Nora Roberts: Velhotohtori (Noitakronikat #03)

Taikaa on olemassa.

Anastasia Donovan on noita, jonka erikoisalaa on parantaminen. Hän on pettynyt kerran rakkaudessa eikä enää uskalla kertoa noituudestaan kenellekään ulkopuoliselle. Kun naapuriin muuttaa salskea leskimies Boone Sawyer pienen tyttärensä Jessien kanssa, ei tarvita kristallipalloa kertomaan, miten siinä käy.

Voihan hömppä. Olen siis lukenut sarjan kaksi edellistäkin osaa (Noidan lumoissa ja Velhotanssi) ja jollain tavalla jopa pitänyt niistä. Etenkin kirjojen päähenkilöt Morgana ja Mel olivat mieleeni, koska heissä ja siten myös romansseissa oli särmää. Kirjoissa oli myös jonkin verran juonta tai ainakin konfliktia. 

Edellisiin osiin verrattuna tämä olikin aika tylsä kirja. Anastasia on tietenkin niin upea, että pyörittelin silmiäni tätä kuvausta lukiessani:

Anan pitkät, vehnänvaaleat hiukset oli sidottu huolettomasti taakse, ja muutama suortuva oli irronnut poninhännästä ja heilahteli tuulessa hänen kasvoillaan. Hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Hänen hauras, lumoava kauneutensa oli yhtä luonnollista kuin hänen kykynsä. Se oli kelttiläisen luuston, utuisten silmien, leveän, runollisen kauniin Donovanin suun yhdistelmä - ja lisäsi jotain vaikeammin määritettävää. Hänen kasvonsa kuvastivat jaloa sydäntä.

(s. 12-13)

No niinpä tietenkin kuvastivat. Ei minua niinkään vaivannut tuollainen yltiömäinen kuvailu sinänsä kuin se, millaiseksi hänet siinä kuvattiin. Anastasiaa verrataan jatkuvasti sulokkaaseen, puutarhassa käyskentelevään keijuun, ah niin puhtoiseen ja jalomieliseen. Ei niin yllättäen hänen noitavoimansa ovat toisten tunteiden tunteminen ja parantaminen. Jälkimmäinen hoituu hieman yrttien voimalla, mutta etupäässä luottamalla kivien voimaan. Siis sellaisten horoskooppikivi-tyyppisten pikkukivien, jotka parantavat käytännössä kaiken reumasta päänsärkyyn ja yksinäisyyteen. En itse jaksa fiktiossa tällaista huuhaanoituutta vaan olen enemmän Morganan edustaman toiminnallisen magian ystävä.

Sinänsä pidin kyllä Anastasian luonteesta. Hän tietää täsmälleen kuka hän on, eikä suostu häpeämään sitä vaikka pitääkin kykynsä salassa. Huuhaaseen keskittyviä kohtia lukuun ottamatta hänen näkökulmastaan kerrottua tarinaa oli ihan kiva lukea.

Harmi, että Boone on sitten niin raivostuttava tapaus. Jos nyt jotain positiivista hänestä haluaa löytää, niin hän on eittämättä hyvä isä ja ammatiltaan lastenkirjojen kirjoittaja. Kuinka moni muu testosteronia tihkuva alfaurossankari kirjoittaa keijuista ja satulinnoista? Ei varmaan kovin moni, eli tämä oli kyllä ihan virkistävä valinta ja pisteet Robertsille tästä.

Muusta en Boonessa sitten pitänytkään. Hänen näkökulmastaan suhde Anastasiaan keskittyy vain siihen, miten paljon Boone haluaakaan päästä panemaan Anastasiaa. Kun Anastasia kertoo ettei ole vielä mennyt sänkyyn kenenkään kanssa, Boone alkaa käydä oikein ylikierroksilla. 27-vuotias koskematon nainen? Tosimiehen on pakko saada tämä houkutteleva saalis! En vain jaksa tällaista.

