keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

 
Kansikuva.


Venäläinen tutkija Sergei päätyy Intiaan meriarkeologi Amritan luo. Aaltojen alta on löytynyt ikivanhoja raunioita, jotka herättävät koko joukon hälyttäviä kysymyksiä. Toisaalla suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä keinon ratkaista jäätiköiden sulamisongelma. Ja vielä kolmannella taholla eli Grönlannissa filippiiniläissyntyinen Susan Cheng törmää mielenkiintoiseen luonnonilmiöön. Pian tutkijat huomaavat työskentelevänsä saman asian eli lähestyvän maailmanlopun parissa.

Eräs tuttuni luki tuossa vastikään Isomäen uuden kirjan Vedenpaisumuksen lapset ja innostui puhumaan sen maailmasta oikein urakalla. Minäkin kiinnostuin niin, että kirja on nyt varauksessa. Olen sen verran perfektionisti lukija, että vaikka tuon kuulema voisi lukea itsenäisenäkin kirjana, halusin lukea ensin tämän edellisen osan eli Sarasvatin hiekan. Sarjakuvasovitus oli sopivasti näkyvillä kirjastossa, joten otinkin mukaani sen enkä romaania.

Mielestäni tarina toimii hyvin sarjakuvanakin. Pidin etenkin siitä, miten erilainen värimaailma oli riippuen siitä, missä ympäristössä oltiin. Metsät saivat vihreän sävyjä, kaupungit ruskeita ja jäätiköllä liikuttiin harmaansinisessä. Se toi jokaiseen ympäristöön omaa tunnelmaa ja auttoi pitämään mielessä, missä päin maailmaa oltiin menossa.


Kuva kaupungista ja kuva jäätiköstä.
Kaupunki vs. jäätikkö
s.38 & 36


Kuvituksessa minua häiritsi eniten se yksityiskohta, että yhdellä aukeamalla ja yhden kohtauksen aikana Amritalla oli kolme erilaista asukokokonaisuutta. Matkalla autosta toimistoon sininen asu vaihtui vaaleaan, josta näkyi sitten kaksi versiota eri ruuduissa.

On varmasti vaikeaa tiivistää romaani sarjakuvaksi, mutta tässä oli pari mutkaa otettu ehkä turhankin suoriksi. Muutamassa kohdassa tunsin tippuneeni juonen kärryiltä ja mietin, missä tarinassa oltiinkaan menossa ja mitä ihmettä sivuilla käytävä keskustelu koski. Juoni on toki sikäli monimutkainen, että päähenkilöitä on useita ja he tutkivat havaitsemaansa ilmiötä hieman eri näkökulmista.

Kari rakentaa myllyjä, joiden tarkoitus on luoda uutta lunta sulavan jäätikön päälle. Susan tutkii samaisia jäätiköitä altapäin ja huomaa samalla, että niiden sulaminen on kiihtynyt entisestään. Sergei ja Amrita puolestaan yrittävät selvittää, miten kokonaiset kaupungit ovat voineet tuhoutua yhdessä hetkessä. Juonet yhdistyvät lopussa maailmanlopun tunnelmissa, kun jäätiköiden sulaminen aiheuttaa valtavan tsunamin. Minusta idea oli mielenkiintoinen ja ajankohtainen. En osaa sanoa, miten realistinen tarinan maalaama kuva on, mutta jäätiköiden sulaminen on tosiasia ja sen seuraukset uhkaavat koko maailmaa.

Pidin siitä, että tarinan henkilögalleria oli monikulttuurinen. Siksi minua ärsyttikin aivan erityisen suuresti se, että valkoiset miehet pääsivät kuitenkin ensimmäisinä villakoiran ytimeen ja ratkaisivat tarinassa esitetyt arvoitukset. Eniten verenpainettani nosti se, että juuri Sergei keksi, mitä niille veden alle joutuneille intialaisille kaupungeille oli tapahtunut. Amrita oli siellä! Tutkimassa samaa asiaa! Aivan kotikulmillaan! Eikö Sergei olisi mitenkään voinut olla vain todistamassa hänen ahaa-elämystään?

No, joka tapauksessa jatko jäi kyllä kiinnostamaan minua. Millainen maailma sitten on tämän suuren aallon jälkeen?


