Marianna Kurtto: Tristania

Jos aallot tuntisivat, ne hämmästyisivät osuessaan saareen; ne luulivat matkaa loputtomaksi, tai oikeastaan niiden maailma oli loputtomuus.

Luin tämän Marianna Kurton Tristanian täsmäkirjana Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen. Siitä puuttui vielä kirja kohtaan “tulivuori”, ja tämä sijoittuu enimmäkseen pienelle tulivuorisaarelle. Tristan de Cunha on oikeasti olemassa ja kirjassa tapahtuva tulivuorenpurkauskin tapahtui vuonna 1961.

Loppujen lopuksi tämä ei ollutkaan minun kirjani, mikä on harmillista. Idea on nimittäin kiinnostava. Tarinalla on neljä pääkertojaa. Lars, joka on karistanut saaren pölyt jaloistaan ja karannut Britanniaan toisen naisen luo. Hänen vaimonsa Lise, joka on jäänyt hylättynä saarelle. Heidän nuori poikansa Jon, joka ei oikein tunne kuuluvansa mihinkään. Naapurin Martha, joka kantaa synkkää salaisuutta.

Odotin kirjan kuvaavan enemmän tulivuorenpurkausta ja sen seurauksia, mutta loppujen lopuksi se on hyvin pieni osa kirjaa. Oikeastaan tarina voisi tapahtua melkein missä ja milloin vain, koska se on niin henkilövetoinen. Jokainen kertoja voivottelee tahollaan elämänsä tylsyyttä ja kipeitä kohtia, ja se teki tarinasta aika tasapaksun.

Vaikka Tristan de Cunha olla möllöttää keskellä ei mitään, jotenkin sen eristäytyneisyys ei tullut tarinassa läpi ainakaan minulle. Kyllähän saaren linnuista ja merenkäynnistä puhuttiin, mutta taas, kun tarina keskittyi niin vahvasti muutaman henkilön sisäiseen maailmaan, kaikki muu jäi sivuosaan. Tuntui, että noin erikoisesta ympäristöstä ja pienestä, pakostakin tiiviistä yhteisöstä olisi saanut irti enemmänkin.

Kieleltään kirja on kyllä kaunis ja maalaileva. Siitä tuli vähän mieleen Roy Jacobsenin Näkymättömät, josta pidin.

Kirjan tiedot:

Marianna Kurtto: Tristania | WSOY 2017 | 331 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirja vieköön, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Tulivuori

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kaksi maata

* Vahvat naiset 2024 : Naiskirjailija

Tillie Walden: Spinning

Tykkäsin aiemmin lukemastani Are You Listening? -sarjakuvasta ja varasin sitten saman tien toisen Tillie Waldenin eli tämän Spinningin. Pitäisi ehkä uusia silmälasit, koska pienen kuvan perusteella luulin, että kannessa on balettitanssijoita. Taitoluistelijoita nuo kyllä ovat…

Tämä paljastui paitsi taitoluistelusarjikseksi, myös Waldenin omaelämäkerraksi. Spinning on julkaistu Waldenin ollessa vasta 21-vuotias ja laatu on kyllä niin loistavaa että huhhuh. Tykkäsin todella paljon selkeästä piirrostyylistä ja siitä, miten Walden kertoi tarinansa.

Tässä on ahdistaviakin kohtia ja paljon synkkyyttä, jota Walden on kantanut pitkään mukanaan. Siitä huolimatta kyseessä on toiveikas tarina oman voimansa löytämisestä.

Tarina alkaa Waldenin ollessa noin 12-vuotias. Perhe muuttaa Teksasiin ja Waldenin on löydettävä paikkansa paikallisissa taitoluistelupiireissä. Hän kilpailee sekä muodostelma- että yksinluistelussa, mutta iän karttuessa armoton aikataulu ja tiukat treenit alkavat painaa liikaa. Harrastuksesta tulee taakka, josta ei olekaan kovin helppo päästä eroon.

