torstai 20. syyskuuta 2018

Timo Parvela: Kaksi heimoa (Kepler62 #7, Uusi maailma #1)

Timo Parvela:
Kepler62: Uusi maailma:
Kaksi heimoa

251 s.
WSOY 2018
Kirjastosta

Kani kallisti veikeästi päätään ja suki korviaan, jos ne nyt edes olivat korvat, ja jos se nyt edes oli kani.

Elämän pieniä iloja: Kepler62-sarja jatkuu uudella tuotantokaudella! Sarjahan on noussut suoranaiseksi ilmiöksi ja olen tässä viimeisen noin about viikon sisällä lukenut tästä jatkosarjasta  useamman kerran lehdestä ja netistä. Hyvä vain kun on tapetilla, tämä nimittäin on sarja, jota lukevat sekä tytöt että pojat. Ja näköjään aikuiset naisetkin.

Luvassa on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin, joten käännä nyt katseesi jos et halua niitä!

Kahdessa heimossa seikkaillaan edelleen Kepler62-planeetalla, jonne enemmän tai vähemmän valittu lapsijoukko edellisellä tuotantokaudella rantautui. Aikaa on kulunut noin pari vuotta ja lapset ovat perustaneet oman selviytyjäleirinsä. Tai oikeastaan kaksi. Tässä kirjassa seurataan Jonia, joka jäi aseista luopuneiden pasifistien leiriin. Seuraavassa osassa pääsemme ehkä Marien matkaan, hän kun johti toisen lapsilauman aseineen jonnekin muualle. Jonin kylällä ei mene kovin hyvin, koska lapset tekivät vahingossa australiat. Kanien lailla lisääntyvät avaruuskanit tuhoavat lasten viljelmät kerta toisensa jälkeen, ja jatkuva nälkä ja epävarmuus herättävät joissakin synkän kapinahengen. Lisäksi Jonia stressaa hänen isoveljensä Arin kohtalo.

No olipa synkkä kirja, ihan hyvällä tavalla. Keplereissä ei ole riemusta hihkuttu ennenkään, mutta nyt synkisteltiin oikein urakalla. On nälkää, kuolemaa, horjuvaa mielenterveyttä, psykologista manipulointia, kapinaa ja vielä pelottava kulttikin, sarjan edellisten osien pääpahiksesta puhumattakaan. Kaikki on kerrottu tavalla, joka ei (kai?) tee niistä liian vaikeita lapsen tai nuoren ymmärrettäväksi. Ahdistavuus onkin sitten toinen juttu enkä suosittelisi tätä niin nuorille kuin sarjan edellisiä osia.

Mietin muuten lukiessani, että tämä nojaa selvästi pitkään kirjalliseen "lapsien yhteisö robinsoncrusoilee ja sekoaa" perinteeseen (esim. William Goldingin Kärpästen herra). Ei siis sinänsä mitään uutta, mutta kerrottu raikkaalla ja modernilla tavalla.

Tykkäsin Jonista kertojana, joskin hänen ikäänsä en ihan kakistelematta niellyt. Poikaparka on vasta 10-vuotias. Mutta pidin siitä, scifiseikkailun kertojana on poika, jonka vastaus kaikkeen ei ole väkivalta tai loppumaton rohkeus. 


Voi tätä Pasi Pitkäsen kuvitusta. <3
(s. 45)


Kiva myös, että se tarinan aktiivinen osapuoli on tyttö, salaperäinen avaruusleijonien kesyttäjä neiti X, jonka menneisyys puhuu karua kieltään Keplereiden maailmasta. Jonin ja X:n seikkailut vetivät mukaansa, mutta itse olin erityisen kiinnostunut siitä mitä Arille tapahtui. Tämä juoni avautui pikkuhiljaa takaumien muodossa ja muuttui hetki hetkeltä karmeammaksi. Pidin siitä, että kirjassa ei tarjottu helppoja ratkaisuja niin Arin ja Jonin kuin koko yhteisönkään ongelmiin. Rakkaus ei ole mikään ihmelääke, joka parantaa kaiken.