Kaiken kaikkiaan kirjassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään paitsi Anastasian ja Boonen välistä jahkailua. Yllätyin ehkä eniten siitä, miten lapsikeskeinen kirja on. Koska niitä lapsiahan riittää. Boonella on jo Jessie, Morgana odottaa kaksosia ja Melkin alkaa odottaa kaksosia ennen tarinan loppua. Epilogissa Anastasia on itse synnyttämässä ja päättää pistää vieläkin paremmaksi pyöräyttämällä maailmaan kolmoset. 

Näköjään sarjaa on vielä neljäskin osa, jonka luultavasti luen joskus. Mistähän siihen löytyy uusi päähenkilö-Donovan, kun näitä serkuksia oli vain kolme..?

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotohtori | HarperCollins Nordic AB 2015 (1. p. 2012) | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Charmed (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Puutarha

Nora Roberts: Noidan lumoissa (Noitakronikat #01)

Nora Roberts:
Noidan lumoissa
(Captivated, 1992)
314 s.
Harlequin 2015
Kirjastosta

Hän syntyi samana yönä, jona Noitapuu kaatui.

"Hän" on tässä tapauksessa uskomattoman kaunis ja seksikäs Morgana Donovan, joka  myös ihan oikea noita. Mikä yllätys kun kirjan nimi on Noidan lumoissa! Häikäisevän upea Morgana asuu lapsuudenkodissaan Montereyn rannikkokaupungissa ja pyörittää Wicca-nimistä huuhaatavaroiden kauppaa. Koska tämä on Nora Robertsin romantiikkaa, samaan kaupunkiin muuttaa salskean komea Nash Kirkland, käsikirjoittaja joka on niittänyt mainetta ja kunniaa genre-elokuvillaan. Tällä kertaa hän haluaa tehdä elokuvan noidista ja etsii apua taustatutkimukseen. Mitenkähän tässä käy???

Viimeksi kun yritin entisen työkaverin yllytyksestä lukea Nora Robertsia, kyseessä oli uudempi fantasiasarja. Valkoinen hevonen kannessa, taisi olla trilogia? No, joka tapauksessa pääsin noin sivulle 20 ennen kuin en vain enää pystynyt jatkamaan. Niiden sivujen perusteella pystyi ennustamaan koko trilogian tapahtumat. Siksipä tämä kirja valikoitui Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Se oli joko Roberts tai jokin sota- tai eräkirja eikä oloni ole tarpeeksi kirjallismasokistinen jälkimmäisiin.

Olenpa siis peräti yllättynyt siitä, että ensinnäkin luin tämän loppuun ja toiseksi jopa ehkä melkein kenties pidin tästä. Jos kirjoitustyyli ei olisi niin järkyttävän kömpelöä, tämä voisi olla hyväkin kirja. Täynnä kliseitä, yliampuvuutta ja ennalta-arvattava kuin juhannuksen sää, mutta jokin tässä puhuttelee mieleni alkukantaisia syövereitä. Miksipä en lukisi jumalaisen sulokkaasta noidasta ja Oscarin kauhurainalla voittaneesta komistuksesta? Tämä on niitä popcornia aivoille kirjoja ja vieläpä kohtuullisen vetävä sellaiseksi.

Tuo Oscar-palkinto oli muuten epäuskottavin osa koko kirjaa.

En pitänyt suuremmin Nashista, jolla oli ah niin angstinen lapsuus ja joka käyttäytyi välillä kuin täysi ääliö. Nash sanoo kirjassa ettei ole seksistinen, mutta teot ja ajatukset kyllä puhuvat välillä toista. Se oli ärsyttävää. Sulokas, suurenmoinen Morgana sen sijaan iski suoraan sinne liskoaivojen ytimeen. Miksipä en pitäisi voimakkaasta noidasta, joka on kaunis kuin enkeliparvi, omaa veitsen terävän liikeälyn ja on vieläpä huumorintajuinenkin? 

