Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Kuvittelen aina ehtiväni lukea reissussa enemmän kuin sitten luenkaan. Tällä kertaa matkan ainoaksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi tämä Viikatetytär. Se sattui olemaan saatavilla eKirjastossa ja lukulistallani muutenkin, joten huonomminkin olisi voinut käydä.

Tässä kiinnosti siksi, että lähtöasetelma on niin hykerryttävä. 17-vuotias Beata haluaisi haikailla rauhassa ihastuksensa Eliaksen perään, kiitos vain, mutta saakin peräänsä Kuoleman. Kuolema ei suinkaan halua viedä Beataa, vaan ojentaa hänelle viikatteen, jolla Beatan pitäisi niittää ensitöikseen Elias.

Että sellainen työ.

En saa katsettani irti viikatteen auringossa kimaltavasta terästä. Se on valtavan kokoinen ja pelottava. Sellainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä, joissa hengataan heinäpelloilla. Vaikuttaa hemmetin epäkäytännölliseltä.

(s. 11)

Tykkäsin tosiaan tästä asetelmasta ja siitä, miten huumori ja synkkyys kietoutuvat tarinassa yhteen. Beata haluaisi elää ihan normaalia elämää, mutta se on vähän vaikeaa kun viikatemies hengailee läheisen puun alla. Muutenkin kuolema ja kuoleman enteet hivuttautuvat koko ajan lähemmäs Beataa, ja ehdin jo pelätä hänen mummonsa puolesta.

Näitä enteitä on nostettu kivasti suomalaisesta mytologiasta ja lainattu vähän muualtakin. Viikatemiehellä on pihapensaita verottava hevonen, mutta ei se oikeastaan ole hevonen eikä Kuolemakaan näytä viikatemieheltä. Kaikki vain suodattuu todellisuuteen tavalla, jonka Beata voi helpoiten ymmärtää.

Tämä oli viihdyttävä ja nopea lukea, ja siksi olikin vähän harmillista, että tarina tuntui jäävän kesken. Kerrankin voi sanoa, että sata lisäsivua olisi ollut paikallaan! Nyt jäi auki paljon kysymyksiä liittyen Beatan sukuun ja siihen, mitä lopussa loppujen lopuksi tapahtuikaan.

Kirjan tiedot:

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. Otava 2025. 207 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa rakastutaan

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha (Stockingham & Pike #01)

Luin pitkästä aikaa dekkarin! Ja aloitin näköjään uuden sarjan, koska haluan kyllä lukea jatko-osankin. En tosiaan ole suurin dekkari-intoilija, mutta tässä oli hyvänä houkuttimena historiallinen miljöö ja pyrstötähti.

Ollaan siis vuodessa 1910 ja Halleyn komeetta lähestyy. Maailmanlopun kulttiin hurahtanut varakreivi lukitsee kartanonsa ovet ja ikkunat, jotta kaikki sisällä olijat jäisivät henkiin pyrstötähden vilahtaessa ohi. Kun aamu valkenee, varakreivi on oikaissut koipensa eikä aivan omin avuin.

Murhaa lähtevät selvittämään varakreivin iäkäs täti, Decima-neiti, sekä taloon juuri palkattu nuori Stephen. Decimaa ajaa uteliaisuus ja tilaisuus tehdä kerrankin jotain. Stephenillä puolestaan on hyvä syy kiinnostua oikean syyllisen henkilöllisyydestä, onhan hän itse pääepäilty.

Tykkäsin tästä ja naurahdin ääneen parissa kohdassa. Kipakka Decima ja naiivimpi Stephen muodostavat hyvän parivaljakon, joilla kestää aikansa löytää yhteinen sävel. Tai edes sama kappale, jota soitetaan yhdessä enemmän tai vähemmän epävireisesti. Kummallakin on menneisyyden painolastia, mutta siihen ei niin syvennytä niin kovin paljon tässä osassa.

“Niin! Meidän molempien täytyy pynttäytyä parhaimpiimme tänä iltana. Mehän olemme menossa sukupäivälliselle.”

Minä tuijotin häntä. “Olemmeko?”

