keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Nora Roberts: Velhotanssi (Noitakronikat #02)

 Kansikuva.

Hän ymmärsi voimansa jo varhain.

Sebastian Donovan on salskea, kuuma ja komea, upporikas ja vielä kaupan päälle selvänäkijäkin. Mel Sutherland on pitkä, vaalea ja niin timmissä kunnossa, että hänen loputtoman pitkät säärensä ovat melkein liian muodokkaat (hah!). Hän on myös yksityisetsivä, joka yrittää löytää ystävänsä kadonneen pikkupojan. Epätoivoinen ystävä turvautuu lopulta noidan apuun ja niinpä Melin ja Sebastianin tiet kohtaavat. Go, Team Hottis!

Joskus sitä vain haluaa lukea hömppää, ja sanon tämän kaikella rakkaudella. Hömppäkirja saa olla ennalta-arvattava ja juoneltaan höpsö, ja sen hahmot saavat olla kliseisiä. Joillekin hömppä on romantiikkaa, toisille se voi yhtä hyvin olla miekka ja magia -fantasiaa, kolmansille taas dekkareita. Minulle se voi olla tuulesta riippuen mitä vain noista. Tällä kertaa tuuli puhalsi romancelandiasta.

Luin parisen vuotta sitten tämän sarjan ensimmäisen osan, Noidan lumoissa, ja tuumin silloin, että voisin jatkaa joskus sarjan parissa. No, se hetki oli nyt.

Muistelin pitäneeni ensimmäisen osan tyrmäävän upeasta Morganasta, joka tiesi mitä halusi ja sai sen. Siksi olinkin hitusen pettynyt Meliin. Tai oikeastaan olin pettynyt Sebastianiin ja dynamiikkaan, joka näiden kahden välillä oli. En pidä siitä, että mieshahmo on amatööri alalla ja siltikin mystisesti parempi työssä kuin alan ammattilainen nainen. Mel on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä. Hän ei ole luonteeltaan mikään tiimipelaaja eikä siksi kokenut oloaan kotoisaksi poliisin hommissa. Minusta tämä oli kiva ja järkevä selitys alan vaihdolle ja pidin siitä, että Mel tiesi olevansa hyvä työssään.

Siksi olikin ärsyttävää, että Sebastian oli aina askeleen edellä selvänäkijän kykynsä vuoksi. Mel saa vaivalla ja oikealla työllä selvitettyä tärkeän johtolangan? Kaksi minuttia myöhemmin: "Hei Mary Ellen, täällä Sebastian. Sain tuossa vaahtokylvyssä lojuessani näyn, joka kertoi aivan saman asian, jonka sait juuri selville." Aaaaargh, ei näin! Myönnän kyllä auliisti, että suhtautuisin tähän varmasti toisin, jos hahmojen sukupuolet olisivat toisin päin. 

Vielä ärsyttävämpää oli, että kykyjensä ansiosta ansiosta Sebastian pystyi lukemaan Melin ajatuksia ja hän tiesi koko ajan, että he päätyisivät takuuvarmasti pyöriskelemään lakanoissa. Se nyt tappoi sen vähäisenkin jännityksen siitä, miten, milloin ja missä se tapahtuisi.

Mutta jos unohdetaan Sebastian sinällään, kirja oli viihdyttävä juuri sellaisella tavalla, jota kaipasin. Kidnappausjuoni saa "yllätys"käänteen, kun Melin ja Sebastianin pitää teeskennellä olevansa pari! Tämä on yksi suosikkini romantiikkatrooppien saralla. Lisäksi Mel joutuu pukeutumaan hienoihin vaatteisiin ja käyttäytymään kuin hieno nainen! Okei, tämä olisi voinut ärsyttääkin, sen verran tyhjäpäiden hommina rikkaiden naisten säärien vahaus ja ryhmäliikunta kuvattiin. Mutta ei kuitenkaan ärsyttänyt, koska Melistä oli tehty juuri sellainen hahmo, jota ei oikeasti kiinnostanut nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen paitsi työkeikoilla.

