Stephen Graham Jones: The Buffalo Hunter Hunter

Stephen Graham Jones oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta tämä The Buffalo Hunter Hunter on osunut silmiini useammassa paikassa viime aikoina. Koska minun piti muutenkin lukea tähän väliin kauhukirja, tämä tuntui melkein itsestään selvältä valinnalta.

Tämän lukeminen kesti kuitenkin yllättävän kauan, koska minulla oli etenkin alussa vaikeuksia kirjan kielen suhteen. Yksi (ja se tärkein) kertojista on pikuni-heimoon kuuluva Good Stab, joka etenkin kirjan alkupuolella käyttää asioista ja eläimistä sanoja, jotka hän kääntää äidinkielestään englanniksi. Olin ensin ihan hukassa esimerkiksi sen suhteen, mikä hiivatin eläin on long-ears tai mikä on round-ball gun.

Mutta, ymmärsin kyllä heti, että syy ei ollut omassa englanninkielen taidossani tai käsityskyvyssäni. Veikkaan, että kirja on ollut tältä osin haastava myös englantia äidinkielenään puhuville ja niin on ollut tarkoituskin. Good Stab antaa tahallaan itsestään tietynlaisen kuvan ennakkoluuloiselle kuuntelijalleen. Samalla kirjailija kommentoi sitä, miten kolonisaatio vaikuttaa alistettujen kansojen omaan kieleen ja jopa tuhoaa sen.

Jutun juju on siis se, että kirjassa on kolme kerrosta. Uloimpana on vuosi 2012, jolloin humanistitutkija Etsy Beaucarne saa käsiinsä moninkertaisen isoisänsä päiväkirjan. Keskimmäinen kerros on tämän Arthurin, luterilaisen papin, päiväkirja vuodelta 1912. Ja sisimpänä kerroksena on Good Stabin uskomaton ja hirvittävä elämäntarina, jota hän Arthurille kertoo.

My father used to tell me that I needed to pay attention to where I was instead of looking farther away than I could see, and I know he was right, but knowing and doing aren’t the same thing.

(s. 52)

Tämä on vampyyritarina, joka on melkoisen väkivaltainen ja sisältää todella paljon kehokauhua. Vampyyrius toimii tässä periaatteella olet mitä syöt. Mitä enemmän vampyyri juo jonkin verta, sitä enemmän hän muuttuu sen kaltaiseksi.

Good Stabin oma tarina alkaa ajasta, jolloin valloittajat teurastavat biisoneita ja ohessa myös intiaaneja. Koko kirja on hyytävä kuvaus kolonisaatiosta, rasismista ja silmittömästä väkivallasta, jota valloittajat kylvävät, ja johon Good Stab lopulta lisää oman osansa. Häntä on todella helppo ymmärtää, vaikka onkin vaikea olla niin raakojen tekojen puolella.

Aivan erityinen kolonisaatioon ja kostoon liittyvä kehokauhu astuu kuvaan, kun Good Stab alkaa juoda valkoisten metsästäjien verta. Miten kauheaa on huomata muuttuvansa siksi, mitä vihaa eniten maailmassa?

Kirjan loppu ei ollut mielestäni ihan yhtä vahva kuin muu kirja, mutta tämä lienee makuasia. Myönnän myös, että minun oli vaikea keskittyä lopussa ihmisten ja vampyyrien väliseen draamaan, koska olin koko ajan huolissani Etsyn kissasta.

Kirjan tiedot:

Stephen Graham Jones: The Buffalo Hunter Hunter. Titan Books 2025. 443 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on pimeyden olento

Wilfrid Lupano & muut: The Library Mule of Córdoba

En tiedä muista, mutta minulle tulevat keskiajasta mieleen ennen kaikkea linnat, sotakarkelot, valtataistelut, kristinusko ja poliittinen juonittelu noin ylipäätään. Olen myös juuttunut hyvin länsimaiseen näkökulmaan ja vuoden 1000 tälle puolelle.

Siksipä tämä The Library Mule of Córdoba -sarjakuva olikin erityisen valaiseva ja kiehtova löytö. Tässä ollaan kyllä keskiajalla, mutta vuodessa 976. Paikka on teknisesti ottaen Espanja, mutta aikansa todellisuudessa Al-Andalusin kalifaatti. Córdoban kaupunki on länsimaisen sivistyksen keskus, jonka ovat rakentaneet muslimihallitsijat.

Sivistys romahtaa rytinällä, kun sitä rakentanut kalifi kuolee. Hänen perijänsä Hisham II on vain 10-vuotias ja Almanzor-nimelläkin tunnettu visiiri näkee tilaisuutensa tulleen. Valtaa saa alistamalla, tietoa pimittämällä ja sotimalla, ja niinpä kirjaroviot alkavat roihuta.

Ja tähän taitekohtaan sijoittuu sarjakuvan tarina. Kun Córdoban kirjasto alkaa näyttää kovin helposti syttyvältä, vastuussa oleva kirjastonhoitaja, eunukki Tarid, varastaa niin paljon kirjoja kuin aasi pystyy kantamaan. Hän suuntaa kristityille maille, joissa tietoa ehkä vielä arvostetaan (hah!).

Tarid ja Lubna hiippailemassa.

Tarinana tämä on seikkailullinen matkakertomus, jossa kirjojen, tiedon ja tutkimuksen tärkeys on olennaisessa osassa. Tarid on elänyt ja hengittänyt kulttuuriperintöä melkein koko ikänsä ja hänen sieluunsa sattuu ajatus siitä, että se hävitetään järjestelmällisesti. Tarinassa mainitaan nimeltä monia tekstejä ja tutkijoita, joiden oletan olleen oikeasti olemassa.

Taridilla on kaksi matkakumppania ja yllätyin siitä, että ainakin kirjastossa työskennellyt kirjuriorja Lubna perustuikin oikeaan henkilöön. Päädyin vähän googlaamaan asiaa ja kas vain, naiset olivat aivan oikeasti olleet Córdobassa tärkeässä asemassa kopioimassa ja kirjoittamassa ylös tieteellisiä tekstejä. Ilmeisesti kalifit luottivat naisten tarkkuuteen enemmän kuin miesten.

Tykkäsin hahmoista ja tarinasta, jossa huumori ja vakavat aiheet menivät iloisesti sekaisin. Ennen kaikkea tykkäsin tästä kuitenkin siksi, että tässä oli niin paljon uutta. Ei-länsimainen näkökulma Euroopan keskiaikaan ja arabikulttuuriin oli kiinnostavaa luettavaa. Kirja oli myös hyvä muistutus siitä, että niin sanotun länsimaisen sivistyksen ja ennen kaikkea tieteen juuret ovat idässä.

Suosittelen! Tämä löytyy helpohkosti netistäkin luettavaksi jos ei kaihda pientä piratismia.

Kirjan tiedot:

Wilfrid Lupano & muut: The Library Mule of Córdoba. ABLAZE 2024. 263 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 11. Kirja sijoittuu Eurooppaan rautakaudelle tai keskiajalle

* Sarjakuvabingo: Kannessa on eläin

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa

Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, olin logistiikkayhtiö D:n palveluksessa runsaat kymmenen kuukautta, en siis ihan kokonaista vuotta.

Kehun ihan ensimmäisenä Rauno Sainion suomennosta! Suomi ja kiina ovat sen verran erilaisia kieliä, että näin tasokas suomennos on aivan varmasti vaatinut sekä paljon työtä että todella loistavaa kahden kielen hallintaa. Tätä kirjaa ei käännökseksi edes uskoisi, niin sujuva se oli.