Nash otti käteensä kuvioidun hopeamaljan ja nuuhkaisi. - Tuoksuu aivan...

- Helvetin tulelta? Morgana ehdotti

(s. 49)

Ennen kuin aloitin lukemisen huomasin, että kirja on alun perin julkaistu vuonna 1992*. Ennakkoluulojani esitelläkseni tunnustan, että mietin heti miten konservatiivinen kirja mahtaisikaan olla. No, olihan siinä se perus hetero-ydinperhe happily ever after (en muuta odottanutkaan, tiedin mihin ryhdyin tämän kanssa) sekä Nashin satunnaiset mielipiteet ja -kuvat, mutta Morgana hahmona oli kuitenkin ihan muuta. Hän oli itsevarma ja itsenäinen eikä tullut tähän suhteeseen viattomana, kokemattomana neitsykäisenä joka ei tiennyt mitä seksi tai himo on.

(*Mikä muuten herättää kysymyksen siitä miksi tämä on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012? Pohjamutiako siinä on jo kaiveltu?)

Mistä tulikin mieleeni, että jäin miettimään sitäkin miksi kirjan seksikohtaukset oli kirjoitettu Nashin näkökulmasta? Kertoja siis vaihtui aina välillä ja Nash oli aina äänessä kun päästiin itse asiaan. Mututuntumalla arvelisin, että Robertsin lukijoista suurin osa on miehistä tykkääviä naisia, joten minulle tuo on pienoinen mysteeri. Olisin kuvitellut, että lukijoita kiinnostaisi enemmän lukea kuvauksia Nashin värähtelevistä lihaksista ja epäilemättä isosta peniksestä sen sijaan, että kirjassa olisi sivutolkulla Morganan pehmeitä kurveja ja naisellisia voihkaisuja. Luen tällaista hömppäromantiikkaa niin vähän etten osaa sanoa kuinka usein näkökulmahahmo on sänkykamarijutuissa mies ja kuinka usein nainen.

Tuo ei siis haitannut omaa lukemistani, lähinnä koska suoraan sanoen hypin seksikohtaukset yli sen ensimmäisen jälkeen. Uskoin lukemattakin orgasmien olevan edelleen tajunnan räjäyttäviä ja Nashin erektion kestävän tuntikausien maratonpanot.

Minua ja lukukokemustani häiritsi eniten kirjan kieli, koko proosan laatu. Hyppivän kertojanäkökulman kestin siihen takertumatta, mutta kieli olikin sitten eri asia. Luin kirjan suomeksi joten en tiedä onko vika Robertsissa vai ainoastaan kääntäjässä. Tätä käännöstä ei nimittäin voi kehua mitenkään sujuvaksi. Välillä törmäsi todella kömpelöihin lauserankenteisiin ja omituisiin sanavalintoihin. Toisinaan näki selvästi, millainen englanninkielinen lause taustalla on ollut ja mietin, että miksi ihmeessä tämä on käännetty näin. Vaikka tässä onkin kyseessä Harlequin-pokkari, toivoisin silti ettei käännöstyö olisi näin huolimatonta.

Summa summarum, ei huono! Harkitsen jopa vakavasti jatko-osien lukemista jossain välissä mitä en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni. Näitä Donovaneja on kolmen serkuksen verran, joten jos jostain ei löydy yllätyssukulaisia, on tämä trilogia.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi [30/50]

* Kirjankansibingo - hieno fontti

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass:
Valinta(The Selection, 2012)
339 s.
Pen & Paper 2016
Kirjastosta

Kun kirje saapui postissa, äiti oli haltioissaan.