“Tietenkin!” hän sanoi. “Päivälliset pastorin kanssa? Pöytä täynnä epäiltyjä salaisuuksien kartanossa? En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta. On aika ravistella herhiläispesää oikein olan takaa.”

(s. 239)

Tarina eteni nopeasti ja se olikin jaettu melko lyhyisiin kappaleisiin, jotka oli otsikoitu päivämäärällä ja kellonajalla. Koko juttu kestää muutaman päivän ja tarinassa kuljetaan nimenomaan Stephenin matkassa. Decima oli minusta kuitenkin kiinnostavampi älykkäänä ja uteliaana naisena, jolle ei ollut annettu suuriakaan mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Tykkäsin myös kirjan yhteiskunnallisesta puolesta. Kartanomiljöö antaa paljon tilaisuuksia osoittaa, miten eri maailmoissa palvelijat ja isäntäväki elävät. Hienon talon vallasväki näkee palvelijat usein huonekaluina ja unohtaa, että näillä huonekaluilla on silmät, korvat ja pitkä muisti.

Ja tässä nimenomaisessa kirjassa tykkäsin myös suljetun huoneen mysteeristä ja siitä tunnelmasta, jonka komeetan lähestyminen tähän luo. Taivaan ilmiöt ovat kiinnostavia ja oli kiva lukea kirja, jossa sellainen oli olennainen osa koko tarinaa.

Kirjan tiedot:

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha. WSOY 2026. 387 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Murder at the World’s End (2025). Suomennos Nina Mäki-Kihniä.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 23. Cozy crime -dekkari

Elokooste

Luin elokuussa 16 kirjaa, joista suurin osa eli kymmenen oli sarjakuvia. Sarjakuvabingo on saanut varaamaan ja lainaamaan muitakin sarjiksia kuin bingoon sopiva, mikä on hyvä juttu. Jotenkin unohdan välillä että sarjakuviakin on kiva lukea, vaikka niitä on lukulistallani aika paljonkin.

Tässä kuussa tykkäsinkin erityisesti Witch Hat Atelier -sarjasta, josta luin neljä osaa. Rehellisyyden nimissä olen jo lukenut kaikki sarjan ilmestyneet luvut vähemmän laillisin keinoin, mutta tykkään lukea näitä painettuna uudelleen.

Parhaaksi yksittäiseksi kirjaksi nostaisin kuitenkin Stephen Graham Jonesin The Buffalo Hunter Hunterin. Kirjassa oli uusi ote vampyyreihin, ja sen näkökulma kolonialismiin oli kiinnostava ja todella surullinen. Sen olet mitä syöt -ajatus kammottaa välillä vieläkin.

Älä aloita uutta sarjaa -haasteen toinen kierros alkaa huomenna. Idea on edelleen sama, eli haasteeseen hyväksytään kaikki kirjasarjojen osat paitsi se ensimmäinen. Tällä kertaa ei tähdätä tiettyyn määrään kirjoja, vaan kahteenkymmeneen pisteeseen, joita saa eri kriteereillä. Hauska idea ja jospa saisin nyt edistettyä tai jopa loppuun asti keskeneräisiä sarjoja.

Jos. Ehkä. Toivottavasti.

Tälläkin hetkellä on nimittäin kesken uuden sarjan ensimmäinen osa, Ross Montgomeryn Maailmanlopun murha. Historiallinen cozy crime vaikuttaa lupaavalta!

Luettu

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä
Hyvä idea, mutta toteutus oli uuvuttavaa tekstiä.

Caro Claire Burke: Yesteryear

Kiinnostava lähtökohta, jolle olisin kaivannut syvällisempää käsittelyä.

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär

Romantasia-trilogian ensimmäinen osa koukutti sen verran, että täytyy lukea jatkoakin.

Sunna Kitti: Yön olennot

Vauhdikas eeppisen scifi-sarjan aloitusosa.

Mika Lietzén: Skotlannin matkakirja

Haikean tuntuinen matkakertomus Skotlannista.

