Ross Montgomery: Maailmanlopun murha (Stockingham & Pike #01)

Luin pitkästä aikaa dekkarin! Ja aloitin näköjään uuden sarjan, koska haluan kyllä lukea jatko-osankin. En tosiaan ole suurin dekkari-intoilija, mutta tässä oli hyvänä houkuttimena historiallinen miljöö ja pyrstötähti.

Ollaan siis vuodessa 1910 ja Halleyn komeetta lähestyy. Maailmanlopun kulttiin hurahtanut varakreivi lukitsee kartanonsa ovet ja ikkunat, jotta kaikki sisällä olijat jäisivät henkiin pyrstötähden vilahtaessa ohi. Kun aamu valkenee, varakreivi on oikaissut koipensa eikä aivan omin avuin.

Murhaa lähtevät selvittämään varakreivin iäkäs täti, Decima-neiti, sekä taloon juuri palkattu nuori Stephen. Decimaa ajaa uteliaisuus ja tilaisuus tehdä kerrankin jotain. Stephenillä puolestaan on hyvä syy kiinnostua oikean syyllisen henkilöllisyydestä, onhan hän itse pääepäilty.

Tykkäsin tästä ja naurahdin ääneen parissa kohdassa. Kipakka Decima ja naiivimpi Stephen muodostavat hyvän parivaljakon, joilla kestää aikansa löytää yhteinen sävel. Tai edes sama kappale, jota soitetaan yhdessä enemmän tai vähemmän epävireisesti. Kummallakin on menneisyyden painolastia, mutta siihen ei niin syvennytä niin kovin paljon tässä osassa.

“Niin! Meidän molempien täytyy pynttäytyä parhaimpiimme tänä iltana. Mehän olemme menossa sukupäivälliselle.”

Minä tuijotin häntä. “Olemmeko?”

“Tietenkin!” hän sanoi. “Päivälliset pastorin kanssa? Pöytä täynnä epäiltyjä salaisuuksien kartanossa? En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta. On aika ravistella herhiläispesää oikein olan takaa.”

(s. 239)

Tarina eteni nopeasti ja se olikin jaettu melko lyhyisiin kappaleisiin, jotka oli otsikoitu päivämäärällä ja kellonajalla. Koko juttu kestää muutaman päivän ja tarinassa kuljetaan nimenomaan Stephenin matkassa. Decima oli minusta kuitenkin kiinnostavampi älykkäänä ja uteliaana naisena, jolle ei ollut annettu suuriakaan mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Tykkäsin myös kirjan yhteiskunnallisesta puolesta. Kartanomiljöö antaa paljon tilaisuuksia osoittaa, miten eri maailmoissa palvelijat ja isäntäväki elävät. Hienon talon vallasväki näkee palvelijat usein huonekaluina ja unohtaa, että näillä huonekaluilla on silmät, korvat ja pitkä muisti.

Ja tässä nimenomaisessa kirjassa tykkäsin myös suljetun huoneen mysteeristä ja siitä tunnelmasta, jonka komeetan lähestyminen tähän luo. Taivaan ilmiöt ovat kiinnostavia ja oli kiva lukea kirja, jossa sellainen oli olennainen osa koko tarinaa.

Kirjan tiedot:

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha. WSOY 2026. 387 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Murder at the World’s End (2025). Suomennos Nina Mäki-Kihniä.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 23. Cozy crime -dekkari

Leonie Swann: Murha laitumella

“Eilen hän oli vielä terve,” Maude sanoi.

Kävin tuossa taannoin leffateatterissa katsomassa Lammasetsivät, joka murhaavasta aiheestaan huolimatta oli koko perheen elokuva. Leffaseurani sanoi, että kirja, johon elokuva perustuu, oli melko erilainen, joten pitihän se lukea.

Ja lammaspäähenkilöistä huolimatta tämä olikin aivan aikuisten kirja. Teemat ovat huomattavasti monimutkaisempia ja synkempiä vaikka ne huvittavien lammaskertojien kautta kerrotaankin. Kirjan huumori syntyykin siitä, miten eri tavalla lampaat näkevät maailman ja tulkitsevat ihmisten toimia.

Tarinan keskiössä on siis lammaspaimenen surma. George löytyy niityltä lapio rinnassaan ja lammaslauma päättää selvittää, kuka hänet kolkkasi. Läheinen kylä on täynnä epäilyttäviä ihmisiä, ja Georgen niityillä on tehty muitakin kyseenalaisia asioita kuin isketty paimenta lapiolla.

Minulla kesti monta päivää lukea tämä, koska herkullisesta asetelmastaan huolimatta tämä ei vain pitänyt mielenkiintoani yllä. Tarina tuntui välillä tahtomattaan sekavalta ja lampaiden merkilliset filosofiat eivät aina tuoneet tarinaan mitään lisää, selkeydestä puhumattakaan.

Toisaalta tämä onnistui hyvin nimenomaan eläinkertojien kuvaamisessa. Lampaiden logiikka ja tulkinnat ovat välillä todella hauskoja, ja omalla tavallaan niiden maailmankuva on aivan vedenpitävä. Tykkäsin etenkin siitä, miten kristinuskoon liittyvät asiat hämmensivät niitä ja millaisia väärinkäsityksiä siitä syntyi.

“Pötyä”, tuhahti Ramses hermostuneena. “Saatana ei ikinä tekisi sellaista.”

Jotkut lampaat määkivät hyväksyvästi. Kukaan ei uskonut Saatanasta sellaista. Saatana oli vanhanpuolenen aasi, joka märehti joskus naapuriniityllä ja päästeli aikaa ajoin selkäpiitä karmivia kiljahduksia. Sen ääni oli todella kamala, mutta muuten se oli aina vaikuttanut harmittomalta.

(s. 57)

Täytyy jutella tästä leffaseurani kanssa ja kysyä tarkemmin, mitä mieltä hän tästä oli. Kirja, joka herättää tunteita ja keskustelua, on aina jollain tavalla hyvä kirja (jos ei sitten ole tosi huono ja keskustelu liittyy siihen).

Kirjan tiedot:

Leonie Swann: Murha laitumella. WSOY 2007. 389 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Glennkill (2005). Suomennos Helen Moster.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 36. Kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen

Neiti Marplen jäljillä

Neiti Jane Marple, kirjallisuuden etevin amatöörietsivä ja yksi Agatha Christien hienoimmista luomuksista, tavattiin ensimmäisen kerran joulukuussa 1927 novellissa nimeltä Tiistaikerho.

Halusin lyödä tällä kolme kärpästä yhdellä iskulla: Helmet-lukuhaasteen Agatha Christie -kohta, pari vuotta lukulistallani roikkunut teos ja novellikokoelma. Luen tosiaan harvemmin novelleja, koska niin lyhyet tarinat eivät ole minulle se mieluisin proosan muoto.

Tässä kirjassa tiivistyi aika hyvin syy siihen. Kirjassa on siis kaksitoista neiti Marplen tähdittämää novellia kahdeltatoista eri (nais)kirjailijalta. He ovat kaiketi saaneet melko vapaat kädet tarinoiden laatimiseen, mutta genre ja hahmo toivat tietenkin omat rajoituksensa.