Seuraavaa osaa odotellessa!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 43. suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle [34/50]
Oletan nyt rohkeasti, että a) tämän on kirjoittanut Parvela, koska hänen nimensä on kannessa sekä b) tämä ilmestyi Norjassa yhtä aikaa kuin Suomessa kuten tällä sarjalla on ollut tapana. Ja juuri nyt tuli mieleeni, että jos seuraavan osan tekijä on vain Sortland niin kirjastot tulevat olemaan ns. nesteessä näiden kanssa. Sarja olisi kiva saada yhteen riviin, mutta jos kirjoilla on eri tekijä, ne menisivät loogisesti eri aakkosiin sukunimen mukaan.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!

Salla Simukka:
Sammuta valot! / Sytytä valot!
66 s. / 77 s.
Tammi 2018
Kirjastosta

Kellariin saa mennä vasta, kun on täyttänyt viisitoista vuotta. / - Sammuta valot!

Tunnustan nyt julkisesti etten ole koskaan ennen lukenut Salla Simukan kirjoja. Lumikki-trilogia on lukulistallani, mutta kenpä tietää milloin sen oikeasti luen. Ajattelin, että tämä on helppo tapa vilkaista millaista tekstiä Simukka kirjoittaa. Lisäksi tykkään kirjan kannesta, sekä tuosta punaisesta että sinisestä puolesta. 

Yleensäkin tällainen kääntökirjanovellikokoelma (sanahirviö!) on hauska ajatus. Sammuta-puolella on pieniä kauheita tarinoita, Sytytä-puolella taas pieniä kauniita tarinoita. Kauhua, outoja juttuja ja masentavia asetelmia yhtäällä. Rakkautta, onnea ja iloa toisaalla. Puolen voi siis valita fiiliksen mukaan ja novellit sinänsä tekevät kirjasta vieläkin helpommin lähestyttävän. Lyhyemmän tarinan voi lukea nopeasti sellainenkin, joka ei muuten juuri lue. Minä luin ensin tuon Sytytä-puolen.

Noinkin positiivisen lähtökohdan vuoksi on vähän ikävä sanoa, että tämä ei kolahtanut minuun oikein millään tavalla. Kirjan idea on hyvä ja joissain novelleissakin on hyvä idea, mutta kun ei niin ei. Ne hyvätkin ideat kärsivät pienestä sivumäärästä. En nyt ehkä menisi tämän yhden kirjan perusteella sanomaan ettei Simukka osaa kirjoittaa novelleja, mutta ei tämä kokoelma myöskään innosta kokeilemaan uudelleen. Näissä tarinaa oli joko liiaksi yhteen novelliin tai liian vähän edes novelliin.

Lisäksi koko kirja kärsi mielestäni siitä, että se ei osannut päättää minkä ikäiselle lukijakunnalle se on tarkoitettu. Sytytä-novellien lukijoiksi voi helposti ajatella vanhemmatkin lukiolaiset, koska päähenkilöissä on parikymppisiä ja teemat käsittelevät vakavalla otteella esimerkiksi opiskelua ja parisuhdetta. Sammuta-puolella mentiin sitten ihan toiseen suuntaan. En tiedä voisiko niitä ihan alakoululaiselle antaa, mutta mielestäni synkemmät novellit ovat lukioikäistä nuorempien juttuja. Mikään kirjassa ei anna ymmärtää, että näin on tehty tarkoituksella, enkä ymmärrä miten niin on voinut käydä vahingossa.

Olin kyllä ilahtunut siitä, miten paljon sateenkaarinuoria ja -teemoja novelleissa oli ja miten eri tavoilla aihetta käsiteltiin. Joskus sateenkaari oli tarinan pointti, joskus ei. Omat novellisuosikkini olivat tarinapari Koru, jossa samoista lähtökohdista päädytään kahteen aivan erilaiseen ratkaisuun. Toinen päättyy, no, enpä kerro, mutta toinen jää kutkuttavasti auki ja olisin lukenut tarinaa enemmänkin.

