perjantai 31. toukokuuta 2019

Toukokooste

Ihan kiva lukukuukausi! Yllätyin sarjakuvien ja etenkin niiden sivujen määrästä, mutta niinpä niitä äkkiä kertyy kun lukee koko sarjan kerralla.


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 172 sivua

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus
Synkistelyä koulussa ja torilla. Ei ihan niin maaginen kuin sarjan eka osa, mutta pidin kyllä.

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat
Kissa, mies ja matka, jolle kumpikaan ei halunnut. Aivan ihana, jos kohta mielipiteeseeni vaikuttanee vahvasti oma kissahulluuteni.

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä
Miksi et halua lapsia? Sujuvasti kirjoitettu katsaus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja vapaaehtoisesti lapsettomien suomalaisten elämään.

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10
Oudon velhon oppilaana. Kiva fantasiasarja, jonka päähenkilöstä ja rikkaasta maailmasta pidin.

Kim Thúy: Ru: romaani
Venepakolaisena Vietnamista Kanadaan. Sirplainen rakenne toimi yhdessä kauniin kielen kanssa.


10 sarjakuva-albumia / 1 753 sivua

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru: romaani

Kim Thúy:
Ru : romaani
(Ru, 2009)
144 s.
Gummerus 2019
Suomennos: Marja Luoma
Kirjastosta

Tulin maailmaan Têt-hyökkäyksen aikana, juuri alkaneen apinan vuoden ensimmäisinä päivinä, silloin kun talojen eteen ripustetut pitkät ilotulitesarjat paukkuivat moniäänisenä kuorona yhdessä konepistoolien kanssa.

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn esikoisromaani on omaelämäkerrallinen tarina pienen tytön matkasta Saigonin palatsimaisesta kodista Kanadaan rakentamaan omaa amerikkalaista unelmaansa. Erittäin varakas perhe joutuu pakenemaan sotaa monien muiden vietnamilaisten tapaan ensin veneellä Siaminlahden yli Malesian matoja kuhisevaan pakolaisleiriin ja sieltä turvaan kuka minnekin. Ajallisesti kirja kattaa kolmisenkymmentä vuotta ja tarina itsessään on kerrottu pieninä sirpaleina, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä.

Sirpaleisen rakenteen vuoksi on hyvä, että kyseessä on lyhyt pienoisromaani eikä mikään tiiliskivi. Minun kannaltani ainakin, en oikein usko, että olisin jaksanut tätä tyyliä kovinkaan paljon pitempään. Tällaisena pienenä pakettina sekä sirpaleisuus että itse tarina toimivat vallan mainiosti. Kaikki oleellinen tulee sanottua eikä yksittäisiin hetkiin jäädä jumiin. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut, ja kaikki mitä on tapahtunut on ollut muovaamassa sitä naista, joka kirjan päähenkilöstä on tullut.

Pidin paljon Thúyn runollisesta kielestä. Se toimi rakenteen kanssa todella hyvin ja nyt jälkeen päin mietin, miten paljon suomentajalla on ollut näppinsä pelissä sujuvuuden suhteen. Olisinko pitänyt kielestä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan englanniksi? Tai alkuperäisellä ranskankielellä? Ei niin, että ranskaa osaisin, mutta näin ajatusleikkinä. Joka tapauksessa kieli saa kirjassa tapahtuvat surulliset ja iljettävätkin asiat tuntumaan oudolla tavalla kauniilla. Jopa pakolaisleirin vessoina toimineet etovat kuopat maalataan lukijan silmien eteen eräänlaisina taideteoksina.

Thúy kuvailee vietnamilaista kulttuuria kauniisti ja kaunistelematta. Arki Saigonissa oli hyvin erilaista kuin arki Kanadassa niinkin pienestä asiasta kuin aamiaisesta lähtien. Päähenkilöllä on vanhemmat ja yksi sisarus, mutta tarinassa kerrotaan myös hänen lapsistaan ja muista sukulaisistaan. Kaikilla on oma paikkansa kertojan elämässä ja pidin siitä, miten erilaisia nuo suhteet olivat ja miten ne vaikuttivat kertojan elämään. 