Minusta kirja oli kokonaisuutena hieno kuvaus taitoluistelusta harrastuksena. Laji näyttää kovin kauniilta, mutta kauneuden takana on verta, hikeä ja kyyneliä. Harrastus muokkaa Waldenin tapaa nähdä sekä itsensä että muut, eikä se ole aina kaunista luettavaa.

Taitoluistelun ohella Waldenin mieltä painaa muun muassa julma koulukiusaaja ja kaapissa oleminen. Hän tiesi jo lapsena olevansa lesbo, mutta perheen reaktiot pelottavat, muista nyt puhumattakaan. Tarinassa tavataan kuitenkin ensirakkaus ja toki monia muita tyttöjä ja naisia, jotka ovat nuoren Waldenin mielestä niiiiin ihania.

Tästä ei oikeastaan jäänyt hyvä mieli, mutta pidin kirjan melankoliasta ja siitä, miten todentuntuinen se oli.

Kirjan tiedot:

Tillie Walden: Spinning | First Second 2017 | 395 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : Urheilu

* Vahvat naiset 2024 : Trauma

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina

Huivi oli ensimmäisiä asioita, joista Saran kanssa puhuimme, kun aloimme työstää tätä kirjaa.

Kuuntelin viime vuoden puolella etänä Helsingin Kirjamessujen ohjelmistoa. Yksi kiinnostava ohjelmanumero oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin haastattelu, joka koski sekä tätä Ainoa huoneessa -kirjaa että tietenkin Saraa itseään.

Siinä vaiheessa kirja oli ilmestynyt ainoastaan äänikirjana ja olikin kiva yllätys kuulla, että se ilmestyy myös painettuna. En osaa sanoa millainen kokemus tämä on kuunneltuna, mutta itse luettuna tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu kirja kiinnostavasta ja vähän erilaisesta suomalaisesta elämästä.

Ainoa huoneessa on siis Sara Salmanin elämäkerta, jossa painotus on Saran valinnassa käyttää huivia ja siinä, mitä se hänelle itselleen merkitsee. Kirjan nimi viittaa siihen, miten hän on usein huoneen ainoa henkilö, jolla on huivi tai joka on muslimi tai joka on rodullistettu tai vähintäänkin ainoa, jolla on sukujuuria Iranissa.

Pidin kirjasta, joka kertoo sekä Sarasta että suomalaisen yhteiskunnan epäkohdista. Ei sillä, että olisin yllättynyt Saran kohtaamista ennakkoluuloista tai rasismista, mutta on aina eri asia tietää noin yleisesti kuin kuulla jonkun omakohtainen kokemus niistä. 

Jokaisen, jonka mielestä joka ikinen huiviin pukeutuva musliminainen on alistettu ja pakotettu, olisi syytä lukea tämä kirja. Osa naisista on, ikävä kyllä, mutta osalle kyseessä on aidosti oma valinta, jota pitäisi kunnioittaa.

Kirja ei kuitenkaan ole silkkaa kurjistelua vaan kasvukertomus ja tarina oman itsensä löytämisestä. Sarasta piirtyy kuva vahvasta naisesta, joka on ylpeä sekä kahdesta kulttuuristaan että omasta uskostaan, jonka konkreettinen ilmentymä huivi on.

Kyky rakastaa itseään on arvokkainta, mitä meillä on.

(s. 184)

Kirjassa hän kertoo siitä, miten ei lapsena ja nuorena löytänyt esikuvia oikeastaan mistään. Sanoisinpa, että moni nuori muslimityttö saa nyt Sarasta hienon esikuvan ja esimerkin siitä, että huivi ei estä elämästä oman näköistä elämää edes Suomessa.

Kirjan tiedot:

Jani Toivola: Ainoa huoneessa: Sara Salmanin tarina | Storytel 2023 | 224 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Elämänkertabingo : TV/Elokuva/Näyttämötaide

* Vahvat naiset 2024 : Voima

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Ajattelin joskus, että jos ihmiset saisivat tietää, millä kaikilla tavoilla heitä vedätetään, he tekisivät vallankumouksen heti.