Kukaan ei harmillisesti yltänyt sellaiseen “vau, mitä minä juuri luin?” -suoritukseen. Nekin novellit, joista pidin eniten, tuntuivat liian lyhyiltä, ja tämä onkin useimmiten se oma novelliongelmani. Täytyy olla todella taitava kirjailija loistavalla idealla, jotta kokonaisen tarinan saa mahtumaan pieneen sivumäärään ilman, että tarina tuntuu liian pinnalliselta tai jäävän kesken.

Turhan monessa novellissa oli myös samanlainen loppuratkaisu tai yllätyskäänne. Se ei varmasti olisi haitannut yksittäisissä teoksissa, mutta novellikokoelmassa toistoa ei oikein voinut olla huomaamatta.

Mutta, neiti Marplesta sinänsä oli kiva lukea. Teräväkatseinen amatöörietsivä ei pääse edes lomalle ilman, että joku oikaisee koipensa epäilyttävissä oloissa joko lomapaikassa tai kotikylässä. Tykkäsin eniten niistä tarinoista, joissa oli sellaista kotoisan murhaavaa tunnelmaa.

Kuten useimpien vanhojen naisten, neiti Marplen usein oletettiin pysyvän jossain tietyssä paikassa, aivan kuin hän olisi ollut kynttilänjalka tai sohvatyyny; hänellä oli kuitenkin mitä kummallisin tapa päätyä juuri sinne, missä hän halusi olla.

(s. 61-62. Alyssa Cole: Neiti Marple Manhattanilla)

Erikseen voisin mainita Elly Griffithsin Murha Villa Rosassa -novellin, jossa oli mielestäni koko kokoelman omaperäisin idea. Siitä olisi tullut mainio TV-sarjan jakso!

Kirjan tiedot:

Neiti Marplen jäljillä. WSOY 2023. 366 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Marple: Twelve New Stories (2022). Suomennos Saara Pääkkönen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 3. Kirja liittyy Agatha Christieen

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Pohjoisimman Suomenmaan etäisimmillä seuduilla sijaitsee Ruotsin hallintoon kuuluva linna, jota sanotaan Uudeksi linnaksi (Nova Arx).

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen viimeinen puuttuva kohta oli “kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle”. Laura valitsi minulle tähän Eeva Tenhusen dekkarin Mustat kalat, joka ilmestyi alun perin vuonna 1964.

Tarinassa seikkaillaan kesäisessä Olavinlinnassa, jossa tapahtuu pari pientä murhaa. Niihin sotkeentuu parikymppinen Liisa, joka on linnassa kesätöissä oppaana. Oppaiden lisäksi linnassa pyörivät niin turistit kuin arkeologinen kaivausryhmäkin, joten epäiltyjä riittää.

Olipahan herttaisen 60-lukuinen kirja! Ajankuva, kirjoitushetkensä nykyaika, oli tässä se ehdoton vahvuus. Kännyköistä ei ole tietoakaan, tupakkaa palaa jatkuvasti ja jokainen itseään kunnioittava kahvinkeittäjä pistää tarjolle myös voileipiä. Melkein tuli nälkä tätä lukiessa.

Ehkä kodikkaimmassa kohtauksessa ystäväkolmikko viettää iltaa voileipien ja kirjojen parissa, jokainen lukemassa kirjaansa omassa nurkassaan, mutta silti yhdessä. Liisa luki Nalle Puhia! Minustakin oli kiva lukea kirjaa, jossa ystävien kanssa rauhoituttiin yhdessä ja jossa uutisetkin saatiin joko painetusta sanomalehdestä tai radiosta.

Toisaalta oli tässä niitä 60-luvun huonojakin puolia. Miehiä kutsutaan ylioppilaiksi, kandeiksi, maistereiksi ja noin ylipäätään tittelinsä kautta. Nuoret naiset ovat aina neitejä siitäkin huolimatta, että he opiskelevat aivan yhtälailla kuin nämä ylioppilasmiekkosetkin. 

Samoin meinasi mennä hermo komisario Hallan kanssa. Mokoma keski-ikäinen setämies holhosi Liisaa koko ajan. Luin Kirjasammosta, että jatko-osissa he menevät naimisiin keskenään. Voi Liisa, olisit valinnut paremmin…

Ajankuvaan liittyy vahvasti kuvaus Olavinlinnasta ja siihen liittyvistä taruista. Linnan vesissä on mustia kaloja ja kummituskalustoon kuuluu tietenkin traaginen neito. Vaikka linnaa ja opaskierroksia kuvataan todella tarkasti, olisi ollut kiva, jos kirjassa olisi ollut lisänä linnan pohjapiirros.

Murhamysteerinä tämä ei ollut niin kovin jännittävä tai yllättävä, mutta kulki selkeästi Agatha Christien jalanjäljissä. Liisa olisi sopinut hyvin samaan tarinaan neiti Marplen tai Hercule Poirot’n kanssa!

Kirjan tiedot:

Eeva Tenhunen: Mustat kalat | Crime time 2013 (1. p. 1964) | 208 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Luetut, lukemattomat, Hurja hassu lukija, Lukemattomat luettavat ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle

* Paha mieli, paras mieli : Setämieskatse

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #06)

Jos Beatrice Hyde-Clare olisi ymmärtänyt, että kieltäytyessään kihlattunsa hienovaraisesta muutoksesta heidän avioliittovaloihinsa hän antaisi miehen isoäidille mahdollisuuden kerätä huoneen täyteen ihmisiä todistamaan onnellista tapahtumaa, hän olisi oitis suostunut kihlattunsa pyyntöön.

Lynn Messinan historiallinen pehmodekkarisarjan suomennokset ovat edenneet kuudenteen osaan. Pahaenteinen palatsi jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Bea ja Kesgraven herttua vihitään heti kirjan alussa. Seuraavat pari päivää Bea ratkaisee naapurissa tapahtunutta murhaa. Pankkiiritalouden huippukokki on hujautettu päättömäksi ja palvelijat syyttävät tapahtumasta toisiaan.

Yritin keksiä tästä jotain positiivista sanottavaa, ja se on tässä: ideasta olisi saanut ihan mukavan novellin. Huippukokin raa'an murhan tutkiminen, talouden värikäs palveluskunta ja Bean ensiaskeleet herttuattarena olisivat kantaneet lyhyen tarinan.

400 sivun mittaisena romaanina tämä oli pitkästyttävä pettymys. Tämä oli niin tuskallisen hidas, että välillä teki mieli heittää tämä seinään. Eräskin keskustelu kesti 80 sivua (kahdeksankymmentä!), eikä siinä paljastunut yhtään mitään tärkeää.

Pituutta lisäsi se, että melkein jokaisen repliikin välillä oli muutama sivu Bean sisäistä jaarittelua. Aiheet olivat aina samat: joko hän ihasteli herttuaansa, totesi melkein kaikkien miesten halveksivan häntä tai naisia noin yleisesti, tai tajusi sadatta kertaa olevansa omg herttuatar, kuka olisi uskonut!

