Marraskooste

Ja niin sitä taas hairahduttiin haasteeseen. Orfeuksen kääntöpiiri-blogi nimittäin haastoi lukemaan kauhukirjallisuutta. En lue kovinkaan paljoa kauhua ja mietinkin, että kannattaako edes osallistua. Mutta, yritys hyvä kymmenen ja jospa siinä yrityksessä lukuhorisontit taas avautuisivat vähän.

Suketus puolestaan haastoi  lukemaan alkuperäiskansoja käsittelevää kirjallisuutta. Kiinnostava haaste, johon onneksi riittää kolme kirjaa.

Oksan hyllyltä-blogista puolestaan löytyi Seitsemännen taiteen tarinat-lukuhaaste, jossa luetaan elokuviin liittyviä kirjoja ja/tai katsotaan kirjoihin perustuvia elokuvia. Eihän tässä kohta jouda muuta tekemäänkään kuin lukemaan haastekirjoja! Ensimmäinen bloggaus tähän haasteeseen oli tosin Matkijanärhi-elokuvan toinen osa, josta pidin paljon.

Luettu & blogattu

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Kutojaneito Eliana löytää ensirakkautensa ja siinä sivussa suuria salaisuuksia. Kiehtova tarina jos kohta hieman raskassoutuisesti kirjoitettu.

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö: pakoon Pohjois-Koreasta
Hyeonseo Leen matka Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan on pitkä ja mutkikas. Kuten pohjoiskorealaisista loikkareista kertovat yleensä, tämäkin oli sekä masentava että toiveikas.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Koulukiusaamissyytös aloittaa tapahtumaketjun, joka huipentuu vanhempainillan kuolemantapaukseen. Huumorilla höystetty kirja vakavistakin aiheista ja naisten välisestä ystävyydestä.

Kerstin Gier: Vala
Liv Silberin seikkailut unimaailmassa jatkuvat. Kevyt ja vetävästi kirjoitettu kirja, tykkään edelleen päähenkilöstä todella paljon.


Luettu & bloggaamatta

Voi ei, näitä on taas kertynyt muutama! Yritän selvitä niistäkin joulukuun puolella. Olisi kiva aloittaa uusi vuosi puhtaalta pöydältä.

Elokuva: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2
2015

Jos nyt ihan totta puhutaan niin tarkoitukseni oli pitää tämä kirjablogina eikä blogata mitään muuta. MarikaOksan emännöimä Seitsemännen taiteen tarinat-haaste kuitenkin rohkaisi yrittämään elokuviakin. Haasteessa luetaan elokuviin liittyviä kirjoja tai katsotaan kirjoihin liittyviä elokuvia, lukekaa tarkennukset linkistä ja osallistukaa ihmeessä! Kävin tässä viikonloppuna katsomassa Matkijanärhen toisen osan ja tässä sitten onkin jo ensimmäinen elokuvapostaus. Katselen sen verran harvemmin elokuvia, että vaikka jatkaisinkin näiden tekemistä niin ne eivät tule olemaan kovin suuri osa blogia. No, luultavasti ainakaan...

Kaikki ja kaikkien kaveritkin toki tietävät mistä tässä on kyse. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan perustuva elokuvasarja tulee viimeinkin päätökseensä. Katniss Everdeen ja Panemin kapinalliset käyvät viimeiseen taistoon presidentti Snow'ta ja Capitolia vastaan. Valtaosa elokuvasta käytetään siihen, että Katnissin sotilasjoukko pääsee Snow'n kartanoon. Elokuvassa on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkää tehosteräiskintää.

Kirjasarja on tosiaan trilogia, mutta leffasarjaa on venytetty neljään osaan. Tätähän tehdään nykyään koko ajan, ilmeisesti siksi, että saadaan vietyä ne fanien viimeisetkin pennoset. Tällä kertaa venyttäminen oli mielestäni perusteltua. Matkijanärhi-kirjaan oli pakattu niin paljon tapahtumia, että niistä riitti materiaalia pariin elokuvaan. Tätä olisi silti voinut mielestäni lyhentää jonkin verran. Toimintakohtauksia venytettiin välillä viimeiseen asti. Etenkin viemärikohtaus tuntui pitkältä ja mutanttihyökkäyksen odottamista herutettiin todella kauan. 