Tämä Kirkkaan selkeää on toinen lukemani Maarit Verronen ja alan epäillä, että meitä ei vain ole tarkoitettu yhteen. Aiemmin lukemani Hiljaiset joet oli todella uskomaton tarina ja muistan kyllä ajatelleeni, että nämä ihmiset eivät käyttäydy kuten ihmiset käyttäytyisivät tällaisissa tilanteissa.

Tässä kirjassa minulla oli sama ongelma. Dystopian pääosassa on Tiksu P, joka ajautuu paikasta toiseen tuhoutuvassa maailmassa. Tiksu matkustaa työn perässä ja reissu halki Euroopan näyttää tulevaisuuden koko kauheudessaan. Luonto on tuhottu, isoveli valvoo, ihmiset sulkeutuvat koteihinsa pakoon säteilyä ja tauteja, ja huvituksien julmuudet eskaloituvat koko ajan.

Ja kuitenkaan mikään ei tunnu Tiksusta miltään. Tottahan toki tämä on Verroselta harkittu valinta, se tulee selväksi viimeistään kirjan lopussa. Tämä on Tiksun maailma ja tunteileva tai edes tunteva ihminen ei siellä pitkään selviä. On pakko olla piittaamatta mistään, koska muuten olisi ihan sama olla elämättä ollenkaan.

Vaikka tämä järkeen käykin, minä en lukijana tykännyt tästä. Ei ole kirjan vika! Minä vain näköjään tarvitsen edes jonkin verran empaattisemman päähenkilön, joka reagoi asioihin tavalla, jonka ymmärrän helpommin. Tiksu ja sitä kautta Tiksun maailmankin jäi minulle todella etäiseksi. Koska Tiksu ei tuntenut mitään, minustakin oli aivan sama mitä hirveyksiä maailmassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleen. 

Eli ei minun kirjani, mutta näen kyllä, mihin tällä on pyritty. Varmasti miellyttää toisia lukijoita enemmän kuin minua.

Kirjan tiedot:

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää | Tammi 2010 | 211 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjamielellä ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Taivas

* Vahvat naiset 2024 : Tulevaisuus

Maija Kajanto: Sitruunakevät (Kahvila Koivu #04)

- Olisiko meidän aika lähteä kotiin?

Eipä ole Sitruunakevätkään tämän Kahvila Koivu -sarjan viimeinen osa! Vielä on luvassa Kardemummajoulu, jonka jo varasin kirjastoon. Sen tiivistelmä sitten spoilaakin mukavasti tämän kirjan lopun, joten en suosittele lukemaan sitä jos et oikeasti halua juonipaljastuksia.

Mutta, Sitruunakevät jatkaa melko lailla siitä, mihin Sahramisyksy jäi. Vuosi on kyllä kulunut, mutta aivan toisissa maisemissa Kroatiassa. Krisse ja Tommi palaavat viimein Pyhävirroille, jossa moni asia on muuttunut. On uusi kunnanjohtaja, kahvila Koivulle on tapahtunut karmeita ja pian Krisse menettää hänelle läheisen ihmisen.

Tarinana tämä on mielestäni hyvä kuvaus surusta ja siitä toipumisesta. Krissen kevät ei ole ihana ja pullantuoksuinen vaan synkkä ja itkuinen. On vaikea löytää iloa tai välittää mistään kun kaipaus on niin suuri.

Pidin erityisesti siitä, miten Krissen ystävät ovat mukana tarinassa. Surunsa keskellä Krisse kääntyy sisäänpäin, mutta hänen ystävänsä eivät suinkaan jätä häntä kuin nallia kalliolle. Oli kiva, että tässä tarinassa naiset ovat toistensa tukena eikä auttaminen jää kokonaan Tommin harteille.

Kirjassa olikin yllättävän vähän Krissen ja Tommin suhteen kuvausta. Se jäi paljolti surujuonen taakse. Se ei minua suuremmin häirinnyt, mutta kahvila Koivua jäin kaipaamaan. Se aika, mikä tässä käytettiin erääseen toiseen projektiin, olisi aivan hyvin voinut mennä kahvilan kunnostamiseen. Teemallisesti se olisi tuntunut mielestäni sopivammalta.