Olen tykännyt sarjasta tähän asti, joten oli todella ikävää todeta tason notkahtaneen näin paljon. Tämä ei herättänyt mitään innostusta lukea sarjan seuraavaa osaa. Luultavasti kuitenkin selaan sitä sitten kun se suomennetaan. Jos vastaan ei tule tällaista tylsyyttä, saatan vielä antaa sille mahdollisuuden, mutta juuri nyt se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä…

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi | Aula & Co 2025 | 405 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Sinister Establishment (2020) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Halveksunta

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan 4., 5., 6. tai 7. kirja

P. D. James: Syystanssiaiset

Merytonin naisväen keskuudessa oltiin yhtä mieltä siitä, että Longbournin herra ja rouva Bennetillä oli ollut onnea, kun he olivat saaneet neljä viidestä tyttärestään naimisiin.

Austen-lukupiiri Lauran kanssa jatkui P. D. Jamesin Syystanssiaisilla. Ei ihan vuodenaikaan sopiva, mutta no, se ei sentään haitannut lukemista. Kokonaisuutena tämä ei kuitenkaan oikein vakuuttanut meitä kumpaakaan.

Kirjan ensimmäinen kolmannes taisi olla se kiinnostavin, siinä kun tarkasteltiin Bennetin sisarusten nykytilannetta.

Syystanssiaiset alkaa nimittäin muutamaa vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Darcyjen järjestämät perinteiset syystanssiaiset ovat ovella kun ne tönäisee syrjään katastrofi. Myrsky-yönä Pemberleyhin ilmestyy hysteerinen Lydia Wickham ja sitten hänen puolisonsa löytyy metsästä ystävänsä ruumiin vierestä.

Tämä on siis dekkari, jossa selvitetään kuka murhasikaan kapteeni Dennyn. Oikeastaan tämä tuntui oikeussalidraamalta, jotka noin yleisesti ottaen eivät ole mielilukemistani edes genren sisällä. Paljon puuduttavaa jaarittelua ja samojen asioiden toistamista, hohhoijaa.

Loppu olikin sitten ihan päinvastainen. Kummallinen yllätyskäänne seurasi toistaan ja vaikka näenkin, millaista palapeliä tässä pyrittiin rakentamaan, se ei minusta ollut kovinkaan toimiva.

Eniten minua kuitenkin haittasi tässä se, miten mieskeskeinen tarina oli. Alun jälkeen naiset tuupattiin taustalle ja tarinan kertojaksi asetettiin herra Darcy, joka lähinnä reagoi siihen mitä muut tekivät ja huomasivat. Austen on niin vahvasti naisista ja naisten elämästä kertovat kirjailija, että en oikein sulattanut tällaista äijäilyä.

En ole lukenut aiemmin P. D. Jamesin dekkareita ja luulen, että tässä oli ihan tarpeeksi kokeilua.

Kirjan tiedot:

P. D. James: Syystanssiaiset | Otava 2012 | 348 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Death Comes to Pemberley (2011) | Suomennos: Maija Kauhanen

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ynnä muut

Lynn Messina: Katala esitys (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #05)

Vera Hyde-Clare oli viettänyt suurimman osan vuosikymmenestä yrittäen sälyttää orvon sukulaistyttönsä ensimmäisen suostuvaisen, mitään epäilemättömän kosijan harteille.

Lynn Messinan Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarja jatkuu Katalalla esityksellä. Tarina alkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Bea ja Kasgraven herttua suostuvat lykkäämään häitään kokonaisella viikolla, jotta Bean perheellä ja seurapiireillä on aikaa toipua järkyttävästä kihlausuutisesta. Vihkimistä odotellessaan Bea saa uuden jutun periviholliseltaan eli naiselta, joka aikoinaan tuhosi parilla sanalla Bean alunperinkin vähäisen aseman seurapiireissä.

Jutun selvittäminen vie Bean ja Kesgraven 1800-luvun teatterimaailmaan, mikä sinänsä oli kiinnostavaa. Nämä ovat sellaisia hyvän mielen pehmodekkareita, joten rikosjuoni itsessään ei kovin kummoinen ollut ja lopun kiperä tilanne ratkaistiinkin nytkin takavasemmalta ilmaantuvalla deus ex serkulla.

Kirjaa oli kiva lukea, jos kohta toivoisin, että jatkuva Bean arvostelu loppuisi viimeinkin tai edes vähenisi huomattavasti. Juoni katkeaa tuon tuostakin muistutuksiin siitä, miten ankea Bea melkein kaikkien mielestä on ja miten ihmeellinen Kesgrave on rakastaessaan häntä.

Meri Kaparin suomennoksesta sen verran, että minua häiritsi se, miten sinuttelu ja teitittely menivät välillä aivan sekaisin. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten teititellään taas, yhden kohtauksen sisällä. Samaten henkilöiden arvoasemat toisiinsa nähden unohtuvat välillä aivan kokonaan ja sinuttelua on silloinkin, kun ei pitäisi olla.

Mutta ovat nämä sen verran leppoisia luettavia, että jatkan kyllä sarjan parissa. Jospa seuraavassa osassa päästäisiin alttarille asti!

Bea inhosi ajatusta siitä, että joku muu kuin hän itse pilkkasi Kesgravea.

Ja tämän isoäiti, tietenkin. Luonnollisestikin leskirouvalla, joka oli tuntenut Kesgraven syntymästä asti, oli myös siihen oikeus.

(s. 27)

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Katala esitys | Aula & Co. 2025 | 368 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Treacherous Performance (2019) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Helmet 2025 : 7. Hyvän mielen kirja

* Lukumatka menneisyyteen : 9. Historiallinen romaani, jossa nainen on aktiivinen toimija

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (Maisie Dobbs #01)

Vaikka nainen ei olisikaan astunut Warren Streetin metroaseman kääntöportista viimeisenä, Jack Barkerilta tuskin olisi jäänyt huomaamatta pitkä, hoikka olento laivastonsinisessä, reisimittaisessa jakussa ja yhteensopivassa, siromuotoisen nilkan paljastavassa lyhyessä vekkihameessa.

Joskus lukiessani mietin, että millähän perusteella tämäkin kirja on päätetty suomentaa juuri nyt. Jacqueline Winspearin Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu ilmestyi nimittäin alunperin englanniksi vuonna 2003. Mikä siis sai kustantajan tarttumaan tähän sarjaan yli 20 vuoden jälkeen?

Ei sillä, että valittaisin, pidin nimittäin kirjasta. Maisie itse oli välillä niin täydellinen, että vähän teki mieli pyöritellä silmiä, mutta kirjan ajankuva oli todella mukaansatempaavaa.

Tuo rikosjuttu tapahtuu vuonna 1929, mutta kirjan keskellä on pitkä takaumajakso. Se kertoo, miten tavallisen työläisen nerokas tytär päätyi palvelijaksi ja sitä kautta työnantajiensa kirjastoon. Tietenkin salalukeminen paljastuu ja Maisie saa sponsoreita auttamaan häntä elämässä eteen päin.

