Tara Menon: Upoksissa

Etsin junalukemista eKirjastosta ja tämän kansikuva soitti pientä kelloa mielessäni. Ei aavistustakaan, missä olen tähän joskus törmännyt, mutta kilkatus sai minut lainaamaan tämän lukematta edes kirjan kuvausta.

Hyvä, että lainasin! Tykkäsin tästä todella paljon.

Tarina kiertyy vuoden 2004 Tapaninpäivän ympärille. Päähenkilö Marissa, tragedian aikaan 16-vuotias, menettää merelle parhaan ystävänsä Ariellen. Vuosia myöhemmin Marissa asuu New Yorkissa ja joutuu kohtaamaan toisen luonnonmullistuksen, hurrikaani Sandyn, joka tuo mieleen kipeitä muistoja.

Lyhyt romaani keskittyy kahteen päivään, joskin Marissan elämää kuvataan niiden aikana laajemminkin. Hänen menetyksensä alkoivat jo ennen tsunamia: hänen äitinsä kuoli tyttären ollessa vain 6-vuotias. Meribiologi-isä muuttaa Marissan kanssa Thaimaahan jatkamaan äitivainaan tutkimusprojektia.

Niin paljon kuin hän maata rakastaakin, aikuisen Marissan on niin kovin vaikea palata Thaimaahan sen jälkeen, kun Arielleä ei enää ole. Tämä onkin kuvaus ystävyydestä ja menetyksessä, jota muiden on vaikea ymmärtää. Ihmisten empatialla tuntuu olevan tarkat rajat.

Parin vuoden jälkeen tajusin, että vain tiettyjä ihmisiä on hyväksyttävää surra. Ne, joita saa surra loputtomasti: äiti tai isä (jos hän kuolee nuorena), puoliso (jos leski on nuori), sisarus (jos molemmat ovat nuoria), oma lapsi (aina). Ei ole hyväksyttävää surra loputtomasti ihmistä, joka oli pelkkä ystävä. Jonkin ajan kuluttua asiasta on päästävä yli. Minulle on sanottu, etten saisi murehtia häntä tällä tavalla. Tai sitten kysytään: Olitko rakastunut häneen? Ikään kuin ainoastaan se voisi selittää tällaisen surun.

Kielessämme ei ole sijaa ystävien suremiselle tai ystävien rakastamiselle. Kieltä runtelee rakastavaisten rakkaus ja menettäminen.

(s. 25-26 e-kirjassa)

Marissan henkilökohtaisen menetyksen lisäksi kirjassa kuvataan raa’an rehellisesti sitä, millaista rannikolla oli heti tsunamin jälkeen. Täydellinen tuho ei ole kaunista katseltavaa ja Marissan näkemät asiat ovat hirveitä. Aikuinen Marissa kipuilee ja oireilee kokemustensa vuoksi melko vakavastikin.

Kuoleman lisäksi hän kuitenkin näki myös ihmisten avuliaisuuden ja epäitsekkyyden. Katastrofialueella jokainen pyrki auttamaan loukkaantuneita ja vainajia parhaan kykynsä mukaan. Sama sitkeys on hänessä itsessäänkin, vaikka se tuntuukin kadonneen.

Tämä oli kauniisti kirjoitettu kirja vakavista aiheista enkä olisi malttanut jättää tätä kesken junan saapuessa asemalle.

Kirjan tiedot:

Tara Menon: Upoksissa. Siltala 2026. 224 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Under Water (2026). Suomennos Kaisa Kattelus.

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena

Erinomaisen kirjojen ja sarjakuvien putki jatkui, ja tämä tulikin minulle työkaverien suositusten kera. Muutama oli jo ehtinyt lukea tämän ennen minua, mikä kertonee sekä siitä, ketkä siellä varausjonon kärjessä ovatkaan taas keikkuneet, että pohjoisen kirjallisuuden kiinnostavuudesta pohjoisessa.

Tämä on siis torniolaissyntyisen Pilvi Hyvärin esikoisteos ja jäin nyt odottamaan sitä, millainen seuraava teos tulee olemaan. Tämä on autofiktiivinen elämäkerta, joka kertoo nuoren Pilvin irtautumisesta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Aiheesta on kirjoitettu aiemminkin, mutta sarjakuvaan en muista törmänneeni. Muoto toimii hienosti tässä tarinassa ja tavallaan jopa keventää sitä. Monet asiat Pilvin elämässä ovat raskaita ja niiden vastapainona kaikki kuvaruutuja ei ole tungettu täyteen kuvitusta tai tekstiä.

Pilvi siis kasvaa vanhoillislestadiolaisessa perheessä, jossa hän tuntee itsensä jo pienestä asti jollain lailla ulkopuoliseksi. Pienet synnit ja maallisuuden houkutus nakertavat omakuvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Raja meitsien ja epämeitsien välillä on ehdoton, eikä taivaspaikka aukea yhteisön sääntöjä katumatta rikkoneelle.

Jopa Pilvin rakastama taide tuntuu epäilyttävältä, ovathan taidepiirit tunnetusti syntisten feministien vihervasemmistolaisten pesäpaikkoja. Pilvi ei kuitenkaan anna periksi ja pääsee lopulta muuttamaan Oulusta Helsinkiin, jossa hänen maailmansa alkaa pikkuhiljaa avartua samanmielisessä ystäväporukassa.

Tarina ei varsinaisesti demonisoi vanhoillislestadiolaisuutta, vaikka tuokin esiin sen monet epäkohdat ja epäreiluudet. Tämä on enemmänkin henkilökohtainen matka, joka näyttää miksei liike ollut Pilville sopiva. Pilvi sairastuu syömishäiriöön ja kokee valtavaa ahdistusta, ja vaikka lukijalle on selvää mistä tämä johtuu, hänen oma matkansa itsensä ymmärtämiseen on paljon pitempi.

Vaikeaa on myös ymmärtää omaa seksuaalisuuttaan, koska sateenkaarevia vanhoillislestadiolaisia ei liikkeen sisällä haluta hyväksyä. Miten Pilvi siis voisi olla lesbo? Omia tunteita on vaikea sanoittaa, kun niiden ei koskaan ole kuvitellut voivan kohdistua toiseen naiseen.

Kirjan tiedot:

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena. WSOY 2026. 252 sivua.

Maritta Lintunen: Halla

Voi että tämä olikin erinomainen kirja! Halla on taas hyvä esimerkki siitä, miten upeita historiallisia romaaneja kotimaiset naiskirjailijat kirjoittavat. Tämän tyylisiä ovat esimerkiksi Karin Erlandssonin Koti ja Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Jos tykkäsit niistä, tartu tähänkin! Ja jos tykkäsit tästä, kokeile noitakin!

Hallakin on sukuromaani, jonka tarina kiertyy yhden paikan ylle. Pieni ja syrjäinen Halla-tila sijaitsee itäräjän tuntumassa ja sen asukkaiden tarinaa aletaan seurata vuodesta 1713. Hallalaisten elämää katsotan lähemmin myös vuosina 1870 ja 1914, ja vuonna 1962 alkavat Hiljan vuosikymmenet.

Tykkään näissä sukuromaaneista erityisesti siitä, miten todelliset tapahtumat vaikuttavat fiktiivisten hahmojen elämään. He eivät ole maailman myrskyjen pääroolissa, mutta eivät voi välttää niiden nostattamia aaltoja. Pieta pakenee kasakoita isovihan aikaan, Eliisan perhettä on kohdannut hirveä tragedia nälkävuosien aikaan, Tuomikki tavoittelee parempaa elämää siirtolaisena Kanadassa ja Hilja puolestaan kohtaa lopulta nykyajan autioituvan maaseudun.

Tuomikin osuus oli lyhin, mutta siitä tuli mieleen kolmaskin kirjailija, nimittäin Marja-Leena Lempinen. Pidin paljon hänen Kanadan siirtolaisista kertovasta trilogiastaan (Naisten taivas, Kaivosten kaupunki sekä Siivet ja juuret) ja tässä onnistuttiin tavoittamaan sama hauska fingelska kuin siinäkin.