Kirjan tiedot:
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa | Into 2017 | 76 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Järjellä ja tunteella, Kirjava kukko kulttuuriblogi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 8. kirja, jossa maailma on muutoksessa [11/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 16. ilmastonmuutoksesta kertova kirja [5/25]

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Tammi-helmikooste

Muistelisin maininneeni jossain välissä, että tekisin Kuopion tämän vuoden aikuisten lukudiplomin. Asiaa tuossa mietittyäni muutin mieleni ja itse asiassa ihmettelin, miksi edes suunnittelin sitä. En ole lukijana sellainen, että inspiroidun valmiiksi annetusta kirjalistasta. Haaste, jossa voin itse valita luettavani, on enemmän minulle sopiva.

HelMet-lukuhaaste on edennyt 10 kirjan verran ja Pohjoinen lukuhaastekin neljän. Tällä hetkellä aloittelen Sarasvatin hiekkaa -sarjakuvaa (vuoden 2017 painos) ja sekin sopinee ainakin toiseen noista, ehkä jopa molempiin.


Luettu & blogattu

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Kuolema 1920-luvun Helsingissä. Hienoa miljöökuvausta ja päähenkilökin oli kiinnostava naisjuttujaan lukuun ottamatta.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Leivonnaisia yhteiskunnan laidalta. Kauniin melankolinen tarina menneisyyden taakoista, loppu oli turhan avoin omaan makuuni.

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja: kuppi kuumaa 1700-luvulta nykypäivään
Teen ja teenjuonnin historiaa. Kiinnostava pala kulttuurihistoriaa, vannoutuneena teenjuojana pidin paljon.

Kristina Carlson: Eunukki
Eläkeläiseunukki 1110-luvun Kiinassa. Hidastempoinen pienoisromaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään.

Janne Toriseva: Valas
Valkoisen valaan perässä. Moby Dickin sarjakuvasovitus olisi voinut olla vähemmän rasistinen, mutta sinänsä kiinnostava kuvaus elämästä laivalla.

Joss Whedon: Buffy the Vampire Slayer: Volume 1: High School is Hell
Sunnydale vuonna 2018. 2010-luvulle päivitetty Buffy on moninaisempi, mutta wanhana fanina en oikein jaksanut innostua.

Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus : suomalaisen intohimon historia
Rakkautta 1650-1700 -luvuilla. Nopealukuinen ja kiinnostava tietokirja rakkauden historiasta.

Simon Stålenhag: Liittymiä
Dystopia-Amerikka vuonna 1997. Synkkä ja ahdistava roadtrip, jossa teksti ja kuva tukevat toistensa synkistelyä.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies
Elizabeth, Darcy ja zombit. Klassikon zombiparodia ei jaksanut naurattaa.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia
Keski-iän maaginen realismi. En ollut novellikokoelman kohdeyleisöä, mutta ihan kivoja nämä olivat.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia

Kansikuva.

Ovelle koputetaan varovaisesti, ja sitten se avautuu.

Kirjan kolmessakymmenessä novellissa arkiset tilanteet muuttuvat ihmeellisiksi. Naiset tungetaan kirjaimellisesti yhteen laatikkoon, heistä tulee vanhemmiten näkymättömiä, nolona hetkenä lattia nielaisee heidät ja biologinen kello tikittää niin kovaa, että jokainen pystyy kuulemaan sen. 

Sanotaan nyt heti kärkeen, että en ollut näiden tarinoiden kohdeyleisöä. En tiedä, millaisia Ahernin muut kirjat ovat ja kenelle on kirjoitettu, mutta tätä nimenomaista teosta ei selvästikään ollut suunnattu juuri minulle. Paria poikkeusta lukuun ottamatta näiden tarinoiden päähenkilöt ovat äitejä, jotka lähestyvät tai ovat jo ohittaneet keski-iän ja kipuilevat ikään, lapsiperheeseen tai (hetero-) parisuhteeseen liittyvien ongelmien kanssa. Novellien tarkoitus on tarjota samaistumispisteitä naisille, joille kaikki tuo on ajankohtaista.

