R.S. Burnett: Whiteout

This is the Wartime Broadcasting Service from the BBC in London.

Mikäpä sen rattoisampaa kuin lukea tarina selviytymisestä ääriolosuhteissa. Tykkään näistä sekä faktana että fiktiona, joten R.S. Burnettin Whiteout kuulosti lupaavalta.

Tarinan alussa brittiläinen jäätikkötutkija Rachael on yksin Antarktiksella. Radiosta toistuu BBC:n tiedotus alkaneesta ydinsodasta, mutta muuta elämää ei jäätiköltä löydy. Rachael päättää lähteä uhkarohkeasti kohti isompaa tukikohtaa katsomaan, onko hän tosiaan yksin maailmassa.

Rachaelin tarpomista jäätiköllä ja lumimyrskyssä oli kiva ja jännittävääkin lukea tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei voinut kuin todeta, että hän on ilmeisesti jotain sukua Hannu Hanhelle, niin uskomattoman hyvä onni hänellä oli.

Tällaisissa tarinoissa tykkään enemmän siitä, että vaikeuksista selvitään voittoon nokkeluudella. Oli tässä sitäkin, mutta silti suurimmat vastoinkäymiset ratkesivat harmillisesti silkalla hyvällä tuurilla.

En myöskään oikein tykännyt “yllättävästä” juonenkäänteestä, jonka näki tulevan kilometrin päästä. Ja kaiken lisäksi en oikein jaksa sitä, miten nainen on jonkun mielestä (itsensä, puolisonsa) heti huono äiti kun valitsee työn kotiäitiyden sijaan. Rachaelin siippa olisi joutanut roskiin.

Mutta! Se mistä yllätyin ja suorastaan pidin oli se, miten avoimen kriittinen tämä kirja oli Yhdysvaltojen nykyistä ilmastopolitiikkaa kohtaan. Oikeastaan politiikkaa ylipäätään, mutta ilmastonmuutoksen ja lähestyvän, USA:n aiheuttaman jäätikkökriisin vuoksi Rachael Antartiksella on.

Burnett suomii USA:n ja etenkin sen presidentin välinpitämättömyyttä ja ahneutta oikein antaumuksella. Koska olen samaa mieltä hänen kanssaan, tätä oli suorastaan ilahduttavaa lukea.

Kirjan tiedot:

R.S. Burnett: Whiteout | HarperCollins 2025 | 278 sivua | Kirjastosta

David Eddings: Tamulin taru

Keisarilliselle neuvostolle oli käynyt tässä vaiheessa ilmeisen selväksi, että valtakuntaa uhkasi mitä vakavin vaara - vaara, jonka vaatimuksiin hänen keisarillisen majesteettinsa hallitus kykenisi vain perin puutteellisessa määrin vastaamaan.

En sitten malttanut mieltäni vaan päätin lukea Tamulin tarun heti Eleniumin jälkeen. Samat tutut hahmot, samalla kaavalla toimiva juoni, sama tuttu Eddingsin huumori ja ihan samalla tavalla luin nämäkin tiiliskivet todella nopeasti.

Trilogia alkaa Tulikupoleista, jossa naapurimantereen keisari pyytää Sparhawkia visiitille vilkaisemaan yliluonnolliselta vaikuttavaa ongelmaa. Keisarin tunteita säästääkseen Sparhawk ei lähde matkaan yksin, vaan reissu naamioidaan koko perheen valtiovierailuksi.

Melkein koko kirja kuluu siihen, että retkikunta taivaltaa Eosian mantereelta Tamulin pääkaupunkiin. Eipä haitannut, siihen mahtui jos jonkinlaista sivujuonta ja kummallisia kohtaamisia.

Hohtavaisissa lähetään noutamaan Bhelliomia ja piipahdetaan niiden hohtavaisten luona. Tässä kirjassa on koko kuuden kirjan sarjan ylivoimaisesti puuduttavin kohtaus, jossa selostetaan pitkään ja hartaasti sitä, millainen takapiru Sparhawkin selän takana on vuosikymmeniä häärinyt. 

Ja sitten Salattu kaupunki päättää reissaamisen astetta eksoottisempaan matkakohteeseen, jonne pyrkivät suunnilleen kaikki kahden mantereen silmäätekevät. Minusta tarina hajosi tässä aika pahasti, koska Sparhawk ei enää riittänyt kertojaksi. Näkökulma hyppeli koko ajan eri hahmojen välillä, koska tähän salattuun kaupunkiin tosiaan pyrkivät kaikki kynnelle kykenevät.

Eipä silti, kirjassa oli kyllä ihan suosikkitiimiytymisiäni. Ulathin, Tynianin ja heidän peikkoystävänsä keskustelut viihdyttivät aina, ja tykkäsin myös Beritin ja Khaladin harharetkistä. Pidin myös siitä, että Ehlanasta tuli yksi kertojista ja että naiset saivat muutenkin merkittävämpiä rooleja. Aphraelista en siltikään pitänyt, siinä sitten on rasittava jumaluus.

Ja ihan erityisesti pitää mainita pitkät naiset! Kirjasomessa on keskusteltu romanttisten tarinoiden piiiitkistä mieshahmoista ja tässäpä on sitten sille vähän vastakohtaa. Kaikki ataanien soturikansaan kuuluvat ovat sukupuoleen katsomatta noin parimetrisiä. Sparhawkin joukkoon kuuluva Mirtai on siis sellaiset 20-30 senttiä korviaan myöten rakastunutta, toiseen kansaan kuuluvaa sulhoaan pitempi.

Lopputulemana tykkäsin tästäkin sarjasta ja viihdyin sen parissa vallan mainiosti. Oli erityisen mukavaa lukea sankareista, jotka ovat jo keski-iän paremmalla puolella. Milloin kolottaa selkä, milloin rasittavat varhaiset aamut, milloin sitä vain olisi mieluummin kotona perheensä kanssa kuin juoksentelisi ympäri mannerta pelastamassa maailmaa.

Kirjojen tiedot:

David Eddings: Tulikupolit, Hohtavaiset & Salattu kaupunki | Karisto 1997 | 619, 640 & 639 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkieliset alkuteokset: The Domes of Fire (1992), The Shining Ones (1993) & The Hidden City (1994) | Suomennokset: Pasi Punnonen

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Monta päähenkilöä & Ennustus

David Eddings: Eleniumin taru

Aikojen aamunkoitteessa, kauan ennen kuin Styricumin heimon kantaisät rahjustivat kyyryssä selin, turkiksiin kietoutuneina ja nuijia puristaen alas Zemochin vuorilta ja metsistä aina keskisen Eosian tasangoille, asusti luolassa syvällä pohjoisen Thalesian ikilumien alla kääpiökasvuinen ja muotopuoli peikko nimeltä Ghwerig.

Sanoinkin tuossa jo aiemmin, että @olipakerrankirja innosti tarttumaan uudelleen David Eddingsiin. Aina voi syyttää toisia lukujonon kasvamisesta!

