torstai 21. lokakuuta 2021

Max Gladstone: Three Parts Dead (Craft Sequence #01)

Kansikuva.


God wasn't answering tonight.

Yövuorossa palveleva ja palvova Abelard on ensimmäisiä, jotka huomaavat tulenjumala Kosin kuolleen. Pian tämän jälkeen ketjupolttava ja äkillistä uskonkriisiä poteva nuori pappi huomaa sotkeutuneensa nekromantikkojen puuhiin. Tara Abernathy puolestaan on vasta ja hyvin epäilyttävissä oloissa valmistunut nekromantikkovelho*, joka seuraa mentoriaan Alt Coulumbin suurkaupunkiin. Kaksikko on palkattu herättämään Kos kuolleista, koska kaupunki ei pyöri ilman jumalallista höyryvoimaa. Kun käy ilmi, että Kos onkin murhattu, vaarassa ovat sekä Abelard ja Tara että itse Oikeus.

*Kirjan termi on Craftswoman/Craftsman, jolle en nyt keksi tähän hätään parempaakaan suomennosta.

Ostin tämän joskus vuosia sitten kirjakaupasta, mutta jostain syystä se on jäänyt hyllyä lämmittämään. Harmillista, tämä nimittäin oli niin kiva ja erikoinen lukukokemus, että olisin halunnut lukea sen aikoja sitten. Gladstonen luoma maailma on kerrassaan mahtava ja kummallinen, ja hänen hahmoistaan on helppo pitää ja  joitain heistä on hyvin helppo inhota.

Tarina lähtee siis käyntiin jumalan kuolemasta, jota Kosin kirkko yrittää ymmärrettävistä syistä peitellä. Taralla on kasoittain traumoja oppivuosistaan salatussa akatemiassa, josta hänet kirjaimellisestikin potkittiin pihalle heti valmistumisen jälkeen. Hän ei pysty enää sopeutumaan maanviljelijäperheensä elämään ja on onnesta soikeana, kun mahtava velho Elayne Kevarian käy nappaamassa hänet mukaansa Alt Coulumbiin. Pidin todella paljon Tarasta ja hänen kyynisyydestään, etenkin kun hänen vastaparinaan on idealistisempi Abelard.

Kirjan huikea maailma rakentuu pikkuhiljaa ja irtonaisiltakin tuntuvat palat loksahtavat lopulta paikoilleen. Mitään ei selitetä puhki tai tavalla, joka ei tunnu luontevalta kirjan hahmoille. Vampyyrit, kävelevät luurangot, jumalat, höyrykoneet ja nekromantia ovat olemassa suloisessa sekamelskassa, joka on kuitenkin täysin järkeenkäyvä. Gladstone rakentaa tarinan edetessä paitsi vauhdikasta ja väkivaltaista juonta, myös tämän maailman historiaa, mytologiaa ja tavallista arkea.


The airborne wheels returned to the cobblestones with a bone-jarring thud. Tara's teeth clapped together so hard her jaw ached. "Is our driver insane?"

He [Abelard] brought one finger to his lips. "Don't let him hear you. Cabbies in Alt Coulumb are touchy, with reason. The Guild has zero tolerance for accidents."

"They fire you if you have a wreck?"

"It involves fire, yes. Trust me, there's no safer place on the road in Alt Coulumb than in a cab."
(s. 106)

Kokonaisuutena kirja on synkkä ja siksi se sopikin hyvin syysiltaan. Verta ja suolenpätkiä lentelee aina silloin tällöin, etiikka ja moraali ovat usein hyvin kyseenalaisia eikä kukaan hahmoista ole täydellinen. Yksi sivuhahmoista saa kiksinsä paitsi karmivasta työstään, myös vampyyrien puraisuista. Velhot mieltävät itsensä miltei jumalten veroisiksi eikä Tara voi ymmärtää Abelardin uskoa tai tuskaa Kosin kuolemasta. Elayne Kevarian toteaakin, että tietynlainen välinpitämättömyys ja henkinen kylmyys kasvaa samaa vauhtia velhon iän ja voimien kanssa. 

Pidin aivan erityisesti siitä, miten yllättävä kirja oli. Se on sekoitus steampunkia, fantasiaa, dekkaria, uskontoa ja jopa oikeussalidraamaa. Jokaisen kulman takana tuntuu vaanivan uusi yllätys oli sitten kyse Alt Coulumbin arkkitehtuurista, kävelevien luurankojen todellisesta luonteesta tai totuudesta ihmisten ja jumalten välisen sodan takana. 

Pitänee hankkia sarjan seuraavakin osa. Mikäli oikein ymmärsin, kirjat toimivat myös itsenäisinä teoksina eikä niissä kaikissa ole samoja päähenkilöitä. Sinänsä harmillista, koska pidin näistä hahmoista, mutta tätä kiehtovaa maailmaa on varmasti kiva tutkia monesta suunnasta.


Kirjan tiedot:
Max Gladstone: Three Parts Dead | Tor Books 2013 (1. p. 2012) | 333 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Syyslukuhaaste - Dark academia
Luovasti tulkiten! Taran akatemia on hyvinkin synkkä paikka.
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 10. kirjan nimessä on numero [38/50]

lauantai 9. lokakuuta 2021

Piia Leino: Taivas

 Kansikuva.

Kun Akselin on pakko lepuuttaa silmiään, hän katselee kerjäläisten neliötä.

Akseli tekee tarkoituksettomalta tuntuvaa tutkimusta yliopistolle ja saa vastineeksi taivasaikaa. Vuonna 2058 Helsinki on nahkapäiden johtama ankea dystopia, jossa seksi ja ihmissuhteet eivät kiinnosta enää ketään. Täydellinen virtuaalimaailma Taivas on kaikki kaikessa. Akseli saa pomoltaan pillereitä, jotka muuttavat hänen elämänsä. Yhtäkkiä hän haluaakin tavata Taivaassa tapaamansa Iinan tosielämässä ja jakaa pillerit hänen kanssaan. Elämä oikean naisen kanssa ei kuitenkaan ole lainkaan sellaista kuin Akseli kuvitteli.

Taivaassa on paljon samaa kuin Piia Leinon Yliajassa, jonka luin reilu vuosi sitten ja josta tykkäsin paljon. Suomi on synkkä ja ankea paikka, jossa vallassa on ääriliike äärimmäisine ajattelutapoineen. Akselin Suomi on taistellut toisenkin sisällissodan ja nyt Etelä-Suomi on muurin ympäröimä kansallissosialistinen valtio. Kuten sitä asuttavat ihmisetkin, Helsinki on sisäänpäin kääntynyt ja kaikki ei-arjalaiset on hirtetty aikoja sitten. Vanhukset, vammaiset ja mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset joutuvat hankkimaan elantonsa Keskustorilla kerjäämässä vartijoiden silmien alla.

Leino kuvaa tulevaisuuden hiljaista Helsinkiä melkein liiankin hyvin. Maamerkit ovat sää armoilla ja jäämässä kasviston alle, koska ketään ei kiinnosta huolehtia yhtään mistään. Torilla myydään lokkeja ruoaksi ja se onkin sikäli harvinaista herkkua, että melkein kaikki eläimet on syöty aikoja sitten. Ihmisten ravinto koostuu pääasiassa riisistä ja hyönteisproteiinista. Kaikki on niin apaattisen toivotonta, että yleinen masennus ja välinpitämättömyys on käsinkosketeltavaa.

Kirjassa on loppujen lopuksi hyvin vähän henkilöitä, koska ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita toisistaan. Akseli tutustuu Iinaan Taivaassa ja haluaa tämänkin kokevan reaalimaailman pillereiden vaikutuksen alaisena eli asioita huomaten ja niistä välittäen. Akseli on työnsä puolesta kuluttanut paljon 2000-luvun mediaa ja pornoa, ja hänellä on suuret odotukset Iinan suhteen. Pettymys on suuri kun Iinalla onkin oma elämä, omia tavoitteita ja haluja, joilla ei ole mitään tekemistä Akselin kanssa. 

Akseli aloitti tarinan sympaattisena hahmona, mutta kirjan lopussa suorastaan inhosin häntä. Hänen kehityskaarensa on hyvin rakennettu ja kuten Yliajassa, tässäkin kirjassa Leino on luonut hienosti hahmo, jota kohtaan on yhtä helppo tuntea niin sympatiaa kuin inhoakin. Hän on erinomainen kuva tietynlaisesta miehestä, joita on nykyaikanakin ja jotka ovat kaapanneet vallan lähitulevaisuudessa. 


Hän vetäytyy irti Iinasta ja katsoo tämän leikeltyä mekkoa, ärtymys hänen mielessään kiertää ja etsii kohdetta. Akselilla on hirvittävä nälkä, mutta nainen vain haisee ruoalta ja näyttelee itseään vartijoille.

- Ehkä voisit pukea vähän enemmän päälle, jos et halua tulla katsotuksi.
(s. 166-167)


Juokse, Iina juokse!

Iinasta sen sijaan pidin koko kirjan ajan. Hänen kehityskaarensa on erilainen kuin Akselin. Tarinan alussa Iina elää Jalon, veljensä ystävän ja taivaskoodarin elättinä. Suhde ei ole millään tavalla romanttinen tai seksuaalinen, ja molemmat kaipaavat Iinan veljeä Mariusta. Marius on elossa tai kuollut kadonnut muurin taakse, ja kun Akselilta saadut pillerit herättävät Iinan mielen, veljen kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Pillerit saavat Iinan huomaamaan yhteiskunnan valtavat epäkohdat ja mikä tärkeintä, havahtumaan siihen, että niille voisi ehkä tehdäkin jotain. Pidin todella paljon siitä, miten Iina kasvaa omaksi itsekseen ja löytää rohkeutta tehdä radikaalejakin päätöksiä.


Kirjan tiedot: 
Piia Leino: Taivas | S & S 2017 | 249 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Kirjassa ihaillaan maisemia

torstai 7. lokakuuta 2021

Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus

Kansikuva.


Kolmessa aikatasossa liikkuvan sarjakuvan tarina kertoo Nooan arkista. Yhtäällä Nooa saa viestin yläkerrasta ja alkaa suunnitella arkkiaan. Toisaalla eletään 400-luvulla eaa., jossa kiistellään siitä, mitä tekstejä juutalaisten tooraan otetaan mukaan. Ja sitten ollaan vuodessa 2021 jolloin kielitieteilijä Elke Greiss haluaa selvittää, mitä arkissa todella tapahtui.