Mutta, jos unohdetaan se, että kirja oli nyt väärän lukijan käsissä, niin aivan kelpo kirja tämä sinänsä on. Ahern on löytänyt hauskoja tapoja kuvata ahdistusta, jota nuo mainitut kipupisteet voivat naisissa herättää. Tai oikeastaan hauskaa ei ole ahdistus vaan se, millaisessa tilanteessa se syntyy tai mihin se johtaa. Esimerkiksi nainen, jonka on vaikea hyväksyä sitä, miten hänen lapsensa ovat kasvaneet ja elämäntilanne muuttunut, päätyy syömään vanhoja valokuvia.


Ennen kuin hän ehti tajuta, mitä teki, hän oli livauttanut valokuvan albumista suuhunsa ja pureskeli sitä. Hänen silmänsä laajenivat ja hän lopetti huomatessaan, mitä oli tekemässä. Mutta sitten hänen ylitseen vyöryi tunteiden, tuoksujen ja muistojen aalto, joka kietoi hänet suloiseen ja lämpimään rakkauden ja nostalgian vaippaan. Hän sulki silmänsä ja nielaisi.
(s. 90)


Valokuvat saavat hänet elämään rakkaat muistot uudelleen, mutta onko menneessä eläminen kuitenkaan sitä, mitä hän oikeasti haluaa tai tarvitsee?

Useimmissa novelleissa hypätään tällaisen maagisen realismin maailmaan, jossa tavallinen on hieman erikoista. Novelleissa on selvän feministinen asenne ja niiden pääpointtina onkin naishahmojen ja -lukijan voimaantuminen. Yhtä lukuun ottamatta päähenkilöillä ei ole nimeä ja suurin osa voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Poikkeuksina ovat muun muassa tarjoilija, joka häpeää puhehäiriötään ja transnainen, joka uskaltautuu ensimmäistä kertaa hyväntekeväisyystilaisuuteen omana itsenään.

Itse pidin eniten novellista Nainen jonka lattia nielaisi ja joka löysi sen uumenista monta muuta naista. Päähenkilö pitää työkavereilleen esitelmää kun paikalle ilmestyy uusi toimitusjohtaja, joka saa naisen paitsi sekoilemaan sanoissaan myös pieraisemaan hermostuksissaan. Yllättäen lattia avautuu häpeästä punaisen naisen jalkojen alla ja nielaisee hänet välitilaan, jossa on monia muitakin noloihin tilanteisiin joutuneita naisia. Muiden tarinat saavat naisen asettamaan kokemuksensa uuteen perspektiiviin (tilanne voisi olla vielä paljon pahempikin) ja nousemaan nolouden yläpuolelle. Hyvä opetus kenelle tahansa!

Mielestäni joissakin tarinoissa sen opetus oli turhan alleviivaava. Tarinan idea kärsi siitä, kun sen pointti ja opetus alleviivattiin, lihavoitiin ja kirjoitettiin vielä kursiivillakin. Mutta, noin yleisesti ottaen näissä oli hauskoja ideoita, jotka varmasti uppoavat vielä paremmin sellaisiin, joiden omassa elämässä on enemmän samaa novellien naisten kanssa.


Kirjan tiedot:
Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia | Gummerus 2021 | 299 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Roar (2018) | Suomennos: Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 43. kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä [10/50]
Kolmestakymmenestä novellista vain yhden päähenkilöllä on nimi, joten hyväksyn kirjan tähän kohtaan,
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 1. kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa [4/25]

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies

 Kansikuva.


It is a truth universally acknowledged that a zombie in possession of brains must be in want of more brains.

Englantia riivaavat elävät kuolleet. Kevään koittaessa ja maan pehmetessä zombit nousevat mullasta kuin rumat kukkaset konsanaan, ja Bennetin sisarukset teroittavat jälleen miekkansa ja lataavat aseensa. On aika puolustaa hänen majesteettinsa valtakuntaa saatanallisilta pedoilta. Ai niin, ja siinä sivussa pitäisi pyydystää naapurista aviomieskin.