Vilkaisen aina muiden blogijuttuja vasta sen jälkeen kun olen omani kirjoittanut. Näyttää siltä, olen tämän kirjan suhteen oikea vastarannan kiiski! Muut ovat näköjään tykänneet tästä paljon enemmän.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 27. kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta [33/50]

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Philip Pullman: Vedenpaisumus (Lyran kirjat #1)

Philip Pullman:
Vedenpaisumus
(The Book of Dust 1: La Belle Sauvage, 2017)
686 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Thamesjoen varrella, noin kolmen kilometrin päässä Oxfordin keskustasta, lähellä paikkaa jossa maineikkaat colleget, Jordan, Gabriel, Balliol ja parikymmentä muuta kilpailivat soutumestaruudesta, siellä missä keskusta näkyi vain torniryppäänä kaukana sumuisen Port Meadow'n yläpuolella, siellä sijaitsi Godstow'n luostari, jossa lempeät nunnat toimittivat pyhiä askareitaan, ja vastarannalla oli majatalo nimeltä Trout, Taimen.

Ja majatalossa asuu 11-vuotias Malcolm, joka tempautuu mukaan salaliittoihin, kirkon vastaiseen kapinaan ja pakomatkaan halki tulvavesien lähinnä siksi, että nunnien hoitama Lyra-vauva on niiiiiiin suloinen. Luostarin apupoikana juoksenteleva Malcolm on myyty heti Lyran nähtyään. Hän tekisi mitä tahansa suojellakseen puolivuotiasta vauvaa ja tarinan aikana listalle päätyvät niin vakoilu kuin väkivaltakin. Vakoilu luostarin liepeillä, väkivalta hurjalla pakomatkalla Lyran ja Alice-nimisen palvelustytön kanssa.

Olenpa nyt onnellinen kun tykkäsin kirjasta! Pelkäsin nimittäin sitä, että kirja pilaisi näin jälkikäteen muistot Pullmanin Universumien tomu -trilogiasta. Trilogian lukemisesta on kulunut jo aikaa, mutta daimonien, noitien ja panssarikarhujen asuttamat maailmat kiehtovat yhä edelleen. Maltoin kerrankin mieleni ja välttelin juonipaljastuksia, joten tämä koko kirja oli täynnä yllätyksiä toisensa perään.

Suurin yllätys oli ehkä se, miten synkkä kirja on. En tiedä miksen odottanut sitä Universumien tomun jälkeen, mutta olisi pitänyt. Yleensä kirja, jossa on 11-vuotias päähenkilö menisi lasten tai nuorten kirjana, mutta ainakin minä laittaisin tämän ehdottomasti nuorten aikuisten kirjaksi. Tarinassa käsitellään muun muassa seksuaalista väkivaltaa, politiikkaa ja etenkin sitä, miten suuri ja mahtava kirkko pitää kaikkea tiukassa rautanyrkissään. Malcolmin koulussa käy kirkon värväri, jonka jäljiltä oppilaat kuuluvat joko kirkon kaartiin tai sitten niihin, joita kaarti pitää silmällä. Tässä juonessa tiivistyi se, miten valta nousee päähän ja turmelee, ja miten helppo lapsia on manipuloida ja pelolla hallita. Pullmania on arvosteltu siitä, miten kriittisesti hän suhtautuu uskontoon ja kirkkoon kirjoissaan. Minusta se on virkistävä ja rohkea lähestymistapa nuortenkirjoissa, eikä hän tässä kyllä uskoa sinänsä kritisoi. Ongelmat liittyvät kirkon valtarakenteisiin ja niiden korruptoituneisiin ylläpitäjiin, ei uskoon sinänsä.

Pullman on erinomaisen taitava luomaan sekä hahmoja että maailman heidän ympärilleen. Kun tarinassa saadaan pakovaihde päälle, Malcolmin ja Alicen pelon ja väsymyksen voi  tuntea itsekin. Suurimman vaikutuksen minuun hahmoina tekivätkin Malcolm ja lapsia jahtaava hirvittävä Bonneville. Yli puolet kirjasta käytetään Malcolmin ja hänen daimoninsa Astan esittelyyn kotioloissa ja vähän sivumennen vakoojapuuhissa. Kun kanootti lähtee viimein viilettämään jokea pitkin, lukija tietää tasan tarkkaan miten ja miksi Malcolm osaa mitä osaa ja mikä häntä motivoi. Bonnevillessa puolestaan Pullman näyttää mikä daimoneissa onkaan ideana. Kun sielusi on kaikkien näkyvillä, sisäistä rumuutta voi olla hyvin vaikea peitellä. Bonneville miehenä osaa teeskennellä ystävällistä. Hän ei kuitenkaan voi peitellä pelottavaa hyeenaansa ja se, miten hyeena käyttäytyy ja Bonneville suhtautuu siihen, oli todella vastanmielistä luettavaa. Oikeasti, suorastaan etovaa.

