti asutaan. Se toinen kortteli on Amurin työläismuseokortteli, jossa muuten järjestetään varsin kiinnostavia opastuskierroksia kesäisin. Osuin sellaiselle vahingossa parisen vuotta sitten ja oli mielenkiintoista kuulla, miten reilut sata vuotta sitten elettiin juuri niissä taloissa.

Mutta, takaisin Annikkiin ja tähän sarjakuvaan. Sarjakuvassa kartoitetaan Tampereen historiaa työläiskaupunkina noin ylipäätään, joten se oli todella mielenkiintoinen luettava jo ihan senkin vuoksi. Kaupunkihan on toiminut muun muassa tärkeänä sisällissodan näyttämönä. Kaupungin historia kulkee sujuvasti sekä Annikin että Tiitun ja Mikon tarinan mukana. 

Sarjakuvan tarina on vähän rakkaustarinakin, koska se kertoo Tiitun ja Mikon tapaamisesta ja heidän parisuhteestaan. Pidin myös tästä ihmissuhdepuolesta, jossa näytettiin arjen iloja ja suruja ja esimerkiksi sitä, miten kierrättäminen voi olla luonteva osa arkielämää. Myös se, miten pariskunta päätyi vanhaan ja todella suuren remontin vaativaan asuntoon, tuntui kirjassakin juuri heille oikealta valinnalta.


Umpipihainen työläiskortteli.
s. 45


Annikissa asutaan nykyään kyläyhteisössä, jossa toteutetaan yhteisöllistä asumistapaa. Tie tähän on ollut todella pitkä ja sarjakuvassa kerrotaankin vastoinkäymisistä, joita matkan varrella on tullut vastaan. Laho lattia on huomattavasti pienempi ongelma kuin kaupungin johtajat, jotka halusivat rakentaa paikalle kerrostalon. Sarjakuvasta välittyy hienosti turhautuminen ja väsymys itseä niin paljon suuremmalta tuntuvan vastustajan edessä. Toisaalta myös juuri tuo yhteisöllisyys ja toisen tukemisen tärkeys välittyy samalla lailla. 

Yksi kirjan tärkeistä sanomista onkin se, että yhteisössä on voimaa ja aina kannattaa yrittää. Sitkeä työ palkittiin lopulta ja nyt Annikissa asutaan aivan oikeasti. Mielestäni on hienoa, että Takalo teki näin mielenkiintoisen kirjan tällaisesta ainutlaatuisesta projektista.


Kirjan tiedot: 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki | Suuri Kurpitsa 2014 | 246 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari, Kirjoja ja kakkuja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 36. kirjassa liikutaan ajassa [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 4. sarjakuva, joka perustuu tosielämään tai tosielämän henkilöön [10/25]

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 Kansikuva.


Tiedän liikaa mudasta.

Kun lento 1112 New Yorkista Dominikaaniseen tasavaltaan putoaa, kukaan ei selviä hengissä. New Yorkissa Yahaira menettää isän, joka on viettänyt joka kesän kotiseudullaan. Dominikaanisessa tasavallassa Camino menettää isän, joka on kotona vain kesäkuukausina. Yksi mies, kaksi perhettä. Menetyksen myötä salaisuus paljastuu ja surevat tytöt joutuvat miettimään, mitä voi antaa anteeksi ja mitä perhe tarkoittaa.

Luin pari vuotta sitten Elizabeth Acevedon ensimmäisen suomennetun säeromaanin Runoilija X ja pidin siitä paljon. Niinpä toiveeni olivat korkealla kun huomasin, että tänä vuonna ilmestyy toinenkin Acevedon säeromaani aivan erilaisesta aiheesta. Hieman hitaan alun jälkeen upposin täysin tarinaan surusta ja kahdesta tytöstä, joiden elämä muuttuu kokonaan yhden ainoan tapahtuman myötä.

Kirjailijan loppusanoissa hän kertoo, että tämä tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Lento AA587 syöksyi maahan Queensissa ja onnettomuudessa sai surmansa yli 200 ihmistä, joista suurimmalla osalla oli dominikaanilaistausta. Muistaako kukaan ulkopuolinen tätä? Hyvin harvat, koska onnettomuus tapahtui vuonna 2001, vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Koska onnettomuuteen ei liittynyt terrorismia, se jäi pian mehevämpien uutisotsikoiden jalkoihin.