Tämä on lojunut hyllyssäni jo monta vuotta ja sain viimein aikaiseksi tehdä asialle jotain. En oikein tiedä, mitä odotin tältä. Hauskaa ja vähän pelottavaa zombi- ja Austen-parodiaa ja ironista otetta kai? Kaipa tämä teknisesti ottaen oli sellainen, mutta lukeminen oli kyllä kohtuullisen tuskallinen urakka. Elin koko ajan siinä toivossa, että kirja muuttuisi viihdyttävämmäksi, mutta kun ei niin ei.

Juoni siis on vanha tuttu Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa Jane saa Bingleynsä ja Elizabeth Darcyn. Tekstikin on pitkälti alkuperäisteoksesta, mutta joihinkin tuttuihin kohtauksiin on lisätty zombeja ja väkivaltaa. Kaikki Bennetin neidot on koulutettu Kiinassa taistelemaan zombeja vastaan ja Lady Catherinella on henkivartijoinaan ninjoja. Ikävä kyllä näitä elementtejä ei ole käytetty erityisen nokkelasti ja sen sijaan, että ne lisäisivät tarinaan jotain, ne vain vievät siltä pois. Esimerkiksi Elizabeth ja Darcy vitsailevat palleista (balls) monta kertaa.


She remembered the lead ammunition in her pocket and offered it to him. "Your balls, Mr. Darcy?"

He reached out and closed her had around them, and offered, "They belong to you, Miss Bennet."

Upon this, their colour changed, and they were forced to look away from one another, lest they laugh.
(s. 205)


Hah. Hah. Haa. Olikin parempi vitsi kuin Austenin kärkevä huumori. Tai sitten ei.

Grahame-Smith ei ole uskaltanut tehdä mitään rohkeaa kirjan juonelle tai viedä asioita loogiseen päätepisteeseensä. Ainoa suurempi poikkeus on se, miten herra Collinsille ja hänen vaimolleen käy, ja sekin tapahtui varsinaisen tarinan ulkopuolella. Mutta esimerkiksi Elizabeth on kirjassa varsin verenhimoinen ja tarkka maineestaan ja kunniastaan. Hän toistelee olevansa aina valmis iskemään pään poikki sellaiselta, joka loukkaa hänen perheettään. Tekeekö hän silti koskaan niin? No eipä tee. Edes Wickham ei menetä päätään, koska alkuteoksen juonesta ei haluta poiketa niin paljoa. Sen sijaan Darcy hakkaa hänet niin pahoin, että hän halvaantuu, ja sen jälkeen hänestä tehdään eritevitsien kohde. Eipä naurattanut.

Minua häiritsi myös se, miten paljon kirjassa mystifioidaan aasialaisia. Kaipa sillä yritettiin tehdä hauskaa pilaa ajalle tyypillisestä orientalismista ja rasismista sekä zombijuttujen miekan heiluttelijoista. Tottahan toki sankareilla täytyy olla itä-aasialainen taistelukoulutus, johon kuuluvat olennaisina osina kidutus ja nöyrät geishat. Lisäksi Pemberley on rakennettu japanilaisen temppelin malliin ja Darcyn palvelijalla on paitsi (japanilainen) kimono päällään myös vanhaan (kiinalaiseen) tyyliin sidotut jalat.

Tämä kirja ei siis sopinut omaan huumorintajuuni ollenkaan. Ironian kärki oli tylsä ja siinä samalla vesittyi koko aluteoksen idea. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut lopettaa sivulle 33, jossa todettiin ajankohtaisesti:


"I cannot comprehend the neglect of a family library in such days as these. What have we to do but stay indoors and read till the cure is at last discovered?"
(s. 33)


Kirjan tiedot:
Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies | Quirk Books 2009 | 320 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjamielellä, Lukunurkka

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 16. kirjassa eletään ilman sähköä [9/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 11. kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan [3/25]

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Simon Stålenhag: Liittymiä

 Kansikuva.

Toukokuu on tomun aikaa.

Droonisotien jälkeinen Amerikka, 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa autioituneen länsirannikon poikki lelurobotin kanssa. Kaksikko etsii Michellen veljeä ja tarinan edetessä paljastuu paitsi Michellen menneisyys myös autio maailmanlopun maisema. Sitä hallitsevat jättimäiset sodan romuttamat sotakoneet ja kypäräpäiset ihmisrauniot, jotka ovat jääneet koukkuun virtuaalimaailmaan.

