Ann-Christin Antell: Kätketty tähti (Adelin tyttäret #02)

Mustat kuomuvaunut vyöryivät mutkaisella maantiellä, joka halkoi lounaissuomalaista viljelymaisemaa.

Joskus nyt vain käy niin, että viihdekirja jättää lopussa kurjan olon. Tämä Kätketty tähti oli harmillisesti minulle sellainen kirja. Ei vain siksi, miten Thyralle tässä käy, vaan siksi, miten hänen sisarelleen Lilylle on käynyt.

Sarjan ensimmäisessä osassa seurattiin taiteilijan urasta haaveilevaa Lilyä, joka löytää rinnalleen taiteilijapuolison. Tässä osassa ollaan vuotta myöhemmin vuodessa 1912 ja pääosassa on isosisko Thyra, jonka intohimona ovat matematiikka ja tähtitiede. Thyra ja pikkusisko Kitty viettävät kesän kärttyisen isoäidin kartanossa Kuusistossa, jossa jokainen tuntuu tietävän enemmän tyttöjen äidistä kuin he itse. Eiköhän naapurikartanosta löydykin komea paroni, ja tässä käy juuri niin kuin voi arvatakin.

Nyt seuraa sitten juonipaljastuksia.

Ei riitä, että Thyran suuri unelma tähtitieteen opinnoista musertuu. Käy myös ilmi, että Lilyn haaveet ovat jääneet taloudenhoidon ja siippansa kunnianhimon alle. En jaksanut olla rakkauden ja romanttisen onnellisen lopun puolella, kun kahden nuoren naisen tulevaisuuden toiveet murskattiin noin vain.

Käsittääkseni sarjassa on jäljellä vielä yksi kirja. Jos Kitty joutuu luopumaan kiinnostuksestaan luonnontieteeseen jonkun miehenpuolen vuoksi (Niclas, veikkaan tämän kirjan perusteella), revin ehkä pelihousuni.

Jos kuitenkin unohdetaan kirjan lopun aiheuttama valtava pettymys, tämä oli kokonaisuutena oikein hyvää ajankuvaa. 

Kirkon jälkeen maisema laajeni laajoille pelloille ja rantaniityille, joiden takana välkkyi sinivihreä merenlahti. Vilja oli vaaleanvihreällä oraalla ja notkossa erottui lampaita laiduntamassa valkoisina läikkinä vehreän ruohon seassa. Torpparien turvekattoisia hirsimökkejä näkyi siellä täällä. Läheisessä metsikössä lapset taittelivat oksia ja keräsivät kerppuja lampaille.

(s. 13)

Tykkäsin etenkin luonnon kuvauksesta ja siitä, miten näppärästi tarinaan saatiin ujutettua spiritismi-istunto. Ouija-laudat ja muut henkimaailman hommat olivat kovin muodikkaita tuohon aikaan, ja tarinassa siihen osallistuivat juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat aivan varmasti osallistuneet siihen myös oikeassa elämässä.

Tykkäsin myös Thyrasta ja ehkäpä siksi tuo tarinan loppu olikin niin kiukuttava. Hän tuntuu olevan autismin kirjolla oleva henkilö, jolle matematiikan kaunis logiikka tuo helpotusta joskus hämmentäviin ihmissuhteisiin. Hän oli uskottavasti kiinnostunut sekä tähtitieteestä että puutarhanhoidosta, joihin molempiin saattoi soveltaa matematiikkaa.

Kyllä nyt harmittaa ettei hän saanutkaan sitä, mitä halusi, vaan joutui tyytymään pahuksen paroniin. Romantiikaltakin olisi toivonut hieman enemmän kuin noin viisi pinnallista keskustelua, joiden aikana he eivät tutustuneet toisiinsa ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus 2026. 344 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa on kissa tai koira

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu

“Voitko kuvailla oireitasi?”