Onnettomuuden jälkimainingeissa paljastui oikeastikin tapauksia, joissa koneen matkustajalla olikin salaa kaksi perhettä. Acevedo rakentaa tälle idealle kiinnostavan tarinan siitä, miten hyvä isä voi olla huono aviomies ja miten yhden ihmisen teot vaikuttavat monen muun elämään. 

Kumpikin tytöistä saa äänensä kuuluviin kirjassa ja pidin siitä, miten eri tavoilla he reagoivat tilanteeseen. Yhteisestä isästä huolimatta heillä on aivan erilaiset taustat ja se tuntuu koko ajan. Silti heillä on myös yhteisiä kokemuksia, yhteistä maata jalkojen alla.

Yahaira asuu New Yorkissa ja on myös se, joka saa pitää isän yhdeksän kuukautta vuodessa. Yahaira on se, joka sai vahingossa tietää isän toisesta vaimosta vuotta ennen onnettomuutta. Salaisuus kaihertaa hänen mieltään ja pilaa suhteen isään, joka olikin aivan toisenlainen mies kuin Yahaira oli kuvitellut. Tieto sisaresta tulee vasta isän kuoleman jälkeen ja järkyttää Yahairan maailmaa uudelleen. Miten isä on voinut ryöstää häneltä sisaren? Yahairan tarinassa pidin paljon myös siitä, että hänellä on tyttöystävä, paras ystävä Drea, joka on niin erilainen kuin Yahaira ja silti juuri se, joka ymmärtää häntä parhaiten. 


Ensisuudelman päivänä
menin vanhempieni makuuhuoneeseen

& lausuin kiitoksen pienelle posliinipyhimykselle
jota Papi piti vaatekaappinsa päällä:

kiitos, kiitos.
Kuiskasin kaikelle, mikä oli kuulolla.
(s. 77)


Camino puolestaan asuu Dominikaanisessa tasavallassa huomattavasti köyhemmissä oloissa. Silti Camino ja hänen tätinsä ovat rikkaita naapuruston mittapuulla, koska isä lähettää heille rahaa New Yorkista. Isä myös maksaa naapurustossa vaanivalle parittajalle siitä, että hän jättää Caminon rauhaan. Isän kuolema tuo turvattomuuden tunteen ja saa Caminon epätoivon valtaan. Tieto toisesta perheestä ei sinänsä ole järkyttävää, koska Yahairaa kyynisemmällä Caminolla ei ole minkäänlaisia harhakuvia siitä, millaisia miehet voivat olla. Ikävä yllätys on se, että Caminon kauan sitten kuollut äiti oli isän toinen vaimo eikä siis lain silmissä vaimo lainkaan. Camino on haaveillut pääsystä Columbian yliopistoon lääketiedettä lukemaan, mutta unelmat murskautuvat hetkessä. Ei hänellä ole varaa sellaiseen ilman isän tukea ja viisumin saaminen on nyt miltei mahdotonta.

Pidin todella paljon siitä, miten kaikille kaikin puolin hankala tilanne lopulta ratkeaa. Suosikkikohtani on kirjan lopussa, jossa neljä petoksen yhteen tuomaa naista kohtaa rannalla sen mainitun parittajan. 


Jopa tuuli & sade & yö:
jopa valo: on tullut puolellemme.

Puolustamme Caminoa. Toisiamme.
Kädet nyrkissä & leuka lujana -

Suojelemme Caminoa hinnalla millä hyvänsä.
Suojelemme toisiamme.

(s. 388)


Kirjassa on noin ylipäätään vahva feministinen ote ja sanoma. Kumpikin tytöistä on kohdannut törkeää seksuaalista häirintää ja rasismia. Etenkin Caminon maailma on miesten maailma, josta vain harvat onnekkaat naiset pääsevät pakenemaan. Valheistaan huolimatta isä jättää jälkeensä kaksi vahvaa tytärtä ja naisia, jotka puolustavat toisiaan henkeen ja vereen. Vaikka kirja kertoo surusta, se on täynnä toivoa ja rakkautta, ja minulle jäi sen lukemisesta hyvä mieli.


Kirjan tiedot:
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle | Karisto 2021 | 424 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Clap When You Land (2020) | Suomennos: Leena Ojalatva

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 38. kirja on käännetty hyvin [16/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 7. vuonna 2021 julkaistu kirja [9/25]