sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Mooses Mentula: Toiviokoski

Kansikuva.


Vaunun tuuletusikkunat olivat auki, mutta hiostava ilma ei liikkunut.

Vaihteeksi taas näin päin: kirjaston asiakas suositteli tätä Mooses Mentulan Toiviokoskea minulle. Sotien jälkeisestä jälleenrakentamisesta kertova kirjallisuus on aika vieras laji minulle, joten ajattelin, että miksipä en kokeilisi tätä.

Nopeasti tämän lukikin. Nuoripari Vilho ja Elsa muuttaa Toiviokoskelle, jonka paperitehtaalta löytyy töitä työkykyisille miehille. Vilho on päättänyt pärjätä vaikka onkin menettänyt sodassa toisen kätensä.

Kirjan tarina kerrotaan Vilhon kautta ja kiinnostavinta siinä oli mielestäni luokkanousun kuvaus. Vilho on köyhän torpparin poika, joka ei saanut jatkaa opintojaan perheen rahatilanteen vuoksi. Toiviokoskella hänen unelmansa Miehisen Miehen työstä tuntuu romuttuvan, koska raskas fyysinen työ osoittautuu pitemmän päälle mahdottomaksi.

Vilho saa kuitenkin elämänsä tilaisuuden kun hän pääsee toimittajaksi tehtaan viralliseen lehteen. Siitähän ne ongelmat sitten lähtevätkin. Mentula kuvaa hyvin sitä, miten monimutkaiseksi luokkajako teki sosiaalisen elämän. Vilho pallottelee työläisiä kohtaan tuntemansa lojaaliuden ja uuteen asemaansa liittyvien odotusten kanssa. 

Samoin kirjassa kuvataan hyvin Vilhon toista ongelmaa. Hän, kuten niin monet muutkin miehet sotien jälkeen, kärsii paitsi painajaisista, myös huumeriippuvuudesta. Rintamalla heroiinia vedettiin kaksin käsin, mutta nyt kukaan ei auta pääsemään siitä irti. Addiktiota vastaan taisteleminen on vaikeaa eikä Vilho voi myöntää ongelmaansa edes vaimolleen.

Sinänsä pidin Vilhosta kaikkine heikkouksineen, mutta häneen ja kirjaan on kirjoitettu pari kliseetä, joista en pitänyt ja joita ilman olisi pärjätty vallan mainiosti.


JUONIPALJASTUKSIA

Miksi Vilho ei saanut sitä moneen kertaan mainittua kulliaan pysymään housuissaan? Eikö täysin fiktiivisen miehen voisi kirjoittaa käsittelemään parisuhdekriisiään jotenkin muuten kuin pettämällä? Ehdotan esimerkiksi töihin (huom. ei työkaveriin) uppoutumista, uuden harrastuksen aloittamista tai tässä tapauksessa puolison toipumisen odottelua.

Ja samoin ärsytti se, että kun naiselle (ei Elsa) piti jostain syystä keksiä traumaattinen taustatarina, niin mikäs se olikaan jos ei raiskausyritys. Kyllä nainen voi traumatisoitua ihan samoista asioista kuin mieskin, ei sen tarvitse aina olla sukupuolitettua seksuaalista väkivaltaa. Ehdotan esimerkiksi joutumista onnettomuuteen tai luonnonmullistukseen, läheisen kuolemaa tai tässä tapauksessa ihan perusmenoa lottana rintamalla.

/JUONIPALJASTUKSET


Tarina jää sen verran kesken, että toivottavasti tälle tulee jatkoa.


Kirjan tiedot:
Mooses Mentula: Toiviokoski | WSOY 2023 | 277 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet 2024 : 27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta [22/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Työ

perjantai 23. helmikuuta 2024

Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love

Kansikuva.

It took a long time for me to summon the courage to relive the personal memories and experiences of my life as a reporter in China.

Tämä Xinranin Message from an Unknown Chinese Mother tarttui mukaani viime kesänä kirpparilta yhdellä eurolla. Ajattelin lukea tämän lomareissulla, mutta enpä sitten lukenutkaan.

Kirjaa ostaessani en tiennyt, että tämä on jo suomennettu nimellä Kiinan kadotetut tyttäret. Hoksasin tuon vasta lukemisen jälkeen ja ehdin jo miettiä, että näin hyvä kirja pitäisi kyllä suomentaa. 