Eddingsin kirjat olivat teiniminälleni portti fantasiakirjallisuuteen heti Dragonlance-kirjojen jälkeen. Dragonlanceista ei koskaan tullut suosikkejani, mutta Eddingsin Garion- ja Sparhawk -sarjoista tuli. Ne löytyvät omasta hyllystäni ja olen aina silloin tällöin lukenut niistä valittuja paloja. Koko sarjojen uusintaluvusta on kuitenkin piiiitkä aika, joten muistikuvat eivät olleet enää kovin tarkkoja.

Toisin kuin noissa Garion-kirjoissa, Sparhawkeissa päähenkilöt ovat aikuisia, useimmat vähintäänkin keski-ikäisiä. Nämä eivät ole sellaisia nuoren pojan kasvutarinoita kuin Belgarionin taru on, vaan enemmänkin Mallorean-tyyppisiä kaveriporukan miekka ja magia vaelluksia.

Eleniumin taru -sarja alkaa, kun Sir Sparhawk palaa maanpaosta huomatakseen, että hänen nuori kuningattarensa on kuolemaisillaan. Timanttivaltaistuimessa säntäillään pitkin ja poikin mannerta selvittämässä, millä Ehlanan voisi pelastaa. Rubiiniritarissa säntäily jatkuu ja Sparhawkin sekalaisen seurakunnan tähtäimessä on legendaarinen Bhelliom, jonka edessä vapisevat niin kuolevaiset kuin jumalatkin. Trilogian päättää Safiiriruusu, jossa syvennytään kirkon politiikkaan ja lähdetään jumaljahtiin.

Näissä kirjoissa vietetään rutkasti aikaa hevosten selässä Sparhawkin ja kumppaneiden kiitäessä valtakunnasta toiseen. Eri asioiden etsiminen onkin näppärä keino esitellä Eosian mannerta ja valtakuntia, joiden kansat toistavat meidän maailmastamme nostettuja kliseitä ja stereotypioita. Pohjoisen thalesialaiset ovat viikinkejä, peloi-kansa mongoleja jne. Näiden kansojen parissa ei myöskään paljon individualisteja ole, vaan kaikki ovat tyypillisiä eleenejä ja tyypillisiä styrikkejä ja tyypillisiä muita heimoja.

Kansojen kuvauksissa ja etenkin naishahmoissa olisi ollut paljonkin toivomisen varaa, mutta täytyy kyllä sanoa, että minulle nämä olivat edelleen aivan erinomaisen luettavia kirjoja. Tiiliskivimäisyydestään huolimatta luin nämä nopeasti ja suorastaan ahmimalla. Tarina rullasi eteen päin kuin juna ja käytännössä kaikkien harrastama nokkela sanailu nauratti kerran jos toisenkin.

Safiiriruususta oli jo ennestään jäänyt mieleeni fantasiapaavin valinta. Tällaista uskonnollista politikointia, selkään puukottamista ja kieroilua näkee harvemmin etenkään fantasiakirjallisuudessa. Kirkonmiesten ahneutta ja pikkumaisuutta kuvataan piikikkäästi, ja ääntenlaskennasta saatiin aikaan jännitysnäytelmiä.

Muistin myös sen, että en ole koskaan suuremmin pitänyt jumalatar Aphraelista ja se piti paikkansa tälläkin kertaa. Rasittava tenava, ja se mitä hän teki lopussa Sparhawkille ja Ehlanalle olisi jo sopinut kauhukirjaankin.

En myöskään innostunut tuosta Sparhawkin ja Ehlanan romanssista. Muistaakseni se kuitenkin toimi jatko-osissa eli Tamulin taru -trilogiassa. Kieltämättä nyt houkuttaisi lukea myös se!

Kirjan tiedot:

David Eddings: Timanttivaltaistuin, Rubiiniritari & Safiiriruusu | Karisto 1996 | 503, 456 & 67 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkieliset alkuteokset: The Diamond Throne (1989), The Ruby Knight (1990) & The Sapphire Rose (1991) | Suomennokset: Pasi Punnonen

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Kirja, jonka luet uudelleen, Joku säilyttää salaisuutta & Monarkia

Fred Fordham & Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea

Kirjatunnustus: minä ja Ursula K. Le Guin emme vain sovi yhteen. Olen yrittänyt lukea häneltä yhtä sun toista, mutta kun ei nappaa niin ei vain nappaa.

Siksipä odotin tämän sarjakuvan lukemista. Viimeinkin voisin sivistää itseäni fantasiaklassikolla! Odotukset olivat siis korkealla Fred Fordhamin A Wizard of Earthsea -mukautuksen suhteen vaikka en voikaan verrata sitä alkuperäisteokseen.

Esipuheen mukaan teksti on nostettu käytännössä kokonaan kirjasta sellaisenaan ja se toimi mielestäni hyvin sarjakuvassa. Jotain on jätetty pois, mutta sitä ei tätä lukiessa huomannut. Sitäkään ei huomannut, että osa repliikeistä on alun perin ollut niin sanottua leipätekstiä. Hyvä adaptaatio siis sen suhteen.

Tarinan nuorelle Gedille kerrotaan vuosien ajan, että hänestä tulee mahtava velho, jolla on verrattomat voimat. Ylpistyy siinä vähemmästäkin. Ged kuvittelee olevansa parempi kuin onkaan ja hupsista vain, niin sitä tuli kokeiltua vähän henkien manaamista ja laskettua vapaaksi uhkaava varjo-olento.

Sen jälkeen Ged oppii aimo annoksen nöyryyttä ja alkaa oikeasti kasvaa siksi velhoksi, joka hänestä povattiin tulevan.

Tarinassa yhdistyvät seikkailu ja Gedin kasvutarina. Sitä höystää varsin kiinnostava magiasysteemi, jossa kaikilla ja kaikella on tosinimi. Sen tietämällä asiaa voi hallita, ja velho-oppilaiden aika kuluukin rattoisasti sanastoa opetellessa.

Tarina toimii siis sarjakuvanakin, mutta!

Ja se onkin iso mutta.

Minusta on nimittäin kiva nähdä, mitä sarjakuvassa tapahtuu. Tässä en aina nähnyt. Näköjään tarvitsen kuvitukseen enemmän tumman ja vaalean kontrastia kuin tässä oli.

Suurin osa tarinasta on piirretty niin tummaksi, että en saanut siitä mitään selvää, mikä oli harmillista. Hämärät sisätilat, yöt ja myrskyt on aivan mahdollista piirtää niin, että ruutujen tapahtumat voi oikeasti nähdä hukkaamatta silti tunnelmaa!

Sai tästä sen verran selvää, että luin loppuun saakka, mutta lopputulema menee kyllä miinuksen puolelle.

Kirjan tiedot:

Fred Fordham & Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea | HarperCollins Publishers 2025 | 270 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa

* Fantastinen kesä : Taistelukohtaus

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan saarella tai veden alla

John Boyne: Kuudes mies

Junavaunussa minua vastapäätä istuu iäkäs rouva kettupuuhka harteillaan ja muisteli vuosien varrella tekemiään murhia.

John Boynen Kuudes mies kuittaa kahdesta eri lukuhaasteesta hyvin samantapaiset kohdat. Se on nimittäin 2000-luvulla kirjoitettu kirja, joka on kielletty jossain maassa. Tässä tapauksessa maa on Venäjä ja syy kieltoon on vähemmän yllättävä: kirjan sateenkaariteema.