Luen harvoin kauhua, mutta tähän tartuin Hesarissa olleen arvostelun vuoksi. Mikäli oikein muistan, siinä mainittiin nimenomaan uupumuksen ja oman kehon vierauden tunnun kuvailun tehneen vaikutuksen.

Eikäpä se arvostelu väärässä ollutkaan. Tykkäsin tässä erityisesti noista samoista asioista.

Mutta ensin sisältövaroitus: tässä on väkivaltaa kissoja kohtaan. Yksityiskohtaisempi kuvailu on ainoastaan yhdellä sivulla, tai ainakin oletan sitä olleen. Jätin kyseisen sivun lukematta, koska aihe on minulle niin vastenmielinen lukea. Kyseinen sivu oli onneksi helppo skipata ja sen lähestymisen suorastaan tunsi.

Tarinassa Iðunn on pitkistä yöunistaan huolimatta aamuisin hirvittävän väsynyt. Lisäksi hänen kehossaan on mustelmia, joita hän ei muista saaneensa. Lääkäriltä on vaikea saada apua, koska verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa. Iðunn alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ennen kuin hankkii askelmittarin, joka todistaa hänen kävelevän kymmeniä tuhansia askeleita yön aikana. Miksi?

Mikään ei ole pahempaa kuin elää selittämättömien oireiden kanssa. Tuntea, että jokin on todella pahasti pielessä. Tietää, että jokin on todella pahasti pielessä, mutta kokeissa ei näy mitään, ja sitä huomaa, että lääkärin mielestä olet keksinyt koko jutun.

(s. 17)

Iðunnin turruttavaa väsymystä kuvataan tosiaan hyvin, samoin hänen heräävään kauhuaan omaa itseään kohtaan. Mitä hänen mielensä ja kehonsa tekevät öisin? Lopulta hän tuntuu olevan vieras omassa kehossaan ja herääminen hirvittää, koska ikinä ei voi tietää, onko keho mudan vai veren tahrima.

Arjen kuvauksen lomassa ruuvi kiristyy, mutta harmillisesti se löysää ihan tarinan lopussa. En oikein pitänyt siitä, miten avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi loppu lopulta jäi. Se ei varsinaisesti yllättänyt eikä tuntunut kovin tyydyttävältäkään.

Tykkäsin kuitenkin kirjasta kokonaisuutena! Se oli myös nopea lukea, koska sivuja ei niin paljoa ole ja luvut ovat lyhyitä, joskus vain yksi rivi sivulla.

Kirjan tiedot:

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu. Haamu 2026. 178 sivua.

Islanninkielinen alkuteos: Myrkrið milli stjarnanna (2021). Suomennos Eeva-Kaisa Suhonen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 35. Kirjassa on lyhyet luvut

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjailija on kotoisin Pohjoismaista

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään: polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Ettekö te koskaan väsy pyöräilemään?

Olen aivan varmasti lukenut Tuija Kauppiselta hänen tätä kirjaa edeltävän teoksensa Joutilaita kilometrejä, joka kertoo Tuijan ja hänen siippansa Ilkan pyöräilymatkasta Etelä-Amerikasta. En kuitenkaan löydä tästä itseltäni mitään todisteita: ei ole luettujen listalla eikä blogissa eikä missään. Elämän suuria mysteereitä…

Joka tapauksessa sen kirjan perusteella tartuin tähän uudempaan, jossa pariskunta pyöräilee Japanissa ja Etelä-Koreassa. Minusta ei ikinä olisi tällaisiin extreme-suorituksiin enkä edes juuri pidä matkustamisesta, mutta tykkään lukea muiden reissukokemuksista.

Pyörillä päästään keskittyy paitsi alla rullaaviin kilometreihin myös länsimaiseen näkökulmaan etenkin japanilaisesta kulttuurista. Kirja tuntui hieman toisteiselta, koska pyöräilyrutiinien ohella kuvaillaan paljon erilaisia ruokia, onsen-käyntejä ja japanilaista kohteliaisuutta. Kirjasta sai hyvän kuvan siitä, millaista pyöräretkeily Japanissa on. Turvallista, mutta pyöräteiden kunto jättää toivomisen varaa.

