perjantai 31. tammikuuta 2020

Tammikooste

Alkuvuoden haastehuuma vei mukanaan. Ihan kuin Helmetissä ja Popsugarissa ei olisi jo tarpeeksi...

Ilmoittauduin mukaan Jokken rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja. Tavoite ei ole mitenkään korkealla, koska en tarkoituksella lue sotiin liittyviä kirjoja, mutta jospa näitäkin kertyy matkan varrella.

Kirjahyllyn aarteet -haaste päättyi ja sain luettua kymmenen kirjaa omasta hyllystäni. Ilmoittauduin saman tien mukaan haasteen jatko-osaan.

Päätin myös osallistua ensimmäistä kertaa Pohjoiseen lukuhaasteeseen. En oleta, että saisin ainkaan Kalle Päätaloa luettua, mutta katsotaan tapahtuuko vuoden aikana tällainenkin ihme.


Luettu & blogattu

Kansikuvat.


Sanna Isto: Sirpale
Aikamatkalla vuoteen 1939. Nopealukuinen ja kiva idea, josta ei kuitenkaan otettu kaikkea irti.

Josh Malerman: Lintuhäkki
Älä avaa silmiäsi. Kauhukirjasta tehty leffa oli parempi, mutta ahdistava tämäkin.

Sydämeni kissa: kertomuksia toivosta, viisaudesta ja kehrrräävästä rakkaudesta
Pieniä kissajuttuja. Sinänsä kivat tarinat loppuivat liian masentavasti omaan makuuni.

Markus Ånäs: Kärsimysten kirja: karvaiden urheilutappioiden vuosikymmenet
Kansalliset käysimysnäytelmät. Hauska tuskallisesta aiheestaan huolimatta, kiva kun oli useita lajeja edustettuna.

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot
Ankanpoikasesta visukintuksi. Ikuinen Don Rosa -fani eli minä ilahduin suuresti tästä Roope-eepoksesta.


Luettu & bloggaamatta

Alice Oseman: Heartstopper vol. 1 & 2
Teinipojat tapaavat koulutunnilla, ystävystyvät ja ihastuvat. Söpöinen tarina, jossa on kuitenkin vakavampiakin juonenkäänteitä kuten koulukiusaamista ja oman seksuaalisen suuntautumisensa pohdiskelua. Kerrankin koin olevani selvästi liian vanha tälle tarinalle, mutta uppoaa varmasti nuoriin sanotaan nyt vaikka 13 vuodesta ylöspäin.

Sekä muutama muu kirja, joiden suhteen elättelen vielä bloggaustoiveita.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot

Kansikuva.


Roope McAnkka on pikkuinen pojannaskali Skotlannissa, köyhtyneen klaanin viimeisin miespuolinen jäsen. Roope kasvaa kuullen tarinoita klaaninsa mahtavasta menneisyydestä ja päättää palauttaa perheensä kunnian entiseen kukoistukseensa. Matka maineeseen ja mammonaan vie Roopen kohti Amerikkaa ja jännittäviä seikkailuja, mutta kaikella on hintansa. Idealistisesta ankanpojasta kasvaa melkein huomaamattaan saita visukinttu, jonka röyhkeyttä ja ahneutta ei oma perhekään enää kestä.

Tätä kirjaa saikin lukea pitkään ja hartaasti vaikka tämä sarjakuva onkin. Yksiin kansiin on koottu koko Don Rosan Roope-eepos, joka on ilmestynyt aiemmin sekä Aku Ankka -lehdessä että pienempiin osiin pilkottuina albumeina. Sanoisin jopa, että tällaisen yhteisniteen tekeminen on kulttuuriteko, mutta ehkä se on vain sisäinen Don Rosa -fanini, joka siellä huutelee. Olen rakastanut Don Rosan tarinoita lapsesta asti ja aivan erityisesti tätä Roopen elämäkertaa.

Don Rosahan on niitä Aku Ankka -taiteilijoita, joka jakaa mielipiteitä. Osa ei tykkää piirrostyylistä yhtään, osa taas on valmis kohtaamaan edelliset pistoolien kanssa aamunkoitteessa. Välimuotoja en ole toistaiseksi tavannut. Minä rakastan sitä valtavaa yksityiskohtien määrää, joka piirroksista löytyy. Tämän kirjan lukeminen oli kuin olisi työntänyt kätensä karkkipussiin, jossa on vain lempikarkkejani. Silmän iloa silmän kantamattomiin ja siksipä tämän lukemiseen kuluikin niin kauan. Tähän yhteisniteeseen on jätetty kaikki alkuperäiset tekstit, eli esimerkiksi seinille lätkäistyt etsintäkuulutukset ja muut ilmoitukset ovat englanninkielisiä.