Xinran on siis Englantiin muuttanut kiinalainen toimittaja, joka puhuu erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Tässä kirjassa hän kertoo kymmenen tyttärestään luopumaan joutuneen naisen tarinan. Yhteistä kaikille tarinoille on se hirvittävä tuska ja tragedia, jonka naiset ovat tahoillaan ja eri tavoilla joutuneet kohtaamaan.

Yhden lapsen politiikkaakin enemmän tyttölasten murhia ja hylkäämisiä selittävät ikivanhat kiinalaiset traditiot. Vain miespuolinen jälkeläinen voi suorittaa suvun vainajia kunnioittavat rituaalit. Tämän vuoksi tyttölapsen arvo on aina vähäisempi kuin pojan, ja kirjan naiset ovat joutuneet kohtaamaan tämän faktan hyvin raa’oilla tavoilla.

Tämä kirja kyllä herättää tunteita, etupäässä raivoa, surua ja ihmetystä. Köyhällä maaseudulla ei-toivotut tyttövauvat tapetaan usein heti syntymän jälkeen. Joskus tekijä on kätilö, joskus joku naispuolinen sukulainen, joskus äiti itse. Tyttöjä hylätään anonyymisti orpokoteihin, mikä on tietenkin edellistä parempi vaihtoehto vaikka orpokotien laadussa ei aina olekaan kehumista.

Xinran pohtii kirjassaan monta kertaa sitä, miten Kiinan armoton koneisto ja kulttuuri on onnistunut viemään ihmisiltä heidän inhimillisyytensä. Miten kukaan voi tappaa vauvoja ja ajatella, että niin kuuluu tehdä? Samaan aikaan hän kuitenkin näkee omin silmin, miten tuollainen raatelee ja järisyttää mieltä.

Tämä kirja on kirjoitettu ja omistettu niille kiinalaistytöille, jotka on adoptoitu ulkomaille ja jotka miettivät, miksi biologinen äiti on hylännyt heidät. Xinran esittää kirjassa yhden vastauksen: siksi, että äiti toivoi tyttärelleen parempaa elämää kuin on itse ikinä saanut.


Kirjan tiedot:

Xinran: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of Loss and Love | Vintage Books 2011 | 295 sivua | Omasta hyllystä
Kiinankielinen alkuteos: ? | Englanninkielinen käännös: Nicky Harman

Haasteet:
* Helmet 2024 : 42. Kirjan nimessä on alaotsikko [21/50]
* Elämänkertabingo : Kertoo useasta henkilöstä
* Hus hyllynlämmittäjät 2024 : Haastekirjasi

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia (Moraalisten naisten kirjakerho #01)

Kansikuva.


Lady Josephina Wakefield seisoi Berkeley Squarella sijaitsevan kaupunkitalon aulassa ja odotti veljeään Joshuaa, Suttonin herttuaa.

Harmillisesti en pitänytkään tästä Satu Tähtisen Lordi D:stä niin paljon kuin olisin halunnut. Jäin oikein pohtimaan mistä tämä johtui, koska kirjassa oli kuitenkin paljon asioita, joista tykkäsin.

Tarina sijoittuu vuoteen 1847 eli viktoriaanisen aikakauden alkuun. Lady Josephine on vanhapiika, joka pyörittää mieluummin hyväntekeväisyyttä tekevää kirjakerhoaan kuin tuhlaa aikaansa yläluokan miehiin. Pahin heistä on keikari tyhjäntoimittaja Lordi Devonay, Raymond North, joka kiukuspäissään loukkaa Josephinea julkisesti. Siitäpä se juoni sitten lähteekin.

Pidin Josephinesta, joka on omistanut elämänsä uusien kirjakerholaisten sekä lahjoittajien pyydystämiselle. Hän pääsee nopeasti jyvälle Lordi D:n toimista, jotka eivät oikein kestä päivänvaloa. Pidin myös siitä, että Josephine ja Raymond löysivät varsin nopeasti yhteisen päämäärän eivätkä he tuhlanneet aikaa turhiin väärinkäsityksiin tai draamailuun.

Mutta mutta, minua vaivasi koko ajan se, miten epämuodollisesti kaikki puhuivat toisilleen ja toisistaan, ja miten sama koski heidän käytöstään! Kun sinuttelut alkoivat heti kättelyssä, ajan tapakulttuuri ja ihmisten väliset suhteet tuntuivat aivan vääriltä. Vaikkei tässä varmasti täysin autenttista ajankuvaa haettukaan, niin tuo oli minulle lukijana merkittävä ja häiritsevä seikka.