Tuomikin tehtävänä oli tarjoilla prekfesti rouvan huoneeseen. Rouvalla oli hyvä ruokahalu ja aamiaisella oli oltava kahvia, paksua pänkeekiä, äpylihilloa ja iso nekka meipulisiirappia.

(s. 179)

Pienet elämät merkitsevät kovin vähän suuressa maailmassa, mutta hyvässä tarinassa niiden lukemisesta nauttii todella paljon. Tarinankerronta onkin oikeastaan yksi Hallan teemoista. Kertomukset edellisistä sukupolvista ja vahvoista naisista siirtyvät koko ajan eteen päin. Kuinka suuri osa kertomuksista on totta? Kuka tietää.

Tämä oli suorastaan ällistyttävän nopealukuinen kirja ja lukaisin tämän melkein yhdeltä istumalta. Sujuvaa ja kaunista kieltä on helppo lukea, ja tarina vie koko ajan eteen päin. Ihan harmittaa, että kirja loppui.

Kirjan tiedot:

Maritta Lintunen: Halla. WSOY 2026. 303 sivua.

Tim Probert: Rajamailla & Maggie Stiefvater ja Sas Milledge: The Dream Thieves

Lisää sarjakuvia, tällä kertaa sarjojen jatko-osia!

Tim Probert: Rajamailla. Suomennos Kati Valli. WSOY 2026.

Sarjoja on kiva lukea, mutta seuraavien osien odottaminen koettelee sekä kärsivällisyyttä että muistia. Rajamailla lähtee liikkeelle myrskystä ja haaksirikosta, ja yritän vieläkin muistella miten Bea ja Cad tarkkaan ottaen päätyivätkään siihen laivaan…

No, ilman sitäkin tietoa pärjäsi kyllä. Seikkailusarjan osaksi tämän tahti oli vähän rauhallisempi ja tunnelma yllättävän melankolinen. Bea ja Cad ovat joutuneet erilleen toisistaan, ja kumpikin tahollaan päätyy eri tavalla ja eri syystä kuoleman valtakuntaan.

Ylivoimaisesti paras osa tätä sarjaa on sen kuvitus. Juonikin on kiinnostava ja tykkään toki hahmoista, mutta kuvitus on vain niin upeaa. Se on värikäs ja todella mielikuvituksellinen, ja etenkin Probertin luomat hahmot ovat kauniita ja monipuolisia. Tässä ei ole vain ihmisiä ja yhden- tai kahdenlaisia muita olentoja, vaan valtava valikoima eri näköisiä hahmoja.

Pienenä puuhana tässä puhutaan Bealle vierasta kieltä, joka kuvataan erilaisella kirjainmerkistöllä. Ne on selitetty kirjan alussa, joten ahkera lukija (en minä) pystyy kääntämään kaikki puhekuplat, joita laiskempi (minä) ei ymmärrä.

* Älä aloita uutta sarjaa: Sarjan neljäs tai myöhempi osa

Maggie Stiefvater & Sas Milledge: The Dream Thieves. Penguin Books 2026.

The Dream Thieves on Sas Milledgen taiteilema YA-sarjakuvamukaelma Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjan toisesta osasta. Tätä sarjaa ei ole koskaan käännetty suomeksi ja oikeastaan minua vähän haluttaisi lukea se nyt englanniksi. Haluaisin nimittäin tietää, miten tarina jatkuu.

Tämän osan päähenkilö on Ronan, joka on sellainen sopivasti traumatisoitunut ja kyseenalaisia valintoja tekevä synkkis. Hänellä on myös kyky napata asioita unistaan oikeaan maailmaan, ja sitä hän pääsee treenaamaan lievästi sanoen epäilyttävän tyypin kanssa.

Mukana matkassa ovat myös bestikset, keski-ikäinen palkkamurhaaja ja se jatkuva juoni jonkun legendaarisen kuninkaan löytämiseksi. Se ei ollut mitenkään tärkeän tuntuinen tässä osassa.

Olin tämänkin alussa vähän hakusessa juonen suhteen, mutta kyllä se sitten muistui mieleeni. Tämän sarjan valtti ovat sen hahmot, jotka kipuilevat sekä maagisten pulmien että realistisempi perheongelmien kanssa. Ronanin kanssa esiin tuodaan myös sateenkaariteema.

* Älä aloita uutta sarjaa: Luit sarjan edellisen osan yli 6 kk sitten

Marlen Haushofer: Seinä

Olin lukenut tästä kirjasta jo sen verran juttua etukäteen, että tiesin odottaa astetta synkempää ja dystooppista tarinaa. Yllätyin kuitenkin siitä, miten raskas tämä oli lukea nimenomaan toivottaman tunnelmansa vuoksi. Halusin lukea tämän loppuun asti, koska kirja oli oikeasti hyvä ja pidin tästä selviytymistarinana, mutta lopulta luin tämän hyvin pienissä pätkissä. Muuten alkoi masentaa liikaa.

Nimettömäksi jäävä nainen jää yllättäen yksin alppimajaan, kun salaperäinen seinä jysähtää paikalleen erottamaan laakson muusta maailmasta. Seinän ulkopuolelle jääneet ihmiset ja eläimet ovat kivettyneet paikalleen. 

Koska päähenkilö kertoo tarinaa muistelmana, hän paljastaa samalla oman nykyhetkensä tilanteen. Siksi on alusta lähtien selvää, että mitä iloa hän elämäänsä löytääkin, melkein kaikki viedään häneltä pois. Seinän lisäksi suurin mysteeri tarinassa onkin se, miten tähän päädytään. 

Jos et halua lukea eläinten kuolemista, ei kannata lukea tätä. Ne olivat suurin syy sille, että lukeminen oli niin hidasta. En olisi millään halunnut kohdata niitä menetyksiä, joiden päähenkilö kertoi jo etukäteen olevan tulossa.

Mutta, kokonaisuutena tämä oli erinomaista kurjuuskirjallisuutta ja robinsoncrusoilua. Miten tavallinen nelikymppinen kaupunkilaisnainen selviää jäätyään yksin luonnon keskelle? Sisulla ja sitkeydellä, löytäen itsestään puolia, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan.

Olikin mielenkiintoista lukea siitä, miten naisen minuus kiteytyi tarinan kuluessa. Kun kukaan (ihminen) ei ole katsomassa häntä eikä vaatimassa mitään, kaikki turha karisee pois. Häntä ei enää määritä äitiys, puolisona olo, naiseus, ei mikään, mitä yhteiskunta odottaa häneltä. Jäljelle jää vain selviytyjä.

En surrut heitä, vain lapsia, joita he monta vuotta sitten olivat olleet. Todennäköisesti se kuulostaa julmalta, mutta minä en tiedä, kenelle minun tätä nykyä vielä pitäisi valehdella. Voin suoda itselleni sen, että kirjoita totuuden; kaikki, joiden mieliksi olen elämäni kaiken valehdellut, ovat kuolleita.

(s. 31)

Luin vuoden 2025 painoksen, jossa on Eila Pennasen vuoden 1964 suomennos. Se tuntui välillä hieman vanhahtavalta sanavalintojen ja sanajärjestysten osalta, mutta se tuntui myös sopivalta juuri tähän kirjaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle ja päähenkilö on elänyt myös sota-aikana. Lukiessa on muutenkin selvää, että nyt ei eletä nykymaailmassa eikä päähenkilö juuri kaipaa esimerkiksi puhelinta tai televisiota. Toki hänellä on muutakin puuhaa kuin haikailla menetetyn perään, koska nykyhetki ei anna armoa tai taukoa tehtävästä työstä.

