tiistai 31. lokakuuta 2017

Lokakooste

Karo Hämäläisen Marraskuun lukuhaaste on taas täällä. Tavoite on lukea vähintään 30 sivua päivässä, joka päivä. Viime vuonna tein aiheesta viikkopäivityksiä ja ajattelin, että samalla mennään nytkin.


Kasvavasta lukupinostahan on joskus vaikea valita mitään, eikös juu? Sitä vain tuijottaa kirjoja eikä osaa sanoa millaisella lukutuulella on. Joko jostain kirjablogista tai sitten muusta keskustelusta jäi mieleeni neuvo, jota ajattelin kokeilla marraskuussa. 

Ideana on valita pinosta sellainen kirja, joka on mahdollisimman kaukana siitä, mitä viimeksi luki. Tällä tavalla lukemiseen tai aiheisiin ei kyllästy, ja lukutuulen voi yrittää pakottaa puhaltamaan. Kriteerit ovat vapaat eli voi valita vaikka eri genren tai eri maasta tulevan kirjailijan. Ihan mielenkiinnosta kokeilen miten tämä käytännössä itselläni toimii! Lukupino on tälläkin hetkellä melko monipuolinen, joten sen puolesta ei ole ongelmaa.

Tällä hetkellä minulla on kesken J. K. Rowlingin Ihmeotusten alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus. Muita käsikirjoituksia ei ole lukupinossa, mutta jos mennään vähän vaikeamman kautta (no ei ole oikeasti vaikeaa!) niin voisin lukea seuraavaksi esimerkiksi miehen kirjoittaman kirjan tai kirjan, jonka tapahtumat eivät sijoitu Amerikkaan. Tai kotimaisen kirjailijan kirjan. Tai sellaisen kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivään. Tai jospa valitsen nuo kaikki? Vaihtoehtoja riittää.


Luetut & blogatut

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
"Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Kauniilla kielellä kirjoitettu tarina vaikeasta aiheesta.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Perhesurman aamuna. Pieni, hyvin kirjoitettu tarina kauheasta aiheesta.

Tove Jansson: Muumit: parhaat sarjakuvat väreissä
Kolme muumitarinaa. Hauskaa mustaa huumoria!

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
Avaruusseikkailun päätösosa. Ehkä vähän turhan paljon tavaraa yhteen kirjaan, piti kuitenkin otteessaan loppuun saakka.

Kati Tervo: Iltalaulaja
Taiteilijan ja maalaistytön yhteinen kesä. Leppoisaa luettavaa.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo:
Iltalaulaja
204 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun.

Enpäs tiennyt Ellen Thesleffistä mitään ennen tämän kirjan lukemista. Kun sanon "en mitään" niin tarkoitan etten edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Taide ja taitelijat eivät koskaan ole olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin viitsinyt oikeasti perehtyä niihin. Tähänkin kirjaan tartuin lähinnä kauniin kannen vuoksi. Pisteet kansikuvan suunnittelijalle siitä! Taidetta se sekin on ja nyt on onnistuttu hienosti.

Tarinassa eletään vuotta 1945. Vanheneva taiteilija Ellen palaa lapsuuden kotiinsa, Casa Biancan huvilaan Hämeeseen. Hän haluaa viettää kesän huvilassa rakkaiden muistojensa ja maalaustensa parissa. Seurakseen ja avukseen Ellen saa maalaistalon tytön Taimin, joka ihailee suunnattomasti kuuluisaa taiteilijaa. 

Kaksi noin erilaista kertojaa teki sinänsä leppoisan ja juonettoman tarinan kiinnostavaksi. Ellen viettää jo elämänsä ehtoopuolta ja hänen tarinansa on muistojen, ei muutoksen tarina. Hän katsoo haikeasti Taimista uhkuvaa nuoren elämän voimaa, mutta on toisaalta tyytyväinen siihen missä ja millainen itse on. Hänellä on rakkaita muistoja sisaristaan ja ystävistään, ja yhä tarpeeksi intohimoa vimmaiseen maalaamiseen.