Lisäksi yksinkertaisesti tykkään tosi paljon niistä kohtauksista, joissa puhuttelutapa sitten viimein muuttuu, koska hahmojen välit ovat lämmenneet. Koskee myös platonisia suhteita, ei vain romanttisia! Se on yhdenlainen kerronnallinen huipentuma, joka nyt jäi puuttumaan.

Ja noin yleisesti ottaen minulle jäi sellainen tunne, että kirjan olisi joko pitänyt olla pidempi tai siinä olisi pitänyt olla vähän vähemmän juonenlankoja. Josephinan kirjakerho, Rayn salaiset puuhat, heidän romanssinsa, Rayn ja hänen isänsä hankalat välit, poliittiset kädenväännöt, Josephinen veljen vokotteluyritykset, monet mainitut ystävät ja sukulaiset… Ne olivat kaikki kiinnostavia, mutta ne jäivät myös kesken tai ainakin keskeneräisen tuntuisiksi.

Jatko-osahan on toki tulossa, mutta olisi ollut kiva, jos tämä olisi seisonut vähän tukevammin omilla jaloillaan. Voi silti olla, että annan sarjalle vielä mahdollisuuden toisen kirjan verran.

Bridgertoneja minun ei selvästikään kannata lukea kun ne kerran ovat ilmeisesti tämän tapaisia!


Kirjan tiedot:
Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia | Otava 2024 | 301 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet 2024 : 7. Kirjassa rakastutaan [20/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Sääty-yhteiskunta

lauantai 17. helmikuuta 2024

Mika Honkalinna: Suo siellä

Kansikuva.


Muistikuvat tuolta aamulta ovat utuisia ja vuosikymmenten haalistamia, mutta tunnelma on edelleen väkevänä mielessä.

Mika Honkalinnan Suo siellä -kirja kannattaa ottaa käteen ihan vain sen upean kuvituksen vuoksi. Harvoin on suo näyttänyt kuvissa niin komealta kuin tässä kirjassa. Kuvitus onkin selkeästi kirjan pääosassa ja teksti tukee sitä.

Tekstissä Honkalinna kertoo sekä elämän mittaisesta suhteestaan suomalaisiin soihin että soiden historiasta noin yleensä. Soiden ojitus pohdituttaa paljon syystäkin, onhan sillä tuhottu monia mahtavia suoalueita eikä niiden entisöinti ole mikään nopea pikkujuttu.

Honkalinna on ollut lapsesta asti soiden pauloissa ja tokihan ne kiehtovia ovat. Kuten kirjassakin todetaan, juuri soilta voidaan vielä löytää koskematonta luontoa. Sitä samaa maisemaa, jota menneet sukupolvetkin ovat katsoneet. Soita on vaikeampi hyödyntää kuin puita ja harvempi nauttii niillä tarpomisesta.

Kuulun itse siihen enemmistöön. Minulla ei ole mitään soita vastaan. Ne ovat varsin kauniita ja hillat ovat herkullisia. Minun suo-ongelmani ovat ötökät, koska vedän puoleeni sääskiä, mäkäräisiä ja polttiaisia kuin jokin hiivatin moskiittomagneetti. Ihailen siis soita turvallisen ja ötökättömän etäisyyden päästä.

Kirjan valokuvakuvitus vie soille ja on siis aivan ehdottomasti katsomisen arvoinen. Honkalinna oli miettinyt, miten lähestyisi aihetta kirjassa ja sitten droonit olivat antaneet hänelle kirjaimellisesti aivan uuden näkökulman. Lähikuvissa tarkkaillaan soiden kasveja ja asukkaita, ja droonikuvissa nähdään suot ylhäältä päin.

En ollut itsekään koskaan ajatellut, miltä ne näyttävät lintuperspektiivistä. Joidenkin kuvien kohdalla tuntui, että katseli jotain toista planeettaa ja sen vierasta luontoa.

Tuskin olisin tarttunut tähän ilman Luonto sivuilla -lukuhaastetta, joten olipa hyvä, että siitä löytyi tuo suo-haastekohta!


Kirjan tiedot:
Mika Honkalinna: Suo siellä | Docendo 2023 | 215 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet 2024 : 16. Kirjassa on valokuvia [19/50]
* Luonto sivuilla vol. 3 : Suo

torstai 15. helmikuuta 2024

Tillie Walden: Are You Listening?