Rutiini on pyörämatkailijalle kuin pehmonalle lapselle. Tuttu ja turvallinen kiinnekohta arjessa, jonka muut osaset ovat koko ajan liikkeessä.

(s. 120)

Tämä rutiinien rakastaminen toki selittää tuota toisteisuutta. Pyörämatka on ollut erinomaisen onnistunut, jos sen aikana ei ole tullut vastaan suuria yllätyksiä!

Etelä-Koreassa ollaan vähemmän aikaa ja kokemus on siellä erilainen eikä selvästikään niin mukava. Kaupunkipyöräily on vaikeampaa, ruoka välillä vähintäänkin omituista eivätkä korealaisten käytöstavat ole yhtä miellyttävät kuin japanilaisten. Pariskunnan some-tilillä syntyi kuulemma ihan kiistaa asiasta kun he erehtyivät vertailemaan kahta eri maata keskenään.

Kokonaisuutena kirja oli kiinnostava ja nopealukuinen. Veikkaan, että olisin pitänyt siitä vielä enemmän jos Japani olisi minulle uudempi tuttavuus. Plussana kansiaukeamien kartta ja kirjan lopusta löytyvä lista tavaroista, jotka pariskunta oli pakannut mukaansa. Sieltä löytynee vinkkejä omia pyöräretkiään suunnitteleville.

Kirjan tiedot:

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään: polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa. Kirjapaja 2026. 204 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 25. Matkakertomus

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3

Olen lukenut aikoja sitten Robin Hobbin Näkijän taru- ja Lordi Kultainen -trilogiat. Uudempaa Narri ja näkijä -trilogiaa olen vältellyt, koska tiedän miten se päättyy ja ainakaan toistaiseksi en ole halunnut lukea sitä. Vastikään suomennetut Elolaivat eivät myöskään ole vielä herättäneet sen suurempia lukuhaluja, mutta nyt pääsin palaamaan samaan maailmaan sarjakuvien myötä.

Koko saagan aloittavasta Salamurhaajan oppipojasta on nimittäin tehty sarjakuvat, jotka on kerätty kolmeen kovakantiseen albumiin. Vaikka varasinkin nämä heti, myönnän tehneeni sen vain uteliaisuudesta. Nämä kansikuvat kun ovat niin mitäänsanomattomia ja ankean näköisiä, että ne eivät itsessään herättäneet kiinnostusta.

En oikein ymmärrä, miksi ne on näille edes valittu. Kansikuvien tekijä on nimittäin eri henkilö kuin varsinaisen tarinan kuvittaja (Ryan Kelly), ja kuvituksesta tykkäsin kyllä. Otapa näistäkin kustantajan aivoituksista selvää.

Mutta, itse tarina on taivutettu mielestäni hyvin ja toimivasti sarjakuvaksi. Kruununperijän äpäräpojan pelkkä olemassaolo pyöräyttää Kuuden Herttuakunnan perimysjärjestyksen ja sisäpolitiikan uusiksi. Fitz kasvaa ensin tallissa ja sitten linnassa kuninkaallisen salamurhaajan opissa. Häneen iskostetaan ehdoton uskollisuus sukulinjaansa kohtaan ja välillä se on kovalla koetuksella.

Burrich ja Fitz.

Tarina oli tuttu, mutta en sentään muistanut siitä aivan kaikkea. Sen muistin kyllä, että koko saagaa värittävät ja oikeastaan kantavat Fitz-paran loputtomat kärsimykset. Tunnelin päässä oleva valo on aina vastaantuleva juna ja jokainen pieni onnen murunen on ripoteltu kurjuuskakun päälle.

