Haastekoonti: Luonto sivuilla

Luonto sivuilla -haaste päättyy tänään ja myönnän, että sen kanssa tuli hieman kiire. Mutta, sain kuitenkin koko bingoruudukon täyteen, joten hyvin se meni. 

Kiitos taas kivasta haasteesta, @musteen.jaljet!

Suurin osa haastekohdista täyttyi itsestään, mutta kolmeen viimeiseen (luonto ottaa vallan, vastakohdat ja luontoääni) piti etsiä täsmäkirja. Eipä se sinänsä haitannut, koska siksi löysin Riikka Kaihovaaran mainion esseekokoelman Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Epäilen olisinko tarttunut siihen ihan muuten vain, mutta pidinkin siitä sitten todella paljon. 

Jäin itse asiassa miettimään Kaihovaaran ja Eva Meijerin kirjojen jälkeen, että olen näköjään tipahtanut vahingossa tietokirjakelkasta. En oikein tiedä miksi luen niitä niin vähän, mutta ehkäpä pitäisi tehdä pieni tietoinen ryhtiliike sen suhteen.

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat:

Rinnakkaiselo: Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands

Kirjan nimessä on luontosana: Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

Jonkin uuden syntyminen: Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird

Kosketuksissa luonnon kanssa: Nicola Griffith: Ammonite

Lempi vuodenaikasi: Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café

Vapaus: Peter Brown: The Wild Robot Escapes

Toivo: Peter Brown: The Wild Robot Protects

Rauha: Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään

Melankolia: Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä

Horoskooppisi elementti (maa): Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes

Luonnon mahti: Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

Parantava voima: Celia Rees: Noitalapsi

Luontosuhde: Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings

Luonto ottaa vallan: J. G. Ballard: Uponnut maailma

Vastakohdat: Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Luontoääni: Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Jos olemme onnekkaita, saatamme kohdata eläimen, joka haluaa puhua kanssamme.

Luin tämän viimeisenä täsmäkirjana Luonto sivuilla -haasteeseen, mutta en sentään vetänyt tätä ihan hatusta. Muistan pyöritelleeni tätä käsissäni suomennoksen ilmestyessä ja ajatelleeni, että pitääpä joskus lukea tämäkin. Eihän siihen mennyt kuin sellaiset kahdeksen vuotta. Niin se aika vierii.

Mietinkin lukiessani, että onkohan kirjan sisältö ehtinyt vanheta joiltain osin. Ei tietenkään niiltä vielä aiemmille ajoille sijoittuvilta osuuksilta, joista Meijer kertoo, vaan hänen spekuloinneistaan. Hän mainitsee monien tutkimuslinjojen olevan alkutekijöissään vai vielä vailla varmoja tuloksia, ja minua jäi kiinnostamaan se, miten niiden kanssa on käynyt.

Kirjan aihe kun on niin kiinnostava, nimittäin eläinten kieli. Meijerin ote aiheeseen oli jossain määrin kielifilosofinen ja se tuntui etenkin viimeisessä pääluvussa aika raskaalta. Mutta ennen sitä kirja ja teksti pitivät kyllä mielenkiintoa yllä kertomalla eläinten kommunikoinnista sekä keskenään että ihmisen kanssa.

(Aivan, ihminen on eläin ja kirjassa sanotaankin, että sanaa eläin käytetään siinä merkityksessä kuin ihminen jaottelun useimmiten tekee.)

Jos jostain koko eläinten kielten tutkimusta tämän jälkeen kritisoisin, niin ihmiskeskeisyydestä. Tässä tulee erinomaisen selväksi se, että jos eläin ei opi ymmärtämään ihmistä ihmisen ehdoilla, se katsotaan usein tyhmäksi. Ikään kuin lajien sisäisellä kommunikoinnilla ei olisi mitään väliä, tai eläimen yrityksillä ottaa kontaktia ihmisiin itselleen luontaisella tavalla.

Kirja meni välillä hyvin synkillekin vesille kun Meijer kuvaa, miten julmilla tavoilla ihmiset ovat vääntäneet eläinparkoja väkisin omiin normeihinsa.

Lopputulemana oli kuitenkin uteliaisuuteni herättänyt kirja, joka sai pohtimaan sitä, miten itse kommunikoin eläinten kanssa. Minulle ovat aina olleet tutuimpia kissat, jotka jäävät tässä kirjassa muun muassa koirien varjoon.