Jos tätä tarinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin karmivan. Michellen elämä on ollut enimmäkseen kurjuutta sen jälkeen, kun äiti sai potkut armeijan leivistä ja pieni perhe ajautui köyhyyteen. Koko tilanne ja Michellen ongelmat purkautuvat vähitellen hänen kertomanaan, ja kokonaiskuva on synkkä ja väkivaltainen. Ainoat valopilkkut hänen elämässään ovat olleet pikkuveli ja isoisä sekä tyttöystävä Amanda. On helppo nähdä, miksi Michellestä on kasvanut käytöksellään kipuileva ns. ongelmanuori.

Tätä tekstinä kerrotun tarinan uskomatonta ankeutta synkistää kirjan pelottava kuvitus. Teksti on sivujen laidoille jätetyssä marginaalissa ja aukeamia hallitsevat suuret värikuvat. Kirjan tekijä Simon Stålenhag on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja näiden perusteella aivan syystäkin. Autioon maisemaan yhdistyvät alasammutut sotakoneet, edelleen liikkeessä olevat jättirobotit ja niitäkin kammottavammat ihmiset.


Juuri tämän jokainen haluaa nähdä ajaessaan.
(s. 31)

Suurin osa amerikkalaisista jäi sodan aikana tai viimeistään sen jälkeen koukkuun virtuaalimaailmaan, johon pääsi hieman Alien-elokuvista tutun hirviön pitkää päätä muistuttavilla kypärillä. Useimmat näistä ihmisistä ovat kuolleet kypärät päässä huomaamatta edes nääntyvänsä nälkään. Pelottavampia ovat kuitenkin edelleen elävät ihmiset, jotka vaeltavat jättikoneiden kanssa ympäriinsä vailla mitään ymmärrystä ympäristöstään.

Loukussa virtuaalimaailmassa.
(s. 17)


Minua ihan ahdisti kuvitella itseni tähän maailmaan ja kuvista itsestään tuli todella epämukava olo. Jotenkin hyvällä tavalla siis, ne onnistuivat yhdistämään tutun ja vieraan hyvin tehokkaalla tavalla.

Michellen lisäksi tarinassa pääsee ääneen nimettömäksi jäävä hahmo, joka on vakuuttunut siitä, että sotien aikainen tekoäly on siirtynyt linjoilta reaalimaailmaan. Olin jo kirjan viimeisellä sivulla kun viimein tajusin, mikä tämän kertojan pointti oli ja miten hänelle kävi. Omaa huolimattomuuttani, mutta sitä seurannut ahaa-elämys oli kyllä sen arvoinen.

Yhteenvetona: suosittelen! Todella synkkä tarina on taitavasti kerrottu ja kuvitettu. Se jää kummittelemaan mielen perukoille ja toivon, että Stålenhagin muutkin teokset suomennetaan. Goodreadsin mukaan tämä on sarjan kolmas osa, mutta se toimii loistavasti itsenäisenä teoksenakin.


Selustaamme ei enää suojannut turvallinen arki, ei ollut minkäänlaista normaalin vyöhykettä, johon palata, ja niinpä ainoa tie ulos oli edessäpäin.
(s. 103)


Kirjan tiedot:
Simon Stålenhag: Liittymiä | Johnny Kniga 2020 | 135 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Passagen (2017) | Suomennos: Tarja Lipponen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 9. kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [8/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 21. kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [2/25]

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus: suomalaisen intohimon historia

 Kansikuva.


Tämä kirja on syntynyt rakkaudesta ihmiselämän monien muotojen ihmeelllisyyteen sekä toisaalta jääräpäisestä halusta todistaa arkisen ja pienen - usein "naiselliseksikin" määritellyn - merkityksellisyyttä historiantutkimuksessa ja -kirjoituksessa, joka on perinteisesti jäsentynyt miesten toimijuuden kautta.

Tämä tietokirja perustuu tekijänsä väitöskirjaan, jossa tutkittiin miehen ja naisen välistä rakkautta uuden ajan alun Suomessa (eli siis noin vuosina 1650-1700). Väitöskirjan tekstiä on epäilemättä muokattu vähän vähemmän tieteelliseksi ja tuloksena onkin mukava ja helppolukuinen kirja rakkaudesta ja rakkaussuhteista. Kirjassa kuvataan esivanhempiemme elämäntapaa ja sitä, miten samanlaista ja erilaista rakkaus silloin oli.