...Toki hän oli niin sievä, että ei hän tietenkään tarvinnutkaan mitään apua näyttääkseen hyvältä. Minua huvitti suuresti se, miten toisaalta Mel muka kuvattiin ei niin viehättävänä (farkut jalassa! liian timmi naiseksi! ei tykkää siivota! itsenäinen nainen! voi ei, pörröiset vaaleat hiukset! Sebastian ei olisi ikinä uskonut pitävänsä tällaista naista puoleensa vetävänä!) ja toisaalta, no, loputtomat sääret, timmi kroppa, kauniit kasvot. Kuulostaapa vastenmieliseltä juu. Samaan aikaan Sebastian saa naisten housut kostumaan ihan vain kävelemällä heidän ohitseen.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, tässäkin suomennos pääsi häiritsemään useampaan kertaan. Lauserakenteet olivat paikoitellen todella kömpelöitä, koska ne oli käännetty sellaisenaan englannista.


Hänen sammalenvihreät silmänsä, jotka hän oli perinyt isältään, jota hän ei muistanut, olivat pöpperöiset vain hetken.
(s. 10-11)


Mutta, summa summarum, pakko se on lukea sarjan seuraava osakin joskus. Oletan, että siinä seikkailee kolmas Donovanin serkku Anastasia, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen parantaja.


Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotanssi | Harlequin 2015 (1. p. 2012) | 313 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Entranced (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa [15/50]

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 Kansikuva.


Ei kukaan

usko mitään
nykyään

siks mä en oo kertonu
kellekään tätä tarinaa
jonka nyt kerron sulle.


15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on kuollut. Tapettu, ammuttu Willin silmien edessä. Will tietää, että nyt hänen on tehtävä niin kuin näillä kulmilla tehdään. Willin on tartuttava aseeseen, astuttava hissiin ja noudatettava Sääntöjä. Tapa tai tule tapetuksi, tapa kun läheisesi tapetaan.

Olen löytänyt itsestäni säeromaanien ystävän ja niinpä odottelin kiinnostuneena tämänkin romaanin ilmestymistä. Jason Reynolds on minulle uusi kirjailija, jonka Wikipedia kertoo voittaneen palkintoja runoillaan ja nuortenkirjoillaan. Reynoldsin runot ovat saaneet inspiraatiota rap-lyriikoista ja tämän kirjan onkin suomentanut turkulainen rap-artisti Niko Toiskallio.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimettömäksi jäävään köyhään naapurustoon, jossa jengiväkivalta on arkea ja elämää ohjaavat sukupolvelta toiselle siirtyvät Säännöt. Tosimies ei itke ja tosimies vastaa väkivaltaan väkivallalla. Niinpä musta teini-ikäinen Willkin tarttuu aseeseen kostaakseen veljensä kuoleman. Will on varma siitä, että murhan takana on Shawnin entinen ystävä Riggs, jonka jengin reviirille Shawnin oli pakko astua päästäkseen kauppaan.

Minuutin mittainen ikuisuus on se aika, jonka kostoretkelle suuntaava Will viettää hississä matkalla kotoaan kerrostalon alimpaan kerrokseen. Yksinkertaiselta tuntuva suunnitelma saa outoja käänteitä, kun hissiin alkaa lappaa kuollutta ja kovin tuttua porukkaa. Will on menettänyt elämänsä aikana lukuisia ihmisiä väkivallalle. Hän näki ensimmäisen ampumiskuolemansa jo päiväkodissa, jossa pikkuinen Dani joutui jengikahinoiden viattomaksi uhriksi. Tarina näyttää, miten helposti järjettömästä jengiväkivallasta tulee arkea, jota ei enää edes osaa kyseenalaistaa.

Kirjan kantava teema on kosto ja se kauhea koston kierre, johon toksinen maskuliinin kulttuuri johtaa, kun muutakaan keinoa näyttää osaamistaan ei ole. Willin köyhillä kulmilla mies ei ole mies, jos hän ei ole valmis kostamaan veljensä kuolemaa. Jengien hyväksymisriitit toistavat ajatusta väkivallasta miehen mittana. Ryöstä, pahoinpitele, tapa, muuten et kuulu joukkoon. Naiselle on varattu kärsijän ja itkijän rooli, ja Willin lisäksi Shawnia suree poikien äiti.