Täytyy myös sanoa, että elokuvan viimeinen kohtaus olisi saanut jäädä johonkin DVD:n lisämateriaaliin tai lopputekstien jälkeen. Olihan se toki kirjassa, mutta tähän se sopi yhtä hyvin kuin nallekarkki salmiakkirasiaan. Siirappia siirapin päälle ja vielä sokeria koristeeksi. Katnissin kertojanääni poisti liiat imelyydet kirjasta. Minun mielestäni täydellinen lopetus elokuville olisi ollut se viimeinen "totta".

Lavastuksen suhteen jäin jotenkin kiinni siihen miten tylsältä Capitol näytti. Ajatelkaa nyt millaisia ihmisiä siellä asuu. Miksi he haluaisivat asua tylsissä rakennuksissa, joissa on tylsä sisustus? Odotin jotain värikästä ja suorastaan omituista. Pidin paljon siitä, miten Katniss meikattiin elokuvassa rooliaan varten. Siis nimenomaan Katniss, ei Jennifer Lawrence. Elokuvassa oli selvä ero sillä, millaiselta Katniss näytti kun hänet oli meikattu Panemin maskotiksi ja sillä, millainen hän oli (muka) ilman meikkiä. Suorastaan rakastin sitä, että Jennifer Lawrence sai itkeä rumasti! Yleensähän naiset saavat elokuvissa valuttaa muutaman traagisen kyyneleen, joka ei tee juovaakaan täydelliseksi meikattuihin kasvoihin. Kun Katniss itkee, hän todellakin itkee, parkuu ja huutaa kasvot vääristyneinä, ja räkä ja kuola valuen.

Ylipäätään pidin kovasti Lawrencesta Katnissina koko trilogiassa. Päätösosassa hän onnistui mielestäni tuomaan hyvin esiin sen, miten sota vaikutti Katnissiin. Kuten kirjassakin, elokuvan Katniss on turtunut ja masentunut, pettynyt siihen miten kukaan ei ole korruption yläpuolella ja miten ihmisiä käytetään häikäilemättä hyväksi tavoitteiden saavuttamiseksi. Pidin myös paljon Peetan näyttelijästä Josh Hutchersonista. Hän ei näytä siltä miltä kuvittelin Peetan näyttävän kirjoja lukiessani, mutta hän teki kieltämättä hyvän roolisuorituksen. Häneltäkin varmasti vaadittiin paljon Peetan hahmon sisäistämiseksi. Tässähän Peeta on kovasti ristiriitojen repimä Capitolin aivopesun jälkeen.

Kirjankansien sijaan ajattelin nyt vaahdota elokuvajulisteista. Tuo ihan ylhäällä oleva virallinen elokuvajuliste on hiukkasen hämmentävä. Katniss ei missään vaiheessa pidä tuota pukua yllään. Se Cinnan suunnittelema puku on muuten samanlainen kuin tuo julisteen puku, mutta se on sysimusta. Yritettiinkö tuolla julisteella hakea jonkinlaista "toivon aurinko nousee ja kirkkaat värit loistavat"-fiilistä? Elokuvan sisällä tuo olisi kyllä ollut oivallinen Panemin propagandajuliste. Tykkäsin kuitenkin huomattavasti enemmän näistä hahmojulisteista:

Alarivin sivuhenkilöt on kuvattu jokseenkin samalla tavalla, mutta katsokaapa yläriviä. Valoa ja varjoa on käytetty taitavasti kuvaamaan eri henkilöitä. Gale on aika neutraali pienellä sankarimaisuudella höystettynä. Hän katsoo suoraan kameraan ja tuo mieleen minkä tahansa periamerikkalaisen supersankarin (no, siinä kävi miten kävi, mutta siihen juliste selvästi tähtää). Primin julisteessa korostuu valkoinen väri ja hänen nuoruutensa. Hänen on tarkoitus olla jollain tavalla herkkä ja viaton. Peeta on puoliksi valoa ja puoliksi varjoa, mutta ilme kuitenkin taipuu varjoon. Hänen asiansa ovat huonosti eikä hän ole puhdasta sankariainesta, julisteessa on tiettyä terminaattorimaisuutta. Katniss on varjossa ja siinä ovat kasvot, joita kukaan ei halua nähdä pimeällä kujalla. Hän näyttää siltä, että tekisi mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Pidän eniten Katnissin ja Peetan julisteista. Niissä on särmää.

