tiistai 11. toukokuuta 2021

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maan lapset #01)

 Kansikuva.


Alaston lapsi kirmasi vuodista tehdystä laavukatoksesta kohti pikku joen polvekkeen kivistä rantaa.

Noin 30 000 vuotta sitten pieni cromagnoninhminen Ayla jää orvoksi, kun maanjäristys nielaisee hänen kotinsa ja perheensä. Juuri kun Ayla on kuolemassa nälkään ja haavoihinsa, paikalle sattuu neandertalinihmisten heimo. Heimon parantajanainen saa luvan ottaa tytön mukaansa ja niinpä Ayla kasvaa heimon parissa.

Tämä sarja on pyörinyt tietoisuudessani lapsuudestani saakka ja sain viimeinkin aikaiseksi lukea tämän ensimmäisen osan. On itse asiassa pieni ihme, etten ole lukenut sitä aiemmin, koska luin teinivuosinani pinoittain muita kauas menneisyyteen sijoittuvia sarjoja. Pidän tarinoista, joissa ihmisten täytyy selviytyä ankarassa luonnossa ilman nykyteknologiaa ja -mukavuuksia.

Tässä tarinassa ihminen vs. luonto onkin yksi kantavista teemoista. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tarkasti kirjailija kuvaa heimon arkea. Hän on tehnyt kirjaa varten valtavasti taustatyötä ja se näkyy. Kirjassa vilahtelevat lukemattomien kasvien nimet, kun niitä kerätään sekä pataan että haavoihin. Klaanilaisten päivät kuluvat tarvekaluja tehdessä ja ruokaa hankkiessa, ja kesällä jokaisen mielessä kummittelee jo tuleva talvi. Kuoleman uhka on aina läsnä.

Untinen-Auel on luonut neandertalinihmisille monimutkaisen kulttuurin, joka tuntuu kirjassa todelliselta. Suurin osa heidän kommunikoinnistaan hoidetaan viittomakielellä ja uskomusmaailma on rikas ja monimutkainen. En suuremmin pitänyt siitä, miten alistettuja naiset olivat ja miten jyrkät sukupuoliroolit olivat. Ymmärrän valinnan tarinan kannalta (Ayla kapinoi patriarkaattia vastaan), mutta silti, ei sitä ollut kiva lukea. Etenkin Aylan vihamiehen Broudin silmitön väkivaltaisuus oli inhottavaa.

Jos yhden asian olisin halunnut tietää ennen lukemista niin sen, miten nuoria kirjan hahmot ovat kun heitä pidetään heimossa aikuisina. Neandertalinihmiset pitävät itseään vanhoina jo parikymppisenä, joten kymmenvuotias tyttö on mitä parhaimmassa naima- ja lapsensaanti-iässä. Olisin pärjännyt vallan loistavasti lukematta lapsiraiskauksista ja -synnytyksistä.

Mutta, pidin myös siitä, miten hyvin kirjassa kuvataan erilaisuutta. Tarinassa on joitakin alleviivaavan saarnaavia kohtia, joissa ennustetaan neandertalinihmisten tuhoa, koska he eivät kykene muuttumaan. Ayla on heidän vastakohtansa, ihmissuvun eri haaran edustaja, ja hänen on äärettömän vaikea sopeutua klaanin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Ayla ja klaanilaiset ovat niin perustavanlaatuisen erilaisia, että heillä on välillä suuria vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Ayla osaa ajatella tavoilla, jotka ovat klaanilaisille täysin mahdottomia.