Noin yleisesti ottaen en lue uskonnollista kirjallisuutta, joihon tämä sarjakuva lukeutuu. Oletin, että tässä mennään vauhdikkaalla danbrownimaisella otteella ja salaliitot edellä. No, olin sekä oikeassa että väärässä. Tarinassa on tosiaan kuviteltu salaliitto, joka pyrkii kätkemään totuuden yhdestä kristinuskon ja tässä tapauksessa myös juutalaisuuden kulmakivestä. Tästä kirjasta huokuu kuitenkin uskonnollisuus tavalla, jota ei ole Dan Brownin kirjoissa. Tässä uskonto on Se Juttu ja Totista Totta, ei vain sopiva maa, johon viljellä pientä salaliittoseikkailua.

En siis ollut tämän kirjan kohdeyleisöä. Kuitenkin, ne jutut, joiden osalta tarina karahti omaan kivikkooni, eivät olleet aivan suoraan tuohon aspektiin liittyviä. Tarinassa Elkeä uhkaa myös hyvin maallinen ongelma. Yliopiston rahoitusta kiristetään ja Elken laitoksella on niin vähän kysyntää, että karsinta aloitetaan sieltä. Tämä oli itse asiassa kiinnostavaa ja realistista, ainakin siihen asti kunnes Elke vertaa leikkauksia tekevää osapuolta natseihin. Ei, yliopiston kuluja karsiva henkilö ei ole pahempi kuin natsi. Mikä ihmeen vertaus tämä oli?

Tarkemmin ajatellen tämä toinen ärsytysasia liittyy kyllä uskonnollisuuteen. Tässä kappaleessa on sitten JUONIPALJASTUS. Tarinan alussa Araratvuorella kiipeilevä Elke kertoo heilalleen, että hän ei voi saada lapsia endometrioosin vuoksi. Hän on kuitenkin päättänyt keskittyä työhönsä sen sijaan, että haikailisi ikuisesti lapsen perään. Kiinnostavaa, endometrioosia ei kovin usein kirjoissa esiinnykään, ajattelin. Mutta miten kirjan lopussa käykään? Ilmeisesti jumalallisen ihmeen seurauksena Elke on saanut lapsen. Eli loppujen lopuksi ollaan siinä samassa vanhassa kliseessä, jossa naisen elämä ei ole oikeaa elämää ilman lasta. Kaiken lisäksi minusta oli varsin kyseenalaista nostaa esiin vaikea sairaus, josta lukemattomat ihmiset kärsivät, ja ratkaista se pienellä taivaallisella väliintulolla.

Kirjan kolmesta tarinasta pidin eniten siitä keskimmäisestä, jossa oppineet kiistelevät pyhistä kirjoituksista. Jokaisella suvulla on oma versionsa Vanhan Testamentin tapahtumista, mutta kaikki eivät mahdu pyhään kirjaan. Vallanhimoinen Esra on ottanut tehtäväkseen juutalaisten yhdistämisen yhden tooran alle ja niinpä versiot, joita hän ei hyväksy, katoavat sekä liekkien että murhien voimalla. 

Vaikka en innostunutkaan kirjan tarinasta, pidin kuitenkin Tietäväisen piirroksista. Etenkin suurten paneelien maisemakuvat olivat todella hienoja. Öinen vuoristo vaikuttaa kylmältä ja vihreä metsä todella vehreältä.


Kirjan tiedot:
Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus | WSOY 2021 | 135 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Kirjassa on vuoria
* Syyslukuhaaste - Lue sateisena päivänä

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom

Kansikuva.


I should have known something was dangerously wrong long before I did.

Kesyvaris S.T. elää onnellista elämää ihmisensä Big Jimin ja tämän uskollisen vihikoiran Dennisin kanssa. Eräänä päivänä Big Jimin silmä putoaa hänen päästään ja hän alkaa käyttäytyä hyvin omituisesti. Big Jim on selvästi sairas ja S.T. on valmis tekemään mitä tahansa parantaakseen hänet. Mikään ei kuitenkaan auta ja pian S.T.:n ja Dennisin on selvittävä maailmassa, jossa MoFot (ihmiset) ovat muuttuneet raivoaviksi zombeiksi.

Eli maailmanloppu näyttää tältä: varis ratsastaa vihikoiran selässä Seattlen halki zombeja väistellen ja tarkoitusta etsien. Ihmiskunnan kuolemaa katsotaan ulkopuolisten eli eläinten silmin. Enpä ole tällaista dystopiaa ennen lukenutkaan ja nyt olen erittäin iloinen siitä, että luin! Tarinan minäkertoja on siis varis S.T. (Shit Turd), jolla on sekä identiteettikriisi että todella hauska kertojaääni. 


Together we trekked our way back to the park, where I doled out the Cheetos, splitting them among Dennis, the mole, the opossum, the junco, and myself, which meant that everyone else got four while Dennis and I got twelve because as I've said before, my counting is so terrible. So with light hearts and bellies full of Day-Glo orange magic, we set off on a quest to find a MoFo who looked like a coconut that could open doors. 
(s. 107)


Big Jim kasvatti S.T.:n pienestä poikasesta saakka ja älykäs kun on, S.T. pitää itseään enemmän ihmisenä kuin variksena. Kuinka moni muu varis nauttisi television kulttuurikanavista ja ihmisten keksinnöistä yhtä paljon? S.T. on kerrassaan mahtava hahmo, jossa on hyvin paljon ihmistä, mutta varisfiltterin läpi suodatettuna. Kun se yrittää parantaa Big Jimin, apteekista lähtee mukaan niin silmälääkkeitä kuin raskausarpiseerumiakin. S.T:n mielessä ne ovat kaikki ihmisten lääkkeitä ja mitä useampaa lääkettä Big Jimin syö, sitä nopeammin hän paranee.

Kirjassa kuvataan S.T.:n, Dennisin ja Big Jimin elämää S.T.:n muistojen kautta ja vaikka kaikki on ollut eläinten mielestä aivan mahtavaa, lukijalle käy hyvin selväksi, että Big Jimin elämänhallinta oli lievästi sanoen hukassa. Mutta ei sillä ollut väliä varikselle ja koiralle, koska Big Jim oli heidän puolellaan henkeen ja vereen. Ihmisten maailman loppu räjäyttääkin S.T:n elämän kerralla palasiksi. Kun ihmisiä ei enää ole, mikä se itse on? Mistä se parvi koostuu, kun Big Jimiä ei enää ole? 

Uudessa maailmassa ovat vain S.T. ja hömelö Dennis, sekä koko joukko villieläimiä, joiden hetki on nyt tullut. Pidin aivan erityisesti siitä, miten S.T. alkaa hitaasti nähdä Dennisin aivan uudella tavalla. Maanvaivasta tulee paras ystävä, jonka kanssa S.T. päättää pelastaa lukkojen taakse jääneitä lemmikkejä. Samalla S.T. alkaa ymmärtää, että eivät sen halveksimat villilinnutkaan tyhmiä ole, erilaisia vain. Ehkä jopa pingviinit, mutta se on iso ehkä.

Kirjassa on muutama muukin kertojaeläin, joista ehdoton suosikkini oli Genghis Cat. Maailman itseriittoisin kissa (tai ehkä vain aivan tavallinen kissa) ottaa tehtäväkseen suojella varsin erityistä eläintä, joka ei selvästikään pärjäisi yksin edes paperipussissa.


Life on the outside is unpredictable, requiring vigilance and innate brilliance, both qualities I possess in numbers higher than I can count. I hunt and prowl and observe and fuck with shit. Also, my collection is growing. So far I have infiltrated four hundred homes and pillaged every sock I can find. I cannot explain my fascination with these delightful foot blankets, I can only tell you that it pleases me to carry them around while yowling like my fur is on fire.
(s. 23-24)


Tämä on sarja ensimmäinen osa ja aion ehdottomasti lukea seuraavankin. Tämän parissa sai nauraa ja tuntea olonsa myös surulliseksi. Kirja on tosiaan aikuisten kirja ja aika väkivaltainen. Kaikki eläimet eivät selviä tästä hengissä ja etenkin lemmikit kärsivät masennuksesta ihmistensä kuoltua. Yleensä välttelen kirjoja ja ohjelmia, joissa eläimille käy huonosti, mutta koska eläimet ovat tämän tarinan kertojina, niiden onnettomat kohtalot eivät tuntuneet niin pahalta. Kurjuuden vastapainona on kuitenkin todellisia riemun ja voiton hetkiä.


Kirjan tiedot:
Kira Jane Buxton: Hollow Kingdom | Headline Publishing Group 2020 (1. p. 2019) | 308 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Mainitaan linnun laulu
* Syyslukuhaaste - Lue kirja, jossa on suuri seikkailu

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Silja Vuorikuru: Titanic: maailman suurin laiva

Kansikuva.


Tämän kirjan aihe on Titanic,
joka oli maailman suurin laiva vuonna 1912.

Hyviä lasten tieto- tai selkokirjoja ei ole koskaan liikaa, ja tässä on vallan mainio lisä molempien joukkoon. Taisin kuulla kirjan ilmestymisestä viime keväänä ja jäin oikein odottelemaan, että saisin sen käsiini. En varmasti ole ainoa, joka joutui Titanic-huuman valtaan 1990-luvun lopulla, kun Rose ja Jack yrittivät pelastautua uppoavasta laivasta. Palaan aiheeseen edelleen aina silloin tällöin.

Tässä kirjassa kerrotaan koko Titanic-laivan tarina sen rakentamisesta aina traagiseen onnettomuuteen ja hieman sen ylikin. Aiheesta tuskin kirjoitetaan ihan heti toista selkokirjaa, joten pidin erityisesti siitä, miten kokonaisvaltainen tämä oli. Titanicia ja sen onnetonta kohtaloahan voidaan tarkastella niin monesta näkökulmasta. Kirja tarjoaa asiaa lukijalle kiinnostavat häntä sitten laivalla matkustaneet ihmiset tai uppoamisen syyt ja sen eteneminen. 

Kirjassa on sekä värillisiä piirroskuvia että esimerkiksi Titanicia hehkuttavia mainoksia ja valokuvia sen sisältä. Ne olivat mukava lisä kirjaan ja etenkin valokuvat saivat onnettomuuden tuntumaan hyvin todelliselta. Juuri ne kuvassa olleet ihmiset olivat laivassa ja juuri he kuolivat sen mukana. Kirjassa on mukana muutama lyhyt henkilöhistoria, joissa kuvataan myös laivalla olleita suomalaisia. Ei edes hävetä myöntää, että jotkut näistä tarinoista tekivät oikeasti surullisiksi.