Kirjan sisältö oli mielenkiintoinen. Hu Anyan kertoo peräti 19 työpaikastaan, eikä edes laske tähän esimerkiksi katukaupustelua. Sivumäärällisesti eniten hän kertoo töistään logistiikkayhtiön yövuorolaisena, pikalähettinä Pekingissä sekä töistään Shanghaissa. Työt ovat matalapalkkaisia duunaritöitä, joihin ei vaadita koulutusta tai edes alan työkokemusta.

Tämä oli kiinnostava ja välillä (yleensä, melkein koko ajan) aika masentavakin kurkistus kiinalaiseen työkulttuuriin. Kilpailu on armotonta johtotasolta alas asti, ja työolosuhteet usein karmivat.

Kuitenkin mitä heikommasta ihmisestä oli kyse, sitä ankarammin meitä kiellettiin auttamasta, jottei vahingossakaan pääsisi syntymään väärinkäsitystä, joka saisi kokelaan kuvittelemaan, että hän pärjäisi työssä. Hänet oli pantava kärsimään, ja jos hän kaikesta huolimatta uskoisi pärjäävänsä, silloin häntä voitaisiin uskoa.

(s. 23)

Työpäivät ovat todella pitkiä ja työnantaja odottaa usein täydellistä omistautumista työlle. Ei voi kuin ihmetellä, miten ainakin jotkut löytävät silti aikaa parisuhteelle ja perheen perustamiselle. Missä välissä se tapahtuu?

Kaikista Hu Anyanin työpaikoista mieleeni jäi parhaiten tuo kirjan nimenkin pikalähetin pesti. Se on raskasta työtä, josta ei usein kiitosta herunut. Työnkuvauksen lisäksi se toi hyvin esiin pikamuodin ja noin ylipäätään pikatuotteiden varjopuolet.

Nettikaupasta tilaava ei aina tiedä eikä usein edes välitä siitä, millainen tuotantoketju tuo sen typerän halpiskrääsän omalle kotiovelle asti. Kiinassa tämän ketjun loppupäässä ovat pikalähetit polkemassa ovelta ovelle pakettipinojen kanssa.

Voin myöntää olevani tässä asiassa moralisoija. Temusta ja vastaavista en osta, ja sieltä tilaavien pisteet kyllä laskevat silmissäni. Noiden kauppojen ongelmallisuus ei todellakaan ole mikään salaisuus.

Mutta, tämä kirja tosiaan keskittyy nimenomaan kiinalaisen duunarikulttuurin kuvaamiseen. Yritteliäisyyden puutteesta Hu Anyaniakaan ei voi syyttää, sen verran moneen yritykseen hän lähtee mukaan ja joutuu toisinaan pulaan sen vuoksi. Työkuvauksien lisäksi taustalla kulkee tietenkin mukana kiinalaisen kulttuurin kuvaus noin yleensäkin.

Lisäksi Hu Anyun kertoo kirjassa avoimesti omista henkilökohtaisista vaikeuksistaan. Itsekritiikin lisäksi eniten häntä rajoittaa hänen vaikeutensa puhua ihmisille ja asiakaspalvelutyöt ovatkin olleet hänelle vaikeita. Toisaalta hän myös katsoo ongelmaksi kulttuurin, joka tyrkkää häntä tilanteisiin, joissa hänellä ei ole hyvä olla. Onneksi kirja päättyy positiiviseen sävyyn!

Kirjan tiedot:

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa. Gummerus 2026. 309 sivua.

Kiinankielinen alkuteos: 我在北京送快递 (2022). Suomennos: Rauno Sainio.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset

Celia Rees: Noitalapsi & Näkijä

Tämä kirja perustuu mittavaan käsikirjoituskokoelmaan, josta käytetään nimitystä Maryn paperit.

Noitavainoista kertovaa kirjaa etsiessäni törmäsin tähän nuortenkirjakaksikkoon, joista tarkoitus oli lukea ensin vain ensimmäinen osa. Se oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että lukaisin sitten toisenkin.

Noitalapsi kertoo nuoresta Marysta 1660-luvulla. Hänen isoäitinsä teloitetaan noitana ja Mary tuupataan kiireen vilkkaan Englannista Yhdysvaltoihin lähtevään laivaan. Puritaanit hyväksyvät Maryn joukkoonsa ja piskuiseen siirtokuntaansa, ainakin joksikin aikaa.

Tykkäsin tarinasta, joka on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Tarina eteni nopeasti ja oli kirjoitettu kivasti. En tartu ensimmäisenä päiväkirjaromaaniin, mutta tässä kerrontakeino oli hyvin valittu ja minäkertojan kautta oli helppo tutustua aikakauden arkeen.

Mary kertoo merimatkastaan ja uudesta maailmasta, jossa kaikki onkin - yllätys yllätys - melkein niin kuin ennen. Puritaanien linjasta ei poiketa tai niskaan rapsahtaa helposti noituussyytteitä myös rapakon takana.

Kirja päättyy aika jännään kohtaan ja siksi halusin lukea Näkijänkin. Se ei kuitenkaan toiminut mielestäni läheskään yhtä hyvin ja jälkikäteen ajatellen olisin melkein voinut jättää sen lukemattakin. No, ei näihin onneksi kovin paljoa aikaa mennyt, niin sujuvaa teksti kuitenkin oli.

Ongelmani Näkijässä oli se, että enää ei ollakaan Maryn päiväkirjoissa. Tarina jatkuu osittain nykypäivässä, jossa mohawk-heimoon kuuluva Agnes alkaa nähdä näkyjä esiäidistään. Nämä näyt ottaa ylös sekä hänen aktivistitätinsä että tutkija, joka kerää tietoja Marysta tutkimuksiaan varten.

Minusta tämä tuntui kovin kömpelöltä tavalta kertoa Maryn tarina loppuun. Ennemmin olisin lukenut lisää ihmeenomaisesti säilyneitä päiväkirjoja kuin näkyjen kautta kikkailua.

Kiinnostava puoli kirjassa oli kuitenkin se, miten se kertoi intiaanien tuhon alusta 1600-luvulla sekä tilanteesta nykypäivänä. Pidin etenkin Agnesin tädistä, jolla oli hyvin jyrkkiä ja mielestäni täysin oikeutettuja mielipiteitä siitä, miten kurjasti valkoiset ovat kohdelleet arvokasta kulttuuriperintöä.

Hänen mielestään suurin osa museoissa esitellyistä intiaanien kätten töistä oli määritelty rihkamaksi, intiaanikulttuuriin liittyviksi kuriositeeteiksi, ja määritelmiä olivat olleet laatimassa keräilijät, jotka eivät lainkaan ymmärtäneet, miten arvokkaista esineet olivat sille kansalle jolta ne oli riistetty. Hänen mielestään ne olivat varastettua omaisuutta.

(s. 20-21)

Lopputulema sanoisin, että Noitalapsi on ehdottomasti lukemisen arvoinen jos noitavainot ja historialliset nuortenkirjat kiinnostavat. Näkijä on vähän niin ja näin, yhtä hyvä se ei mielestäni ollut.

Kirjojen tiedot:

Celia Rees: Noitalapsi & Näkijä. Tammi 2004 & 2005. 249 & 329 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Witch Child (2000) & Sorceress (2002). Suomennos Paula Herranen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 38. Kirjassa keräillään jotain & 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä

* Paha mieli, paras mieli : Noitavaino

* Luonto sivuilla : Parantava voima

* Lukumatka menneisyyteen : 8. Kirjan kansikuvassa on ihminen & 14. Kirjassa on tietäjä, shamaani tai noita

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit: perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain

Kiotolainen verkkainen ja viipyilevä elämänasenne on juurtunut minussa syvälle.