Selvästi kannatti valittaa lukujumista, sain nimittäin sen jälkeen luettua pari kirjaa! Toinen niistä on tämä Kiera Cassin Valinta, jonka poimin mukaani uutuushyllystä jo jokin aika sitten. Hyvä kun nyt sain sen pois alta, pääsee joku toinenkin tähän käsiksi. Olen satunnaisesti törmännyt tähän Cassin sarjaan lähinnä englanninkielisissä kirjasfääreissä. Jos en nyt ihan väärin muista niin kirjat ovat keikkuneet myös New York Timesin bestseller-listalla, mikä toki ei ole minkäänlainen laatutakuu. Uteliaisuuttani kuitenkin halusin lukea tämän, perusasetelma on nimittäin sen verran huvittavan kuuloinen.

Tulevaisuuden Yhdysvallat onkin Illéa-niminen kuningaskunta ja sen asukkaat on jaettu kahdeksaan eri kastiin, Ykköset huipulla ja Kasit ojia tonkimassa. Kaiken kruununa on kuningasperhe, jonka ainoa perillinen Maxon on tullut miehen ikään ja tarvitsee siksi heti morsiamen. Mitenkäs tämä onnekas neito valitaan? No, tosi-TV:ssä tietenkin. Kaikista sopivan ikäisistä Illéan tyttäristä valitaan 35 tyttöä, jotka sitten kisaavat Maxonin suosiosta kuin Unelmien poikamiehessä ikään. Yksi valituista on America Singer, Vitostyttö joka traagista kyllä on rakastunut alempaa kastia olevaan poikaan, Aspeniin. Mitenkähän tässä käy???

Jos nyt vaikka ensin kerron kirjan hyvät puolet, ja jätän naureskelun ja silmien pyörittelyn lopuksi. Ensinnäkin, tämä oli jostain syystä todella viihdyttävä kirja. Siis siinä mielessä, että luin tämän alusta loppuun yhtenä päivänä, melkein tauotta. Teksti oli nopealukuista ja juoni, sellainen kuin se oli, eteni sen verran ripeästi ettei missään välissä ehtinyt kyllästyä. Cassin kerronta oli suoraviivaista ja konstailematonta, sen puolesta uskon kirjan uppoavan sellaiseenkin, joka ei muuten ehkä paljoa lue.

Toiseksi, tässä selvästi eletään teinitytön unelmaa. Ihan hömppäkirja, hyvässä mielessä! Kirjailijalla on ollut tietty kohderyhmässä mielessä ja kirja on heille kirjoitettu. Tässä on kasapäin sellaisia aineksia, jotka vetoavat varmasti suureen määrään tyttöjä. On kiellettyä rakkautta, komea prinssi, kauniita pukuja... Eihän näistä kirjoittamisessa ole mitään vikaa, vaikka olisi niistä voinut saada irti enemmänkin. Tosi-TV-kisa komeasta prinssistä on hauska ja moderni idea.

Kolmanneksi, ja nämä pisteet menevät oikeastaan kustantajalle eikä kirjailijalle. On hienoa, että suomalainen kustantaja on hoksannut menestyvän kirjasarjan ja käännättänyt sen rivakkaan tahtiin suomeksi. Tässä ollaan ikään kuin ajan hermolla, mikä on hyvä asia. Nykynuoriso on varmasti perillä myös siitä, mitä millaista kirjallisuutta maailmalla julkaistaan. On kiva, että kirjan suomeksi luettuaan ehtii vielä osallistua kansainväliseen keskusteluun siitä. 

Ja nyt sitten sitä valitusta! Yritän tiivistää valitusvirteni kolmeen kohtaan.

Ensinnäkin, tämä olisi toiminut ihan yhtä hyvin suoraan satufantasiana, jossa keskitytään vain ja ainoastaan prinssikisaan. Cassin maailmanrakennus kun on sievästi sanoen köykäistä. Yritykset selittää miksi Yhdysvalloista on tullut Illéa saivat lähinnä aikaan epätoivoisia "mutta ei politiikka toimi noin!!" -huutoja. Palatsiin hyökkäävät kapinalliset ovat täysin turhia ja tarinassa vain siksi, että America saa tilaisuuden näyttää olevansa (muka) johtaja-ainesta. Hyökkäykset palatsiin saivat lisäksi palatsin vartijat näyttämään surkimuksilta ja ihmettelemään miksi kuningasperhe ei aseta katolle tarkka-ampujia. America valittaa jatkuvasti perheensä olevan köyhä, mutta asuu silti talossa, jossa hänellä on oma huone ja kaappi täynnä vaatteita ja meikkejä.