Mutsilla oli tapana sanoa

Tiedän että oot nuori
ja sun pitää kulkea,
mutta muista,
kun kävelet yössä,
älä anna yön
kävellä suhun.

(s. 48)


Ajatus kirjan takana on kiinnostava ja se, miten tarina kerrotaan yhden hissimatkan aikana, on myös erikoinen ja toimiva ratkaisu. En kuitenkaan päässyt oikein sisälle tarinan kerrontatyyliin. Siinä ei ollut samanlaista poljentoa ja sisältöä kuin muissa lukemissani säeromaaneissa. Kaipasin myös enemmän lihaa tarinan luiden päälle. Vaikka tarinassa käydäänkin läpi koko Willin elämää, se tuntui kuitenkin sisällöltään verrattain köykäiseltä yhden asian kirjalta. En saanut tietää Willistä henkilönä juuri muuta kuin se, että hän ihaili isoveljeään.

Kirjan aihe on tärkeä ja kirja on todella nopea lukea, joten suosittelisin sitä ehdottomasti esimerkiksi yläkoululaisille. Tämä on hyvä vaihtoehto kirjaksi, jossa käsitellään sekä kapeaa mieskuvaa että rasismia ja sen vaikutuksia Yhdysvaltojen mustaan väestöön.


Kirjan tiedot:
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus | Otava 2021 | 317 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Long Way Down (2017) | Suomennos: Niko Toiskallio

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskelläLuetut.net

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 35. kirja jonka ilmestymistä olet odottanut [14/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 13. säeromaani [8/25]

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta

 Kansikuva.

Ukrainan Prypjat on kaupunki, jonka kaltaista en ole nähnyt missään muualla.

Sir David Attenborough, maailman epäilemättä tunnetuin luontodokumentaristi, kertoo kirjassa hieman omasta elämästään ja vielä enemmän maapallosta. Hän kertoo, miten on itse nähnyt maailman muuttuva ja ympäristön tilan heikentyvän omana elinaikanaan. Hän tarjoaa myös ratkaisuja ongelmiin ja suuntia, joita kohti meidän olisi mentävä, jotta ainutlaatuinen maailmamme pelastuisi.

Olen itse suuri luontodokumenttien ystävä, joskin liian helläsydäminen katsomaan niitä kaikkia. Attenboroughin dokumentit ja kuuluisat sarjat ovat tuttuja, ja esimerkiksi Sininen planeetta ja Jäinen planeetta saavat edelleen pysähtymään ruudun äärelle. Samalla tulee pohtineeksi sitä, miten paljon tilanne on ehtinyt muuttua jo niiden kuvaamisesta. Jääkarhujen elämä on vielä vaikeampaa nyt kuin "vain" kymmenen vuotta sitten.

Tämä kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on Attenboroughin oma todistajanlausunto siitä, mitä hän on itse omin silmin havainnut elämänsä aikana.  Jokainen todistajanlausunnon kappale alkaa pienellä infopiikillä. Lukujen alussa kerrotaan vuosiluku ja silloinen maapallon asukasluku, kuinka paljon hiiltä ilmakehässä oli ja kuinka paljon koskematonta luontoa oli jäljellä. Tarina alkaa vuodesta 1937 ja päättyy vuoteen 2020, ja numerot havainnollistavat sen, mistä kirjassa on oikeastaan kyse. Muutaman kymmenen vuoden aikana ihmiskunta on levittäytynyt kaikkialle ja vienyt mukanaan hirvittävän määrän tuhoa.

Tähän ensimmäiseen osaan on myös valikoitu joitakin pysäyttävimpiä hetkiä, jotka Attenborough on dokumentteja tehdessään kokenut. Ainakin minua kylmää ajatus siitä, että kaikki hänen kokemuksensa voivat jäädä tavallaan viimeisiksi. Kuinka kauan menee, ennen kuin kaikki hänen näkemänsä on jyrätty maan tasalla ja tapettu pois ihmisten tieltä?


Mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, jotain lätsähti päälaelleni. Käännyin ja huomasin valtavan naarasgorillan astuneen takaani kasvie seasta ja painaneen kätensä pääni päälle. Se katsoi minua ruskeilla silmillään. Sitten se nosti kätensä pääni päältä ja veti alahuuleni alas katsoakseen suuhini. Minä ajattelin, että nyt ei ollut oikea hetki puhua peukalon merkityksestä evoluutiolle.
(s. 65)


Kirjan toisessa osassa Attenborough selittää, millaiselta maailma nyt näyttää ja mitä meillä vielä on edessä. Tämä on kirjan lyhin osuus, koska kauhukuvilla ei revitellä turhaan vaan ne saavat puhua omasta puolestaan. Attenborough toteaa, että ellemme tee mitään, edessä on koko tuntemamme maailman romahtaminen. Kirjan kolmannessa osassa puolestaan kerrotaan, mitä me voisimme tehdä tuhon estämiseksi. Attenborough kannattaa vahvasti luonnon palauttamista mahdollisimma lähelle sen, no, luonnollista olotililaa ja perustelee mielipiteensä esimerkkien kautta.

Eniten minua kiinnostivat meri- ja kalaosuudet, koska ne ovat minulle vieraampia ja sainkin niistä uutta ajattelemisen aihetta. Esimerkiksi vesikasvien kasvattaminen ruoaksi on kiinnostava ajatus ja johti lopulta siihen, että googlailin mitä syötäviä merikasveja voisi viljellä ja millä keinoin (tästä puhuttiin myös kirjassa Kasvien vallakumous). Samoin jäin miettimään rauhoitettuja merialueita, joilla ne suurimmat ja hedelmällisimmät kalat voisivat lisääntyä rauhassa, ja ihmisille jäisi silti yllin kyllin kalastettavaa.

Kokonaisuutena kirja oli hyvä tietopaketti Attenboroughin omista näkemyksistä, ja minulle tuli oikeastaan paha mieli hänen puolestaan. Hän on koko ikänsä taistellut luonnon puolesta ja nyt, yli 90-vuotiaana, voi vain katsoa ympärilleen ja todeta, että melkein kaikki on mennyt päin helvettiä. Kirja on sikäli masentavaa luettavaa, että se todellakin näyttää, miten huonosti asiat ovat ja että se on aivan omaa syytämme.

Samalla se kuitenkin antaa välineitä tuhojen korjaamiseen ja kannustaa jokaista kantamaan kortensa kekoon. Rivikansalainen ei tee suuria poliittisia päätöksiä, mutta voi vaikuttaa siihen, kuka niitä päätöksiä tekee. Onko tämä ehdokas ollenkaan kiinnostunut luonnonsuojelusta tai tehnyt oikeasti mitään sen eteen? Samoin jokainen voi kierrättää roskansa, välttää turhan roinan ostamista ja miettiä kaupassa, ostaako vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita. Jokainen voi myös katsoa Attenboroughin luontodokumentteja tai lukea tämän kirjan ja miettiä, eikö niissä kuvattu kaunis maailma tosiaan ole pelastamisen arvoinen.

Kirjaan liittyy myös samanniminen dokumenttielokuva.



Kirjan tiedot:
David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta: näkemys ihmeellisen maailmamme tulevaisuudesta | WSOY 2020 | 286 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: A Life on Our Planet: My Witness Statement and A Vision for the Future (2020) | Suomennos: Ilkka Rekiaro

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 34. kirjassa tarkkaillaan luontoa [13/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 14. kirja, joka on saanut loistavat arvostelut [7/25]

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa (Puuvillatehdas #01)

 Kansikuva.


Jenny seisoi purevan kylmässä tuulessa ja hytisi.