Stephen Graham Jones: The Buffalo Hunter Hunter

Puhuttelevaa kolonisaatio- ja kehokauhua.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #02-05

Mangasarja jatkui uusilla seikkailuilla. Tämä on niin kauniisti piirretty, että tätä katsoo ihan ilokseen. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että myös mieshahmot on piirretty kauniiksi (ei siis komeiksi vaan kauniiksi) ja että heidän kehonkielensäkin on kuvattu osittain perinteisen feminiinisen pehmeänä. Näissä osissa edistyttiin jonkin verran suurimman juonen suhteen, tutustuttiin uusiin hahmoihin ja löydettiin tutuista hämäriä puolia.

Yoko Akiyama: My Hero Academia: Team-Up Missions #08

Spin-off sarjan viimeinen osa. Kokonaisuutena tämä oli hauska ja viihdyttävä, ja jos tykkää pääsarjasta niin tämän lukeminen ei ole yhtään hassumpi idea.

Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting

Surumielinen tarina Korean jakautumisen hajottamista perheistä.

Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942

Ankkalinna sotapropagandan välineenä oli kiinnostavaa luettavaa.

Emily Brontë: Humiseva harju

No olipahan synkkä kärsimysnäytelmä.

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Synkkä dystopiasarjakuva, jossa oli kaikuja nykyhetkestä.

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma

Kiva ja tamperelainen NA-kirja.

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma

Olen tykännyt Laura Suomelan aiemmista nuortenkirjoista, joten tottahan se tämäkin piti lukea. Välivuosisyndrooma on lisäksi niin kivan näköinen, että olisin varmasti tutkinut tätä lähemmin jo pelkän kansikuvan perusteella.

Kuten useissa muissakin Suomelan NA-kirjoissa, tässäkin ollaan Tampereella. Vieno ei ole päässyt unelmiensa opiskelupaikkaan ja viettää nyt välivuotta. Yllättävä kyllä se ei sujukaan niin kuin tarinoissa. Ei ole hurjia bileitä, ei syliin tipahtavia täydellisiä opiskelu- tai työpaikkoja eikä matkoja eksoottisiin lomakohteisiin.

Sekä Vieno että koko tapahtumaketju oli ihanan maanläheinen. Vienon isä on kahden lapsen yksinhuoltaja ja Vieno on tottunut kantamaan enemmän vastuuta kuin hänen pitäisikään. Suhde päihde- ja mielenterveysongelmaiseen äitiin on etäinen ja kipeä, eikä se ratkea tarinassa taianomaisella ihmeellä.

Äitikö meistä on se parka, joka on jäänyt haleja vaille? Sydämeni hakkaa niin lujaa, että pelkään sen puskevan ulos rinnastani.

(s. 143)

Noin ylipäätään kirja ei tarjoa helppoja ja kauniita vastauksia kaikkiin elämän suuriin ongelmiin. Kun Vieno saa viimein osa-aikaisen työpaikan, se on lounaspaikan tiskaajana. Ei siitä glamouria löydy, mutta Vienolle tärkeää onkin löytää sisältöä päiviin ja rahaa taskuun.

Ja tarinassa Vienolla on hyvä ystävä, välittävä vanhempi, luovuutta ja päättäväisyyttä ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä. Loppuratkaisu on vähän sellainen “kuinka todennäköistä tämä olisikaan”, mutta ei kuitenkaan täysin epäuskottava.

Kirja oli nopea lukea ja muuten tykkäsin siitä, mutta Penelope-juoni jäi harmillisen nopeasti taka-alalle. Vieno nimittäin väkertää piskuisen nuken ja sille kodin, jotka hän lähettää kiertämään maailmaa puolestaan. Tästä olisi ollut kiva lukea vähän enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. Karisto 2026. 240 sivua.

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Taas yksi klassikko selätetty! Tämäkin on ollut lukulistallani ikuisuuden. Tällä kertaa kyseessä on sarjakuva, joka tällä hetkellä tuntui hyytävän ajankohtaiselta sekä ilmastokriisin että oikeistopopulismin nousun myötä. 

V niin kuin verikostossa kun eletään dystopiassa, jonka laukaisi ilmaston radikaali muutos. Vedenpinnan nousu on hukuttanut Euroopan ja Afrikan, ja tapahtumapaikka Englantikin on kärsinyt siitä. Tuho ja pula kaikesta johtaa lopulta fasistinen puolueen ylivaltaan, ja kaikki muut kuin heterot valkoiset cis henkilöt viedään keskitysleireihin. Ankara isoveli valvoo jäljelle jääneitä kansalaisia.