Isä Juho Panula odotti Yhdysvalloissa tietoa siitä,
mitä hänen perheelleen tapahtui.
Hän joutui odottamaan noin viikon
ennen kuin kuuli surullisen uutisen:
koko hänen perheensä oli kuollut.

(s. 114)


Perhe oli siis vaimo ja viisi lasta. Ei voi kuvitellakaan, miten kauheaa tuo on ollut.

Kaiken kaikkiaan hieno kirja ja kiva, että Titanicista löytyy nyt tietoa lapsille, joille lukeminen on syystä tai toisesta hankalaa! Se vuoden 1997 elokuva muuten mainitaan tässä kirjassa aivan omassa luvussaan.


Kirjan tiedot:
Silja Vuorikuru: Titanic: maailman suurin laiva | Avain 2021 | 149 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - Kuu tai tähdet

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Anniina Mikama: Myrrys

Kansikuva.

 
Kaksi poikaa kulki metsässä.


14-vuotias Niilo on ollut Kivihalmeen talon hyljeksittynä kasvattina niin kauan kuin muistaa. Kun talon oma poika Akseli joutuu karhun raatelemaksi, Niilon elämä muuttuu kertaheitolla. Mahtava myrrys Martin ottaa pojan mukaansa palkaksi palveluksistaan ja pian Niilo huomaa olevansa tietäjän opissa. Henget ja metsä vastaavat yllättävän auliisti pojan kutsuun ja lopulta Niilolle selviää sekin, miten hän Kivihalmeen päätyi.

Tykkäsin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta, joten pakkohan se oli tämäkin lukea. Lisähoukutuksena kirja on historiallista maagista realismia ja sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun syvälle Kainuun korpeen. Olen itsekin asunut vähän aikaan niillä kulmilla, joilla seikkailu tapahtuu, joten tutut paikannimet aiheuttivat minussa  "hahaa, minäpä tiedän tuon!" -hykerrystä.

Kirja on jaettu kahteen osaan, syksyyn ja kevääseen. Syksyssä kuvataan Niilon ja Martinin tutustumista ja sitä, miten Niilo oppii liikkumaan metsässä ja kuuntelemaan luontoa. Luontokuvaus onkin todella kaunista ja Niilon kautta korpimetsää ahmitaan kaikkien aistien kautta. Pikkuhiljaa Niilo alkaa saada lisää rohkeutta ja itsevarmuutta, eikä vain karttuvien taitojensa vuoksi. Martinin metsämökissä häntä kohdellaan ensimmäistä kertaa kuin ihmistä.


Mielissään Niilo haki kulhon ja kauhoi itselleen kelpo annoksen. Hän istahti uudelleen lattialle ja aikoi ruveta lusikoimaan ruokaa sisäänsä, kun Martin pudotti lusikkansa pöydälle niin äkkinäisesti, että hän oikein pelästyi.

- Hitto soikoon sinun kanssasi! Martin ärähti. - Etkö sinä osaa käyttäytyä niin kuin ihmiset?

Niilo ei voinut ymmärtää, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan käyttäytyä kuten häntä oli Kivihalmeessa opetettu.

- Mitä se tuollainen peli oikein on? kysyi Martin. - Eläimet syövät lattialla, et sinä! Istu pöydän ääreen.
(s. 86)


Martin on kyläläisten yhtälailla kunnioittama kuin pelkäämä mies, jonka kanssa ollaan tekemisissä vain tosi paikan tullen. Niilokin pelkää häntä ensin, mutta nopeasti selviää, että Martin on lempeä jos kohta juro erakko. Paljon parempi vaihtoehto kuin Kivihalmeen isäntä Juhani, jonka arvaamatonta luonnetta ja kovia nyrkkejä pelkää oma kotiväkikin.

Kirjan kevätpuolisko oli minulle hienoinen pettymys syksyn jälkeen. Olisin nimittäin jaksanut lukea Niilon ja Martin samoiluista paljon enemmänkin! Kevään kuluessa Niilolle alkaa selvitä, mistä hän on Kainuun kylille saapunut ja mitä häneltä on riistetty. Samaan aikaan Juhani alkaa teroitella sotakirveitään. 

Henkilökaartiin liittyy myös kirkkoherra Ström, joka yrittää tasapainoilla edustamansa kristinuskon ja vanhan muinaisuskon välillä. Kirjassa tuodaankin hyvin esille se, että 1800-luvullakin saatettiin yhä uskoa molempiin. Jopa Kivihalmeen talossa, jossa ollaan niin kristittyä että, turvaudutaan myrryksen pakanallisiin taitoihin kun Akseli loukkaantuu. Henkimaailma ja luonnonhenget ovat kirjassa totta, mutta Martinkin varoittelee Niiloa tulevasta muutoksesta. Myrrysten aika alkaa olla ohi.

Yksi asia jäi vähän kaivelemaan, nimittäin kirjan naishahmot, jotka saivat hyvin vähän tilaa. Etenkään ah niin kauniilla, vaalealla ja viattomalla Iiriksellä ei tunnu olevan mitään muuta tekemistä kuin näyttää lukijalle, että Niilo tykkää tytöistä eikä esimerkiksi Akselista. Sama juttu Martinin ja vaeltavan naiskaupustelijan kanssa. Heteromiehiähän tässä ollaan kaikki, heh heh hee.

Jäi vähän sellainen olo, että tällekin kirjalle tulee kyllä jatkoa. Toivottavasti Iiriksella ja/tai muille naishahmoille löytyy siinä oikeaakin tekemistä.


Kirjan tiedot:
Anniina Mikama: Myrrys | WSOY 2021 | 370 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan metsässä
* Syyslukuhaaste - lue kirja, joka muistuttaa sinua syksystä

lauantai 18. syyskuuta 2021

M. T. Anderson & Jo Rioux: The Daughters of Ys

Kansikuva.


Ysin rannikkokaupunki kukoistaa, kiitos valtavien muurien, jotka kuningatar Malgven on nostattanut sen ympärille. Kaupungin historiassa ja Magvenin magiassa on kuitenkin synkkiä juonteita, jotka alkavat paljastua hänen kuolemansa jälkeen. Kruununprinsessa Rozeen viettää aikansa mieluiten nummilla eläinten kanssa. Nuorempi prinsessa Dahut sen sijaan nauttii loisteliaasta palatsielämästä ja äitinsä maagisesta perinnöstä. Vai nauttiiko sittenkään?

Huomasin tämän OverDrivessä ja koska kansi oli niin kivan näköinen, lainasin sen saman tien. Sarjakuvaromaanin lopussa kerrotaan, että tarina perustuu vanhoihin kelttiläisiin myytteihin. Ilmankos se olikin paljon synkempi kuin kannelta odotin. Vanhat kansantarinat ja sadut ovat useimmiten pullollaan juonittelua ja väkivaltaa, ja tämä tarina seuraa traditiota.

Tarinan alussa kerrotaan Malgvenin ja Kernen kuninkaan Gradlonin ensitapaamisesta. Ilmeisesti haltiakansaan kuuluva Malgven auttaa kuninkaan pulasta parilla ehdolla, ja pian lentääkin verta ja irtopäitä. Takauma näyttää heti, millaisissa tunnelmissa tarinassa liikutaan.


Magvenin ja Gradlonin ensitapaaminen.
(s. 2)

Kymmenisen vuotta myöhemmin tummatukkainen Rozeen ja punahiuksinen Dahut surevat äitinsä ennenaikaista kuolemaa. Gradlon pettää etenkin Dahutin luottamuksen ja raivostunut tyttö löytää sisäiset taikavoimansa. Suru ja viha vievät sisarukset eri suuntiin ja pian heitä ei saa saman katon alle kuin pakon edessä.

Rozeen on tarinassa se sympaattisempi sisarus. Hän viettää aikaansa luonnossa ja tavallisen kansan parissa. Hän tapaa mystisen erakon, jonka lausuma viisaus oikeastaan tiivistää koko tarinan:


"We live by devouring those we love. How can we help it? They're the ones within closest reach."
(s. 70)


Dahut puolestaan on se paha sisar, jonka magia on mustaa ja teot julmia. Loppupeleissä hänestä paljastuu katkeruutta velvollisuuksiaan paennutta Rozeenia kohtaan. Juuri sen (ja Gradlonin) vuoksi Dahutista tuli sellainen kuin tuli. Syy Dahutin julmuuksille ei olekaan niin yksioikoinen ja sekin seuraa kansantarinoiden perinteitä.

Tykkäsin kirjan synkästä tarinasta todella paljon. Se kertoi rakkaudesta, petoksesta ja kauheista teoista, joihin tuo rakkaus voi johtaa. Piirrostyyli on mielestäni kaunista ja selkeää, ja se sopii kuvaamaa sekä herkän kauniita hetkiä että veren roiskeita ja meripetoja. Parhaiten mieleeni jäivätkin ruudut, joissa katsotaan kalliolta alas mereen ja näytetään, mitä Dahutin magia on tehnyt. Kuvat olivat todella aavemaisia.


Rozeen ja Dahut.
(s. 52)


Kirjan tiedot:
M. T. Anderson & Jo Rioux: The Daughters of Ys | First Second 2020 | 212 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa ollaan merellä tai meren rannalla
* Syyslukuhaaste - lue fantasiakirja

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Anne Muhonen: Älä unohda minua : sarjakuvaromaani

Kansikuva.


Eräänä päivänä kukkakauppias Hilla saa puhelun entiseltä miesystävältään. Kari ei ole soitellut vuosiin, mutta nyt hän tarvitsee Hillan apua. Kari on yläkoulu opo ja unohtanut auttaa oppilastaan Eeroa etsimään TET-harjoittelupaikan. Hilla suostuu ottamaan Eeron kukkakauppaan ja joutuu samalla kohtaamaan oman menneisyytensä kipupisteet.

Anne Muhonen on minulle tuttu monien lastenkirjojen kuvittajana ja pidän hänen pehmeästä piirrostyylistään. Tässä sarjakuvassa kuvataan paljon kukkia ja kukkakauppaa, ja tyyli on oikein omiaan näyttämään niiden värikkyyden. Se on myös petollisen pehmeän pyöreää kuvaamaan niitä vakavia asioita, joita tarinassa käsitellään.

