Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Lähestymme lampea stratosfääristä.

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystämään pienessä lammessa asuvan pienen hauen. Jokavuotinen homma on tällä kertaa yllättävän vaikeaa. Ensin katkeaa siima, sitten käy ilmi, että lammen on vallannut näkki. Samaan aikaan kylille ilmaantuu ylikonstaapeli Janatuinen, jolle Lappi on uusi aluevaltaus. Janatuinen haluaa saada käsiinsä Elinan ja odottaa kohtaavansa jonkin verran vaikeuksia, mutta peijoonin ja väkiyön varalle hänkään ei ole varautunut.

Muistaakseni törmäsin tähän jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, jossa tätä kehuttiin hauskaksi ja yllättäväksi kirjaksi. Tarina oli kumpaakin ja pidin aivan erityisesti siitä, miten erinomaisen lappilainen kirja oli. Karila on näköjään itsekin kotoisin Itä-Lapin kylästä ja sen kyllä huomaa. Pohjoisen soinen luonnonmaisema ja juro mielenmaisema välittyvät joka sivulta, ja hahmojen välinen dialogi on hilpeää luettavaa.


- No olekko sitä kuullu että kunnanjohtajaan meni hattara.

- Joo.

- Nyt se haluaa vaan syyä koko ajan.

- Semmosta se on hattaroijen kanssa.

(s. 142)

Kirjan tarinan sijoittuu siis Itä-Lappiin, mutta ei ihan sellaiseen kuin se, jonka me tunnemme. Koko Lappi on eristetty muusta Suomesta ja sinne menevien on ymmärrettävä, että esimerkiksi henkivakuutus ei ole siellä voimassa. Lappi on täynnä vanhan mytologian vaarallisia olentoja ja kirjassa tavataan niin näkki ja hattara kuin peijooni ja metelikin. Lappilaiset suhtautuvat yliluonnollisiin naapureihinsa tyynen käytännöllisesti, mutta Janatuisella on pieniä sopeutumisvaikeuksia.

Elinan kautta Lappi ja hänen tuttu kyläyhteisönsä nähdään paikallisen silmin, Janatuisen kautta taas ulkopuolisen näkökulmasta. Etenkin Janatuisen kohtaamiset paikallisten ihmisten ja olentojen kanssa olivat mainioita.


- Laita hyän tähen se pyssy pois, Keijo sanoi.

- Mkä se on, Janatuinen kysyi eikä laskenut pistoolia.

- Peijooni.

- Mikä?

- Ruottin kuningas. Syökö se ryökäle minun keittoa?

(s. 60)

Tarinalla on pari muutakin kertojaa ja heidän kauttaan sukelletaan syvemmin paikallishistoriaan tai ainakin paikallisiin juoruihin. Tuskin mikään on kirjassa ihan sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.

Itse juonesta on vaikea sanoa mitään ilman juonipaljastuksia, joita en oikeasti halua tehdä. Olisi myös vaikea valita, mikä lasketaan juonipaljastukseksi ja mikä ihan vain yllättäväksi asiaksi. Mielestäni kirjaan oli kiva sukeltaa tietämättä siitä juuri mitään ja tulla sitten yllätetyksi joka sivulle. Karilan luoma maailma on värikäs ja monipuolinen, ja oli suorastaan sääli päästä kirjan viimeiselle sivulle.

Erityismaininta siitä, miten erinomaisesti Karila onnistuu kuvaamaan pienten lentävien saatanallisten verenimijöiden eli sääskien kanssa elämistä. Ininä soi korvissa vieläkin.


Hän meni navettaan etsimään vapoja.

Sisällä oli viileää. Siellä oli sääskiä, jotka ilahtuivat, kun ruoka tarjoiltiin sänkyyn.

(s. 18)

Kirjan tiedot:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys | Siltala 2019 | 280 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirja vieköön, Kirsin kirjanurkka, Sivutiellä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 22. kirjassa on epäluotettava kertoja [35/50]

Mutta enpä kerro kuka!

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 19. pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [12/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a three-word title [30/50]

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Mikko-Pekka Heikkinen:
Poromafia
382 s.
Johnny Kniga 2016
Kirjastosta

Vieras tuli tupaan kivääri kädessä.