Tarina pyörii ensimmäisen maailmansodan ja jos ei kielletyn rakkauden niin ainakin kiellettyjen tunteiden ympärillä. Kertoja, Tristan Sadler, valehteli ikänsä ja värväytyi rintamalle vain 17-vuotiaana. Siellä hän tutustui Will Bancroftiin, jonka kirjeitä hän on nyt sodan jälkeen toimittamassa tämän sisarelle.

Kirjan takakansiteksti pilaa harmillisesti yhden tarinan juonenkäänteen, joka paljastuu vasta keskellä tarinaa. Toisaalta englanninkielinen nimi The Absolutist tekee sen myös, mutta enemmän tulkinnanvaraisesti. Absolutisteja, aseistakieltäytyjiä, on nimittäin tarinassa kaksi, ja periaatteessa nimi voisi viitata heistä kumpaankin.

Mutta siis, keskiössä ovat kuitenkin Tristanin tunteet Williä kohtaan sekä sota-aikana että sen jälkeen. Hauraan suhteen tekevät monimutkaiseksi sota ja tietenkin yleinen kielteinen asenne homoseksuaalisuutta kohtaan. Kenellä on rohkeutta olla oma itsensä, sekä identiteettinsä että periaatteidensa suhteensa?

Tarina pääsi yllättämään. Se kiertelee pitkään salaisuuksien ja häpeälliseksi koettujen asioiden ympärillä. Heti alusta on toki selvää, että ei tämä(kään) rintamaromantiikka onnellisesti pääty. Se, millä tavalla onnettomasti se päättyi, oli sitten ihan toinen ja se yllättävä juttu.

Kirjan luettuani mietin, että onko kukaan kirjoittanut tällaista sota-ajan sateenkaarikirjaa, jossa olisi onnellinen loppu? Jossa molemmat selviävät hengissä sodasta ja suhde jatkuu sodan jälkeen suhtkoht onnellisena molempien pitkän elämän loppuun saakka? Jos tulee mieleen, niin vinkatkaa!

Tämä oli joka tapauksessa hyvä ja nopealukuinen kirja, jos kohta hyvin synkkä. Tristan ei myöskään ole kovinkaan miellyttävä päähenkilö, mikä oli oikeastaan ihan mukavaa vaihtelua.

Kirjan tiedot:

John Boyne: Kuudes mies | Bazar 2013 | 334 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Absolutist (2011) | Suomennos: Laura Beck

Luettu myös:

Tuntematon lukija, P. S. Rakastan kirjoja, Tarinoiden syvyydet ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

* Lukumatka menneisyyteen : 17. Kirja on tai on ollut kielletty jossain maassa

Jean-Marc Rochette: The Last Queen

Jean-Marc Rochetten sarjakuva The Last Queen menee kategoriaan “työkaveri suositteli”, ja hyvä että suositteli! Raskaasta aiheestaan huolimatta tämä oli nopeasti luettu ja todella hieno teos.

Tarina sijoittuu vuoteen 1920. Édouard Roux on loukkaantunut sodassa hirvittävällä tavalla ja olettaa viettävänsä loppuelämänsä yksin pussi päässään. Yllättäen hän saa uutta toivoa kuullessaan kuvanveistäjä Jeanne Sauvagesta. Jeanne luo kasvonsa menettäneille miehille naamioita, joiden ansioista nämä voivat taas liikkua julkisesti kauhistusta herättämättä.

Tässä oli monia hienosti kerrottuja puolia. Käväistään vähän Pariisin taitelijapiireissä, joissa vilahtaa monia tuttuja nimiä. Jeannen osa naispuolisena taiteilijana ei suinkaan ole helppo, mutta etenkin ne ihan tavalliset ihmiset arvostavat sitä, mitä hän tekee veteraanien hyväksi.

Ennen kaikkea tarinassa kuitenkin liikutaan luonnossa, Édouardin kotiseudulla. Hänellä on ollut hankala ja kiusattu lapsuus, mutta siitäkin huolimatta kotipaikka vetää aina puoleensa. Syrjäseudulla sekä Édouard että Jeanne löytävät vapauden olla niin kuin haluavat.

Pohjimmiltaan tarina onkin kaunis ja surumielinen rakkaustarina. Jeanne näkee Édouardin vamman taakse ja kumpikin ihailee toisessa hiljaista periksiantamattomuutta. Rauha, jonka he löytävät yksinkertaisesta elämästä, oikein huokuu sivuilta.

Mutta ei tämä kuitenkaan ole mikään hyvän mielen kirja. Édourdia painavat sekä sota- että lapsuusmuistot sekä etenkin se, mitä kotiseudun viimeiselle karhulle tehtiin. Kirjan nimi viittaakin viimeiseen naaraskarhuun ja myös salaisuuteen, jota Édouardin suku on suojellut lukemattomien sukupolvien ajan.

Loppu ei myöskään ollut mitenkään iloinen, mutta se tuntui tarinalle sopivalta. Oikein onnellinen loppu ei olisi tälle sopinutkaan, vaikka sitä olisin toivonutkin.

Lopputulema siis loistava sarjakuva! Pidin myös tyylistä, joka on selkeää ja vie tarinaa eteenpäin myös sanattomissa kohdissa.

Kirjan tiedot:

Jean-Marc Rochette: The Last Queen | SelfMadeHero 2024 | 238 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: La derniére reine (2022) | Englanninkielinen käännös: Edward Gauvin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 1. Kirjan alkukieli on jokin romaaninen kieli

B. B. Alston: Amari ja kurjat ihmeet

Kun Quinton kertoi, että piiloutuisimme huippusalaiseen paikkaan, kuvittelin mielessäni maanalaisen bunkkerin jossain syrjäseudulla.

Olen lukenut B. B. Alstonin Amari-sarjan kaksi edellistä osaa, joten päätin sitten lukea tämän Amari ja kurjat ihmeet -kirjankin kun se kohdalle sattui. Ilmeisesti tämän oli alun perin tarkoitus olla sarjan viimeinen osa, mutta kyllähän tämän lopussa jatkoa kovasti pedataan.

Luulenpa kuitenkin, että minun lukemiseni jää tähän. Tykkäsin ensimmäisestä osasta paljon, mutta toinen ei ollut niin mieleeni. Tämä kolmas ei harmillisesti innostanut senkään vertaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Pahikseksi paljastunut Dylan on varastanut Amarin taikuuden ja noussut taikurien johtajaksi. Amari ystävineen yrittää estää taikureita tuhoamasta koko yliluonnollista maailmaa.

Jos tykkää tapahtumatulituksesta niin tämä on oikein sopiva kirja. Itse en siitä niin innostunut, kaipaan näköjään hengähdystaukoja toimintakohtausten välissä. Uudet paikat, hahmot ja juonenkäänteet vyöryivät päälle jatkuvalla syötöllä ja siksi kokonaiskuva koko juonesta jäi minusta aika sekavaksi.

Amari oli kivasti aktiivinen toimija omassa tarinassaan eikä taikuuden puute häntä hidastanut. Kovin sopivasti tarjolla olikin taikaesineitä ja ystäviä, joiden kyvyt vastasivat aina siihen, millaista apua Amari tarvitsi.