Nyt minulla oli minut. Sehän on paljon.
(s. 178)


Taimin tarina puolestaan on muutoksen tai pikemminkin sen kaipuun tarina. Taimin sisar asuu Helsingissä ja sinne Taimikin kaipaa, taiteen pariin. Pikkutyttönä hänellä oli tapana vakoilla Casa Biancan taiteilijoita ja hän pitää myös itseään olosuhteiden vangitsemana taiteilijana. Hän pursuaa elämää ja ideoita ilman kanavaa, jonka kautta hän voisi niitä toteuttaa. Ellen on hänelle idoli ja tavoite, jota hän mustasukkaisesti varjelee ulkomaailmalta.


Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.
(s. 201)


Tarinan taustalle pyörii koko ajan sota-ajan Suomi. On pula-aika, ja Ellenille Casa Bianca tarkoittaa myös tuoretta kalaa, jota saa niin paljon kuin jaksaa joesta nostaa. Taimin isä juo jatkuvasti hukuttaakseen rintamalta tuodut muistonsa, ja naapurin poika Toivo on kaivanut haudan myös lapsuudenystävälleen. Pidin paljon siitä miten tällaiset asiat oli punottu tarinaan osoittelematta niitä sen kummemmin. 

Sinänsä kirja ei ollut sen suurempi lukuelämys, mutta mukavaa luettavaa kuitenkin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 39. ikääntymisestä kertova kirja [34/50]

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Salaisuus
189 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Ruumiini ei halua sitä, mitä aivot haluavat.

Tämäpäs ilmestyikin äkkiä! Kuten jo edellisen osan kohdalla sanoin, tästä on käytännössä mahdotonta puhua ilman juonipaljastuksia edellisiin osiin. Äkkiä pois jos vasta aloitat sarjan lukemisen!

Viimeistä osaa viedään ja vauhti on välillä turhankin kova. Tässä maailmassa olisi varmasti ollut aineksia pitemmäksikin sarjaksi, mutta toisaalta on hyvä lopettaa ajoissa. On sarjoja, jotka jatkuvat ihan liian pitkään ja vielä pitempään. Jäin silti kuvittelemaan millainen loppu olisi rakenteellisesti ollut jos sarjassa olisi vielä seitsemäskin kirja. Ehkä vähän rauhallisempi, olisi ollut aikaa avata asioita enemmän. Mutta, tämä on aikuisen näkökulmasta. Nuoriin konekiväärin lailla juonenkäänteitä tykittävä loppu iskee varmasti juuri kuten pitääkin.

Salaisuuden kertojana on Marie syistä jotka ovat liikoja juonipaljastuksia. Tässä viimeisessä osassa paljastuvat niin avaruusolentojen kuin Olivian suojeleman ylimääräisen matkustajankin salaisuudet. Tarina on oikeastaan aika pelottava ja ahdistava, ja Pasi Pitkäsen hieno kuvitus vain vahvistaa tunnetta.


Myrskyluodon Marie
s. 72-73

Oma suosikkikohtaukseni liittyy kirjan kansikuvaan, mutta en millään halua lainata sitä tässä vaikka se hauska onkin. Lukekaa kirja!

Kokonaisuutena tykkäsin sarjasta todella paljon! En ole enää niin nuori enkä poika, mutta jos tälläinen ja tällä tavalla kerrottu tarina ei uppoa nuoriin poikiin niin mikä sitten? Tarina on kuin scifi-toimintaelokuva kirjan muodossa ja tekstiäkään ei kirjoissa ole niin paljoa, että lukeminen olisi loputon suo. Kuvitus tukee tarinaa ja välillä kertoo sitä sanojen sijaan, mikä avannee sen vielä laajemmalle yleisölle. Nyt kun vain saisi ne pojat edes avaamaan sen ensimmäisen osan... 

Ei niin, että suosittelisin kirjaa vain pojille. Kyllä avaruusseikkailut tyttöihinkin vetoavat, terveisin kokemuksen syvä rintaääni. Olen ihan suunnattoman ilahtunut siitä, miten osaavia ja aktiivisia sarjan monet tyttöhahmot ovat. Lapsille ei tee ainakaan huonoa lukea kirjoja, joissa vanhentuneet sukupuoliroolit on jätetty oven taakse. Ei sankaruus tai kyvykkyys riipu siitä, mitä ihmisellä on housuissaan. 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista  [33/50]

tiistai 24. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Muumit: parhaat sarjakuvat väreissä

Tove Jansson:
Muumit: parhaat
sarjakuvat väreissä
120 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Lainasin tämän, koska Muumit. En edes tiennyt, että meidän kirjastossa on tämä kirja ennen kuin eräs asiakas palautti sen. Sattuipa tuuri kun olin tiskissä juuri silloin, tämä oli nimittäin aivan hulvatonta luettavaa.