Nuori leskirouva Jenny Malmström ei ole antanut surun lannistaa itseään. Hän osallistuu aktiivisesti sekä Turun kulttuurielämään että säätyläisnaisten Rouvainyhdistyksen toimintaan yhteiskunnan parantamiseksi. Rouvien jatkuvana huolenaiheena ovat etenkin köyhien työläisten olot. Tällä kertaa he haluavat saada Turun teollisuuspohatat rakentamaan tehtaidensa työntekijöille säällisiä asuintaloja. Jennyn sydäntä lähellä on myös naisasialiike ja hän uskoo vakaasti siihen, että tyttöjä kouluttamalla parannetaan koko Suomea.

Ai niin, on siellä kuvioissa myös puuvillatehtaan perijä Fredrik Barkerkin.

Mitä vähemmän ajattelen Barkeria, sitä parempi. Pidin kirjasta todella paljon tätä romanssia lukuun ottamatta. Luin teinivuosinani 90-luvulla pinon jos toisenkin Harlekiini-pokkareita ja Barkerin hahmo oli kuin suoraan niistä poimittu. Vieläpä sieltä kehnommasta päästä, joka olisi jo saanut painua unholaan näiden vuosikymmenien saatossa. Barker edustaa sitä ylimielistä miestyyppiä, joka tekee tarinassa koko ajan kaiken paremmin kuin sen päähenkilö eli Jenny, joka yrittää parhaansa huomattavasti heikommasta asemasta.

Heti ensikohtaamisella Barker lyttää naiset maan rakoon ja myöhemmin kuittaa sen tyyliin "hei älä ole noin tosikko tyttö, se oli ihan läppä vain". Barker kunnostautuu käymällä kysymättä käsiksi Jennyyn juhlissa, joissa pilalle olisi mennyt Jennyn maine, ei hänen. Barker on hetkessä valmis pettämään vaimoaan kun houkuttelevampi nainen tulee näköpiiriin. Hän myös manipuloi Jennyn elämää kulissien takana tavalla, joka sai minut näkemään punaista, Barkerin läsnäollessa Jenny on aina väärässä ja altavastaaja, ja punastelee koko ajan kuin nolostunut lapsi. Barker ja Jenny eivät koskaan keskustele oikeasti mistään enkä löytänyt itsestäni mitään osaa, joka olisi millään tasolla toivonut heille yhteistä tulevaisuutta.

Jenny hei, saisit paljon paremmankin!

Mutta onneksi tuo on vain pieni osa kirjaa. Pääosassa on oikeasti Jenny ja Jennyn elämä sekä Turun ja koko Suomen kulttuurielämä 1800-luvun lopulla, jolloin naisasialiike ja työväenliike nousivat. Jenny elää jännittäviä aikoja ja on hyvin otollisessa asemassa tarkkailemassa sitä. Hän on leskirouva ja siten itsellinen nainen, jonka elämästä ei päätä kukaan muu kuin hän itse. Jenny asuu isänsä, Kaarinan seurakunnan rovastin luona pappilassa, jossa pienellä perheellä on pari palvelijaa. Jenny osallistuu kotitöihin taloudenhoitaja Ainan apuna siitäkin huolimatta, että fiinimpi Loviisa-täti paheksuu tätä kovasti.

Jennyn kautta kuvataan hienosti ajan arkea ja niitä kiinnostuksenkohteita, joita aktiivisella ja maailmasta kiinnostuneella naisella saattoi olla. Hän rakastaa lukemista ja löytää tarinan aikana muun muassa kohua aiheuttavan uutuuskirjailijan Minna Canthin. Jenny on heti tukemassa Turun kansankirjaston uudelleen perustamista ja minusta oli erityisen kiva lukea siitä, miten tärkeä asia oli koko Rouvainyhdistykselle. Lukeminen kuuluu kaikille!

Ilahduin oikein erityisesti siitä, että Jennyn mukana päästiin tutustumaan Koroisten piispanlinnan raunioihin ja niitä koskevien kaivausten alkumetreille. Kaivauksia johtaa kirjassa Juhani Aaltonen, joka muuten olisi ollut kaikin mahdollisin tavoin parempi valinta Jennylle kuin Barker. Jenny ja Juhani viettävät paljon aikaa yhdessä työtä tekemässä ja puhumassa molempia kiinnostavista asioista. Kiinnostavana yksityiskohtana Juhani on kasvissyöjä! En jotenkin ole sisäistänyt, että kyllä tällaisia eettisiä valintoja tehtiin jo reippaat sata vuotta sittenkin.