Mutta, vaikka en sitten loppujen lopuksi oikein suosittelisikaan tarinaa juonen puolesta, minusta on kuitenkin hienoa, että se on suomennettu. Suomessa julkaistuun fantasiakirjallisuuteen sarja tuo toivottua vaihtelua siksi, että Amari perheineen on musta. Hänen kohtaamansa rasismi ja luokkajako ovat olennainen osa hänen hahmoaan.

Sitä paitsi nuorille fantasian ahmijoillehan sarja on tarkoitettu, ei tällaisille kriittisille aikuislukijoille!

Kirjan tiedot:

B. B. Alston: Amari ja kurjat ihmeet | Otava 2025 | 348 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Amari and the Despicable Wonders (2024) | Suomennos: Ilkka Rekiaro

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Osa kirjasarjaa

Esko Valtaoja: Avaruudesta

Hieman yli kaksituhatta vuotta sitten roomalainen runoilija Lucretius kirjoitti teoksen De rerum natura, suomennettu nimellä Maailmankaikkeudesta.

Esko Valtaojan Avaruudesta on piskuisesta koostaan huolimatta noin maailmankaikkeuden kokoinen. Kirja onkin tarkoitettu heille, joilla ei ole aikaa perehtyä tähtitieteeseen sen syvemmin, mutta joita se kuitenkin kiinnostaa.

En voi väittää ymmärtäneeni aivan kaikkea, mitä kirjassa sanotaan, mutta siitä huolimatta lukemisesta ei jäänyt tyhmä olo. Valtojan teksti on, no, maanläheistä. Hän kertoo, mitä maailmankaikkeudesta jo tiedetään ja spekuloi vähän sillä, mitä sieltä voisi ehkä mahdollisesti kenties löytää.

Kirja on vuodelta 2019 ja oletan vallan rohkeasti, että kuvamme maailmankaikkeudesta on terävöitynyt kuudessa vuodessa ainakin jonkin verran. Tai sitten tutkijat ovat entistä hämmentyneempiä, sekin lienee mahdollista.

Kirjassa tosiaan esitellään lyhyesti ja ytimekkäästi muun muassa universumin, galaksien, aurinkokuntien ja planeettojen syntyä. Tykkäsin eniten pyrstötähtiä käsittelevästä Eskopoika ja pyrstötähti -luvusta, enkä vain siksi, että siinä esiintyivät myös Tove Jansson ja muumit.

Pyrstötähdet nyt vain ovat kiehtovia ja muistan hyvin kun Hale-Bopp viiletti taivaankannen poikki. Toivottavasti olen vielä hengissä kun Halleyn komeetta saapuu naapurustoon vuonna 2061.

Kirjan tiedot:

Esko Valtaoja: Avaruudesta | Ursa 2019 | 158 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin

* Kohti ääretöntä : Avaruus

Al Willliamson & Archie Goodwin: Käärmemestarit

Mikä nostalgiapläjäys kirjastosta löytyikään! Al Williamsonin kuvittama ja Archie Goodwinin kirjoittama Käärmemestarit on aitoa Star Wars -sarjakuvaa suoraan 1980-luvulta.

Takakannen mukaan tähän on koottu kolme ensimmäistä sanomalehdissä vuodesta 1981 ilmestynyttä seikkailua. Tätä sarjaa ilmestyi ilmeisesti kolmen vuoden ajan eli siihen asti, että alkuperäinen elokuvatrilogia oli näytetty.

Käärmemestareissa on kolme seikkailua, jotka ovat suoraa jatkumoa toisilleen. Viidakkoseikkailusta siirrytään takaa-ajon kautta imperiumin sisäisiin kiistoihin. Luke soluttautuu Darth Vaderin rakenteilla olevaan tähtihävittäjään ja päätyy lopulta hylynryöstäjien orjaksi.

Ajallisesti tämä sijoittuu jonnekin Uuden toivon ja Imperiumin vastaiskun väliin. Hauska välitarina siis! Aivan erityisen hauskan tästä teki se, että koska Jedin paluu ei ollut ilmestynyt tätä kirjoittaessa, Luken, Leian ja Hanin pieni kolmiodraama oli vielä voimissaan. Han iskee Leiaa minkä ehtii ja Luke kihisee mustasukkaisuudesta tietämättä ihastuneensa siskoonsa.

Kokonaisuutena tämä oli nopealukuinen ja vauhdikas seikkailu, jossa oli ihan toimiva kuvitus. Hahmot tunnisti helposti ilman, että kenenkään piirteitä oli liikoja liioiteltu. Tarina jäi harmillisesti cliffhangeriin ja jatkui kaiketi seuraavassa lehdessä!

Viidakossa, viidakossa...

Kirjan tiedot:

Al Willliamson & Archie Goodwin: Käärmemestarit | Jalava 2003 | 78 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos vuodelta 1981, suomentanut llkka Äärelä

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Vapaa valinta

Topi Borg: Normaaliusrodeo

Kasvaessani haaveilin normaaliudesta samalla tavoin kuin muut haaveilivat rikastumisesta, suosituksi tulemisesta tai bileisiin pääsystä kansainvälisten vesien luksusjahdeille.

Aivan, minäkin olen katsonut Kirjolla-sarjan pari ensimmäistä kautta. Topi Borg on tuttu ennen kaikkea sarjasta ja koska hän vaikutti kovin herttaiselta henkilöltä, halusin lukea tämän omaelämäkerran.

Normaaliusrodeo kertoo siis Topin elämästä hänen omin sanoin kertomanaan. Pääpaino on siinä, millaista on olla autisti neurotyypillisten maailmassa. Arjessa selviytyminen on haastavaa, kun ympäröivä maailma tuntuu usein puhuvan aivan vierasta kieltä.

Topi kertoo elävästi kohtaamistaan haasteista ja miten on selvinnyt niistä. Joskus neurotyypillisten maailma ahdistaa ja masentaa, ja ihmisiä nyt vain on vaikea ymmärtää. Suurena tukena on ollut oma perhe, ja perheenjäsenten välinen rakkaus ja ymmärrys on selvästi kantanut häntä läpi vaikeidenkin hetkien.

Kerroin pitkäaikaistyöttömänä työhakemuksissa aina olevani autisti, koska uskoin järkkymättömästi rehellisyyden arvoon ihmiselämässä. Lopulta ymmärsin, että minut oli todennäköisesti sivuutettu autistisuuden vuoksi.

(s. 165)

Vastoinkäymisistä huolimatta kirja oli läpeensä positiivinen lukukokemus ja siitä jäi hyvä mieli. Kaikesta huolimatta Topi on todella positiivinen luonne, joka pyrkii pyyteettömästi parantamaan myös muiden mieltä ja maailmaa. Minusta oli niin kiva lukea henkilöstä, joka on oikeasti hyväsydäminen ja suvaitsevainen, ja joka nauttii elämästään. Ei kai onnen tarvitse olla sen konstikkaampaan kuin elokuvamaraton hyvässä seurassa?