Kun eläimen tuntee hyvin, sitä pystyy usein ymmärtämään erittäin hyvin, todennäköisesti jopa paremmin kuin aivan toisenlaisesta kulttuurista tulevaa ihmistä.

(s. 16)

Kirjan tiedot:

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli. Art House 2018. 214 sivua.

Hollanninkielinen alkuteos: Dierentalen (2016). Suomennos Mari Janatuinen.

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Luontoääni

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Leikkasin lehdestä talteen kuvan.

Tuskinpa olisin tätäkään kirjaa lukenut, jos Luonto sivuilla -haasteessa ei olisi ollut vastakohdat -kohtaa. En nyt muista miten päädyin lukemaan nimenomaan tämän, mutta hyvä että luin. Luen hyvin harvoin esseekokoelmia, joten tämä oli virkistävä poikkeus jo ihan senkin vuoksi.

Mutta oikeasti, pidin tästä todella paljon ja tämä herätti paljon ajatuksia! Huomasin olevani aktiivisesti jotain mieltä samalla kuin luin tätä sen sijaan, että olisin vain lukenut. Joko nyökyttelin, koska olimme Kaihovaaran kanssa samoilla linjoilla, tai sitten rypistelin kulmiani, koska ei ehkä kuitenkaan näin. Vaiko sittenkin?

Tässä on siis johdanto ja kahdeksan esseetä aiheesta ihminen ja luonto. Esseet ovat hyvin yleiskielisiä eikä tarvitse olla minkäänlainen luonnontutkija ymmärtääkseen mistä on kyse ja mitä tässä pohditaan. Lähinnä sitä, mikä on ihmisen ja luonnon suhde ja raja. Onko niitä edes?

Laitoin tämän tosiaan vastakohdat-haasteruutuun, mutta se onkin oikeastaan se asia, jota tässä eniten kyseenalaistetaan. Ovatko ihminen ja ihmisen sivilisaatio luonnon vastakohtia? Vai ovatko ne osa luontoa? Mikä edes on luonto? Miten se määritellään? Entä villi luonto, miten se liittyy mihinkään?

Ihmisen näkeminen osana luontoa ei tee luonnonsuojelusta tarpeetonta. Päinvastoin. Laajempi katse tavoittaa luonnon kaikkialle ympärillämme, ei vain koskemattoman, “villin” luonnon tuolla jossain. Luonnon suojelu ei enää riitä, meidän täytyy myös sallia luonto.

(s. 24)

Esseissä kyseenalaistetaan tavan retoriikka ja sanasto, tai ainakin haastetaan miettimään millä tavalla sanoja käytetään. Samalla pohditaan hieman pintaraapaisua syvemmältä sitä, miten ihminen näkee itsensä ja luonnon. Jäin nyt itsekin pyörittelemään mielessäni sitä, miten kaukana tai lähellä niin sanotusta villistä luonnosta ihminen onkaan, ja miksi tällaista jakoa on edes tehty.

Huomauttamisen arvoista on toki se, että toisin kuin Kaihovaara, minä en henkilökohtaisesti kaipaa syvempää luontoyhteyttä. Sori vaan, tykkään netistä, kirjoista ja sisävessasta. Sähkö on kiva juttu ja noukin mieluummin ruokani kaupan hyllyltä kuin keräilen ja metsästän sen. En halua tarpoa korvessa sääskien syötävänä ja puskaan pyllistäen yhtään enempää kuin on pakko.

Olen siis vieraantunut siitä villimmästä luonnosta ja se on minulle ihan okei, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka tuntevat toisin. Toisaalta kun näitä esseitä luin niin mieleeni tuli sekin ajatus, että enhän minä teknisesti ottaen ole vieraantunut luonnosta, koska ihminen ja ihmisen tekemät asiat ovat osa luontoa. Tämä on yksi Kaihovaaran pointeista, se että emme voi erotella ihmistä ja luontoa toisistaan.

Kiinnostava kirja siis! Suosittelen jos luontokirjallisuus ja ympäristöfilosofia yhtään kiinnostavat. Täytyy jossain välissä lukea Kaihovaaran Vieras eläin -kirjakin, se lienee yhtä mielenkiintoinen.

Kirjan tiedot:

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi

* Luonto sivuilla : Vastakohdat

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena, ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar.