Kukkakaupan arkea.
s. 42


Tästä on itse asiassa aika vaikea sanoa mitään ilman kovin suuria juonipaljastuksia! Pidin siitä, miten Hillan ja Eeron suhde kehittyi tarinan aikana. Eerolla ei ole elämässään turvallista aikuista ja hän itse joutuu olemaan sellaisen roolissa ystävälleen. Hilla oudoksuu ensin hieman välinpitämättömältä vaikuttavaa poikaa, mutta päättää kuitenkin antaa tälle mahdollisuuden. Yhteinen sävel löytyy osittain musiikin kautta kun Hilla huomaa Eeron fanittavan bändiä, jolle Hillankin sydän nuoruudessa sykki.

Vanhojen CD-levyjen esiin kaivaminen on ensimmäinen askel Hillan matkassa menneisyyteen. Rinnakkain nykyhetken kanssa kulkee Hillan ja Karin entinen suhde, jonka päättänyttä käännettä en todellakaan osannut odottaa. Tarinan alussa kuvataan Hillan mukavaa koti-iltaa, jonka hän viettää kukkien, mikroaterian ja kirjojen parissa. Lopussa asetelma ei näytäkään enää niin idylliseltä.

Kaiken kaikkiaan pidin sarjakuvasta todella paljon. Se sopii sekä nuorille että aikuisille, ja 70 sivuun mahtuu yllättävän paljon yllättävää tarinaa. En ole tainnut koskaan ennen lukea mitään kukkakauppaan sijoittuvaa, mutta se toimi miljöönä todella hyvin.


Kirjan tiedot:
Anne Muhonen: Älä unohda minua : sarjakuvaromaani | Avain 2021 | 70 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:
* Luonto sivuilla - kirjassa käytetään kasveja
* Syyslukuhaaste - lue kirja, jossa käydään koulua

tiistai 31. elokuuta 2021

Heinä-elokooste

Kesä menikin mukavasti lukiessa. Toivottavasti sama jatkuu syksyllä, joskin työt uhkaavat häiritä lukuharrastusta!

Ajattelin osallistua Instagramin puolella kahteen lukubingoon: @yhdennaisenlukupiirin Syyslukuhaasteeseen ja @musteen.jaljet -tilin Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen. Tykkään lukubingota ja päätin, etten stressaa näitä ollenkaan. Teen varmaan koontipostaukset tänne jahka haasteiden viimeiset päivät lähenevät.

Luettu & blogattu

Viola Wallenius: Koti Keniassa
Maailmaa muuttamassa. Kuvaus elämästä ja tärkeästä työssä Keniassa, loistavaa kesälukemista.

Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen
Tuhat vuotta aatelisten tohelointia. Ei sinänsä mitään uutta, mutta kevyttä kesälukemista.

Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua
Poirot-novelleja. Teeveestä tuttuja juttuja, mutta oikein sopivia kesädekkareiksi.

Charles Martin: The Mountain Between Us
Robinsonit vuoristossa. Suosittelen enemmin kirjasta tehtyä elokuvaa, joka oli paljon vähemmän seksistinen.

Bonnie MacBird: Veren taide
Sherlock Holmes seikkailee. Ei mikään maailman nokkelin dekkari, mutta kyllä tämän seurassa viihtyi.

Robin Ha: Almost American Girl
Yllätysmuutto Amerikkaan. Hieno sarjakuva maahanmuutosta, perheestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan & Valokuvamalli
Kun upporikas mies vie. Taattua harlekiinihöttöä suoraan 1980-luvulta.

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on: nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat
Joulut naistentautien osastolla. Hauska ja vakavakin päiväkirjamuotoinen muistelma.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä
Klassikkosarjan aloitusosa. Edelleen ihana, mahtavia kuvauksia 1870-luvun arjesta.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Hattulan kirkkoa maalaamassa. Odottamaani hilpeämpi kuvaus keskiajan kirkkomaalareista ja Hattulan kylästä.

Anna James: Tilly & kirjamatkaajat
11-vuotias Tilly kirjojen maailmassa. Vauhdikas seikkailu, jossa kirjoihin voi sukeltaa ja niiden hahmoja tavata.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla
Uudisasukkaat preerialla. Hienoa kuvausta perheen arjesta, ajan rasistiset asenteet näkyvät hyvin selvästi.

Jakob Wegelius: Merten gorilla
Murhaajan jäljillä Barcelonasta Intiaan. Ihana ja lämmin seikkailu, sopii koko perheelle.

Kansikuvakollaasi.


maanantai 30. elokuuta 2021

Jakob Wegelius: Merten gorilla

Kansikuva.

 
Sain tässä eräänä päivänä Pomolta vanhan kirjoituskoneen.

Pienen Hudson Queen -nimisen rahtilaivan kahden hengen miehistö joutuu vaikeuksiin Lissabonissa. Kaksikko sekaantuu vahingossa salakuljetukseen ja salaliittoon, ja pian kapteeni Henry Koskelaa jo syytetäänkin murhasta. Häkki heilahtaa ja sen toiselle puolelle jää Hudson Queenin konemestari Sally Jones, joka päättää tehdä kaikkensa saadakseen Pomonsa taas vapaaksi.

Voi että olikin ihana kirja! En tiennyt kaipaavani juuri tätä kirjaa nyt syksyn lähestyessä, mutta näköjään kaipasin. Onneksi tähän on tulossa pian suomennettu jatko-osa, koska haluan oikeasti palata Sally Jonesin luo. Hän on uskollinen, kärsivällinen, herkkä ja kätevä käsistään, ja minun tekisi oikeastaan mieli halata häntä, niin sympaattinen hahmo hän on. 

Lisäksi hän on gorilla.


Melkein kaikki, jotka tapaan ensimmäistä kertaa, kohtelevat minua niin kuin apinaa. Eikä se kovin kummallista olekaan. Minähän olen apina. Väki kuvittelee kai, että jonkun on täytynyt opettaa minut liikkumaan ihmisten vaatteissa, vähän samaan tapaan kuin sirkuskarhujen pitää oppia kulkemaan kahdella jalalla ja papukaijan voi kouluttaa sanomaan rumia sanoja. Sitä, että minä osaisin ajatella omia ajatuksiani ja ymmärtää, mitä ihmiset sanovat, ei moni voi edes kuvitella. Siis ennen kuin ovat oppineet tuntemaan minut.
(s. 166)


Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1900-luvun alkupuolelle ja sen maailmasta löytyy niin rumuutta kuin kauneuttakin. Kun Pomo vangitaan, Sally Jones pakenee ja löytää lopulta tiensä Ana Molinan luo. Nuori nainen työskentelee tehtaalla, laulaa kuin enkeli eikä pysty myöntämään sitä tosiasiaa, että hänen poikaystävänsä on väkivaltainen. Anan alakerrassa asuu signor Fidardo, vanhempi herrasmies, joka rakentaa ammatikseen soittimia. Kestää aikansa ennen kuin Sally Jones kykenee nousemaa turruttavasta surusta ja masennuksesta. Pikkuhiljaa kummallisen kolmikon välille kasvaa lämmin ja syvä ystävyys, ja Sally Jones alkaa opetella signor Fidardon taitoja.

Pohjimmiltaan kirja onkin hyvään ja oikeuteen uskova perinteinen seikkailu. Sally Jones asuu pitkään Lissabonissa ja tarinassa kuvataan ystävysten elämää. Se ei kuitenkaan ole koskaan tylsää ja taustalla kulkee koko ajan jännitys. Pomo ei murhannut ketään, mutta minne kuolleeksi julistettu mies katosi? Kun Sally Jones pääsee viimein Alphonse Morron jäljille, edessä on pitkä ja epätoivoinen matka Intiaan. Intiassa Sally Jones joutuu maharadzan palatsiin, joka on jo oma seikkailunsa.

Kirjassa on tosiaan tummiakin sävyjä kuten parisuhdeväkivaltaa, masennusta ja luottamuksen pettämistä. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään masentava lukukokemus, vaan teki vuoroin surulliseksi ja vuoroin iloiseksi. Sally Jones on mahtava päähenkilö ja tarina on niin hyvin kirjoitettu, että sen pituutta ei huomaakaan. Tai huomaa sikäli, että olisi toivonut kirjan olevan vieläkin pitempi. 

Kustantaja on määritellyt kirjan takakannessa nuorille, mutta mielestäni se käy alakoululaisillekin. Jos ei muuten niin yhdessä lukien, koska aikuinenkin viihtyy tämän parissa vallan mainiosti. Kirjassa on myös ihanan vanhanaikaisen näköinen mustavalkoinen kuvitus.


Kirjan tiedot:
Jakob Wegelius: Merten gorilla | WSOY 2017 | 647 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Mördarens apa (2014) | Suomennos: Kati Valli

Luettu myös mm.:
Evarian kirjahylly, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Siniset helmet

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 27. kirjan päähenkilö on eläin [37/50]

perjantai 27. elokuuta 2021

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla (Pieni talo #02)

Kansikuva.


Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsinin suuressa metsässä olevasta talostaan.

Klassikkosarjan toisessa osassa Charles Ingallsia ottaa hattuun se, että metsässä alkaa olla naapureita jo kuulomatkan sisällä. Koko perhe joutuu seuraamaan lakeuden kutsua ja pakkaamaan vankkurinsa. Matka vie kohti autiota preeriaa, jossa uudisasukkailla pitäisi olla lupa asua. Tarinassa seurataan perheen asettumista uuteen kotiinsa paikassa, jossa kaikki on toisenlaista kun suuressa metsässä.

Tämäkin kirja oli yksi suosikeistani sarjassa. Pidin ja pidän edelleen todella paljon arjen kuvauksesta sekä siitä, miten eristyksissä perhe on. Kun he muuttavat preerialle, he ovat melkein yksin. Kun Charlesin täytyy käydä kaupungissa, matka vie monta päivää ja koko sen ajan perheen äiti ja lapset ovat yksin kotona. Ei ihme, että kauppoihin ei ihan pikkuasian vuoksi lähdettykään. 

Kirjassa kerrotaan pitkästi ja yllättävän yksityiskohtaisestikin siitä, miten perheen koti rakennetaan. Kirjan ohjeilla voisi vallan hyvin tekaista näppärän oven ja siihen salvan, ja takan rakentaminenkin saattaisi onnistua. Mieleeni on jäänyt myös kohtaus, jossa Caroline loukkaantuu seiniä pystyttäessään. Yksinäisyys oikein korostuu kun ymmärtää, miten lähellä vakava onnettomuus oli ja miten kaukana apu on. 