Pidin aivan erityisesti kirjassa kerrotuista todellisista ihmiskohtaloista. Kirjaa varten on käyty läpi oikeuden pöytäkirja jos toinenkin, ja niiden kautta paljastuu niin traagisia kuin onnellisiakin loppuja. Esimerkiksi vuonna 1669 Anna Laurintytär syyllistyy vahingossa kaksinnaimiseen. Vuonna 1687 Catharina Sölfwerarmia syytetään lapsenmurhasta. Vuonna 1695 Sipi Mikkelinpoika otti mieluummin hengen itseltään kuin myönsi syyllisyytensä kaksinkertaiseen huoruuteen.

Nämä ja monet muut tarinat toivat kauan sitten eläneet ihmiset tähän päivään kaikkine monimutkaisine ihmissuhdesotkuineen. Eivät satoja vuosia sitten eläneet ihmiset tunteneet sen enempää tai vähempää kuin nykyihmisetkään.

Pidin myös siitä, miten selkeästi kirjassa selitettiin wanhaa maailmankuvaa ja yhteiskuntaa. Edelleenkin tuntuu vallitsevan mielikuva siitä, että ennen vanhaan naitiin vain järkisyistä eikä tunteen vuoksi. Asiahan ei kuitenkaan ollut näin ja itse asiassa oli erittäin toivottavaa, että aviopari rakasti ja piti toisistaan. Rakentuihan koko hierarkkinen yhteiskunta sille, että järjestys ja ainakin jonkinasteinen luottamus säilyivät. Rakastuneet eivät aina saaneet toisiaan jos heidän perheensä pitivät liittoa huonona ajatuksena, mutta toisaalta nimenomaan rahvaan parissa ihmisiä harvoin naitettiin väkisin toisilleen esimerkiksi taloudellisen hyödyn vuoksi.


Oikea aviorakkaus oli oikeaa toimintaa, ja sellaisena se takasi sopua ja harmoniaa liitossa, jonka tuli kahden ihmisen yksilöllisten tarpeiden ohella vastata moniin sosiaalisiin ja taloudellisiin vaateisiin. Aviorakkauden ihanne oli aikalaisille kaikkea muuta kuin sanahelinää - se oli sekä esivallan että paikallisyhteisön keskeinen arvo.
(s. 144)


Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, miten virallinen laki ja oikeusjärjestelmä eivät aina kohdanneet niin sanottua maalaisjärkeä. Lain mukaan vain papin aamen vahvisti avioliiton, mutta kansan silmissä kahden keskenkin annettu avioliittolupaus oli jokseenkin yhtä pätevä. Käräjillä puitiinkin usein koko kylän voimin sitä, oliko lupausta annettu vai ei.

Sama laki vs. maalaisjärki koski yleensäkin moraalia, ja kirjassa syvennytään myös seksiin ja mitä se tarkoitti sekä avioliitossa että sen ulkopuolella. Rakkaus oli sidottu vahvasti fyysiseen kosketukseen ja rakasteluun, ja rahvaan parissa kihlaus oli käytännössä lupa seksin harrastamiseen oli vihkiäisiä vietetty tai ei. Iso osa morsiamista olikin tukevasti raskaana hääpäivänään ja avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsiakin riitti.

Pidän paljon tällaisista tavallisista ihmisistä kertovista tietokirjoista. Tämän kirjan tarinat menivät välillä ihan tunteisiin asti. Etenkin naisten asema kauhistutti etenkin sen suhteen, miten paljon heillä olikaan vaakalaudalla aina, kun he ryhtyivät tekemisiin miesten kanssa. Entä jos tuleekin raskaaksi, mies hylkää ja isyyttä pitää puida käräjillä asti? Siinä menee helposti maine ja kunnia, tärkeimmät asiat, joita naisella oli. Jälleen kerran saa olla kiitollinen siitä, että elää 2020-luvulla.