Kirjan tiedot:

Marlen Haushofer: Seinä. WSOY 2025 (1. p. 1964). 218 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Die Wand (1963). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjoitettu alunperin kielellä, jota et osaa lukea

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Kuvittelen aina ehtiväni lukea reissussa enemmän kuin sitten luenkaan. Tällä kertaa matkan ainoaksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi tämä Viikatetytär. Se sattui olemaan saatavilla eKirjastossa ja lukulistallani muutenkin, joten huonomminkin olisi voinut käydä.

Tässä kiinnosti siksi, että lähtöasetelma on niin hykerryttävä. 17-vuotias Beata haluaisi haikailla rauhassa ihastuksensa Eliaksen perään, kiitos vain, mutta saakin peräänsä Kuoleman. Kuolema ei suinkaan halua viedä Beataa, vaan ojentaa hänelle viikatteen, jolla Beatan pitäisi niittää ensitöikseen Elias.

Että sellainen työ.

En saa katsettani irti viikatteen auringossa kimaltavasta terästä. Se on valtavan kokoinen ja pelottava. Sellainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä, joissa hengataan heinäpelloilla. Vaikuttaa hemmetin epäkäytännölliseltä.

(s. 11)

Tykkäsin tosiaan tästä asetelmasta ja siitä, miten huumori ja synkkyys kietoutuvat tarinassa yhteen. Beata haluaisi elää ihan normaalia elämää, mutta se on vähän vaikeaa kun viikatemies hengailee läheisen puun alla. Muutenkin kuolema ja kuoleman enteet hivuttautuvat koko ajan lähemmäs Beataa, ja ehdin jo pelätä hänen mummonsa puolesta.

Näitä enteitä on nostettu kivasti suomalaisesta mytologiasta ja lainattu vähän muualtakin. Viikatemiehellä on pihapensaita verottava hevonen, mutta ei se oikeastaan ole hevonen eikä Kuolemakaan näytä viikatemieheltä. Kaikki vain suodattuu todellisuuteen tavalla, jonka Beata voi helpoiten ymmärtää.

Tämä oli viihdyttävä ja nopea lukea, ja siksi olikin vähän harmillista, että tarina tuntui jäävän kesken. Kerrankin voi sanoa, että sata lisäsivua olisi ollut paikallaan! Nyt jäi auki paljon kysymyksiä liittyen Beatan sukuun ja siihen, mitä lopussa loppujen lopuksi tapahtuikaan.

Kirjan tiedot:

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. Otava 2025. 207 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa rakastutaan

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma

Olen tykännyt Laura Suomelan aiemmista nuortenkirjoista, joten tottahan se tämäkin piti lukea. Välivuosisyndrooma on lisäksi niin kivan näköinen, että olisin varmasti tutkinut tätä lähemmin jo pelkän kansikuvan perusteella.

Kuten useissa muissakin Suomelan NA-kirjoissa, tässäkin ollaan Tampereella. Vieno ei ole päässyt unelmiensa opiskelupaikkaan ja viettää nyt välivuotta. Yllättävä kyllä se ei sujukaan niin kuin tarinoissa. Ei ole hurjia bileitä, ei syliin tipahtavia täydellisiä opiskelu- tai työpaikkoja eikä matkoja eksoottisiin lomakohteisiin.

Sekä Vieno että koko tapahtumaketju oli ihanan maanläheinen. Vienon isä on kahden lapsen yksinhuoltaja ja Vieno on tottunut kantamaan enemmän vastuuta kuin hänen pitäisikään. Suhde päihde- ja mielenterveysongelmaiseen äitiin on etäinen ja kipeä, eikä se ratkea tarinassa taianomaisella ihmeellä.

Äitikö meistä on se parka, joka on jäänyt haleja vaille? Sydämeni hakkaa niin lujaa, että pelkään sen puskevan ulos rinnastani.

(s. 143)

Noin ylipäätään kirja ei tarjoa helppoja ja kauniita vastauksia kaikkiin elämän suuriin ongelmiin. Kun Vieno saa viimein osa-aikaisen työpaikan, se on lounaspaikan tiskaajana. Ei siitä glamouria löydy, mutta Vienolle tärkeää onkin löytää sisältöä päiviin ja rahaa taskuun.

Ja tarinassa Vienolla on hyvä ystävä, välittävä vanhempi, luovuutta ja päättäväisyyttä ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä. Loppuratkaisu on vähän sellainen “kuinka todennäköistä tämä olisikaan”, mutta ei kuitenkaan täysin epäuskottava.

Kirja oli nopea lukea ja muuten tykkäsin siitä, mutta Penelope-juoni jäi harmillisen nopeasti taka-alalle. Vieno nimittäin väkertää piskuisen nuken ja sille kodin, jotka hän lähettää kiertämään maailmaa puolestaan. Tästä olisi ollut kiva lukea vähän enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. Karisto 2026. 240 sivua.

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Taas yksi klassikko selätetty! Tämäkin on ollut lukulistallani ikuisuuden. Tällä kertaa kyseessä on sarjakuva, joka tällä hetkellä tuntui hyytävän ajankohtaiselta sekä ilmastokriisin että oikeistopopulismin nousun myötä. 

V niin kuin verikostossa kun eletään dystopiassa, jonka laukaisi ilmaston radikaali muutos. Vedenpinnan nousu on hukuttanut Euroopan ja Afrikan, ja tapahtumapaikka Englantikin on kärsinyt siitä. Tuho ja pula kaikesta johtaa lopulta fasistinen puolueen ylivaltaan, ja kaikki muut kuin heterot valkoiset cis henkilöt viedään keskitysleireihin. Ankara isoveli valvoo jäljelle jääneitä kansalaisia.

Ja tätä synkkyyttä hämmentää tarinassa V, terroristi tai vapaustaistelija riippuen siitä, mistä suunnasta häntä katsoo. Tarinan alussa V pelastaa nuoren Eveyn, joka on yksi tärkeimmistä näkökulmahahmoista. Melkein kaikki muut löytyvät fasistipuolueen leivistä, etenkin sen poliisivoimista.

Tämä oli melko raskas luettava loputtoman synkältä tuntuvan maailmansa vuoksi. Jos tunnelin päässä näkyi valoa, se oli taatusti vastaantuleva juna. Etenkin tarinan naisia kohdellaan kurjasti, onhan tämä dystopia miesten maailma.

Mikään hyvän mielen kirja tämä ei siis todellakaan ole ja tämän luettuani teki mieleni vältellä uutisia. Samaa asiaa sieltäkin löytyisi, ei vain (ainakaan vielä) yhtä äärimmilleen vietynä.

Mutta, oli tämä kyllä hyvä kuvaus painajaismaisesta maailmasta ja vallankäytöstä. Salaperäisen V:n taistelu koko maailmaa vastaan tuntuu pisaralta meressä, mutta pisaroistahan se meri juuri muodostuukin. Hänen anarkisminsa on myös niin väkivaltaista, että välillä sitä on vaikea hyväksyä.

Huomattavasti helpompi kuitenkin kuin näiden fasistien touhuja.

En ihan lämmennyt piirrostyylille, joka sekin tuntui turhan raskaalta omaan makuuni. Minun oli myös vaikea erottaa kaikkia mieshahmoja toisistaan, niin samannäköisiä trenssitakkeja he olivat.

Kirjan tiedot:

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto. Egmont 2014. 288 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: V for vendetta (2005). Suomennos Jouko Ruokosenmäki.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan dystooppisessa maailmassa

* Sarjakuvabingo: Klassikko

Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting

Tässä sarjakuvassa on hieman hämäävä takakansiteksti. Tai aika paljonkin. Kuvittelin nimittäin jälkisanoihin asti lukeneeni elämäkerrallisen tarinan, mutta tämä olikin fiktiota.

Sikäli siis, että kyseessä ei ole tekijän eli Keum Suk Gendry-Kimin äidin täsmälleen näin tapahtunut elämäntarina. Äidin ja monien muiden korealaisten kokemukset ovat kuitenkin olleet pohjana tälle, ja taustalla ovat todelliset historialliset tapahtumat.