Niin on heti sarjan alussakin. Yksin tässä osassa on esimerkiksi raakaa fyysistä väkivaltaa, koska taikuuden opettaja on armoton sadisti. Eikä Fitz suinkaan ole ainoa kärsijä, vaan tuskaa on jaettu esimerkiksi hänen isähahmolleen tallimestari Burrichille ja kuninkaan Narrille, jos kohta hän säästyy nimenomaan tässä tarinan osassa suurimmilta ongelmilta. Jatko-osissa niitä sitten riittääkin.

Kokonaisuutena Fitzin elämä on siis varsinainen synkistelyn kulkue, mutta tarinana se kuitenkin toimii oikein hyvin. Samoin tämä sarjakuvaversio on mielestäni hyvin tehty ja tiivistetty alkuperäisestä romaanista. Lukiessa ei tuntunut ollenkaan siltä, että jotain puuttuisi, vaikka aivan kaikkea ei varmasti ole saatu mahdutettua mukaan.

Eli näiden tapauksessa kannattaa tosiaan katsoa kirjan sisään eikä tehdä päätelmiä kuvituksesta kansien perusteella. Ehkäpä ne kertovat tunnelmaltaan vähän Fitzin elämän ankeudesta, mutta eivät näytä ollenkaan siltä, miltä itse sarjakuva näyttää.

Kirjan tiedot:

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3. HarperVoyager 2024 & Dark Horse Books 2025. 144 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

Huhtikooste

Luonto sivuilla -lukuhaaste päättyi. Piti etsiä muutama täsmäkirja, mutta sain kuitenkin koko bingoruudukon täyteen melko vaivattomasti. Haastekoonti on täällä.

Yksi niistä täsmäkirjoista olikin sitten huhtikuun paras kirja, nimittäin Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Hyviä ja ajatuksia herättäviä esseitä ihmisen suhteesta luontoon.

Tällä hetkellä luen Robin Hobbin Salamurhaajan pojan sarjakuva-versiota. Luin Näkijän tarun aikoja sitten ja sarjakuva kiinnosti heti kun sen hoksasin. Assassin's Apprentice on pilkottu kolmeen ohuehkoon albumiin ja vaikuttaa lupaavalta.

Luetut

Natori Sawako: Kirja, jota etsit
Neljä kotoilevaa tarinaa pienestä kirjakaupasta.

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjoissa
Hieno tarina 1600-luvun alun Lyypekistä.

Tom King, Bilquis Evely & Matheus Lopes: Supergirl: Woman of Tomorrow
Yllättävän synkkä ja kyyninen supersankarisarjakuva.

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa
Kiinnostava kuvaus duunarityöstä Kiinassa.

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Villi dystooppinen maailma oli kiinnostava, rasismi veti koko tarinan alas.

Adeline Kon: Just Between Us

Sateenkaareva sarjakuva huipputason taitoluistelijasta.

Virpi Vainio: Petsamon enkeli

Kiinnostava lähtökohta, mutta punainen lanka tuntui välillä menevän hukkaan.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Hauska satiiri kaunokirjallisuuden vaaroista.

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Ajatuksia herättävä esseekokoelma ihmisestä ja luonnosta.

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Kiinnostava kirja eläinten kielestä ja sen ymmärtämisestä.

Haastekoonti: Luonto sivuilla

Luonto sivuilla -haaste päättyy tänään ja myönnän, että sen kanssa tuli hieman kiire. Mutta, sain kuitenkin koko bingoruudukon täyteen, joten hyvin se meni. 

Kiitos taas kivasta haasteesta, @musteen.jaljet!

Suurin osa haastekohdista täyttyi itsestään, mutta kolmeen viimeiseen (luonto ottaa vallan, vastakohdat ja luontoääni) piti etsiä täsmäkirja. Eipä se sinänsä haitannut, koska siksi löysin Riikka Kaihovaaran mainion esseekokoelman Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Epäilen olisinko tarttunut siihen ihan muuten vain, mutta pidinkin siitä sitten todella paljon. 