Sarjakuva-albumissa on kolme Tove Janssonin Muumi-tarinaa upeissa väreissä. Olen joskus muinoin lukenut Muumeja, mutta mustavalkoisena. Enimmäkseen olen katsonut Muumeja telkkarista animaatiosarjana ja täytyy kyllä todeta, että muumimaailma on siinä huomattavasti ruusunpunaisempi kuin näissä Janssonin sarjakuvissa. Mustaa huumoria ja elämän pieniä ilkeyksiä ei säästellä, enkä nyt tarkoita jälkimmäisellä Pikku Myytä.

Murheen murtama villisikaleski.
s. 15
Albumin ensimmäinen tarina on Yksinäinen saari, jossa muumiperhe päättää lähteä pienelle retkelle Myrskyvaroituksen vuoksi he nousevatkin helikopterin kyytiin, mutta petollinen rakkine jättää heidät autiolle saarelle. Saarella Muumimamma teurastaa älykkään villisian perheensä ruoaksi, Muumipeikko ja Niiskuneiti häiritsevät esi-isien hautarauhaa, ja Mymmeli toteuttaa villejä merirosvofantasioitaan.

Tarina oli kerrassaan absurdi ja samalla todella hauska. Villisikaa suolatessaan Muumimamma miettii oliko sika ollut naimisissa, mutta toteaa olleensa pakon edessä. Kukapa ei grillaisia ajattelevaa, puhuvaa olentoa kun oma perhe on ollut syömättä jo kauhistuttavat parisen tuntia? Hieman myöhemmin paljastuu Muumi-suvun synkkä menneisyys: esi-isät olivat hylynryöstäjiä eikä kuoleman kaltainen pikkujuttu tule heidän ja merirosvojen murhaamisen tielle.

Murhanhimoinen Muumipeikko.
s. 69
Toinen tarina, Vaarallinen talvi, esittelee Herra Virkkusen ja osoittaa, että esi-isien murhanhimoiset geenit ovat siirtyneet vahvoina Muumipeikkoon.

Tarinan alussa talvi saapuu Muumilaaksoon ja Muumit valmistautuvat perinteisille talviunilleen. Muumipappa ei kuitenkaan saa unta ja julistaa lopulta, että hänen ei ole pako noudattaa esi-isien älyttömiä tapoja. Koko perhe nousee jalkeilleen ja tapaa hyytävässä talvi-ilmassa Herra Virkkusen, kilpailuvietin vetämän talviurheilijan. Mymmeli ja Niiskuneiti hullaantuvat Herra Virkkusesta, ja Muumipeikon valtaa hirvittävä murhanhimo...

Herra Virkkusesta muistui mieleeni yksi jos toinenkin liikunnanopettaja, joten tarinaa voisi kuvailla jopa traumaattisia takaumia aiheuttavaksi. Tarinassa käsitellään myös muun muassa sopupelejä ja käy ilmi, että Pikku Myy ei ole ainoa väkivaltaisia ajatuksia hautova mymmeli.

Äiti-Mymmeli jakaa elämänviisauksia.
s. 96
Talonrakennus-tarinassa tapaamme viimeinkin Pikku Myyn. Äiti-Mymmeli purjehtii Muumitaloon 17 lapsensa kanssa ja jopa Mymmelin mielestä sellainen määrä sisaruksia on suorastaan noloa. Etenkin kun ottaa huomioon, että kyseinen parvi on ilmeisesti vain se viimeisin. Jäin miettimään montako sisarusta Mymmelin omassa parvessa oli ja lasketaanko hänen sisarusmääränsä kolminumeroisella luvulla.