Ja antoi sen lahjaksi sylivauvalle. Tästä vauvasta kasvaa Jouni-Sammeli Nelihanka, Jyppyrä näin kavereiden kesken. Innokas kehonrakentaja, vielä innokkaampi somettaja, moottorikelkkajengi Ahma SC:n johtaja, saamelaisen pororuhtinaan poika. Piikki isänsä vanhassa lihassa. Rouku pitää Utsjokea rautaisessa otteessaan ja odotteli jo innolla eläkepäiviään, mutta sitten tuo esikoispoika otti ja lähti. Jäljelle jäi gangsteriksi kykenemätön Pieti, josta Rouku ei ole onnistunut koulimaan johtaja-ainesta. Mitä isän pitäisi tehdä kun pojat ovat noinkin kelvottomia? Kaiken huipuksi Jyppyrällä on Suunnitelma isolla ässällä, ase, jolla hän aikoo muuttaa koko saamelaisen elämäntavan...

Varasin ja lainasin tämän ihan vain siksi, että koko asetelma kuulosti niin älyttömältä ja hillittömän hauskalta. Kummisetä goes Utsjoki, Lapin oma poromafia ja moottorikelkka-kautta-mönkijäjengi! Siitä oli näin lappilaisena (vaan ei saamelaisena taikka edes utsjokelaisena, tämä lienee syytä mainita) vaikea olla kiinnostumatta kun lehdissäkin tästä oli juttua. Ennakko-odotuksina oli hauskuus ja sellainen "no saa nyt nähdä"-tunne.

Nyt lukemisen jälkeen täytyy heti sanoa, että tämä oli aikamoinen äijäkirja. Ainakin minun päälleni ryöppysi testosteronia ja selvästi mieheksi tunnistettavaa kertojaääntä. Jossain sivun 40 tienoilla lakkasin kiinnittämästä siihen huomiota, koska tarina alkoi viedä niin vahvasti mukanaan. Eli kyllä tämä on naisenkin makuun sopivaa luettavaa, vaikka kirjassa itsessään ei paljon naisia näkynyt ja ääni oli kovin miehinen. Toki Heikkinen teki tästä äänestä armotta pilaakin. Jyppyrä esimerkiksi on selkeästi naimisissa hauislihastensa ja selfiekuvien kanssa. Ainoa syy sille, miksi hänellä ei ole selfiekeppiä, on kaiketi se, ettei sellaista sovi käyttää jengiliivit päällä. Sehän olisi tyylitöntä.

Tykkäsin erityisesti Heikkisen huumorista. Kirjassa se kumpuaa paitsi suoraan taitavasta kielestä, myös rikollisuudesta ja erityisesti rikollisen käytännöllisestä mielestä.

Sitten naaman eteen työntyi Aku, kehaisemaan että hän se on sotilaidensa kanssa tehostanut rahankiskontaa. Konsti on dognappaus. Kun kaappaa mieheltä jahtikaverin, ei tarvita kuin yksi nimetön uhkausviesti, niin johan ilmestyy setelinippu haluttuun paikkaan. Esimerkiksi vaimo olisi panttivangiksi väärä valinta. Silloin lunnaita joutuisi odottelemaan.

(s. 136)

Myönnän auliisti nauraa räkättäneeni myös sille kuvalle, joka kirjassa annetaan eteläsuomalaisista eli kaikista suunnilleen Oulun alapuolella asuvista. Poliitikkoja viilataan linssiin minkä ehditään saamelaisuuden varjolla ja Rouku pudistaa päätään nähdessään etelän ihmisen pinkovan Nelostien laitaa juoksutrikoissa keskellä lumituiskua. Moottorikelkkajengiläisiä uhkaava ankarin rangaistus ei suinkaan ole kuolema vaan karkotus Etelä-Suomeen. Ei ole tuntureita joita kiivetä, ei maastoa jota ajaa mönkijällä, ei paikkaa olla vapaa. Hirveä ajatus.

Myönnän ilomielin senkin, että porotalous ja poronhoito ovat minulle melkolailla vieraita asioita. Sen verran minäkin niistä kuitenkin ymmärrän, että en missään kohtaa pysähtynyt miettimään mistä tässä nyt onkaan kysymys. Osa syynä myöskin se, että Heikkinen esittää vieraatkin asiat helposti ymmärrettävällä tavalla. Olisi kiinnostava tietää mitä poroja oikeasti kasvattava ajattelee kirjasta. Tai saamelainen, kirjassahan ruoditaan saamelaista kulttuuria ja etenkin nykyelämää oikein urakalla. Satiirin ja pilkan kohteina eivät kuitenkaan ole saamelaiset tai poronhoitajat sinänsä, vaan pikemminkin tämä maailma, joka on mahdollistanut Roukun kaltaisen porokummisedän nousun. Mitä valitset kun vaihtoehtoja on vain yksi, ja sillä on tiukka ote kurkustasi?