Charles ja Laura auttavat Carolinea.
Garth Williamsin kuvitus, s. 65


Sen sijaan tässä kirjassa kuvattiin huomattavasti vähemmän ruokaa kuin ensimmäisessä osassa. Eipä Ingallseilla kyllä ollutkaan suuren metsän saalista, karjaa tai omia viljelyksiään käytössä. Preerialta löytyi saalista, mutta lehmä saadaan sattuman kautta ja kun viljely viimein päästään aloittamaan, täytyykin jatkaa matkaa.

Sekä tästä että sarjan ensimmäisestä osasta löytyy kustantajan huomautus: "Teokset ovat maailmankirjallisuuden klassikoita ja oman aikansa näköisiä, joten jotkin ilmaisut saattavat tuntua nykyajan lukijasta epämukavilta." Tällä ei ollut paljonkaan väliä aloitusosassa, mutta tässä tuo oman aikansa näköisyys asenteiden osalta on välillä suorastaan hyökkäävää. Sarja on kuvattu valkoisen uudisasukasperheen näkökulmasta ja heille maan alkuperäiset asukkaat eli intiaanit ovat miltei yhden tekeviä. Intiaanit eivät viljele maata yhtä laajalti, joten heidän joutaakin siirtyä pois valkoisten ihmisten tieltä. Sillä, miten kauan intiaanit ovat maita asuttaneet tai miten heille käy, ei ole väliä.

Tällainen minäkeskeisyys näkyy jokaisessa kirjan hahmossa, mutta heidän välillään on myös eroja. Caroline vihaa ja pelkää intiaaneja, eikä halua heitä lähimaillekaan. Kun luin kirjaa nuorempana, mieleeni jäi kohtaus, jossa intiaanimiehet tulevat taloon kun Charles on poissa. Carolinen ja tyttöjen pelko oikein huokuu heistä, ovathan he käytännössä outojen miesten armoilla. Tässä kohdassa ymmärsin Carolinen pelon, olihan se hyvin henkilökohtaista.

Charles sen sijaan suhtautuu intiaaneihin myötämielisemmin eikä usko, että he haluavat aiheuttaa ongelmia. Yhtenä syynä on toki se, että Charles tietää Yhdysvaltain armeijan seisovan uudisasukkaiden takana. Ei Charles myöskään sure sitä, että intiaanit määrätään aina vain kauemmas kotiseudultaan. Lisäksi hän lupaa näyttää Lauralle intiaanivauvan ikään kuin lapsi olisi jonkinlainen turistinähtävyys eikä ihminen ollenkaan.

Eli hyvä kuvaus oman kodin pystyttämisestä ja uudisraivaajan elämästä, mutta ajan rasistiset asenteet todellakin näkyvät.



Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla | Tammi 2021 (1. p. 1957) | 336 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House on the Prairie (1935) | Suomennos: S. S. Taula 

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjojen elämänmullistava taika, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia [36/50]
Isän viulu soi iltaisin.

tiistai 17. elokuuta 2021

Anna James: Tilly & kirjamatkaajat (Pages & kumppanit #01)

 Kansikuva.


Matilda Pages työnsi auki Pages & kumppanien kirjakaupan oven ja hengitti syvään äsken sammutettujen kynttilöiden, tumman suklaan ja tietenkin kirjojen tuttua tuoksua.

11-vuotias Tilly asuu isovanhempiensa kanssa heidän kirjakauppansa yläkerrassa. Tillyn äiti on kadonnut pian tytön syntymän jälkeen. Tillyllä ei oikeastaan ole ystäviä, mutta hän viettääkin mielellään aikansa kirjojen maailmassa. Eräänä päivänä kirjakauppaan ilmestyy kovin tutun oloisia tyttöjä, ja pian Tilly kuuleekin suuren perhesalaisuuden.

En olekaan tainnut ennen lukea kirjoihin liittyvää kirjaa, joka on näin seikkailuhenkinen. Tillyn perheen salaisuus paljastetaan jo kirjan takakannessa: he ovat kirjamatkaajia eli he voivat matkata kirjojen sisään. Heidän luokseen ilmestyy myös kirjojen hahmoja, ja Tilly saa tilaisuuden tavata muun muassa Ihmemaan Liisan ja Vihervaaran Annan. Miten tällaisesta asetelmasta voisi olla pitämättä? Ainakin minä olen aina haaveillut siitä, että pääsisin kurkistamaan jonkin kirjan maailmaan tai tapaisin jonkin kirjan hahmon.

Kirja aloittaa sarjan ja tässä osassa keskitytään opettelemaan kirjamatkailun alkeita ja selvittämään Tillyn äidin katoamista. Salaisuus katoamisen takana oli mielestäni oikein nokkela! Oikeassa maailmassa Tilly kipuilee yksinäisyytensä kanssa, vaikka yrittääkin esittää ettei se vaivaa häntä.


Joskus Tilly arveli, että jollain oppitunnilla oli selitetty, mitä ystävyys oikein tarkoitti, mutta hän oli ollut silloin kipeä ja poissa koulusta eikä ollut siis koskaan päässyt asiasta jyvälle.
(s. 15)


Lopulta hän onnistuu ystävystymään ikäisensä pojan, lähikahvilan Oscarin kanssa. Oscarilla on lukihäiriö, mutta hänkin pitää lukemisesta ja on löytänyt äänikirjat. Pidin siitä, että äänikirjat nostettiin esiin tällä tavoin. Nehän mahdollistavat kirjallisuuden kuluttamisen myös niille, joille tekstin lukeminen on syystä tai toisesta hankalaa.

Seikkailujuonessa Tilly ja Oscar joutuvat välillä tahtomattaan ja välillä tahallaan eri kirjojen sisälle. Kirjassa on todella paljon intertekstuaalisia viittauksia niin lasten kuin aikuistenkin kirjoihin. Mukana ovat esimerkiksi Aarresaari, Annan nuoruusvuodet, Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Pikku prinsessa.

Mielestäni kirja onkin tarkoitettu lapselle, joka on jo kohtuullisen ahkera lukija tai ainakin kiinnostunut kirjoista. Siksi kirjan monia sivuja pitkät lukemisen ylistykset aikuishahmojen suusta tuntuivat välillä puuduttavilta. Ei tämän kirjan lukija sellaista kaipaa. Hän tietää jo, että lukeminen on kivaa.

Sarjan toisen osan pitäisi ilmestyä suomeksi vielä tänä vuonna ja täytyy myöntää, että jäin nyt odottamaan sitä!


Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille kahdelle, millainen voima kirjoilla on. Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia ja kylvää siemeniä, joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää. Tarinoita pitää rakastaa ja kunnioittaa, eikä niiden voimaa auta koskaan aliarvioida. Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteiksi. Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä.
(s. 194)


Kirjan tiedot:
Anna James: Tilly & kirjamatkaajat | HarperCollins Nordic AB 2021 | 391 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Tilly and the Bookwanderers (2018) | Suomennos: Marja Helanen

Luettu myös mm.:
Kirjahullun päiväkirja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 17. kirjan nimessä on päähenkilön nimi [35/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 25. kirja, joka liittyy unelmaasi [16/25]
No olisihan se kiva päästä mukaan suosikkikirjoihin tai tavata niiden hahmoja!

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 Kansikuva.


Kolme miestä kapuaa mäenrinnettä kohti kirkkoa.

Hattulan kirkon seinät hohtavat valkoisuutta 1500-luvun alussa. Niinpä paikalle on tilattu maalarimestareita koristamaan seinät hartautta herättävillä kuvilla. Kun maalariseurue tarvitsee työhön apua, kylän kummajainen, tiilentekijän kasvattitytär Pelliina saa tehtävän. Maalausurakan aikana Pelliina löytää itsestään taiteilijan ja kylällä on ihmettelemistä maalareiden puuhissa.

Tämäpä oli hilpeä kirja! En tiennyt tästä ennen lukemista muuta kuin sen, että se kertoo Hattulan vanhan kirkon maalaamisesta. Se, että kirja oli näin hauska, oli iloinen yllätys. Kanto käyttää taitavasti paitsi kieltä noin ylipäänsä, myös aikakaudelle sopivia ilmaisuja. Vertaukset ovat kerrassaan mainiota. Esimerkiksi maalausurakasta neuvoteltaessa kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika sukkuloi kuin kärppä kivikossa eri osapuolten välillä.

Tykkäsin myös kirjan herjauksista ja haukkumasanoista ja siitä vimmasta, jolla niitä käytetään. Tässä maalarimestari Andreas intoutuu arvostelemaan oppipoikiensa töitä:


- Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdillä. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta se tiedän, että se ei ole saunavihta! Maalasitko sen, koska olit saunasta ja vihtomisesta niin innoissasi?
(s. 98)


Raivoaminen jatkuu seuraavalla sivulla ja taisinpa nauraa ääneen sitä lukiessani.

Kirjan juoni ei ole kovin vauhdikas, vaan kertoo arjesta maalareiden, kirkkoisännän ja kirkkoherran silmin. Arki on kuitenkin kuvailtu niin hauskasti, että olisin lukenut tätä paljon pitempäänkin. Jokaisella näkökulmahahmolla on oma mielipiteensä koko taideprojektista ja se värittää heidän kertomaansa.

Kirkkoherra Petrus Herckepaeus (ihan vain Pekka Härkäpää ennen pappisopintoja Uppsalassa) epäilee alastomiakin ihmisiä kuvaavien maalausten olevan kerrassaan jumalattomia, kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika haluaa projektin onnistuvan oman asemansa pönkittämiseksi ja ihan vain näyttääkseen kirkkoherralle olleensa oikeassa, ja tarkkanäköinen Pelliina puolestaan alkaa hahmottaa maailmaa aivan uudella tavalla. Myös muut maalarit pääsevät ääneen ja pidin etenkin oppipoika Vilpusta, jonka unelmat murskaantuvat hetkessä ja joka tuntee kirvelevää kateutta Pelliinan lahjakkuudesta.

Pidin etenkin Pelliinasta, jonka kasvukertomus tämä osaksi on. Hänen taustansa on epämääräinen ja erikoinen ulkonäkö vain lisää kyläläisten ennakkoluuloja häntä kohtaan. Pidin siitä, että Pelliina ei ollut se usein nähty "nainen luulee olevansa ruma, onkin oikeasti tyrmäävän kaunis" -klisee. Hän on pitkä ja romuluinen, konkkanokkainen ja leveäkasvoinen, kyläläisten silmissä vielä kummallisen pilkullinen, punatukkainen ja vihreäsilmäinenkin.

