Ann-Christin Antell: Valkea lilja (Adelin tyttäret #01)

Casa Adelin puutarhan keltaiset metsätulppaanit hehkuivat iltapäivän valossa.

Jos ei muuta, niin Ann-Christin Antellin uuden sarjan aloitusosa Valkea lilja herättää kyllä matkakuumeen. Tässä kirjassa oli todella paljon wanhanaikaisen viehättävää matkakuvausta. En niinkään halua polttavan kuumaan Firenzeen kuin kivalle junamatkalle, mukavaan hotelliin ja siitä vaeltelemaan kaupungille.

Tarinassa siis matkustetaan Naantalista Firenzeen, jonne parikymppinen Lily Adel pääsee isoäitinsä mukana vuonna 1911. Fammulle kyseessä on terveysmatka, ja Lily puolestaan palaa halusta tutustua taiteeseen ja taidehistoriaan. Ja koska historiallisessa viihdekirjallisuudessa ollaan, totta kai täytyy olla myös romanssi.

Pidin tässä kirjassa eniten matkakuvauksesta ja Adelin perheestä. Lily tutustuu itselleen eksoottiseen Firenzeen ja Antell maalailee kuvaa idyllisestä italialaisesta kaupungista. Koska Lily haluaa taiteilijaksi, pääsee hän myös tutustumaan paikallisiin taidepiireihin. Sen eri kulmista löytyy sekä ällistyttävää vanhoillisuutta, joka sai minut kiristelemään hampaitani, että hyvin moderneja katsantokantoja.

En ole kummoinenkaan taiteentuntija, joten Lilyn kokemat taide-elämykset ja syvälliset keskustelut taiteen merkityksestä menivät minulta ohi. Pidin kuitenkin siitä, miten merkityksellisiä ne Lilylle olivat.

Adelin perhe puolestaan oli melkein liian täydellinen, mutta toisaalta oli mukava lukea vaihteeksi sellaisesta. Vanhemmat tukevat kolmen erilaisen tyttärensä kiinnostuksen kohteita eikä ketään olla naittamassa vastoin tahtoaan kenellekään. Perheen parissa fiilistellään niin paljon, että kirjan alku tuntui jopa turhan hitaalta.

En ihan hirveästi lämmennyt romanssillekaan, mutta se ei oikeastaan johdu Lilysta ja hänen mielitietystään. Heistä kyllä näki, että mikä heissä viehätti toisiaan. Enemmänkin kyse oli siitä, että heidän parissaan vietettiin niin vähän aikaa. Alussa fiilisteltiin Adeleita ja sitten Firenzeä ja taidetta, joten romanssille jäi loppujen lopuksi aika vähän aikaa, vain muutama keskustelu, jotka keskittyivät enimmäkseen taiteeseen.

Mutta mukava sarjan aloitus tämä oli. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Valkea lilja | Gummerus 2025 | 368 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä

* Lukumatka menneisyyteen : 3. Kirjassa on hotelli/majatalo/kievari

Tom of Finland: Rohkea matka = Bold Journey

Tämän vuoden Queer-lukuhaasteen vaikein kohta oli mielestäni "essee-, runo- tai näytelmäteos". Runoja ja näytelmiä en juuri lue ja minua juuri nyt kiinnostavat esseet osoittautuivat yllättävän vaikeiksi löytää.

Sain kuitenkin tuossa päivänä muutamana voittajaidean katsoa, mitä Touko Laaksosesta eli Tom of Finlandista on kirjoitettu. Kai nyt sentään hänestä löytyy esseeteos? Sieltäpä löytyikin tänä vuonna ilmestynyt kirja, jonka lyhyet esseet käsittelevät hänen taidettaan monella tapaa.

Kirja on varta vasten tehty Kiasmassa parhaillaankin olevaan saman nimiseen näyttelyyn. Osa artikkeleista on vanhempia, osa teksteistä on kirjaan tehtyjä, ja mukana on myös otteita Touko Laaksosen haastatteluista.

Kaiken kaikkiaan kirja antaa kattavan kuvan siitä, millainen merkitys Tom of Finlandin mieskuvilla on ollut sekä Suomi-kuvaa antamassa maailmalla että etenkin amerikkalaisille ja suomalaisille homoyhteisöille. Teksteissä korostuu se, miten positiivisen ja iloisen kuvan homomiehistä Tom of Finlandin kuvat antoivat aikoina, jolloin homous oli rikos tai vähintäänkin sairaus.

Kirjassa on runsaasti kuvia ja enpä antaisi tätä perheen pienimpien käsiin, sen verran ronskia meno niissä on!

Kirjan tiedot:
Tom of Finland: Rohkea matka = Bold Journey | Kiasma 2023 | 157 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2023 : 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja [42/50]
* Queer-lukuhaaste 2023 : Essee-, runo- tai näytelmäteos

Arthur Brand: Hitlerin hevoset: tositarina taidekaupan pimeältä puolelta

Adolf Hitler ei ole nähnyt päivänvaloa kuukauteen.

Josef Thorakin veistämät valtavat hevospatsaat seisoivat Hitlerin kanslian edustalla. Niiden oletettiin tuhoutuneen toisessa maailmansodassa, mutta vuonna 2014 pimeissä taidepiireissä alkoi kiertää niistä uusia huhuja.

Työkaverini suositteli tätä viime vuonna "tietokirjana, joka oli kuin dekkari". En saanut aikaiseksi lukea tätä ennen kuin nyt ja täytyy todeta, että oikeassa hän oli. Kirjan kirjoittanut Adam Brand on taiteeseen erikoistunut yksityisetsivä, joka kertoo tässä, miten Josef Thorakin hevospatsaat lopulta löydettiin.

Tämä on nopealukuinen ja kirjoitettu niin kuin toimintadekkari: nopeaa toimintaa, tarkat hoksottimet ja nokkelaa sanailua. Viimeinen oli jopa hieman lukukokemusta häiritsevää. Brand ei taatusti keksinyt joka kerta jotain nasevaa sanottavaa, turha edes yrittää väittää sellaista!

Mutta, aihe oli kyllä mielenkiintoinen ja veihän se nokkelointi tarinaa jouhevasti eteen päin. Patsaita jäljittäessään Brand kertoo myös niiden historiasta ja natsi-Saksan taiteesta ja taiteilijoista noin ylipäätään. Tästä oppi paljon uutta ja googlasin lukiessani tarkempaa tietoa joistain nimistä ja tapahtumista.