Mutta siis, suosittelen kaikille! Äijämeininkiin ja rikolliseen mielenlaatuun tottuu äkkiä! Pohjimmiltaan tämä on tarina perheistä ja siitä, saako niitä valita. Ja nyt kiinnostuin muistakin Heikkisen kirjoista, tämä oli nimittäin ensimmäinen jonka häneltä luin.

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 38. a satirical book [21/40]

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo:
Lempi
234 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa.

Kesällä ei tullut luettua paljon mitään, koska oli niin paljon muutakin tekemistä. Sääli toki sinänsä, mutta näillä leveysasteilla on monta pimeää kuukautta aikaa uppoutua taas tarinoiden maailmaan. Toivottavasti lukuputki nyt aukesi tällä Minna Rytisalon Lempillä. Ainakin se vei mainiosti mukanaan, en malttanut jättää tätä kesken vaan luin koko kirjan yhdeltä istumalta.

Tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, mutta kirja ei kuitenkaan ole sotakertomus. Oikeastaan se on psykologinen romaani, kertomus yhdestä naisesta, Lempistä, joka ei kuitenkaan koskaan puhu omalla äänellään. Viljami nai kauniin rovaniemeläisen kauppiaantyttären ja vie tämän vaimokseen pieneen maalaistaloon. Kaupunkilaisnuorikon avuksi palkataan Elli, joka kiehuu mustasukkaisuudesta ja vihaa salaa emäntäänsä. Toisaalla Lempin jälkeen jää hänen nuorempi kaksoisiskonsa Sisko, joka monien muiden tavoin ihastuu saksalaiseen sotilaaseen.

Tarina olikin ihan erilainen kuin oletin, hyvällä tavalla. Olin saanut sellaisen kuvan, että kyseessä on sellainen tyypillinen kolmiodraama. Kaksi naista ja mies, joka pettää vaimoaan piikatytön kanssa. Jos työkaverini ei olisi lukenut tätä ja sanonut hyväksi, olisin saattanut jättää lukemattakin, koska tuollainen triangeli ei ole suosikkiluettavaani. Mutta siis, tarina paljastuikin toisenlaiseksi!

Olikin kiinnostava nähdä millainen kuva Lempistä muodostui kolmen erilaisen sivustakatsojan kautta. Viljamille hän on ihana, täydellinen vaimo, niin kaukana miehen yläpuolella kaupunkilaistapoineen. Lempi tekee talosta taas kodin. Ellille Lempi on ylemmyydentuntoinen ämmä, avuton kaupunkilaisakka, joka vei Ellille tarkoitetun paikan Viljamin talosta. Siskolle Lempi on se huoleton isosisko, jonka perään piti aina katsoa, mutta jonka rohkeus innoitti Siskoa läpi tämän elämän. Samalla kun kolmikko pohtii Lempiä, he kertovat oman elämäntarinansa.

Kirjan ainoa heikkous oli sen loppu. Tätä on vähän vaikea selventää ilman juonipaljastuksia, mutta yritetään. Lukija tietää miten tarinassa kävi, mutta ainakin minä jäin kaipaamaan sen kuvaamista. Ihan viimeisessä kappaleessa viitataan tapahtumaan, joka olisi minun mielestäni ollut hyvä kirjoittaa auki. Se, ja Ellin tarinan loppu. Nyt tähän jäi vähän keskeneräinen tuntu.

Mutta muuten tämä oli todella vaikuttava esikoisteos. Toivottavasti Rytisalo kirjoittaa lisääkin!

Luettu myös mm.:

Luettua elämää, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A:n kirjablogi ynnä muut

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 05. a book set in your home state [19/40]

Queering Sápmi – saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta

Elfrida Bergman & Sara Lindquist (toim.):
Queering Sápmi -
saamelaisia kertomuksia normien ulkopuolelta
311 s.
Qub 2013
Omasta hyllystä

Mitään ei tapahtunut.

Sainpahan yllätyslahjaksi tällaisen, oli kuulemma ollut alennusmyynnissä joten lahjoittajan mukaan oli tarttunut useampikin kappale. Tarkoitukseni oli lukea tätä luku tai pari illassa, mutta päädyinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein yhdellä istumalla. Tämä on sikäli vähän hankala kirja, että tämä on julmetun kokoinen ja pehmeäkantinen. Lukeminen onnistui vain pöydällä tai sohvalla kippuralla, kirja polvien päällä.