Mymmeliperhe viipyy Muumitalossa niin kauan, että muumiperhe on valmis tekemään mitä vain päästäkseen heistä eroon. Pienen tulipalon jälkeen Äiti-Mymmeli pakkaa viimein laukkunsa ja lapsensa ja lähtee. Jee! Paitsi että hän unohti Pikku Myyn ja ilmoittaa jälkikäteen, että Muumit saavat pitää hänet, onhan Äiti-Mymmelillä ihan tarpeeksi lapsia muutenkin, Myy vaatii itselleen Muumipeikon huonetta ja niinpä Muumipeikko päättää rakentaa itselleen talon. Rakennusprojekti ei mene niin kuin Strömsössä, mutta omituinen talo koituu lopulta kaikkien pelastukseksi.

Kirja oli kerrassaan mahtava lukukokemus, suosittelen!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 3. suomalainen klassikkokirja [32/50]

tiistai 17. lokakuuta 2017

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara:
Laukaisu
120 s.
Paasilinna 2014
Kirjastosta

Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin.

Olen lukenut Helmet-lukuhaastetta ikään kuin ohimennen, lisäillen kirjoja siihen sitä mukaan kun joku sattuu sopimaan kohdalle. En edelleenkään tavoittele koko haasteen suorittamista, mutta näkyypä noita luettuja kertyvän ihan mukavasti kuitenkin. Tämän luin ihan varta vasten haasteeseen. Haastelistaa silmäillessäni mietin, että en kyllä muista lukeneeni montaa (jos edes yhtään) yhdenpäivänromaania, ja ajattelin korjata tilanteen pikimmiten. Laukaisu valikoitui lähinnä pienen sivumääränsä vuoksi. Joskus mennään siitä mistä aita on matalin!

Laukaisu kertoo perhesurmasta tai pikemminkin sitä edeltävästä päivästä. Pauliina herää jälleen tuttuun, raivostuttavaan aamutunnelmaan. Lapset nukkuvat ja masentunut tyhjäntoimittajamies Kerkko luuhaa kuka tietää missä. Aseen kanssa ulkona, käy ilmi, mutta mies sanoo melkein ampuneensa itsensä. Vain itsensä. Perheen surkea tilanne käy selväksi päivän kallistuessa iltapäivään ja lopussa Pauliina palaa kotiinsa tietämättä, mikä siellä häntä odottaa.

Sanonpa heti alkuun inhonneeni kirjan kertojaa. Olisin mieluummin lukenut Pauliinasta vaikka kolmannessa persoonassa sen sijaan, että tarinaan sotkettiin ulkopuolinen kertoja, joka kaiken lisäksi oli varsin epämiellyttävä tyyppi. Toinen asia, josta en pitänyt, oli väkisin lisätyn tuntuinen pornoelokuvakohtaus. Ihan kuin naisella ei voisi mennä tarpeeksi huonosti ilman, että häntä käytetään vielä seksuaalisesti hyväksikin. Tämä on trendi, josta en ole koskaan pitänyt kirjallisuudessa tai mediassa noin ylipäätään. Jos naiselle halutaan angstinen tausta tai juonenkäänne, hänet raiskataan tai vähintäänkin sillä uhataan. Monessako kirjassa näin tehdään mieshahmolle?

No, kuitenkin. Pauliinan tarina sinänsä oli kiinnostava tuota lukuun ottamatta. Hänen elämänsä on niin lohdutonta tarinan alussa. 


Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitaasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

Elämä ei ollut hyvää vaan sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista.
(s. 21)


Raevaara kuvaa taitavasti sitä tappavan tylsää ja toivonta elämää, jota Pauliina elää. Samalla tavalla taitavasti hän kirjoittaa myös siitä toivon kipinästä, jonka Pauliina löytää sisältään. Kun tämän yhdistää siihen, mitä kirjan lopusta tietää etukäteen, lukukokemus on hiipivän kauhea. Yhtäällä Pauliina iloitsee ensi kertaa vuosiin jostain, toisaalla lukija tietää tarkalleen mitä Kerkon lähettämät tekstiviestit tarkoittavat...