Summa summarum, tämä on niitä onnistuneimpia nuorten kirjoista tehtyjä elokuvasarjoja. Tarina on käännetty hyvin valkokankaalle ja näyttelijävalinnat ovat myös hyviä.

Haasteet: Seitsemännen taiteen tarinat - ensimmäinen osasuoritus

Kerstin Gier: Vala (Unien kirjat #2)

Kerstin Gier: Vala
(Silber: Das zweite Buch der Träume, 2014)
343 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Charlesin oven löytäminen ei todellakaan tuottanut minulle vaikeuksia: siinä komeili luonnollisen kokoinen valokuva hänestä itsestään leveästi hymyilevänä ja vitivalkoinen lääkärintakki yllään.

No eipäs siinä kauan mennyt ennen kuin tälle sarjalle sai jatkoa. Luin ensimmäisen osan ihan äsken syyskuussa ja jo nyt on toinen osa tässä pöydällä. Mahtavaa, että sarjoja käännetään näin nopeasti! Monesti on niin turhauttavaa odottaa sarjan seuraavaa osaa suomeksi kun tietää, että se on jo kirjoitettu jollain toisella kielellä. Englanninkieliset saatan joskus lukaista alkuperäiskielellä, mutta muuhun ei kielitaitoni harmi kyllä riitä. Arvostan rivakkaa käännöstyötä etenkin nuorten kirjojen kohdalla. Lukuinto ei pääse lopahtamaan kun uutta pukkaa koko ajan.

Tässä jutussa on sitten väkisinkin juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan ja vähän tähänkin.

Ensimmäisen osan pääpahis Anabel on suljettu mielisairaalaan ja Liv ehtii jo hetken aikaa kuvitella elämänsä olevan auvoinen onnela. Eipäs sittenkään. Koulun juorublogin pitäjä, anonyymi Secrecy tietää asioita, joita sen kirjoittajan on kerta kaikkiaan mahdotonta tietää. Ellei Secrecy sitten ole Livin poikaystävä Henry, jonka tuppisuisuus alkaa ärsyttää Liviä oikein toden teolla. Unimaailmassa hiippailee pelottava lehtori Kuolo ja Livin pikkusisko Mia kävelee unissaan. Liv alkaa epäillä, että asiat ovat jollakin tavalla kytköksissä toisiinsa ja turvallisen rauhallinen elämä on pian vain muisto.

Valittelin edellisen osan kohdalla siitä ah niin tyypillisestä instarakkaudesta. Toiseen rakastutaan heti tuntematta häntä ollenkaan. Ilahduin suuresti siitä, että tällä kertaa se on oikea ongelma. Liv ei tiedä Henrystä oikeastaan mitään eikä poika suostu kertomaan mitään elämästään tai perheestään. Sen, minkä Liv Henrystä oppii, hän kuulee enimmäkseen uudelta velipuoleltaan Graysonilta. Lisäksi Livillä ja Henryllä tuntuu olevan kovin erilainen käsitys siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä unimaailmassa. Tästä seuraakin välirikko, joka ei valitettavasti kestä edes kirjan loppuun saakka. En minä tuosta muuten valittaisi, mutta kun ne eroon johtaneet ongelmat eivät ole ratkenneet ennen yhteen palaamista. Toivottavasti teema jatkuu sarjan viimeisessä osassa ja Liv puristaa Henrystä vastauksia kuin pesusienestä. Tai vaihtoehtoisesti jättää Henryn kokonaan, minä olin näkevinäni enemmän kemiaa Livin ja Graysonin välillä, mutta se nyt ei varmasti tapahdu...

Voisinpa oikeastaan mainostaa tätä kirjaa samaan tapaan kuin edellistäkin osaa. Gierin huumori on kohdillaan ja sopii loistavasti arkisten kommellusten kuvaamiseen. Pidin siitä, että Liv on loppujen lopuksi tavallinen tyttö, jolla on tavallinen elämä ja hieman erilainen perhe. Hänen elämänsä ei ole vain uneksimista ja pahiksia vastaan taistelua. Siihen kuuluu myös (kuuluu itse asiassa enimmäkseen) kotoista yksityisten keskustelujen salakuuntelua, koristepensaiden vandalisointia ja jäätyneisiin lätäköihin hyppelemistä. Sisarusrakkaudesta puhumattakaan. Livin ja Mian välit ovat lämpimät ja uskottavat. Suhteet muihinkin perheenjäseniin ovat suurinpiirten kohdallaan ja silloin kun eivät ole, taustalla on jokin arkinen syy, ei synkkä salaisuus.