Kirjaston eräpäivä kolkuttelee oven takana, joten oli viimein aika lukea tämä Minna Eväsojan Rakkauden merkit. Rakkauden ja parisuhteen kuvailu japanilaisen kulttuurin kontekstissa kuulosti niin kiinnostavalta, että varasin tämän muistaakseni joskus keväällä.

Eväsoja kertoo kuuden esimerkin kautta rakkaudesta Japanissa. Tai oikeastaan siitä, millaisia parisuhdemalleja hänen lähipiiristään on vuosien (vuosikymmenten) varrella löytynyt. Se, onko parisuhteessa alusta alkaen rakkautta, ei ole useinkaan kynnyskysymys avioliiton solmimiselle.

Kirja oli kiinnostavaa ja osittain hyvinkin surullista luettavaa. Tositarinat kuvasivat sitä, miten hatara tukiverkko esimerkiksi parisuhdeväkivaltaa kohtaavilla naisilla usein on. Kasvojen säilyttäminen on tärkeämpää kuin turvallisuus ja vanhemmat kehottavat pysymään naimisissa, vaikka tilanne olisi kaikin tavoin kauhea.

Sekin tuntui pysäyttävältä, että Eväsoja on joutunut miettimään, mitä kertoa tuttavilleen omasta perheestään. Tuntuu kurjalta, että omaa onnellisuutta ja Suomen vapaampaa elämäntapaa pitää piilotella ja sensuroida kulttuurierojen vuoksi.

Kurjistelun lisäksi kirjassa on toki onnellisempiakin tarinoita, mutta se onni ei aina lähde samoista lähtökohdista kuin esimerkiksi Suomessa. Japanilaisen avioliiton ei tosiaan tarvitse lähteä rakastumisesta, vaan järkiavioliitto on ollut monille oivallinen valinta. Luotetaan siihen, että kumppaniin rakastutaan ajan myötä, tai ainakin pystytään elämään yhdessä toisiaan sietäen.

Kirja päättyy optimistisista kertoen nuoresta Sakurasta. Japanilainen kulttuurikin on pakosta alkanut muuttua ja se näkyy myös parisuhdemarkkinoilla. Perheen perustaminen ei ole enää etenkään naisten ykkösprioriteetti ja yhteiskunnan on pakko hyväksyä lapsettomat sinkkunaiset. Sakuralla on enemmän mahdollisuuksia kuin hänen äidillään oli ja vaikka tytön omat valinnat ovatkin vanhemmille kova paikka, ne ovat kuitenkin mahdollisia aivan eri tavalla kuin sukupolvi(a) sitten.

Kokonaisuutena tämä oli sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa, jos kohta samoja, etenkin Eväsojan opintoja koskevia, asioita toisteltiin välillä turhan paljon. Tuli kyllä selväksi miten tärkeä Sensei oli, mikä Eväsojan väitöskirjan aihe oli ja millaisia asuinpaikkaan perustuvia stereotypioita japanilaisilla on toisistaan.

Kirjan tiedot:

Minna Eväsoja: Rakkauden merkit: perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta japanilaisittain | Gummerus 2025 | 208 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Sensuuri

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen.

Elokuussa Lue maailma vuodessa -haasteessa luettiin kirja kirjailijalta, joka on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan. Luin tähän pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien kirjan Ystävistä parhain.

Haastekohta oli sikäli erinomainen, että tarkoitukseni on ollut lukea Shamsielta jotain jo vuosien ajan. Vitkuttelu ja lukujonossa roikkuminen päättyivät siis viimein!

Ystävistä parhaimman tarina on jaettu kahteen osaan. Ensin ollaan Pakistanin Karachissa vuonna 1988. Teini-ikäiset Zahra ja Maryam ovat bestiksiä, jotka kipuilevat paitsi teini-iän myös Pakistanin hirmuhallinnon kanssa. Tytöt tekevät huonon valinnan, jonka seurauksia puidaan vielä tarinan toisessa osassa Lontoossa vuonna 2019.

Tykkäsin enemmän kirjan ensimmäisestä osasta. Shamsie kuvaa hyvin paitsi tyttöjen teini-ikää myös pakistanilaisia luokkaeroja. Maryamin perhe on rikas ja hän odottaa perivänsä isoisänsä johtavan yrityksen. Heidän seurapiireissään huolet ja rikokset maksetaan pois. Hämäräbisneksistään huolimatta isoisä yrittää takoa vastuuntuntoa ja johtajuuttaa Maryamiin.

Zahran perhe ei ole yhtä varakas ja toimittaja-isän ura ja elämä ovat vaakalaudalla hänen poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Hirmuhallinto on huomattavasti enemmän läsnä Zahran elämässä ja hän tekee kaikkensa elääkseen moitteetonta elämää. Vain siten hän voi varmistaa saavansa stipendin ulkomaiseen yliopistoon.

Yksi väärä päätös ja tytöt joutuvat kantamaan sen seurauksia loppuelämänsä ajan.

Tuo Lontooseen sijoittuva osuus viehätti minua vähemmän, koska aikuisina naisina Zahra ja Maryam oli kuvattu vieläkin stereotyyppisemmiksi. Minun oli myös todella vaikea uskoa, että kumpikin olisi hautonut kaunojaan 30 vuotta puhumatta niistä koskaan toisilleen. Eivät he olleet aikuisina sellaisia ihmisiä.

Mutta kokonaisuutena kirja oli kyllä kiinnostava ja luin sen mielelläni loppuun. Teksti oli sujuvaa ja vaikka tarina hidastelikin välillä paikoillaan, minä pidin niistä kohdista, joihin se jäi kiinni. Teini-ikää, salaisuuksia ja ystävyyttä kaikkine ongelmakohtineen kuvattiin hyvin.

Kirjan tiedot:

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain | Gummerus 2023 | 336 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Best of Friends (2022) | Suomennos: Cristina Sandu

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Anun ihmeelliset matkat ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Elokuu: Kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan

Nnedi Okorafor: The Desert Magician’s Duology

You again.

Tarkoitukseni on ollut lukea tämä Nnedi Okoraforin The Desert Magician’s Duology jo pitemmän aikaan ihan vain komeiden kansien vuoksi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Nigeriin. Ollaan muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa, ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jossa etenkin sodan jälkeen syntyneissä nuorissa ilmenee erikoisia kykyjä. Vähän siis dystopiaa, mutta käytännössä nämä ovat kuitenkin fantasiaa, jossa käväistään toisissa maailmoissakin.

Ensimmäisen osan eli Shadow Speakerin kertoja on Ejii, jolla on kultaiset silmät ja kyky keskustella varjojen kanssa. Kyky on itse asiassa monimutkaisempi ja Ejii oppiikin itsestään uutta matkan varrella. Tässä osassa pelastetaan maailmaa yrittämällä estää murha rauhanneuvotteluissa.

Like Thunder jatkaa tarinaa Ejiin matkakumppanin Dikéogun kertomana. Tällä kertaa hän oppii lisää voimistaan ja tarinan pääjuoni on palauttaa tasapaino maailmaan tavalla tai toisella. Like Thunder on tunnelmaltaan vieläkin synkempi kuin Shadow Speaker.

Luin kirjaparin vähän väkisin sinnillä ja koska maailma sinänsä oli kiehtova. Se on täynnä aivan satunnaisia ihmeellisyyksiä ja magiaa, eikä koskaan voinut arvata mihin tarinassa seuraavaksi törmäisi.