Kevyempi ote aiheeseen aiheutti tosin myös sen, että tästä jäi jotenkin sellainen "voi noita (uus)natseja, mitä veijareita" -olo. Brand ei sympatiseeraa natseja ja tuo esille sen, miten paljon valtaa heillä ja heidän perillisillään on Saksassa edelleen. Se oli pysäyttävä ajatus.

Mutta silti, monet Brandin kohtaamista natseista tuntuivat pikemminkin eksentrisiltä miljonääreiltä kuin vaarallisilta ääriaatteita kannattavilta rikollisilta.

Suosittelisin pienellä varauksella jos aihe itsessään kiinnostaa.

Kirjan tiedot:
Arthur Brand: Hitlerin hevoset: tositarina taidekaupan pimeältä puolelta | Gummerus 2022 | 240 sivua | Kirjastosta
Hollanninkielinen alkuteos: De paarden van Hitler (2021) | Suomennos, ilmeisesti englanninkielisestä käännöksestä: Raimo Salminen

Haasteet:
* Helmet 2023 : 29. kirjassa on minä-kertoja [3/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2023 : 21. kirjassa on edustettuna jokin taiteenala

Margaret Rogerson: An Enchantment of Ravens

My parlor smelled of linseed oil and spike lavender, and a dab of lead tin yellow glistened on my canvas.

17-vuotias Isobel maalaa muotokuvia keijuväelle*. Hän on oppinut olemaan tarkkana pelottavien asiakkaidensa kanssa, mutta syysprinssi Rook yllättää jopa Isobelin. Tai oikeastaan Isobelin yllättävät hänen tunteensa Rookia kohtaan. Pian sitä juostaankin pitkin keijumaita kielletyn rakkauden vuoksi.

Tykkäsin Margaret Rogersonin Kirjojen tyttärestä ja sen luettuani päätin lukea hänen muitakin kirjojaan. Tämäkin on itsenäinen tarina eli mukava poikkeus YA-sarjojen joukossa. Ei kaikkea tarvitse venyttää vähintään trilogiaksi.

Jos unohdetaan genrelle tyypillinen ja tässä kirjassa vielä harvinaisen pikainen supernopea rakastuminen, pidin tästäkin todella paljon! Kirjassa on vauhtia ja jännitystä, ja tykkäsin Isobelista, joka oli hyvin käytännöllinen ja järkevä sankaritar.

Se, että koko juttu pyöri taiteiden ympärillä, oli mielenkiintoinen ja erilainen valinta YA-kirjan juoneksi. Keijut ovat kykenemättömiä luomaan mitään uutta ja siksi ihmisten käsityötaidot kiehtovat heitä suunnattomasti. Isobelin kylä tekee bisnestä nimenomaan keijujen kanssa ja jokainen kyläläinen on hyvin tietoinen heitä ympäröivästä vaarasta.

And like all of his species he couldn't resist seeking my true name. I paused, evaluating my mind and senses, and came to the relieved conclusion that he hadn't put me under a malicious charm, one that might make me speak more freely or reveal secrets I ought not.

Because no one used their birth name in Whimsy. To do so would be to expose oneself to ensorcellment, by which a fair one could control a mortal in body and soul, forever, without their ever knowing – merely through the power of that single, secret word.

(s. 26-27)

Isobelin lisäksi pidinkin aivan erityisesti siitä, millaisiksi Rogerson kirjoitti keijuväen. He olivat oikeasti todella epäinhimillisiä ja sen vuoksi todella pelottavia. Kun Isobel ja Rook päätyvät keväthoviin, keijujen ihmismäinen pintasilaus karisee nopeasti. Kaunis kuori on pelkkää lumousta ja kätkee alleen armottomia petoja.

Jännäsin oikeasti, miten Isobel selviää tukalasta tilanteesta ja millaisen loppuratkaisun Rogerson rakentaa. Täytyy ehdottomasti lukea häneltä vielä lisääkin.

*Kirjassa "fae". Onkos keiju tälle järkevä ja yleisesti hyväksytty suomennos? Haltia on joka tapauksessa väärä laji.

Kirjan tiedot:
Margaret Rogerson: An Enchantment of Ravens | Titan Books 2017 | 207 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Näyttävä kansi

Rodolfo Santullo, JOK & Cixin Liu: Sea of Dreams

Tämä sarjakuva on samaa sarjaa kuin aiemmin lukemani Yuanyuan's Bubbles. Tämäkin perustuu Cixin Liun novelliin ja tällä kertaa tekijöinä ovat uruguaylaiset kirjoittaja Rodolfo Santullo ja taiteilija JOK.

Myös tämän tarinan aiheena on kuivuus, joskin nyt se johtuu ihmisistä riippumattomista syistä. Paikallinen Jää ja lumi taidefestivaali keskeytyy, kun paikalle liihottaa aivan oikea avaruusolio. Tämä "low-temperature artist" on vaikuttunut Yan Dongin abstraktista jääveistoksesta, jota se pitää oikeana taiteena, toisin kuin esittäviä teoksia.

Olento haluaa näyttää, mistä kana pissii, ja alkaa tehdä omaa jäätaidettaan. Materiaalina se käyttää maailman vesiä, jotka se tempaa ylös avaruuteen. Yan Dongin yrityksistä huolimatta olento ei suostu luopumaan projektistaan ja niinpä koko maailmaan uhkaa tuho.

Ei mitään itsehillintää!

Tarinan kantava juoni on taide ja taitelijan pakkomielle teoksestaan. Olento ei suostu keskustelemaan muusta kuin taiteesta, ja yksi planeetta on sen mielestä pieni uhraus suuren taideteoksen edessä. Eiköhän tässä kritisoida suoraan sitä, mikä aihekin on.

En pitänyt tämän sarjakuvan tyylistä yhtä paljon kuin Yuayuan Bubbles -kirjan. Minä nyt pidän enemmän nätistä piirrosjäljestä kuin tällaisesta hieman rosoisemman näköisestä. Ja tämä tyyli ei ehkä tehnyt parhaalla tavalla oikeutta tarinalle, jossa olennon taideteos on (tai ainakin pitäisi olla) lopulta niin kaunis, että sitä katsoessa tekisi mieli itkeä.