Pelliina on erittäin tietoinen kaikista tavoista, joilla hän on erilainen ja siitä, miten paljon kyläläiset halveksivat häntä. Taiteen kautta hän löytää itseluottamusta ja saa tilaisuuden ilmaista tunteitaan ja mielipiteitään. Maalareiden seurassa hän kuuluu porukkaan, koska he arvostavat hänen taitojaan ja jopa häntä ihmisenä. Minulla meni hetki ennen kuin totuin Pelliina-kappaleisiin, koska niissä ei ole pilkkuja tai muita välimerkkejä. Se oli kuitenkin juuri oikea valinta hänen äänekseen.


Mutta kuitenkin hän sanoi että pictoriksi sinulla on vielä pitkä matka kivistä opintietä. Hän ei sanonut että sinusta ei koskaan tule maalaria vaan että sinulla on vielä pitkä matka. Se tarkoittaa että jos kuljen opintien päähän asti niin jonain päivänä olen Pelliina Pictor. Se tuntui päätä huimaavalta ja mahdottomalta ajatukselta mutta ajattelin sen silti.
(s. 237)


Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon! Ajankuvaus oli mahtavaa, hahmot kiinnostavia ja kerronta kerrassaan hauskaa. Tämän jälkeen haluaisin käydä katsomassa maalauksia omin silmin, mutta voi niitä toki katsoa kuvinakin esimerkiksi täällä. YouTubesta löytyy Anneli Kannon opastama kierros maalauksiin, mutta kannattaa katsoa se vasta kirjan lukemisen jälkeen. Videolla on nimittäin vähän juonipaljastuksia.


Kirjan tiedot:
Anneli Kanto: Rottien pyhimys | Gummerus 2021 | 405 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjabrunssi, Kirja vieköön, Amman kirjablogi ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 7. kirjassa on kaveriporukka [34/50]

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #01)

 Kansikuva.

Olipa kerran, tai tarkemmin sanoen kuusikymmentä vuotta sitten, pieni tyttö, joka asui Wisconsinin suurissa metsissä pienessä harmaassa hirsimajassa.

Omaelämäkerrallisen klassikkosarjan aloitusosa kuvaa viisivuotiaan Lauran elämää Wisconsinin metsissä vuosina 1871-1872. Lauran perheeseen kuuluvat isä, äiti, täydellinen isosisko Mary sekä pieni Carrie-vauva. Tarinassa kerrotaan perheen arjesta, jonka kulkua vuodenajat ja niihin liittyvät askareet määräävät.

No nyt ilmestyykin uusintapainoksia, joita olen hartaasti toivonut! Sain joskus ammoisina aikoina tämän sarjan sukulaisiltani. Kirjat olivat jo siinä vaiheessa moneen kertaan luettuja eivätkä ne ikävä kyllä kestäneet omassa käytössäni kovin pitkään. Omien kirjojen hajotessa käsiin turvauduin toistuvasti kirjaston kappaleisiin. Näitä uusintapainoksia minulla on jo kaksi osaa ja ne vaikuttavat oikein kestäviltä ja laadukkailta.

Hieman kyllä hämmästelen sitä, että kirjoja ei suomennettu uudelleen vaan sarjassa käytetään edelleen vuosien 1961-1974 käännöksiä. Sikäli mikäli minä näitä muistan (ja muistanhan minä), sarjalla on ollut monta suomentajaa ja esimerkiksi nimiä ei ole käännetty yhdenmukaisesti. Yhden kirjan Mary oli toisen Marja. Toivottavasti näiden painoksien suomennokset on tarkistettu edes tämän osalta.

Mutta, itse kirja. Koko sarja oli minulle nuorempana hyvin rakas ja muistinkin tästä monia suosikkikohtauksiani. Aivan ehdoton ykkönen on talvisten siirappikaramellien tekeminen. 


Eräänä aamuna äiti keitti melassia ja sokeria, kunnes niistä tuli paksua siirappia, ja isä haki kahteen astiaan ulkoa puhdasta valkoista lunta. Laura ja Mary saivat kumpikin astiansa, ja isä ja äiti opettivat heitä kaatamaan tummaa siirappia pieniksi puroiksi lumen pinnalle.

He tekivät siirapista pyörylöitä ja kiharoita ja kaikenlaisia kuvioita, jotka jähmettyivät heti kylmän lumen pinnalle.
(s. 59-60)


Elättelen vieläkin pientä toivoa siitä, että pääsen joskus valuttamaan lumeen omia karkkikuvioitani.

Muutenkin rakastin tässä kirjassa sitä, miten perheen arkea kuvattiin. Joka vuodenajalle oli omat, usein ruokaan liittyvät tehtävänsä. Lapset olivat apuna heti, kun vähänkin kykenivät, mutta aikaa jäi myös leikille. Vanhemmilla sen sijaan oli harvemmin vapaa-aikaa. Talvi-illat olivat isälle hengähdyshetkiä, mutta äidin kädet eivät olleet koskaan jouten.

Mieleeni on jäänyt myös se, miten paljon Maryn kultaisia kiharoita ja kauneutta kehuttiin Lauran jäädessä kokonaan syrjään. Ei ihme, että sisaruskateus nosti päätään. Samoin muistan sen, miten ylpeä Laura oli siitä, että isän ja äidin mennessä naimisiin isän kädet ylsivät äidin vyötärön ympärille. Yritin nuorena kuvitella, miten kapea sellainen uuma oli, ja kieltämättä ajatus oli aika kauhea. Mietin monesti, miten epämukavalta tiukkaakin tiukemman korsetin on täytynyt tuntua.

Kirjassa on sellaisiakin kohtia, joita en muistanut ollenkaan. Ingallseilla oli ruotsalaisia naapureita! Yhteistä kieltä ei ollut, mutta Laura ja Mary ihailivat rouvan ruotsalaisia tavaroita eikä kielimuuri estänyt kommunikointia tai pullan saamista matkaevääksi. Sitäkään en muistanut, että Charlesin veli George oli karannut sotaan 14-vuotiaana ja tullut takaisin Charlesin mukaan hieman omituisena. Vasta nyt osasin yhdistää sinisen univormun Yhdysvaltojen sisällissotaa ja Unionin armeijaan, jonka joukkoihin George oli kuulunut.

Kirjassa on mustavalkoinen ja minulle ihanan nostalginen kuvitus, josta nyt bongasin hauskan muodin muutoksen. Charlesilla on kuvissa trendikäs pörröinen parta, mutta hänen isoisällään oli aikoinaan muhkeat 1800-luvun alun pulisongit. Muutenkin tarinassa näkyy jonkin verran aikakausien välisiä eroja. Charlesin lapsilleen kertomissa muistelmissa korostuu usein se, että lastenkasvatus oli vieläkin ankarampaa silloin kun hän ja hänen isänsä olivat pieniä.


Laura, Charles, Mary ja pitkä rihlapyssy
Garth Williamsin kuvitus, s, 46.


Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa edelleen mainiosti! Tämä nimenomainen kirja on yksi sarjan suosikeistani ja oli niin ihanaa palata sen maailmaan. Maltan tuskin odottaa seuraavan osan lukemista.


Hän [Laura] oli onnellinen siitä, että kodikas viihtyisä talo, isä ja äiti, lieden tuli ja musiikki olivat nyt. Ne eivät unohtuisi, Laura ajatteli, sillä nyt on nyt. Se mikä on nyt, ei voi koskaan olla "kauan kauan sitten."
(s. 207)


Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä | Tammi 2021 (1. p. 1961) | 207 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House in the Big Woods (1932) | Suomennos: Heidi Järvenpää, runot: Kirsi Kunnas

Luettu myös mm.:
Sonjan lukuhetket, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 12. kirjassa ollaan metsässä [33/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 19. kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen [15/25]
Kirjassa kuvataan myös kevään odotusta ja keväisiä puuhia.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on : nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat

 Kansikuva.


Joulu on kuusentuoksuista, hopeanauhoin koristeltua aikaa, jolloin - halusi tai ei - kaikki vain... pysähtyy.

Pari vuotta sitten suomennettiin brittiläisen Adam Kayn ensimmäinen muistelmateos, Kohta voi vähän kirpaista. Kirja oli niin viihdyttävää ja raivostuttavaakin lukemista, että halusin lukea tämän toisenkin. Heinäkuu ei ehkä ollut otollisin lukuaika juuri tälle kirjalle, mutta no, ei se niin tarkkaa ole.

Tähän on siis koottu Kayn päiväkirjamerkintöjä nimenomaan sairaalan jouluvuoroista, joihin oman erikoisen lisänsä tuovat erinäisiin aukkoihin tungetut joulukoristeet ja taustalla uhkaavat joulujuhlat.

Kay työskenteli naistentautien, urologian ja synnytysten parissa, ja näissäkin tarinoissa näkyy koko elämänkaari. Kayn mukaan näitä juttuja ei huolittu mukaan edelliseen kirjaan, koska ne ovat paitsi jouluteemaisia myös liian rosoisia. Hauskuutta, kummallisuuksia ja eritteitä riittää kyllä, mutta mukana on myös todella vakavia tapauksia. Merkintöjen kautta kohdataankin kuolemaa, lapsettomuuden aiheuttamaa epätoivoa ja Kayn mieleen iäksi painunut raskaudenkeskeytys. Pidin todella paljon siitä, miten Kay ei tuominnut viimeisen tapauksen naista, jonka henkeä raskaus uhkasi.


Olin lukenut siitä, että jos potilas valitsee pitkälle edenneen raskauden keskeyttämisen kirurgisesti lääkkeellisen keskeyttämisen sijaan, osa henkisestä kuormasta siirtyy potilaalta lääkärille. Yhtäkkiä ymmärsin mitä se tarkoitti. Sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että olin edes hetken ajatellut, että tässä olisi kyse minusta. Koko asialla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. 
(s. 66)


Vaikka Kay päivitteleekin ihmisten tyhmyyttä, päiväkirjamerkinnöistä välittää kuitenkin tunne siitä, että hän välittää. Jokainen potilas, vaikka kuinkakin typerä, ansaitsee tulla hoidetuksi ja kuulluksi.