Kirjan varsin kiinnostavana ideana ovat saamelaiset, jotka kuuluvat erilaisiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, tai ovat jollain muulla tavalla saamelaisten normeista poikkeavia (moniavioisia, perinteisiä sukupuolirooleja rikkovia jne.). He siis kuuluvat vähemmistön vähemmistöön. Kirjassa on 30 lukua ja tarinaa ihan oikeista ihmisistä, jotka ovat saaneet kertoa tarinansa omalla tavallaan ja omilla sanoillaan. Mukana on saamelaisia eri (pohjois)maista. Ikähaitari on suuri, vanhin kertoja lienee siellä 70 vuoden toisella puolen ja nuorimmat ovat alle parikymppisiä. Suurin osa kertojista esiintyy omalla nimellään ja kuvallaan, mutta joukossa on myös anonyymejä. Lisäksi taustalla on koko joukko niitä, jotka eivät halunneet tarinaansa kirjaan edes nimettömyyden suojissa.

Parhaiten mieleeni jäi eräs anonyymitarina, jonka kertoja oli sieltä ikähaitarin vanhemmasta päästä. Hän sanoi halunneensa kertoa tarinansa omalla nimellään, mutta muuttaneensa lopulta mieltään muiden painostuksesta. Ne, joille hän oli suunnitelmastaan kertonut, olivat aikoneet sanoa ystävyytensä irti mikäli kertoja niin tekisi. He eivät halunneet olla missään tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on avoimesti queer. Mielestäni tässä kiteytyi kirjan masentava anti aivan erinomaisesti. Suurin osa kirjan kertojista koki saamelaisyhteisön sulkeutuneena ja vanhanaikaisena, jopa suorastaan vihamielisenä queer-vähemmistöjä kohtaan. Heistä ei puhuttu ollenkaan ja siksi monen nuoren oli hyvin vaikea käsitellä omaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan. Kertojien oli vaikea olla oma itsensä tällaisen kulttuurin keskellä ja monet kertoivat olleensa erittäin helpottuneita päästessään sieltä pois. 

(Tokihan asia on niin, että ei tarvitse olla saamelainen suhtautuakseen nurjasti queer-vähemmistöihin. Tämä on valitettavan tavallista suomalaisenemmistönkin keskuudessa.)

Mutta, ei se risukasa ihan vailla auringonvaloa ollut! Joukossa oli myös hyviä kokemuksia. Enemmän tai vähemmän avoimesta vastustuksesta huolimatta monet olivat onnistuneet yhdistämään saamelaisuuden queer-identiteettiinsä. He olivat löytäneet oman paikkansa maailmasta ja tämän kirjan myötä halusivat levittää toivoa muille identiteettinsä kanssa kamppaileville saamelaisille. Saamelaisuus ei tarkoita sitä, että ei voisi olla myös queer. Positiivisista tarinoista mieleni jäivät erityisesti Stefan, heteroseksuaalinen mies, joka vanhemmiten uskalsi viimeinkin pukeutua naisten vaatteisiin. Hänen saamansa palaute oli yksinomaan positiivista ja perhe seisoi hänen takanaan alusta alkaen. Toinen tarina kertoi naisparista, joka myöskin sai vahvan tuen lähimmiltään.

Melkein kaikki saamani palaute on ollut myönteistä, tai sitten joku on puolustanut minua. Äiti esitteli vaimoni tädilleni. Täti on lestadiolainen ja hyvin uskonnollinen, ja kun äiti esitteli tyttärensä vaimon, täti ei oikein halunnut kuunnella. Silloin äitini jatkoi kovemmalla äänellä sanomalla että: "Tämä on minun ainut oikea miniäni, muut tyttäreni eivät ole naimisissa miestensä kanssa."

(s. 79)

Minusta tuo oli aivan ihanasti sanottu! 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Toisaalta siinä korostui saamelaisyhteisöjen ennakkoluuloisuus, toisaalta taas se, että tilanne on ehkä pikkuhiljaa muuttumassa rohkeiden ihmisten myötä. Hatunnosto kaikille, jotka olivat uskaltaneet jakaa tarinansa tässä kirjassa nimellään tai ilman!

Haasteet

*Kansojen juurilla [3/3]

*Oman kirjahyllyn valloitus [1/12]

*Reading Challenge 2016 - 37. a book about a culture you're unfamiliar with [8/40]

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi:
Joenjoen laulu
306 s.
Gummerus 2013
Kirjastosta

Maailmani muuttui Pirkkalaisen mukana.