Kirjan tiedot:
Rodolfo Santullo, JOK & Cixin Liu: Sea of Dreams | House of Zeus 2020 | 90 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Fantastinen kesä 2022 : Mielenkiintoinen sivuhenkilö
Jia Li Feng, naislentäjä, jonka seikkailuista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Johanna Venho: Syyskirja

Kangaskantinen muistikirja on hautautunut paperipinojen alle komerossa ja löytyy, kun teen raivausta.

Iäkäs Tove Jansson jättää hyvästejä rakkaalle Klovharun saarelleen ja pohtii suhdettaan äitiinsä. Samaan aikaan parikymppinen Maria vakoilee ihailemaansa kirjailijaa rantapusikossa.

Ottaen huomioon, miten paljon tämä kirja on ollut esillä ilmestymisensä jälkeen, tiesin siitä yllättävän vähän. Yllätyin siis itsekin siitä, millainen kirja loppujen lopuksi olikaan.

Oletin tämän kuvaavan Toven viimeistä syksyä saarellaan ja niinhän se toki tekeekin. Kaunis kieli maalaa haikeita kuvia kaikesta siitä, mikä Toven on pakko jättää taakseen. Ikä on tullut vastaan eikä saarella asuminen ole enää täysin turvallista Tovelle ja Tootille. Kirjassa tuntuu vahvasti menetys ja se, miten vaikea rakastamistaan asioista on luopua.

Tootin periaatteen mukaisesti he ovat jo pitkään tehneet enimmäkseen sitä, mikä heitä itseään huvittaa, kaikki hyvä työ on poikinut siitä.

Mutta nyt ei huvita, tätä he kumpikaan eivät halua. He eivät tahdo lähteä ja jättää saarta. Vain siitä viheliäisestä syystä, että aika on päässyt niskan päälle. Siinä ei näy hitustakaan sellaista hauskaa, urheaa seikkailua, jotka heille ovat kuuluneet aina.

(s. 21)

Viimeisen syksyn viimeiset kolme päivää ja Marialta saatu kirje saavat Toven ajattelemaan äitiään Hamia. Yllätyin siitä, että suurin osa kirjasta olikin loppujen lopuksi äidin ja tyttären välisen suhteen puintia. Ham kuvataan vakaana pohjana, jolle Tove rakensi itsensä ja jonka menetys koskee edelleen.

Kirjassa pohditaan myös paljon taiteilijuutta. Tove ei ole halunnut luopua sen enempää kirjoittamisesta kuin maalaamisestakaan, ja hän on saanut kotoa sekä tukea että suorituspaineita. Pidin siitä, miten Tuulikki Pietilän rooli kuvattiin tässä kuviossa. Käytännöllinen Tooti on Toven tuki ja inspiraation lähde, joka antaa omaa tilaa menemättä kuitenkaan liian kauas.

Toven osuus tarinasta oli mielestäni kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Sen sijaan Maria tuntui loppujen lopuksi täysin yhden tekevältä ja liian pakkomielteiseltä. Ymmärrän kyllä, mihin hahmolla on pyritty, ovathan Toven työt vaikuttaneet jo moneen sukupolveen. Taiteilijan ja Toven ihailu ihmisenä on kuitenkin eri asia kuin se, että tyyppi telttailee rantapusikossa ja kiikaroi salaa Toven huussikäyntejä. Jokin raja sentään.

Kirjan tiedot:
Johanna Venho: Syyskirja | WSOY 2021 | 280 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjareppu, Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 16. kirjan luvuilla on nimet [27/50]
* Luonto sivuilla : Syksy
* #Queerlukuhaaste2022 : Kotimainen kirja

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Kolme miestä kapuaa mäenrinnettä kohti kirkkoa.

Hattulan kirkon seinät hohtavat valkoisuutta 1500-luvun alussa. Niinpä paikalle on tilattu maalarimestareita koristamaan seinät hartautta herättävillä kuvilla. Kun maalariseurue tarvitsee työhön apua, kylän kummajainen, tiilentekijän kasvattitytär Pelliina saa tehtävän. Maalausurakan aikana Pelliina löytää itsestään taiteilijan ja kylällä on ihmettelemistä maalareiden puuhissa.

Tämäpä oli hilpeä kirja! En tiennyt tästä ennen lukemista muuta kuin sen, että se kertoo Hattulan vanhan kirkon maalaamisesta. Se, että kirja oli näin hauska, oli iloinen yllätys. Kanto käyttää taitavasti paitsi kieltä noin ylipäänsä, myös aikakaudelle sopivia ilmaisuja. Vertaukset ovat kerrassaan mainiota. Esimerkiksi maalausurakasta neuvoteltaessa kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika sukkuloi kuin kärppä kivikossa eri osapuolten välillä.

Tykkäsin myös kirjan herjauksista ja haukkumasanoista ja siitä vimmasta, jolla niitä käytetään. Tässä maalarimestari Andreas intoutuu arvostelemaan oppipoikiensa töitä:

- Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdillä. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta se tiedän, että se ei ole saunavihta! Maalasitko sen, koska olit saunasta ja vihtomisesta niin innoissasi?

(s. 98)

Raivoaminen jatkuu seuraavalla sivulla ja taisinpa nauraa ääneen sitä lukiessani.

Kirjan juoni ei ole kovin vauhdikas, vaan kertoo arjesta maalareiden, kirkkoisännän ja kirkkoherran silmin. Arki on kuitenkin kuvailtu niin hauskasti, että olisin lukenut tätä paljon pitempäänkin. Jokaisella näkökulmahahmolla on oma mielipiteensä koko taideprojektista ja se värittää heidän kertomaansa.

Kirkkoherra Petrus Herckepaeus (ihan vain Pekka Härkäpää ennen pappisopintoja Uppsalassa) epäilee alastomiakin ihmisiä kuvaavien maalausten olevan kerrassaan jumalattomia, kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika haluaa projektin onnistuvan oman asemansa pönkittämiseksi ja ihan vain näyttääkseen kirkkoherralle olleensa oikeassa, ja tarkkanäköinen Pelliina puolestaan alkaa hahmottaa maailmaa aivan uudella tavalla. Myös muut maalarit pääsevät ääneen ja pidin etenkin oppipoika Vilpusta, jonka unelmat murskaantuvat hetkessä ja joka tuntee kirvelevää kateutta Pelliinan lahjakkuudesta.