Tarina kertoo fiktiivisestä Gwijasta, nuoresta maalaistytöstä, jonka lapsuudessa Korea oli vielä yksi valtio. Gwija menee naimisiin toisen maailmansodan ja valloittajien tuoman miehityksen varjossa. Kun hän on nuori äiti, Korea jakautuu virallisesti kahtia.

Sekään ei vielä ole tarinan ja ihmisten suurin tragedia. Koko elämän kestävä suru syntyy, kun perheenjäsenet eksyvät toisistaan. Gwija ja hänen pieni tyttärensä onnistuvat pääsemään Etelä-Korean puolelle. Matkan aikana hän joutuu kuitenkin eroon aviomiehestään ja pojastaan, eikä näe heitä enää koskaan.

Pojan kohtalo painaa Gwijan mieltä vielä vanhanakin. Onko poika edelleen elossa Pohjois-Korean puolella, vai onko hän kuollut aikoja sitten?

Gwijan kautta kerrotaan siis monia korealaisia perheitä oikeasti kohdannut hirvittävä tragedia. Korean jakaantumisen melskeissä hajosi lukemattomia perheitä, jotka eivät koskaan ole saaneet tietää, mitä kadonneille sukulaisille tapahtui.

Gwijan fiktiivinen tarina sinänsä ei koskettanut minua yhtä paljon kuin ne faktat, jotka tarinassa lyödään pöytään sen kautta. Korean sodasta selviytyneet ovat jo iäkkäitä ja suurin osa heistä ei tule koskaan tapaamaan kaipaamiaan perheenjäseniä.

The generation that experienced the Korean War is dying, and with them, the painful memories are disappearing too. The current generation has little interest in the reunification of the two Koreas. They dismiss the pain of separated families, since for them the Korean War is too far in the past.

(s. 246)

Sarjakuvan kuvitus on mustavalkoinen, mikä sopi näin karulle tarinalle hyvin. Piirrostyyli ei ollut ihan omaan makuuni, mutta sen taitavuutta en silti kiistä. Hahmot erottuvat hyvin toisistaan ja vaikka kuvapaneeleissa on paljon sisältöä, ne tuntuvat ahtailta vain silloin kun niiden kuvaamaa tila tosiaan on ahdas.

Kirjan tiedot:

Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting. Drawn & Quarterly 2021. 242 sivua.

Koreankielinen alkuteos: Gidarim (2020). Englanninkielinen käännös: Janet Hong.

Haasteet:

* Sarjakuvabingo: Käännös (koreasta englanniksi)

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär (Moorna #01)

Romantasia, tuo hittigenre, joka on minulle melko tuntematon. Sattui siis melko sopivasti, että se kiinnosti myös paria kaveriani. Pistimme pystyyn romantasia-lukupiirin ja ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui tämä trilogian aloittava Kahden veren tytär. Tiesimme tästä etukäteen tasan sen, että se on kotimaista romantasiaa.

Niillä eväillä hypättiin Kuninkaankaupunkiin, jossa parikymppinen Moorna toimii maksettuna seuralaisena. Moornaa halveksitaan ja himoitaan hänen perimänsä vuoksi, onhan puolihaltia harvinaista ja eksoottista herkkua. Moornan haluaa myös kaupunkiin ilmestynyt komea, lihaksikas, upea, häikäisevä, seksikäs jne. Caidas, joka ostaa Moornan ja vie hänet mukanaan kohti seikkailuja.

Tätä lukiessamme kävi ilmi, että jakauduimme lukijoina kahteen kategoriaan: niihin, jotka jäävät jumiin fantasiamaailman verotukseen ja pohtivat, mikä hiivatin puulaji on niin vankka, että kestää oksistossaan hyppelehtivän bodarihaltian, sekä niihin, joita se ei kiinnosta pätkääkään.

No okei, ei sentään verotukseen vaan etenkin seuralaisten huutokauppaan, jossa ei ollut mitään järkeä. Yhtäkkiä nämä määräaikaisen sopimuksen välittäjänsä kanssa tehneet tyypit pistetään myyntiin uuden omistajansa ikuiseen orjuuteen. Anteeksi kuinka? Juonen kannalta olisi ollut aivan yhdentekevää valita se loogisempi vaihtoehto, eli se, että sopimuksen sisältö säilyy samana vaikka toinen osapuoli vaihtuikin.

Jäin nillittimään tätä koko kirjan ajaksi, joskaan en niin paljon kuin lempinimeä torttunen, joka meni ehdottomasti kategoriaan Ei.

Tarina sinänsä alkoi hyvin hitaasti ja suurin osa tapahtumista oli jätetty viimeiselle sadalle sivulle. Sitä ennen lähinnä jaariteltiin kaupungissa ja käveltiin metsässä. Plussaa tarinalle siitä, että Moorna ei ollut ollenkaan erähenkinen eikä hänen fyysinen kuntonsa ollut heti loistava. Kuten tarinassa todetaan, sänkykamarin atleettisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että hän jaksaa tarpoa päiväkausia pitkin maita ja mantuja.

Caidas kääntyi ja veti kätensä puuskaan. “Miten sinä olet noin kömpelö? Eikö Satakieli opettanut teitä tanssimaan Punaisessa hovissa?”

“Vain vaakavalssia”, Moorna ärähti ja varoi astumasta oikealle jalalleen.

(s. 233)

Hahmojen ja maailman käsittely ei ollut kovin syvällistä, mutta toisaalta tämähän on sarjan ensimmäinen osa. Lopun paljastukset huomioon ottaen oletan, että kaikkeen ihmisistä haltioihin ja demoneihin syvennytään paremmin seuraavassa osassa.

…Jonka päätimme lukea, koska eihän sarjaa voi kesken jättää etenkään cliffhanger-lopun jälkeen! Ehkä seuraavassa osassa on myös niitä spicy-kohtauksia, joita tässä ei ollut. En yleensä kaipaa kirjaan seksiä, mutta tällä kertaa oikein odotin niitä ihan vain kirjan genren vuoksi.

Kirjan tiedot:

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär. Otava 2024. 506 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen

Caro Claire Burke: Yesteryear

Tunnustus: en juurikaan pitänyt tästä kirjasta, niin hypetetty kuin se onkin.

Joiltain osin tämä johtuu varmasti siitä, että onnistuin aivan vahingossa spoilaamaan itseni kirjan suurimmille juonenkäänteille. Ehkä olisin lukenut tätä eri tavalla, jos en olisi ollut koko ajan niin tuskallisen tietoinen siitä, miksi jotkin asiat kuvattiin tietyllä lailla ja mihin tarina oli menossa.

Mutta tuskinpa tämä olisi tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta ilman spoilereitakaan, aihetta nimittäin käsiteltiin harmillisen pinnallisesti. Mentiin mysteeri edellä sen sijaan, että oltaisiin pureskeltu tradwife-ilmiötä oikein kunnolla.

Jutun juju on siis se, että Natalie elää kiiltokuvatäydellistä, periamerikkalaista farmielämää siippansa ja lapsilaumansa kanssa. Hän on tehokas somettaja, jolla on miljoonia seuraajia. Ja sitten eräänä päivänä hän herääkin omassa talossaan, mutta vuosi vaikuttaa olevan 1855. Mitä on tapahtunut? Natalien tarinaa seurataan kahdella aikatasolla, joista toinen kertoo missä ollaan ja toinen miten sinne on päädytty.

Natalie on epäluotettava ja vastenmielinen kertoja, eikä minulla ole mitään sellaisia vastaan. Hän on ylpeä ja tekopyhä kontrollifriikki, joka tuomitsee lähimmäisensä kunnon äärioikeistolaisen kristityn tavoin. Hänestä ei ole tarkoituskaan pitää, mutta olisin silti halunnut ymmärtää häntä. Miksi hänestä tuli tuollainen? Oliko hän narsisti ja sosiopaatti jo syntyessään? Ilmeisesti.