Toiseksi, tarinan yhteiskunta on niin konservatiivinen että ihan pahaa tekee. Neitsyinä on oltava avioliittoon asti! Aviottoman lapsen synnyttäneet nakataan kadulle Kaseiksi! Miesten tehtävä on tuoda pöytään ruokaa ja naisten tiskata! Kuningatar näyttää nätiltä ja järjestä juhlia, kuningas ja 18-vuotias prinssi tekevät kaikki päätökset! Anteeksi mikä vuosikymmen nyt onkaan kun tällaisia kirjoitetaan...? Eniten tässä oikeastaan risoo tuo neitsytkultti, etenkin kun se tuo esiin mielikuvituksen puutteen kirjan nuorisossa. Raskaaksi ei saa tulla, selvä. Mutta America ja Aspen ovat seurustelleet kaksi vuotta. Eikö kummallekaan tosiaan ole tullut mieleen, että seksiä voi harrastaa muillakin kuin sillä yhdellä tavalla...

Kolmanneksi, kirjan hahmot olivat oikeastaan aika epämiellyttäviä. Aspen on juuri sellainen machomies joka ei kestä ajatusta siitä, että ei voi elättää perhettään. Maxon on tylsä disneyprinssi, joka ei välitä morsianehdokkaistaan sen vertaa että olisi opetellut etukäteen heidän nimensä. Americakin näki sentään sen verran vaivaa. America itse on tietenkin aina oikeassa, aina parempi kuin muut. Ja ne muut, etenkin hänen kilpasisarensa, sopivat nätisti erilaisiin kliseehahmojen muotteihin.

Niin, ja päähenkilön nimi on tosiaan America Singer. Oikeasti. Haluatteko arvata, mikä hänen ammattinsa on? Vihje: katsokaa sukunimeä.

Ja tästäkin huolimatta kirja oli jotenkin oudosti koukuttava, ja odottelen jo seuraavaa osaa...

Luettu myös:

Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjaneidon tornihuone, Eksynyt kirjojen maailmaan ym.

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 03. a YA bestseller [10/40]

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris:
Väristyksiä haudan takaa(An Ice Cold Grave, 2007)
278 s.
Kirjastosta

Yhdysvaltain itarannikolla on ruumiita siellä sun täällä.

Ja niitä etsii taas Harper Connelly kasvattiveljensä Tolliverin kanssa. Tällä kertaa ollaan Doravillessä Pohjois-Carolinassa, jonne Harper on kutsuttu etsimään kadonnutta teinipoikaa. Perillä paljastuu, että viiden vuoden aikana on kadonnut useampia poikia, joiden ruumiit Harper paikantaa pian syrjäisen ladon lattian alta. Poikien karmivat viimeiset hetket nähnyt Harper haluaa pakata kamppeensa ja häipyä kylästä niin pian kuin mahdollista, mutta eihän tässä kirjassa olisi montaakaan sivua jos näin onnellisesti kävisi.

Melkein nolottaa myöntää, että olen täydellisen koukussa tähän sarjaan. Kevyessä hömppäkirjallisuudessahan, oli se sitten romantiikkaa tai kevyitä pikku murhajuttuja, ei ole mitään vikaa. Päin vastoin, ja minäkin kyllä mielelläni keskustelen niistä kirjaston asiakkaiden kanssa ja rohkaisen lukemaan niitä. Ei kirjan tarvitse olla vakavaa asiaa tai kirjallisuuspalkintoja pokkaava teos. Tärkeintä on, että viihtyy ja lukeminen on mukavaa. Tuo oma "nolouteni" kumpuaakin siitä, että olen itse aina sanonut ettei paranormaali romantiikka (tässä jännäripainotuksella, mutta kuitenkin) kiinnosta minua henkilökohtaisesti. Syönpä nyt sitten sanani, tämä sarja minua ainakin kiinnostaa!