Crebiä huimasi. Hän pystyi laskemaan vaivoin kahteenkymmeneen. Kahtakymmentä suuremmat luvut samenivat epämääräiseksi äärettömyydeksi jonka nimeä oli paljon. Hän oli ankaran miettimisen tuloksena tavoittanut jonkinlaisen aavistuksen luvuista joiden mahdollisuuden Ayla oli tajunnut niin helposti. Hänen nyökkäyksensä miltei myöhästyi. Hänelle oli äkkiä valjennut millainen kuilu erotti hänen mielensä tämän tytön tajunnasta ja oivallus järkytti häntä.
(s. 159)


Tämä on muuten niitä harvoja kirjoja, jossa wanha kunnon "hän on tyrmäävän kaunis eikä tiedä sitä" klisee ei edes häirinnyt minua. Lukijalle on ilmiselvää, että Ayla on kaunis. Klaanilaisille on aivan yhtä ilmiselvää, että hän on ruma. Aylalta puuttuvat sellaiset viehättävät piirteet kuin jykevät kulmat ja karvainen vartalo. Lisäksi hän vääntelee naamaansa ihmeellisiin virneisiin ollessaan iloinen. Kullankeltaiset hiukset ovat omituisen väriset ja suorat sääret suorastaan epämuodostuneet. Oli kiinnostava uppoutua ihmisistä, joille kauniin ja ruman käsitteet olivat niin erilaisia kuin meillä.

Aylan lisäksi kirjassa oli monia muitakin hahmoja, joista pidin. Creb on klaanin mog-ur, kaikista mahtavin tietäjä, jonka fyysiset puutteet korvaa hänen älykkyytensä ja läheinen suhteesa henkimaailmaan. Iza on Aylan äiti, heimon parantajanainen, joka rakastaa tyttöä tämän vieraudesta huolimatta. Brun puolestaan on klaanin johtaja, joka tuntee heimopäällikön taakan jokaista päätöstä tehdessään eikä voi ymmärtää, miksi Broud on niin idiootti.

Sarja menee jatkoon kiinnostavan maailmansa vuoksi. Haluan lukea lisää kivikauden ankarista oloista ja selviytymistaisteluista.

Se pitää vielä mainita, että vaikka tämä näkyykin olevan tarkistettu suomennos, kirja kärsii vakavasta pilkkukadosta. Lisäksi useammassa kohdassa on laitettu repliikki väärän hahmon sanomaksi.


Kirjan tiedot:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani | WSOY 2011 (1. p. 1981) | 596 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Clan of the Cave Bear (1980) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös mm.:
Sallan lukupäiväkirja, Todella vaiheessa, Taikakirjaimet ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 3. historiallinen romaani [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 5. kirja, jonka päähenkilön ottaisit mukaan Lapin erämaahan [12/25]

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Maalis-huhtikooste

Luin nyt parina kuukautena vähemmän kuin aivan alkuvuodesta, mutta no. Etenkin huhtikuu oli suorastaan lukujumikuukausi, mutta ehkä pääsin siitä nyt yli. 
 
HelMet-lukuhaasteessa olen luvuissa 18/50, joka on suunnilleen se kohta, jossa oletin haasteen nyt olevan. Toistaiseksi olen selvinnyt hyvin ilman täsmäkirjojen etsimistä. Pohjoinen lukuhaaste on luvuissa 11/25, mikä on positiivinen yllätys tässä vaiheessa.

Otin tuossa viimeinkin suuremmaksi lukuprojektiksi Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin. Lueskelen tiiliskiveä muiden kirjojen lomassa, joten voi kestää hetken ennen kuin pääsen loppuun saakka. Saa sitten nähdä innostunko lukemaan koko sarjan. Se on ollut mieleni perukoilla parikymmentä vuotta, mutta vaikka kivikaudelle sijoittuva tarina sinänsä kiinnostaakin, en ole saanut aikaiseksi tarttua siihen juurikin tuon kirjan ja sarjan pituuden vuoksi.


Luettu & blogattu

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa
Ekokatastrofi uhkaa. Kiinnostava maailmanlopun tarina, mutta valkoinen mies -keskeisyys ärsytti.

Ann-Christel Antell: Puuvillatehtaan varjossa
Leskirouva 1800-luvun lopun Turussa. Hyvin kirjoitettu aikakausikuvaus, mutta mitä vähemmän kirjan romanssista sanotaan, sen parempi.