Etsivätoimiston perustaessaan Maisie on jo yli kolmenkymmenen, mikä oli mielestäni kiva asia. Tarinan kannalta olennaista on se, että hän ei ole nuori ja huoleton tyttönen. Maisie on elänyt ensimmäisen maailmansodan aikana ja ollut hoitajana rintamalla, koska jokaisen oli tehtävä osansa.

Se Maisien ensimmäinen juttu vaikuttaa tavalliselta uskottomuusepäilyltä. Koko juoni kiertyy kuitenkin lopulta sodan ja sen aiheuttamien traumojen ympärille. Sotatantereille lähteneet pojat ja miehet olivat sankareita, mutta miten kohdellaan sieltä palanneita, jotka eivät ikinä toivu kokemastaan? Kuka auttaa hirvittäviä fyysisiä vammoja saaneita miehiä, tai niitä, joiden mieli ei kestänyt etulinjan kauhuja?

Tykkäsin kirjasta ja siitä, miten epätavallinen ja surullinen rikosjuttu lopulta olikaan. Oikeastaan mieltäisin tämän enemmän historialliseksi kirjallisuudeksi noin yleensä, en niinkään historialliseksi dekkariksi, vaikka tämä kirjastoissa dekkariosastolle päätyykin. Rikos oli enemmänkin väline kertoa tämä puoli sodanjälkeisestä Englannista, ei niinkään se pääasia itsessään.

Sarjana Maisie Dobbs näyttää olevan peräti 18 osaa pitkä. Saapa nähdä, suomennetaanko koko sarja.

Kirjan tiedot:

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu | Tammi 2025 | 345 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Maisie Dobbs (2003) | Suomennos: Tuulia Tipa

Haasteet:

* Helmet 2025 : 22. Kirjassa lomaillaan

* Lukumatka menneisyyteen : 11. Kirjassa on kirjasto tai kirjakauppa

Richard Osman: Ratkomme murhia

On jätettävä mahdollisimman vähän johtolankoja.

Eräs eläköitynyt työkaverini kävi perjantaina palauttamassa kirjoja. Siinä samalla hän tyrkkäsi tämän Richard Osmanin uuden Ratkomme murhia -cozy crime dekkarin minulle. “Tämä oli hauska ja tässä on vielä laina-aikaa jäljellä, lue se viikonloppuna.”

No, minähän luin ja tykkäsin kyllä! Sarkastinen kuiva huumori huvitti ja mietin, että tästä saisi kyllä mainion toimintakomedian.

“En koskaan pahastu”, Tony sanoo. “Sillä lailla on säästynyt paljon aikaa tässä vuosien varrella.”

(s. 107)

Mutta, tämä siis aloittaa aivan uuden sarjan. Amy Wheeler on erittäin pätevä henkivartija, tällä kertaa vahtimassa kuuluisaa kirjailijaa Rosie D’Antoniota. Paitsi että käykin niin, että joku haluaa Amyn hengiltä. Hänellä on kokemusta rikollisten hakkaamisesta, ei jäljittämisestä, joten hän värvää avukseen appensa Steven, entisen poliisin.

Juoni harhailee vähän siellä ja täällä monen kertojan siivittämänä. Lopussa kaikki langat punotaan yhteen ja vaikka sen pääpahiksen löytyminen olikin lopulta vähän laimea juttu, tarina toimi muuten hyvin. Henkilöistä pysyi hyvin kärryillä ja vauhtia ei todellakaan puuttunut.

Pidin päähenkilöistä Amysta ja Stevestä, jotka ovat pinnalta hyvin erilaisia, mutta pohjimmiltaan kuitenkin jotenkin samanlaisia. Amy viilettää ympäri maailmaa ja Steve on käpertynyt itseensä, suruunsa ja mukavaan pikkukyläänsä.

Heitä yhdistävää tekijää eli Amyn puolisoa ja Steven poikaa Adamia nähdään vain vilaukselta. Amyn suhde häneen on suoraviivainen, Steven vaikeampi. Vaikkei tässä ihmissuhteita niin syvältä perkatakaan, kaikkien hahmojen välinen dynamiikka toimi ja tuntui uskottavalta.

No, niin uskottavalta kuin tällaisessa kirjassa voi tuntua. Tykkäsin myös Rosiesta, jolla on ollut lievästi sanoen värikäs elämä ja joka hyppää mukaan seikkailuun, koska miksipä ei? Täytyyhän ikääntyneellä kirjailijalla olla elämässä muutakin sisältöä kuin luksusta, kuumia nuoria miehiä ja kyseenalaisia piristeitä.

Ehkä pitäisi lukea viimein myös Osmanin Torstain murhakerho -sarja? Jos kirjoitustyyli on samanlainen ja hahmot yhtä kivoja, pitänen siitä varmasti.

Kirjan tiedot:

Richard Osman: Ratkomme murhia | Otava 2025 | 464 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: We Solve Murders (2024) | Suomennos: Antti Saarilahti

Haasteet:

* Helmet 2025 : 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu (Áróran tutkimuksia #05)

“Ísafold, sinä tiedät tasan tarkkaan, miten tässä käy.”

Takakannessa sanotaan, että tämä Lilja Sigurðardóttirin Sysimusta kuilu on Áróran tutkimusten viimeinen osa. Olen hieman skeptinen tämän väittämän suhteen, koska loppu jätetään auki siihen malliin, että sarjaa on helppo jatkaa tästä.

Ei kyllä pitäisi, mutta aivan varmasti kirjoittaisin itsekin jos myyntiä riittäisi ja rahaa virtaisi.

Edellisen osan eli Kuolonmustan laavan kohdalla kritisoin sen epäuskottavia juonenkäänteitä. No, niitä ja turhaa täytettä löytyi tästäkin kirjasta. Ilmeisesti minun piti sittenkin uskoa, että Áróran kuollut sisko on tosiaan jälleensyntynyt pikkutytöksi, joka muistaa edellisen elämänsä? Selvä.

Ísafoldin kohtalo, jonka lukija on tiennyt jo ensimmäisestä kirjasta alkaen, selviää viimeinkin myös poliiseille ja Áróralle. Tämän sarjan perusteella en antaisi Islannin poliisin tehtäväksi edes parkkisakkojen kirjoittamista, sen verran tunareita he vaikuttavat olevan. Murhan selvittämiseen on mennyt vuosia, koska poliisit töpeksivät heti tutkinnan alussa.

Kirjan rakenteen puolesta Ísafoldin tapauksen olisi selvittänyt noin 50 sivussa. Loput 150 sivua ovat aivan turhaa toistoa ja täytettä. Ei minua kiinnostanut sen enempää huumepomon kätyrin harharetket kuin Ísafoldin väkivaltaisen parisuhteen seuraaminenkaan. Etenkin jälkimmäinen tuntui suorastaan parisuhdeväkivallalla mässäilyltä. Näissä kappaleissa ei tullut ilmi mitään sellaista, mitä lukija ei olisi jo tiennyt edellisistä osista.

Minua harmittaa se, että en pitänyt näistä kahdesta viimeisestä kirjasta. Luin sarjan ja etenkin tämän kirjan sinnillä loppuun ja hyvänä puolena on kai sanottava, että äkkiähän nämä kyllä luki. Sääli vain, että sarjan alku oli niin paljon vahvempi kuin sen loppu.