Ehkä äidin ei loppujen lopuksi tarvitsekaan olla kuningatar minun silmissäni. Riittää, että hän on vain äitini, vaikka sen vuoksi ne harvat suukot, joita painan hänen poskelleen eivät olekaan kovin majesteettisia.
(s. 67)


Esimerkiksi kosketuskulttuuri on erilaista paitsi kulttuurien myös sukupolvien välillä, ja minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea siitä. Vietnamilaisille toisen henkilön pään koskettaminen on yksityisasia, joten hyvää tarkoittava hiusten pörröttäminen saa vietnamilaispojan ärähtämään kanadalaiselle pelikaverilleen. Kertoja on koskettanut oman isänsä päätä vain kerran ääriolosuhteissa. Kertoja myös haluaisi koskettaa nuorempaa poikaansa, jonka autismi kuitenkin pakottaa äidin pitämään fyysistä etäisyyttä pojan oman hyvinvoinnin vuoksi.

Mietin kirjaa lukiessani kuinka suuri osa tarinasta oli todellakin tapahtunut kirjailijalle ja mitä oli keksitty itse. Lähinnä tämä tuli mieleeni kohdissa, jotka tuntuivat olevan kirjassa vain shokkiarvon lisäämiseksi. Esimerkiksi se, että yksi serkku (vai setä?) käytti lapsia hyväkseen ja raiskasi kehitysvammaista tätiään mainitaan suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Tuntui vähän siltä, että se oli tarinassa vain  skandaalinkäryä lisäämässä, koska siihen ei palattu millään tavalla uudelleen.

Noin kokonaisuutena pidin kirjasta ja sen kielestä, ja varasinkin jo kirjastoon syksyllä suomeksi ilmestyvän kumppaniteoksen Vi.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 10. rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja [24/50]

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10

Kore Yamazaki:
Velhon morsian #01-10
(Mahoutsukai no yome, 2014-2018)
yht. 1 753 s.
Punainen Jättiläinen 2016-2019
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Chise Hatori on orpo ja köyhä eikä välitä itsestään lainkaan, joten hän päättää laittaa itsensä kaupaksi maanalaiseen huutokauppaan. Chisen yllätykseksi hän onkin huutokaupan kohokohta: hän on magiaa itseensä imevä Sleigh Beggy, jonka kykyä kaikki haluavat käyttää hyväkseen. Chisen ostaa suurella summalla Elias Ainsworth, pitkänhuiskea velho, jolla on pään paikalla oudon eläimen pääkallo. Elias on outo itsekin ja ilmoittaa ottavansa Chisen paitsi oppilaakseen myös vaimokseen, mitä se ikinä Eliasille tarkoittaakaan. Chise muuttaa Eliasin kartanoon ja tutustuu jos jonkinlaisiin taruolentoihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin samaan aikaan kun Elias etsii keinoa pelastaa Chisen henki, Sleigh Beggyt eivät nimittäin ole pitkäikäisiä...


Unelmasulho!
Velhon morsian #01

Olen ehkä pyöritellyt tätä sarjaa joskus käsissäni, mutta jättänyt sitten syystä tai toisesta lukematta. En myöskään ole katsonut mangasta tehtyä animea ja pohdinkin nyt haluanko katsoa sen vai en. Toisaalta olisi kiva nähdä tämä sarja väreissä ja liikkuvana, toisaalta äänethän voivat olla ihan väärät ja mukautus voi olla huonolla tavalla erilainen. Koskaan ei voi tietää ja pettymyksiä yritetään välttää!

Päädyin siis viimeinkin lukemaan sarjan ensimmäisen osan ja sitä myötä sitten muutamassa päivässä kaikki kymmenen suomennettua osaa. Onneksi on kirjasto ja maksuttomat varaukset. Ensinnäkin pidin Chisestä paljon enemmän kuin arvelinkaan pitäväni. Hänen alkuasetelmansa ja kykynsä muistutti minua jossain määrin Nevermoor-sarjan Morrigan Korpista, josta myös tykkään. Sarjan alussa Chisen itsearvostus on nolla, koska hänen isänsä on häipynyt pikkuveli mukanaan ja äiti tehnyt itsemurhan yritettyään ensin kuristaa Chisen. Chise pitää itseään ja kykyään syyllisinä tapahtumiin, hänhän houkutteli kotikulmille jos jonkinlaisia mönkiäisiä. Pikkuhiljaa Chise oppii kuitenkin arvostamaan itseään tapaamiensa ihmisten ja olentojen kautta, ja pelastettavasta kasvaa lopulta pelastaja.