Nyt vain kolmatta osaa odottamaan! Toivottavasti käännös ilmestyy jo ensi keväänä.

Luettu myös mm.: Yöpöydän kirjat ja Dysphoria.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty:
Mustat valkeat valheet
(Big Little Lies, 2014)
447 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

"Ei kuulosta koulun visailuillalta," Patty Ponder sanoi Marie Antoinettelle.

Tykkäsin kovasti Liane Moriartyn edellisestä suomennetusta kirjasta Hyvä aviomies. Kotoiset kieroilut ja synkät salaisuudet oli kerrottu siinä erittäin viihdyttävällä tavalla ja kirja onkin yksi vakiosuosituksistani niille, jotka harhailevat kirjastossa etsimässä uutta luettavaa. Painoin kirjailijan nimen mieleeni siltä varalta, että häneltä käännettäisiin muutakin. Pakkohan se olisi lukea. Onneksi käännettiin ja vielä näin pian!

Kirja alkaa räväkästi vanhempainillassa sattuneella kuolemantapauksella, jonka onkin tarinan loppu eikä alku. Alkuun kuitenkin palataan hetimmiten. Nelikymppinen Madeline teloo itsensä viedessän tytärtään esikouluun. Pelastajaksi saapuu Jane, vasta kaupunkiin muuttanut parikymppinen yksinhuoltaja, joka on viemässä poikaansa samaan paikkaan. Madeline tutustuttaa Janen parhaaseen ystäväänsä Celesteen, rikkaaseen ja käsittämättömän kauniiseen kaksospoikien äitiin. Kauan piilossa pidetyt salaisuudet ja perheiden kipupisteet paljastuvat sitä mukaan kun naiset tutustuvat toisiinsa paremmin.

Tämä kirja oli jopa parempi kuin mainittu Hyvä aviomies! Sen suhteen suurin ongelmani oli nimittäin kirjan loppu, jossa epilogi pilasi koko kirjan. Teki vähän mieleni heittää kirja seinään kun sen luin, ja nyt yritän harjoittaa valikoivaa muistiani unohtamalla sen kokonaan. Tässä ei onneksi sitä ongelmaa ole ja kirjan saattoi ahmia alusta loppuun hyvillä mielin. Ahmittua se tulikin, onneksi kuin kirjan viikonloppua vasten enkä keskellä viikkoa aamuherätystä peläten.

Kirjassa käsitellään rankkoja aiheita kotiväkivallasta koulukiusaamiseen. Naisten eri kuppikuntien välinen sota ja lopulta kuolemantapaukseen johtanut tapahtumasarja alkaa oikeastaan siitä, kun pieni tyttö syyttää (aiheetta) Janen poikaa Ziggyä kiusaamisesta. Sydämeni särkyi pienen poikaparan puolesta. Ja sitten Janen puolesta kun selvisi miksi hän ei kykene luottamaan poikansa sanaan 100% varmuudella. Ja sitten Celesten. Ja sitten... no, Madelinen puolesta sydämeni ei oikeastaan särkynyt, mutta hänen tyttärensä kyllä. Maailma on julma paikka ja Abigail on liian hyväsydäminen siihen.

Aiheidensa puolesta kirja olisi voinut olla kovin synkkä ja raskas luettava, mutta onneksi Moriartyn huumorintaju ei petä. Se kevensi vakavia aiheita tekemättä silti kirjasta liian hauskaa aiheisiin nähden. Etenkin Madeline sai minut hihittämään yksikseni monta kertaa.


"Bonnie [äitipuoli] ja hänen äitinsä ovat Amnesty Internationalin jäseniä," Abigail sanoi.

"Niinpä tietysti," Madeline mutisi. Jennifer Anistonista tuntuu varmaan juuri tällaiselta, hän ajatteli, aina kun hän kuulee, että Angelina ja Brad ovat taas adoptoineet orvon tai pari.