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta
Todistajanlausunto ympäristön tuhosta. Hyvä kuvaus siitä, mikä kaikki on ehtinyt mennä pieleen viimeisten vuosikymmenien aikana.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Kostonkierteessä. Säeromaani tärkeistä aiheista, mutta kaipasin lisää lihaa sen luiden ympärille.

Nora Roberts: Velhotanssi
Velho & yksityisetsivä. Hömppä romantiikkaa, en pitänyt ylipätevästä velhomiehestä.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Säeromaani perhesalaisuudesta. Hitaan alun jälkeen tykkäsin paljon ja vaikka kirja kertoo surusta, siitä jäi hyvä mieli.

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Puutalokorttelia pelastamassa. Kiinnostava omaelämäkerrallinen sarjakuva vanhan korttelin pelastamisesta ja remontoimisesta.

Eva Frantz: Yön kuningatar
Kummittelua teatterissa. Hyvin kirjoitettu synkkä lasten historiallinen kauhuromaani, jossa ihmiset ovat ilkeämpiä kuin kummitukset.

Kansikuvakollaasi luetuista kirjoista.

perjantai 30. huhtikuuta 2021

Eva Frantz: Yön kuningatar

 Kansikuva.


On harmaa, hiljainen aamu, kun Christine viedään merenrantakukkulalle.

Paljon myöhemmin, vuonna 1915, 12-vuotias Viktor on muuttanut Pariisista Helsinkiin äitinsä kanssa. Äiti on kuuluisa oopperalaulaja, joka saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin esittämästä Taikahuilusta. Viktorkin saa pieniä sivurooleja ja huomaa pian, että teatterissa on tekeillä jotain outoa.

Luin Frantzin edellisen lasten/varhaisnuorten kauhujännärin Osasto 23:n ja pidin siitä. En yleensä bloggaa lukemistani tai selaamistani lastenkirjoista, koska blogi on omaksi ilokseni lukemille kirjoille eikä niille, joihin tutustun työn puolesta. Tämän kirjan luin kuitenkin huvikseni ja se sopi vieläpä pariin lukuhaastekohtaankin. Siinä missä Osasto 23:ssa liikuttiin tuberkuloosiparantolassa, tässä kirjassa seikkaillaan teatterin ja oopperan maailmassa. Tunnelma on silti aivan yhtä synkeä.

Kyseessä on siis kummitusjuttu, mutta ahdistavinta kirjassa eivät suinkaan ole Viktorin kuulemat kuiskaukset ja kellarissa piileskelevä hirviö. Frantz on erittäin taitava luomaan arkista synkkyyttä ja pahuutta. Viktor on, kuten hänen isoäitinsä jaksaa muistuttaa, lihava lapsi ja uusi luokassaan. Hän on armottoman koulukiusaaja Algotin uhri, eikä kukaan opettajista puutu tähän mitenkään, päin vastoin. Viktorin omatkaan ajatukset eivät ole aina kauniita, vaan yhtä synkkiä kuin hänen ympäristönsä.


Pelkäsin kyllä edelleen Algotia, hänen häijyä luonnettaan ja kovia nyrkkejään. Mutta kellarin tapahtumien jälkeen sisälläni oli alkanut kasvaa toisenlainen tunne. Ja joka kerta hänet nähdessäni tämä toinen tunne oli kasvanut aavistuksen samalla kun pelko oli kutistunut.

Se tunne oli viha.
(s. 54-55)


Kotona Viktor ei halua kertoa asiasta, koska isoäiti vihaa häntä jo valmiiksi ja äiti on etäinen. Isä on häipynyt omille teilleen vuosia sitten ja miltei puhekyvytön isoisä pyörätuolissaan on lapsen mielestä pelottava. Viktor tuntee syystäkin olevansa yksin ja tarpeeton. Hän on lahjakas piirtäjä ja laulaja, mutta kukaan ei tunnu välittävän tästä minkään vertaa. Löytää hän sentään teatterista yhden ystävän, teatterimestarin tyttären Agneksen.

Pisteenä ankeuden päälle kirjan viimeisissä lauseissa mainitaan Euroopassa jylläävä maailmansota.