Sarjan edellistä osaa lukiessani kuvasin sitä popcorniksi, ja sitä tämäkin on. Kevyttä hömppää, jota on kiva lukea ja johon ei tarvitse paneutua niin hirveän syvällisesti. Harper on edelleen niin sympaattinen, että mieleni teki välillä kääriä hänet peittoon, istuttaa takan ääreen ja laittaa muki kuumaa kaakaota käteen. En todellakaan haluaisi hänen lahjaansa. Jostain syystä kiinnitin tällä kertaa erityistä huomiota siihen, miten monta kertaa hänet isketään tajuttomaksi tai hän pyörtyy tarinan aikana. Tämä taisi tulla mieleeni kun lueskelin samaan aikaan kirjan kanssa arvion jostain toisesta kirjasta, jota kritisoitiin siitä, miten tapahtumasta toiseen siirtyminen suoritettiin sulavasti tajuttomuuden tilassa. Eipä tarvitse vaivautua kuvaamaan tappeluita tai kiistoja kun näkökulmahenkilö on aina kätevästi tajuton niiden aikana. Harper saa tällin päähänsä tai pökertyy muuten vain ei yhtään sen vähempää kuin viisi kertaa! Luulisi aivovaurion olevan jo lähellä.

Lopussa on sitten juonipaljastuksia, joten sopii katsoa muualle jos ei niitä halua. Ja tuossa kursiivilla olevassa lainauksessa on seksikohtaus, sitäkään ei ole pakko lukea.

Hah! Minähän sanoin, että Harper ja Tolliver päätyvät vielä yhteen. Olen hitusen yllättynyt siitä, että se tapahtui tässä kirjassa eikä sarjan päätösosassa. Se on kai varattu heidän kadonneen sisarensa etsimisellä. Hieman enemmän yllätti se, miten mutkattomasti se kävikään. "No emmehän me biologisia sisaruksia olekaan, että ei muuta kuin itse asiaan!" Tuota noin, jos on kasvanut yhdessä 10+ vuotta sisaruksina, niin luulisi siinä vähän enemmän nikottelevan sen asian kanssa, että tunteekin vetoa kasvattisisarukseensa. No, fiktiotahan tämä vain on.

Muistin taas kirjaa lukiessani sen, miten tavattoman omituista on lukea seksikohtauksia suomenkielellä. Oma ongelmani tämä myötähäpeä on, myönnän sen. Hyvä, jos joku muu voi ottaa ne vakavasti ja pitää niitä oikeasti eroottisina. Minulle englanniksi lukeminen ei aiheuta nolouden ja hilpeyden ryöppyä, mutta auta armias jos käännät saman suomeksi. Kaipa suomi on jotenkin liian lähellä ja liian arkipäiväistä? En sitten mitenkään voi ottaa sykkiviä kaluja ja pomppivia tissejä vakavasti. Siis oikeasti, tästä on kyllä hekumallisuus kaukana:

"Mitä jos ottaisin sinulta suihin?"

Näin valkean loimussa, että Tolliverin pupillit laajenivat. "Oho," hän sanoi.

"Voisin nuolla sinua. Näin." Työnsin kieleni ulos ja panin sen kärjen lepattamaan samalla tavalla kuin liekit.

(s. 173)

En edes osaa sanoa mikä tuossa on pahinta, "oho" vai liekkien lailla lepattava kieli. Epäilen kyllä vahvasti, että tällä kertaa kyse ei ole kokonaan käännösongelmasta. Vaikka miten tuon kääntäisin englanniksi mielessäni, ei se siitä sen eroottisemmaksi muutu...

Mutta luen silti sarjan viimeisen osan. Käännös ilmestynee ensi keväänä, mutta jos en malta odottaa ja muilta lukemisiltani joudan, saatan tarttua englanninkieliseen kirjaan.