Etenimme Lauran kanssa Austen-projektissamme Jane Austenin ensimmäiseen ja/tai viimeiseen kirjaan. Neito vanhassa linnassa on ensimmäinen Austenin julkaisukuntoon saama romaani, mutta se ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1817.

Tästä on tehty kaksi suomennosta, joista meillä oli luvussa Eila Pennasen vuonna 1953 tekemä. Minusta oli hieman hämäävää, että tässä käsissäni olevassa uudessa painoksessa ei sanottu suoraan, että suomennos on jo 73 vuotta vanha. Selittää ne kääsit ja leningit ja muut vanhahtavat sanat! 

Kirjasta ilmestyy tänä vuonna taas uusi painos samalla suomennoksella. En sano, että Pennasen suomennos olisi huono, koska mielellään tätä luki, mutta ehkäpä olisi aika tuoreemmalle versiolle?

Joka tapauksessa saimme nyt tämän luettua ja lopputulemana tykkäsimme kyllä! Tämä oli selvästi satiiri ja kommentoi aikansa kaunokirjallisuuden trendejä hyvinkin piikikkäästi.

17-vuotias Catherine pääsee rikkaiden naapureiden kanssa Bathiin, jossa hän löytää uusia tuttavia. Catherine tykkää goottilaisista romaaneista ja kun hän pääsee vieraisille ihan oikeaan linnaan, hänen mielikuvituksensa lähtee laukalle ja joka nurkan takana on salaperäisiä papereita ja epäilyttäviä tyyppejä.

Austen toisaalta kannustaa lukemaan ja toisaalta varoittaa ottamaan lukemaansa liian tosissaan. Viihdekirjallisuus ja kaunokirjallisuus noin yleensäkin sukupuolitetaan tässä vahvasti naisten kirjallisuudeksi, mutta toisaalta tarinamme sankari, 26-vuotias Henry Tilney myöntää lukevansa mielellään aivan yhtä dramaattisia tarinoita kuin Catherinekin.

Tykkäsinkin erityisesti siitä, miten Catherine ja Henry tuntuivat oikeasti tutustuvan toisiinsa tarinan aikana. He löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja vaikka Henry pitääkin Catherinea välillä hieman naiivina, hän ei innostu lyttäämään tätä tai tämän harrastuksia. Catherinen innokkuus tempaa välillä Henrynkin mukaansa keksimään omia tarinoitaan.

Ihan tarpeeksi draamaa löytyy elämästä muutenkin, etenkin kirjan pahisten eli Thorpen sisarusten taholta. Oli kiva lukea miten Catherine kasvaa lyhyessä ajassa huomaamaan molempien epämiellyttävyyden ja kieroilut. Hän yrittää nähdä uudet ystävänsä positiivisen kautta, mutta raja tulee lopulta vastaan hänelläkin.

Austenin huumori toimi tässä todella hyvin. Kaikkitietävä kertoja kommentoi välillä juonta ja wanhoja hywiä trooppeja tavalla, joka nauratti oikeasti.

Herra Tilney näytti yhtä kauniilta ja vilkkaalta kuin ennenkin ja puheli kiinnostuneesti muodikkaalle ja miellyttävän näköiselle nuorelle naiselle, joka nojautui hänen käsiivarteensa ja jonka Catherine heti arvasi hänen sisarekseen; siten hän enempää ajattelematta sysäsi syrjään melko hyvän tilaisuuden pitää häntä jo naimisissa olevana miehenä ja siten ikuisiksi ajoiksi menetettynä.

(s. 57)

Turha mustasukkaisuus ja väärinymmärrys vältetty!

Tämän innoittamana päätimme Lauran kanssa lukea Udolphon kunhan tässä ehdimme.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. WSOY 2023 (1. p. 1950). 300 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Northanger Abbey (1818). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna

* Lukumatka menneisyyteen : 7. Kirjan nimessä on sana, jolla viitataan historiaan tai aikaan

Virpi Vainio: Petsamon enkeli (Petsamo #01)

Suomen Jäämeren ajasta jäi jäljelle hiljaisuus, jota yhä tekee mieli tapailla sanoiksi, sillä sen aikaisilla ihmisilläkin oli omat nimensä, kotinsa, jokapäiväiset murheensa ja unelmansa.

Tämä trilogian aloittava Petsamon enkeli kiinnosti jo siksi, että se on kotimainen historiallinen romaani. Pidän niitä aina silmällä vaikken kaikkia luekaan. Lisäksi se kertoo nimensä mukaisesti Petsamosta, eli sijoittuu Lappiin. Ja sitten vielä aiheena on vähemmän tuntemani tapahtumasarja historiassa.

