Piia Leino: Hämärän laulu

Lean viha oli taas notkahtanut sameaksi sumuksi.

Olen tykännyt Piia Leinon aiemmista scifi-kirjoista, joten odotukset olivat korkealla myös Hämärän laulun suhteen. Leinolla on kyky ottaa yhteiskuntaa puhuttava huoli tai kehityssuunta, ja punoa siitä kiinnostavan pelottava maailma.

Hämärän laulun takakansi lupaa matkan Marsiin ja ihmismieleen. Lea on eronnut kumppanistaan ja koneterapeutti ohjaa asian kanssa kipuilevan naisen kohti Marsia. Mikäs sen terapeuttisempaa kuin toinen planeetta, jossa alkaakin sitten tapahtua kummia.

Maailma oli tässäkin kirjassa kiehtova. Ollaan utopiassa, jossa koneoptiot on jaettu tasan ihmiskunnan kesken ja vain kaikken lahjakkaimmat tekevät työtä. Muut saavat tehdä mitä huvittaa kansalaispalkan myötä ja niinpä luovuus kukoistaa.

Kun koneet tekivät useimmat työt, jäi ihmisten työksi pohtia, mitä oli olla ihminen, ja sitä he totisesti tekivät. Ihmistaiteen merkitys syntyi ihmettelystä, kömpelyydestä ja keskeneräisyydestä siinä missä koneälyn taide oli aina jo valmista.

(s. 137)

Lännen utopian rinnalla on kuitenkin olemassa Idän utopia, joka meneekin sitten dystopian suuntaan. Idässäkin pyritään ihmisten onnellisuuteen, mutta sitä ohjataan ja säädellään hallinnon taholta. Ole onnellinen tai itke ja ole onnellinen.

Tätä maailmaa olisin mielelläni kiertänyt enemmänkin katselemassa miten se käytännössä toimii.

Harmillisesti en kuitenkaan pitänyt kirjasta ja tarinasta, joka siinä sitten kerrottiin. Ilman suuria juonipaljastuksia en oikein voi sanoa muuta kuin että lopussa paljastuu yksi inhokkitroopeistani, joka sitten hapatti koko lukukokemuksen.

Ja vaikka unohdetaan tuo henkilökohtainen voi eini, niin en siltikään pitänyt kirjan lopetusta kovin vahvana. Se tuntui jotenkin äkkinäiseltä ja keskeneräiseltä, vaikka toisaalta se kyllä sopi ajatukseen siitä, ettei Lean (tai kenen tahansa) matka itseensä voi olla koskaan valmis.

Kirjan tiedot:

Piia Leino: Hämärän laulu | S&S 2025 | 318 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Ero

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

Ensimmäinen kokemukseni Raphael Elosta oli niin häikäisevä, etten ole tainnut toipua siitä koskaan.

Vuonna 2122 louhitaan sata vuotta aiemmin syväjäädytettyjen ihmisten muistoja. Louhinta on viihdettä tai, kuten Oulan tapauksessa, yritys rikastua. Raphael Elon muistoissa piilee nimittäin tieto siitä, minne hänen aarteensa on piilotettu.

Piia Leino se kyllä keksii mielenkiintoisia lähtökohtia spefiromaaneilleen. Tykkäsin hänen edellisesti trilogiastaan ja tämäkin osoittautui kiehtovaksi sarjan avausosaksi. Tällä kertaa tulevaisuutemme on ihana utopia. Vai onko sittenkään?

Oulan nykyhetkessä nojataan pehmeisiin arvoihin ja kauhistellaan sadan vuoden takaista raakalaisaikaa. Ympäristökriisi on ratkaistu, toimeentulo on taattu kaikille, teknologia auttaa ihmistä, kaikki kierrätetään ja elämä on niin seesteistä, että melkein kuulee enkelikuoron hymisevän taustalla.

Kun Oula sukeltaa Raphael Elon muistoihin, hänen kuvansa omasta itsestään ja maailmastaan alkaa rakoilla. Siinä missä Oula haaveilee elämästä ylellisen syväyhteisön yhteisössä ja odottaa sen toteutumista, Raphael elää joka hetkeä.

Olisin voinut viljellä tomaatteja takapihallani ja tutustua nykyisiin naapureihini, mutta minusta oli aina tuntunut, ettei elämäni ollut ihan vielä alkanut. Oli turha aloittaa puolinaista elämää, jos koha voisi aloittaa täyden.

(s. 91)

Mitä syvemmälle Oula tunkeutuu Raphaelin muistoihin, sitä enemmän hän jää koukkuun. Väkevät muistot ovat addiktoivia ihmiselle, jonka elämä on tasaista beigeä. Oula on kuitenkin myös niitä harvoja, jotka kyseenalaistavat louhinnan etiikan. Onko oikein tunkea sormensa muiden muistoihin, edes kuolleiden? Onko ihminen kuollut, jos hänen muistonsa elävät edelleen koneessa?

Jopa Raphaelin salaisuutta kiinnostavampaa oli mielestäni tutustua Oulan maailmaan. Se oli erilainen sekä täysin loogisilla että yllättävillä tavoilla. Henkilökohtaista omaisuutta ei juuri ole ja vaatekaappikin on konmaritettu pariin väriä vaihtavaan asuun. Kauppakadulla voit astua teepuotiin tai tyhjentää mielesi shibarisidonnan merkeissä. Oula on paitsi tutkija ja kirjoittaja, myös kehonlämpöterapeutti. Hän siis myy halaustunteja läheisyyttä kaipaaville.

Toivottavasti sarjan seuraava osa ilmestyy pian, tämä jäi kiinnostavalla tavalla kesken!

Kirjan tiedot:

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat | S&S 2022 | 271 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kulttuuri kukoistaa

Haasteet:

* Syyslukuhaaste: Lue spefiä

* Luonto sivuilla: Valonsäteet

* Ihana susi: Kirjan henkilö on yksinäinen

Piia Leino: Lakipiste

Pikkukaveri ei näy enää vatsakummun takaa.

Aaro on megafirma Googlelle työskentelevä toimittaja vuoden 2045 Suomessa. Hänen työnsä ja koko elämänsä on tylsää puurtamista, kunnes hän saa erikoisen tehtävän. Rauhanomaiselta vaikuttavan Tammilaakson ekoyhteisön takana saattaa piillä murhanhimoisia suunnitelmia. Aaro soluttautuu yhteisöön, mutta huomaa pian kyseenalaistavansa paitsi oman elämänsä, myös koko yhteiskunnan arvot.

Olen lukenut aiemmin Piia Leinon Yliajan ja Taivaan, ja tämä kirja jatkaa samaa dystopiatietä. Tällä kertaa globaaleina uhkakuvina ovat sekä ekokatastrofin vääjäämätön eteneminen että tekoälylaitteet.

Taisin itse asiassa pitää tästä eniten kaikista kolmesta kirjasta! Pidin Aarosta, joka on hukassa omassa elämässään. Tammilaakson vakoilu avaa hänelle oven aivan uuteen maailmaan, melkein konkreettisesti. Yhteisössä tehdään asioita itse ja pyritään elämään ekologisesti. Aaro tuntee viimen tekevänsä jotain merkityksellistä.

Tammilaakso oli kuvattu hyvin sekä tietyllä tavalla idyllisenä että paikkana, jossa on omat ongelmansa. Missä on ihmisiä, siellä on konflikteja. Kaikkien persoonat eivät sovi aina yhteen ja vaikka heidän arvonsa ovatkin periaatteessa yhtenevät, yhdet ovat radikaalimpien toimien kannalla kuin toiset.

Kirjan maailma, jossa tekoälylaitteet ovat luoneet näennäisen utopian, oli pelottava ja kiinnostava. Totta kai utopia on totta vain niille, joilla on siihen varaa. Halpaa työvoimaa saa Intiasta eikä kukaan välitä, millaiset ympäristövahingot siellä aiheutuvat. Aaro on kirjan pääasiallinen kertoja, mutta maailmaa kuvataan myös tekoälylaitteiden uhreiksi joutuvien kautta. Millaista on, kun kaiken saa nappia painamalla? Entä jos laitteiden ja sovellusten takana onkin kaikessa hiljaisuudessa kehittynyt uudenlainen elämänmuoto?

Kirja sai pohtimaan muun muassa sitä, millä tavalla tyhmemmätkin älylaitteet hallitsevat ihmisten elämää tälläkin hetkellä.

Selitin, että taivaalla on lakipisteensä, mutta niin myös kaikella taivaan alla. Jos heittää omenan ja pysäyttää sen lakipisteeseensä, se on yhtä aikaa menossa ylös ja tulossa alas. Jos katsoo menneeseen, se on matkalla ylös, jos tulevaan, se on jo putoamassa. Nyt on koittanut ihmiskunnan lakipiste, tämä piinaava, pysähtynyt hetki ennen pudotusta.

(s. 84)

Kirjan tiedot:
Piia Leino: Lakipiste | S & S, 2021 | 239 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Reader, why did I marry him?, Iltaluvut, Kulttuuri kukoistaa ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 42. kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä [1/50]

Piia Leino: Taivas

 

Kun Akselin on pakko lepuuttaa silmiään, hän katselee kerjäläisten neliötä.

Akseli tekee tarkoituksettomalta tuntuvaa tutkimusta yliopistolle ja saa vastineeksi taivasaikaa. Vuonna 2058 Helsinki on nahkapäiden johtama ankea dystopia, jossa seksi ja ihmissuhteet eivät kiinnosta enää ketään. Täydellinen virtuaalimaailma Taivas on kaikki kaikessa. Akseli saa pomoltaan pillereitä, jotka muuttavat hänen elämänsä. Yhtäkkiä hän haluaakin tavata Taivaassa tapaamansa Iinan tosielämässä ja jakaa pillerit hänen kanssaan. Elämä oikean naisen kanssa ei kuitenkaan ole lainkaan sellaista kuin Akseli kuvitteli.

Taivaassa on paljon samaa kuin Piia Leinon Yliajassa, jonka luin reilu vuosi sitten ja josta tykkäsin paljon. Suomi on synkkä ja ankea paikka, jossa vallassa on ääriliike äärimmäisine ajattelutapoineen. Akselin Suomi on taistellut toisenkin sisällissodan ja nyt Etelä-Suomi on muurin ympäröimä kansallissosialistinen valtio. Kuten sitä asuttavat ihmisetkin, Helsinki on sisäänpäin kääntynyt ja kaikki ei-arjalaiset on hirtetty aikoja sitten. Vanhukset, vammaiset ja mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset joutuvat hankkimaan elantonsa Keskustorilla kerjäämässä vartijoiden silmien alla.

Leino kuvaa tulevaisuuden hiljaista Helsinkiä melkein liiankin hyvin. Maamerkit ovat sää armoilla ja jäämässä kasviston alle, koska ketään ei kiinnosta huolehtia yhtään mistään. Torilla myydään lokkeja ruoaksi ja se onkin sikäli harvinaista herkkua, että melkein kaikki eläimet on syöty aikoja sitten. Ihmisten ravinto koostuu pääasiassa riisistä ja hyönteisproteiinista. Kaikki on niin apaattisen toivotonta, että yleinen masennus ja välinpitämättömyys on käsinkosketeltavaa.

Kirjassa on loppujen lopuksi hyvin vähän henkilöitä, koska ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita toisistaan. Akseli tutustuu Iinaan Taivaassa ja haluaa tämänkin kokevan reaalimaailman pillereiden vaikutuksen alaisena eli asioita huomaten ja niistä välittäen. Akseli on työnsä puolesta kuluttanut paljon 2000-luvun mediaa ja pornoa, ja hänellä on suuret odotukset Iinan suhteen. Pettymys on suuri kun Iinalla onkin oma elämä, omia tavoitteita ja haluja, joilla ei ole mitään tekemistä Akselin kanssa. 

Akseli aloitti tarinan sympaattisena hahmona, mutta kirjan lopussa suorastaan inhosin häntä. Hänen kehityskaarensa on hyvin rakennettu ja kuten Yliajassa, tässäkin kirjassa Leino on luonut hienosti hahmo, jota kohtaan on yhtä helppo tuntea niin sympatiaa kuin inhoakin. Hän on erinomainen kuva tietynlaisesta miehestä, joita on nykyaikanakin ja jotka ovat kaapanneet vallan lähitulevaisuudessa. 

Hän vetäytyy irti Iinasta ja katsoo tämän leikeltyä mekkoa, ärtymys hänen mielessään kiertää ja etsii kohdetta. Akselilla on hirvittävä nälkä, mutta nainen vain haisee ruoalta ja näyttelee itseään vartijoille.

- Ehkä voisit pukea vähän enemmän päälle, jos et halua tulla katsotuksi.

(s. 166-167)

Juokse, Iina juokse!

Iinasta sen sijaan pidin koko kirjan ajan. Hänen kehityskaarensa on erilainen kuin Akselin. Tarinan alussa Iina elää Jalon, veljensä ystävän ja taivaskoodarin elättinä. Suhde ei ole millään tavalla romanttinen tai seksuaalinen, ja molemmat kaipaavat Iinan veljeä Mariusta. Marius on elossa tai kuollut kadonnut muurin taakse, ja kun Akselilta saadut pillerit herättävät Iinan mielen, veljen kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Pillerit saavat Iinan huomaamaan yhteiskunnan valtavat epäkohdat ja mikä tärkeintä, havahtumaan siihen, että niille voisi ehkä tehdäkin jotain. Pidin todella paljon siitä, miten Iina kasvaa omaksi itsekseen ja löytää rohkeutta tehdä radikaalejakin päätöksiä.

Kirjan tiedot: 
Piia Leino: Taivas | S & S 2017 | 249 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Eniten minua kiinnostaa tie ynnä muut

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Kirjassa ihaillaan maisemia

Piia Leino: Yliaika

Annastiina on suunnitellut kuolinpäiväänsä vuosia.

Politiikan voimahahmo Annastiina Kankaanrinta valmistautuu exitukseensa. Vuonna 2052 yli 75-vuotiaat vanhukset asuvat puskissa ilman kansalaisuuden tuomia oikeuksia. Annastiina itse on ollut ajamassa Lex 75 -pykälää, joka kannustaa ihmisiä kuolemaan kun tuo ikä on saavutettu. Annastiinan oma elämä on nyt eletty ja hän haluaa kohdata loppunsa sopivalla tavalla eli kauniisti, tyylikkäästi ja median läsnä ollessa. Vai haluaako sittenkään?

Olipahan pitkästä aikaa päähenkilö, joka oli epämiellyttävä tavallisen epämiellyttävällä tavalla, ja josta oli kuitenkin miellyttävä lukea. Annastiina on kunnianhimoinen ja tekopyhä minäminäminä-ihminen, jonka täydellistä elämää ei kenenkään parane varjostaa. Mitä Annastiina haluaa, sen hän myös saa, oli kyseessä sitten toisen naisen aviomies tai tulevaisuus, jossa vanhuksia ei enää suljeta hoivakoteihin. Hinnalla millä hyvällä, ja kirjan maailmassa se hinta on kuolema.

Kirjan tarina kulkee kahdessa aikakerroksessa. On Annastiina nuorempana, jolloin hän alkaa ajaa Lex 75:tä ahdistuttuaan hoivakotivierailulla. Koska Annastiina ahdistaa eikä hän itse henkilökohtaisesti halua päätyä muiden hoidettavaksi, asialle on tietenkin tehtävä jotain. Sen sijaan, että hän tekisi vain omaa tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä, Annastiina alkaa ajaa yhteiskunnallista muutosta. Että ei muuta kuin tappolaki pöytään ja vanhuksen mullan alle heti, kun heistä on tullut virallisesti hyödyttömiä. Ajankohtainen aihe tänä koronan vuonna 2020.

Kirjan nykyhetkeen eli vuoteen 2052 sijoittuvissa osissa seurataan Annastiinan exituspakoa. Eipä se pakotettu kuolema niin hyvä idea olekaan, kun se koskee häntä itseään. Näistä kahdesta aikatasosta pidin tästä enemmän. Annastiina lähtee karkuretkelle seuranaan tekoäly, Heath Ledgerin näköinen hologrammi, ja päätyy niin keskelle metsää kuin vanhuskommuuniinkin. Minua viehätti ajatus kapinallisista vanhuksista elämässä hippikommuunissa, vaikka tilannetta ei erityisen positiivisena kuvatakaan. Yli-ikäisillä kun ei enää ole Suomen kansalaisuutta eikä kellään ole velvollisuutta auttaa heitä millään tavalla.

Täytyy sanoa, että en pitänyt kovinkaan uskottavana kirjan ja Annastiinan luomaa tulevaisuutta. Minun on kovin vaikea uskoa, että vain parissa vuosikymmenessä suomalaiset sekoaisivat joukolla siihen malliin, että he olisivat valmiita osallistumaan joukkomurhaan. Että suurin osa kansasta toivottelisi mummolle hyvää kuolemaa ja katselisi hymyillen kun tämä lääkitään manan majoille.  Osa toki, mutta että suurin osa? Olisin luultavasti niellyt tämän helpommin jos aikaväli olisi ollut muutaman vuosikymmenen verran pidempi.

Leino kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä, ja kirjaan on valittu hallittu kokonaisuus. Asioita ei selitetä puhki, mutta toisaalta olisin kyllä halunnut nähdä enemmän sitä, miten Suomi on muuttunut.  Miten tuollainen laki oikeasti muuttaa ihmisten arkea? Annastiina esimerkiksi joutuu lakisääteiseen Death coach -ryhmäterapiaan.

Kuolintapavalmennuksen oli kai tarkoitus luoda yliaikaansa lähestyville rauhoittava ja yhteisöllinen kokemus, mutta Annastiina ei saanut lohtua ajatuksesta, että he kaikki kokivat saman. Sen sijaan exituksesta puhuminen ja muiden valmennettavien vaivoin peitelty levottomuus kauhistuttivat häntä.

(s. 19)

Tällaisista arjen jutuista olisi ollut mukava lukea enemmän. Ehkä eniten mieltäni jäi kuitenkin kutkuttamaan pieni yksityiskohta, nimittäin Helsingin Tarja-Tower. Saiko Tarja Halonen oman mahtipontisen maamerkkinsä? Kannatan!

Kirjan tiedot: 

Piia Leino: Yliaika | S&S 2020 | 232 sivua | kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 3. kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti [32/50]
Ennakkoluulo: no onpa osoittelevan poliittinen kirja + kaikki hypetetyt kirjat joutuvat aina epäluulojeni kohteeksi