Pidin etenkin Pelliinasta, jonka kasvukertomus tämä osaksi on. Hänen taustansa on epämääräinen ja erikoinen ulkonäkö vain lisää kyläläisten ennakkoluuloja häntä kohtaan. Pidin siitä, että Pelliina ei ollut se usein nähty "nainen luulee olevansa ruma, onkin oikeasti tyrmäävän kaunis" -klisee. Hän on pitkä ja romuluinen, konkkanokkainen ja leveäkasvoinen, kyläläisten silmissä vielä kummallisen pilkullinen, punatukkainen ja vihreäsilmäinenkin.

Pelliina on erittäin tietoinen kaikista tavoista, joilla hän on erilainen ja siitä, miten paljon kyläläiset halveksivat häntä. Taiteen kautta hän löytää itseluottamusta ja saa tilaisuuden ilmaista tunteitaan ja mielipiteitään. Maalareiden seurassa hän kuuluu porukkaan, koska he arvostavat hänen taitojaan ja jopa häntä ihmisenä. Minulla meni hetki ennen kuin totuin Pelliina-kappaleisiin, koska niissä ei ole pilkkuja tai muita välimerkkejä. Se oli kuitenkin juuri oikea valinta hänen äänekseen.

Mutta kuitenkin hän sanoi että pictoriksi sinulla on vielä pitkä matka kivistä opintietä. Hän ei sanonut että sinusta ei koskaan tule maalaria vaan että sinulla on vielä pitkä matka. Se tarkoittaa että jos kuljen opintien päähän asti niin jonain päivänä olen Pelliina Pictor. Se tuntui päätä huimaavalta ja mahdottomalta ajatukselta mutta ajattelin sen silti.

(s. 237)

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon! Ajankuvaus oli mahtavaa, hahmot kiinnostavia ja kerronta kerrassaan hauskaa. Tämän jälkeen haluaisin käydä katsomassa maalauksia omin silmin, mutta voi niitä toki katsoa kuvinakin esimerkiksi täällä. YouTubesta löytyy Anneli Kannon opastama kierros maalauksiin, mutta kannattaa katsoa se vasta kirjan lukemisen jälkeen. Videolla on nimittäin vähän juonipaljastuksia.

Kirjan tiedot:
Anneli Kanto: Rottien pyhimys | Gummerus 2021 | 405 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjabrunssi, Kirja vieköön, Amman kirjablogi ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 7. kirjassa on kaveriporukka [34/50]

David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta

Minulta on usein kysytty, olenko koskaan harkinnut omaelämäkerran kirjoittamista.

Mikäli minulta ja monilta, monilta muilta kysytään, David Suchet syntyi näyttelemään Hercule Poirot'a. Kuka muu pystyisi herättämään belgialaisetsivän henkiin yhtä hurmaavalla tavalla? Tästä roolista hänet tunnetaan maailmalla ja muistetaan hyvin pitkään.

Totuushan on kuitenkin se, että Suchet'lla on takanaan 50 vuoden teatteriura ja toki muutakin elämää. Tartuin tähän elämäkertaan kiinnostuksesta tätä muuta kohtaan ja tutustuakseni mieheen viiksien takana. Suchet on kirjoittanut kirjan itse ja pidin paljon hänen kirjoistustyylistään. Hänellä on huumorintajua ja tekstistä paistaa läpi optimistinen elämänasenne. Suchet kertoo kirjassa lähestyneensä poikavuosinaan ihailemaansa näyttelijää nimikirjoituksen toivossa ja saaneensa jääkylmän vastaanoton. Siksi hän pyrkii itse olemaan aina kohtelias ja lämmin, oikeasti läsnä faniensa kanssa. Tämäkin asenne tuntuu kirjan sivuilla ja näkyy sen kuvituksessa.

Kirjan kuvat ovat Suchet'n itsensä ottamia. Valokuvaaminen on hänelle rakas harrastus ja minusta kuvat olivat melkein yhtä kiinnostavia kuin itse teksti. Ne todellakin saivat miettimään, miksi juuri tämä kuva on otettu ja millaisen tunteen se on kuvaajassa herättänyt. Suosikkejani olivat kuvat Sheilasta, jonka kanssa Suchet on ollut naimisissa yli 40 vuotta. Kuvista huomaa, että kohde on rakas ja rakkaudella kuvattu.

Elämäkerta ei etene kronologisesti vaan erilaisesta aihepiiristä toiseen liikkuen. Työnsä lisäksi Suchet puhuu paljon perheestään. Äidinisä Jimmy saa paljon sivutilaa, samoin tietenkin Sheila. Suchet kertoo perheen olevan tärkein asia elämässään ja suurin voimavara, ja olikin mielenkiintoista lukea millaiselle pohjalle hänen elämänsä rakentuu. Kahdessa luvussa Suchet kertoo suhteestaan uskoon ja uskontoon, ja onneksi ote ei ollut mitenkään saarnaava tai "tämä on ainoa oikea tie" -henkinen.

Suchet kertoo muistakin elämäänsä ohjaavista ajatuksista ja siitä, miten hän valitsee roolinsa ja uppoutuu aina uuteen hahmoon. Olen joskus pohtinut näitä jälkimmäisiä joidenkin (etenkin mielestäni hyvien) näyttelijöiden kohdalla, joten kirja oli siinäkin suhteessa mielenkiintoinen. Suchet tapasi Harold Guskinin, arvostetun näyttelijöiden opettajan ja valmentajan, vasta kuudenkympin tienoilla ja oppi häneltä uudenlaisen työskentelytavan. Minulle tämä jäi mieleen taas yhtenä osoituksena siitä, että koskaan ei ole liian vanhan oppimaan uutta.

Kaiken kaikkiaan kirja oli viihdyttävä, nopealukuinen ja vastasi siihen kysymykseen, mihin se lupasikin. Kuka on David Suchet?

Jos olemme liian riippuvaisia muiden mielipiteistä - etsimme jatkuvasti itsellemme hyväksyntää - tulemme varmasti pettymään. Jossain vaiheessa sitten oivallamme, keitä me todella olemme; meidän ei tarvitse elää sen mukaan, keitä haluamme tai luulemme olevamme. Ja muut ihmiset saavat joko torjua tai hyväksyä meidät. Se kuuluu elämään. 