Ja tottahan toki hän rakastuu hitaasti Eliasiin, mutta se juonikuvio on vielä ihan kesken. Romantiikkaa tärkeämpää on oman itsensä ja perheen löytäminen, ja yksi suosikkikohtauksistani onkin kun Chise kertoo Eliasille, että velho yksin ei riitä tekemään häntä onnelliseksi. Ikivanhan velhon ja teinitytön orastava romanssi nostaisi ehkä karvani pahemmin pystyyn jos Elias ei olisi niin onneton torvelo. Hän ei ole ihminen eikä kukaan oikeastaan tiedä, mikä hän on. Eliasin käsitys ihmisyydestä, tunteista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä on vähintäänkin hatara. Hän on Chisen velhouden opettaja ja vastalahjaksi Chise opettaa häntä olemaan inhimillisempi olento. Kyllä on kliseinen asetelma, mutta toimi tällä kertaa yllättävän hyvin.

Tykkäsin paljon sarjan maailmasta, jossa velhot, taikurit ja kaikenlaiset olennot elävät ihmisten keskuudessa useimpien tietämättä heistä mitään. Löytyy niin lohikäärmeitä kuin kentauripostimieskin sekä yllättäen esimerkiksi keijukuninkaalliset Titania ja Oberon. Pidin eniten Chisen koirafamiliaarista Ruthista (nimestään huolimatta poika) ja vain parissa ruudussa nähdystä pelottavasta Mustasta kuningattaresta tuonen peuroineen. 


Nämä olivat hiljaisessa talvimaisemassa varsin hyytäviä ilmestyksiä.
Velhon morsian #05

Henkilögalleria on jo nyt laaja ja selvästi kasvamaan päin, ja etenkin näiden parissa viimeisimmässä osassa esiteltyjen hahmojen muistaminen käy työstä. En oikein tiedä pidänkö siitä, minkä suunnan sarja juuri otti tapahtumapaikan suhteen, mutta katsotaan miten käy.

Sarjan piirrostyyli sopii mielestäni hyvin sen tunnelmaan. Kuvitus on selkeä ja hahmojen asettelulla luodaan tunnelmaa ilosta pelkoon. Kivana yllätyksenä suomennoksissa on pidetty mukana värikuvat.


Velhon morsian #07

Luettu myös:
Kirjojen keskellä (osat 1-5), Yöpöydän kirjat (osat 1-2), Harakan varpaat (osa 1) ynnä muut

Haasteet:
* Mangahaaste : suomeksi julkaistu manga

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi: kun me lakkasimme lisääntymästä

Heini Maksimainen:
Vauvattomuusbuumi:
kun me lakkasimme lisääntymästä

318 s.
Atena
Kirjastosta


Sinä päivänä minusta tuli lapseton.

Heini Maksimaisen uutuuttaan vielä kiiltävä tietokirja koostuu sekä faktatiedoista että suomalaisten omaelämäkerrallisista haastatteluista. Aiheena on sekä todellakin itse valittu vapaaehtoinen lapsettomuus että lapsettomuus, johon on ajauduttu monenlaisista syistä. Kun mediassa voivotellaan vähän väliä syntyvyyden alenemisesta Suomessa ja ihmetellään vapaaehtoisesti lapsettomien elämää, on kirja vähintäänkin ajankohtainen. Kirjassa muun muassa pohditaan perheen määritelmää, kerrotaan syitä vapaaehtoiselle lapsettomuudelle ja kuvataan miten vanhuus voi olla onnellinen vaikkei niitä lapsia tai lapsenlapsia olisikaan.

Kirjassa taustoitetaan sekä lapsettomuutta että niin sanottuja synnytystalkoita ilmiöinä, ja pohditaan syitä niihin. Pidin näistä osittain historiallisista katsauksista, jotka asettavat vapaaehtoisen lapsettomuuden esimerkiksi ehkäisyvälineiden ja naisten aseman kehityksen kontekstiin.