Oli myös virkistävää lukea aivan toiseen kulttuuripiiriin sijoittuvaa fantasiaa, ja nimenomaan Afrikkaan. Aasiakin on minulle tutumpi fantasiamaailmojen tausta! Tarinassa nigerilainen kulttuuri on normi, jota vastaan päähenkilöt heijastavat tapaamiaan ihmisiä.

Patriarkaalinen yhteiskunta ja islamin vaikutus tulevat esille etenkin naisten asemassa, mutta ei sekään suoraviivaista ole. Joillain alueilla ollaan tasa-arvoisempia kuin toisilla ja hieno esimerkki toiminnan naisesta on legendaarinen Sarauniya Jaa, sankari ja johtaja, joka esimerkiksi hujautti Ejiin diktaattori-isän vallan päättömäksi. 

Jaalla on myös kaksi aviomiestä ja kylläpä minua harmittaa se, että tarina ei mennyt siihen suuntaan nuoremman sukupolven kanssa. Oikeasti, Jaan manttelinperijänä Ejii olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmat hänestä kiinnostuneet nuoret miehet. Satunnaiset ohikulkijatkin olettivat heidän olevan kolmistaan.

Kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta kirjapari oli minusta työläs lukea. Juoni harhaili sinne tänne eikä oikein tiennyt, mihin keskittyä. Asioita tapahtui pikavauhtia eikä niissä viivytty silloinkaan, kun olisin sitä kaivannut. En myöskään oikein lämmennyt Okoraforin kirjoitustyylille, joka oli turhan töksähtelevä omaan makuuni.

Mutta tulipahan luettua!

Kirjan tiedot:

Nnedi Okorafor: Shadow Speaker & Like Thunder | DAW Books 2023 | 325 & 327 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Mielenkiintoinen sivuhenkilö & Naiskirjailija

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Rakkaat lapsikultani.

Lue maailma vuodessa -haasteessa haettiin kesäkuussa kirjaa, jossa käsiteltiin maahanmuuttotaustaisuutta tai se oli diaspora-kirjallisuutta. Luin tähän Balli Kaur Jaswalin mainion Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut.

Päähenkilöt ovat intialaisten maahanmuuttajavanhempien lapsia ja kirjailija puolestaan kirjoittaa nimenomaan punjabi-diasporasta.

Tuo jälkimmäinen oli minulle uusi konsepti ja tuli hyvin esiin kirjan tarinassa. Sita Kaur Shergill kuolee ja hänen viimeinen toiveensa lähettää kolme aikuista tytärtä matkalle Intiaan. Vaikka vanhempien kulttuurinen tausta on heille tuttu ja näkyy jokapäiväisessä elämässä, Intia tarjoaa heille kuitenkin yllätyksiä ja järkytyksiä.

Tykkäsin kirjasta! Se oli nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kuvaus sisaruudesta ja punjabi-taustaisista henkilöistä. Siskosten välit eivät ole kovinkaan lämpimät ja ne hiertävät heitä eri lailla. Jokainen lähtee matkaan salaisuutta kantaen ja totta kai niistä selviäminen toisten tuella on kirjassa tärkeää.

Maahanmuuttajataustaisuuteen liittyen tärkeä asia oli se, että vanhin sisko Rajni on 10+ vuotta vanhempi kuin siskonsa. Hänen lapsuutensa oli erinäköinen kuin hänen siskojensa, koska maailma ja Englanti ehti muuttua siinä kymmenessä vuodessa. Siinä missä Rajnia kiusattiin hänen taustansa vuoksi, Jezmeen ja Shirina saattoivat olla siitä huolettoman ylpeitä.

Intiassa naiskolmikkoa järkyttää eniten maan patriarkaalinen kulttuuri. Älä pukeudu noin, älä liiku yksin, älä kuvittelekaan, että miesviranomaiset ottavat sinut vakavasti. Kirjassa viitataan muun muassa joukkoraiskauksiin ja naisten järjestämiin mielenosoituksiin, joista yhteen yksi siskoista vahingossa päätyy mukaan. Oli todella ankeaa lukea siitä, miten kapea naisen paikka on.

Kirjassa tuodaan myös esiin hyvin selvästi ja etenkin yhden siskon kautta se, että vanhoilliset asenteet ovat siirtyneet maahanmuuttajien mukaan myös Intian ulkopuolelle. Niitä eivät myöskään ylläpidä vain miehet, vaan myös vanhemman sukupolven naiset. Yhtä siskoa koskeva tuohon liittyvä juoni oli hyytävää luettavaa.

Kokonaisuutena siis hyvä ja mielenkiintoinen kirja, ja hyvin todennäköisesti luen kirjailijalta muutakin!

Kirjan tiedot:

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut | Sitruuna 2022 | 371 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Unlikely Adventures of Shergill Sisters (2019) | Suomennos: Inka Parpola

Luettu myös:

Ainakin Kirjojen kuisketta ja Kirsin kirjanurkka.

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diaspora-kirjallisuutta

Annica Wennström: Lapinkylä: sukutarina

Oli kylmä.

Annica Wennströmin Lapinkylä: sukutarina oli täsmäkirja Lukumatka menneisyyteen -haasteeseen ja tulikin valittua hyvä kirja. Luin pokkaripainoksen joten oletan, että ensimmäinen kovakantinen painos myytiin loppuun ja lisäpainokselle oli tarvetta.

Lapinkylä on sukutarina, joka alkaa 1860-luvulta. Nuori Njenna kuuluu varakkaaseen metsäsaamelaisten sukuun, jonka asema on alkanut heiketä uudisasukkaiden myötä. Kun yksi heistä tekee väkivaltaa Njennalle ja hän tulee raskaaksi, seuraukset ovat todella kauaskantoiset.

Kirja kuvaa tuon väkivallan teon henkisiä seurauksia ja saamelaisten kohtaamaa rasismia noin 160 vuoden ajanjaksolta. Njennan aikana saamelaisilta vietiin maat ja vesialueet, eikä varakaskaan saamelainen ollut enää varakas muuttuneessa yhteiskunnassa. Saamelaisista tuli turistinähtävyyksiä, samoin heidän pyhistä paikoistaan.

Sitten alettiin kitkemään kulttuurista perimää ruotsalaistamalla lapsia. Kotoaan lähtenyt Njenna kieltäytyy puhumasta kipeästä menneisyydestään ja häpeä omasta taustasta iskostuu hänen tyttäreensä sitäkin vahvemmin. Ristin torjuu saamelaisuuden ja äitinsä, ja hänen kauttaan häpeä siirtyy taas seuraavalle sukupolvelle.

Tykkäsin kirjasta ja siitä, miten tässä kuvattiin vaikeita asioita. Njennan jälkeläisten keskuudessa on hyvin eriäviä näkemyksiä siitä, onko saamelaisuus hävettävä vai arvostettava asia. Kosketus omaan kulttuuriin katoaa vuosikymmenten vieriessä kun kukaan ei ylläpidä sitä. Kuka enää muistaa, missä heidän juurensa ovat?

Tarinassa on monta ajanjaksoa kronologisessa järjestyksessä. Ratkaisu toimi hyvin ja oli helppoa pysyä perillä siitä, missä ajassa ja kenen kanssa missäkin luvussa oltiin. Ainoa poikkeus oli nykyaika eli vuosi 2002. Nimettömäksi jäävä nainen selvittää löytämiensä kengänpaulojen ja oman sukunsa taustaa. Osio oli muuten hyvä, mutta se oli ripoteltu muiden ajanjaksojen joukkoon. Olisin mieluummin lukenut sen kokonaan kirjan lopussa.