Kuten edellisessäkin kirjassa, Kay nostaa tässäkin esiin sen, miten heikosti hoitajia ja lääkäreitä tuetaan työssään. Heiltä vaaditaan joustoa, mutta vastakaikua ei saa koskaan. En ihmettele, että hän irtisanoi lopulta itsensä ja lähti aivan uusille urille. Kirjan lopussa Kay pyytääkin jokaista auttamaan sairaalan henkilökuntaa edes joulunaikaan. Lähetä kortti, lahjoita rahaa tai jätä ainakin tunkematta jouluvalot sinne, minne aurinko ei paista.


Kirjan tiedot:
Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on : nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat | Art House 2020 | 130 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: 'Twas The Nightshift Before Christmas (2019) | Suomennos: Ari Jaatinen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä, Kirjat kertovat, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 1. kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa [32/50]
Tarkkaan ottaen kirja on itse asiassa jo kirjoitettu päiväkirja eikä siinä itsessään kirjoiteta sitä, mutta hyväksyn sen nyt tähän.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan & Valokuvamalli

 Kansikuva.

Joskus sitä ottaa kesälomapaikan hyllystä kirjan, jota ei varmasti lukisi muuten. Tällä kertaa kyseessä oli aito harlekiinipokkari, joka sisälsi ei vain yhden vaan peräti kaksi Nora Robertsin pienoisromaania. Kirjoille on yhteistä mm. parikymppisten päähenkilöiden neitsyys, heitä parittavat sukulaiset, uskomattoman rikkaat miehet, jotka eivät kunnioita kyseisten naisten itsemääräämisoikeutta millään tasolla sekä se, että kirjoissa ei harrasteta seksiä.

Hoksasin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että nämä molemmat pienoisromaanit ovat ilmestyneet 1980-luvun alussa. Se toivottavasti selittää nämä hahmoasetelmat ja asenteet. Tämän jälkeen minun tekee vähän mieli lukea jokin uudempi harlekiini ihan vain, jotta näkisin toistuvatko samat jutut edelleen. 

Kaikki ei ole kaupan -tarinan päähenkilö on noin 23-vuotias Megan, joka asuu pappansa kanssa ja työskentelee tämän huvipuistossa. Kun harvinaisen röyhkeä mies yrittää iskeä häntä kaupan keksihyllyllä, Megan tuohtuu. Hän närkästyy vielä enemmän kun käy ilmi, että Katch haluaa ostaa huvipuiston ja saada Meganin itselleen.


Katch katseli Megania tämän seisoessa kuutamossa ylpeänä silhuettina merta vasten. Hänen kasvoilleen kohosi jälleen röyhkeä hymy.

- Saan teidät molemmat, hän vakuutti hiljaa. - Ennen kuin sesonki alkaa.
(s. 38)


Voi jestas sentään näitä päähenkilöitä ja juonentapaista. Megan on sinänsä kiinnostava hahmo, joka tarinan kuluessa ymmärtää, että on aika lentää pesästä ja toteuttaa omia unelmiaan. Harmi vain, että Katchin vietävänä hän hädin tuskin vikisee ja taipuu lopulta aina miehen tahdon alle. Kirjan kiihkeät kohtaukset eivät koskaan mene suutelua ja pientä koskettelua pitemmälle, ja jokainen noudattaa samaa kaavaa. Ensin Megan toistelee eieitä, mutta kun Katch siitä huolimatta jatkaa kopelointiaan, se muuttuu voikylläksi.

Katch puolestaan on sikarikas, mutta ah niin vaatimaton hyväntekijä ja liikemies, joka on muun muassa perustanut sairaalan Keski-Afrikkaan. Kas kun ei ole sponsoroinut syöpälääkkeen kehittäjää. Hämäräksi jäi, miten Katch on rahansa saanut. Ovatko ne perintöä vai onko hän kiivenyt itse ryysyistä rikkauksiin? Hänen ylimielisen luonteensa perusteella veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Valokuvamalli kertoo nimensä mukaisesta valokuvamallista. New Yorkissa asuva Hillary on 24-vuotias huikean kaunis kansasilainen maalaistyttö, joka saa peräänsä työnantajansa, muotilehden omistajan Bretin. Bret haluaa Hillaryn uuden kevätkatalogin kasvoksi ja, tietenkin, kaataa naisen sänkyynsä 

Eipä tässäkään kummoista juonta ollut, mutta sentään uskoin päähenkilöiden väliseen kipinöintiin hitusen enemmän. Hillaryn kuvaukset kestävät kuukausia ja kun Bret vaanii joka nurkan takana, he ehtivät viettää yhdessä enemmän kuin pari päivää. Pidin myös heidän välisestään sanailusta niin kauan, kuin se ei koskenut heidän suhdettaan. Hillary oli muutenkin hauskempi päähenkilö kuin Megan.


[Kuvauksissa, joissa Hillaryn pitää kuvitella kameran olevan hänen unelmiensa mies.]

- Kai me voisimme mennä naimisiin ja saada paljon pikku objektiiveja, hän mutisi lähtiessään pukuhuoneeseen.
(s. 226)


Tätäkin parisuhdetta vaivasi kuitenkin sama "mies vie ja nainen vikisee" -asetelma. Hillaryllä on hieman enemmän sanottavaa päätöksiin ja omaan ammattiinsa kuin Meganilla, mutta toisaalta Bret onnistuu olemaan jopa iljettävämpi kuin Katch. Bret uhkailee Hillaryä useamman kerran sillä, ottaa tämän pian väkisin, ja ainoa asia, joka häntä ainakin kerran pidättelee, on Hillaryn neitsyys. Että sellainen sankari.


Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan | Harlequin 2005 (1. p. 1998) | 148 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Less of a Stranger (1984) | Suomennos: Outi Suominen

Nora Roberts: Valokuvamalli | Harlequin 2005 (1. p. 1999) | 151 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Blithe Images (1982) | Suomennos: Anja Lindqvist

torstai 15. heinäkuuta 2021

Robin Ha: Almost American Girl

 Kansikuva.

Robin Han omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo perheestä, maahanmuutosta ja teinitytön kasvusta nuoreksi naiseksi. Kun Chuna on 14-vuotias 1990-luvulla, hän matkustaa äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin ja saa pian kuulla, että äidin uuden avioliiton vuoksi he myös jäävät sinne. Chuna ottaa itselleen amerikkalaisen nimen Robin ja yrittää sopeutua maahan, jonka kieltä hän ei puhu ja jossa hän ei tunne ketään.

Tämä esiteltiin jossain kirjastolaisille suunnatussa vuoden tärpit -koulutuksessa alkuvuodesta. Näiden koulutusten huono puoli on se, että kun kiinnostava kirja esitellään, varausjono kasvaa siinä silmieni edessä. Kesti siis kauan aikaa, ennen kuin sain tämän e-kirjan lainaan OverDrivestä. Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. Piirrosjälki on selkeää ja ilmeikästä, ja tarina mukaansatempaava.

Kirjan lopussa on jälkisanat, joissa Ha kertoo, miten sen tekeminen muutti hänen suhdettaan äitiinsä. Tai oikeastaan se sai hänet ymmärtämään äitiään paremmin, koska vaietuista asioista puhuttiin viimeinkin. Teini-ikäiselle äidin päätös muuttaa vieraaseen maahan miehen perässä vaikutti täysin käsittämättömältä. Chuna ei edes tiedä muuttavansa, hän luulee lähtevänsä lomalle ja niinpä ystävätkin jäävät hyvästelemättä. Yhdysvalloissa odottaa isäpuolen perhe, jonka nuoremmat jäsenet eivät edes puhu sujuvaa koreaa.

Mielestäni sarjakuvassa tuotiin hienosti esiin toiseuden tunne. Robin ei juuri puhu tai ymmärrä englantia, eikä alabamalaisessa koulussa ole erityistä luokkaa kielenoppijoille. Ystävystyminen muiden oppilaiden kanssa on melkein mahdotonta kielimuurin ja Robinin ujouden vuoksi. Uudet sukulaistytöt eivät auta häntä sopeutumaan, päinvastoin. Hanin vanhempi kertojaääni mainitsee kielitaidottomuuden ainoa hyvän puolen: Robin ei ymmärrä koulukiusaajien rasistisia kommentteja.

Ulkopuolisuuden tunnetta lisää Robinin rakas harrastus eli piirtäminen ja sarjakuvien lukeminen. Yhtäkkiä hän ei saakaan käsiinsä korealaista suosikkisarjakuvaansa eikä kukaan muu koulussa vaikuta olevan kiinnostunut piirtämisestä. Robinin sopeutuminen uuteen kotimaahan alkaa todenteolla vasta, kun hän löytää samanhenkisiä ystäviä.


Kaksi paneelia, joissa Robin päättää liittyä sarjakuvakerhoon.
Äiti rohkaisee Robia liittymään sarjakuvakerhoon.
(s. 170)


Samalla kun sarjakuvassa kuvataan Robinin kasvua, siinä kuvataan myös hänen suhdettaan äitiinsä ja äidin elämää. Robin on avioton lapsi, mikä on suuri häpeä Koreassa. Hänen äitinsä on joutunut kamppailemaan yötä päivää elättääkseen lapsensa ja saadakseen edes jonkinlaista hyväksyntää. Avioliitto Amerikkaan muuttaneen miehen kanssa tarjoaa mahdollisuuden paeta ahdasmielisempää yhteiskuntaa. Vaikka avioliitto osoittautuukin lyhyeksi pettymykseksi, se antaa tilaisuuden jäädä ja rakentaa itsensä näköinen elämä.

Kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten kaikki tämä meni täysin ohi teini-ikäiseltä Robinilta. Hän ymmärtää vasta paljon myöhemmin, millaista äidin elämä on ollut ja miksi hän halusi muuttaa pois. Kun parikymppinen Robin vierailee Koreassa, se on kovin erilainen kuin hän muisti. Robin löytää identiteettinsä amerikankorealaisena ymmärtäessään, että ei todennäköisesti olisi ikinä sopeutunut korealaiseen elämään, jossa kaikkien on näytettävä samalta vaikka sitten kirurgin veitsen kautta ja jossa naisen kohtalona on miltei väistämättä kotiäitiys.

Pidin sarjakuvasta todella paljon ja ihailen sitä, miten rehellinen se on. Robinin vaikeudet sopeutua ovat todellisia, ja äidin ja tyttären välinen rakkaus paistaa läpi riitojenkin. Jälkisanat avaavat tarinaa ja suhdetta lisää ja jättivät hyvän mielen. Äiti teki selvästikin oikean ratkaisun siirtäessään pienen perheen meren toiselle puolelle.  