Pauliinan elämän kaaosta katkaisevat faktat suomalaisesta perheväkivallasta. Perhesurmia tekevät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään aseella, heittämällä lapset kaivoon, hukuttamalla ja tyynyllä tukehduttamalla. Vuodet ilman perhesurmia ovat harvinaisempia kuin vuodet, jolloin tapahtuu vähintään yksi sellainen tragedia. Kerkon päätöksen taustalla oli masennus, johon hän ei saanut apua. Kuinkahan monen todellisen perhesurman takana on samanlainen tilanne?


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 19. yhdenpäivänromaani [31/50]

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava:
Ennen kuin mieheni katoaa
231 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Meri aukeaa.

No ihan hypetyksen vuoksi tartuin tähän, myönnän sen. Viime viikkoina (kuukausina?) on ollut vaikea löytää sellaista lehteä, jossa ei olisi ollut jonkinlaista arvostelua ja kommenttia joko kirjasta tai kirjailijasta. Pitihän se nähdä jo yleissivistyksenkin vuoksi mistä on kyse. 

Kirjan tarina on jaettu tavallaan kahtia. Toinen puoli kertoo Kristoffer Kolumbuksesta ja hänen yrityksistään löytää merireitti Intiaan. Löytyy taikauskoa, löytyy ihmisiä, löytyy saaria, löytyy asioita jotka muuttavat koko silloisen maailmankuvan. Intiaa vain ei löydy. Toinen puoli kirjaa kertoo naisesta, joka menettää miehensä. "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Sanojen jälkeen on elämä ennen, miehen kanssa, ja elämä jälkeen, miehen kadotessa naisen tieltä.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin en suuremmin piitannut noista Kolumbus-osioista. Ymmärrän kyllä niiden tarkoituksen ja uusien alueiden kartoittamisen yms. symboliikan, mutta minuun ne eivät kolahtaneet ollenkaan. Mietin niitä lukiessani, että olisipa tämäkin kirja ollut paljon lyhyempi jos nämä turhat osiot olisi jättänyt pois. Toki mielipiteitä on yhtä monta kuin lukijaakin, mutta minuun ne eivät kolahtaneet ollenkaan.

Siitä varsinaisesta tarinasta kyllä pidin. Sehän on kirjailijalle erittäin omakohtainen ja kirja on jopa omaelämäkerrallinen. Ahavan puoliso, kirjan naiskertojan aviomies, jysäyttää eräänä päivänä pöydälle pommin, jonka purkaminen muuttaa kaiken. Millaista on, kun aviomiehesi ilmoittaakin olevansa transsukupuolinen ja nainen? Että hän on aina ollut nainen parransängen ja karheiden käsien alla? Että koko parisuhteesi hänen kanssaan on ollut tavallaan valhetta, koska et ole koskaan tavannutkaan sitä henkilöä, joka hän oikeasti on? Miten suhtautua siihen vieraaseen naiseen, joka miehen nahoista kuoriutuu kuin perhonen kotelosta? 


Kun katson tätä kuvaa ja yritän kertoa itselleni, että tuo mies ei viihtynyt tuossa kauniissa vartalossaan, jonka aamu-unisen tuoksun saatan vieläkin tavoittaa, en vain - 

On kuvia, joissa sen voi uskoa. Mutta on kuvia kuten tämä, jossa lauseet vain kieltäytyvät yhdistymästä. Tämä kuva oli totta.


Minusta kirja oli kauniisti kirjoitettu vakavasta ja henkilökohtaisesta aiheesta. Miestä, naista nimeltään Lili, ei demonisoida missään kohdassa ja hänen onnensa on myös tärkeää. Tarina on kuitenkin kerrottu naisen, hänen vaimonsa, näkökulmasta ja hänelle tilanne on erittäin vaikea. Hän haluaa hyväksyä miehensä sellaisena kuin hän todella on, mutta. Mutta, mutta, aina on se mutta. Kun mies viimein voi vapaasti olla oma itsensä, naisen rakas aviomies katoaa. Hänen tilalleen astuu nainen, joka on kertojalle vieras, jota kertoja ei halua aviomiehensä paikalle. Ei hän rakasta tätä tuntematonta naista vaan omaa aviomiestään, jotka ovat sama henkilö eivätkä kuitenkaan ole.

Hieno kirja (tai ainakin sen puolikas)!


Luettu myös mm.:

Haasteet: 
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 45. suomalaisesta naisesta kertova kirja  [30/50]