Kirjan tiedot:
Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus: suomalaisen intohimon historia | Docendo 2020 | 212 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021: 6. kirja kertoo rakkaudesta [7/50]

lauantai 30. tammikuuta 2021

Joss Whedon: Buffy the Vampire Slayer: Volume 1: High School is Hell

Kansikuva.


Sunnydalen pikkukaupungin alla kytevät helvetin tulet. Metsässä vaanii vampyyreja eikä kukaan ylläty, jos kadulla riehuu puhuva jättilepakko. 16-vuotiaan Buffyn tehtävä on iskeä vaarnaa rintaan ja kaulat poikki kaikilta, jotka nousevat helvetistä maan pinnalle. Samalla hänen pitäisi selvitä arkielämästään high schoolissa.

Olen niitä kasari- ja ysärilapsia, jotka olivat juuri oikeassa iässä Buffy, vampyyrintappaja -telkkarisarjalle. Koin tässä juuri pienen eksistentiaalisen kriisin huomatessani, että sarja ilmestyi ruutuun yli 20 vuotta sitten. Niin se aika vierii. Buffy oli ainakin itselleni jatkoa Ronja ryövärintyttärelle ja muille samankaltaisille vahvoille tytöille. Kerrankin se oli tyttö, joka pieksi pahiksia telkkarissa ja pelasti maailman. Katsoin koko sarjan alusta loppuun ja vielä sisarsarja Angelin siihen päälle, joskin loppupuolella aloin jo tuntea pientä kisaväsymystä.

Sivuhuomiona: taisin olla aina Team Spiken puolella. Angelin synkistely ei ollut mielestäni erityisen viihdyttävää paitsi silloin kun se oli itseironista.

Tässä sarjakuvassa palataan periaattessaa tuttuun juoneen ja aivan tarinan alkuun, mutta tällä kertaa Sunnydale, Buffy, Willow ja kumppanit on päivitetty vuoteen 2018. Toimiko se? No ei oikeastaan, ei ainakaan minulle. Olen selvästi kasvanut yli sarjasta. Buffy eli teinivuosiaan siinä missä minäkin, joten jonkinlaista samaistumispintaa löytyi esimerkiksi ulkopuolisuuden tunteesta. 

2010-luvun amerikkalainen teinimaailma on nyt kovin kaukana omasta elämästäni, joten samanlaista tuttuuden tunnetta ei enää ole. Lisäksi tuon parinkymmenen vuoden aikana maailman on ilmestynyt niin paljon tyttö- ja naissankareita, että Buffyssa ei ole enää samaa uutuudenviehätystäkään. Myöskään nostalgialasit eivät toimineet, koska tarinassa ollaan niin näkyvästi 2010-luvulla, ei 1990-luvulla.

Willow ja tyttöystävä suutelevat.

Sarjakuvaan on päivitetty myös muotia, high school -stereotypioita ja positiivisena asiana moninaisuutta. Willow on itsevarma ja avoimesti lesbo, mikä on tietenkin hienoa. Se kuitenkin tekee hänestä kovin eri hahmon kuin TV-sarjassa, jossa hän oli epävarma ja löysi pikkuhiljaa itsensä. Cordelia on ekotietoinen, Drusilla ilmeisesti järjissään, Spiken lempinimi on "so 90s", Buffyn ensimmäinen poikaystäväehdokas on musta ja Xander näyttää olevan online-pelaaja.

En oikein tiedä, miksi Buffy edes yrittää piilotella kykyjään tässä tarinassa? Paikalliset ovat tottuneet outouksiin ja pitäisivät varmasti mielellään vaarnan taskussa ja Buffyn numeron pikavalinnassa sille varalle, että vampyyri hyökkää puskan takaa.

Wanhana Buffy-fanina en jaksa innostua tästä, mutta ehkä tämä löytää uuden nuoren yleisön. Toisaalta, kuten sanoin, nyt valinnanvaraa on niin paljon, että kuinkahan moni tarttuu tähän uudelleenlämmitettyyn sarjaan eikä johonkin aidosti uudempaan?

Vampyyri Drusilla ei osaa käyttää kännykkää.

Kirjan tiedot:
Joss Whedon: Buffy the Vampire Slayer: Volume 1: High School is Hell | Boom! Studios 2019 | 128 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 -  5. kirja liittyy TV-sarjaan tai elokuvaan [6/50]