(s. 309)

Harryn roolissa näytelmässä Muotinäytös.
(s. 319)

Kirjan tiedot:

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta | Minerva 2020 | 320 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: David Suchet: Behind the Lens. My Life (2019) | suomennos: Sirpa Saari

Luettu myös mm.:

Leena Lumi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 25. kirjassa ollaan saarella [34/50]

Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit

Merimiesten vanhat tatuoinnit ovat ainutlaatuinen ikkuna tatuointien ja tatuoimisen historiaan.

Tietokirjassa kerrotaan minulle täysin tuntemattomasta aiheesta eli nimensäkin mukaan merimiestatuoinneista. Niihin liittyy paljon enimmäkseen maakrapujen uskomuksia, mutta mikä on totuus? Miksi niitä otettiin? Oliko tatuoinneilla salaisia, vain toisille merimiehille avautuvia merkityksiä?

Myönnän auliisti pohtineeni näitä asioita joskus ohimennen itsekin, mutta mihinkään salakoodien maailmaan en ole syventynyt. Tällaiselle maallikolle kirja oli juuri riittävän kattava ja selkeä tyydyttämään uteliaisuuteni. Kirjaa varten on haastateltu ihan oikeita suomalaisia merimiehiä, jotka esittelevät kirjassa tatuointejaan. Pidin näistä kohdista eniten enkä vähiten siksi, että osa haastatteluista on litteroitu suoraan ja siten merimiesten omat äänet ja persoonallisuudet pääsevät kuuluviin.

Mun isäukko sano sillon kun lähin skönelle, että tatuointeja et ota. Hän sano, että hän vetää ympäri korvia oikein railakkaasti, ja se oli sen verran skrode äijä, sodat käyny ukko, että oisin siinä vaiheessa vielä turpaani ottanu komeesti. Mutta mä otin semmosen snadin satiaisen oikeeseen isovarpaaseen oikein piruuttani. Se oli pakkokin, koska kerran kiellettiin.

(s. 102, Lauri Vuorinen muistelee)

Kirjassa kerrotaan sekä merimiesten tatuointitaiteen historiasta että merimiesten historiasta noin yleensäkin. Miksi merille lähdettiin ja millaista elämä laivalla oikeasti oli? Jos elättelee harhakuvia siitä, että laivalla pärjäsi kuka tahansa, ne karisevat kyllä äkkiä. Haastattelut ja aikalaiskuvaukset tekevät hyvin selväksi sen, että merellä ei pärjännyt ilman sekä fyysistä että psyykkistä voimaa ja sitkeyttä. Tatuoinnit eivät kuitenkaan ole osoitus siitä, vaan monestikin yhteenkuuluvuuden tunteesta (sekä humalasta, ei unohdeta kaatokännin vaikutusta). Kun kerran kaikilla muillakin on jo mustetta käsivarressa, pitää se minunkin ottaa, että kuulun joukkoon.

Tatuointien historia oli myös kiinnostavaa. Kirjassa on runsas kuvitus, josta näkee millaisia kuvia merimiehet oikeasti ihoonsa ottivat. Aiheet ovat pitkälti juuri sellaisia kuin olettikin eli meriaiheita, naisia ja jonkin verran isänmaallisia ja uskonnollisia kuvia. Kiinnostava yksityiskohta oli se, että pitkän aikaan merimiesten tatuoinnit eivät oikeastaan herättäneet sen suurempia ennakkoluuloja. Olivatpahan vain merkki siitä, että merillä on käyty. Vasta kun vangit alkoivat tatuoida itseään ja toisiaan vankilassa, myös merimiestatuointeihin alettiin liittää ennakkoluuloja. Keskiverto ihminen kun ei osannut erottaa vankilatatuointia merimiestatuoinnista.

Kirjassa kerrotaan kuuluisista tatuoijista, joita löytyi niinkin läheltä kuin Kööpenhaminasta. Noin yleisesti ottaen kirjan rento ja sanotaan vaikka äijämäinen kerrontatapa oli minusta vain mukavaa, onhan kyseessä kuitenkin merimieskirja. Mutta kun päästiin Holger Jürgensiin (s. 119-120), tyyli haittasi ja pahasti. Enpä oikein innostunut siitä, miten tämä rentous ja huumori jatkuivat silloinkin, kun kuvattiin sarjaraiskaajaa, jonka uhreja olivat nuoret tytöt ja apua (aborttia) pyytäneet naiset. En tiedä tyypistä muuta, kuin mitä kirjassa sanottiin, mutta kyllä nuo rikokset selväksi tulivat, vaikka  kirjailijat yrittivät jostain syystä olla edelleen kepeän hauskoja. Huumorille on aikansa ja paikkansa, ja se ei ollut tuossa.

Tuota lukuun ottamatta kirja oli kevyt lukea, kiinnostava ja avarsi maailmaani sekä meren että tatuointien suuntaan.

Kirjan tiedot:

Mikko Helsenius & Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit | SKS 2020 | 194 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 45. esikoiskirja [29/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book on a subject you know nothing about [27/50]

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T.

Taiteilija Ellen Thesleff on ollut parin viime vuoden trendikäs aihe kirjallisuudessa ja kaikissa sen lajeissa. Löytyy aikuisten tietokirjaa (Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala, 2017), aikuisten kaunokirjaa (Pirkko Soininen: Ellen, 2018 sekä Kati Tervo: Iltalaulaja, 2018), lasten kuvatietokirjaa (Leea Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen!, 2019) ja pieni osuus myös nuortenkirjassa (Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita, 2019).

Olen lukenut näistä vain Iltalaulajan, mutta selaillut kyllä noita muitakin. Tähän Ellen T. -sarjakuvaan tartuin vähän itseni sivistämiseksi, vähän uteliaisuudesta ja enemmän siksi, että kirjan piirrostyyli miellytti silmääni kun sitä vilkasin. Sarjakuva pohjautuu tuohon jo mainittuun Minä maalaan kuin jumala -elämäkertaan. Kieltämättä minua houkuttaa nyt hieman lukea sekin.