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Sysimusta kuilu | Blue Moon 2025 | 215 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Dauðadjúp sprunga (2023) | Suomennos: Seija Holopainen

Luettu myös:

Ainakin Kuunnellut äänikirjat ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Helmet 2025 : 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #04)

Mikäli Beatrice Hyde-Clare oli hetkeäkään ajatellut korkea-arvoisen lordin kiintymyksen voittamisen estävän häntä kohtaamasta sen seuraamuksia, että oli paljastanut murhaajan loisteliaassa seurapiiritapahtumassa, hänet vapautti kuvitelmasta välittömästi hänen tätinsä, joka oli niin kauhistunut sukulaistyttönsä julkeudesta, että hädin tuskin kykeni pitämään arvokkaan hymyn kasvoillaan.

Tämä neljäs osa Lynn Messinan Beatrice Hyde-Clare -sarjaa odotteli lukemista monta kuukautta. Olen tykännyt tästä sarjasta tosi paljon, mutta jotenkin ei vain ollut aiemmin sopiva lukufiilis pienelle historialliselle murhalle.

Kohtalokas kihlaus jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Murhatun rakastajan tapaus jäi. Bea on saanut murhaajan kiinni kesken seurapiirijuhlien ja onnistunut sen tuoksinassa kihlaamaan Kesgraven herttuan. Se on tuo jälkimmäinen, joka järkyttää ihmisiä enemmän. Miten ihmeessä mitäänsanomaton Beatrice on hurmannut seurapiirien tavoitelluimman poikamiehen?

Bea itse ei ole varsinaisesti hämmästynyt, mutta lähestyvän avioliiton realiteetit alkavat painaa hänen mieltään. Laajat tilukset, suuri palveluskunta ja herttuattaren asema eivät oikein houkuta vaatimattomampaan elämään tottunutta Beaa.

Lisäksi on se pikkujuttu, että avioliitossa hän on jos ei Kesgraven omaisuutta niin melkein kuitenkin. Entä jos herttua kieltää Beaa harrastamasta murhatutkimuksia tai tekemästä mitään muutakaan hauskaa? Kun oma elämä on nyt viimeinkin löytynyt, Bea joutuu pohtimaan olisiko valmis luopumaan siitä edes herttuan vuoksi.

Vuosikymmenten ajan Bea oli vetänyt itseään yhä tiukemmalle kerälle, tehden itsensä pienemmäksi ja vähemmän tärkeäksi säilyttääkseen tätinsä ja setänsä hyvän tahdon, mutta hän tunsi vain aavistuksen kiintymystä heitä kohtaan. Kuinka paljon pahempi tilanne voisi olla Kesgraven kanssa, jota hän rakasti epätoivolla, joka melkein kauhistutti häntä?

(s. 128)

Tämän osan murhajutussa sukelletaan vielä syvemmälle historiaan. Bea nimittäin selvittää omien vanhempiensa murhaa. Ainoat tietolähteet tuntuvat olevan niiden henkilöiden muistot, jotka tunsivat hänen vanhempansa, ja jokainen heistä on nähnyt Claran ja Richardin eri tavalla. Tämä oli itse asiassa ihan kiinnostava juttu, jos kohta loppukohtaus tuli vähän turhan äkkiä.

Kokonaisuutena tämä oli sellainen välikirja. Niitä sarjan osia, joissa paketoidaan ensimmäisten kirjojen kantava juoni (Bean ja Kesgraven rakastuminen) ja siirrytään kohti seuraavaa (heidän avioliittonsa onnistuminen). En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin muista osista, mutta sarja saanee lisää vauhtia viidennessä osassa.

Tähän oli muuten vaihtunut suomentaja. Edelliset osat suomensi Nelli Hietala, tämän Meri Kapari.

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Kohtalokas kihlaus | Aula & Co. 2024 | 276 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Nefarious Engagement (2018) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Helmet 2025 : 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa muistellaan tai käsitellään muistoja

Anu Ojala: Jääsilkkitie

Ronja säpsähti työpuhelimen ääneen.

Tartuin Anu Ojalan Jääsilkkitiehen sekä Helmet-lukuhaasteen että erään kirjastomme tutun asiakkaan innostama. Vinkkaamme toisillemme kirjoja ja hän oli pitänyt tästä kovasti, ei vähiten siksi, että tässä liikutaan Lapissa.

Minä en pitänyt tästä ihan yhtä paljon, mutta toisaalta ahmaisin tämän yhdessä illassa. Että onpahan erittäin luettava ja vetävä kotimainen dekkari, jossa juoni jää sopivasti kesken jatko-osia varten.

Jääsilkkitiellä on kaksi kertojaa. Ronja Jentzsch on poliisi, jonka pääasiallinen toiminta-alue on Kemi-Tornio. Väkivaltaiset kuolemantapaukset linkittyvät pian huumevyyhtiin, johon sekaantuu vahingossa myös onneton tullimies Kristian, tarinan toinen kertoja.

Pidin Kristianista, jonka kautta kerrotaan kahdesta asiasta: miten tavallinen ihminen voi puolivahingossa sekaantua rikoksiin ja millaista on elää väkivaltaisessa parisuhteessa. Kristian ei lyö. Hänen vaimonsa sen sijaan pahoinpitelee sekä miestään että lastaan, eikä Kristian näe ulospääsyä tilanteesta. Häntä kohtaan oli helppo tuntea empatiaa ja ymmärtää, miksi hän teki sellaisia valintoja kuin teki.

Sen sijaan Ronjaan ei oikein saanut otetta, koska hän vain siirtyi toimintakohtauksesta toiseen. Muistisairas äiti vilahti parissa luvussa ja se onkin käytännössä ainoa asia, joka Ronjan elämästä opitaan.

Ronja ja hänen poliisikaverinsa olivat myös hirveitä mulkeroita, ja tämän vuoksi kirja ei kovin hyvää mieltä jättänyt. Tarina pyörii huumeiden ja niiden käyttäjien ympärillä, ja näillä poliiseilla ei ollut empatian rahtustakaan käyttäjiä kohtaan. Ymmärrän, että työ kyynistää, mutta rajansa kai kaikella?

Eniten jäi kauhistuttamaan kohtaus, jossa poliisit ratsaavat tutun huumetalon ja kun sieltä löytyy puolitiedotonta naista paneva mies, kukaan ei nosta sormeakaan auttaakseen naista. Sankaripoliisit siinä seistä toljottavat ja antavat selvän raiskauksen jatkua. Mitä helvettiä?

Tämän takia jäin miettimään luenko seuraavaa osaa ollenkaan. Toisaalta vetävä kirja, toisaalta en halua lukea tuollaisesta enempää.

Kirjan tiedot:

Anu Ojala: Jääsilkkitie | Like 2021 | 302 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja [45/50]

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Rouva Ariadne Oliver oli käymässä ystävättärensä Judith Butlerin luona, ja hän oli lähtenyt tämän kanssa auttamaan samana iltana pidettävien lastenkutsujen valmisteluissa.