(s. 234) 

 

Hyvä ja erinomaisen luettava kirja, suosittelen! Nyt vain odottelemaan seuraavaa.

Luettu myös mm.: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kasoittain kirjoja ynnä muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 28. a book with autonyms in the title || I Spy - 1. color

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö: pakoon Pohjois-Koreasta

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö:
pakoon Pohjois-Koreasta
(The Girl with Seven Names:
A North Korean Defector's Story, 2013)
363 s.
Otava 2015
Kirjastosta

13.2.2013 Long Beach, Kalifornia. Nimeni on Hyeonseo Lee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on vähän niin kuin katsoisi tapahtumaisillaan olevaa onnettomuutta. Tietää, että se ei tule olemaan kaunista, mutta katsettaan ei vain voi kääntää pois. Lukaisin maaliskuussa James Churchin dekkarin Korealainen kuurupiilo ja mainitsin myös lukeneeni viime vuonna pienen pinon Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta. No, nyt tuli yksi kirja lisää. En vain voi jättää näitä lukematta, vaikka tiedän jo ennakkoon millainen sisältö on. Ruma, raaka ja hirvittävän masentava.

Hyeonseo Leellä on ollut elämänsä aikana seitsemän nimeä. Ensimmäisen hän sai synnyttyään. Toisen hän sai kun hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin, viimeinkin sen miehen kanssa, jota hän oli jo vuosia rakastanut. Tämä nimenmuutos ja totuus biologisesta isästä selviää Hyeonseolle vasta hänen ollessaan noin 10-vuotias. Kolmannen nimen hän saa 17-vuotiaana karattuaan kotoaan Kiinaan, jossa hän asuu laittomasti  sukulaistensa luona. Neljännen nimen valitsee epämieluisan sulhasehdokkaan äiti. Viidennen nimen Hyeonsee valitsee itse muuttaessaan Shanghaihin. Kuudennen nimen oikea haltija on mielisairas kiinankorealainen tyttö. Tytön vanhemmat myyvät hänen henkilöllisyyspaperinsa saadakseen rahaa tytön hoitoihin. Seitsemännen nimen Hyeonseo Lee ottaa merkiksi uudesta elämästään ja vapaudesta. Heyon tarkoittaa auringonpaistetta ja Seo onnekkuutta.

Hyeonseo onkin ollut elämänsä aikana aivan uskomattoman onnekas ja nokkela. Kirjaa lukiessani pysähdyin välillä taivastelemaan sitä, miten hän onnistuikin selviytymään kaikesta niin hyvin. Pohjois-Koreassa hän kuului kohtuullisen hyvässä asemassa olevaan perheeseen, joilla oli pieniä etuoikeuksia ja varaa lahjoa virkamiehiä. Etenkin hänen äitinsä kunnostautui salakuljettajana ja lahjojana perheen muutettua rajakaupunki Hyesaniin. Se, että Pohjois-Korea ei olekaan mikään paratiisi alkoi selvitä Hyeonseolle vasta 1990-luvun puolivälissä suuren nälänhädän koetellessa maata. Hän näkee nälkään kuolleen naisen ja tämän vierellä pienen lapsen, ja näkee ihmisten kävelevän heidän ohitseen. Hyeonseo puhuu kokemuksistaan täällä ja tästä tapauksesta kertominen koskettaa häntä selvästi edelleen hyvin syvästi. Minusta tuntui uskomattomalta ettei hän havainnut maassaan mitään omituista tai elämässään mitään kurjaa ennen tuota, mutta kun asiaa ajattelee niin mihin hän olisi sitä voinut verrata? TV:stä laittomasti katsotut kiinalaiset draamat olivat hänelle silkkaa satua. Hänelle elämä Kim-sukua palvoen ja "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa"-laulua laulaen oli aivan normaalia.