Noin kaiken kaikkiaan pidin paljon Jennystä (kun hän ei ollut Barkerin lähettyvillä), kirjan tarinasta ja sen hahmoista (Barkeria lukuun ottamatta). Tarina oli vetävästi kirjoitettu ja aikakausi tuotiin hienosti esille tapoineen, paikkoineen, henkilöineen, huonoine puolineen ja muutoksen tuulineen. Odotan sarjaan jatkoa, mutta mitä vähemmän Barkeria siinä on, sitä parempi.


Kirjan tiedot:
Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa | Gummerus 2021 | 335 sivua

Luettu myös mm.:
Kirjakko ruispellossa, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 29. kirjan henkilön elämä muuttuu [12/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 9. esikoisteos [6/25]

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

 
Kansikuva.


Venäläinen tutkija Sergei päätyy Intiaan meriarkeologi Amritan luo. Aaltojen alta on löytynyt ikivanhoja raunioita, jotka herättävät koko joukon hälyttäviä kysymyksiä. Toisaalla suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä keinon ratkaista jäätiköiden sulamisongelma. Ja vielä kolmannella taholla eli Grönlannissa filippiiniläissyntyinen Susan Cheng törmää mielenkiintoiseen luonnonilmiöön. Pian tutkijat huomaavat työskentelevänsä saman asian eli lähestyvän maailmanlopun parissa.

Eräs tuttuni luki tuossa vastikään Isomäen uuden kirjan Vedenpaisumuksen lapset ja innostui puhumaan sen maailmasta oikein urakalla. Minäkin kiinnostuin niin, että kirja on nyt varauksessa. Olen sen verran perfektionisti lukija, että vaikka tuon kuulema voisi lukea itsenäisenäkin kirjana, halusin lukea ensin tämän edellisen osan eli Sarasvatin hiekan. Sarjakuvasovitus oli sopivasti näkyvillä kirjastossa, joten otinkin mukaani sen enkä romaania.

Mielestäni tarina toimii hyvin sarjakuvanakin. Pidin etenkin siitä, miten erilainen värimaailma oli riippuen siitä, missä ympäristössä oltiin. Metsät saivat vihreän sävyjä, kaupungit ruskeita ja jäätiköllä liikuttiin harmaansinisessä. Se toi jokaiseen ympäristöön omaa tunnelmaa ja auttoi pitämään mielessä, missä päin maailmaa oltiin menossa.


Kuva kaupungista ja kuva jäätiköstä.
Kaupunki vs. jäätikkö
s.38 & 36


Kuvituksessa minua häiritsi eniten se yksityiskohta, että yhdellä aukeamalla ja yhden kohtauksen aikana Amritalla oli kolme erilaista asukokokonaisuutta. Matkalla autosta toimistoon sininen asu vaihtui vaaleaan, josta näkyi sitten kaksi versiota eri ruuduissa.

On varmasti vaikeaa tiivistää romaani sarjakuvaksi, mutta tässä oli pari mutkaa otettu ehkä turhankin suoriksi. Muutamassa kohdassa tunsin tippuneeni juonen kärryiltä ja mietin, missä tarinassa oltiinkaan menossa ja mitä ihmettä sivuilla käytävä keskustelu koski. Juoni on toki sikäli monimutkainen, että päähenkilöitä on useita ja he tutkivat havaitsemaansa ilmiötä hieman eri näkökulmista.

Kari rakentaa myllyjä, joiden tarkoitus on luoda uutta lunta sulavan jäätikön päälle. Susan tutkii samaisia jäätiköitä altapäin ja huomaa samalla, että niiden sulaminen on kiihtynyt entisestään. Sergei ja Amrita puolestaan yrittävät selvittää, miten kokonaiset kaupungit ovat voineet tuhoutua yhdessä hetkessä. Juonet yhdistyvät lopussa maailmanlopun tunnelmissa, kun jäätiköiden sulaminen aiheuttaa valtavan tsunamin. Minusta idea oli mielenkiintoinen ja ajankohtainen. En osaa sanoa, miten realistinen tarinan maalaama kuva on, mutta jäätiköiden sulaminen on tosiasia ja sen seuraukset uhkaavat koko maailmaa.