Tätä oli jännä lukea myös sen vuoksi, että Topin autismi näkyy suoraan tekstissä. Oikeastaan voisi sanoa, että kirja kuulostaa täsmälleen siltä, miltä Topi kuulostaa televisiossa. Suoraviivainen, avoin ja teeskentelemätön, hieman erilaisella logiikalla rakennettua tekstiä, jota oli ilo lukea. Vähän jopa harmittaa, että en kuunnellut tätä äänikirjana, se kun on ilmeisesti Topin itsensä kertoma.

Kirjan tiedot:

Topi Borg: Normaaliusrodeo | Tammi 2025 | 320 sivua | Kirjastosta

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

- Herra piispa on kuumeessa! palveluspoika huutaa.

Tykkäsin tuossa taannoin lukemastani Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksestä. Kehujen siivittämänä päätin sitten lukea myös tämän Mikaelin kirjan.

Tiesin toki kirjan kertovan Mikael Agricolasta, mutta silti meni hetki tajuta, että Mikaelin kirja on Agricolan kirja. Sitä on niin tottunut siihen, että häneen viitataan vain sukunimellä, että pelkkä etunimi tuntui kuuluvan jollekin toiselle henkilölle. Kyseinen kirja on tässä kokoelma suomalaista kansanperinnettä.

Tarina kertoo siis Turun piispa Agricolan eli Mikaelin viimeisestä matkasta Venäjän maalle. Tsaari Iivana Julma pitäisi suostutella rauhaan kuningas Kustaa Vaasan kanssa. Mikael olisi paljon mieluummin kotona vaimonsa luona, mutta minkäs teet kun käsky käy.

Samaan aikaan Turussa kyseinen vaimo Birgitta joutuu pulaan. Hän tulee lukeneeksi ääneen loitsun tuosta mainitusta Mikaelin kirjasta. Kunniallisen vaimon maine uhkaa mennä palvelijoiden juorutessa, ja lopulta sitä seistäänkin käräjillä.

Näistä kahdesta näkökulmasta pidin enemmän Birgitasta, koska se oli jo lähtökohdiltaan yllättävämpi. Tiesinhän minä, ettei Mikael palaa matkaltaan, mutta miten käy Birgitalle?

Kertojat kuitenkin täydensivät toisiaan hyvin ja piirsivät värikkään kuvan 1500-luvun puolesta välistä. Mikaelin kautta vilkaistaan räjähdysherkkää poliittista tilannetta ja kuvataan venäläisten suomalaisiin talonpoikiin kohdistamia julmuuksia. Reissuun pakotettu Mikael on kovin kitkerä kohtalostaan ja huomaa kyllä sekä oman että vastapuolen naurettavuudet.

Oli sääli, ettei piispan takapuolta ollut valmistettu sen laadukkaammasta aineesta kuin muidenkaan, pikemmin päinvastoin. Vaikka vaunuissa oli pehmusteet, se ei paljon lohduttanut.

(s. 61)

Birgitan näkökulma puolestaan keskittyy piispan talouden pyörittämiseen, Turun kaupungin arkeen ja pikkumaisempaan julmuuteen. Piispan vaimous ei ollut mikään kevyt ja helppo virka, eikä Mikaelin kiinnostus pakanallisuuteen mitenkään helpota Brigitan tilannetta. Pidä siinä yllä mainetta kun aviomies intoilee loitsuista ja oma äiti aiheuttaa tahtomattaan lisäongelmia.

Kerronnassa oli paljon välillä sysimustaakin huumoria, josta ainakin itse pidin. Mikael ja Birgitta ovat tarkkoja havainnoijia ja tuntevat ihmisluonnon hyvät ja huonot puolet. Punaisena lankana molempien kertojien elämässä kulkee myös rakkaus puolisoon. Siitä kertovat hyvin hunajakakut, joista Birgitta uskoo Mikaelin pitävän eikä mies henno enää kertoa totuutta vaimolleen.

Kirjan tiedot:

Roope Lipasti: Mikaelin kirja | Atena 2021 | 320 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kulttuuri kukoistaa, Kasoittain kirjoja, Kirjailuja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 38. Elämäkertaromaani

* Lukumatka menneisyyteen : 10. Kirjassa on esine, joka on omistajalleen tärkeä

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts: Women on the Final Frontier

Olen joskus merkannut itselleni OverDriveen luettavaksi tämän Jim Ottavianin ja Maris Wicksin tietosarjakuvan. Luultavasti niillä main kun luin Malinda Lon Last Night at the Telegraph Clubin, se kun herätti kiinnostukseni naisten rooliin avaruustutkimuksessa.

Astronauts: Women on the Final Frontier kertookin naisista avaruudessa. Kertojana on Mary L. Cleave, kirjan ilmestymisen jälkeen menehtynyt insinööri ja astronautti. Hän kertoo oman tarinansa lisäksi siitä, miten naiset taistelivat tiensä astronauteiksi ja minne hän itse sijoittuu tällä historiallisella jatkumolla.

Kirja oli välillä vähän raskas luettava, koska avaruusteknologiaan liittyvä englanninkielinen sanasto ei ole vahvin alueeni. Se oli myös oikeasti mielenkiintoinen ja näppärä tietopaketti aiheesta, jos ei loppujen lopuksi puhuta kovinkaan paljon ainakaan Suomessa. 

Ensimmäinen naisastronautti oli Neuvostoliiton Valentina Tereškova ja vaikka tämä kirja keskittyykin Yhdysvaltoihin, kurkistetaan siinä myös millaisessa pyörityksessä Tereškova aikanaan oli. Minusta oli tosi kiva lukea siitä, miten esimerkiksi Cleave selvästi ja aidosti arvosti ja ihaili muista astronautteja kansallisuuteen katsomatta.

Muita mieleen painuneita kohtia olivat muun muassa Nichelle Nicholsin eli Star Trekin Uhuran rooli Yhdysvaltojen avaruusohjelmassa. Juuri hän kannusti naisia ja rodullistettuja ihmisiä pyrkimään tähtiin. Samoin mieleen jäi kohta, jossa miestutkijat esittelivät yhdelle naisastronautille varatun tamponipaketin. Kai 100 tamponia riittää viikoksi..?

Muutenkin kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten astronautti- ja tutkijakaartin moninaistuminen toi pöytään uusia taitoja ja näkökulmia.

Eli mukava ja kivasti piirretty tietopaketti! On hyvä, että tietokirjallisuutta julkaistaan myös sarjakuvan muodossa.

Kirjan tiedot:

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts: Women on the Final Frontier | First Second 2020 | 174 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Uutta tietoa

Andy Weir: Artemis

Loikin yli harmaan, pölyisen tantereen Conradin kuplan valtavaa kupolia.

Tämä Andy Weirin Artemis on ollut lukulistallani aika kauan. Olen lukenut Weiriltä kaksi muutakin kirjaa ja koska pidin niistä, piti tämäkin tietenkin lukea.

Ja tykkäsin tästäkin! Olipahan mukaansatempaava seikkailu, joka oli harmi jättää kesken niinkin turhan asian kuin yöunien vuoksi. Viihdyin sekä juonen että hahmojen parissa, ja pidin tosi paljon Jazzista.