Sarjakuvassa kerrotaan Ellen Thesleffin vuosista etenkin Pariisissa ja Firenzessä, ja myöhemmin Ruoveden maisemissa. Tarinassa vilisee Ellenin aikalaistaiteilijoita, ja esiössä on esitelty kirjan hahmot pienellä kuvalla ja parin rivin elämäkerralla. Hyvä kun oli, tarkistin sieltä itsekin pari kertaa, kuka tarinaan hypännyt hahmo nyt olikaan. Dialogin ja kerronnan lisäksi tarinassa on katkelmia Ellenin kirjeenvaihdosta sekä perheelleen Suomeen että taiteilijaystävilleen. 

En tiedä mitä fonttia näihin kirjekatkelmiin on käytetty, mutta minusta se oli hieman hankala lukea. Olen viime aikoina miettinyt saavutettavuutta työni puolesta ja nyt tällaiset asiat pistävät silmään huvilukemisissakin. Vaikka tällainen kaunokirjoitusfontti on toki nätti ja puoltaa paikkaansa, koska kyseessä on kirjeteksti, se tekee tekstistä aina vaikeamman lukea. Ellenin elämä puettu sarjakuvassa helposti lähestyttävään muotoon, joten on ikävää, jos fontti hankaloittaa lukemista ja asian sisäistämistä.

Sarjakuvassa ei syvennytä Ellenin elämään kovin, no, syvästi, mutta siinä tuodaan mielestäni hyvin esiin ajankuva ja Ellen henkilönä. Naisilla ja siten myös naistaiteilijoilla on vaikeuksia olla vakavasti otettavia ammattilaisia 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Kirjassa on hienoja ja ahdistaviakin kuvia siitä, miten mieletään järkkyneet naiset julistetaan hysteerisiksi ja oppineiden miesten mielestä naiset sijoittuvat mieleltään noin ylipäätään jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon. Kaksinaismoralismi tulee hyvin esiin siinä, miten miestaiteilijat rellestävät pitkin ilotaloja ja hyppivät naisesta toiseen. Samaan aikaan naistaiteilijoiden on pidettävä huolta maineestaan eikä heille edes välttämättä tarjoilla kahvilassa ilman miesseuraa. 

"Hysterian oireita naisessa ovat
kunnianhimo,epilepsia, tylsämielisyys,
liiallinen vilkkaus ja oksentelu."
(s. 36)

Ellen ystävineen rikkoo kuitenkin rajoja osallistumalla muun muassa villeihin juhliin ja kaveeraamalla maineeltaan kyseenalaisten miesten kanssa. Ellen päättää myös, että hän ei myy periaatteitaan ainakaan taiteen suhteen. Hän maalaa tasan sitä, mitä haluaa, vaikka se ei kaupallista menestystä ja mainetta aina tuokaan. Vaikka sinänsä pidinkin kirjan kuvituksesta, minua hieman ärsytti se, miten Ellen oli piirretty. Hän näytti koko ajan niin sovinnaiselta. Esimerkiksi tosielämässä hänellä oli Pariisin lähtiessään hyvin lyhyet hiukset, suorastaan skandaali siihen aikaan, mutta kuvituksessa tätä ei juuri erottanut vaan Ellen näytti samalta kuin muutkin naishahmot. Samoin olisin kaivannut kuvaa Ellenistä miesten vaatteissa. Tässä Ylen artikkelissa on havainnollistava valokuva.

Kokonaisuutena kuitenkin kiva ajankuva ja kurkistus Ellenin elämään!

Firenzen taivaan alla.
(s. 77)

Kirjan tiedot:

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T. | Teos 2019 | 87 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.

Oksan hyllyltä, Kirjat kertovat, Luetaanko tämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 17. tutkijan kirjoittama kirja [20/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in a city that has hosted the Olympics [19/50]

Pariisi on kunnostautunut tällä alalla.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä:
Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s.
Gummerus 2016
Omasta hyllystä

9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.

Saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel palkataan rakentamaan Helsingin keskusta ja muuttamaan syrjäinen käpykylä keisarikunnan laidan hohtavaksi helmeksi. Engel perheineen pakkaa laukkunsa ja asettuu kylmään pohjoiseen, jonne sopeutuminen ei ole helppoa. Kuusi vuotta venyy vuosikymmeniksi ja ajan kuluessa Engel saa levittää uusklassismin ilosanomaa koko Suomeen.

En nyt oikein lämmennyt tälle fiktiiviselle päiväkirjalle. Niin, tiedän, pitäisi kai kun tämä on kuitenkin Finlandia-voittaja, mutta kun ei niin ei. Muistan kun kirja voitti palkinnon ja kirjaston varausjonot kasvoivat huimasti heti sen jälkeen. Tämä sama ilmiö tapahtuu joka vuosi riippumatta siitä, miten paljon tai vähän kirjasta ollaan oltu kiinnostuneita ennen sitä. Ehdokkuus nostaa heti varauslukua, voitto sitäkin enemmän kun ihmiset haluavat itse nähdä millainen se voittajakirja nyt sitten onkaan.

En tiennyt Englistä oikeastaan mitään ennen kirjan lukemista, joten sikäli tämä oli opettavainen lukukokemus. Pidinkin eniten niistä osuuksista, jotka käsittelivät Engelin työtä ja perhettä. Engel kuvataan etäisenä ja jopa kylmänä miehenä, joka kuitenkin rakastaa perhettään omalla tavallaan. Vaimo Charlotte on tärkeä ihminen Engelin elämässä ja Engel on jopa kateellinen Charlotten kyvylle sopeutua Suomeen. Engel itse ei koskaan oikein totu kylmyyteen, kieleen tai jäyhiin suomalaisiin. 

Hyvässä seurassa työskennellessäni en juurikaan juo viinaksia, mutta selväpäisten ja näköalattomien suomalaisten kanssa tarvitsen ryypyn.

(s. 37)

Toinen kiintopiste on sairasteleva tytär Emilie, johon Engel ei oikein uskalla  edes kiintyä. Entä jos tytär kohtaa saman kohtalon kuin perheen lapsena kuollut poika Carl Eduard? Kontrasti tyttären ja perheen muiden poikien välillä oli minusta mielenkiintoinen. Poikia hädin tuskin mainitaan eikä kertaakaan nimeltä. Emilie sen sijaan on vahvasti läsnä päiväkirjan sivuilla. Toisaalta kirjassa on kohtaus, jossa Engel sanoo suoraan ettei kerro tyttärestään käytännössä mitään kodin ulkopuolella, mutta pojistaan kyllä. Raja yksityisen ja julkisen välillä on tässä kohtaa suuri.