Kiinaankaan hän ei paennut parempaa elämää etsimään, olipahan vain utelias. Oli silkkaa epäonnea, että Pohjois-Koreassa käynnistettiin väestölaskenta juuri silloin kun hän oli poissa kotoa. Hyeonseo joutui jäämään Kiinaa, jossa hänen sukulaisensa alkoivat naittaa häntä epämiellyttävälle sulhasehdokkaalle. Naimisiin meno olisi ollut järkevää, koska sulhasen perhe oli jo ostanut hänelle kiinalaisen henkilöllisyyden. Hyeonseo otti todella suuren riskin karatessaan häiden kynnyksellä. Enpä oikein usko, että olisin itse uskaltanut luottaa onneen! Hyeonseo kuitenkin selvisi ja eli Kiinassa kymmenen vuotta töitä tehden. Suurena apuna oli isän opettama kiinankieli, jota ilman hän olisi jäänyt kiinni ja joutunut takaisin Pohjois-Koreaan. Minusta on aina yhtä järkyttävää lukea siitä, miten Kiina palauttaa pohjoiskorealaiset loikkarit takaisin kotimaahan vaikka tietää tasan tarkkaan miten heille siellä käy. Sivistysvaltio on tuollaisesta kaukana.

Ei liene ole suuri juonipaljastus kertoa, että lopulta Hyeonseo selvisi Etelä-Koreaan ja pitkän matkan jälkeen sai sinne myös äitinsä ja veljensä. Siellä heitä odottivat haasteet, joita he eivät olleet osanneet kuvitellakaan. Koreat ovat olleet erossa toisistaan yli 60 vuotta ja vaikka niiden kulttuurinen perimä on sama, nykypäivänä erot ovat huikeat. Ei pelkästään teknologian ja ihmisoikeuksia tasolla, vaan jo pelkästään kielessä ja käytöksessä. Pohjoiskorealaisten suorapuheisuus on suorastaan töykeää eteläkoreassa, ja mitä ihmeitä ovat na chos, co la ja elebaytoh? Ei sellaisista Pohjois-Koreassa tai edes Kiinassa puhuttu. Pohjoiskorealainen koulutus on käytännössä arvotonta missä tahansa muualla, ja hyvässä asemassa olleetkin huomaavat olevansa köyhiä ja tomppeleita maalaisserkkuja. Se, että pohjoiskorealaiset usein masentuvat ja jotkut jopa pyrkivät takaisin kotimaahansa, ei ole tässä valossa mikään ihme. Nuorille kuten Hyeonseolle ja hänen veljelleen muutos on varmasti helpompaa, mutta esimerkiksi Hyeonseon äiti surettaa minua vieläkin.

Yksi parhaiten mieleeni jääneistä asioista oli kirjan viimeinen kappale, jossa Hyeonseo pohtii vapaata mieltä ja oikeuksia.

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi sortajan ja uhrin väliset eroavaisuudet ovat Pohjois-Koreassa hämärtyneet, on se, ettei siellä ole oikeuksien käsitettä. Jotta ihminen tietäisi, että hänen oikeuksiaan poljetaan tai että hän itse polkee jonkun toisen ihmisen oikeuksia, hänen pitää ensin tietää, että hänellä on oikeuksia ja mitä ne ovat. Mutta koska Pohjois-Koreassa ei ole saatavissa vertailevaa tietoa muun maailman yhteiskunnista, maan asukkaat eivät myöskään voi olla tietoisia oikeuksistaan. - - Jos Pohjois-Korean kansa tulisi tietoiseksi oikeuksistaan, yksilönvapaudesta ja demokratiasta, Pjongjangin hallituksen peli olisi pelattu.

(s. 357-358)

 

Ajatuksia ja masennuksia herättävä kirja, josta voisi puhua vaikka kuinka pitkään.

Vielä viimeisenä kommenttina on kyllä pakko sanoa, että kyllä osaa olla ruma ja halvan näköinen kansi. Nyt vähän yritystä kansikuvapeliin kustantajalta! Tällä kertaa en tosin puhu suomalaisesta kustantajasta vaan HarperCollinsista. Tämä sama kansi on nimittäin myös englanninkielisessä kirjassa. Toisaalta, onko se nyt ollut ihan pakko laittaa tähän suomenkieliseenkin? Jopa minä osaisin tehdä paremman Photoshopilla, ja minä sentään olen aika tumpelo kuvankäsittelijä.

Luettu myös mm.: Kirjasähkökäyrä, Kirjavalas (joka luki kirjan englanniksi)

Haasteet: 50 kategoriaa - 26. memoir

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta:
Kudottujen kujien kaupunki
335 s.
Teos 2015
Kirjastosta

Uneksin saaresta yhä.