Tarina alkaa vuodesta 1937, jolloin petsamolainen Valeria ymmärtää tulleensa huijatuksi. Kaiken kauniin luvannut miehenpuoli katoaa Helsinkiin kuin tuhka tuuleen ja Valeria jää yksin pyöristyvän vatsansa kanssa. Samaan aikaan valtiollinen poliisi rahaa hänen isänsä kuulusteltavaksi vakoilusta syytettynä.

Tämän jälkeen hypätään pari vuotta ajassa eteenpäin ja joukkoon liittyvät taidemaalari Maija ja Jäämerelle passitettu poliisi Antti. Jälkimmäinen saa tehtäväkseen selvittää murhan ja paikallisia rajarötöstelyjä.

Mielestäni kirja hukkasi harmillisesti punaisen lankansa. Nuo petsamolaisten turhat ja perusteettomat kuulustelut olivat tragedia, jossa olisi ollut tarpeeksi tarinaa yhteen teokseen. Nyt se jää taustalle ja tuntuu välillä unohtuvan kokonaan kun tarina poukkoilee eri kertojien välillä asiasta ja paikasta toiseen.

Lupaavan alun jälkeen minun oli jotenkin vaikea keskittyä lukemaan tätä. Ehkä tarina olisi tuntunut kokonaisemmalta, jos olisin pystynyt lukemaan sen kerralla tai parilla?

Mutta, jäi näiden ihmisten kohtalo kiinnostamaan! Tykkäsin Valeriasta, joka joutui tekemään vaikeita valintoja elämässään ja päättää selvitä. Samoin Maijasta, joka haluaa pärjätä valokuvaajana ja taidemaalarina maailmassa, jossa se ei ole naiselle helppoa.

Tämän Maija osasi; elämän viemisen eteenpäin. Vaikka pää oli aivan turta, kädet tiesivät, mitä tehdä.

(s. 312)

Tässä osassa tarina päättyy sodan syttymiseen. Oli kylmäävää lukea, miten petsamolaiset jäivät yksin hirvittävään tilanteeseen. Täytynee siis lukea jatkoakin jotta selviää, miten heidän kaikkien käy.

Kirjan tiedot:

Virpi Vainio: Petsamon enkeli. WSOY 2026. 342 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 46. Trilogian ensimmäinen osa

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lappiin

Adeline Kon: Just Between Us

Tykkään katsoa taitoluistelua ja siltä pohjalta olikin sitten aivan pakko lukea tämä sateenkaareva taitoluistelusarjakuva! Menee kirjastossa nuorten aikuisten kirjallisuuteen, mutta käsittelee ihan aikuistenkin teemoja, etenkin huippu-urheilijoihin liittyviä.

Tästä tuli väistämättä mieleen Yuri on Ice, joskin trooppeja ja hahmotyyppejä on sekoitettu luovasti. En väitä, että anime olisi ollut tämän inspiraationa, mutta en myöskään epäile etteikö Kon olisi sarjaa katsonut.

Päähenkilö on Yhdysvaltoja edustava Lydia Chen, joka kiitää lajinsa huipulle raketin lailla. Häntä ei kuitenkaan jätä rauhaan ajatus Malesian Elaine Yeestä, pari vuotta vanhemmasta luistelijasta. Elainen mitalit ovat himmeämpiä, mutta hänen ohjelmansa menevät aina enemmän tunteisiin kuin Lydian omat.

Sitten Elaine siirtyykin saman valmentajana talliin ja voi ei, mitenkähän tässä käy?

Erilaisten, keskenään risteävien etuoikeuksien ja sortavien rakenteiden viidakko on yksi tarinan taustalla koko ajan kulkevista teemoista. Voit olla etuoikeutettu tai syrjitty yhdellä akselilla, ja toisella asia on juuri päin vastoin. Hahmot ovat nuoria ja hapuilevat vielä sen kanssa, missä asiassa he uskaltavat olla rohkeasti oma itsensä.

Eniten tässä kuitenkin keskitytään Lydiaan ja siihen, mitä taitoluistelu hänelle merkitsee. Hän on valtavien paineiden alla, mutta toisaalta tietää olevansa tarpeeksi erinomainen vastatakseen niihin.

Lydia.