Kirjan runollinen tyyli ei haitannut minua näissä työn ja arjen kuvauksissa, mutta se olikin sitten kompastuskiveni kaikessa muussa. Engelin angstailu ja ah niin syvälliset pohdinnot tuntuivat vetävän tarinaa alaspäin sen sijaan, että ne olisivat nostaneet sitä korkeammalle. Ne olivat liian raskassoutuisia minun makuuni ja siksi kirja kokonaisuutena ei sitten ollutkaan minun juttuni.

Luettu myös mm.:

P. S. Rakastan kirjoja, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat ja epäilemättä melkein kaikki muutkin!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 7. kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt [8/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 2]

Anne Lampinen: Kuvenveistäjä Ville Vallgrenin elämä

Anne Lampinen:
Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä
165 s.
Polarstar communications Oy 2008
Kirjastosta

Ville Vallgren oli "loistava poikkeus", kuten häntä jo aikalaiset nimittivät.

Kirja vie kirjan luo! Etsiskelin kirjastossa taitelijaelämäkertaa Helmet-lukuhaasteeseen. Korkeat kriteerini olivat "kohtuullisen lyhyt" sekä "edes jotenkin kiinnostava". Ville Vallgrenin nimi osui silmiini ja jäin miettimään missä olinkaan sen viimeksi nähnyt. Sitten välähti: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoissa. Ville ja Viivi Paarmion fiktiiviset versiot vilistävät sarjan sivuilla ja kun nyt kirja melkein hyppäsi syliini, päätin tutustua oikeaan Villeen.

Kirja on nopealukuinen pieni tietopaketti ja Lampinen sanookin esipuheessaan, että tämä on pikemminkin elämäkerrallinen teos kuin mahtipontinen elämäkerta. Kirjassa käydään kevyesti läpi niin Villen kolme vaimoa kuin hänen työnsä kuvanveistäjänäkin. Havis Amandalle on omistettu kokonainen kappale, onhan se kaiketi Villen tunnetuin työ ainakin Suomessa.

Havis Amanda
valmistui 1906

Kiinnostavimpia osuuksia minulle olivatkin ne, joissa todettiin Villen olleen aikanaan suositumpi Pariisissa ja ulkomailla yleensäkin kuin Suomessa. Oli vain jotenkin niin hienoa huomata taas, että suomalaiset taiteilijat todellakin kuuluivat vuosisadan taitteessa eurooppalaisiin taiteilijapiireihin. Samoin pidin Villen ja Viivin lämpimän suhteen kuvailuista sekä kirjan viimeisestä kappaleesta, jossa keskityttiin pariskunnan evakkoreissuihin sotavuosina.

Olisin kyllä kaivannut kirjaan kuvitusta. Minusta on aina kiva nähdä taiteilijan töitä samalla kun luen tietoa hänestä. Muutama kuva Villen töistä ja vaikka miehestä itsestään ystävineen ja perheineen olisi ollut mukava lisä kirjaan.

Kuitenkin, leppoisa pikku kirja! Villetietouteni on nyt moninkertainen eiliseen verrattuna ja Mustosen Villeäkin voi katsella eri tavalla tämän jälkeen.

Haasteet: 

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 20. taiteilijaelämäkerta [39/50]

Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Ville Hänninen:
Kirjan kasvot:
sata vuotta suomalaisia kirjankansia
335 s.
SKS 2017
Kirjastosta

Kirjan henki tiivistyy usein kanteen.

Ja siksipä en voikaan aina ymmärtää miksi kustantajat paiskaavat toisinaan kirjaa (minun mielestäni) kammottavalla kannella. On yksinkertaisesti rumia kansia, tylsiä kansia, kansia jotka eivät kerro mitään kirjasta ja kansia, jotka suorastaan valehtelevat kirjan sisällöstä. Ville Hänninen on koonnut tähän kirjaan valikoiman kansikuvia, jotka hänen mielestään kuvastavat tavalla tai toisella kirjan ilmestymisvuotta tai ainakin kansitaiteilijaa itseään.

Totta puhuakseni odotin kirjalta enemmän kansikuva-analyysia. Se, kuinka paljon itse kannesta kerrotaan vaihtelee suuresti. Kirjassa on sata kantta ja joidenkin kohdalla keskitytään enemmän kirjailijaan tai kansikuvataiteilijan elämään ja uraan. Olisin esimerkiksi halunnut tietää enemmän tätäkin kirjaa koristavasta Björn Landströmin Sinuhe egyptiläiseen laatimasta kannesta. Miksi juuri tällainen kuva? Mistä Landström sai idean, mallin, vaikutteet tehdä juuri tällainen kansi? Ymmärrän toki ettei kaikkien kansien kohdalla ollut mahdollisuutta vastata näihin kysymyksiin, mutta varmasti useamman kohdalla olisi ollut. 

Pidin siis eniten niistä vuosista, joissa nimenomaan kyseinen kansi sai enemmän huomiota. Monet kansista olivat tuttuja ulkonäöltään ja oli mielenkiintoista lukea mitä ne kertoivat omasta ajastaan. 

Oli kyllä hauska huomata miten kauneus on loppujen lopuksi katsojan silmässä. Monet Hännisen valitsemista ja suorastaan ylistämistä kansista olivat mielestäni varsin epämiellyttävän näköisiä. Sellaisia, että en varmasti olisi kirjaa edes avannut niiden perusteella. Aikanaan ne ovat kuitenkin ehkä olleet hyvinkin vetäviä ja onkin mielenkiintoista ajatella, miten muoti on muuttunut tässäkin asiassa. Se, mitä pidämme esteettisesti miellyttävänä, muuttuu aikojen saatossa ja se näkyy kirjoissakin. Olisi kiinnostavaa tietää mitä tämänkin kannesta sanotaan vaikka 50 vuoden kuluttua. 

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 45. palkittu tietokirja [31/50]

Tämä on saanut ainakin Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon 2017 sekä parhaan taidekirjan 2017 tittelin Hämeenlinnan kirjaston järjestämässä kilpailussa.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo:
Iltalaulaja
204 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun.