Tämä jääkin vuoden viimeiseksi kirjaksi. Sopivasti, nyt pöydällä ei sitten olekaan mitään bloggaamista odottavaa. Suunnittelin lukevani tämän jo aiemmin syksyllä, mutta sitten tämä lipui koko ajan lukulistaa alemmas ja alemmas. Tuntui siltä, että uudemmat kirjat pitää lukea ensin. Tämä olikin sitten aivan erilainen kirja kuin oletin. Tiesin kyllä, että tässä kulkee limittäin kolme tarinaa kolmessa eri ajassa, mutta luulin niiden liittyvän selkeämmin toisiinsa. Nämä olivatkin aika irrallisia ja kirja kokonaisuutena pikemminkin kolmen novellin kokoelma. Jatko-osa Pajulinnun laulu kertookin sitten ymmärtääkseni vain 1500-luvun tapahtumista.

Kirja etenee kuitenkin kronologisesti eli ensimmäinen tarina on noin 500 vuoden takaa. Saamelaistyttö Soruia pelastaa kalpean muukalaisen, haavoittuneen pirkkalaismiehen. Soruia rakastuu miltei heti ja päättää jumalien antaneen miehen hänelle. Todellisuus ei kuitenkaan ole yhtä ruusuinen kuin kuvitelmat. Pidin tästä osasta ehdottomasti eniten, mutta minä olenkin historiallisten romaanien ja kansanperinteiden vietävissä. Saamelaisten voimakkaana elävä kulttuuri oli erityisen kiinnostavaa, ja ihan vihastuin Kaukomielelle kun hän nauroi Soruian uskolle omiin jumaliinsa. Tarinassa oli selvästi siemeniä siihen, mitä tapahtui seuraavassa osassa.

1800-luvulla Lars Levi Laestadius saarnaa viinan turmellusta vastaan. Puoliksi saamelainen saarnamies näkee läheltä miten viinanpiru vie saamelaiset ennen aikaiseen hautaan ja tuhoaa nekin kulttuurin osat, jotka Laestadiuskin soisi säästettävän. Oli surullista lukea siitä, miten vähän kukaan piittasi saamelaisten kohtalosta. Viinan tuonti kiellettiin lailla, mutta kukaan ei sormeaan nostanut tukkiakseen lakiin jääneet porsaanreiät. Laestadius osallistui omalla tavallaan kulttuurin tuhoamiseen, saarnasihan hän kristinuskoa pakanuutta vastaan. Hänellä kuitenkin riitti ymmärrystä myös saamelaisten kulttuuriperinnölle. En ole aiemmin tutustunut Laestadiukseen millään tavalla, mutta nyt luin nettiartikkeleita ja harkitsen edelleen jonkinlainen elämäkerran lukemista.

Viimeinen osa sijoittuu vuoden 2013 Inariin. Sami Uddas havahtuu huomaamaan sen, että hänen elämänsä on mennyt ns. perseelleen. Hetken mielijohteesta hän lähtee takaisin kotikonnuilleen, jossa hän verestää vanhoja ystävyyssuhteita ensin siipeilyn ja sitten oikein kiinnostuksen vuoksi. Hän tutustuu myös nuoreen saamelaisaktivisti Ingaan, joka ottaa saamelaisuutensa paljon vakavammin. Tämä oli toisaalta äärimmäisen masentava kirja ja toisaalta taas ilahduttava kirja. Sami on niitä päähenkilöitä, jotka on kirjoitettu hyvin mutta joista minä en pidä. Halusin koko ajan ravistella häntä ja komentaa lopettamaan valehtelun. Inga ei mielestäni ollut yhtä moniulotteinen hahmo, mutta hänen intonsa ja vakavuutensa olivat vaikuttavia. Hän on niitä ihmisiä, jotka saavat jotain aikaan.

Ei huono päätös vuodelle ja luen varmasti myös Pajulinnun huudon jahka ehdin.

Luettu myös mm.:

Mie Turus, Kirjakaapin avain ja Lukukausi.

Haasteet:

* I Spy - 9. body of water

* Kansojen juurilla (saamelaiset)

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen:
Pirunkuru
223 s.
Like 2015
Kirjastosta

On kevät kaivoksella.

No niin, nyt on sitten Ollikaisen Ylläs-trilogia luettu alusta loppuun. Noin yleisesti ottaen kirjat olivat nopealukuisia ja minusta oli kiva, että ne sijoittuivat juuri Lappiin. Ei sentään kotiovelleni, mutta näissä oli kuitenkin tuttua lappilaisuutta ihmisten asenteissa ja murteessa. Hieman minua vieläkin kummastuttaa pohjoisen eksotiikalla ja Lapin legendoilla ratsastaminen, näissä kun ei omaan silmääni ollut mitään erityisen eksoottista ja legendatkin olivat hyvin pienessä osassa. Ehkä ei-lappilaisten näkökulma on sitten oikeasti erilainen ja minun tavalliseni on muiden eksoottinen?