Krissen elämä jaksoi kuitenkin kiinnostaa edelleen ja lukaisin tämän yhdeltä istumalta.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Sitruunakevät | WSOY 2024 | 252 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjan jos toisenkin, Luetut.net ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Vahvat naiset 2024 : Useampi naishahmo

Merja Mäki: Ennen lintuja

Ahtaassa sirpalesuojassa oli niin paljon ihmisiä, että tuntui mahdottomalta tunkeutua heidän joukkoonsa.

Vaikken ole kovin intona sotakirjoista, olen viime aikoina päätynyt kuitenkin lukemaan useamman sotaa ja sen jälkimaininkeja käsittelevän kirjan. Tämä Merja Mäen Ennen lintuja on sattunut silmiini vaikka missä. Työkaverin suositus sai minut viimeinkin tarttumaan tähän ja, no, nyt varattu myös itsenäinen jatko-osa Itki toisenkin.

Tarina alkaa helmikuussa 1940. Kalastajan ammatista haaveileva Alli haaveilee myös rauhasta, joka syntyykin kovalla hinnalla. Allin perheineen on jätettävä koti Laatokan rannalla ja lähdettävä evakkoon Seinäjoelle. Vastassa on tuntematon sukulaisperhe ja outoja pohjanmaalaisia tapoja.

Tämä oli kauniilla kielellä kerrottu tarina vaikeista ajoista ja rankoista tapahtumista. Heti tarinan alussa Alli etsii tietään pommitetun Sortavalan läpi ja Seinäjoen sotasairaalassa sankareita ovat paitsi potilaat, myös hoitajat. Sodan lisäksi Allin elämää varjostaa myös vaikea suhde ankaraa äitiin, jonka mielestä Allista ei ole mihinkään.

Kirja olikin vetävä kuvaus koti-ikävästä, sopeutumisesta ja itsenäistymisestä. Neuvostoliiton kanssa solmittu rauha tuo rauhan Suomeen, mutta ei Allin perheeseen. Kun koti on jätettävä, Allin äiti jämähtää vieläkin tiukemmin kaikkeen tuttuun ja turvalliseen eli etenkin Allin vähättelyyn. Alli tarvitseekin ulkopuolisten apua nähdäkseen omat vahvuutensa.

Allin kasvutarinaan mahtuu niin voittoja kuin kömmähdyksiäkin kun varsin yksinkertaista elämää elänyt saarelainen joutuu kohtaamaan seinäjokelaisten suuremman maailman. Välillä pyöriskelin vähän myötähäpeän kourissakin kun Alli-parka nolaa itsensä vahingossa sairaanhoitajien edessä. Hänestä täysin loogisilta tuntuvat asiat eivät ole sitä kaukana Karjalan kunnailta.

Minusta etenkin Allin koti-ikävä oli kuvattu kauniisti: hän kaipaa Laatokan laineita ja tuttua kieltä, sitä miten hän oli osa yhteisöä. Seinäjoella hän on ulkopuolinen eikä oikein mikään täytä sydämeen jäävää aukkoa.

Olin nähnyt, miten vedelle hyräily sai Laatokan liikkumaan. Perättäiset aallonharjat värähtelivät kuin kanteleen kielet, jotka oli jätetty soimaan. Silloin alkoi värähdellä myös minun sisälläni. Siinä me soimme samaa säveltä, minä ja Laatokka.

(s. 72)

Kirjan tiedot:

Merja Mäki: Ennen lintuja | Gummerus 2022 | 415 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirja hyllyssä, Kirja vieköön, Amman kirjablogi ynnä muut

Haasteet:

* Luonto sivuilla vol. 3 : Linnut

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kysy kirjastosta

* Vahvat naiset 2024 : Rauha

Shelley Parker-Chan: She Who Became the Sun (The Radiant Emperor #01)

Zhongli village lay flattened under the sun.