Kirja oli siis erittäin synkkä, mutta juoni oli sopivan jännittävä ja Viktor rohkeutensa löytävä nokkela päähenkilö. Pidin erityisesti siitä, että kirjailija ja kirja eivät aliarvioi lapsilukijaa. Kirjasta ei välity sellainen olo, että kirjailija puhuisi alaspäin ja yksinkertaistaisi asioita lukijaa varten. Lukijan oletettu ikä on toki otettu huomioon tarinassa, mutta samalla luotetaan lukijan omaan ymmärrykseen. Lapsille voi kirjoittaa näinkin vaikeista ja synkistä asioista ilman, että se on osoittelevasti kirjan ydin.


Kirjan tiedot: 
Eva Frantz: Yön kuningatar | S&S 2021 | 180 sivua | Kirjastosta 
Ruotsinkielinen alkuteos: Nattens drottning (2021) | Suomennos: Anu Koivunen

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin [18/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 20. kirja, jossa kertojana on lapsi [11/25]

torstai 29. huhtikuuta 2021

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

 Kansikuva.


Toisin kuin kuvittelin, tämä omaelämäkerrallinen sarjakuva ei kerro Tiitu Takalon, Mikon ja Annikin välisestä kolmiodraamasta. Sen sijaan tässä on kyse remontista ja Annikki-nimisen korttelin pelastamisesta.

Annikki on vanha puutalokortteli, joka sijaitsee Tampereella Tammelan kaupunginosassa. Se on toinen kaupungin kahdesta jäljellä olevasta umpipihaisesta puutalokorttelista ja ainoa, jossa oikeasti asutaan. Se toinen kortteli on Amurin työläismuseokortteli, jossa muuten järjestetään varsin kiinnostavia opastuskierroksia kesäisin. Osuin sellaiselle vahingossa parisen vuotta sitten ja oli mielenkiintoista kuulla, miten reilut sata vuotta sitten elettiin juuri niissä taloissa.

Mutta, takaisin Annikkiin ja tähän sarjakuvaan. Sarjakuvassa kartoitetaan Tampereen historiaa työläiskaupunkina noin ylipäätään, joten se oli todella mielenkiintoinen luettava jo ihan senkin vuoksi. Kaupunkihan on toiminut muun muassa tärkeänä sisällissodan näyttämönä. Kaupungin historia kulkee sujuvasti sekä Annikin että Tiitun ja Mikon tarinan mukana. 

Sarjakuvan tarina on vähän rakkaustarinakin, koska se kertoo Tiitun ja Mikon tapaamisesta ja heidän parisuhteestaan. Pidin myös tästä ihmissuhdepuolesta, jossa näytettiin arjen iloja ja suruja ja esimerkiksi sitä, miten kierrättäminen voi olla luonteva osa arkielämää. Myös se, miten pariskunta päätyi vanhaan ja todella suuren remontin vaativaan asuntoon, tuntui kirjassakin juuri heille oikealta valinnalta.


Umpipihainen työläiskortteli.
s. 45


Annikissa asutaan nykyään kyläyhteisössä, jossa toteutetaan yhteisöllistä asumistapaa. Tie tähän on ollut todella pitkä ja sarjakuvassa kerrotaankin vastoinkäymisistä, joita matkan varrella on tullut vastaan. Laho lattia on huomattavasti pienempi ongelma kuin kaupungin johtajat, jotka halusivat rakentaa paikalle kerrostalon. Sarjakuvasta välittyy hienosti turhautuminen ja väsymys itseä niin paljon suuremmalta tuntuvan vastustajan edessä. Toisaalta myös juuri tuo yhteisöllisyys ja toisen tukemisen tärkeys välittyy samalla lailla. 

Yksi kirjan tärkeistä sanomista onkin se, että yhteisössä on voimaa ja aina kannattaa yrittää. Sitkeä työ palkittiin lopulta ja nyt Annikissa asutaan aivan oikeasti. Mielestäni on hienoa, että Takalo teki näin mielenkiintoisen kirjan tällaisesta ainutlaatuisesta projektista.