Jäin itse asiassa miettimään Kaihovaaran ja Eva Meijerin kirjojen jälkeen, että olen näköjään tipahtanut vahingossa tietokirjakelkasta. En oikein tiedä miksi luen niitä niin vähän, mutta ehkäpä pitäisi tehdä pieni tietoinen ryhtiliike sen suhteen.

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat:

Rinnakkaiselo: Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands

Kirjan nimessä on luontosana: Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

Jonkin uuden syntyminen: Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird

Kosketuksissa luonnon kanssa: Nicola Griffith: Ammonite

Lempi vuodenaikasi: Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café

Vapaus: Peter Brown: The Wild Robot Escapes

Toivo: Peter Brown: The Wild Robot Protects

Rauha: Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään

Melankolia: Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä

Horoskooppisi elementti (maa): Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes

Luonnon mahti: Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

Parantava voima: Celia Rees: Noitalapsi

Luontosuhde: Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings

Luonto ottaa vallan: J. G. Ballard: Uponnut maailma

Vastakohdat: Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Luontoääni: Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Jos olemme onnekkaita, saatamme kohdata eläimen, joka haluaa puhua kanssamme.

Luin tämän viimeisenä täsmäkirjana Luonto sivuilla -haasteeseen, mutta en sentään vetänyt tätä ihan hatusta. Muistan pyöritelleeni tätä käsissäni suomennoksen ilmestyessä ja ajatelleeni, että pitääpä joskus lukea tämäkin. Eihän siihen mennyt kuin sellaiset kahdeksen vuotta. Niin se aika vierii.

Mietinkin lukiessani, että onkohan kirjan sisältö ehtinyt vanheta joiltain osin. Ei tietenkään niiltä vielä aiemmille ajoille sijoittuvilta osuuksilta, joista Meijer kertoo, vaan hänen spekuloinneistaan. Hän mainitsee monien tutkimuslinjojen olevan alkutekijöissään vai vielä vailla varmoja tuloksia, ja minua jäi kiinnostamaan se, miten niiden kanssa on käynyt.

Kirjan aihe kun on niin kiinnostava, nimittäin eläinten kieli. Meijerin ote aiheeseen oli jossain määrin kielifilosofinen ja se tuntui etenkin viimeisessä pääluvussa aika raskaalta. Mutta ennen sitä kirja ja teksti pitivät kyllä mielenkiintoa yllä kertomalla eläinten kommunikoinnista sekä keskenään että ihmisen kanssa.

(Aivan, ihminen on eläin ja kirjassa sanotaankin, että sanaa eläin käytetään siinä merkityksessä kuin ihminen jaottelun useimmiten tekee.)

Jos jostain koko eläinten kielten tutkimusta tämän jälkeen kritisoisin, niin ihmiskeskeisyydestä. Tässä tulee erinomaisen selväksi se, että jos eläin ei opi ymmärtämään ihmistä ihmisen ehdoilla, se katsotaan usein tyhmäksi. Ikään kuin lajien sisäisellä kommunikoinnilla ei olisi mitään väliä, tai eläimen yrityksillä ottaa kontaktia ihmisiin itselleen luontaisella tavalla.

Kirja meni välillä hyvin synkillekin vesille kun Meijer kuvaa, miten julmilla tavoilla ihmiset ovat vääntäneet eläinparkoja väkisin omiin normeihinsa.

Lopputulemana oli kuitenkin uteliaisuuteni herättänyt kirja, joka sai pohtimaan sitä, miten itse kommunikoin eläinten kanssa. Minulle ovat aina olleet tutuimpia kissat, jotka jäävät tässä kirjassa muun muassa koirien varjoon.

Kun eläimen tuntee hyvin, sitä pystyy usein ymmärtämään erittäin hyvin, todennäköisesti jopa paremmin kuin aivan toisenlaisesta kulttuurista tulevaa ihmistä.

(s. 16)

Kirjan tiedot:

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli. Art House 2018. 214 sivua.

Hollanninkielinen alkuteos: Dierentalen (2016). Suomennos Mari Janatuinen.

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Luontoääni