Kokonaisuutena tämä oli melko surullista luettavaa, koska menneisyyden taakka painoi jokaisen harteita. Kukaan ei myöskään ollut mitenkään täydellinen ihminen ja eri tavoin tulehtuneet ihmissuhteet raastoivat toisiaan ja lukijaakin.

Kirjan tiedot:

Annica Wennström: Lapinkylä: sukutarina | Bazar 2015 (1. p. 2012) | 335 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Lappskatteland. En familjesaga (2006) | Suomennos: Outi Menna

Luettu myös:

Kirjakaapin avain, Lumiomena, Kirjan pauloissa ynnä muut

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 6. Kirja liittyy saamelaisten historiaan

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta.

Lue maailma vuodessa -haasteessa luetaan helmikuussa keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Valintani tähän oli zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirjan.

Tämä olikin helppo valinta, koska Muistojen kirja on ollut minulla lainassa aiemminkin, mutta en silloin saanut luettua sitä. Löytyipähän motivaatio yrittää uudelleen ja tykkäsin kirjasta! Se oli hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Gappahin Pimeydestä loistaa valo.

Noin puolet kirjasta istutaan Hararen kauheassa vankilassa Memoryn kanssa. Toinen puoli taas kertoo siitä, miten hän sinne joutui. Memorya syytetään hänet kasvattaneen valkoisen professorin murhasta ja hän on päättänyt kertoa tarinansa amerikkalaiselle journalistille.

Mietin alussa, että mikähän tämän kirjan juju on, mutta muistoistahan tässä on kyse. Siitä, miten ne muokkaavat elämää ja miten jonkin asian voikin muistaa tai ymmärtää hirvittävällä tavalla väärin. Memory muistaa niin varhaislapsuutensa kuin ajan Lloydin kanssa, mutta ovatko kummatkaan muistot ihan paikkansapitäviä?

Erityisen kiinnostavan tarinasta tekee se, että Memory on albiino. Koska kansanusko on Zimbabwessa vahva, häntä pidetään yleisesti vähintäänkin huonona enteenä, joskus vanhemmilleen asetettuna kirouksena. Välillä lukeminen kävi aika raskaaksikin, koska Memoryn menneisyys oli rankka eikä nykyisyyskään mitenkään mieltäylentävä ollut.

Memoryn oman tarinan taustalla tapahtuu suuria poliittisia muutoksia, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä. Maatiloja riistetään valkoisilta riistäjiltä, valta vaihtuu, korruptio kukoistaa ja rahalla ei lopulta ole enää mitään arvoa. Ihmisilläkin hädin tuskin.

Kirjan innoittamana tutustuin pikaisesti Zimbabwen historiaan. Ei mitään syväluostausta, mutta mitä nyt netistä luin. Koska lähtötasoni zimbabwetietoudessa oli nolla, olen nyt ainakin vähän viisaampi kuin ennen kirjan lukemista.

Pidin tarinasta ja pidin myös Memorysta. Hyvin ja vetävästi kirjoitettu, mutta ei mikään hyvän mielen kirja. Kirjassa tuntuu vahvasti zimbabwelainen kulttuuri ja köyhien ihmisten epätoivo. Gappahilta on suomennettu myös novellikokoelma ja pidän sen mielessä sopivaa lukuhetkeä varten.

Kirjan tiedot:

Petina Gappah: Muistojen kirja | Tammi 2017 | 307 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory (2015) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:

Lumiomena, Keltainen kirjasto, Kirjanurkkaus ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla

* Paha mieli, paras mieli : Vankila

* Lue maailma vuodessa : Keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen Tytöille jotka ajattelevat yksin on ollut harvoin kirjaston hyllyssä ilmestymisensä jälkeen. Kirjan aihe on synkkä, mutta tärkeä, ja ihmiset löytävät kirja edelleen ilahduttavan hyvin.

Minulla tähän tarttuminen kesti kirjan aiheen vuoksi. Näin rankat aiheet vaativat minulta yleensä jonkin verran ajatustyötä ennen kuin haluan syventyä niihin kirjan ajaksi. Mikä on minulta todella etuoikeutettua nynnyilyä, koska Ujuni Ahmed on elänyt kaiken tämän.

Kirja on omaelämäkerta, joten minusta on hieman hämmentävää, että se on luokiteltu romaaniksi. Ujuni Ahmed kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja kamppailustaan omien halujensa ja somaliyhteisön vaatimusten kanssa.

Miksi niin monet säännöt koskevat juuri tyttöjä? Ei niitä löydy sen enempää Koraanista kuin somalialaisesta kulttuuristakaan. Miksi valkoiset kantasuomalaiset katsovat toiseen suuntaan kun somalityttöjä kohdellaan kaltoin? Eikö kukaan todella välitä?

Kirja oli tosiaan rankkaa luettavaa ja sai pohtimaan sitä, mitä Suomessakin tapahtuu joissakin maahanmuuttajayhteisöissä ja miksi siihen ollaan niin haluttomia puuttumaan. Ahmed nostaa useaankin otteeseen esiin sen, miten kauheaa on, kun rasistit tuntuvat olevan ainakin puheen tasolla huolestuneempia somalityttöjen hyvinvoinnista kuin muut valkoiset suomalaiset, feministit mukaan lukien. Ei sen niin pitäisi olla.

Ahmedin tarina on täynnä kipeitä asioita ja ei voi kuin ihailla sitä, miten hän on noussut etenkin somalityttöjen ja -naisten oikeuksien esipuhujaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen omassa yhteisössään on paljon niitä, joille hän on yhteisön häpeäpilkku. Hän ja Fenix Helsinki ovat tehneet valtavasti työtä, jotta Suomen lakiin kirjattiin erillinen tyttöjen silpomisen kriminalisointia koskeva kohta.

Kirjana tämä tosiaan oli koskettava ja erilainen nuoren naisen kasvukertomus. Työkaverini on nähnyt kirjasto tehdyn näytelmän ja sanoi, että harvinaista kyllä se oli hänestä jopa parempi kuin kirja. Täytyy siis käydä katsomassa se jos tilaisuus ikinä tulee kohdalla.

Kirjan tiedot:

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin | WSOY 2022 | 226 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Reader why did I marry him ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja [50/50]

* Elämänkertabingo : Kirjoittaja

* Paha mieli, paras mieli : Itsetuhoisuus

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Paperissa ilmoitettiin että kyseessä oli väliaikainen järjestely: viitenä päivänä sähkö olisi poikki tunnin ajan iltakahdeksasta alkaen.

Olen pyöritellyt Jhumpa Lahirin kirjoja käsissäni kerran jos toisenkin, mutta yksikään niistä ei ole jostain syystä päätynyt koskaan mukaani. Vähän sääli, koska ainakin Tämä siunattu koti oli hyvä.

Jokseenkin masentava, mutta hyvä.

Kyseessä on Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 voittanut novellikokoelma. Novellien yhteinen kantava teema on Intia, jossa osa päähenkilöistä asuu ja jossa osan juuret ovat. Tunnepuolella vahvin teema on ulkopuolisuuden tunne omassa yhteisössä, perheessä tai muilla mailla vierahilla.

Tämä ei todellakaan ollut mikään iloinen kirja ja novelleissa käsitellään esimerkiksi sotaa, köyhyyttä ja kohtukuolemaa. Onnellisin loppu taisi olla kokoelman viimeisessä tarinassa Kolmas ja viimeinen maanosa. Siinä intialainen päähenkilö sentään onnistuu elämässään ja sopeutuu lopulta vieraaseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Kokonaisuutena kiinnostava kirja ja kurkistus intialaiseen kulttuuriin. Kulttuuri ja oma kokemus siitä on kirjassa vahvasti läsnä joka novellissa vaikka päähenkilöt eivät Intiassa asuisikaan.