Pirunkuru sijoittuu ajallisesti ehkä noin vuosi Vesiraukan jälkeen. Krisse on muuttanut poikansa kanssa Kolariin Teron luo ja saanut työharjoittelupaikan paikallislehdestä. Ensimmäiseksi suureksi jutukseen hän saa kaivosyhtiön hankkeesta raportoinnin. Epäilyttävää on se, että kukaan ei tunnu vastustavan hanketta julkisesti. Samaan aikaan tunturista löytyy vanhan kaivosmiehen ruumis, ja konstaapeli Juhani Vuontisjärvi joutuu jälleen kaivelemaan ylös tuttaviensa tarkkaan haudattuja salaisuuksia.

Tartuin koko sarjaan lähinnä sen vuoksi, että eräs kirjastomme asiakas tuli kehuneeksi juuri tätä kirjaa. Oli kuulemma vielä parempi loppu kuin kahdessa aikaisemmassa osassa. Tiesin sarjan jo entuudestaan, mutta tuo herätti uteliaisuuteni. Jostain syystä olen viime aikoina lukenut tai ainakin selaillut kotimaisia kirjoja, joiden lopuista en ole suuremmin pitänyt. Sain jo sellaisen mielikuvan, että suomalaiset kirjailijat eivät osaa kirjoittaa teoksilleen nasevia, ehjiä loppuja. Valitettavasti tämä ei oikeastaan muuttanut sitä mielikuvaa mitenkään. Sinänsä tarinan loppu oli kyllä yllättävä, mutta ei sellaisella "oho! vau! no niinpä tietenkin!"-tavalla. Tämä oli pikemminkin sellainen "oho! ...siis mitä? eihän tässä ole mitään järkeä!"-loppu.

Juonipaljastuksia edessä! Lopeta lukeminen nyt heti jos et halua tietää juonipaljastuksia!

Kirjassa tapahtuu toinenkin murha. Krissen pojan isä Janne puukotetaan ja murha lykätään lopulta sen mainarinkin murhanneen niskoille. Viimeisessä kappaleessa käykin ilmi, että oikeasti murhan takana on Krisse. Janne oli uhannut häntä lastensuojeluilmoituksella ja Krisse oli sitten tuikannut häntä keittiöveitsellä. Minusta tämä oli niin vahvasti sellainen niin sanottu out of character-hetki, että ei mitään rajaa. Krisse on koko trilogian ajan aika saamaton ressukka, joka ei koskaan ole tyytyväinen mihinkään ja joka vain ajelehtii tilanteesta toiseen. Nytkö hän yhtäkkiä löysi sisäistä paloa, väkivaltaa ja voimaa kylmäveriseen murhaan? Ja uskoi muka ihan täysin, että lapsi otettaisiin häneltä pois perättömän ilmoituksen perusteella ja annettaisiin Jannelle? Joo, ei. Kun nyt kyseessä on kuitenkin sellaiset 600 sivua käsittävä trilogia, jonka jokaisessa osassa Krissellä on omat kappaleensa, olisi varmasti ollut aikaa ja tilaa kehittää hänestä hahmo, joka olisi uskottavasti voinut päätyä tuollaiseen ratkaisuun. Hyvä tietenkin, että monet lukijat ovat siitä selvästi pitäneet, mutta minuun tuo ei uponnut ollenkaan. Olen ilmeisesti liian nirso!

Kaiken kaikkiaan sarja siis oli ihan kivaa luettavaa, vaikka tässä nyt narisenkin tästä sarjan päätöksestä. Tykkäsin eniten siitä, miten kolarilaiset suhtautuivat, no, kaikkeen. Kaikki ulkopuolinen oli vähintäänkin epäilyttävää, ja naapureitakin kyräiltiin oikein urakalla. Kuten pienillä paikkakunnilla yleensä, kaikki tiesivät toisistaan ainakin melkein kaiken. Vuontisjärvi oli suosikkihahmoni koko sarjassa, vaikka hän ei tuonutkaan pöydälle mitään uutta. Sellainen tyypillinen leppoisa poliisisetä, joka odottaa eläkepäiviä vuoroin innokkaasti ja vuoroin peloissaan. Myös Ollikaisen kirjoitustyyli oli mieleeni. Kirjat olivat nopealukuisia olematta kuitenkaan liian yksinkertaisesti kirjoitettuja, ja murre kuulosti ainakin omaan korvaani uskottavalta.