Kokonaisuutena tarina toimi minusta oikein hyvin ja täytyy myös sanoa, että takakansiteksti on taas tehty vasemmalla kädellä vähän sinne päin. Siitä saa ihan vääränlaisen kuvan kirjan sisällöstä. Tammenterhon salaisuus ratkeaa noin viidessä minuutissa koska pointtina on se, mitä sen jälkeen tapahtuu. Salainen järjestö ei ole kiinnostunut Malcolmin liikkeistä vaan niiden aikuisten, jotka havittelevat Lyraa itselleen. Malcolm, Alicea ja Lyra eivät pakene tätä salaista järjestöä vaan pyrkivät sen luo. Pakomatka on kyllä hurja ja nokkelaa ronbinsoncrusoilua tulvaveden keskellä, eli jotain meni sentään oikeinkin.

En osaa sanoa millainen luettava tämä olisi sellaiselle, joka ei ole lukenut Universumien tomua. Tarinaa kerrotaan selvästi sillä oletuksella, että lukija tietää miksi Lyra on niin tärkeä ja mistä kaikessa on kyse. Malcolm ei tiedä eikä asioita siksi selitetä sen enempää.

Mutta, minä olen taas ihan täpinöissäni tästä maailmasta! Edes kirjan pituus ei haitannut minua. Olisihan tarinaa voinut tiivistää, mutta vietin mielelläni aikaa näiden hahmojen kanssa tässä maailmassa. Täytynee hankkia käsiini Lyran Oxford -kirjanen, koska jostain syystä se on jäänyt lukematta. Sitten odottelenkin jatkoa tälle kirjalle.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* YA-lukuhaaste 2018 - kirjassa on +400 sivua
* Kirjankansibingo - veden olomuoto
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 16. kirjassa luetaan kirjaa [32/50]
Aletiometriä tutkiva Hannah Relf lainaa Malcolmille omia kirjojaan, joita poika ahmii hurjaa vauhtia. Kiva kun lukeminen esitetään näin myönteisenä asiana ja oli myös hauska bongata tuttuja kirjojen nimiä Relfin hyllystä.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Ville Hänninen: Kirjan kasvot: sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Ville Hänninen:
Kirjan kasvot:
sata vuotta suomalaisia kirjankansia

335 s.
SKS 2017
Kirjastosta

Kirjan henki tiivistyy usein kanteen.

Ja siksipä en voikaan aina ymmärtää miksi kustantajat paiskaavat toisinaan kirjaa (minun mielestäni) kammottavalla kannella. On yksinkertaisesti rumia kansia, tylsiä kansia, kansia jotka eivät kerro mitään kirjasta ja kansia, jotka suorastaan valehtelevat kirjan sisällöstä. Ville Hänninen on koonnut tähän kirjaan valikoiman kansikuvia, jotka hänen mielestään kuvastavat tavalla tai toisella kirjan ilmestymisvuotta tai ainakin kansitaiteilijaa itseään.

Totta puhuakseni odotin kirjalta enemmän kansikuva-analyysia. Se, kuinka paljon itse kannesta kerrotaan vaihtelee suuresti. Kirjassa on sata kantta ja joidenkin kohdalla keskitytään enemmän kirjailijaan tai kansikuvataiteilijan elämään ja uraan. Olisin esimerkiksi halunnut tietää enemmän tätäkin kirjaa koristavasta Björn Landströmin Sinuhe egyptiläiseen laatimasta kannesta. Miksi juuri tällainen kuva? Mistä Landström sai idean, mallin, vaikutteet tehdä juuri tällainen kansi? Ymmärrän toki ettei kaikkien kansien kohdalla ollut mahdollisuutta vastata näihin kysymyksiin, mutta varmasti useamman kohdalla olisi ollut. 