Kirjan tiedot:

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti | Tammi 2001 | 221 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Interpreter of Maladies (1999) | Suomennos: Kersti Juva

Luettu myös:

Lumiomena, Kirjanurkkaus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja [49/50]

Ashley Robin Franklin: The Hills of Estrella Roja

Jos joku etsii pimeneviin iltoihin jännitystä, yliluonnollisia juttuja ja queer-hahmoja, niin tässäpä niitä olisi. Ashley Robin Franklinin YA-sarjakuva The Hills of Estrella Roja oli yllättävän kiva, ja onneksi annoin sille mahdollisuuden vaikka tuo kansikuva ei niin houkutellutkaan.

College-opiskelija Katilla ja hänen bestiksellään on yliluonnollisiin ilmiöihin keskittyvä podcast. Anonyymi vinkki vetää Katin Estrelle Rojan kylään, jonka lähistöllä on nähty outoja valoja. Samaan kylään palaa myös Mari, jonka isoäiti on yllättäen kuollut. Estelle Rojan salaisuuksia selvitellessään tytöt ei niin yllättäen ihastuvat toisiinsa.

En pitänyt piirrostyylistä kovin paljoa, mutta toisaalta pakko myöntää, että jokin siinä toimi yhdessä hyvin rakennetun juonen kanssa. Sisäänpäin kääntynyt kylä ja ynseät asukkaat tuntuivat ahdistavilta, ja jännitys tiivistyi tarinan edetessä. Oli myös kiva, että se yliluonnollinen juttu tässä oli minulle aivan uusi ja nostettu meksikolaisesta kulttuurista.

Pidin myös siitä, miten olennaisia Marin sukulaiset olivat tarinassa. Tai oikeastaan sukulaisnaiset. Tämä oli hyvin naiskeskeinen tarina, jossa ei montaa vuorosanaa miehille annettu. Mari, hänen äitinsä ja pikkusiskonsa ovat sukunsa keskellä ulkopuolisia, koska äiti muutti aikoja sitten pois Estrelle Rojasta. Vierauden ja vähän myös katkeruuden tunne tuli hyvin esiin molemmin puolin.

Kyräilevät kyläläiset.
(s. 60)

Ulkopuolisuus teemana kärjistyi aina, kun Kat yritti puhua kyläläisten kanssa. Estrelle Rojassa ei paljon vieraita nähdä ja kaikki uudet ihmiset ovat ennen kaikkea epäilyttäviä. Queerius ei kuitenkaan ollut kirjassa kenellekään ongelma.

Kirjan tiedot:

Ashley Robin Franklin: The Hills of Estrella Roja | Glarion Books 2023 | 404 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Nopeasti luettu

SJ Sindu & Nabi H. Ali: Shakti

SJ Sindun ja Nabi H. Alin lanu-sarjakuvassa Shakti oli minulle jotain uutta! Sen maaginen maailma nimittäin nousee intialaisista myyteistä ja perinteistä.

12-vuotias Shakti muuttaa taas uudelle paikkakunnalle äitiensä kanssa. Shakti on kyllästynyt muuttamaan ja toivoo, että saisi tällä kertaa ystäviä, jotka hän saisi jopa pitää. Oma porukka löytyykin niistä, joita koulun ilkeimmät tytöt kiusaavat eniten. Kiusaajat ovat saaneet opettajatkin pauloihinsa taikakeinoin ja Shaktin täytyy nojata perheensä magiaan pelastaakseen koko kaupungin.

Intialaisen mytologian lisäksi ilahduin vallan siitä, miten moninainen tarina muutenkin oli. Shaktin ystäväpiiristä löytyy erilaisia etnisyyksiä ja luonteita sekä eri muotoisia kehoja.

Sikäli kun piirrosjälkeä osasin katsoa, Shaktin raskaana oleva Terri-äiti on musta ja Rita-äiti puolestaan intialaista syntyperään. Ritan kulttuuri näkyy perheen arjessa pukeutumisesta pieneen kotialttariin, perinnöllisistä taikavoimista nyt puhumattakaan.

Shaktin äidit.
(s. 145)

Tykkäsin myös kirjan maailmasta. Magia ei ole oikeastaan salaisuus, mutta harvat kuitenkaan ryhtyvät puuhaamaan sen kanssa. Shaktin suku on saanut voimansa jumalatar Durga Malta, jonka toinen puoli on kaaosta rakastava Kali Ma.

Aivan, se monikätinen ja pelottava kuoleman jumalatar. Shakti mokaa pikkuisen kutsuessaan Durgaa avukseen ja sitten päänvaivana ovatkin paitsi kiusaajanoidat, myös apuun omalla tavallaan tullut Kali.

Pidin aivan erityisesti siitä, että tällä oli kiusaajatarinalle epätyypillinen loppu. Usein kiusattu päähenkilö antaa anteeksi ja jopa päätyy kiusaajien ystäväksi. Ei tällä kertaa. Shakti näkee vilauksen siitä, miksi kiusaajat ovat sellaisia kuin ovat ja pystyy päästämään irti omasta vihastaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki on annettu anteeksi ja että kiusaajat ovat syyttömiä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tarinasta ja piirrostyylistä myös! Lisäksi tässä oli kiinnostava sivujuoni säärikarvoista. Onko niitä pakko ajaa vai ei?

Kirjan tiedot:

SJ Sindu & Nabi H. Ali: Shakti | HarperAlley 2023 | 245 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Kirjan nimessä on erisnimi

Karin Bojs: Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmiset historiaa

Seitsemän vuotta sitten, vuonna 2015, kirjoitin kirjan nimeltä Homo europaeus: Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Suom. 2016).

Ja tämän Euroopan esiäidit luettuani minua kiinnostaisi lukea sekin, mutta toisaalta se tuntuu vähän turhalta. Karin Bojs sanoo suoraan esipuheessa, että seitsemässä vuodessa esihistorian tutkimus on edistynyt niin paljon, että siinä on väistämättä vanhentunutta tietoa.

Joten tyydyn tähän ja olen tähän tyytyväinen. Euroopan esiäideissä on vähän erilainen ja tosi kiinnostava näkökulma esihistoriaan. Bojs lähtee vastaamaan kysymykseen siitä, onko muinaisuudessa ollut kiistämättömiä matriarkaatteja, jotka patriarkaatit raa’asti syrjäyttivät.

Se jää vähän sivujuoneksi kun Bojs oikein intoutuu selittämään, miten eurooppalaiset esihistorialliset yhteiskunnat muodostuivat ja mitä niissä tehtiin. Bojs kirjoittaa sujuvasti ja kansantajuisesti, joten lukijalla ei tarvitse olla mitään syvempää historiataustaa tämän ymmärtämiseksi. Kirjassa on myös pari karttaa ja valokuvia joistakin esineistä havainnollistamaan sitä, missä liikutaan ja millaisia esineitä aikoinaan on tehty.

Kirja olikin vallan mainiota ja vetävää luettavaa. Suosittelen ehdottomasti jos esihistoria vähänkään kiinnostaa!

Plussaa myös siitä, että suurin osa tutkijoista, joihin Bojs viittaa, ovat naisia. Mietin lukiessani, että onko tämä ollut ihan harkittu valinta naistutkijoiden esiin nostamiseksi vai onko edelleen niin, että kirjan aihe eli naisten elämä kiinnostaa harvempaa miestutkijaa? Vai molemmat?