Enpäs tiennyt Ellen Thesleffistä mitään ennen tämän kirjan lukemista. Kun sanon "en mitään" niin tarkoitan etten edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Taide ja taitelijat eivät koskaan ole olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin viitsinyt oikeasti perehtyä niihin. Tähänkin kirjaan tartuin lähinnä kauniin kannen vuoksi. Pisteet kansikuvan suunnittelijalle siitä! Taidetta se sekin on ja nyt on onnistuttu hienosti.

Tarinassa eletään vuotta 1945. Vanheneva taiteilija Ellen palaa lapsuuden kotiinsa, Casa Biancan huvilaan Hämeeseen. Hän haluaa viettää kesän huvilassa rakkaiden muistojensa ja maalaustensa parissa. Seurakseen ja avukseen Ellen saa maalaistalon tytön Taimin, joka ihailee suunnattomasti kuuluisaa taiteilijaa. 

Kaksi noin erilaista kertojaa teki sinänsä leppoisan ja juonettoman tarinan kiinnostavaksi. Ellen viettää jo elämänsä ehtoopuolta ja hänen tarinansa on muistojen, ei muutoksen tarina. Hän katsoo haikeasti Taimista uhkuvaa nuoren elämän voimaa, mutta on toisaalta tyytyväinen siihen missä ja millainen itse on. Hänellä on rakkaita muistoja sisaristaan ja ystävistään, ja yhä tarpeeksi intohimoa vimmaiseen maalaamiseen.

Nyt minulla oli minut. Sehän on paljon.

(s. 178)

Taimin tarina puolestaan on muutoksen tai pikemminkin sen kaipuun tarina. Taimin sisar asuu Helsingissä ja sinne Taimikin kaipaa, taiteen pariin. Pikkutyttönä hänellä oli tapana vakoilla Casa Biancan taiteilijoita ja hän pitää myös itseään olosuhteiden vangitsemana taiteilijana. Hän pursuaa elämää ja ideoita ilman kanavaa, jonka kautta hän voisi niitä toteuttaa. Ellen on hänelle idoli ja tavoite, jota hän mustasukkaisesti varjelee ulkomaailmalta.

Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.

(s. 201)

Tarinan taustalle pyörii koko ajan sota-ajan Suomi. On pula-aika, ja Ellenille Casa Bianca tarkoittaa myös tuoretta kalaa, jota saa niin paljon kuin jaksaa joesta nostaa. Taimin isä juo jatkuvasti hukuttaakseen rintamalta tuodut muistonsa, ja naapurin poika Toivo on kaivanut haudan myös lapsuudenystävälleen. Pidin paljon siitä miten tällaiset asiat oli punottu tarinaan osoittelematta niitä sen kummemmin. 

Sinänsä kirja ei ollut sen suurempi lukuelämys, mutta mukavaa luettavaa kuitenkin.

Luettu myös mm.:

Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 39. ikääntymisestä kertova kirja [34/50]

Bridget Quinn: Broad Strokes: 15 Women Who Made Art and Made History (in That Order)

Bridget Quinn:
15 Women Who Made Art and
Made History (in That Order)
216 s.
Chronicle Books 2017
e-kirja kirjastosta

It was 1987, the spring of my first college year in California.

Tämä jäi mieleeni kesälomalla kun etsin kiinnostavia e-kirjoja Helmet-kirjastojen Overdrivesta. En tiedä taiteesta yhtään mitään, mutta ajattelin, että kirja voisi hyvinkin olla mielenkiintoinen. Kuinka monta naistaitelijaa pystyt nimeämään näin äkkiseltään? Minulle tuli mieleeni vain Frida Kahlo, vaikka maailma ja historia ovat varmasti täynnä lahjakkaista naisia. Ajattelin, että jos ei muuta niin kirjalla olisi ainakin yleissivistävä vaikutus.

Bridget Quinn on taidehistorian opettaja, joka opiskeluaikanaan huomasi saman asian kuin minä. Naistaiteilijoita ei tuotu esille juuri ollenkaan ja paksuissa taidehistoriikeissa he ovat ehkä pienenä viitteenä, miestaiteilijan muusana ja/tai rakastajattarena. Voivottelun sijaan Quinn päätti tehdä asialla jotain ja kirjoitti tämän kirjan, jossa esitellään lyhyesti 15 naistaiteilijaa eri aikakausilta. Kirjassa on paitsi elämäkerrat, myös muutama kuva jokaisen taiteilijan teoksista.

Kirja oli täynnä nimiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa. Rosa Bonheur, Lee Krasner, Kara Walker? Nuokaan nimet eivät sanoneet minulle yhtään mitään. En voi kyllä nytkään väittää muistavani kaikki 15 naista, mutta jäi kirjasta sentään jotain käteen. Elämäkertaesittelyt ovat ytimekkäitä ja niissä on kerrottu naisista taiteen kautta. Vähemmän 'niin monta lasta hän sai' ja enemmän 'näin lapset vaikuttivat hänen taiteeseensa'.

Parhaiten minulle jäivät mieleen Judith Leyster ja Marie Denise Villers. Miksi? Koska kummankin teoksia luultiin pitkään (miespuolisten taideasiantuntijoiden keskuudessa) miesten tekemiksi. Kun totuus paljastui, uusien lahjakkaiden naistaiteilijoiden löytymistä ei juhlittu millään tavalla. Kun totuus paljastui, alkoi maalauksista kummasti löytyä epätäydellisyyksiä joita ei aiemmin ollut ollut. Valitettavasti en yllättynyt.

Taidehistoriikkien lisäksi kirjassa kulkee mukana Quinnin oma tarina taideopiskelijasta taideopettajaksi. Hieman oudolta kuulostivat Quinnin pakkomielteet tiettyjä teoksia kohtaan. En voi kuvitellakaan tuijottavani samaa taulua tuntitolkulla joka päivä vuodesta toiseen. Kirjan loppupuolella minua alkoi häiritsemään se, miten amerikkakeskeinen siitä tuli. Alkupuolella sentään mainittiin muutama eurooppalainen nainen, mutta sitten oltiinkin Amerikassa kaiken aikaa. Olisi ollut kiva lukea muunkin maalaisista taitelijoista, mutta pointtina toki olivat Quinnin omat valinnat ja suosikit.

Kuitenkin, kiinnostava kirja!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 48. kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän [26/50]