Pidin siis eniten niistä vuosista, joissa nimenomaan kyseinen kansi sai enemmän huomiota. Monet kansista olivat tuttuja ulkonäöltään ja oli mielenkiintoista lukea mitä ne kertoivat omasta ajastaan. 

Oli kyllä hauska huomata miten kauneus on loppujen lopuksi katsojan silmässä. Monet Hännisen valitsemista ja suorastaan ylistämistä kansista olivat mielestäni varsin epämiellyttävän näköisiä. Sellaisia, että en varmasti olisi kirjaa edes avannut niiden perusteella. Aikanaan ne ovat kuitenkin ehkä olleet hyvinkin vetäviä ja onkin mielenkiintoista ajatella, miten muoti on muuttunut tässäkin asiassa. Se, mitä pidämme esteettisesti miellyttävänä, muuttuu aikojen saatossa ja se näkyy kirjoissakin. Olisi kiinnostavaa tietää mitä tämänkin kannesta sanotaan vaikka 50 vuoden kuluttua. 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 45. palkittu tietokirja [31/50]

torstai 5. heinäkuuta 2018

Nora Roberts: Noidan lumoissa (Noitakronikat #01)

Nora Roberts:
Noidan lumoissa
(Captivated, 1992)
314 s.
Harlequin 2015
Kirjastosta

Hän syntyi samana yönä, jona Noitapuu kaatui.

"Hän" on tässä tapauksessa uskomattoman kaunis ja seksikäs Morgana Donovan, joka  myös ihan oikea noita. Mikä yllätys kun kirjan nimi on Noidan lumoissa! Häikäisevän upea Morgana asuu lapsuudenkodissaan Montereyn rannikkokaupungissa ja pyörittää Wicca-nimistä huuhaatavaroiden kauppaa. Koska tämä on Nora Robertsin romantiikkaa, samaan kaupunkiin muuttaa salskean komea Nash Kirkland, käsikirjoittaja joka on niittänyt mainetta ja kunniaa genre-elokuvillaan. Tällä kertaa hän haluaa tehdä elokuvan noidista ja etsii apua taustatutkimukseen. Mitenkähän tässä käy???

Viimeksi kun yritin entisen työkaverin yllytyksestä lukea Nora Robertsia, kyseessä oli uudempi fantasiasarja. Valkoinen hevonen kannessa, taisi olla trilogia? No, joka tapauksessa pääsin noin sivulle 20 ennen kuin en vain enää pystynyt jatkamaan. Niiden sivujen perusteella pystyi ennustamaan koko trilogian tapahtumat. Siksipä tämä kirja valikoitui Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Se oli joko Roberts tai jokin sota- tai eräkirja eikä oloni ole tarpeeksi kirjallismasokistinen jälkimmäisiin.

Olenpa siis peräti yllättynyt siitä, että ensinnäkin luin tämän loppuun ja toiseksi jopa ehkä melkein kenties pidin tästä. Jos kirjoitustyyli ei olisi niin järkyttävän kömpelöä, tämä voisi olla hyväkin kirja. Täynnä kliseitä, yliampuvuutta ja ennalta-arvattava kuin juhannuksen sää, mutta jokin tässä puhuttelee mieleni alkukantaisia syövereitä. Miksipä en lukisi jumalaisen sulokkaasta noidasta ja Oscarin kauhurainalla voittaneesta komistuksesta? Tämä on niitä popcornia aivoille kirjoja ja vieläpä kohtuullisen vetävä sellaiseksi.

Tuo Oscar-palkinto oli muuten epäuskottavin osa koko kirjaa.