Kansikuva.

Sateenkaarikirja, jossa ei ole romantiikkaa! Näitä ei tule kovin usein vastaan ainakaan minulle. Tämän Tillie Waldenin sarjakuvan molemmat päähenkilöt ovat lesboja, mutta romanssi loistaa poissaolollaan. Ihmissuhderintamalla kantava voima on ystävyys.

Are You Listening? on maaginen road-trip, jossa kotoaan karannut Bea liftaa Loun kyytiin. Bea on 18-vuotias, Lou vajaan kymmenisen vuotta vanhempi. Iällä on väliä, koska Lou kykenee olemaan Bealle turvallinen ja välittävä aikuinen vaikeassa tilanteessa.

Sisältövaroituksena juonipaljastus, joka mainitaan kyllä kannen sisäliepeessäkin: Bea on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Tarinassa menee aikaa ja sivuja ennen kuin hän on valmis kertomaan asiasta Loulle. Lou puolestaan kipuilee äitinsä kuoleman kanssa, joten eipä heiltä taakkoja puutu.

Kokonaisuutena tarina oli kuitenkin yllättävän- no, ei kevyt, mutta toiveikas. Walden välittää hahmoistaan, ja kirjassa on myös huumoria ja seikkailua. Kaksikon mukaan tarttuu eksynyt kissa, jonka perässä on pelottavia tyyppejä. Kissa tuo mukanaan maagisen realismin elementtejä ja sen salaisuus sopii tarinan teemaan kuin nakutettu. Jokainen meistä voi valita oman polkunsa elämässä.

Pidin siitä, miten Walden kuvasi sekä ahdasta sisätilaa (matka taittuu Loun autolla ja pienessä asuntovaunussa) että avointa maisemaa. Hänen maisemakuvituksensa onkin huikeaa ja näistä paneeleista oikein tuntee maiseman autiuden ja ihmisten pienuuden. Kuvitus on pääasiassa sini-puna-mustaa ja se toimii hienosti.

Kuvapaneelissa pikkuruinen auto ajaa suuren luonnon muovaaman kivikaaren alta.
(s. 155)

Kaiken kaikkiaan tykkäsin ja voisin lukea lisää Waldenia!


Kirjan tiedot:
Tillie Walden: Are You Listening? | First Second 2019 | 305 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2024 : 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi [18/50]
* Queer-lukuhaaste 2024 : Romanssi ei keskiössä

maanantai 12. helmikuuta 2024

Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa (Áróran tutkimuksia #03)

Kansikuva.


Kylmä, se painautuu aluksi uhkaavana naisen pintaan joka puolelta hakien lakkaamatta tilaisuutta päästä iholle, tunkeutua vaatteiden alle, pureutua lihaan.

Oho, tämä Lilja Sigurðardóttirin dekkarisarjan uusin osa ilmestyikin nopeammin kuin luulin! Jostain syystä odotin tätä joskus maalis-huhtikuulle, joten tämän saaminen kirjastosta jo nyt oli iloinen yllätys.

Vähän vähemmän iloinen yllätys oli se, että Áróra esiintyi tässä Kalmankalpeassa maassa kovin vähän. Pidän hänestä hahmona ja tässä hän tuntui enemmän sivuhenkilöltä kuin naiselta, jonka mukaan koko sarja on nimetty. Se harmitti, mutta onneksi kirjassa oli muitakin kiinnostavia hahmoja.

Suurin rikosjuoni kytkeytyy Reykjavikin läheltä löydettyyn konttiin, jonka sisällä on neljän nuoren naisen ruumiit. Viides nainen, nigerialainen Bisi, on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä yhä elossa. Hän on yksi kirjan kertojista ja hänen kauttaan nähdään, miten ihmiskauppa toimii. Haavoittuvaisessa asemassa olevia naisia huijataan häikäilemättä. On todella surullista, että tämä on todellisuutta monelle oikeasti elävälle naiselle.

Tätä juonta tutkivat Daníel ja Helene, joista jälkimmäinen on osaltaan tuomassa kirjaan sateenkaaren värejä. Pidän siitä, että tähän sarjaan on tuotu varsin luontevasti mukaan erilaisten vähemmistöjen edustajia. Bisi, musta nainen, on myös harvinainen näky Islannissa.