Kun e-pilleri ja kierukka yleistyivät 1960-luvulla ja katkaisivat lisääntymisen ja seksin ikiaikaisen yhteyden, ihmiset pystyivät päättämään, halusivatko he lapsia.
(s. 35)


Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuminen on edelleen julkisuudessakin erittäin sukupuolitettu kysymys. Lehtiotsikoissa on enimmäkseen vapaaehtoisesti lapsettomia naisia ja naisiahan sitä synnytystalkoisiin komennettiin. Harvemmin miehiltä kysytään, että miksi sinulla ei ole lapsia tai ajatellaan, että miehessä on jotain perustavanlaatuista vikaa lapsettomuuden vuoksi.


Kun nainen kieltäytyy tekemästä lapsia, hän kieltäytyy roolista, jota on historiallisesti pidetty naisen elämäntehtävänä ja johon häntä on soviteltu lapsuuden nukkeleikeistä asti.
(s. 43)


Näissä tieto-osuuksissa pidin myös perheen määritelmän pohtimisesta. Ei ole kovin kauaa siitä, kun perheeseen laskettiin automaattisesti myös isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkut. Nykyään ydinperheen määritelmä on useimpien mielessä äiti, isä ja lapsi tai pari. Perheen määritelmään ei kuulu kaukaisempia sukulaisia ja tuosta ensisijaisesta ajatuksesta jäävät pois myös erilaiset sateenkaariperheet ja yksinhuoltajat, lapsettomat pariskunnat ja yksineläjät. Aika kapea on katsanto kun sitä yhtään tarkemmin ajattelee.

Maksimainen haastatteli kirjaa varten 40 suomalaista, joiden kautta tuodaan esiin myös tuota perhekäsitystä lapsettomuuden näkökulmasta. Ihminen, jolla ei ole lapsia, ei ole välttämättä perheetön, hän on ainoastaan lapseton. Haastateltujen joukossa on koko joukko syitä sille, miksi niitä lapsia ei ole eikä tule. Se, miksi harvat tyytyvät sanomaan "en vain halua lapsia" johtuu siitä, että syy harvoin kelpaa kyselijälle sellaisenaan. Vapaaehtoista lapsettomuutta täytyy aina perustella.


"Se on sama asia kuin jos minulta kysyttäisiin, miksi en ole ikinä asunut Argentiinassa. Siksi, että en halua. Lasten kanssa on sama juttu. Tarvitseeko siihen muuta syytä kuin sen, että en halua?" eräs haastateltavani vastasi melkeinpä tuohtuneena. Toinen heistä esitti samanlaisen vertauksen: "Miksi hankkisin papukaijan, jos en halua papukaijaa?"
(s. 73)


Kirjan vapaaehtoisesti lapsettomat ovat värikästä joukkoa. Sieltä löytyy esimerkiksi nuorempi kommuuniasuja, isovanhempi-ikäinen siirtolapuutarhanhoitaja, omakotitalossa rauhallista arkea elävä  pariskunta sekä maailman meriä omalla laivallaan vuosikausia seilannut vanhempi pariskuntakin. Ainoa vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä varmasti yhdistävä tekijä on vapaaehtoinen lapsettomuus.

Vapaaehtoisen ja itse valitun lapsettomuuden lisäksi Maksimainen nostaa esiin elämäntilanteesta johtuvan lapsettomuuden. Joillakin on vanhemmuus voinut käydä mielessä ainakin vaihtoehtona jos ei toiveena, mutta elämäntilanne ei ole esimerkiksi sairauksien tai parisuhteen vuoksi koskaan ollut sopiva lastenhankinnalle. Kirjaan haastateltujen ihmisten tarinoissa on yhteistä se, että he ovat hyväksyneet tilanteensa eivätkä vietä kaikkea aikaansa voivotellen elämäänsä. Se on täytetty jollain muulla, harrastuksilla, matkustamiselle ja omasta ajasta nauttimisella.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 4. kirjailijan ainoa teos [23/50]
En ainakaan löytänyt pikaisesti hakemalla muita kirjoja, oikaiskaa toki jos olen väärässä ja jossain piilotteli sittenkin eri esikoisteos.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa:
Matkakissan muistelmat
(Tabineko Ripouto, 2015)
310 s.
S & S, 2019
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kirjastosta


Minä olen kissa.