Tarinassa ollaan siis Kuussa ja sen ainoassa kaupungissa. Kuriiri ja salakuljettaja Jazz on asunut Artemiksessa koko ikänsä. Jazz rakastaa kotiaan ja kun se on vaarassa, hän huomaa tekevänsä miltei mitä tahansa sen pelastamiseksi.

Tässä on kieltämättä paljon yhtäläisyyksiä Weirin Yksin Marsissa ja Operaatio Ave Maria kirjoihin, mutta silti tämä on oma juttunsa. Yhteistä on nokkela päähenkilö, jonka äly joutuu koetukselle ääriolosuhteissa. Minusta oli kiva lukea taas suoranaisesta nerosta, joka joutuu lennosta keksimään ratkaisuja mitä oudompiin ongelmiin.

Kuten kahden muunkin kirjan päähenkilöt, Jazzkin on yksinäinen. Hänen tapauksessaan se kuitenkin on melkein vapaaehtoista ja tarinan edetessä hänet kiskotaan ulos poterostaan. Hänestä välitetään vaikka hän ajatusta henkee ja vereen vastustaakin.

Tarina eteni vauhdikkaasti ja oli hauskaa luettavaa!

Lisäpisteitä siitä, että Jazz on etniseltä taustaltaan saudiarabialainen. En muista, olenko ikinä lukenut toista romaania, jossa näin olisi. Artemis noin ylipäätään on monikulttuurinen kaupunki, jonka juuret ovat itse asiassa Keniassa ja monikansallisissa yrityksissä.

Kirjan tiedot:

Andy Weir: Artemis | Into 2019 | 325 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Artemis (2017) | Suomennos: Annukka Kolehmainen

Luettu myös:

Normandiani, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Vapaa valinta

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta: miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme

Katsahdin ylös puunlatvaan.

Ulla Lempinen voitti hiljattain J. A. Hollon palkinnon tämän Näkymätön valtakunta -kirjan suomennoksesta. Palkinto jaetaan taidokkaalle tietokirjakäännökselle ja oli aivan varmasti ansaittu, sen verran haastava suomennettava tämän on täytynyt olla.

Aihe on nimittäin hyvin spesifi ja kirjassa on runsaasti siihen liittyvää erikoisempaa sanastoa. Kirjan kirjoittanut Merlin Sheldrake on brittiläinen sienitutkija ja rakkaus lajiin todella näkyy tässä. Tutkimuksiinsa liittyen hän on milloin maannut kompostissa, milloin kokeillut LSD:tä osana valvottua tutkimusta.

Sheldraken yrityksistä huolimatta en innostunut sienistä ihan yhtä paljon ja kirjan lukeminen kestikin yllättävän kauan. Mutta, se oli myös oikeasti kiinnostava, ymmärrettävästi kirjoitettu ja opin sienistä paljon uutta. En ollut koskaan ajatellut, miten monimutkaisen sieniverkoston päällä seisomme.

Yksittäisiä sienilajeja enemmän Sheldrake kertoo sienien erikoisista ominaisuuksista noin yleensä. Tiukat symbioosit, joissa kasvi ei pärjäisi ilman sienikumppaniaan. Ihmisen ikiaikainen kiinnostus päästä pienelle psykedeeliselle sienitripille. Sienien kyltymätön ruokahalua, jota voisi hyödyntää niin jätteiden hävityksessä kuin luonnon elvyttämisessäkin.

Välillä tuli tunne, että oltiin jollain aivan toisella planeetalla, jota asuttavat ihan vieraat avaruuden muukalaiset. Ehkä tärkeimpänä tästä jäikin mieleen se, miten vähän sienistä tiedetään. Mikä oli ällistyttävää, koska niitä on joka paikassa ja ne ovat niin tärkeä osa luontoa! Tutkijat eivät silti ole ratkaisseet esimerkiksi kysymystä siitä, miten sienet kommunikoivat ja havainnoivat ympäristöään.

Tämän jälkeen en myöskään enää katso jäkäliä samalla tavalla. Enpä tiennyt, että ne ovatkin itse asiassa levän ja sienen symbiooseja.

Kirjan tiedot:

Merlin Sheldrake: Näkymätön valtakunta: miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme | Gummerus 2024 | 354 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Entangled Life. How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds, and Shape Our Futures (2020) | Suomennos: Ulla Lempinen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon

* Luonto sivuilla : Elpyminen

Maailman pahimmat paikat & Tähtitaivaan tarinoita

Luin nämä kaksi hyvin erilaista kirjaa täsmäkirjoina Kohti ääretöntä -haasteeseen. Nopealukuisia välipalakirjoja, jotka tarjosivat kaksi hyvin erilaista näkökulmaa avaruuteen.

Maailman pahimmat paikat

Tämä on nuorten tietokirja, jossa tutustutaan universumin ääriolosuhteisiin. Sisällössä loikitaan planeetalta toiselle ja kolutaan niin mustat aukot kuin tähdetkin. Teemana, joka näkyy otsikkotasollakin, ovat siis erilaiset luonnon ääri-ilmiöt, joihin ei (onneksi) maapallolla törmää.

Mielenkiintoisia aiheita siis ja olisin mielelläni lukenut niistä enemmänkin! Tällaisenaan aiheiden käsittely jäi vähän pintaraapaisuksia, mutta kirjan tarkoitus onkin herättää kiinnostus ja uteliaisuus nuoressa kohderyhmässään. Siinä se onnistuu vallan mainiosti.

Kirja on itse asiassa mennyt hyvin lainaan kirjastosta suoraa hyllystä. Räväkällä kannella on varmasti osansa siinä.

Kirjan tiedot:

Teksti Jani Kaaro ja kuvitus Jussi Kaakinen ; kustannus Into 2024 ; pituus 112 sivua.

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Tietokirja

Tähtitaivaan tarinoita

Tämä taas on aikuisille suunnattu kepeä tietokirja tähtikuvioista ja niihin liittyvistä taruista. Jokaisesta tähtikuviosta kerrotaan myös sen sijainti, nimi latinaksi, siihen kuuluvat tähdet sekä kuvion näkyvyys Suomessa.

Oikeastaan kiinnostavimmat tiedonjyväset liittyivät juuri niihin tähtikuvioihin, jotka eivät näy Suomessa ollenkaan. Tuttuihin kuvioihin liittyivät tutut, enimmäkseen kreikkalaiset tarut, mutta vieraampien taustalta löytyikin esimerkiksi erilaisia laitteita, joita on käytetty apuna muun muassa navigoinnissa.

Tästä jäi päällimmäisenä mieleen se, miten mielenkiintoinen ihmismieli onkaan nähdessään tähdissä kuvioita ja liittäessään ne osaksi maailmankuvaansa. Samoin jäin miettimään sitä, miten erilainen tähtitaivas onkaan toisella puolella maapalloa.

Kirjan tiedot:

Teksti Alison Davies ja kuvitus Jesús Sotés Vicente ; englanninkielinen alkuteos Written in the Stars (2018) ; suomennos Nurmi ; kustannus Gummerus 2019 ; pituus 208 sivua.

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Astronomia

Jean Giono: Mies joka istutti puita

On todellinen kunnia istua tässä ja kirjoitta esipuhetta Jean Gionon kirjaan.