Ja tätä synkkyyttä hämmentää tarinassa V, terroristi tai vapaustaistelija riippuen siitä, mistä suunnasta häntä katsoo. Tarinan alussa V pelastaa nuoren Eveyn, joka on yksi tärkeimmistä näkökulmahahmoista. Melkein kaikki muut löytyvät fasistipuolueen leivistä, etenkin sen poliisivoimista.

Tämä oli melko raskas luettava loputtoman synkältä tuntuvan maailmansa vuoksi. Jos tunnelin päässä näkyi valoa, se oli taatusti vastaantuleva juna. Etenkin tarinan naisia kohdellaan kurjasti, onhan tämä dystopia miesten maailma.

Mikään hyvän mielen kirja tämä ei siis todellakaan ole ja tämän luettuani teki mieleni vältellä uutisia. Samaa asiaa sieltäkin löytyisi, ei vain (ainakaan vielä) yhtä äärimmilleen vietynä.

Mutta, oli tämä kyllä hyvä kuvaus painajaismaisesta maailmasta ja vallankäytöstä. Salaperäisen V:n taistelu koko maailmaa vastaan tuntuu pisaralta meressä, mutta pisaroistahan se meri juuri muodostuukin. Hänen anarkisminsa on myös niin väkivaltaista, että välillä sitä on vaikea hyväksyä.

Huomattavasti helpompi kuitenkin kuin näiden fasistien touhuja.

En ihan lämmennyt piirrostyylille, joka sekin tuntui turhan raskaalta omaan makuuni. Minun oli myös vaikea erottaa kaikkia mieshahmoja toisistaan, niin samannäköisiä trenssitakkeja he olivat.

Kirjan tiedot:

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto. Egmont 2014. 288 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: V for vendetta (2005). Suomennos Jouko Ruokosenmäki.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan dystooppisessa maailmassa

* Sarjakuvabingo: Klassikko

Emily Brontë: Humiseva harju

Siirryimme Lauran kanssa Austenin tuotannosta muihin klassikoihin ja luimme tuossa kesän aikana Humisevan harjun. Olen lukenut sen ennenkin, mutta siitä on sellaiset parikymmentä vuotta aikaa enkä muistanut kirjasta käytännössä mitään.

Voi olla, että itsesuojeluvaistoni on pyyhkinyt mielikuvat pois päästäni.

Lukemani vuoden 2006 painoksen takakannessa kirjasta sanotaan, että se “kuuluu itseoikeutetusti kirjallisuudenhistorian suurimpien rakkausromaanien joukkoon”. Herättää kyllä kysymyksen siitä, miten rakkausromaani siinä tapauksessa määritellään. Ovatko kaikki naisten kirjoittamat kirjat, joissa edes sivutaan romantiikkaa, rakkausromaaneja?

Rakkautta suuremmassa osassa ovat pakkomielle ja kosto, ja noin yleisesti ottaen wanha cunnon goottilainen angstinen mielettömyys. Catherine ja Heathcliff ovat loppujen lopuksi yhdessä vain lyhyen aikaa verrattuna niihin vuosiin, jotka Heatchliff hänen jälkeensä käyttää levittääkseen vielä lisää tuskaa ja kärsimystä maailmaan.

Vaikka koinkin tämän tuskastuttavan ylidramaattisena luettavana, täytyy toki myöntää, että kirjalla oli hetkensä.

“- - Catherine Earnshaw, kunpa et saisi rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä sanoit, että minä tapoin sinut - vainoa minua sitten! Murhatut varmasti kummittelevat murhaajilleen. Haamut ovat tiettävästi vaeltaneet maan päällä. Ole minun kanssani aina - ota mikä hahmo tahansa - vainoa minua hulluuteen asti! Mutta älä jätä minua tähän hornan kuiluun, missä en voi löytää sinua! Voi Jumala! Kuinka kuvaamattoman kauheaa! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!”