Luettu myös mm.: Lukunurkka, Kirjojen keskellä

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Grave Surprise, 2006)
279 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Clyde Nunley vaikutti vastenmieliseltä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran kasvotusten vanhalla hautausmaalla.

Kokeilin joskus vuonna miekka ja kivi lukea Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjoja, mutta en päässyt pitkällekään ennen kuin totesin, että eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä elämän suuria kysymyksiä onkin se, miksi edes vaivauduin lukemaan viime vuonna tämän Harper Connelly-sarja ensimmäisen osan? Epäilen hetkellistä mielenhäiriötä. Kumma kyllä kirja upposi minuun kuin veitsi voihin, joten pakkohan se oli jatko-osakin lukea.

Nämä kirjat kuuluvat kategoriaan "popcornia aivoille", eli kevyttä hömppää jolta odotan nopealukuisuutta ja hetkellistä viihdettä. Popcornia luetaan silloin kun halutaan nakata aivot narikkaan ja unohtaa kirja pian lukemisen jälkeen. Popcornkirjoille tyypillistä on myös se, että niitä voidaan lueskella samalla kun tehdään jotain muuta. Minä esimerkiksi katsoin jääkiekkoa (ja söin noita Fazerin minttukarkkeja) samalla kun luin puolella silmälllä tätä. Hyvin toimi!

Sarjan päähenkilö on 24-vuotias Harper Connelly, johon iski teini-iässä salama. Sen seurauksena Harper pystyy aistimaan kuolleiden sijainnin ja heidän viime hetkensä. Kunnon jenkkimalliin Harper ja hänen kasvattiveljensä Tolliver rahastavat ihmisiä, jotka haluavat tietää mihin heidän kadonnut läheisensä on joutunut ja/tai miten hän on kuollut. Tämän tarinan alussa muuan professori haluaa osoittaa Harperin huijariksi ja kutsuu tämän vuosisatoja vanhalle hautausmaalle opiskelijaryhmän eteen. Ammattilaisen ottein Harper kertookin mihin vanhat vainajat ovat kuolleet. Ylläribonuksena hän löytää myös tuoreemman ruumiin, pari vuotta sitten siepatun nuoren tytön, jota hän oli turhaan etsinyt ennen tarinan alkua.

Syy, miksi minä pidin kirjasta kaikista sen vioista huolimatta (ohut juoni, pomppiva kerronta, aivan liikaa toistoa, pakonomainen tarve kuvailla jokaisen henkilön vaatetus merkkiä myöten jne.), on Harper. Hän vain on jotenkin niin sympaattinen kaikessa yksinäisyydessään ja epävarmuudessaan. Narkkarivanhemmat eivät välittäneet lapsistaan, ja niinpä nuoremmat sisarukset jäivät Harperin ja Tolliverin vastuulle. Harper ei uskalla luottaa mihinkään eikä kehenkään paitsi velipuoleensa, ja heidän molemminpuolinen riippuvuussuhteensa onkin toinen mielenkiintoni kohde.

Ja tässäpä varoitus niille, jota ajatus saattaa vaivata: Harper ja Tolliver päätyvät aivan tasan varmasti romanttiseen suhteeseen parin seuraavan kirjan sisällä. Arvasin sen heti ensimmäistä kirjaa lukiessani, ja nyt Harperkin on ns. samalla sivulla kanssani. Pientä syyllisyyttä tuntien myönnän, että odotan sitä suurella mielenkiinnolla.

Pakollinen kansikuvasta valittaminen: eikö kukaan enää lue kirjoja ennen kuin niihin lätkäistään kannet päälle? Harperilla on molemmissa kirjoissa hyvin lyhyet hiukset. Hän oikein erikseen mainitsee asian. Kuka tuo kannen nainen onkaan, Harper hän ei ole. Sama homma oli sarjan ensimmäisen osan kannessa.