Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Leikkasin lehdestä talteen kuvan.

Tuskinpa olisin tätäkään kirjaa lukenut, jos Luonto sivuilla -haasteessa ei olisi ollut vastakohdat -kohtaa. En nyt muista miten päädyin lukemaan nimenomaan tämän, mutta hyvä että luin. Luen hyvin harvoin esseekokoelmia, joten tämä oli virkistävä poikkeus jo ihan senkin vuoksi.

Mutta oikeasti, pidin tästä todella paljon ja tämä herätti paljon ajatuksia! Huomasin olevani aktiivisesti jotain mieltä samalla kuin luin tätä sen sijaan, että olisin vain lukenut. Joko nyökyttelin, koska olimme Kaihovaaran kanssa samoilla linjoilla, tai sitten rypistelin kulmiani, koska ei ehkä kuitenkaan näin. Vaiko sittenkin?

Tässä on siis johdanto ja kahdeksan esseetä aiheesta ihminen ja luonto. Esseet ovat hyvin yleiskielisiä eikä tarvitse olla minkäänlainen luonnontutkija ymmärtääkseen mistä on kyse ja mitä tässä pohditaan. Lähinnä sitä, mikä on ihmisen ja luonnon suhde ja raja. Onko niitä edes?

Laitoin tämän tosiaan vastakohdat-haasteruutuun, mutta se onkin oikeastaan se asia, jota tässä eniten kyseenalaistetaan. Ovatko ihminen ja ihmisen sivilisaatio luonnon vastakohtia? Vai ovatko ne osa luontoa? Mikä edes on luonto? Miten se määritellään? Entä villi luonto, miten se liittyy mihinkään?

Ihmisen näkeminen osana luontoa ei tee luonnonsuojelusta tarpeetonta. Päinvastoin. Laajempi katse tavoittaa luonnon kaikkialle ympärillämme, ei vain koskemattoman, “villin” luonnon tuolla jossain. Luonnon suojelu ei enää riitä, meidän täytyy myös sallia luonto.

(s. 24)

Esseissä kyseenalaistetaan tavan retoriikka ja sanasto, tai ainakin haastetaan miettimään millä tavalla sanoja käytetään. Samalla pohditaan hieman pintaraapaisua syvemmältä sitä, miten ihminen näkee itsensä ja luonnon. Jäin nyt itsekin pyörittelemään mielessäni sitä, miten kaukana tai lähellä niin sanotusta villistä luonnosta ihminen onkaan, ja miksi tällaista jakoa on edes tehty.

Huomauttamisen arvoista on toki se, että toisin kuin Kaihovaara, minä en henkilökohtaisesti kaipaa syvempää luontoyhteyttä. Sori vaan, tykkään netistä, kirjoista ja sisävessasta. Sähkö on kiva juttu ja noukin mieluummin ruokani kaupan hyllyltä kuin keräilen ja metsästän sen. En halua tarpoa korvessa sääskien syötävänä ja puskaan pyllistäen yhtään enempää kuin on pakko.

Olen siis vieraantunut siitä villimmästä luonnosta ja se on minulle ihan okei, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka tuntevat toisin. Toisaalta kun näitä esseitä luin niin mieleeni tuli sekin ajatus, että enhän minä teknisesti ottaen ole vieraantunut luonnosta, koska ihminen ja ihmisen tekemät asiat ovat osa luontoa. Tämä on yksi Kaihovaaran pointeista, se että emme voi erotella ihmistä ja luontoa toisistaan.

Kiinnostava kirja siis! Suosittelen jos luontokirjallisuus ja ympäristöfilosofia yhtään kiinnostavat. Täytyy jossain välissä lukea Kaihovaaran Vieras eläin -kirjakin, se lienee yhtä mielenkiintoinen.

Kirjan tiedot:

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi

* Luonto sivuilla : Vastakohdat

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.): Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.):
Sinua on petetty: kirjoituksia
sukupuolten tasa-arvosta
203 s.
Like 2019
Kirjastosta

Tapasimme vuonna 2015 tasa-arvoteemojen parissa.

Kymmenen esseen kokoelma käsittelee tasa-arvoa ja etenkin sen puutetta Suomessa. Kokoelmaan on valittu mielenkiintoinen ja keskenään erilainen joukko kirjoittajia, joista jokainen on kirjoittanut itselleen tärkeästä tasa-arvoon littyvästä aiheesta. Pidin siitä, että esseet avasivat erilaisia näkökulmia aiheeseen ja nostivat esiin pari sellaistakin puolta, joita ei yleisessä keskustelussa juuri näe. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja Koko Hubaran esseet käsittelivät kahta enimmäkseen vaiettua aihetta, vammaisuutta ja ei-valkoisuutta suhteessa tasa-arvoon ja feminismiin. Etenkin edellinen oli minusta mielenkiintoista luettavaa.

Suurimmalla osalla ihmisiä on toimintarajoitteita  jossain elämänsä vaiheessa. Teknologian aikakaudella rajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta silloin, kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa. 

(s. 89)

Useimmat esseet eivät sinänsä tarjoa mitään uutta. Ne toteavat pitkälti samoja asioita, joista on keskusteltu muutenkin. Suomen asepalvelus ei ole tasa-arvoinen. Myrkylliset "kiltit tytöt" ja "pojat ovat poikia" -ajatusmaailmat jylläävät kotona ja koulussa. #metoo toi tervetulleita muutoksia. Aggressiivinen feministi on feministi, josta tehdään pilkkaa. Sukupuolten jako vain miehiin ja naisiin sekä sen mukanaan tuomat vanhanaikaiset stereotypiat ja oletukset ovat edelleen vahvoilla. Naiselta odotetaan yhtä, mieheltä toista. Näistä asioista on puhuttu, puhutaan nyt ja puhutaan vielä tulevaisuudessakin, koska tasa-arvon toteutumiseen on meilläkin vielä pitkä matka.

Eli noin kokonaisuutena kirjassa käsitellään tuttuja aiheita, mutta toisaalta niistä ei voi puhua liikaa.  En koe hukanneeni aikaani kirjaa lukiessani ja pysähdyin välillä miettimään, miten esseessä käsitelty aihe on ja/tai on ollut relevantti omassa elämässäni. Pidin myös siitä, että jokainen essee oli kirjoitettu helposti ymmärrettävästi ilman turhaa kapulakieltä. Jos on kiinnostunut aiheesta (ja pitäisi olla, koska se koskee kaikkia!), kirja on hyvä perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta sekä aikuisille että miksipä ei yläasteikäisellekin. Useammassakin esseessä todetaan nimittäin, että ihmisoikeudet, feminismi ja tasa-arvo kiinnostavat nuoria, jotka haluavat myös olla aktiivisesti mukana tekemässä parempaa maailmaa meille kaikille.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia [20/50]