Minulle suurin ongelma Natalien suhteen oli siinä, että hänen uskoaan ei taustoitettu kovin hyvin. Missään vaiheessa ei selviä, mitä uskonnollista suuntausta hän seuraa ja mihin hän tarkkaan ottaen uskoo paitsi epämääräiseen kuvitelmaan siitä, millainen konservatiivinen perinteinen kristillinen perhe on. Hänen suhteensa jumalaansa on oudon seksuaalinen, mutta miksi? Mitä hänen kirkossaan saarnattiin paitsi yleistä tulta ja tulikiveä nykyajan moraalittomuutta kohtaan?

Harvemmin nimenomaan haluan kirjan olevan uskonnollisempi, mutta tämän kirjan olisi tematiikkansa puolesta pitänyt olla.

Kirja on satiiri ja koko valitettavan tradwife-ilmiön käsittely jäi tässä tosiaan mielestäni kovin kevyeksi. Ketä tässä on loppujen lopuksi tarkoitus pilkata? Somevaikuttajia? Tekopyhiä? Tradwifeja? Rikkaita? Konservatiiveja? Äitejä? Miehiä? Naisia? Kaikkia? Koska Natalie halveksii kaikkea ja kaikkia, hänen ja kerronnan satiirilla ei ollut kovinkaan terävää kärkeä.

Olisin oikeasti halunnut pitää tästä enemmän ja melkein toivoisin, että joku muu kirjoittaisi kirjan samasta lähtökohdasta, mutta ilman niitä yllätyskäänteitä. Aikamatkustamaan pakotettu tradwife on nimittäin kiinnostava idea! Tai vaihtoehtoisesti ei-satiirinen kuvaus siitä, millainen ahdas loukko sellainen elämä loppujen lopuksi on.

This is the best we homemakers can hope for in this life: a man whose freakishness is not unspeakably violent or technically illegal, and therefore is something we are able to bear.

(s. 129)

Se täytyy kyllä myöntää, että luultavasti katson tästä tehdyn elokuvan jahka se valmistuu, koska Anne Hathaway.

Kirjan tiedot:

Caro Claire Burke: Yesteryear. 4th Estate 2026. 391 sivua.

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #01)

Tämä Ovi joka sydämessä niitti ilmestyessään palkintoja (Hugo, Locus, Nebula jne.) ja jäi siksi mieleeni kirjana, jonka voisi joskus ehkä lukeakin. Se suomennettiin sopivasti tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta ajatellen, siinä kun etsitään yhteen kohtaan kirjaa, jonka nimessä on talon osa.

Joten, tämä sai nyt olla täsmäkirja siihen kohtaan. Muuten olisin ehkä jättänyt tämän kesken, koska olen harvoin törmännyt niin kertakaikkisen ärsyttävään hahmoon kuin Sumi tässä oli. Onneksi hän ei ollut päähenkilö ja hänestä päästiin eroon melko pian. Loppukirja olikin sitten ihan kiva lukea.

Kirjan loistava idea on siis se, että erääseen kouluun kerätään lapsia, jotka ovat joskus menneet jonkinlaisen portin läpi toiseen maailmaan. Kun heidät on syystä tai toisesta palautettu omaan maailmaansa, sopeutuminen on ollut lievästi sanoen hankalaa. Useimmat ovat olleet poissa vuosia ja monet palautuvat silti sen ikäiseen kehoon, joka heillä lähtiessään oli.

Varsinainen päähenkilö on Nancy, joka on ollut Manalassa ja tottunut olemaan siellä itseään tarkasti kontrolloiva, liikkumaton patsas. Vaikka kirja kuinka paljon väittää, että Nancylla ei ole syömishäiriötä, niin kyllä hänellä sellainen kuitenkin selvästi oli.

Kulttuurishokin lisäksi varsinainen juoni oli yksinkertainen murhamysteeri, joka ei kovin kummoinen mysteeri ollut.

Kokonaisuutena tässä oli minusta hyvä idea, mutta en oikein lämmennyt toteutukselle. En saanut otetta McGuiren kirjoitustyylistä, jonka olisi periaatteessa pitänyt olla kaunista, mutta joka silti tuntui minusta usein teennäiseltä ja tekemällä tehdyltä. Hahmot samoin, vaikka olikin kiva, että kirja oli niin sateenkaareva.

“Sydämeni valittu on poika, joka viljelee karkkimaissia Kuningaskunnan kaukaisilla laitamilla, ja hän on tosirakkauteni ja me aiomme mennä vielä joskus naimisiin. Tai aioimme, mutta sitten otin ja jouduin karkotetuksi. Nyt hän hoitaa peltojaan yksin, ja minä kasvan aikuiseksi ja päätän, että hän oli vain unta, ja kenties eräänä päivänä tyttärentyttäreni kantaa hänen haudalleen lakritsankukkia ja vie huulillaan rukouksen edesmenneille.”

(s. 41, puhujana uuvuttava Sumi)

Tämä oli lyhyt ja nopealukuinen, joten luultavasti luen seuraavan osan nähdäkseni, miten sarja etenee. Ehkäpä seuraavissa osissa päästään tutustumaan näihin muihin fantasiamaailmoihin?

Kirjan tiedot:

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Hertta 2025. 188 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Every Heart a Doorway (2016). Suomennos Kaisa Ranta.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa

Sarah Lark: Tähtien tavoittelijat (Ylämaan tyttäret #01)

Tässä Sarah Larkin tiiliskivessä on yli 600 sivua, mutta se ei oikeastaan tuntunut niin pitkältä. Teksti on mukavan kokoista ja rivivälikin hitusen isompi, ja ennen kaikkea mielenkiintoiset tapahtumat rullaavat koko ajan eteen päin.

Muiden lukemieni Larkien tavoin tämäkin on sukusaaga. Tällä kertaa seurataan kolmea aatelista skottiserkusta sekä heidän ystäväänsä 1800-luvun lopulla. Serkusten tiet erkanevat tyttökoulusta joksikin aikaa, mutta lopulta kaikki löytävät tiensä Yhdysvaltoihin.

Eniten tykkäsin siitä, miten paljon tämä olikaan kunnianhimoisten naisten tarina. Ailis, Donella, Haily ja Emily haluavat kaiken, mikä naisten oli tuohon aikaan mahdollista saada ja vielä enemmänkin. Perhe-elämä on toissijaista muiden unelmien rinnalla, ja miehet ovatkin tarinassa nostamassa naisia ylöspäin. Romanttista viihdettähän tämä toki on, mutta silti tuntui siltä, että romanssi ei ollut naisten elämien tai juonen keskipiste.

“- - Todennäköisesti minun on kyllä rakennettava hänelle ilmalaiva osoittaakseni, että rakastan juuri häntä. Hän sanoi jo rakastavansa minua. - -”

(s. 631, puhujana Donella)

Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia naisten unelmat olivat. Ailis haluaa tutkia tähtiä ja Emily puolestaan lintujen käyttäytymistä. Haily haluaa näyttämölle ja Donella antaa ihmiskunnalle siivet ilmalaivojen ja  lentokoneiden kautta. Moderni maailma tekee tuloaan ja tarinassa mainitaan muun muassa puhelin ja automobiilit, lentokoneiden rakentaminen ja uudenlaiset valokuvausvälineet.

Yhdysvaltojen sisällissota on tuoreessa muistissa ja rasismi tulee tarinaan mukaan kun eräs naisista rakastuu tummaihoiseen mieheen. Aihetta ei käsitellä erityisen syvällisesti, mutta ei sitä myöskään lakaista maton alle ja teeskennellä, että pariskunnan elämä on helppoa.