Kirjan tiedot: 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki | Suuri Kurpitsa 2014 | 246 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari, Kirjoja ja kakkuja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 36. kirjassa liikutaan ajassa [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 4. sarjakuva, joka perustuu tosielämään tai tosielämän henkilöön [10/25]

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 Kansikuva.


Tiedän liikaa mudasta.

Kun lento 1112 New Yorkista Dominikaaniseen tasavaltaan putoaa, kukaan ei selviä hengissä. New Yorkissa Yahaira menettää isän, joka on viettänyt joka kesän kotiseudullaan. Dominikaanisessa tasavallassa Camino menettää isän, joka on kotona vain kesäkuukausina. Yksi mies, kaksi perhettä. Menetyksen myötä salaisuus paljastuu ja surevat tytöt joutuvat miettimään, mitä voi antaa anteeksi ja mitä perhe tarkoittaa.

Luin pari vuotta sitten Elizabeth Acevedon ensimmäisen suomennetun säeromaanin Runoilija X ja pidin siitä paljon. Niinpä toiveeni olivat korkealla kun huomasin, että tänä vuonna ilmestyy toinenkin Acevedon säeromaani aivan erilaisesta aiheesta. Hieman hitaan alun jälkeen upposin täysin tarinaan surusta ja kahdesta tytöstä, joiden elämä muuttuu kokonaan yhden ainoan tapahtuman myötä.

Kirjailijan loppusanoissa hän kertoo, että tämä tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Lento AA587 syöksyi maahan Queensissa ja onnettomuudessa sai surmansa yli 200 ihmistä, joista suurimmalla osalla oli dominikaanilaistausta. Muistaako kukaan ulkopuolinen tätä? Hyvin harvat, koska onnettomuus tapahtui vuonna 2001, vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Koska onnettomuuteen ei liittynyt terrorismia, se jäi pian mehevämpien uutisotsikoiden jalkoihin.

Onnettomuuden jälkimainingeissa paljastui oikeastikin tapauksia, joissa koneen matkustajalla olikin salaa kaksi perhettä. Acevedo rakentaa tälle idealle kiinnostavan tarinan siitä, miten hyvä isä voi olla huono aviomies ja miten yhden ihmisen teot vaikuttavat monen muun elämään. 

Kumpikin tytöistä saa äänensä kuuluviin kirjassa ja pidin siitä, miten eri tavoilla he reagoivat tilanteeseen. Yhteisestä isästä huolimatta heillä on aivan erilaiset taustat ja se tuntuu koko ajan. Silti heillä on myös yhteisiä kokemuksia, yhteistä maata jalkojen alla.

Yahaira asuu New Yorkissa ja on myös se, joka saa pitää isän yhdeksän kuukautta vuodessa. Yahaira on se, joka sai vahingossa tietää isän toisesta vaimosta vuotta ennen onnettomuutta. Salaisuus kaihertaa hänen mieltään ja pilaa suhteen isään, joka olikin aivan toisenlainen mies kuin Yahaira oli kuvitellut. Tieto sisaresta tulee vasta isän kuoleman jälkeen ja järkyttää Yahairan maailmaa uudelleen. Miten isä on voinut ryöstää häneltä sisaren? Yahairan tarinassa pidin paljon myös siitä, että hänellä on tyttöystävä, paras ystävä Drea, joka on niin erilainen kuin Yahaira ja silti juuri se, joka ymmärtää häntä parhaiten. 


Ensisuudelman päivänä
menin vanhempieni makuuhuoneeseen

& lausuin kiitoksen pienelle posliinipyhimykselle
jota Papi piti vaatekaappinsa päällä:

kiitos, kiitos.
Kuiskasin kaikelle, mikä oli kuulolla.
(s. 77)