Luettu myös mm.: Kirja hyllyssä, Elämä on ihanaa ja Kirjasähkökäyrä.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Milla Ollikainen:
Vesiraukka
255 s.
Like 2014
Kirjastosta

Sinä yönä mustat pilvet vyöryivät tunturin takaa järven ylle.

No eipä mennyt kauaa ennen kuin tähän tartuin. Ylläs-trilogian viimeinenkin osa odottelee jo tuossa pöydällä. Ajattelin, että kun kerran koko sarja on jo julkaistu, voisin yhtä hyvin lukea ne enemmän tai vähemmän peräkkäin. Eipähän unohdu kuka kukin on.

Taas kerran ollaan Ylläksen kupeessa ja tälläkin kertaa ruumiita kasaantuu tarinan edetessä useampikin. Ensimmäinen eli se, joka potkaisee tarinan liikkeelle, on järvestä löytyvä lukiolaistyttö. Murhaa alkaa selvittää konstaapeli Juhani Vuontisjärvi, jolle murhat jo riittäisivät, kiitos vain. Samaan aikaan Äkäslompoloon saapuvat edellisestä osasta tutut toimittaja Eerika ja hänen ystävänsä Krisse. Tarkoitus on ottaa selvää mitä Krissen pojan isälle kuuluu, tyyppi kun ei edes tiedä tulleensa isäksi.

Krisse ja Eerika olivat melko turhanpäiväisiä hahmoja tarinan kannalta. Heistä ei ollut mitään apua murhan ratkaisemisessa ja isukin etsiminen oli tylsää puuhaa. Kaipa mielipiteeseeni vaikuttaa paljon se, että en edelleenkään pidä Krissestä enkä nyt syttynyt Eerikallekaan. Krisse on toki ottanut itseään niskasta kiinni, mutta hän vain ei ole selvänäkään sellainen hahmo, joka jaksaisi pitää mielenkiintoni yllä. Vuontisjärvestä pidän edelleen. Hän on sellainen samantapainen vanhempi vakaa poliisisetä kuin esimerkiksi komisario Lewis. Hänestä teki erityisen kiinnostavan se, että hän tunsi käytännössä kaikki jotenkin juttuun osalliset äkäslompololaiset. Palloile siinä sitten murhaepäilyjen kanssa kun muistat kaikkien sukupuut parin sukupolven taakse...

Takakannessa sanotaan näin: ---ammentaa voimansa Lapin legendoista ja pohjoisesta mielenmaisemasta. Nuo mielenmaiset annan kyllä romaanille, tässäkin on sitä lappilaista tuntua josta tykkäsin myös sarjan ensimmäisessa osassa. Legendoja sen sijaan jäin taas kaipaamaan. Vesiraukan näkökulma tuntui irralliselta kerronnalla kikkailulta.

Edellisessä osassa motiivit sun muut löytyivät Lapin sodasta, tällä kertaa (tavallaan) saamelaisten kohtelusta. Kirjassa on eräs suku, jolle asia on hyvin läheinen. Osa sen juurista on saamelaisessa kulttuurissa, joka on Suomessakin yritetty tukahduttaa ja suorastaan raa'asti tappaa. Vesiraukassa muistellaan katkeraa historiaa, jolloin saamelaisuus oli häpeä ja saamenkieltä yritettiin kitkeä pois. Saamelaislapset laitettiin usein kylmiltään suomenkieliseen kouluun, jossa he eivät ymmärtäneet kieltä. Nöyryytykset seurasivat toistaan eikä sellaista kukaan voi unohtaa.

Myöhemmin hänelle selvisi, että koulussa oli muitakin saamelaisia, mutta kaikki koettivat peittää sen. Hän oppi siinä taitavaksi - kun hän tapasi isän, ei isäkään ensin arvannut mistään, että hän oli saamelainen. Hän halusi lähteä miehen mukaan, kauaksi nöyryytyksistä, kauas ämmistä ja äijistä, jotka olivat lähettäneet hänet nöyryytettäväksi.

(s. 133)

Luettu myös mm.
Hengityskeinu, Kirjasähkökäyrä, Elämä on ihanaa jne.

Haasteet

* I Spy - 24. paranormal being

* Kansojen juurilla (saamelaiset)

Milla Ollikainen: Veripailakat

Milla Ollikainen: Veripailakat
222 s.
Like 2013
Kirjastosta

Samalla kun lammikko kasvaa, se liikkuu lattian heilahtelujen mukana eri suuntiin niin että siihen muodostuu erikokoisia lahtia.