Koska kirjan lähtökohtana oli naisiin liittyvä kysymys, Bojs kertoo eurooppalaisten historiaa naisia unohtamatta. Kivikirveitä joo, mutta ei yhteisö ole koskaan voinut rakentua vain niiden varaan. On tarvittu kankaita, ruokaa, koruja, rituaaleja ja vaikka mitä, mistä on jäänyt vähemmän jälkiä. Nämä asiat ovat luultavasti kuuluneet enemmän naisten elämänpiiriin.

Ja vastauksena siihen alkuperäiseen kysymykseen: matriarkaattiutopioita ei todennäköisesti ole ollut olemassa. Mutta wanhaakin wanhemmat metsästäjä-keräilijä- ja maanviljelijäyhteisöt olivat useimmiten tasa-arvoisempia kuin sellaiset 5000 vuotta sitten Eurooppaan muuttaneet indoeurooppalaiset tyypit. Heidän mukanaan tuli patriarkaatti, joka pienensi esiäitiemme tilaa huomattavasti.

Tässä kirjassa muuten mainitaan pari kertaa Jean M. Untinen-Auel, joten olen nyt sitten viimein varannut Hevosten laakson itselleni. Luolakarhun klaanista onkin jo aikaa.

Kirjan tiedot:

Karin Bojs: Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmiset historiaa | Minerva 2023 | 270 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Europas mördar - de senaste 43 000 åren (2022) | Suomennos: Jänis Louhivuori

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kirjassa on kuvia

* Vahvat naiset 2024 : Tietokirja

Bushra Rehman: Roses, in the Mouth of a Lion

Corona, I’m talking about a little village perched under the number 7 train in Queens between Junction Boulevard and 111th Street.

Tartuin tähän Bushra Rehmanin Roses, in the Mouth of a Lion -kirjaan sekä erikoisen nimen että hienon kannen vuoksi. Kyllä olen joskus niin pinnallinen kirjojen suhteen. Mutta tämä osoittautuikin vetäväksi ja mielenkiintoiseksi kirjaksi.

Tarina sijoittuu 1980-luvun Coronaan, Queensiin piirikuntaan, ja kattaa vuodet 1985-1989. Tänä aikana Razia kasvaa nuoresta tytöstä teini-ikäiseksi ja ulos siitä roolista, johon häntä on kasvatettu. Razia on toisen polven maahanmuuttaja, jonka vanhemmat ovat kotoisin Pakistanista.

Kirja on kiinnostava kuvaus toisesta kulttuurista ja siitä, millaista on kasvaa kahden kulttuurin välissä. Razia huomioi varsin kirpeästi, että vaikka Coronan pakistanilaiset ovat lähteneet Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa, he eivät itse asiassa halua muuttaa montaakaan asiaa elämässään Raziakin arvostaa perheensä kulttuuria ja uskontoa, mutta huomaa myös miten ahdas etenkin tytön lokero on.

Hyytävin kuvaus koskeekin nuoria tyttöjä ja sitä, mitä varten heitä kasvatetaan. Vähänkään kipakammat tytöt kiikutetaan kiireesti Pakistaniin naimaan paikallinen mies. Kiltit tytöt puolestaan naitetaan miehille, jotka haluavat matkalipun ja oleskeluluvan Yhdysvaltoihin.

I knew the Aunty’s nephew was like the young uncles from my childhood. For them, us first-gen Pakistani girls were a forest of green cards. We were groomed like Christmas trees, thinking we were growing, but we were just being readied to be cut down. They were coming for us.

(s. 137)

Razian kasvutarina on myös matka ymmärtämään omaa seksuaalisuuttaan. Hämmentävät tunteet kirkastuvat ennen pitkää ymmärrykseksi siitä, että hän pitääkin tytöistä.

Tykkäsin kirjasta ja Raziasta ja siitä, miten Coronan pakistanilaisia ja heidän identiteettiään kuvataan. Razian maailma avautuu iän karttuessa hyvin luontevasti. Tarina tuntui hyvin elävältä ja vaikka vuodenajat vaihtuvat, minulle jäi päällimmäisenä mieleen kuva kuumasta kesästä.

Tarina päättyy Razian vaikeaan valintaan ja sellaiseen “tästä se alkaa” -cliffhangeriin. Harmi, että tälle ei ole jatkoa!

Kirjan tiedot:

Bushra Rehman: Roses, in the Mouth of a Lion | Flatiron Books 2022 | 276 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Queer-lukuhaaste 2024 : Queerius ja uskonto

* Vahvat naiset 2024 : Itsenäisyys

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina

Huivi oli ensimmäisiä asioita, joista Saran kanssa puhuimme, kun aloimme työstää tätä kirjaa.

Kuuntelin viime vuoden puolella etänä Helsingin Kirjamessujen ohjelmistoa. Yksi kiinnostava ohjelmanumero oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin haastattelu, joka koski sekä tätä Ainoa huoneessa -kirjaa että tietenkin Saraa itseään.

Siinä vaiheessa kirja oli ilmestynyt ainoastaan äänikirjana ja olikin kiva yllätys kuulla, että se ilmestyy myös painettuna. En osaa sanoa millainen kokemus tämä on kuunneltuna, mutta itse luettuna tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu kirja kiinnostavasta ja vähän erilaisesta suomalaisesta elämästä.

Ainoa huoneessa on siis Sara Salmanin elämäkerta, jossa painotus on Saran valinnassa käyttää huivia ja siinä, mitä se hänelle itselleen merkitsee. Kirjan nimi viittaa siihen, miten hän on usein huoneen ainoa henkilö, jolla on huivi tai joka on muslimi tai joka on rodullistettu tai vähintäänkin ainoa, jolla on sukujuuria Iranissa.

Pidin kirjasta, joka kertoo sekä Sarasta että suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista. Ei sillä, että olisin yllättynyt Saran kohtaamista ennakkoluuloista tai rasismista, mutta on aina eri asia tietää noin yleisesti kuin kuulla jonkun omakohtainen kokemus niistä. 

Jokaisen, jonka mielestä joka ikinen huiviin pukeutuva musliminainen on alistettu ja pakotettu, olisi syytä lukea tämä kirja. Osa naisista on, ikävä kyllä, mutta osalle kyseessä on aidosti oma valinta, jota pitäisi kunnioittaa.

Kirja ei kuitenkaan ole silkkaa kurjistelua vaan kasvukertomus ja tarina oman itsensä löytämisestä. Sarasta piirtyy kuva vahvasta naisesta, joka on ylpeä sekä kahdesta kulttuuristaan että omasta uskostaan, jonka konkreettinen ilmentymä huivi on.

Kyky rakastaa itseään on arvokkainta, mitä meillä on.

(s. 184)

Kirjassa hän kertoo siitä, miten ei lapsena ja nuorena löytänyt esikuvia oikeastaan mistään. Sanoisinpa, että moni nuori muslimityttö saa nyt Sarasta hienon esikuvan ja esimerkin siitä, että huivi ei estä elämästä oman näköistä elämää edes Suomessa.

Kirjan tiedot:

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina | Storytel 2023 | 224 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : TV/Elokuva/Näyttämötaide

* Vahvat naiset 2024 : Voima

Nnedi Okorafor, John Jennings & David Brame: After the Rain

Nnedi Okoraforin novelliin On the Road perustuva sarjakuva After the Rain tapahtuu Nigeriassa, joka on minulle kirjallisesti harvinainen maa. En ainakaan muista lukeneeni muuta sinne sijoittuvaa kuin Oyinkan Braihtwaiten Sisareni, sarjamurhaajan. 

Eli minulle uusi ja eksoottinen tapahtumapaikka kiinnosti, samoin se, että tarina nojaa vahvasti nigerialaiseen kansanperinteeseen.