Hänen koko elämänsä rakentuu taitoluistelulle eikä tilaa ole ollut millekään muulle. Elainessa hän näkee teknisiltä taidoiltaan heikomman, mutta samaan aikaan todella taitavan ja täydempää elämää elävän kilpailijan.

Lydia ei ollut kovin kiva, mutta hän oli ymmärrettävä ja kiinnostava. Millaista on omistaa koko elämänsä lajille, jossa on oltava kaikin tavoin täydellinen menestyäkseen? Vai haittaako pieni epätäydellisyys sittenkään?

Tykkäsin tarinasta ja myös kirjan piirrostyylistä. Etenkin taitoluistelukohtaukset tuntuivat lennokkailta ja näyttivät siltä, että Kon todellakin tietää, mitä piirtää. Suurin osa piirroksista on mustavalkoisia ja niissä on käytetty harvakseltaan keltaista tehostevärinä.

Kirjan tiedot:

Adeline Kon: Just Between Us. Dial Books 2026. 310 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Pian tulisi liian kuuma.

Etsin täsmäkirjaa lukuhaasteeseen ja törmäsin tähän vuonna 1962 ilmestyneeseen dystopiaan. Lähtökohta oli sen verran kiinnostava ja jopa ajankohtainen, että lukaisin tämän vaikka tuoreempiakin vaihtoehtoja olisi varmasti löytynyt.

Vähän iski kiinnostus kyllä omaan nilkkaan, koska ei tämä loppujen lopuksi mitenkään hyvä ollut. Kirja oli todellakin aikansa tuote ja heittäytyi välillä suorastaan puistattavan rasistiseksi.

Tarinassa ollaan tulevaisuuden maailmassa, jossa vesi ja lämpötila ovat nousseet hurjasti ja ilmaston puolesta ollaan lähestymässä mesotsooista maailmankautta.

(Tässä vaiheessa kirjaa googlasin mesotsooisen maailmankauden ja jouduin hetkeksi harhapoluille dinsosaurusten maailmaan. Aina yhtä kiehtovaa!)

Päähenkilö biologi Kerans kuuluu retkikuntaan, joka harhailee vielä Lontoon korkeudella. Tarkoitus on jatkaa matkaa napapiirin yläpuolelle, koska ihmiskunnan rippeet elävät arktisilla alueilla. Kerans ja osa retkikuntaa alkavat kuitenkin nähdä outoja unia, joiden johdosta hän ei haluakaan lähteä laguuniverkostoksi muuttuneesta kaupungista.

Ja tämä maailma oli oikeasti kiinnostava kaikessa vaarallisessa villiydessään. Se mainitsemani ajankohtaisuus liittyy tietenkin ilmastonmuutokseen, jonka seuraukset on tässä viety äärimmilleen.

Auringon kiekko ei ollut enää selväpiirteisen pyöreä, vaan leveä, kaiken aikaa kasvava soikio, joka levittäytyi itäisen taivaanrannan ylle kuin jättimäinen tulipallo ja heijastui laguunin kuolleesta, lyijynharmaasta pinnasta muuttaen sen kirkkaaksi kuparikilveksi. Keskipäivällä, johon oli aikaa vajaat neljä tuntia, vesi näyttäisi jo palavan.

(s. 7)

Scifimpää oli se, miten tarinassa käsitellään ihmisen suhdetta menneisyyteen ja luontoon. Tämä oli aika sekavaa settiä ja lopputulema oli se, että ihmisellä on tässä jonkinlainen solutason biologinen muisti, joka alkaa nyt soitella kelloja Keransin mielessä. Mesotsooisesta kaudesta sinä olet tullut ja sinne sinä olet palaava jne.

Tarina itsessään oli aika tylsä, koska se pyöri niin paljon tuollaisten pohdintojen ympärillä. Seikkailupuoli ei kiinnostanut siksikään, että se tosiaan sisälsi hyvin paljon rasistisia kuvauksia. Lisäksi tarinassa on vain yksi nainen, joka on tietenkin loppujen lopuksi neito pulassa.

En oikeastaan suosittelisi tätä, koska rasismi on tässä niin törkeää, mutta jotenkin tuo villi maailma kuitenkin jäi pyörimään mieleeni kiinnostavana mitä jossitteluna. 

Kirjan tiedot:

J. G. Ballard: Uponnut maailma. Jalava 2011. 176 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World (1962). Suomennos: Mika Renvall.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : Luonto ottaa vallan