Näin paljon kehuja tästä Shelley Parker-Chanin She Who Became the Sunista sen ilmestymisaikoihin eli vuoden 2021 paikkeilla. Jäin siihen kuvitelmaan, että tämä on YA:ta, ja koska ajatus mongolien valtakunnan tuhosta YA:na ei iskenyt, en tarttunut kirjaan.

Olikin nyt sitten pieni yllätys kun kävi ilmi, että tämä onkin aikuisten vaihtoehtohistoriaa spefi-elementeillä ja sateenkaariteemoilla. Ja todella, todella hyvää sellaista vieläpä. Siis ihan mahtava kirja. 5/5, onnistui iskemään jokaiseen heikkoon kohtaani!

Tässä liikutaan siis 1300-luvun Kiinassa, jossa nimettömäksi jäävä tyttö varastaa velivainajalleen povatun suurenmoisen kohtalon. Hän ujuttautuu munkkiluostariin Zhu Chongbana ja lähtee sen nimen ja sukupuolen tavoittelemaan kohtaloaan.

Tai no veljensä kohtaloa, mutta kuitenkin.

Tarina perustuu pääpiirteittäin historiallisiin tositapahtumiin, joten ei kai ole kummoinen spoileri kertoa, että Zhu Chongba oli kuin olikin Ming-dynastian ensimmäisen hallitsijan, mahtavan keisari Hongwun syntymänimi. Todellisuudessa Hongwu lienee ollut cismies, mutta tämä tarina nimenomaan kommentoi sukupuolirooleja ja sukupuolia noin ylipäätään Zhun ja muiden hahmojen kautta.

Toksinen maskuliininen patriarkaatti ei halua antaa kenellekään tilaa olla missään muualla kuin omassa pienessä lokerossaan. Sen kokevat karusti muun muassa Zhu Chongba, pelätty ja halveksittu eunukkikenraali Ouyang, ympärillään olevia miehiä fiksumpi Ma Xiuying ja mongolibyrokraatti Wang Baoxiang. Ma on kirjan empaattisin hahmo, jonka lokero on vielä pienempi kuin muiden.

Mutta nuo kolme muuta sitten lähtevätkin kohti kohtaloaan sellaisella vimmalla, että oksat pois. Zhu pitää kynsin hampain kiinni veljelleen povatusta kohtalosta. Ouyang vihaa ja rakastaa Eseniä, jonka isä teurasti Ouyangin perheen ja kuohi sitten ainoan henkiin jääneen pojan. Wang oikeastaan halveksii mongolikulttuuria, jossa ainoa miehen mitta on se, kuinka monta vihollista hän on surmannut.

Jokainen lähtee juonimaan tietään valtaan älyllä ja raivolla, ja jos jollakin on mitään moraalista selkärankaa ollut, se alkaa kyllä taittua matkan varrella. Olen lukenut sen verran arvioita jatko-osasta, että tiedän alamäen vain jatkuva. Maltan tuskin odottaa sen lukemista!

Oikeasti kukaan kirjan hahmoista ei ole erityisen miellyttävä Ma-parkaa lukuun ottamatta. Jokainen heistä on kuitenkin kauhea ihan omalla tavallaan ja heitä on jollain tasolla helppo ymmärtää. Tässä maailmassa ei rehellisyydellä tai hempeilyllä pärjää.

Pidin todella, todella paljon etenkin Zhusta ja Ouyangista. Zhun usko itseensä kasvaa koko ajan siinä missä Ouyang uppoaa yhä syvemmälle itseinhoon. Tarina kulkee eteen päin kuin juna ja sen alle jää aika moni.

As her men turned their pale faces to her, she looked each in the eye. She let them see her confidence - her shining, unspeakable belief in herself and her fate and the brilliance of her future. And she spoke she saw that confidence touch them and take hold, until they became what she needed. What she wanted.

(s. 378)

Kirjan tiedot:

Shelley Parker-Chan: She Who Became the Sun | Mantle 2021 | 414 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2024 : 22. Kirjaa on suositellut kirjailija [37/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Saavutus

* Queer-lukuhaaste 2024 : Spefi

* Vahvat naiset 2024 : Soturi