Camino puolestaan asuu Dominikaanisessa tasavallassa huomattavasti köyhemmissä oloissa. Silti Camino ja hänen tätinsä ovat rikkaita naapuruston mittapuulla, koska isä lähettää heille rahaa New Yorkista. Isä myös maksaa naapurustossa vaanivalle parittajalle siitä, että hän jättää Caminon rauhaan. Isän kuolema tuo turvattomuuden tunteen ja saa Caminon epätoivon valtaan. Tieto toisesta perheestä ei sinänsä ole järkyttävää, koska Yahairaa kyynisemmällä Caminolla ei ole minkäänlaisia harhakuvia siitä, millaisia miehet voivat olla. Ikävä yllätys on se, että Caminon kauan sitten kuollut äiti oli isän toinen vaimo eikä siis lain silmissä vaimo lainkaan. Camino on haaveillut pääsystä Columbian yliopistoon lääketiedettä lukemaan, mutta unelmat murskautuvat hetkessä. Ei hänellä ole varaa sellaiseen ilman isän tukea ja viisumin saaminen on nyt miltei mahdotonta.

Pidin todella paljon siitä, miten kaikille kaikin puolin hankala tilanne lopulta ratkeaa. Suosikkikohtani on kirjan lopussa, jossa neljä petoksen yhteen tuomaa naista kohtaa rannalla sen mainitun parittajan. 


Jopa tuuli & sade & yö:
jopa valo: on tullut puolellemme.

Puolustamme Caminoa. Toisiamme.
Kädet nyrkissä & leuka lujana -

Suojelemme Caminoa hinnalla millä hyvänsä.
Suojelemme toisiamme.

(s. 388)


Kirjassa on noin ylipäätään vahva feministinen ote ja sanoma. Kumpikin tytöistä on kohdannut törkeää seksuaalista häirintää ja rasismia. Etenkin Caminon maailma on miesten maailma, josta vain harvat onnekkaat naiset pääsevät pakenemaan. Valheistaan huolimatta isä jättää jälkeensä kaksi vahvaa tytärtä ja naisia, jotka puolustavat toisiaan henkeen ja vereen. Vaikka kirja kertoo surusta, se on täynnä toivoa ja rakkautta, ja minulle jäi sen lukemisesta hyvä mieli.


Kirjan tiedot:
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle | Karisto 2021 | 424 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Clap When You Land (2020) | Suomennos: Leena Ojalatva

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 38. kirja on käännetty hyvin [16/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 7. vuonna 2021 julkaistu kirja [9/25]

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Nora Roberts: Velhotanssi (Noitakronikat #02)

 Kansikuva.

Hän ymmärsi voimansa jo varhain.

Sebastian Donovan on salskea, kuuma ja komea, upporikas ja vielä kaupan päälle selvänäkijäkin. Mel Sutherland on pitkä, vaalea ja niin timmissä kunnossa, että hänen loputtoman pitkät säärensä ovat melkein liian muodokkaat (hah!). Hän on myös yksityisetsivä, joka yrittää löytää ystävänsä kadonneen pikkupojan. Epätoivoinen ystävä turvautuu lopulta noidan apuun ja niinpä Melin ja Sebastianin tiet kohtaavat. Go, Team Hottis!

Joskus sitä vain haluaa lukea hömppää, ja sanon tämän kaikella rakkaudella. Hömppäkirja saa olla ennalta-arvattava ja juoneltaan höpsö, ja sen hahmot saavat olla kliseisiä. Joillekin hömppä on romantiikkaa, toisille se voi yhtä hyvin olla miekka ja magia -fantasiaa, kolmansille taas dekkareita. Minulle se voi olla tuulesta riippuen mitä vain noista. Tällä kertaa tuuli puhalsi romancelandiasta.

Luin parisen vuotta sitten tämän sarjan ensimmäisen osan, Noidan lumoissa, ja tuumin silloin, että voisin jatkaa joskus sarjan parissa. No, se hetki oli nyt.