Kirjan tiedot:
Robin Ha: Almost American Girl | Balzer + Gray 2020 | 243 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 26. elämäkerta henkilöstä, joka on elossa [31/50]

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Bonnie MacBird: Veren taide (Sherlock Holmes Adventure #01)

 Kansikuva.

Rakas ystäväni Sherlock Holmes sanoi kerran: "Kun ihmisellä on taide veressä, se esiintyy mitä omituisimmissa muodoissa."

Tohtori Watson on mennyt vastikään naimisiin ja unohtanut avioliiton ensihuumassa pitää silmällä Sherlock Holmesia. Kun Watson viimein saapuu Baker Streetille, Holmes on sortunut kokaiiniin ja tylsistyy kotonaan. Pariisilaisen laulajattaren kirje saa Holmesin taas jalkeille ja pian sitä ollaan taidevarkaiden jäljillä.

En ole intohimoinen Sherlock Holmes -fani ja kun nyt asiaa ajattelen, en ole tainnut lukea montakaan alkuperäistä Arthur Conan Doylen kirjoittamaa kirjaa. Tämä kuitenkin löytyi hyllyä lämmittämästä ja niinpä seikkailin hetken vuoden 1888 Pariisissa ja Lontoossa. Aivan luettava ja mukaansatempaava tarina tämä olikin.

Watson ja Holmes ovat kolmenkymmenen puolivälissä, ja Watson yrittää teeskennellä sovinnaista avio- ja herrasmiestä. Minusta olikin hauska lukea, miten hän ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa seikkailua. "Ei, Holmes, en mitenkään voi lähteä Pariisiin! ...Ai rakas Maryni onkin matkustanut yllättäen ja varsin sopivasti äitinsä luo maalle? Odota kaksi minuuttia niin pakkaan laukkuni!"

Pidin siitä, että Watson ei ollut aivan toivoton idiootti jutun ratkaisemissa. Totta kai Holmesin hoksottimet toimiva nopeammin, kuinkas muutenkaan, mutta ei Watsonkaan tyhmä ollut. Uskoin myös, että Watson ja Holmes olivat hyviä ystäviä ja kestivät toistensa vikoja vaikkakin välillä hammasta purren. Holmesin kokaiiniaddiktio oli koko ajan mukana tarinassa ja sen suhteen juoni jäi avoimeksi. Tämä on sarjan ensimmäinen osa ja oletettavasti aiheeseen palataan myöhemmin, mutta valitettavasti muita osia ei ole suomennettu.

Itse mysteeri ei ollut kovinkaan kummoinen ja kokonaisuutta katsoen kirjan alkupuoli Pariisin vierailuineen oli melko turha. Juoni pääsi vauhtiin vasta kirjan puolessa välissä, kun siirryttiin laulajattaren kadonneesta pojasta taidevarkauksiin. Holmes joutuu tahtomattaan veljensä Mycroftin hommiin vaikka yrittikin vältellä tätä viimeiseen asti. Tarinaan liittyy myös silkkitehdas, jonka työntekijöiden kurjia oloja kuvataan, sekä kadonneita orpopoikia, jotka on löydetty raa'asti murhattuina ja raiskattuina. Nämä murhatut pojat motivoivat Holmesia enemmän kuin Mycroftin uhkaukset ja useampikin hahmo huomioi Holmesin helläsydämisyyden lapsia kohtaan.

Kirja oli kiva ja vauhdikas historiallinen dekkari, jonka seurassa iltapäivä kului rattoisasti.


Siellä rakenteilla oleva Eiffelin torni häämötti oikealla puolellamme lumisateen keskellä. Se muistutti naurettavasti jotain, mitä Jules Verne olisi saattanut suunnitella tikapuiksi Kuuhun.

"Millainen rumilus!" minä totesin. Holmes hymyili. Minä mietin, miten kauan pariisilaiset sietäisivät moista rakennelmaa.
(s. 52)


Kirjan tiedot:
Bonnie MacBird: Veren taide | HarperCollins Nordic 2017 | 318 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Art in the Blood (2015) | Suomennos: Virpi Kuusela

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Inkan maailma

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 14. kirja on osa kirjasarjaa [30/50]

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Charles Martin: The Mountain Between Us

 Kansikuva.


Hey... I'm not sure what time it is.

Lumimyrsky iskee Salt Lake Cityyn ja pysäyttää lentoliikenteen. Kirurgi Ben Paynen ja journalisti Ashley Knoxin on kuitenkin jatkettava matkaa omista syistään. He vuokraavat pienkoneen, mutta matkaan tulee mutka kun lentäjä saa sydänkohtauksen ja kuolee ohjaimiin. Kone rysähtää vuoristoon keskelle ei mitään ja kaksikon on löydettävä tiensä sivistyksen pariin.

Katsoin ehkä parisen vuotta sitten kirjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan. Pidin siitä, mutta minähän olenkin heikkona tällaisiin villiin luontoon sijoittuviin robinsonadeihin. Elokuvan pääosia esittivät Idris Elba ja Kate Winslet, joista pidän näyttelijöinä ja jotka olivat minusta uskottavia elokuvan Beninä ja Alexina (kirjan Ashley). Hoksasin nyt tämän kirjan kirjastojen OverDrivestä ja ajattelin, että mikäs sen mukavampaa näin kesähelteellä kuin lukea hyytävän kylmästä vuoristoseikkailusta.

Olin väärässä.

Kirja oli mielestäni paljon huonompi kuin elokuva ja onnistui vain ärsyttämään. Luin sen sinnillä loppuun siinä toivossa, että se jossain kohtaa paranisi. No ei parantunut. Elokuvassa minua viehätti muun muassa se, että Kate Winsletin Alex oli tarinalle yhtä tärkeä kuin Idris Elban Ben. Molemmat olivat aktiivisia toimijoita ja aikuisia ihmisiä.

Mitenkä kirjassa sitten? No, tämä on miehinen voimafantasia. Jos ikinä joudut samanlaiseen onnettomuuteen, toivo, että koneessasi on Ben Payne. Ben on erinomainen tapaturmakirurgi, mikä on erittäin hyödyllistä, jos satut loukkaantumaan. Ben on entinen partiolainen, hyväkuntoinen atleetti ja vuorikiipeilijä, jolla on aina mukanaan reppu täynnä juuri sopivia varusteita tällaiseen tilanteeseen. Hän osaa myös kalastaa, ansastaa ja metsästää. Sinänsä pidin kyllä näistä selviytymis- ja luontokuvauksista, joten on harmi, että ne kerrottiin juuri Benin kautta. Ben on Mies, joka on niin uskollinen vaimolleen, että pystyy vastustamaan seireenin kiusausta keskellä syrjäseutujakin.

Ben on myös sekaisin kuin seinäkello, mutta siitä lisää myöhemmin.

Onnettomuuden sattuessa olisi parempi, jos et olisi Ashley. Ashley kirjoittaa juttuja naistenlehtiin ja on menossa naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, koska eipä ole parempaakaan ollut tarjolla. Tämä siitä huolimatta, että Ashley on mielettömän kaunis ja notkea, mitkä tietenkin ovat naisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Elokuvassa Alex on valokuvaaja-journalisti, joka on paikan päällä konfliktitilanteissa ja joka ainakin vaikuttaa olevan rakastunut tulevaan siippaansa.

Kun kone rysähtää vuoren seinään, Ashleyn reisiluu räsähtää poikki ja niinpä hän viettää koko kirjan vaaka-asennossa Benin hoidettavana. Ashley ei pysty toimittamaan edes vessa-asioitaan itse ja tätä vatvotaankin jatkuvasti. Kauhistuttavinta on kuitenkin se, että Ashley ei voi ajella säärikarvojaan! Tätäkin toistellaan loputtomasti, koska onhan se niin kovin tärkeää, kun yrität selvitä talvisessa erämaassa. Ashley on täysin avuton ja Benin armoilla, ja minua koko tilanne ja se, miten se oli kirjoitettu, puistatti suunnattomasti.


Sometime later, I woke up again. There was hair in my face. Human hair. And it smelled of woman. Single hairs were tickling my nose. Others felt silky on my face. My first tendency was to move. Slide over. Respect her space.

But I did not.
(s. 209)

Kirjassa on mukana myös Benin pyhimysvaimo, jolle tarkoitettuja viestejä Ben sanelee kätevästi mukana olleeseen sanelukoneeseensa. Lähinnä viestit ovat muistoja siitä, millainen heidän elämänsä oli ja miten täydellinen Rachel oli. Ei ole suurikaan juonipaljastus sanoa, että sekä Rachel että elokuvan Sarah ovat kuolleet vuosia ennen tarinan alkua. Elokuvan Ben on päässyt tästä yli vaikka kaipaakin yhä vaimoaan.

Kirjan Ben sen sijaan ei ole päässyt tapahtumasta yli ja oireilee huolestuttavasti (ei sillä, että tästä kirjassa huolestuttaisiin). Kävi nimittäin niin, että Rachel odotti kaksosia, mutta äärimmäisen huonon onnen vuoksi istukka/istukat olivat repeämässä irti. Hänelle suositeltiin raskaudenkeskeytystä, koska repeäminen tappaisi sekä sikiöt että hänet. Kristillishyveellinen Rachel ei suostunut ja totta kai pahin tapahtui, kun Ben oli juoksemassa riidan jälkeen. Sinänsä ymmärrettävästi Ben tuntee edelleen syyllisyyttä siitä, että heidän viimeiset sanansa olivat riitaisia.

Vähemmän ymmärrettävästi Ben puhuu edelleen ikään kuin sekä vaimo että nyt nelivuotiaat lapset olisivat elossa. Vielä vähemmän ymmärrettävästi hän on rakentanut pihalleen tai talonsa sisälle (keskittymiseni herpaantui kirjan lopussa) mausoleumin ja/tai sarkofagin kaikille kolmelle. Hän nukkuu näiden vieressä.

Onnea yhteiseen elämään Benin kanssa, Ashley!

Lopputulemana suosittelisin elokuvaa, mutta en kirjaa. Eniten minua korpesi seksismi, jota en todellakaan odottanut elokuvan perusteella. Toisin kuin minä, kirjailija selvästi nautti suunnattomasti asetelmasta, jossa nainen on täysin riippuvainen Miehisestä Miehestä.


Kirjan tiedot:
Charles Martin: The Mountain Between Us | Boradway Books 2010 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 21. kirja liittyy johonkin vuodenaikaan [29/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 24. kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla [14/25]