Pidin siitä, että tarinan henkilögalleria oli monikulttuurinen. Siksi minua ärsyttikin aivan erityisen suuresti se, että valkoiset miehet pääsivät kuitenkin ensimmäisinä villakoiran ytimeen ja ratkaisivat tarinassa esitetyt arvoitukset. Eniten verenpainettani nosti se, että juuri Sergei keksi, mitä niille veden alle joutuneille intialaisille kaupungeille oli tapahtunut. Amrita oli siellä! Tutkimassa samaa asiaa! Aivan kotikulmillaan! Eikö Sergei olisi mitenkään voinut olla vain todistamassa hänen ahaa-elämystään?

No, joka tapauksessa jatko jäi kyllä kiinnostamaan minua. Millainen maailma sitten on tämän suuren aallon jälkeen?


Kirjan tiedot:
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa | Into 2017 | 76 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Järjellä ja tunteella, Kirjava kukko kulttuuriblogi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 8. kirja, jossa maailma on muutoksessa [11/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 16. ilmastonmuutoksesta kertova kirja [5/25]

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Tammi-helmikooste

Muistelisin maininneeni jossain välissä, että tekisin Kuopion tämän vuoden aikuisten lukudiplomin. Asiaa tuossa mietittyäni muutin mieleni ja itse asiassa ihmettelin, miksi edes suunnittelin sitä. En ole lukijana sellainen, että inspiroidun valmiiksi annetusta kirjalistasta. Haaste, jossa voin itse valita luettavani, on enemmän minulle sopiva.

HelMet-lukuhaaste on edennyt 10 kirjan verran ja Pohjoinen lukuhaastekin neljän. Tällä hetkellä aloittelen Sarasvatin hiekkaa -sarjakuvaa (vuoden 2017 painos) ja sekin sopinee ainakin toiseen noista, ehkä jopa molempiin.


Luettu & blogattu

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Kuolema 1920-luvun Helsingissä. Hienoa miljöökuvausta ja päähenkilökin oli kiinnostava naisjuttujaan lukuun ottamatta.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Leivonnaisia yhteiskunnan laidalta. Kauniin melankolinen tarina menneisyyden taakoista, loppu oli turhan avoin omaan makuuni.

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja: kuppi kuumaa 1700-luvulta nykypäivään
Teen ja teenjuonnin historiaa. Kiinnostava pala kulttuurihistoriaa, vannoutuneena teenjuojana pidin paljon.

Kristina Carlson: Eunukki
Eläkeläiseunukki 1110-luvun Kiinassa. Hidastempoinen pienoisromaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään.

Janne Toriseva: Valas
Valkoisen valaan perässä. Moby Dickin sarjakuvasovitus olisi voinut olla vähemmän rasistinen, mutta sinänsä kiinnostava kuvaus elämästä laivalla.

Joss Whedon: Buffy the Vampire Slayer: Volume 1: High School is Hell
Sunnydale vuonna 2018. 2010-luvulle päivitetty Buffy on moninaisempi, mutta wanhana fanina en oikein jaksanut innostua.

Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus : suomalaisen intohimon historia
Rakkautta 1650-1700 -luvuilla. Nopealukuinen ja kiinnostava tietokirja rakkauden historiasta.

Simon Stålenhag: Liittymiä
Dystopia-Amerikka vuonna 1997. Synkkä ja ahdistava roadtrip, jossa teksti ja kuva tukevat toistensa synkistelyä.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies
Elizabeth, Darcy ja zombit. Klassikon zombiparodia ei jaksanut naurattaa.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia
Keski-iän maaginen realismi. En ollut novellikokoelman kohdeyleisöä, mutta ihan kivoja nämä olivat.