No ei tämä minua ensimmäisellä lauseellaan hurmannut. Tämän lainasin lähinnä yleissivistyksen vuoksi vaikka en dekkareista niin paljon perusta enkä lue lappilaista kirjallisuutta sen itsensä vuoksi. Tämä on kuitenkin niitä kirjasarjoja, joita lainataan paljon ja joista jotkut selvästi haluavat keskustella. Kun tämä pokkarikin on tälläinen läpyskä niin ajattelin, että uhraanpa hetken elämästäni tämän lukemiseen. Ihan viihdyttävä tämä olikin ja luen myös jatko-osat jahka saan ne käsiini.

Yllästunturin hiihtohississä tapetaan nuori poika. Tässähän olisi jo tarpeeksi murhetta vanhemmalle kostaapelille Juhani Vuontisjärvelle, mutta kun poika sattuu vielä olemaan Suomen rikkaimpiin kuuluvan miehen ainoa lapsi. Ylläksellä lomailemassa on myös juopotteleva Kristiina Kuha, jolla on sekä kamera että toimittajaystävä. Eerika kuulekin murhasta heti ensimmäisten joukossa ja ryntää paikalle juttua tekemään. Lisää päänvaivaa aiheuttaa se, että murhan on todennäköisesti tehnyt paikallinen henkilö, jonka Vuontisjärvi tuntee entuudestaan. Niitä pienen paikkakunnan etuja sekin.

Minulle jäi tästä tietyllä tapaa kotoinen tunnelma vaikka en Kolarista kotoisin olekaan tai siellä koskaan asunut. Monet kirjan hahmojen ongelmat ja vaikeudet ovat niitä, joista minäkin olen monesti eri ihmisten kanssa keskustellut. Miten tällainen murhenäytelmä vaikuttaa turismiin? Kirjan hahmoilla on oikeasti kiire saada hiihtokeskus taas pyörimään, koska turismi on elinehto paikallisille asukkaille. Millainen tulevaisuus pienten paikkakuntien nuorilla on? Tässä kirjassa kuvataan tietenkin niitä, jotka ovat jääneet Kolarin tienoille. Osa omasta vapaasta tahdostaan, osa koska mitään muuta vaihtoehtoa ei tunnu olevan. Murhahissiä valvonut Tero pohtii kauhuissaan sitä, miten hänelle käy jos hän saa potkut työstään. Työpaikkoja ei kasva puissa noilla leveysasteilla (no, ei nyt muutenkaan tietenkään). Entä jos jonkin kauhean teon tehnyt onkin joku, jonka tunnet? Ja sinä tunnet käytännössä kaikki.

Juonellisesti kirja ei ole niin kovin kummoinen ja loppuratkaisu tuli aika lailla puun takaa, mutta kirjan henkilöistä tykkäsin kyllä. Eerika on kunnianhimoinen uraohjus, joka pitää kynsin hampain kiinni löytämästään jutusta. Hän on lööppien perässä, joten hän haluaa vastauksia tavalla tai toisella. Vuontisjärvi on eläkeikää lähestyvä poliisi, joka tuntee olevansa liian vanha ja vanhanaikainen tällaisiin juttuihin. Lapsen kuolema on vain surullista eikä hän haluaisi kaivella liikaa tuttujensa yksityiselämää. On vaikeaa olla poliisi kun muistaa leikkineensä rikollisen kanssa hiekkalaatikolla. Krissestä en suuremmin pitänyt, jotenkin hänen itsesäälinsä ei vain purrut minuun. Teki mieli sanoa, että ota nyt nainen itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain. En myöskään pitänyt hänen tarinansa tietyllä tavalla kliseisestä lopusta.

Oman minua huvittavan lisänsä toi kirjan murre. Kolarin murre ei ole ihan minun murteeni, mutta sujuvastihan tuota luki ja sopi se paikallisten suuhun paremmin kuin kirjakieli olisi sopinut. Minua ja Vuontisjärveä hymyilytti kovasti se, miten jotkut nuoret yrittivät niin kovasti puhua ei-lappilaisittain. Tuo on nähty ihan villissä luonnossakin ja aina tekisi mieli sanoa, että ei miessä ja siessä ole mitään vikaa! Äläkää ny turhaan tunteko huonommuutta semmosen takia, olokaa ylypeitä siitä, mistä tuutte ja miten puhutta.

Luettu myös mm.: Kolmas linja, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Elämä on ihanaa.

Haasteet:

* 50 kategoriaa - 43. a book that takes place in your state