En pitänyt suuremmin Nashista, jolla oli ah niin angstinen lapsuus ja joka käyttäytyi välillä kuin täysi ääliö. Nash sanoo kirjassa ettei ole seksistinen, mutta teot ja ajatukset kyllä puhuvat välillä toista. Se oli ärsyttävää. Sulokas, suurenmoinen Morgana sen sijaan iski suoraan sinne liskoaivojen ytimeen. Miksipä en pitäisi voimakkaasta noidasta, joka on kaunis kuin enkeliparvi, omaa veitsen terävän liikeälyn ja on vieläpä huumorintajuinenkin? 


Nash otti käteensä kuvioidun hopeamaljan ja nuuhkaisi. - Tuoksuu aivan...

- Helvetin tulelta? Morgana ehdotti
(s. 49)


Ennen kuin aloitin lukemisen huomasin, että kirja on alun perin julkaistu vuonna 1992*. Ennakkoluulojani esitelläkseni tunnustan, että mietin heti miten konservatiivinen kirja mahtaisikaan olla. No, olihan siinä se perus hetero-ydinperhe happily ever after (en muuta odottanutkaan, tiedin mihin ryhdyin tämän kanssa) sekä Nashin satunnaiset mielipiteet ja -kuvat, mutta Morgana hahmona oli kuitenkin ihan muuta. Hän oli itsevarma ja itsenäinen eikä tullut tähän suhteeseen viattomana, kokemattomana neitsykäisenä joka ei tiennyt mitä seksi tai himo on.

(*Mikä muuten herättää kysymyksen siitä miksi tämä on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012? Pohjamutiako siinä on jo kaiveltu?)

Mistä tulikin mieleeni, että jäin miettimään sitäkin miksi kirjan seksikohtaukset oli kirjoitettu Nashin näkökulmasta? Kertoja siis vaihtui aina välillä ja Nash oli aina äänessä kun päästiin itse asiaan. Mututuntumalla arvelisin, että Robertsin lukijoista suurin osa on miehistä tykkääviä naisia, joten minulle tuo on pienoinen mysteeri. Olisin kuvitellut, että lukijoita kiinnostaisi enemmän lukea kuvauksia Nashin värähtelevistä lihaksista ja epäilemättä isosta peniksestä sen sijaan, että kirjassa olisi sivutolkulla Morganan pehmeitä kurveja ja naisellisia voihkaisuja. Luen tällaista hömppäromantiikkaa niin vähän etten osaa sanoa kuinka usein näkökulmahahmo on sänkykamarijutuissa mies ja kuinka usein nainen.

Tuo ei siis haitannut omaa lukemistani, lähinnä koska suoraan sanoen hypin seksikohtaukset yli sen ensimmäisen jälkeen. Uskoin lukemattakin orgasmien olevan edelleen tajunnan räjäyttäviä ja Nashin erektion kestävän tuntikausien maratonpanot.

Minua ja lukukokemustani häiritsi eniten kirjan kieli, koko proosan laatu. Hyppivän kertojanäkökulman kestin siihen takertumatta, mutta kieli olikin sitten eri asia. Luin kirjan suomeksi joten en tiedä onko vika Robertsissa vai ainoastaan kääntäjässä. Tätä käännöstä ei nimittäin voi kehua mitenkään sujuvaksi. Välillä törmäsi todella kömpelöihin lauserankenteisiin ja omituisiin sanavalintoihin. Toisinaan näki selvästi, millainen englanninkielinen lause taustalla on ollut ja mietin, että miksi ihmeessä tämä on käännetty näin. Vaikka tässä onkin kyseessä Harlequin-pokkari, toivoisin silti ettei käännöstyö olisi näin huolimatonta.

Summa summarum, ei huono! Harkitsen jopa vakavasti jatko-osien lukemista jossain välissä mitä en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni. Näitä Donovaneja on kolmen serkuksen verran, joten jos jostain ei löydy yllätyssukulaisia, on tämä trilogia.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi [30/50]
* Kirjankansibingo - hieno fontti

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Kesä-syyskooste

Klassikkojen lumoissa-blogin Tietokirjahaaste päättyi tässä kuussa. Ylitin peräti itseni ja sain luettua läpi kaikki kolme tasoa. Viimeisen kirjan vähän viime hetkellä, mutta samapa sille! Haastekoontini löytyy täältä.