Yllätyin positiivisesti niinkin oudolta kuulostavasta asiasta kuin raiskausten puutteesta. Larkin muissa kirjoissa on aivan väistämättä raiskattu nainen tai useampikin, mutta tässä oli vain yksi raiskausyritys. Ilo se on pienikin ilo, olin henkisesti valmistautunut paljon pahempaan.

Isompi ilo oli se, että tämäpä ei ollutkaan niin hetero kirja kuin aiemmat Larkini. Sateenkaarevuutta tarinaan toivat niin Pariisin huikentelevat taiteilijapiirit kuin yksi päähenkilökin. Pienenä yksityiskohtana pidin siitä, että oman identiteetin sanoittaminen ei ollut ihan yksinkertaista kun ei edes tiennyt, että sille on olemassa sanoja.

Kirjalle on tulossa jatkoa vielä tämän vuoden puolella ja aion kyllä lukea senkin. 

Kirjan tiedot:

Sarah Lark: Tähtien tavoittelijat. Bazar 2026. 640 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Himmelstürmerinnen (2024). Suomennos Sanna van Leeuwen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 21. Kirjassa käydään museossa

Catana Chetwynd: Still Smitten & Noji: The (Pet) Detective Agency

Kaksi sarjakuvaa yhdellä postauksella!

Catana Chetwynd: Still Smitten: Short-Form Comics about Long-time Love. Andrews McMeel Publishing 2026.

Herätelaina! Tämä pikkuinen ja somakantinen sarjakuva sattui silmiini kirjaston hyllyssä, ja lainasin sen puhtaasti söpöyden vuoksi. Joskus se on ihan hyvä perustelu.

Tämä paljastui omaelämäkerralliseksi strippisarjakuvaksi. Catana Chetwynd kuvaa stripeissä parisuhteensa arkea. Ote on humoristinen ja kuvaa nimenomaan arjen kevyempiä juttuja ja sitä, miten hyvin pariskunta tuntee toisensa.

Alaotsikko onkin “Short-Form Comics about Long-time Love” ja kokonaisuutena kirjan pointti onkin se, miten hyvin nämä pitkäaikaisessa parisuhteessa olevat henkilöt ovat hitsautuneet yhteen. Konflikteja ei kuvata, vaan esimerkiksi luonne-eroihin suhtaudutaan stripeissä pitkämielisesti ja ymmärtäen.

Mukava pieni kirjanen, joka viihdytti hetken vaikkei tässä kuvattu elämä olekaan omaa arkeani.

* Sarjakuvabingo: Tekijä nainen tai muunsukupuolinen

Noji: The (Pet) Detective Agency. Käännös Mike Wolfe. Denpa Books 2023.

Tämän taas lainasin siksi, että kyseessä on sateenkaareva manga, joka ei ole sarjaa ja jolla oli lupaava nimi. Lemmikkietsivätoimisto? Täytyy ainakin vilkaista.

Oikeastaan kyseessä on ihan vain etsivätoimisto, joka ihmisiä koskevien juttujen lisäksi etsii myös kadonneita lemmikkejä. Ihmisjutut hoitaa lähinnä entinen poliisi Fumika ja lemmikeistä huolehtii hänen nuori apulaisensa Rou, josta eläimet tykkäävät niiiiin paljon.

Kokonaisuutena tämäkin oli söpöinen juttukokoelma, jonka punaisena lankana on Roun ihastus Fumikaan ja sen odottaminen, milloin Fumika antaa viimein periksi. Jokainen luku on oma etsiväjuttunsa paria viimeistä lukuun ottamatta. Kevyeltä tuntuvissa jutuissa on kuitenkin pohjalla sellaisia aiheita kuin työelämän paineet, kodittomuus ja eläinten hylkääminen sen jälkeen, kun ne eivät enää olekaan someen sopivan suloisia.

Tässä ei sen suurempia yllätyksiä ollut, mutta olipahan nopea ja kiva luettava.

* Sarjakuvabingo: Alkuteoksen kotimaa ei ole Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska tai Belgia

Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan

Tämä norjalainen nuorten sarjakuva on voittanut useita palkintoja, mutta itse luin tämän(kin) työkaverin suosituksesta. Hän kehui erityisesti kuvitusta, joka olikin raikas ja hauskan oivaltava.

Tykkäsin myös päiväkirjamuotoisesta tarinasta. 12-vuotias Tuva aloittaa kuudennen luokan ja kaikki tuntuu äkkiä niin vaikealta. Ystävistä Bao tykkää edelleen leikkiä metsässä majaleikkejä, mutta Linnéa on löytänyt poikakaverin ja kiinnostunut meikkaamisesta. Tuva ei halua menettää kummankaan ystävyyttä ja yrittää tasapainoilla heidän välillään. Metsäleikit kiinnostavat edelleen, mutta entä kun Tuva ihastuu Mariamiin? Onko silloin pakko aikuistua?

Turva & Mariam.

Tarina onnistui vangitsemaan juuri tuon vaikean iän, jossa ei ole enää pieni lapsi, mutta ei vielä teinikään. Tuvan luokan tytöt jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan, kumpi heitä kiinnostaa enemmän, leikit vai meikit. Välitilaa ei tunnu olevan.

Tuvan ihastusta Mariamiin käsiteltiin kivasti. Hänellä ei ole käynyt mielessä, että hän itse voisi ihastua tyttöön, joten menee hetki ennen kuin hän osaa sanoittaa tunteensa. Tuva etsii tietoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä netistä, mutta toteaa pian suurimman osan nettisivuista käsittelevän turhan paljon seksiä eli asiaa, joka ei todellakaan ole hänelle ajankohtainen. Kavereille kertominen jännittää ja siitä tuleekin vähän draamaa tarinan loppuun.

Isänsä reaktiota Tuva ei pelkää ollenkaan, onhan isä heilutellut sateenkaarilippuja mielenosoituksissa. Tuvan ja isän suhde oli muutenkin hyvin kuvattu. He eivät ole aina ihan samalla aaltopituudella, mutta yksinhuoltajaisä tekee parhaansa ymmärtääkseen tytärtään vaikka sitten vanhemmuuspodcastien avulla.

Kaiken kaikkiaan sarjakuva oli samaistuttava ja hauska, ja etenkin kuvitus toi huumorin esiin. Kukapa ei olisi joskus tuntenut itseään yksinäiseksi hylkybanaaniksi...

Kirjan tiedot:

Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan. WSOY 2025. 256 sivua.

Norjankielinen alkuteos: Ti kniver i hjertet (2020). Suomennos Kati Valli.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 40. Kirja sijoittuu syksyyn

* Sarjakuvabingo: Lanu-sarjis

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa (Hanko-trilogia #03)

Pieni Hangon kaupunki Suomen eteläisimmällä niemellä joutuu kokemaan kovia, kun talvisota syttyy syksyllä 1939.

Viivyttelin tämän kirjan lukemista, koska olin aivan varma siitä, että se on hyvä. Sarjassamme outoja syitä olla lukematta kirjaa, mutta en halunnut kirjan ja sitä myötä koko Hanko-trilogian päättyvän. Nyt se on luettu ja haluaisin lukea lisää näistä hahmoista ja tunnelmasta, jotka Collins on tähän luonut.

Kirjan alussa on lyhyt kertaus edellisten osien tapahtumista. Sen jälkeen aloitetaan vuoden 1941 lopusta ja Hangon jälleenrakentamisen alusta. Venäläiset ovat poissa, mutta jälkeen on jäänyt tuhoa ja raunioita. Tutut hahmot Hjalmar, Disa ja Aino palaavat yksitellen kotiinsa katsomaan, voiko tuhkasta nousta mitään kaunista.

Koko trilogia on mennyt tunteisiin nimenomaan hahmojen vuoksi. Jokainen heistä kaipaa Hankoa ja kotia, ja tulevaisuutta, jossa on muutakin kuin sotaa. Hankoon palatessaan he joutuvat huomaamaan kukin tahollaan, että mikään ei voi koskaan olla kuten ennen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja suorastaan päättäväisestä ilosta, joka päähenkilöistä hehkui. Arki on kovaa työtä ja puutetta, mutta samalla Hanko nousee raunioista ja kodit rakennetaan uudelleen. Myös ihmiset rakentuvat uudelleen ja yrittävät löytää uusia palasia korvaamaan kaiken menetetyn.

Pidin etenkin Ainon osuudesta ja siitä, miten epätyypillisesti hänen romanssinsa päättyi. Sodan jälkeen maailma on eri tavalla auki naisille, etenkin nuorille ja perheettömille, ja se näkyy tarinassa monen naisen kautta. Heillä on vaihtoehtoja ja tarinassa heillä on se onni, että heitä autetaan eteen päin, ei työnnetä alas päin.

Kokonaisuutena tarinan ja trilogian loppu oli valoisa ja toiveikas, mutta Collins kirjoitti siihen loppumetreillä yllättäen hyvin synkän pilvenkin. Se pilvi kuitenkin sopi tarinaan, aikakauteen ja elämään noin yleensäkin todella hyvin.

Tämä on hetki, jota ei saa olla olemassa.

Mutta hetki vain jatkuu jatkumistaan. Tulee ilta ja tulee yö ja kaiken aikaa he hengittävät, eikä hetki koskaan pääty.

(s. 414)

Mikään ei koskaan ole täydellistä ja valmista, ja tämän kirjan lopussa jäi tunne siitä, että näiden ihmisten tarina jatkuu vielä. 

Kirjan tiedot:

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. 426 sivua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Där jag har min hjärtans kär (2025). Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #01 & Ichika Yuno: Lullaby of the Dawn #01

Lukaisin vielä kesäkuun lopuksi kahden mangasarjan ensimmäiset osat. Molemmat ovat fantasiaa, mutta hyvin erilaisia.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier 01. Käännös Stephen Kohler. Kodansha 2019.

Tästä sarjasta tiesin etukäteen vain sen, että tästä on tehty vastikään ilmeisesti hyvinkin suosittu anime. Eipäs ihme, että tästä tykätään, koska tämä oli kiva ja todella kaunis katsella.

Nuori Coco on aina haaveillut olevansa noita, mutta kyky ei olekaan ihan jokaisen taviksen käsissä. Vai onko sittenkin? Traagisen onnettomuuden seurauksena Coco päätyy hottisvelho Qifreyn oppilaaksi, ja siitä se seikkailu sitten alkaa.

Tämä oli juonellisesti aika tyypillinen sarjan avausosa. Tavataan päähenkilöt, tutustutaan maailmaan ja sen taikuuteen, asetetaan pelilauta ja vihjataan taustalla olevista salaisuuksista. Toimi hyvin ja tästä nyt vain jäi kokonaisuutena hyvä mieli. Hahmot ovat söpöjä ja kauniita, Coco ihanan innokas ja kekseliäs, ja kirja jää tietenkin jännään paikkaan.

Jatko-osa varaukseen!

* Sarjakuvabingo: Kannessa turkoosia

Qifrey ja Coco.

Ichika Yuno: Lullaby of the Dawn 01. Käännös Riley Keenan. Tokyopop 2023.

Sateenkaarisarjikset ovat jo lähtökohtaisesti vilkaisun arvoisia ja kun työkaverini vielä erikseen kehui tätä ("siinä oli oikea juonikin poikarakkauden lisäksi"), lainasin tämän luettavakseni.

Elva on kannagi, jumaluuksien valitsema suojelija, joka taistelee öisin merestä nousevia hirviöitä vastaan ja jonka keho mustuu ajan kuluessa. Kyläläiset pelkäävät häntä kunnes nuori Alto päättää ystävystyä hänen kanssaan. Vuosien vieriessä Elvan kirous näyttää hälvenevän ja Alto haluaa selvittää, miten hänet voisi pelastaa kokonaan.

Tässäkin oli samoja ensimmäisten osien teemoja kuin Witch Hat Atelierissa. Hahmot, tapahtumapaikka, synkät menneisyydet ja niin edespäin. Tunnelmaltaan tämä on kuitenkin synkempi ja aivan, tästä löytyi jännältä vaikuttavaa juontakin. Rakastumisen lisäksi Alto alkaa kaivella esiin salaisuuksia, jotka koko joukko epäilyttäviä hahmoja pitäisi mieluummin piilossa.

Sarjana jatkoon myös, kiinnostaa tietää, mitä tapahtuu!

* Sarjakuvabingo: Fantasia, scifi tai kauhu

Elva ja Alto.

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Saatesanat uuteen kiinankieliseen käännökseen.

Joskus niin sanottujen asiantuntijoiden munauksilla on mukaviakin seurauksia. Jolleivat Ylen aamun asiantuntijat olisi kämmänneet niin lahjakkaasti 21.5., olisin ehkä jättänyt tämän lukematta ja se olisi ollut harmillista.

Kyseisessä kirjallisuuskeskustelussa voivoteltiin muun muassa sitä, että tätä nimenomaista teosta, vuoden 2026 Booker-palkinnon voittajaa, ei varmaankaan ikinä suomenneta. Ehkäpä pitäisi tarkistaa faktat ennen kuin menee sanomaan tuollaista televisiossa?

Matkapäiväkirja Taiwanista ilmestyi jo kuukaisia aiemmin Rauno Sainion ansiokkaana suomennoksena Aulan kustantamana.

Tämä on siis matkakertomukseksi naamioitu romaani, joka sijoittuu vuosiin 1938-39. Kirjailija Aoyama Chizuko matkustaa Taiwaniin kirjoittamaan juttusarjaa matkoistaan, ja saa tulkikseen ja oppaakseen taiwanilaisen Chizurun. Ah niin ihanan Chizurun, joka valaisee Chizukon elämää kuin aurinko, kuu, tähdet, tulikärpäset ja mitä näitä nyt on.

Jokin kuitenkin hiertää naisten välejä, mutta menee melkein vuosi ennen kuin Chizuko ymmärtää missä ongelma on.

En ole perehtynyt Japanin ja Taiwanin väliseen siirtomaahistoriaan, joten surumielisen viihteen lisäksi tämä oli informatiivinen teos. Lukijana huomaa kyllä kolonisaation vaikutukset, vaikka etuoikeutetun naiivi ja itsekäs Chizuko ei niitä havaitsekaan. Hän porskuttaa milloin minkäkin keskustelun läpi huomaamatta ollenkaan, miksi taiwanilainen kuulija ehkäpä jopa loukkaantuu hänen sanoistaan. Onhan se nyt kuitenkin itsestäänselvyys, että japanilaisten mukanaan tuomat muutokset ovat parannuksia ja takapajuiselle saarelle loistava sivistyksen valo...

Chizuko oli raivostuttava ja kiinnostava hahmo. Hän kuvittelee lähestyvänsä etenkin paikallista ruokakulttuuria ennakkoluulottomasti, mutta ei millään malta olla olematta, no, oman kasvatuksensa ja kulttuurinsa tuote. Hän ei ollenkaan ymmärrä, millaista päänvaivaa hän oppaalleen tuottaa ja miksi Chizuru ei voi nähdä heitä tasavertaisina sydänystävinä.

Miten asetelma, jossa toisella on kaikki valtarakenteiden tuomat edut puolellaan, voisi olla tasa-arvoinen?

Juonellisesti tämä oli hyvin rauhallinen kirja, eikä suuria dramaattisia tapahtumia ollut. Kaikki draama oli pienissä asioissa ja naisten välejä kaihertavissa, usein sanoittamatta jäävissä tunteissa. Matka- ja ihmissuhdekuvausten lisäksi tässä on todella paljon ruokakuvauksia. Chizukolla on pohjaton ruokahalu ja taiwanilaisia ruokia syödään ja kuvaillaan oikein antaumuksella.

“Onko tuo ruovikko?”