Tykkäsin ihmiskauppajuonesta, joka kytkeytyy Áróran tutkimuksiin. Hänet palkataan tutkimaan Daníelin ex-vaimon uutta miesystävää, joka on vähintäänkin epäilyttävä tapaus. Tässäkin kirjassa jokaisen osan moninaiset juonet punoutuvat hienosti yhteen. 

Pidin siitä, että vaikka lukijana arvasin heti, mikä on homman nimi, se ei tehnyt kirjasta yhtään vähemmän mielenkiintoista. Ei se loppu vaan se matka, joka sitä ennen kuljetaan! Sanoo joku, joka lukee usein kirjan lopun ensimmäisenä...

Seuraavaa osaa odotellessa!


Kirjan tiedot:
Lilja Sigurðardóttir: Kalmankalpea maa | Blue Moon 2024 | 255 sivua | Kirjastosta
Islanninkielinen alkuteos: Náhvít jörð (2021) | Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Haasteet:
* Helmet 2024 : 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin [17/50]
* Luonto sivuilla vol. 3 : Maa

lauantai 10. helmikuuta 2024

Silja-Elisa Laitonen: Valinta (Suviranta #01)

Kansikuva.


Ruusujen tuoksu oli huumaava, mutta väri oli väärä.

Sotakirjoja on vaikka muille jakaa, mutta harvemmat niistä kertovat lotista. Silja-Elisa Laitonen on selvästi tehnyt paljon taustatyötä tämän Suviranta-sarjan aloitusosan eteen. Mietin välillä lukiessani, että näistä tiedoista olisi itse asiassa saanut tosi kiinnostavan ja vetävän tietokirjan.

Valinta nimittäin kärsii mielestäni hienoisesta tietotulvasta. Tuore ylioppilas Raakel liittyy jatkosodan alussa lottiin päästäkseen pois kotoaan ja hänen kauttaan esitellään niitä moniaita töitä, joita lotat sodan aikana tekivät. Tuntui hieman uskomattomalta, että yksi ainoa nuori nainen koki kaiken viestintälotan tehtävistä rintamakeittiöön, pesulaan ja lopulta vielä kaatuneiden pesemiseen asti.

Eniten Raakel viettää aikaa Karjalassa Karhumäellä, jossa hän luonnollisestikin joutuu ikävän vanhemman lotan silmätikuksi. Jos jotain tähän kirjaan kaipasin niin enemmän solidaarisuutta kirjan monien naisten välille. Tarinan edetessä Raakelkaan ei voi kuin todeta, että kehenkään ei voi luottaa.

Kehun kyllä kirjaa erityisesti siitä, miten raa’an realistisesti se kuvaa lottien töitä ja sitä, mitä he joutuivat kokemaan. Raakel lähtee matkaan sankariteot silmissään kiiltäen. Mikäs sen parempi tapa näyttää äidille, että hänestä on johonkin, kuin lottasankaruus? Muutamaa vuotta myöhemmin Karjalasta palaa kyynistynyt ja traumatisoitunut nuori nainen, joka on nähnyt sellaisia hirveyksiä, ettei voinut edes kuvitella niitä.

Kirjassa onkin vahva mielenterveysteema. Kotona Raakelin äidin epävakaus on vaikuttanut negatiivisesti koko perheeseen ja etenkin äidin ja tyttären väleihin. Lottana Raakel näkee läheltä sekä kuolleet että haavoittuneet sotilaat ja lisäksi myös ne, joilla suurimmat vammat ovat henkisiä. Miten kukaan voi selvitä sellaisesta myllytyksestä järjissään?

Aion lukea jatko-osan Haavat jo ihan sen vuoksi, että haluan nähdä, miten Laitinen kuvaa sodan jälkeistä Suomea ja suomalaisia, joiden on pakko jatkaa eteen päin vaikka kuinka pahaa tekisi.

Valinnasta kuitenkin vielä sen verran, että ilahduin myös siitä, ettei se ollut mikään sota-ajan romantiikkaromaani vaikka vähän ihastumisia löytyykin. Raakel sanoo itsekin, että hänellä on töissä muutakin mietittävää kuin miehet. Kun sota on tehnyt tuhojaan, hän toteaa myös ettei voi ottaa harteilleen kenenkään muun onnea ja toiveita paremmasta huomisesta.


Kirjan tiedot:
Silja-Elisa Laitonen: Valinta | Tammi 2022 | 479 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet 2024 : 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää [16/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Karjala