(s. 193)

Pohdimme Lauran kanssa, mikä sai Brontën kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja näin vastenmielisiä hahmoja. Hyvin kirjoitettuja ja eri tavoilla vastenmielisiä hahmoja, ei sillä, he toimivat hyvin tarinan synkässä tunnelmassa. Jäin miettimään, että pitäisiköhän lukea jokin Brontë-tietokirja tai katsoa elämäkerrallinen elokuva, jotta kirja asettuisi eri tavalla kontekstiinsa.

Lopputulemana en juuri pitänyt kirjasta enkä oikein jaksanut sen raskasta tunnelmaa, mutta pienen piirin kärsimysnäytelmän kuvauksena se on kyllä hieno.

Kirjan tiedot:

Emily Brontë: Humiseva harju. WSOY 2006. 380 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847). Suomennos Eila Pennanen.

Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942

Ostin kirpparilöytönä Aku Ankka päivästä päivään -sarjan vuoden 1942 osan. Minulla on jo ennestään vuosi 1953 ja silloin kun sen ostin, ajattelin, että nämä olisi kiva löytää kaikki omaan hyllyyn.

Tai jos tarkkoja ollaan, niin tämä suomennos on ilmestynyt vuonna 1992, mutta alkuperäiset stripit ilmestyivät 50 vuotta aiemmin. Bob Karpin käsikirjoittamat ja Alfred Taliaferron kuvittamat stripit ilmestyivät amerikkalaisissa sanomalehdissä keskellä toista maailmansotaa.

Ja sota kyllä näkyy sarjakuvissa. Tein tästä erillisen postauksen juurikin siksi, että tämä herätti niin paljon ajatuksia sarjakuvasta ajankuvana ja sarjakuvan valjastamisesta propagandakoneiston käyttöön.

Aku ja koko Ankkalinna elää tässä samaa vuotta, ja reaalimaailman tapahtumat heijastuvat fiktiiviseen maailmaan. Ihan jokainen strippi ei kierry sodan ympärille, mutta huomattava osa kuitenkin. Lisäksi tässä on vielä erikseen huomautus siitä, että 2.-7.2. ilmestyneet stripit on jätetty kirjasta kokonaan pois.

“Sota oli kaikille kovaa aikaa, ja Akunkin tunteet kuumenivat sen verran, että amerikkalainen kustantaja on jälkikäteen katsonut parhaaksi hyllyttää tämän viikon stripit.”

Minulla heräsi tietenkin välittömästi kiinnostus noita strippejä kohtaan!

Kirjaan painetuissa stripeissä käsitellään etenkin kotirintamaan vaikuttavia päivänpolttavia aiheita. Aku pelkää jatkuvasti, että hänen autonsa takavarikoidaan sotilaiden käyttöön. Polttoaineesta on jatkuva pula, samoin rahasta ja autonrenkaista. Kotirintamalla kerätään kumia ja metallia, ja rakennetaan bunkkereita takapihalle. Valoja ei saa sytyttää pimeällä ja kadulla partioivat kotijoukot vahtivat määräyksen noudattamista.

Aku kiertää ja selviää ongelmista nokkeluudella, mutta huumorista huolimatta strippien yleissävy on kuitenkin synkkä. Sotajoukkoja on jopa leiriytynyt Ankkalinnan lähelle ja opportunistiankka myy sotilaille milloin kuorimaveitsiä, milloin korvatulppia.

Ajankuva näkyy myös lasten ja naisten kohteluna. Siskonpojat saavat kolttosista selkäänsä ja stripeissä tehdään pilaa naisten ajotaidoista ja etenkin Iineksen pinnallisuudesta. Toki Iines on myös monissa stripeissä se järjen ääni, jota Akun olisi ollut syytä kuunnella.

Kaiken kaikkiaan albumi oli sekä viihdyttävää että kiinnostavaa luettavaa. Oli kyllä sen parin euron arvoinen, jotka tähän käytin.

Kirjan tiedot:

Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942. Sanomaprint 1992. 152 sivua.

Suomennos, mahdollisesti ruotsinkielestä: Heimo Lepikkö.

Haasteet:

* Sarjakuvabingo: Nimessä viisi osaa