Tämä Jean Gionon Mies joka istuttu puita oli vieläkin pikkuisempi kuin oletin. Kirjassa on 80 sivua, mutta novellin pituus on niistä vain 44. Loput sivut menevät Kaarina Davisin pitkähkölle esipuheelle ja lopussa kirjan suomentajan Tuukka Kangasluoman Kirjasta ja kirjailijasta -osuudelle.

No, ne 44 sivua sisälsivät kuitenkin merkittävän tarinan. Novelli kirjoitettiin 1950-luvulla ja se innoitti erilaisia metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Minähän en tästä ollut koskaan kuullutkaan, mutta tarina on siis kieltämättä ekokirjallisuuden klassikko.

Tarina on yksinkertainen ja kertoo täsmälleen siitä, mitä sen nimi sanoo. Erakoitunut lammaspaimen istuttaa tuhansia puita kotiseudulleen. Yhden miehen vuosikymmeniä ja kymmeniä tuhansia puita kestänyt projekti elvyttää paitsi luonnonympäristön, myös paikallisen ihmisyhteisön.

Tarinana tässä ei ollut mitään uutta, kertoohan tämä yhden miehen sitkeydestä ja luonnonsuojelun tärkeydestä. Aihe ei ole sen puoleen uusi kuin vanhentunutkaan, ja oikeastaan toivoisin, että tämä luetettaisiin esimerkiksi yläkouluissa.

Lyhyt kirja, helppoa tekstiä, ajankohtainen teema metsien suojelusta ja jokaisen ihmisen omien valintojen tärkeydestä. Elämänsä voisi omistaa huomattavasti hyödyttömimmillekin projekteille kuin lähiluonnon pelastamiselle.

Tässä nimenomaisessa vuoden 2014 painoksessa on kivana lisänä Sanna Pelliccionin herkkä ja kaunis kuvitus.

Kirjan tiedot:

Jean Giono: Mies joka istutti puita | Basam Books 2014 (1. p. 1994) | 80 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: L’homme qui plantait des arbes (1953) | Suomennos: Tuukka Kangasluoma

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

* Luonto sivuilla : Luonnonsuojelu

Frank Herbert: Dyynin lapset

Luolan kivilattiaa peittävälle tummanpunaiselle matolle ilmestyi valotäplä.

Olen lukenut Frank Herbertin Dyyni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja sain viimeinkin kahlattua läpi myös Dyynin lapset. Välillä oli vähän tuskallista, mutta selvisin koetuksesta.

Tämä siis alkaa kymmenkunta vuotta Dyynin Messiaan jälkeen ja on lopulta mittasuhteiltaan melkoisen eeppinen tarina. Tai sanotaan nyt, että sellaisen alkupiste. Kaikki tässä tarinassa tähtää yhteen lopputulemaan ja se on Mahtavan Matomiehen syntymä.

Minun oli vähän vaikea ottaa tuota aspektia vakavasti, sori nyt vain.

Tässä osassa Dyyni-versumista on tullut entistäkin tylympi paikka. Muad’Dibin nimeen on surmattu lukemattomia ihmisiä ja tunnettu maailmankaikkeus vapisee fremenarmeijan edessä. Tykkäsin tarinan poliittisista juonitteluista ja siitä, että niitä ajoivat eteen päin naiset.

Dyynin lapsissa Jessica palaa viimein Arrakikseen tsekatakseen lastenlastensa tilanteen ja huolestuu hiukkasen huomatessaan, että kaikkien ote todellisuudesta näyttää lipsuneen.

Tytär Alia on Dyynin sijaishallitsija, jonka mieltä vääristää paroni Harkonnenin muistoista rakentunut haamupersoona. Lapsenlapset, kaksoset Leto II ja Ghanima, ovat lapsia vain kehoiltaan. Kuten Alialla, heilläkin on ollut tietoisuus ja kaikki esivanhempiensa muistot syntymästään lähtien. Kaksosia uhkaa samanlainen tietoisuuden valtaus, jonka uhriksi Alia on joutunut.

Alian, Jessican ja Wensica Corrinon juonittelua oli jännä seurata ja pidin siitä, että naisilla oli tarinassa oma äänensä. Pidin myös Ghanimasta, joka alun jälkeen joutui tosin odottelemaan hattuhyllyllä aika kauan ennen kuin pääsi takaisin tarinan dramaattiseen loppuun.

Siksi minua ärsyttikin se, että lopulta kaiken ratkaisi se Mahtava Matomies eli Leto, josta tuli vielä isäänsäkin pahempi diktaattori herkässä noin kymmenen vuoden iässä. Jos voisin, kirjoittaisin kirjan uudelleen niin, että Leto ja Ghanima vaihtavat osia. Mutta näillä mennään.

Juonittelut, fremenien kulttuurinen kriisi ja koko Arrakista uhkaava ekologinen kriisi olivat joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa. Vehreä keidas, josta fremenit unelmoivat, osoittautuikin heidän kulttuurinsa ja planeettansa tuhoksi. Kirja otti yllättävänkin paljon kantaa siihen, millainen vaikutus ihmisen ajattelemattomalla luonnon muovaamisella onkaan ympäristöön.

Harmillisesti kiinnostavat osat oli kyllästetty pitkillä ja puuduttavilla filosofisilla jaaritteluilla, jotka oli onneksi helppo ohittaa pikavilkaisulla. Rajansa silläkin montako kertaa jaksan kuunnella Leton luennointia ajasta, ikuisuudesta ja omasta mahtavuudestaa

Mutta kyllä minulle jäi sellainen olo, että seuraaviakin osia voisi lukea. Englanniksi, koska niitä ei ole suomennettu.

Kirjan tiedot:

Frank Herbert: Dyynin lapset | WSOY 2023 | 586 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Children of Dune (1976) | Suomennos: Natasha Vilokkinen

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Klassikko

* Kolme kummaa kirjaa : Spekulatiivisen fiktion klassikkoteos

Cixin Liu [ja muut]: The Circle & For the Benefit of the Mankind

Lukaisin taas pari Cixin Liun novelleihin perustuvaa sarjakuvamukaelmaa. Nämä ovat olleet nopeita luettavia ja Cixin Liulla on kyllä kiinnostavia ideoita tarinoilleen.

Mutta, vähän epäilen, että näiden lukeminen jää minulla tähän. Lennokkaat ideat ja (ainakin joissakin) kiva kuvitus eivät paikkaa sitä, miten paljon näiden mieskeskeinen maailma ärsyttää minua.

The Circle

Vuonna 227 eaa. Qinin valtakunnan kuningas vastaanottaa nero Jing Ken, jolla on yhtä suuria unelmia kuin Kiinaa valloittavalla kuninkaalla. Jing Ke haluaa selvittää jumalten kielen ja ikuisen elämän salaisuuden laskemalla piin desimaalit.

Tämä sijoittui yllättäen kokonaan menneisyyteen ja oli näistä kahdesta se tarina, josta pidin enemmän. Ne piin laskentaan liittyvät matemaattiset kaaviot eivät kiinnostaneet kyllä yhtään, mutta vaihtoehtohistoriana ajatusleikki oli kiinnostava.