Olen nähnyt David Suchetin TV-version tästä Agatha Christien Kurpitsajuhlasta monta kertaa, mutta kirja oli vielä lukematta. Nytpä on sekin tehty ja harvinaista kyllä, taisin pitää jaksosta enemmän kuin kirjasta. Varmaan asiaa värittää sekin, että olen niin tykästynyt sekä Suchetin Poirot'n että Zoë Wanamakerin esittämään Ariadne Oliveriin.

Dekkarikirjailija Oliver osallistuu tässä lasten halloweenjuhliin, joiden päätteeksi yksi lapsista kuolee. Oliverilla on enemmän luottoa ystäväänsä Poirot'n kuin poliisivoimiin, ja kohta Poirot kaiveleekin Woodleigh Commonin luurangot kaapista.

Tuo murhajuoni sinänsä oli nokkela vaikka muistinkin, miten se tarinassa meni. Kirjassa minua vaivasi kuitenkin se, että monia juonenlankoja jätettiin ilmaan roikkumaan. Ne luurangot vedettiin kyllä esiin, mutta kaikilla ei sitten ollutkaan mitään tekemistä minkään kanssa, joten ne unohdettiin kokonaan. Samoin monet hahmot piipahtivat tarinassa ja katosivat sitten kokonaan.

Agatha Christie otti kirjassa todella vahvasti kantaa silloisen nykymaailman tilaan. Rikollisuus tuntui lisääntyneen myös idyllisillä omakotitaloalueilla, mielenterveysongelmiin ei saanut hoitoa ja nuoriso oli tietenkin menossa aivan pilalle. Ulkomaalaisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi, etenkin tarinalle olennaisiin au paireihin, joiden monet olettivat tulleen maahan vain sopivaa aviomiestä metsästämään.

Monet Christien huolenaiheista ovat edelleen olemassa ja niitä kirjoitetaan edelleen mukaan niin dekkareihin kuin muuhunkin kirjallisuuteen. Aiheiden käsittelytapa on toki erilainen ja Christien käyttämä sanasto oli auttamattoman vanhanaikainen ja paikoin loukkaavakin.

Mutta siis, ei Christien parhaimmistoa, mutta oli kiva lukea tuttu tarina, joka sopi vielä mainiosti tähän vuodenaikaankin.

Kirjan tiedot:

Agatha Christie: Kurpitsajuhla | WSOY 1987 (1. p. 1970) | 227 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Hallowe’en Party (1969) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Halloween : Kurpitsa

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava (Áróran tutkimuksia #04)

Viimeinen jalkakyykky sai Árorán silmissä pimenemään.

Árorán tutkimukset jatkuvat! Olen tykännyt tästä Lilja Sigurðardóttirin sarjasta, mutta Kuolonmustassa laavassa juoni sai sellaisia käänteitä, että en nyt oikein tiedä mitä ajatella.

Pidän edelleen Árorásta, joka etsii yhä murhatun sisarensa ruumista. Árorá on hyvinkin kulmikas ja epätäydellinen hahmo, joka tässä osassa alkaa jo vähän pelätä itseään. Syynä ovat treenaamista buustaavat laittomat steroidit, jotka tekevät hänestä ajoittain hyvin aggressiivisen. Kiinnostava  ongelma naishahmolla!

Samoin pidin Róbertista, joka tuli aiemmissa osissa tutuksi drag-artisti nimellään Lady Gúgúlú. Róbert lähtee livohkaan, koska hänen perässään on vähemmän miellyttäviä tyyppejä. Hänen maailmanlopun mökkinsä ja sen arjen pyörittämisen kuvailu oli kiinnostavaa. Tuli jotenkin sellainen Yksin Marsissa tunnelma, vaikka Islannissa edelleen oltiinkin.

Mutta se, miksi Róbertia jahdataan, oli lievästi sanoen yllättävää ja epäuskottavaa. Ei tosin yhtä epäuskottavaa kuin se, että pieni tyttö väittää olevansa Árorán sisaren reinkarnaatio ja hänen puheensa tukevat tätä.

Oletan, että tuolle jälkimmäiselle löytyy jokin ei-yliluonnollinen selitys, mutta juonenkäänteenä se ei sopinut kirjojen tunnelmaan ollenkaan. Jäi ihan sellainen olo, että kirjailija huomasi kirjoittaneensa itsensä nurkkaan ja tarttui epätoivon oljenkorteen paljastaakseen Ísafoldin ruumiin kätköpaikan. Kai sitä olisi muitakin vaihtoehtoja ollut kuin tuo?

Uskomattomista käänteistä huolimatta tämä oli vetävästi kirjoitettu ja yöuneni jäivät turhan lyhyiksi, koska tarina oli pakko lukea loppuun saakka. Luen kyllä seuraavankin osan, joka toivottavasti ottaa vähän vähemmän kummallisia kierroksia kuin tämä…

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmusta laava | Blue Moon 2024 | 239 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Drepsvart hraun (2022) | Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Pelko

* Luonto sivuilla : Kuolema

* Halloween : Oranssia kannessa

Murder Under the Sun

Murder Under the Sun on novellikokoelma, joka keskittyy - aivan oikein - kesäisiin murhiin.

En hoksanut kirjaa varatessani, että vaikka se itsessään onkin uusi, novellit ovat vanhempia klassikoita. En myöskään tunnistanut suurinta osaa kirjailijoista, mutta enpä minä kovin intohimoinen dekkarilukija olekaan. Arthur Conan Doylen nimi sentään oli tuttu!

Kirjassa on siis yhdeksän novellia yhtä monelta eri kirjailijalta. Jostain syystä en oikein innostunut niistä ja luinkin kirjan pikkuhiljaa novelli kerrallaan.

Suosikkini olivat:

Nicholas Blake: The Long Shot - Joku ampuu hänen lordiutensa jousipyssyllä! Tämä tuntui juoneltaan, miljööltään ja hahmoiltaan todella klassiselta tarinalta. Murhaajan arvasin, mutta eipä se haitannut kun tätä oli niin rattoisaa lukea.

Arthur Conan Doyle: The Brazilian Cat - Puuma murha-aseena! Tämä tuntui enemmän kauhunovellilta kuin dekkarilta. Löytyy epäilyttävän iloinen sukulainen ja tämän vihainen vaimo, pimeä ja syystäkin hyvin pitkä yö, ja lukittu huone. Ja se puuma tietenkin.

G. D. H. & M. Cole: Birthday Gifts - Lukitun huoneen mysteeri! Myöskin hyvin klassisen tuntuinen novelli, josta tuli mieleen Agatha Christie. Olisi oikeastaan saanut olla vähän pitempi, jotta tunnelma olisi tihentynyt oikein kunnolla.

Kokoelmaan kuului myös Ellis Petersin novelli A Lift into Colmar. En tiedä missä tai milloin, mutta olen aivan varmasti lukenut sen ennenkin. Tai sitten sen juoni on niin käytetty ja ilmiselvä, että olen lukenut jonkin toisen, melkein identtisen tarinan.

Kokonaisuutena ei siis tehnyt kovin suurta vaikutusta, mutta onneksi kokoelmasta löytyi muutama kivakin novelli.