Amerikkalainen Chioma, ammatiltaan poliisi, on vierailulla isoäitinsä luona. Kolmen päivän rankkasateen jälkeen oven takana seisoo niin vakavasti loukkaantunut poika, että hänen ei pitäisi olla elossa. Chioma koskee poikaan ja siitä se riemu sitten repeääkin. Hän alkaa vaistota ja nähdä outoja asioita, joista isoäiti ja -täti tietävät enemmän kuin hän itse.

Tarinassa yhdistyvät kansantarinat ja kauhu, jonka kuvitus tuo tehokkaasti esille. Tykkäsin kirjan vahvoista väreistä ja siitä, että sivut oli täytetty usein kokonaan. Ei kauhun tai synkkyyden tarvitse aina olla mustavalkoista.

Pelkoa ruudun ulkopuolelta.
(s. 60)

Tämän suhteen minun oma lukuongelmani oli kuitenkin se, että nigerialainen kulttuuri ja kansanperinne ovat minulle aivan vieraita. Yhtäältä en pidä siitä, että jokainen asia selitetään puhki, mutta toisaalta en oikein päässyt jyvälle siitä, mistä tässä nyt olikaan kyse. Kokonaisuutena ja etenkin loppuratkaisun huomioon ottaen tämä myös tuntui vain prologilta pitemmälle tarinalle.

Olisikin mielenkiintoista lukea On the Road -novelli vertailun vuoksi. Aukeaisiko se paremmin ja tuntuisiko se kokonaiselta tarinalta eikä sellaisen alulta?

Kirjan tiedot:
Nnedi Okorafor, John Jennings & David Brame: After the Rain | Abrams ComicArts 2021 | 126 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2024 : 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet [15/50]
* Luonto sivuilla vol. 3 : Vesisade
* Vuosi Afrikassa: Kirja 1

Taiga Sassa: Bird ihmemaassa 1

Vuonna 1878 englantilainen Isabella Bird saapuu Japaniin. Hän haluaa matkata maan halki päämääränään Ezon saari eli nykyinen Hokkaido. Matkan tarkoitus on tutustua japanilaiseen kulttuuriin ja dokumentoida sitä ennen kuin se häviää länsimaistumisen myötä.

Olipas mielenkiintoinen uuden mangasarjan avaus! Isabella Bird on siis todellinen historiallinen henkilö, jonka aivan todellisesta matkasta tämä sarja kertoo. Manga perustuu Birdin Unbeaten Tracks in Japan -kirjaan (1879), joka koostuu hänen sisarelleen lähettämistä kirjeistä. Kirja on muuten luettavissa Project Gutenbergissä, fakta jonka aion pitää mielessä.

Sarjan alussa Bird saapuu Japaniin ja hankkii ensimmäisenä itselleen sekä matkaluvan että kielitaitoisen oppaan. Itolla on kaikesta päätellen erikoinen menneisyys ja Birdiä varoitetaan lähtemästä vieraan miehen mukaan syrjäkylille, mutta Bird ei juuri piittaa varoituksista.

Astetta hienommalle englantilaiselle neidille on luvassa muutamia epämukavia yllätyksiä, mutta eivät ne hänen päätään käännä. Bird on selvästikin ollut rohkea ja päättäväinen nainen, joka vaikuttaa olleen aidosti kiinnostunut Japanista ja japanilaisesta kulttuurista. Ei hän kaikkia tapoja haluaisi itse noudattaa, mutta toisaalta hän kykenee myös kunnioittamaan niitä.

Ainoa miinus kirjalle siitä, että Bird punastelee niin paljon koko ajan ja että hänet on kuvattu selvästi nuorempana kuin hän oikeasti matkalla olikaan. Oikea Bird oli tätä reissua tehdessään 46-vuotias, manga-Bird näyttää parikymppiseltä.

Mutta, näillä näkymin aion lukea kaikki sarjan kymmenen osaa. Tämä vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta historialliselta matkakertomukselta.

Kirjan tiedot:
Taiga Sassa: Bird ihmemaassa 1 | Sangatsu Manga 2023 | 229 sivua | Kirjastosta
Japaninkielinen alkuteos: Fushigi no kuni no Bird. Vol 1 (2015) | Suomennos: Antti Valkama

Haasteet:
* Luonto sivuilla vol. 3 : Vaellus

Zoulfa Katouh: Sitruunapuiden aika

Vierekkäin on kolme nahistunutta sitruunaa ja muovipussillinen pitaleipää, joka on pikemmin kuivaa kuin homeista.

18-vuotias Salama elää keskellä Syyrian sisällissotaa. Hän työskentelee vapaaehtoisena sairaalassa ja pohtii, pitäisikö paeta maasta vai jäädä vaarojen keskelle. Eräänä päivänä Salama tapaa Kenanin, joka miettii samoja asioita.

Olipahan erilainen nuorten aikuisten kirja. Kauniin ja raikkaan kannen sisällä olevasta tarinasta oli kepeys kaukana. Luin tämän ahmimalla, koska oli aivan pakko saada tietää, miten Salaman, Kenanin ja muiden kirjan hahmojen käy.

Tarina sijoittuu vuosiin 2011-2012 eli Syyrian sodan alkupuolelle. Sama sota on muuten käynnissä edelleen vaikka se onkin uutisoinnissa jo jäänyt muiden aiheiden alle. Kapinalliset nousivat vastustamaan hallitusta ja siitä lähtien siviilien osa on ollut kurja.

Salaman farmaseutin opinnot jäivät yhteen vuoteen ja sen jälkeen hän on oppinut sitomaan haavoja, ompelemaa tikkejä ja amputoimaan raajoja. Kirja ei mässäile verellä, mutta sodan raaka todellisuus ja tragedia on myös Salaman todellisuutta. Hän on jo menettänyt läheisiään eikä mene päivääkään etteikö hän näkisi kuolevia ihmisiä.

Olennaista tarinassa on sekin, miten sotatila ja Salaman kokemat kauheudet ovat vaikuttaneet hänen mielenterveyteensä. Hän näkee hallusinaatioita ja tietää sen, Kenanin pikkuveli puolestaan ei puhu. Mistäpä he apua saisivat, kun maan tilanne on mikä on?

Yksi mielestäni koskettavimmista kohtauksista olikin se, jossa Kenan toteaa ettei tiedä, miten voisi enää auttaa Salamaa. Pidin vakavasävyisestä romanssista, johon oman erikoisuutensa toi nuorten usko. He ovat tietenkin muslimeita ja kunnioittavat uskonsa asettamia rajoja. Hijab on Salamalle arkinen, mutta merkityksellinen vaate. Pidin muutenkin siitä, miten kirjassa kuvattiin syyrialaista kulttuuria.

Kaiken kaikkiaan kirja siis pohtii vakavia aiheita. Millaista on menettää kaikki, joka on sinulle tuttua? Voitko paeta maasta, jota rakastat, mutta joka on muuttunut vihamieliseksi? Miksi muu maailma ei tunnu välittävän? Ei edes pakolaisista, joita ryöstetään ja jotka hukkuvat Välimereen?

Hieno kirja ja toivon, että siihen tartutaan sen pituudesta (571 sivua) huolimatta. Fontti on tavallista isompaa!

Kirjan tiedot:

Zoulfa Katouh: Sitruunapuiden aika | Tammi 2023 | 571 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: As Long as the Lemon Trees Grow (2022) | Suomennos: Helene Bützow

Luettu myös:

Ainakin Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:
* Helmet 2023 : 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla [46/50]
* YA-lukuhaaste 2023 : Päähenkilö on erilainen kuin sinä
* Herkulliset kirjat 2023 : Kirjan kannessa on hedelmiä