Muistelin pitäneeni ensimmäisen osan tyrmäävän upeasta Morganasta, joka tiesi mitä halusi ja sai sen. Siksi olinkin hitusen pettynyt Meliin. Tai oikeastaan olin pettynyt Sebastianiin ja dynamiikkaan, joka näiden kahden välillä oli. En pidä siitä, että mieshahmo on amatööri alalla ja siltikin mystisesti parempi työssä kuin alan ammattilainen nainen. Mel on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä. Hän ei ole luonteeltaan mikään tiimipelaaja eikä siksi kokenut oloaan kotoisaksi poliisin hommissa. Minusta tämä oli kiva ja järkevä selitys alan vaihdolle ja pidin siitä, että Mel tiesi olevansa hyvä työssään.

Siksi olikin ärsyttävää, että Sebastian oli aina askeleen edellä selvänäkijän kykynsä vuoksi. Mel saa vaivalla ja oikealla työllä selvitettyä tärkeän johtolangan? Kaksi minuttia myöhemmin: "Hei Mary Ellen, täällä Sebastian. Sain tuossa vaahtokylvyssä lojuessani näyn, joka kertoi aivan saman asian, jonka sait juuri selville." Aaaaargh, ei näin! Myönnän kyllä auliisti, että suhtautuisin tähän varmasti toisin, jos hahmojen sukupuolet olisivat toisin päin. 

Vielä ärsyttävämpää oli, että kykyjensä ansiosta ansiosta Sebastian pystyi lukemaan Melin ajatuksia ja hän tiesi koko ajan, että he päätyisivät takuuvarmasti pyöriskelemään lakanoissa. Se nyt tappoi sen vähäisenkin jännityksen siitä, miten, milloin ja missä se tapahtuisi.

Mutta jos unohdetaan Sebastian sinällään, kirja oli viihdyttävä juuri sellaisella tavalla, jota kaipasin. Kidnappausjuoni saa "yllätys"käänteen, kun Melin ja Sebastianin pitää teeskennellä olevansa pari! Tämä on yksi suosikkini romantiikkatrooppien saralla. Lisäksi Mel joutuu pukeutumaan hienoihin vaatteisiin ja käyttäytymään kuin hieno nainen! Okei, tämä olisi voinut ärsyttääkin, sen verran tyhjäpäiden hommina rikkaiden naisten säärien vahaus ja ryhmäliikunta kuvattiin. Mutta ei kuitenkaan ärsyttänyt, koska Melistä oli tehty juuri sellainen hahmo, jota ei oikeasti kiinnostanut nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen paitsi työkeikoilla.

...Toki hän oli niin sievä, että ei hän tietenkään tarvinnutkaan mitään apua näyttääkseen hyvältä. Minua huvitti suuresti se, miten toisaalta Mel muka kuvattiin ei niin viehättävänä (farkut jalassa! liian timmi naiseksi! ei tykkää siivota! itsenäinen nainen! voi ei, pörröiset vaaleat hiukset! Sebastian ei olisi ikinä uskonut pitävänsä tällaista naista puoleensa vetävänä!) ja toisaalta, no, loputtomat sääret, timmi kroppa, kauniit kasvot. Kuulostaapa vastenmieliseltä juu. Samaan aikaan Sebastian saa naisten housut kostumaan ihan vain kävelemällä heidän ohitseen.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, tässäkin suomennos pääsi häiritsemään useampaan kertaan. Lauserakenteet olivat paikoitellen todella kömpelöitä, koska ne oli käännetty sellaisenaan englannista.


Hänen sammalenvihreät silmänsä, jotka hän oli perinyt isältään, jota hän ei muistanut, olivat pöpperöiset vain hetken.
(s. 10-11)


Mutta, summa summarum, pakko se on lukea sarjan seuraava osakin joskus. Oletan, että siinä seikkailee kolmas Donovanin serkku Anastasia, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen parantaja.


Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotanssi | Harlequin 2015 (1. p. 2012) | 313 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Entranced (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa [15/50]

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 Kansikuva.


Ei kukaan

usko mitään
nykyään

siks mä en oo kertonu
kellekään tätä tarinaa
jonka nyt kerron sulle.


15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on kuollut. Tapettu, ammuttu Willin silmien edessä. Will tietää, että nyt hänen on tehtävä niin kuin näillä kulmilla tehdään. Willin on tartuttava aseeseen, astuttava hissiin ja noudatettava Sääntöjä. Tapa tai tule tapetuksi, tapa kun läheisesi tapetaan.

Olen löytänyt itsestäni säeromaanien ystävän ja niinpä odottelin kiinnostuneena tämänkin romaanin ilmestymistä. Jason Reynolds on minulle uusi kirjailija, jonka Wikipedia kertoo voittaneen palkintoja runoillaan ja nuortenkirjoillaan. Reynoldsin runot ovat saaneet inspiraatiota rap-lyriikoista ja tämän kirjan onkin suomentanut turkulainen rap-artisti Niko Toiskallio.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimettömäksi jäävään köyhään naapurustoon, jossa jengiväkivalta on arkea ja elämää ohjaavat sukupolvelta toiselle siirtyvät Säännöt. Tosimies ei itke ja tosimies vastaa väkivaltaan väkivallalla. Niinpä musta teini-ikäinen Willkin tarttuu aseeseen kostaakseen veljensä kuoleman. Will on varma siitä, että murhan takana on Shawnin entinen ystävä Riggs, jonka jengin reviirille Shawnin oli pakko astua päästäkseen kauppaan.

Minuutin mittainen ikuisuus on se aika, jonka kostoretkelle suuntaava Will viettää hississä matkalla kotoaan kerrostalon alimpaan kerrokseen. Yksinkertaiselta tuntuva suunnitelma saa outoja käänteitä, kun hissiin alkaa lappaa kuollutta ja kovin tuttua porukkaa. Will on menettänyt elämänsä aikana lukuisia ihmisiä väkivallalle. Hän näki ensimmäisen ampumiskuolemansa jo päiväkodissa, jossa pikkuinen Dani joutui jengikahinoiden viattomaksi uhriksi. Tarina näyttää, miten helposti järjettömästä jengiväkivallasta tulee arkea, jota ei enää edes osaa kyseenalaistaa.

Kirjan kantava teema on kosto ja se kauhea koston kierre, johon toksinen maskuliinin kulttuuri johtaa, kun muutakaan keinoa näyttää osaamistaan ei ole. Willin köyhillä kulmilla mies ei ole mies, jos hän ei ole valmis kostamaan veljensä kuolemaa. Jengien hyväksymisriitit toistavat ajatusta väkivallasta miehen mittana. Ryöstä, pahoinpitele, tapa, muuten et kuulu joukkoon. Naiselle on varattu kärsijän ja itkijän rooli, ja Willin lisäksi Shawnia suree poikien äiti.


Mutsilla oli tapana sanoa

Tiedän että oot nuori
ja sun pitää kulkea,
mutta muista,
kun kävelet yössä,
älä anna yön
kävellä suhun.

(s. 48)


Ajatus kirjan takana on kiinnostava ja se, miten tarina kerrotaan yhden hissimatkan aikana, on myös erikoinen ja toimiva ratkaisu. En kuitenkaan päässyt oikein sisälle tarinan kerrontatyyliin. Siinä ei ollut samanlaista poljentoa ja sisältöä kuin muissa lukemissani säeromaaneissa. Kaipasin myös enemmän lihaa tarinan luiden päälle. Vaikka tarinassa käydäänkin läpi koko Willin elämää, se tuntui kuitenkin sisällöltään verrattain köykäiseltä yhden asian kirjalta. En saanut tietää Willistä henkilönä juuri muuta kuin se, että hän ihaili isoveljeään.

Kirjan aihe on tärkeä ja kirja on todella nopea lukea, joten suosittelisin sitä ehdottomasti esimerkiksi yläkoululaisille. Tämä on hyvä vaihtoehto kirjaksi, jossa käsitellään sekä kapeaa mieskuvaa että rasismia ja sen vaikutuksia Yhdysvaltojen mustaan väestöön.


Kirjan tiedot:
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus | Otava 2021 | 317 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Long Way Down (2017) | Suomennos: Niko Toiskallio

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskelläLuetut.net

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 35. kirja jonka ilmestymistä olet odottanut [14/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 13. säeromaani [8/25]