Kirjan tiedot:

Murder Under the Sun | Profile Books 2024 | 261 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kesäkirjabingo : Kesäuutuus

Agatha Christie: Lomahotellin murhat

“Ajatellaanpa vaikka noita Kenian juttuja”, majuri Palgrave virkkoi.

Vaan eipä virko kauan, koska nyt ollaan Agatha Christien dekkarissa! Tämä Lomahotellin murhat on tuttu TV:stä, mutta ei se vienyt iloa lukemisesta. Vaikka muistinkin, kuka murhaaja on, neiti Marplen juonittelua oli hauska seurata. Kukapa epäilisi, että herttainen vanha rouva on terävä kuin partaveitsi?

Muutenkin neiti Marple oli mieleeni. Heti alussa hän tuskailee luksuslomalla, jolle Raymond-kulta on hänet pakottanut. Hiekkarannat, palmut, täyden palvelun hotelli ja monotonisen aurinkoinen sää ovat vain niin tylsiä. Samaa mieltä, neiti Marple, samaa mieltä.

Neiti Marplen (tai Hercule Poirotin) läheisyydessä ei kuitenkaan kannata lomailla tai ylipäätään viettää aikaa. Ruumiita alkaa kasaantua ja neiti Marple on, jos ei suorastaan riemussaan, niin ainakin kiinnostunut. Ennen kuolemaansa majuri Palgrave aikoi näyttää valokuvan murhaajasta ja nyt kuva on kadonnut. Mikä mysteeri!

Tämä oli kyllä ihan täydellinen kesäkirja. Christie kirjoittaa kepeästi ja neiti Marple on niin mainio tarkkaillessaan lomahotellin vieraita. Osa vieraista tuntee toisensa jo vuosien takaa eivätkä he silti huomaa toisistaan kaikkea sitä, mikä on neiti Marplelle itsestään selvää.

Yhtenä kirjan teemoista onkin se, miten voit luottaa oikeastaan täysin vieraan ihmisen sanaan. Kyllähän he väittävät olevansa herra ja rouva X paikasta Y, mutta mistä sinä tiedät puhuvatko he totta?

No, nykyaikana nämä ihmiset olisivat välittömästä stalkanneet toisiaan somessa, mutta eipä se ollut mahdollista neiti Marplen aikana. Tässä ei mainita vuosilukuja, mutta tarina sijoittunee 1960-luvun alkuun, koska silloin se ilmestyikin.

Kirjan tiedot:

Agatha Christie: Lomahotellin murhat | WSOY 2023 (1. p. 1965) | 229 sivua

Englanninkielinen alkuteos: A Caribbean Mystery (1964) | Suomennos: Anna-Liisa Laine

Luettu myös:

Ainakin Hurja Hassu Lukija ja Kirjojen lumo.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Yhteisö

* Kesäkirjabingo : Kesäklassikko

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #03)

Niin myötätuntoisesti kuin Vera Hyde-Clare suhtautuikin sukulaistyttöönsä, joka oli mukiloitu pahoin väkivaltaisessa hyökkäyksessä, hänen oli myönnettävä, että tilanteeseen liittyi myös monia etuja.

Olin tähän Lynn Messinan Murhatun rakastajan tapaukseen kirjaston varausjonossa sijalla x, joten kun Aula & Co. tarjosi arvostelukappaletta, otin sen vastaan oikein mielelläni. Kiitos paljon! Tämä oli juuri sellainen hyvän mielen murhakirja, jonka toivoinkin sen olevan.

Tykkäsin sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, joiden tarinaa tämä jatkaa melko suoraan. Bea-parka on suljettu kotiin parantelemaan edellisessä osassa saamiaan mustelmia. ...Eli oikeasti Vera-täti käyttää tilaisuutta hyväkseen pitääkseen perin eksentriseksi heittäytyneen Bean poissa seurapiirien silmistä.

Vapauden lisäksi Bea kaipaa uutta murhatapausta, koska hänen ajatuksensa pyörivät jatkuvasti ärsyttävän ja hurmaavan Kesgraven herttuan ympärillä. Tilaisuus koittaa kun ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään häneltä apua. Miehen morsiamen äidin rakastaja (skandaali 1!) on kuollut kyseisen naisen sängyssä (skandaali 2!) ilmeisesti myrkytettynä (skandaali 3!).

Bea heittäytyy murhan syövereihin, mutta eihän siinä mene kuin hetki kun Kesgrave ilmestyy kiertelemään hänen ympärilleen. Murha jääkin taustalle ja pääosaan nousee Bean ja Kesgraven suhde. Olisin saattanut olla tähän pettynyt jos he eivät olisi niin vietävän hauskoja erikseen ja yhdessä. Sanonpa vain, että koskaan ei ole suudelma herättänyt niin paljon naurun sekaista myötähäpeää kuin tässä kirjassa.

Muutenkin kerronta ja henkilögalleria olivat taas niin hauskoja, että käytännössä hihittelin tieni kirjan läpi.

Hän [rouva Otley] kääntyi katsomaan Beaa. “Te ette tarvitse minua täällä, ettehän? Kyy, jota olen ruokkinut povellani, pitää äärimmäisen tärkeänä, että puhun kanssanne, mutta ei se kai ole välttämätöntä, vai onko?”

Emily loukkaantui äitinsä sanoista, vaikka oli hetki sitten ilmoittanut tyynesti uskovansa, että hänen äitinsä kykenisi murhaan. “Äiti”, hän parahti loukkaantuneella äänellä. “Kuinka voit puhua minusta noin?”

(s. 5)

Lynn Messinan lisäksi kunnia kuuluu tietenkin myös suomentajalle eli Nelli Hietalalle. 

Jatko-osaa odotellessa! Olen oikein tykästynyt tähän sarjaan ja Beaan, josta on kuoriutunut melkoinen toimintasankarisalapoliisi.

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus | Aula & Co. 2024 | 272 sivua | Arvostelukappale

Englanninkielinen alkuteos: An Infamous Betrayal (2018) | Suomennos: Nelli Hietala

Haasteet:

* Helmet 2024 : 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024 [30/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Hyvä mieli

* Vahvat naiset 2024 : Hyvä mieli

Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa (Áróran tutkimuksia #03)

Kylmä, se painautuu aluksi uhkaavana naisen pintaan joka puolelta hakien lakkaamatta tilaisuutta päästä iholle, tunkeutua vaatteiden alle, pureutua lihaan.

Oho, tämä Lilja Sigurðardóttirin dekkarisarjan uusin osa ilmestyikin nopeammin kuin luulin! Jostain syystä odotin tätä joskus maalis-huhtikuulle, joten tämän saaminen kirjastosta jo nyt oli iloinen yllätys.

Vähän vähemmän iloinen yllätys oli se, että Áróra esiintyi tässä Kalmankalpeassa maassa kovin vähän. Pidän hänestä hahmona ja tässä hän tuntui enemmän sivuhenkilöltä kuin naiselta, jonka mukaan koko sarja on nimetty. Se harmitti, mutta onneksi kirjassa oli muitakin kiinnostavia hahmoja.