Luettu & blogattu

Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2
Kasvutarina Iranin vallankumouksen ajalta. Synkkä ja ahdistavakin sarjakuvaromaanipari, mutta myös maailmankuvaa avartava.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Kirsti perhettä ja muotiputiikkia perustamassa. Hyvä 1920-luvun lopusta kertova tarina kunhan lukiessa ei pysähdy ajattelemaan liiaksi.

Aini Linjakumpu: Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot
Tutkimus juuri siitä mitä nimikin sanoo. Yllättävän vetävästi kirjoitettu vaikka tutkimuskirjallisuutta onkin.

Naomi Alderman: The Power
Naiset + sähkö = maailmanloppu. Tämän satiiri ei vain toiminut minulle ollenkaan.

Naomi Alderman: The Power

Naomi Alderman:
The Power
s. 341
Penguin Books 2016
Kirjastosta

The Men Writers Association
New Bevand Square
27th October

Taisin selata tätä viime vuonna kirjakaupassa, mutta en kuitenkaan ostanut. Kirja jäi kuitenkin mieleeni sen verran, että kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani. Alderman voitti kirjalla Bailey's Women's Prize for Fiction -palkinnon viime vuonna ja vaikka palkinnot sinänsä eivät vaikuta lukemisiini suuntaan tai toiseen, se kuitenkin nosti kirjaa lukulistallani muutaman askeleen ylöspäin. Siksi onkin harmi, että nyt on aika pettynyt ja "tulipahan luettua" fiilis.

Eli tarinan pointti on se, että yhtäkkiä nuoret naiset ympäri maailmaa saavat kyvyn tuottaa sähköä ja sähköiskuja omalla kehollaan. He opettavat kyvyn vanhemmille naisille ja kohta on miesvaltainen maailma helisemässä. Muutosta seurataan kolmen hahmon kautta. Kasvatti-isänsä hyväksikäyttämästä amerikkalaisesta Alliesta tulee Äiti Eve, uskonnollisen kultin johtaja. Englantilaisen rikollispomon äpärätytär Roxy oppii nopeasti käyttämään kykyään aseena alamaailmassa. Amerikkalaisen kaupungin pormestari Margot piilottelee kykyään, koska sen paljastaminen olisi poliittinen itsemurha. Ainoan miesnäkökulman tarjoaa nigerialainen Tunde, josta kasvaa globaalista naisvallankumouksesta raportoiva toimittaja.

Kehyskertomuksena tätä ympäröi kirjeenvaihto Naomin (Alderman? en nyt muista mainittiinko sukunimeä vai ei) ja Neil Adam Armonin välillä. Neil on itse asiassa kirjoittanut The Powerin historiallisena fiktiona maailmassa, jossa naisilla todellakin on tuo voima. Naomin ja Neilin maailmassa mies on se lempeä kodinhengetär ja nainen aggressiivinen alfanaaras. Neilin kirja pyrkii selittämään miksi näin on. Yleinen näkemys on se, että näin on aina ollut. Neilin ajatus taas se, että naiset saivat kysyn vain 5 000 vuotta sitten (nykypäivänä). The Poweriin on otettu mukaan hieman historiallista todisteaineistoa, joka tukee hänen näkemystään.

Tämä on heti se suurin ongelma, joka minulla oli kirjan kanssa. Myös Naomi myöntää aineiston olevan olemassa, mutta sanoo Neilin tulkitsevan sitä väärin. Jos tällä yritetään viitata siihen, että meidän oikeassa maailmassamme olisi olemassa todisteita ajasta, jolloin nainen oli ehdottomasti vallan kahvassa joka paikassa ja sitä on peitelty oikein miesvoimin, niin ollaan kyllä jo foliohattuja väsäämässä. Ja kun tällaista olematonta asiaa lähdetään satirisoimaan, kirjailijan pitäisi olla parempi kuin Aldermanin tai ainakin kirjan oivaltavampi kuin tämä. The Poweria oli vaikea lähestyä sillä ajatuksella, että se on katkeran miesasia-aktivistin vuodatusta ja sen vuoksi jotenkin huvittavaa, koska kirjan esittämät todisteet ovat Neilin puolella.