Lukaisin Teemestarin kirjan vasta tämän vuoden maaliskuussa. Pidin kirjasta paljon enemmän kuin ennakkoluuloissani odotin ja jäinkin miettimään milloin Itäranta löytäisi aikaa kirjoittaa lisää. No eipä siihen onneksi kauan mennyt! Joskus sattuu niinkin erinomainen tuuri, että hyväksi havaitulta kirjailijalta tulee heti uutta luettavaa. 

Tässäkin kirjassa on kyse myös tyttöjen tai oikeastaan nuorten naisten välisestä rakkaudesta. Kutojaneito Eliana löytää Seittien Talon pihalta punatukkaisen Valerian, jonka kieli on leikattu irti. Lisäksi hänen käteensä on tatuoitu Elianan nimi. Valeria toipuu, jää taloon kutojaksi ja törmää Elianan moniin salaisuuksiin. Eliana osaa lukea ja kirjoittaa, ja näkee vielä uniakin. Kaksi ensimmäistä ovat epätavallisia taitoja naiselle, jälkimmäisin kiellettyä ankaran rangaistuksen uhalla. Ensirakkauden orastaessa kaksikko sotkeutuu tahtomattaan saarella kiehuvaan kapinaan sekä sen ikiaikaisiin salaisuuksiin.

Taidanpa taas olla kirjallinen kapinallinen kun sanon, että pidin Teemestarin kirjasta enemmän kuin tästä. Totesin tämän aika raskassoutuiseksi luettavaksi. Kirjassa harvemmin vain tapahtuu jotain, useammin jotain tapahtuu kuin jotain muuta. Minne vain on voitu listä vertauksia, vertauskuvia ja haaveellisia kuvailuja, niitä on lisätty. Hitaus ja tietynlainen hartaus sopivat mielestäni Teemestarin kirjaan paremmin kuin tähän. Tässä liikutaan suuremmassa maailmassa ja monimutkaisemmissa kuvioissa, ja kirjan kielen runollisuus hidasti tapahtumien tahtia turhan paljon. Kieli on kaunista, en moiti sitä sinänsä, mutta tarina olisi voitu kertoa pienemmässäkin sivumäärässä.

Itse tarina on kyllä oikein mielenkiintoinen. Alkuasetelma on hämmentävä: unet ovat laittomia jopa siinä määrin, että unennäkijät suljetaan omaan vankilaansa. Miksi näin on? Eliana ei oikeastaan kyseenalaista tätä ennen Valerian saapumista ja unennäkijöiden määrän kasvamista. Niin vain on, koska niin on määrätty. Paras olla hiljaa omista unistaan ettei häkki heilahda. Unien merkitys paljastuu pikkuhiljaa ja lopulta niiden laittomaksi julistaminen onkin ihmisluonnon tuntien aivan järkeenkäyvää. Niinhän siinä epäilemättä kävisi, niin masentava ajatus kuin se onkin. Sen sijaan en oikein ymmärtänyt sitä, miksi naiset eivät saaneet lukea tai kirjoittaa. Sen tuntui vähän puolihuolimattomasti sekaan heitetyltä seksismiltä sen itsensä takia. 

Kirjastossa tämä on näköjään laitettu scifiksi, mutta täytyypä yrittää muistaa kysyä millä perusteella. Itse laittaisin tämän fantasiaan vaikka tässä ehkä dystopiaelementtejä onkin. Saari ja sen outo historia olivat ihan oma maailmansa (saaren alkuperäisistä asukkaista puhumattakaan. hei vaan taas, kesäiset inhokkini!), ja muitakin fantasiakirjallisuuden tunnusmerkkejä löytyi selvästi enemmän kuin scifin. Tapahtumien sijoittaminen tulvien vaivaamalle saarelle oli hauska kontrasti Teemestarin kirjaan, jossa vedestä on pulaa. Nyt sitä oli yllin kyllin, mutta ei se maailmasta sen iloisempaa tehnyt. Kirjan yhteiskunta oli erittäin ahdistava, tai oikeastaan Elianan muurien ympäröimä elämä siinä. 

Jäin nyt miettimään mitä Itäranta keksii tehdä vedellä seuraavaksi!

Luettu myös mm.: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Annelin lukuvinkit ja monet muut.