“Ei”, Chi-chan vastasi pehmeästi. “Se on eräs sokeriruokolaji, jota kutsutaan taiwanin kielessä apinaruo’oksi tai villiruo’oksi. Laji sekoitetaan usein järviruokoon ja norsunheinään.”

“Hienoa, se on siis syötävää!”

(s. 145)

Kirjan tiedot:

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista. Aula & Co 2026. 352 sivua.

Kiinankielinen alkuteos: 臺灣漫遊錄 (2020). Suomennos: Rauno Sainio.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 2. Aasialaisen kirjailijan historiallinen romaani

Sue Harrison: Jokien laulu (Tarinankertoja #01)

Kipu oli ollut hirveä, mutta sitä K’os ei muistanut,

Luin melkein täsmälleen vuosi sitten Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogian. Sen olin lukenut aiemminkin kauan sitten, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi tätä hänen toista sarjaansa. Veikkaan, että olen kyllä yrittänyt aloittaa tämän joskus, mutta heti kirjan alussa käy selväksi, miksi nuorempi minä on jättänyt lukemisen siihen paikkaan.

Jokien laulu alkaa nimittäin joukkoraiskauksen jälkimainingeissa. Nuori K’os on runneltu pahoin ja teko saa aikaan tapahtumaketjun, jota aletaan puida tosissaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Kosto, ahneus ja väärinkäsitykset seuraavat toisiaan Alaskan niemimaalla vuonna 6460 eaa.

Raa’asta alusta huolimatta luin kirjaa eteen päin ja tälläkin kertaa esihistoriallinen maailma vei mukanaan. En osaa sanoa, miten paljon uutta tietoa historiantutkimus on paljastanut kirjan kirjoittamisen jälkeen. Ehkä monet kirjassa esitetyt asiat onkin todettu jo täysin vääriksi? Kirjan maailma kuitenkin tuntui uskottavalta ja rikkaalta, ja yhtä aikaa tutulta ja vieraalta.

Hänen kasvojaan peittää paksu rasvakerros. Hän sanoo vihaavansa hyttysiä, vaikka ei niitä niin paljon ole. Kädellä voi pyyhkäistä silmien edestä ja nähdä eteensä. Kuka sen enempää tarvitsee?

(s. 261)

Kosto ja vallanhimo eivät ole sukupuolisidonnaisia ominaisuuksia ja tässä niitä pääsevät harjoittamaan kaikki tasapuolisesti. Jotkin asiat eivät muutu oli aikakausi mikä hyvänsä.

Tykkäsinkin kirjassa Harrisonin rakentamista ihmissuhdedraamoista. Ennenkin on himoittu ja rakastettu siinä missä nytkin, mutta nämä hahmot pystyvät ja joutuvat erottamaan rakkauden ja käytännöllisyyden toisistaan. Kaikilla on teoriassa valinnanvapaus, mutta käytännössä valinta voi olla epämieluisan puolison ja sosiaalisen häpeän tai jopa nälkäkuoleman välillä. Tämä koskee niin naisia kuin miehiäkin.

Monesta kertojaäänestä huolimatta tarinalla on oikeastaan kaksi päähenkilöä. On Chakliux, kampurajalkaisena syntynyt poika, joka on joku kirottu tai siunattu riippuen siitä, keneltä kysytään. On myös Aqamdax, orpo nuori nainen, joka hänkin kasvaa tarinankertojaksi. Tarinankerronta ja suullisen perimätiedon tärkeys oovat osa molempien identiteettiä ja koko tarinaa. Kun kirjoitettua tekstiä ei ollut, avainasemassa olivat ne, jotka muistivat vanhat tarinat ja kulttuuriperinnön.

Tämä sarja sijoittuu aivan samaan maailmaan kuin Ensimmäiset ihmiset, mutta myöhempään aikakauteen. Sen päähenkilöt ovat nyt myyttisiä hahmoja, niitä, joista tarinat kertovat.

Tarinana tämä alkoi vähän hitaanpuoleisesti, mutta vauhtiin päästyään juoni kulki mukavasti eteen päin. Kirja jäi melkoiseen cliffhangeriin, joten täytyy lukea ne kaksi muutakin osaa!

Kirjan tiedot:

Sue Harrison: Jokien laulu. WSOY 1999. 472 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Song of the River (1997). Suomennos Anu Niroma.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : 9. Kirjan päähenkilö ei osaa lukea tai kirjoittaa

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria ei kuullut, mitä piirilääkäri puhui.

Jopas oli taas mielenkiintoinen kotimainen historiallinen kirja. Marian kirja on biofiktio Maria Lönnrotista, viiden lapsen äidistä ja Eliaksen vaimosta.

Lienee pakko tunnustaa, että en olisi osannut edes nimetä Elias Lönnrotin vaimoa ennen tätä. Maria, kuten muutkin suurmiesten vaimot, on jäänyt kovin vähälle huomiolle, ja käsittääkseni tässä kirjassa onkin jouduttu ottamaan paljon taiteellisia vapauksia hänen elämänsä suhteen. Minkäs teet, kun Mariaa koskevia tekstejä ja faktoja ei ole juuri jäänyt.

Tarina alkaa vuoden 1848 keväältä, jolloin Elias tulee hakemaan uimakopin avainta. Sitä vartioi miestä parikymmentä vuotta nuorempi Maria, joka on Kajaanissa töissä serkkunsa sahalla. Pian Maria rakastuu ja huomaa olevansa piirilääkärin vaimo.

Tarina kattaa koko Lönnrotien suhteen, vuodet 1848-1868, aina Marian aikaiseen kuolemaan saakka. Marian elämä on pitkälti porvarisarjen pyörittämistä, jossa hän joutuu ottamaan enemmän vastuuta kuin vaimon ehkä olisi pitänyt. Elias ei ole niin käytännön ihminen, että osaisi esimerkiksi ohjata talonrakentajia tai ymmärtäisi, miksi nälkään kuihtuvat köyhät eivät vain kipaise metsään keräämään jäkälää ruoakseen.

On siinä ollut Marialla kestämistä.

Kokonaisuutena kirja tuntui hyvin melankoliselta eikä vain siksi, että perheen esikoinen kuolee pienenä. Maria on matkustanut nuoruudessaan merillä lankonsa laivassa ja vaikka hän sopeutuukin elämäänsä Eliaksen vaimoa, haikeus puskee välillä läpi. Miehensä rinnalla hän tuntee olonsa usein mitättömäksi, eihän hän aina edes ymmärrä, mistä mies puhuu ja mitä hänen käyttämänsä sanat tarkoittavat.

Tarinan ydinkysymys ja Marian paljon pohtima asia onkin se, kuka hän pohjimmiltaan on. Mihin hänen rahkeensa riittävät ja onko hän ikinä kyllin hyvä kenellekään?

Joku sanoi, että ihminen eli niin pitkään kuin hänet muistettiin, ja sitten hänen muistonsa ylle putosi hiljaisuus. Ennen pitkää tulisi päivä, jolloin kukaan ei enää muistaisi, että hekin olivat eläneet näillä main, puhuneet lapsilleen, laskeneet suksillaan Haarikan jäälle, nostaneet kuusenoksaa kesäpäivänä, piirtäneet taloja, haudanneet, toisiaan.

(s. 336)

Hyvä kirja herättää tunteita ja tämä kyllä herätti. Minua aivan suututti Marian puolesta ja hänen kauttaan myös muiden meitä edeltäneiden naissukupolvien puolesta. Mariakin suree sitä, että hänen tyttärensä eivät pääse yliopistoon ja samaan aikaan nuoret miehet haaskaavat omat mahdollisuutensa opiskella. Elämän epäreiluus kaikilla akseleilla näkyy tarinassa, koska vaikka Marialla ei olekaan kaikkea, hänelläkin on kuitenkin paljon enemmän kuin suurimmalla osalla Suomen kansasta 1800-luvulla.

Kirjan tiedot:

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 358 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 6. Kirjassa on kevät