Itse tarinan eli The Powerin asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja pidin sen alkupuolesta. Kertojat ja heidän kokemuksensa ovat erilaisia ja oli kiva lukea siitä, miten nämä nimenomaiset naiset suhtautuivat uuteen kykyynsä. Jokainen heistä on kunnianhimoinen eri tavalla ja jokaisella on omat vahvuutensa sekä perusluonteensa että kykynsä suhteen. He ovat kaikki selviytyneet maailmassa, jossa nainen on se heikompi sukupuoli eikä heidän ole koskaan annettu unohtaa sitä. Tundesta en niinkään välittänyt hahmona, mutta hän tarjosi kurkistuksia siihen, miten yhteiskunta muuttui eri maissa. 

Onkin siis sääli, että tarina kokonaisuutena on epäuskottava ja yliampuva. Kehyskertomuksen selitys eli tämä on miesasia-aktivistin valitusta ei vähentänyt ärtymistäni. Kirja näyttää esimerkiksi olettavan, että kaikki naiset ympäri maailmaa reagoisivat uuteen voimaansa jokseenkin samalla tavalla. Tätä ajatusta ei haasteta kirjassa ollenkaan miltään taholta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa unohdettaisiin uskonto ja maan vanha kulttuuri noin about viidessä minuutissa, jonka jälkeen huivit heitetään nurkkaan ja naiset harrastavat villiä seksiä kaikkien haluamiensa miesten kanssa. Mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä yliampuvammaksi homma meni.

Ymmärrän kyllä kirjan pointin siitä, että ihmiset ovat sukupuolestaan riippumatta pohjimmiltaan samanlaisia. Naiset eivät ole sen parempia tai huonompia kuin miehetkään. Silti se, että suunnilleen kaikista naisista tuli yhtäkkiä väkivaltaisia, miehiä raiskaavia petoja, oli vain epämiellyttävää luettavaa. "Katsokaa nyt mitä tapahtuisi jos naisilla olisi oikeasti valta päättää omasta kehostaan ja puolustaa itseään! He olisivat pahempia kuin miehet. Koko maailma joutuisi tuhoon ja turmioon muutamassa vuodessa, kun miesten johtamana sitä on pyöritetty tuhansia vuosia." Elävässä elämässä tuo on silkkaa naisvihaajien suoltamaa sontaa, jonka järkevät ihmiset näkevät juuri sellaisena. Mutta kun kirjassa tätä typeryyttä tukevaa historiallista aineistoa on olemassa tarinan sisällä, naisvallan tuomasta tuhosta tuleekin tarinassa fakta ja satiirilta katoaa kummasti terä.

Kaiken tuon seassa on pieniä paloja siitä, mistä olisin halunnut lukea enemmän. Sellaista, missä sukupuoliroolit on oikeasti käännetty päälaelleen kuvaamaan sitä, millaisia ne nykymaailmassa ovat. Tässä on yksi mielestäni erinomainen esimerkki. Margot, vanhempi politiikko, haluaa seuraa yöksi:


Later, in the hotel, she buys a couple of drinks for one of the junior guys from the American embassy on the Ukraine. He's attentive - well, why wouldn't he be? She's going to places. She rests her hand on his firm young ass as they ride the elevator together up to her suite.
(s.224)


Kaikki tuollainen vähänkään hienovaraisempi käänteinen seksismi hukkuu absurdiin väkivaltaan, uskonnolliseen hurmioon tai molempiin samaan aikaan. Olisin oikeastaan lukenut mieluumin kirjan, joka kertoo Naomin ja Neilin maailmasta, jossa tuollainen on jokapäiväistä. Naisnäkökulmasta ja ilman suurta sympatiaa miesaktivistien "ruikutukselle". Sellainen tarina olisi silmiä avaava ja nykymaailmaa kritisoiva ihan eri tavalla. 

Eli kaiken kaikkiaan pettymys. Ymmärrän jos joku muu kokee tämän voimaannuttavana tai ainakin puhdistavaa raivoa tai tyytyväisyyttä herättävänä, mutta minulle tämä ei nyt vain toiminut. 


Luettu myös mm.: