sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Kansikuva.

Lähestymme lampea stratosfääristä.

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystämään pienessä lammessa asuvan pienen hauen. Jokavuotinen homma on tällä kertaa yllättävän vaikeaa. Ensin katkeaa siima, sitten käy ilmi, että lammen on vallannut näkki. Samaan aikaan kylille ilmaantuu ylikonstaapeli Janatuinen, jolle Lappi on uusi aluevaltaus. Janatuinen haluaa saada käsiinsä Elinan ja odottaa kohtaavansa jonkin verran vaikeuksia, mutta peijoonin ja väkiyön varalle hänkään ei ole varautunut.

Muistaakseni törmäsin tähän jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, jossa tätä kehuttiin hauskaksi ja yllättäväksi kirjaksi. Tarina oli kumpaakin ja pidin aivan erityisesti siitä, miten erinomaisen lappilainen kirja oli. Karila on näköjään itsekin kotoisin Itä-Lapin kylästä ja sen kyllä huomaa. Pohjoisen soinen luonnonmaisema ja juro mielenmaisema välittyvät joka sivulta, ja hahmojen välinen dialogi on hilpeää luettavaa.


- No olekko sitä kuullu että kunnanjohtajaan meni hattara.

- Joo.

- Nyt se haluaa vaan syyä koko ajan.

- Semmosta se on hattaroijen kanssa.
(s. 142)


Kirjan tarinan sijoittuu siis Itä-Lappiin, mutta ei ihan sellaiseen kuin se, jonka me tunnemme. Koko Lappi on eristetty muusta Suomesta ja sinne menevien on ymmärrettävä, että esimerkiksi henkivakuutus ei ole siellä voimassa. Lappi on täynnä vanhan mytologian vaarallisia olentoja ja kirjassa tavataan niin näkki ja hattara kuin peijooni ja metelikin. Lappilaiset suhtautuvat yliluonnollisiin naapureihinsa tyynen käytännöllisesti, mutta Janatuisella on pieniä sopeutumisvaikeuksia.

Elinan kautta Lappi ja hänen tuttu kyläyhteisönsä nähdään paikallisen silmin, Janatuisen kautta taas ulkopuolisen näkökulmasta. Etenkin Janatuisen kohtaamiset paikallisten ihmisten ja olentojen kanssa olivat mainioita.


- Laita hyän tähen se pyssy pois, Keijo sanoi.

- Mkä se on, Janatuinen kysyi eikä laskenut pistoolia.

- Peijooni.

- Mikä?

- Ruottin kuningas. Syökö se ryökäle minun keittoa?
(s. 60)


Tarinalla on pari muutakin kertojaa ja heidän kauttaan sukelletaan syvemmin paikallishistoriaan tai ainakin paikallisiin juoruihin. Tuskin mikään on kirjassa ihan sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.

Itse juonesta on vaikea sanoa mitään ilman juonipaljastuksia, joita en oikeasti halua tehdä. Olisi myös vaikea valita, mikä lasketaan juonipaljastukseksi ja mikä ihan vain yllättäväksi asiaksi. Mielestäni kirjaan oli kiva sukeltaa tietämättä siitä juuri mitään ja tulla sitten yllätetyksi joka sivulle. Karilan luoma maailma on värikäs ja monipuolinen, ja oli suorastaan sääli päästä kirjan viimeiselle sivulle.

Erityismaininta siitä, miten erinomaisesti Karila onnistuu kuvaamaan pienten lentävien saatanallisten verenimijöiden eli sääskien kanssa elämistä. Ininä soi korvissa vieläkin.


Hän meni navettaan etsimään vapoja.

Sisällä oli viileää. Siellä oli sääskiä, jotka ilahtuivat, kun ruoka tarjoiltiin sänkyyn.
(s. 18)


Kirjan tiedot:
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys | Siltala 2019 | 280 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirja vieköön, Kirsin kirjanurkka, Sivutiellä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 22. kirjassa on epäluotettava kertoja [35/50]
Mutta enpä kerro kuka!
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 19. pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [12/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a three-word title [30/50]

torstai 16. heinäkuuta 2020

David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta

Kansikuva.


Minulta on usein kysytty, olenko koskaan harkinnut omaelämäkerran kirjoittamista.

Mikäli minulta ja monilta, monilta muilta kysytään, David Suchet syntyi näyttelemään Hercule Poirot'a. Kuka muu pystyisi herättämään belgialaisetsivän henkiin yhtä hurmaavalla tavalla? Tästä roolista hänet tunnetaan maailmalla ja muistetaan hyvin pitkään.

Totuushan on kuitenkin se, että Suchet'lla on takanaan 50 vuoden teatteriura ja toki muutakin elämää. Tartuin tähän elämäkertaan kiinnostuksesta tätä muuta kohtaan ja tutustuakseni mieheen viiksien takana. Suchet on kirjoittanut kirjan itse ja pidin paljon hänen kirjoistustyylistään. Hänellä on huumorintajua ja tekstistä paistaa läpi optimistinen elämänasenne. Suchet kertoo kirjassa lähestyneensä poikavuosinaan ihailemaansa näyttelijää nimikirjoituksen toivossa ja saaneensa jääkylmän vastaanoton. Siksi hän pyrkii itse olemaan aina kohtelias ja lämmin, oikeasti läsnä faniensa kanssa. Tämäkin asenne tuntuu kirjan sivuilla ja näkyy sen kuvituksessa.

Kirjan kuvat ovat Suchet'n itsensä ottamia. Valokuvaaminen on hänelle rakas harrastus ja minusta kuvat olivat melkein yhtä kiinnostavia kuin itse teksti. Ne todellakin saivat miettimään, miksi juuri tämä kuva on otettu ja millaisen tunteen se on kuvaajassa herättänyt. Suosikkejani olivat kuvat Sheilasta, jonka kanssa Suchet on ollut naimisissa yli 40 vuotta. Kuvista huomaa, että kohde on rakas ja rakkaudella kuvattu.

Elämäkerta ei etene kronologisesti vaan erilaisesta aihepiiristä toiseen liikkuen. Työnsä lisäksi Suchet puhuu paljon perheestään. Äidinisä Jimmy saa paljon sivutilaa, samoin tietenkin Sheila. Suchet kertoo perheen olevan tärkein asia elämässään ja suurin voimavara, ja olikin mielenkiintoista lukea millaiselle pohjalle hänen elämänsä rakentuu. Kahdessa luvussa Suchet kertoo suhteestaan uskoon ja uskontoon, ja onneksi ote ei ollut mitenkään saarnaava tai "tämä on ainoa oikea tie" -henkinen.

Suchet kertoo muistakin elämäänsä ohjaavista ajatuksista ja siitä, miten hän valitsee roolinsa ja uppoutuu aina uuteen hahmoon. Olen joskus pohtinut näitä jälkimmäisiä joidenkin (etenkin mielestäni hyvien) näyttelijöiden kohdalla, joten kirja oli siinäkin suhteessa mielenkiintoinen. Suchet tapasi Harold Guskinin, arvostetun näyttelijöiden opettajan ja valmentajan, vasta kuudenkympin tienoilla ja oppi häneltä uudenlaisen työskentelytavan. Minulle tämä jäi mieleen taas yhtenä osoituksena siitä, että koskaan ei ole liian vanhan oppimaan uutta.

Kaiken kaikkiaan kirja oli viihdyttävä, nopealukuinen ja vastasi siihen kysymykseen, mihin se lupasikin. Kuka on David Suchet?


Jos olemme liian riippuvaisia muiden mielipiteistä - etsimme jatkuvasti itsellemme hyväksyntää - tulemme varmasti pettymään. Jossain vaiheessa sitten oivallamme, keitä me todella olemme; meidän ei tarvitse elää sen mukaan, keitä haluamme tai luulemme olevamme. Ja muut ihmiset saavat joko torjua tai hyväksyä meidät. Se kuuluu elämään. 
(s. 309)


Omakuva Harryn roolissa näytelmässä Muotinäytös.
Harryn roolissa näytelmässä Muotinäytös.
(s. 319)

Kirjan tiedot:
David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta | Minerva 2020 | 320 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: David Suchet: Behind the Lens. My Life (2019) | suomennos: Sirpa Saari

Luettu myös mm.:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 25. kirjassa ollaan saarella [34/50]

maanantai 6. heinäkuuta 2020

D. B. John: Pohjoisen tähti

Kansikuva.


Meri oli tyyni sinä päivänä, kun Soo-min katosi.

Jenna Williams ei ole päässyt yli kaksoissisarensa katoamisesta. Hän saa ainutlaatuisen tilaisuuden selvittää tapausta, kun CIA värvää hänet joukkoihinsa. Samaan aikaan Pohjois-Korean maaseudulla rouva Moon löytää pellolta avustuspaketin, joka avaa hänelle uusia ovia mustan pörssin kauppaan. Korkea-arvoinen virkamies Cho Sang-ho puolestaan asuu Pjongjangissa ja kun hänen taustojaan aletaan tutkia, menneisyydestä paljastuvat seikat muuttavat hänen koko elämänsä. 

Olen juuri niitä ihmisiä, joita Pohjois-Korea kiinnostaa. En nyt sentään katso jokaista dokumenttia tai lue jokaista kirjaa, mutta osan kuitenkin. Tässä Yhdysvaltoihin ja etenkin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa jännärissä on kolme eri kertojaa, joiden tarinat liittyvät lopulta toisiinsa. Jennan, tai oikeastaan Jee-minin, ja hänen sisarensa Soo-minin äiti on amerikankorealainen ja isä puolestaan musta amerikkalainen. Syntyperällä on väliä tässä kirjassa, jossa kaikki kytkeytyy lopulta pohjoiskorealaiseen rotu- ja sukuajatteluun.

Varsinainen tarina alkaa vuonna 2010, 12 vuotta sen jälkeen kun Soo-min katosi Etelä-Korean rannikolta. Katoaminen kirjattiin hukkumiseksi, mutta Jenna ei usko sisarensa kuolleen. Jenna on yliopiston apulaisprofessori erikoisalanaan Pohjois-Korea, minkä vuoksi hänet värvätään CIA:n riveihin. Totta kai Jenna on se, joka paljastaa salaliittoja ja osoittautuu näppäräksi kiväärin kanssa. En oikein lämmennyt hänen hahmolleen, joka tuntui hyvin yksiulotteiselta. Jennan juttu on Soo-minin löytäminen ja siinäpä se. Juuri hänen kohdallaan juoni lähti lopulta lapasesta ja juonenkäänteistä tuli erittäin epäuskottavia.

Kiinnostavampi osuus oli Cho Sang-hon tarina. Hänen veljensä on saamassa ainutlaatuisen ylennyksen ja sen myötä suku tutkitaan suurennuslasin kanssa. Veljekset ovat adoptiolapsia ja pian Chon pintaan nousee tuskanhiki. Taustalta ei löydykään sotasankareita vaan jotain ihan muuta. Kello tikittää taustalla kun Cho yrittää löytää pakotien kauheasta tilanteestaan. Hän saa kokea karvaasti pohjoiskorealaisen (epä)oikeusjärjestelmän, jonka mukaan syyllisen lisäksi rangaistaan myös hänen sukulaisiaan kolmessa sukupolvessa.

Rouva Moonin tarina oli kuitenkin suosikkini. Raskaaseen viljelytyöhön tuomittu vanha rouva löytää rajan takaa lähetetyn avustuspaketin. Paketin kymmenen suklaakeksiä avaavat rouva Moonille uusia ovia torilla, jonka mustan pörssin kauppaa katsotaan yleensä läpi sormien ja lahjusten. Cho Sang-ho pääsee käymään Yhdysvalloissa ja näkee siellä, miten rajojen ulkopuolella todella eletään. Rouva Moon havahtuu vastaavasti torilla, jossa yksi suklaakeksi on yhtä arvokas kuin hänen miehensä selkänahasta revitty kahden kuukauden palkka.

Rouva Moonin kautta kuvataan köyhän pohjoiskorelaisen arkea, jossa selviytyminen on vaikeaa ja elämän realiteetit (kuolema, lahjonta, nälkä, epäoikeudenmukaisuus) tuskallisen tuttuja. Cholle on järkytys huomata, että hän elääkin julmassa diktatuurissa. Rouva Moon on tiennyt sen jo pitkän aikaa.


Rakas johtaja tunsi kansansa tuskan ja itki heidän puolestaan. "Olen kanssanne tällä vaativalla marssilla", hän sanoi heille. "Siitä, joka kestää nämä koetukset, tulee todellinen vallankumouksellinen. Televisiouutisissa näytettiin, kuinka hän söi yksinkertaisia perunaruokia solidaarisuudesta kansan ahdingolle, mutta rouva Moonin silmissä hänen mahansa näytti runsaammalta kuin koskaan. 
(s. 104)


Sinänsä kirja ja sen tarina eivät tarjoa mitään yllättävää. Tarkoitus on kuvata Pohjois-Korean hallinnon julmuutta ja siinä se kyllä onnistuu erinomaisesti. Tarinassa on sekä raa'an kidutuksen että hirvittävien työleirien kuvauksia, ja lisäksi Chon ja rouva Moonin arkea värittävää tavallisempaa, mutta aivan yhtä järjestelmällistä julmuutta ja järjettömyyttä. Isän ja Pojan kuvat on oltava seinillä ja niiden pölyttömyyttä tutkitaan säännöllisesti. Nälkää näkevät katulapset käyttävät huumeita päästäkseen hetkeksi pois heitä ympäröivästä kauheudesta. Kovalla työllä hankitut rahat voivat olla hetkessä arvottomia, jos suuri johtaja niin päättää. Keskitysleireillä ihmisen henki on vielä arvottomampi.

D. B. John on kirjoittanut Pohjois-Koreasta paenneen Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö -muistelmat yhdessä hänen kanssaan, joten hänellä on varmasti enemmän näkemystä maahan kuin monella muulla. Kirjan lopussa on pieni tietopaketti kirjassa käsitellyistä aiheista, joissa muuten tosiaan on juonipaljastuksia juonen suhteen. Tälle on tulossa jatkoakin ja luultavasti luen sen, oli tämä kuitenkin sen verran sujuvasti kirjoitettu.


Kirjan tiedot:
D. B. John: Pohjoisen tähti | Bazar 2020 | 528 sivua | kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Star of the North (2018) | suomennos: Kristiina Vaara

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 19. kirja, jota luet yhdessä jonkun toisen kanssa [33/50]

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Piia Leino: Yliaika

Kansikuva.

Annastiina on suunnitellut kuolinpäiväänsä vuosia.

Politiikan voimahahmo Annastiina Kankaanrinta valmistautuu exitukseensa. Vuonna 2052 yli 75-vuotiaat vanhukset asuvat puskissa ilman kansalaisuuden tuomia oikeuksia. Annastiina itse on ollut ajamassa Lex 75 -pykälää, joka kannustaa ihmisiä kuolemaan kun tuo ikä on saavutettu. Annastiinan oma elämä on nyt eletty ja hän haluaa kohdata loppunsa sopivalla tavalla eli kauniisti, tyylikkäästi ja median läsnä ollessa. Vai haluaako sittenkään?

Olipahan pitkästä aikaa päähenkilö, joka oli epämiellyttävä tavallisen epämiellyttävällä tavalla, ja josta oli kuitenkin miellyttävä lukea. Annastiina on kunnianhimoinen ja tekopyhä minäminäminä-ihminen, jonka täydellistä elämää ei kenenkään parane varjostaa. Mitä Annastiina haluaa, sen hän myös saa, oli kyseessä sitten toisen naisen aviomies tai tulevaisuus, jossa vanhuksia ei enää suljeta hoivakoteihin. Hinnalla millä hyvällä, ja kirjan maailmassa se hinta on kuolema.

Kirjan tarina kulkee kahdessa aikakerroksessa. On Annastiina nuorempana, jolloin hän alkaa ajaa Lex 75:tä ahdistuttuaan hoivakotivierailulla. Koska Annastiina ahdistaa eikä hän itse henkilökohtaisesti halua päätyä muiden hoidettavaksi, asialle on tietenkin tehtävä jotain. Sen sijaan, että hän tekisi vain omaa tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä, Annastiina alkaa ajaa yhteiskunnallista muutosta. Että ei muuta kuin tappolaki pöytään ja vanhuksen mullan alle heti, kun heistä on tullut virallisesti hyödyttömiä. Ajankohtainen aihe tänä koronan vuonna 2020.

Kirjan nykyhetkeen eli vuoteen 2052 sijoittuvissa osissa seurataan Annastiinan exituspakoa. Eipä se pakotettu kuolema niin hyvä idea olekaan, kun se koskee häntä itseään. Näistä kahdesta aikatasosta pidin tästä enemmän. Annastiina lähtee karkuretkelle seuranaan tekoäly, Heath Ledgerin näköinen hologrammi, ja päätyy niin keskelle metsää kuin vanhuskommuuniinkin. Minua viehätti ajatus kapinallisista vanhuksista elämässä hippikommuunissa, vaikka tilannetta ei erityisen positiivisena kuvatakaan. Yli-ikäisillä kun ei enää ole Suomen kansalaisuutta eikä kellään ole velvollisuutta auttaa heitä millään tavalla.

Täytyy sanoa, että en pitänyt kovinkaan uskottavana kirjan ja Annastiinan luomaa tulevaisuutta. Minun on kovin vaikea uskoa, että vain parissa vuosikymmenessä suomalaiset sekoaisivat joukolla siihen malliin, että he olisivat valmiita osallistumaan joukkomurhaan. Että suurin osa kansasta toivottelisi mummolle hyvää kuolemaa ja katselisi hymyillen kun tämä lääkitään manan majoille.  Osa toki, mutta että suurin osa? Olisin luultavasti niellyt tämän helpommin jos aikaväli olisi ollut muutaman vuosikymmenen verran pidempi.

Leino kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä, ja kirjaan on valittu hallittu kokonaisuus. Asioita ei selitetä puhki, mutta toisaalta olisin kyllä halunnut nähdä enemmän sitä, miten Suomi on muuttunut.  Miten tuollainen laki oikeasti muuttaa ihmisten arkea? Annastiina esimerkiksi joutuu lakisääteiseen Death coach -ryhmäterapiaan.


Kuolintapavalmennuksen oli kai tarkoitus luoda yliaikaansa lähestyville rauhoittava ja yhteisöllinen kokemus, mutta Annastiina ei saanut lohtua ajatuksesta, että he kaikki kokivat saman. Sen sijaan exituksesta puhuminen ja muiden valmennettavien vaivoin peitelty levottomuus kauhistuttivat häntä.
(s. 19)


Tällaisista arjen jutuista olisi ollut mukava lukea enemmän. Ehkä eniten mieltäni jäi kuitenkin kutkuttamaan pieni yksityiskohta, nimittäin Helsingin Tarja-Tower. Saiko Tarja Halonen oman mahtipontisen maamerkkinsä? Kannatan!


Kirjan tiedot: 
Piia Leino: Yliaika | S&S 2020 | 232 sivua | kirjastosta

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 3. kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti [32/50]
Ennakkoluulo: no onpa osoittelevan poliittinen kirja + kaikki hypetetyt kirjat joutuvat aina epäluulojeni kohteeksi