Kulkukissan elämä muuttuu kun se sallii Satoru Miyawaki -nimisen nuoren miehen huolehtia itsestään. Satoru on kissahullu henkeen ja vereen, ja jakaa kaiken Nanaksi nimetyn kissan kanssa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satoru kuitenkin joutuu etsimään Nanalle uutta kotia ja kaksikko matkaa ympäri Japania Satorun vanhoja ystäviä tapaamassa. Nana ei kuitenkaan ole kenen tahansa kissa, eikä Satorukaan ole murheen murtama kun yksi kerrallaan potentiaaliset kodit joudutaan hylkäämään Nanalle sopimattomina.

Voi että tämä onkin ihana kirja! Nautin tämän lukemisesta suunnattomasti joka tavalla enkä vain siksi, että olen täysiverinen kissahullu itsekin. Kirja on kerrottu todella kauniisti ja laadukkaasta suomennoksesta täytyy tietenkin kiittää Raisa Porrasmaata. Suomennoksen osalta pidin yleisen sujuvuuden lisäksi erityisesti siitä, miten japanilaiset sanat ja konseptit oli selitetty luontevasti tekstissä. 

Tarina sinänsä on varsin yksinkertainen matka- ja etenkin ystävyyskertomus. Suuri osa siitä on takaumia Satorun lapsuuteen ja nuoruuteen. Kaksikon vieraillessa eri ihmisten luona perehdytään siihen, miten Satoru aikoinaan tutustui heihin ja millainen heidän suhteensa on nyt. Mutta siinä sen näkee, että yksinkertaisuudesta voi saada aikaan jotain suurta. Jokaisen yksittäisen tarinan ideana on kuvata sitä, miten Satorun tapaaminen muutti kyseisten ihmisten elämää sekä silloin ennen että juuri nyt. Koskaan ei ole kyse suuresta draamasta tai koko maailmaa muuttavista tapaamisista, vaan ihan vain siitä, miten toisen ihmisen tapaaminen voi saada sinut näkemään itsesi uudella tavalla. Jokaisen elämässä on varmasti ollut ihminen tai ihmisiä, joita ilman elämä olisi luultavasti kulkenut toisenlaisia polkuja. Millaisia, sitähän ei tiedä.


"- - Mietin vain, että jos Miyawaki olisi kertonut sen silloin kun olimme lukiossa."

"Jaa-a."

Chikako kohautti hartioitaan.

"Mehän emme voi tietää, mitä silloin olisi tapahtunut."

Täydellisen looginen vastaus, johon ei ollut mitään sanomista.
(s. 201)


Kirjan rauhallinen tunnelma ja kerrontatyyli upposivat minuun kuin hiiri kissaan. Nykyhetkeen sijoittuvien osien kertoja on Nana-kissa, joka on ihastuttavan viisas, hillittömän hauska ja niin kissamainen kuin olla ja voi. Kirjailijalla täytyy olla kissa itselläänkin.


Synnyin ja vartuin sisämaassa, joten olin tähän asti nähnyt meren vain televisiossa. Nyt ensi kertaa näkemäni ulappa kuitenkin miellytti minua suuresti

Se kimalteli syvän vihreänä, ja ennen kaikkea oli sykähdyttävää ajatella, että lempiherkkuni Kananrintaa & merenherkkuja -murojen sisältämät merenherkut piileskelivät tuolla. Ihan vesi herahti kielelle.
(s. 84)


Hihitin välillä ääneen kirjaa lukiessani, mutta ehkä sen suurimmaksi ansioksi voi kuitenkin  lukea tunteiden toisen pään. Nanan ja Satorun välinen rakkaus ja kiintymys on niin syvää ja koskettavaa, että silmäni kostuivat väkisinkin. Syy, miksi Nana tarvitsee uuden kodin, oli varsin helppo arvata, ja siksi odotin tarinan loppua sydän kurkussa. Kirjailija ei pettänyt lopussakaan ja niinpä sekin on omalla tavallaan pakahduttavan kaunis. Oikeastaan haluaisin lainata tähän kirjan viimeisen lauseen, mutta lukekaa ihmeessä itse. Se on paljon vaikuttavampi kun on lukenut koko kirjan, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 39. ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja [22/50]

torstai 9. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus (Nevermoor #02)

Jessica Townsend:
Meinioseppä:
Morriganin kutsumus

(Wundersmith:
The Calling of Morrigan Crow
, 2018)
400 s.
Otava 2019
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta, Oona Kapari
Kirjastosta


Morrigan Korppi hyppäsi varjoraiteeltaan hampaat kalisten ja öljykangassateenvarjon kahvaa puristavat kädet kohmeessa.