Tässäkin on sivukaupalla äijämeininkiä sotimisen merkeissä, joskin valtava armeija valjastetaan myös vähän eri puuhaan. Mutta niiden äijien joukossa oli jopa pari, kolme naishahmoakin ja pidin myös siitä, että tarinassa arvostettiin oppineisuutta vähintään yhtä paljon kuin miekalla sivaltelua.

Kirjan tiedot:

Sarjakuvamukautus ja kuvitus Xavier Besse ; englanniksi kääntänyt Nicholas Blackburn Smith ; kustannus Head of Zeus 2022 ; pituus 70 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2025 : 33. Kirjassa ratsastetaan

For the Benefit of Mankind

Tämä olikin sitten niin miehekästä machoilua, että voi elämä.

Maapalloa uhkaavat avaruuden muukalaiset, jotka haluavat planeetan omaan käyttöönsä. Ihmiset on tarkoitus kärrätä Australiaan, jossa jokaiselle luvataan samanlainen elintaso kuin maailman köyhimmällä ihmisellä on. Rikkain eliitti joutuu jakamaan vaurauttaan ja palkkaa salamurhaaja Smoothboren niittaamaan ne köyhimykset, jotka eivät suostu vastaanottamaan miljoonia.

Mielenkiintoinen idea, joka vesittyi siihen etten piitannut Smoothboresta pätkääkään. Kaltoinkohdellusta pojasta kasvoi armoton kiduttaja ja murhaaja, voi kyynel. Oikein toivoin, että joku kalauttaisi hänet hengiltä.

Kiinnostavin juoni oli sen kuvaus, miksi ne muukalaiset saapuivat Maahan. Sekin vain pilattiin sillä, että juonta veti toinen ärsyttävä mieshahmo. Pisteenä iin päälle hänestä tuli porukan johtohahmo, koska johtajanainen otettiin hengiltä. Mitäpä jos seuraavalla kerralla nainen saisi elää ja johtaa? Ihan vain tällaisen villin ajatuksen heitän.

Kirjan tiedot:

Sarjakuvamukautus Sylvain Runberg ; kuvitus Miki Montlló ; englanniksi kääntänyt Nicholas Blackburn Smith ; kustannus Head of Zeus 2022 ; pituus 120 sivua.

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Vapaa valinta

Stefano Mancuso: Kasvien tasavalta

Viisikymmentä vuotta sitten, jouluaattona 1968 Apollo 8 vei ensimmäistä kertaa historiamme aikana ihmisiä Kuuta kiertävälle radalle.

Äsken lukemani Jane Goodallin ja Douglas Abramsin Kirja toivosta herätti kiinnostuksen kasveihin ja kasveista kertovaan kirjallisuuteen. Mikäs sen parempi valinta kuin italialaisen kasvitieteilijän Stefano Mancuson Kasvien tasavalta! Mikä voisi mennä pieleen?

No, siinä missä Kirja toivosta oli toiveikas, tämä oli masentava.

Mancuso lähestyy kasvikuntaa tässä tasavaltana ja kirja on rakennettu tämän tasavallan kuvitteellisen perustuslain kahdeksan pykälän mukaan. Nämä pykälät olivat aika yleismaailmallisia ja itsestään selviä. Mutta ei siinä mitään, ei joka sivun tarvitse olla innovaatioita täynnä.

Harmillisesti Mancuso ei oikein pysy itse asettamissaan raameissa, vaan kirjan sisältö poukkoilee vähän sinne ja tänne. Välillä tuntui siltä, että en oikeastaan edes lue kasvikeskeistä kirjaa, koska sivutilaa käytetään niin paljon kaikkeen muuhun.

Etenkin ihmiskunnan halveksuntaan ja vihaamiseen. Siinä missä Jane Goodall jaksaa uskoa ihmisen älyyn ja empatiaan, Mancuso uskoo ihmisen itsekkyyteen ja ahneuteen. Ei sillä, ettei syytä olisi, mutta oli aika synkkää lukea sivutolkulla tekstiä siitä, miten olemme tuhoamassa maapallon.

Aihehan on toki ajankohtainen ja tosi, mutta ei ihan sitä, mitä tältä nimenomaiselta kirjalta odotin. Sinänsä se, mitä kirjalla on sanottavana kasvikunnan sitkeydestä ja mukautuvaisuudesta ja koko eliökunnan monaisuudesta oli kyllä kiinnostavaa. Se nyt vain jäi ihmisvihan alle.

Lisäksi on kyllä pakko sanoa, että olen ihan eri mieltä Mancuson ilmeisen vankkumattomassa uskossa siihen, että koko maailmankaikkeudessa vain maapallolla on elämää. Ei sitä voi tietää noin varmasti!

Pidin enemmän aiemmin lukemastani Mancuson Kasvien vallankumouksesta, jota voin kyllä suositella.

Kirjan tiedot:

Stefano Mancuso: Kasvien tasavalta | Aula & Co. 2022 | 152 sivua | Kirjastosta

Italiankielinen alkuteos: La Nazione delle Plante (2019) | Suomennos: Laura Lahdensuu

Haasteet:

* Helmet 2025 : 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä

* Luonto sivuilla : Monimuotoisuus

Kieran Gillen, Stephanie Hans & Clayton Cowles: We Called Them Giants

Tässäpä dystooppinen sarjakuva, joka ei ole aivan täynnä surkeutta ja toivottomuutta. Sitäkin löytyy, mutta tarinan pääpaino on sitkeydessä, ystävyydessä ja yksilöiden välisessä kommunikaatiossa.

We Called Them Giants alkaa, kun teini-ikäinen Lori herää tyhjään maailmaan. Suurin osa ihmisistä on mystisesti kadonnut ja harvojen jäljelle jääneiden on vain yritettävä pärjätä. Lori löytää pian ikäisensä Annetten, jonka kanssa hän välttelee nopeasti muotoutunutta, väkivaltaista jengiä.

Ja sitten saapuvat jättiläiset.

Pidin paljon sijaiskotitaustaisesta Lorista, josta elämä on tehnyt kovapintaisen jo kovin nuorella iällä. Hän on rohkea yhdellä tavalla, toiveikkaampi Annette toisella. Yhdessä he ovat vahvempia ja kummankin ominaisuuksia tarvitaan selviytymiseen.

Apokalyptisen skenaarion lisäksi tässä oli myös avaruusolento-juoni. Hyvin olennaisena myös! Taivaalta tipahtaa maahan kaksi jättimäistä olentoa, joista Punainen jää hengailemaan tyttöjen lähistölle. Olento on pelottava eikä yhteistä kieltä vain tunnu löytyvän. Mitä se haluaa ihmisistä?

Tykkäsin hahmoista, heidän välisistään jännitteistä, seikkailuhenkisestä juonesta ja kirjan teemoista. Vaikka tarina on aika synkkä, sen loppu on toiveikkaasti avoin. Se, millä on todella väliä, on aika joka meillä on toistemme kanssa.

Kirjan tiedot:

Kieran Gillen, Stephanie Hans & Clayton Cowles: We Called Them Giants | Image Comics, Inc 2024 | 104 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Seikkailu