Suurin rikosjuoni kytkeytyy Reykjavikin läheltä löydettyyn konttiin, jonka sisällä on neljän nuoren naisen ruumiit. Viides nainen, nigerialainen Bisi, on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä yhä elossa. Hän on yksi kirjan kertojista ja hänen kauttaan nähdään, miten ihmiskauppa toimii. Haavoittuvaisessa asemassa olevia naisia huijataan häikäilemättä. On todella surullista, että tämä on todellisuutta monelle oikeasti elävälle naiselle.

Tätä juonta tutkivat Daníel ja Helene, joista jälkimmäinen on osaltaan tuomassa kirjaan sateenkaaren värejä. Pidän siitä, että tähän sarjaan on tuotu varsin luontevasti mukaan erilaisten vähemmistöjen edustajia. Bisi, musta nainen, on myös harvinainen näky Islannissa.

Tykkäsin ihmiskauppajuonesta, joka kytkeytyy Áróran tutkimuksiin. Hänet palkataan tutkimaan Daníelin ex-vaimon uutta miesystävää, joka on vähintäänkin epäilyttävä tapaus. Tässäkin kirjassa jokaisen osan moninaiset juonet punoutuvat hienosti yhteen. 

Pidin siitä, että vaikka lukijana arvasin heti, mikä on homman nimi, se ei tehnyt kirjasta yhtään vähemmän mielenkiintoista. Ei se loppu vaan se matka, joka sitä ennen kuljetaan! Sanoo joku, joka lukee usein kirjan lopun ensimmäisenä...

Seuraavaa osaa odotellessa!

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa | Blue Moon 2024 | 255 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Náhvít jörð (2021) | Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Haasteet:

* Helmet 2024 : 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin [17/50]

* Luonto sivuilla vol. 3 : Maa

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri (Áróran tutkimuksia #02)

Meillä on hallussamme vaimosi Guðrún Aronsdóttir.

Jatketaanpa Islanti-aiheisilla dekkareilla. Tätä Lilja Sigurðardóttirin sarjaa on ilmiselvistä syistä vaikea olla vertaamatta Satu Rämön kirjoihin, joten en nyt sitten edes yritä. Tykkään tästä Áróran tutkimuksia -sarjasta enemmän kuin Hildureista.

Islanti ei ole tässä Verenpunaisessa meressäkään mikään eksoottinen ulkomaankohde, vaan selvästi sekä kirjailijan että kirjan hahmojen kotimaa. Päähenkilö Áróra on kasvanut Skotlannissa, mutta Islanti on hänelle tuttu maa. Ainoa oikein osoitteleva “tässä on nyt eri kulttuuria!!” -kohta liittyi tärkeällä tavalla kirjan murhajuoneen ja oli näin suomalaisesta näkökulmasta hyvinkin hilpeä havainto.

Toisekseen pidän enemmän tämän sarjan hahmoista. Áróra sotkeutuu sieppaustapaukseen lunnasvaatimusten vuoksi ja pian mukana pyörii myös Áróran perään haikaileva poliisi Daniel. Kumpikin on todella pätevä omalla alallaan ja pidän siitä, että heidän välejään ei vatvota loputtomiin.

Ja minusta tämä kirja oli juuri sopivan mittainen. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan jokainen kappale ja näkökulma vie tarinaa eteenpäin. Mitä pitemmälle Guðrúnin sieppauksen tutkiminen etenee, sitä monimutkaisemmaksi juoni kehittyy. Se pysyy kuitenkin napakkana ja kaikki asiat liittyvät lopulta toisiinsa hyvinkin loogisesti.

Jäin kyllä miettimään, miten Áróra ja Hildur tulisivat toimeen keskenään. Joko ihan bestiksiä tai verivihollisia, välimaastoa ei taitaisi löytyä.

Sarjan kolmas osa ilmestynee tänä keväänä ja aion ehdottomasti lukea sen. Tämän loppuun jäi roikkumaan muutama kiinnostava lanka, joista voi punoa uusia käänteitä Áróran elämään.

Kirjan tiedot:

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri | Blue Moon 2023 | 249 sivua | Kirjastosta

Islanninkielinen alkuteos: Blóðrauður sjór (2020) | Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Luettu myös:

Tuijata, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

 

Haasteet:

* Helmet 2024 : 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa [4/50]

Satu Rämö: Jakob

- En mie halua, pojista nuorin sanoi ja huitoi muutamaa sääskeä ympäriltään.

Joku tappaa ja pahoinpitelee ihmisiä Islannissa. Homman selvittäminen jää Hildurin harteille kun Jakob palaa Suomeen, mutta sitten Hildurin onkin lähdettävä Jakobia pelastamaan.

Vuoden viimeiseksi kirjaksi jää Satu Rämön dekkaritrilogian päätösosa Jakob. Juonipaljastus: ei sarja tähän pääty, vaikka tämän pitikin olla trilogia. 

En ole ollut mitenkään erityisen vaikuttunut Rämön edellisistä dekkareista, mutta kun nyt kerran tulin tämän varanneeksi niin luinpa sitten uteliaisuuttani. Minulle ei edelleenkään oikein aukea, miksi juuri näitä hypetetään näin paljon. Onnittelut kustantajalle keskinkertaisen dekkarisarjan loistavasti onnistuneesta markkinoinnista?

Tämän kirjan juoni on varsin hidas ja kaikki tapahtuu oikeastaan kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Sinänsä tuo Islanti-juoni oli kiinnostava, koska en ole ikinä ajatellutkaan, että tuollaistakin rikollisuutta on olemassa.

Jakobin Suomi-juoni oli aivan turha ja voi että minua ärsytti se, millainen kuva hänestä ja hänen naisistaan tässä luotiin. Jakob-parka on tietenkin oikeastaan syytön kaikkeen, myös omiin perseilyihinsä. Kavalat, narsistiset, epävakaat naiset ovat aina kaiken takana, eikä miehen tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta käytöksestään. Ei kuule sympatioita heru.

Kirjaa lukiessani minua häiritsi todella paljon sen huolimaton kieli. Tekstissä on runsain mitoin kömpelöitä lauserakenteita ja selvästi suoraan englanninkielestä nostettuja idiomeja ja sanavalintoja. Silmäkonvehti? Joku hymyilee vaatimattomasti kun Hildur poistuu huoneesta (tässä ei ollut mitään järkeä kohtauksen kontekstissa)? Hildur upottaa ylähuulensa olutlasiin? Oletan, että kustantajalla on ollut niin kiire saada tämä joulumarkkinoille, että kustannustoimitus on unohdettu kokonaan tai ainakin jätetty puolitiehen.

Kokonaisuutena kirjaa olisi mielestäni voinut ihan hyvin tiivistää noin kolmanneksella. Tässä on paljon tyhjäkäyntiä ja samoja asioita toistetaan koko ajan. Uskotaan, uskotaan, Hildur haluaa surffata ja Jakob neuloo puikot kilisten. Saavat surfata ja neuloa ihan rauhassa tämän jälkeen. Jos ei ihmettä tapahdu, jätän sarjan lukemisen tähän.

Kirjan tiedot:
Satu Rämö: Jakob | WSOY 2023 | 400 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kuunnellut äänikirjat, Kirjoja hyllystäni, Luetut.net ynnä muut