Meinioseppä Morrigan aloittaa koulun Nevermoorin Meineikkaan Seuran oudossa oppilaitoksessa. Hän kuvitteli pääsevänsä osallistumaan samoille tunneille kuin luokkatoverinsa, mutta toisin käy.  Esimerkiksi Salamyhkäisyys, karttelu ja kätkeminen olisi kivempi oppitunti kuin se ainoa, jolle Morrigan saa mennä: Katalien meineikkaiden tekojen historia. Samaan aikaan kun Morrigan kärsii koulussa opettajansa ennakkoluuloista ja salailee meinioseppyyttään luokkatovereiltaan, hänen suojelijansa Jupiter Pohjoinen on kiireinen tutkiessaan kadonneiden olentojen tapauksia. Kun tuntematon henkilö alkaa kiristämään Morriganin luokkatovereita, tyttö ei tiedä kenen puoleen kääntyä.

Luin tuossa taannoin sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä kovasti. Mielestäni sarja puolustaa edelleen paikkaansa Harry Potterin jälkeisessä jatkumossa, mutta aivan samanlaista ihmeen ja ihmeellisyyden tuntua ei tässä kirjassa kuitenkaan ollut kuin ekassa osassa. Nevermoor tuntuu jollakin tavalla pienemmältä ja vähemmän lennokkaalta.

Morrigan on jumissa maailman tylsimmällä oppitunnilla ja tarinan tunnepuolella keskitytään pitkälti hänen negatiivisiin tunteisiinsa. Koko Nevermoor tuntuu vihaavan meinioseppiä eli ihmisiä, jotka houkuttelevat puoleensa valtavasti magiaa. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa heistä eikä kukaan suostu opettamaan Morriganille keinoja käyttää tuota magiavirtaa. Jupiterin kiireiden vuoksi Morrigan on yksin ahdistuksensa kanssa, ja se oli sekä masentavaa että puuduttavaa luettavaa.

Ei tarina kuitenkaan ihan pelkkää synkistelyssä rypemistä ole. Morrigan tapaa muun muassa ylimaallisen kauniin Enkeli Israfelin, jonka addiktoivalle lauluäänelle ei ole vertaista. Jupiter tosin kieltää Morrigania kuuntelemasta laulua.


"Se on kamalaa", Jupiter väitti vakavalla naamalla, "koska se menee ohi. Sillä Israfel ei voi laulaa ikuisesti. Ja kun hän vaikenee, täydellisen onnen tunne haihtuu pois. Ja siinä sitten olet todellisessa maailmassa kaikki se raskaus, epätäydellisyys ja sonta ympärilläsi. Se on niin sietämätöntä ja tunnet olosi niin tyhjäksi, että on kuin elämäsi olisi päättynyt. Kuin olisi jäänyt vangiksi kuplaan muun maailman jatkaessa epätäydellistä elämäänsä ympärilläsi. - - "
(s. 13-14)


Kiehtova ajatus ja toivottavasti tapaamme Israfelin myöhemminkin suuremmassa osassa! Bestiksensä, lohikäärmeratsastaja Pihlajan kanssa Morrigan pääsee ihmeellisille markkinoille ja löytää tiensä myös oikeaan kauhujen tyyssijaan. Tai oikeastaan kahteen. Kammotori taikaolentohuutokauppoineen oli aika perusfantasiaa, mutta Varastettujen hetkien museossa oli sitä jotakin. Koko konsepti jäi kummittelemaan mieleeni kirjan lukemisen jälkeen.

Pidin myös kirjan lopusta. Kaikki ei pääty ihan niin onnellisesti kuin olisi voinut eikä Morrigan saa vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Vaikka Pottereista puhuinkin ja selvääkin selvempiä yhteneväisyyksiä on, Townsend on kuitenkin vienyt tarinan omille poluillensa. Jatkoa odotellessa, jälleen kerran!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 31. kirjassa kuljetaan metrolla [21/50]
Metro se on taikametrokin!