Kuva sarjakuvasta.
"Used nooses - cheap" mainostetaan Klondiken käräjätalossa.
Tällaiset pienet yksityiskohdat menivät minulta lapsena iloisesti ohi.
(s. 72)

Tässä kirjassa ja näissä Roope-tarinoissa kerrotaan siis Roope Ankan tarina lapsuudesta osapuilleen siihen asti kun Aku siskonpoikineen yöpyy Karhuvuorella Carl Barksin tarinassa. Don Rosa on kaivanut esiin jokaisen Carl Barksin kirjoittaman viitteen ja vihjeen Roopen elämään, ja rakentanut näiden murusten ympärille kokonaisen tarinan. Hyvin uskomattoman tarinan vieläpä, Roopen elämästähän ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Klondiken keisari rakastuu saluunan kauneimpaan neitoon ja Roopen suurin "entä jos" tulee aina olemaan Kultu Kimallus. 

Oikeasti eläneiden ihmisten bongaaminen tarinasta on varsin hauskaa puuhaa, Roope kun tapaa niin Geronimon kuin Theodore Rooseveltinkin. Kun Roope lopulta päätyy Ankkalinnaksi kasvavaan kyläpahaseen, myös hänen sisarensa saavat tilaa kasvaa. Äkkipikainen Hortensia tapaa tuittupäisen Aaronin, ja lopulta maailmaan putkahtaa muna, josta kuoriutuu maailman äkäisin ja kovaonnisin Ankka.

Kuva sarjakuvasta.
Kun Hortensia Aaronin tapasi.
Tosirakkautta ensitappelulla.
(s. 164)

Enpä oikeastaan osaa sanoa tästä mitään negatiivista! Don Rosa on rakas osa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lukukokemuksiani, ja palaan aina mielellään hänen maailmaansa ja Ankkojen seikkailuihin. Näitä tarinoita on suomentanut useampikin henkilö ja huumori ja sanaleikit toimivat loistavasti. Tämän opuksen painosjälki on terävää ja vaikka kirja onkin oikea tiiliskivi, se taittuu nätisti auki ja on siksi helppo lukea. 


Kirjan tiedot:
Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot | Egmont 2019 | 453 sivua
englanninkielinen alkuteos: The Life and Times of Scrooge McDuck (1992-1996) | useita suomentajia

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 15. fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö [6/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 10. kirja, jonka muistat lapsuudesta [4/25]
* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - a bildungsroman [6/50]

torstai 16. tammikuuta 2020

Markus Ånäs: Kärsimysten kirja: karvaiden urheilutappioiden vuosikymmenet

Kirjan kansikuva.


Edessäsi on matka, joka ei ole lainkaan miellyttävä.

Kyseinen matka eli tämä kirja on täynnä pettymyksiä, häpeää ja katkeraa kaunaa etenkin norjalaisia kohtaan. Niitä perhanan norjalaisia. Ja ruotsalaisia. Ei voi unohtaa ruotsalaisia. Urheilun Via Dolorosamme varrelta löytyy niin katkenneita suksisauvoja kuin ilmeisen sokeita tuomareitakin, sekä tietenkin julkisia nöyryytyksiä ja Antero Mertarannan epätoivoa.

Toimittaja Markus Ånäs on koonnut kirjaan parikymmentä koko Suomen kansalle traumoja aiheuttanutta urheilutappiota. En ole mikään maailman suurin urheilufanaatikko, mutta tietyt häviöt muistan minäkin.


"Katkerin tappio on kyllä se kerta, kun hävisimme Ruotsille tilanteessa, jossa johdimme jo neljällä maalilla," tiivistää lähes kaikkien suomalaisten kipupisteen kokkolalainen Johannes Sarin.
(s. 208)


Olen samaa mieltä. Kyllä kirpaisi silloin vuonna 2003. Tunnen edelleen myötähäpeää pelkästä ajatuksesta.

Kirjan tappiovalikoima on erityisen kiva siksi, että se kattaa monia lajeja jääkiekosta painiin ja keihäänheittoon. Ei ilmeisesti ole lajia, jossa takkiin ei olisi tullut. Lukijan kannalta tämä on hienoa, koska laaja valikoima takasi sen, että löysin monia itseäni kiinnostavia lajeja. Eli käytännössä kaikki paitsi paini ja moottoriurheilu, joista en ole koskaan innostunut. Jopa curling on kiinnostavampaa kuin formulakisat. Kärsimysnäytelmien viihdyttävyyttä lisää mukavasti se, miten monilla tavoilla suomalaiset ovat onnistuneet häviämään. Yksin hiihdossa voi esimerkiksi katkaista sauvansa, saada niskaansa norjalaisen tai ihan vain hiihtää hitaampaa ja hävitä sekunnin sadasosalla.

Yllätyksekseni oma suosikkitappioni liittyi purjehdukseen, jota en katso oikeastaan ikinä. Ehkä pitäisi! Barnakkelit eli hanhenkaulat eli valtavat kotilot tarttuivat Tapio Lehtisen veneen pohjaan siihen malliin, että sillä ei voittoon päästy.


Kun Lehtisen piti epätoivon edessä uida ja skrabata edes joitain niistä pois, hai tuli ja esti aikeet, ja kun hän yritti puhdistaa pohjaa lyhyellä tauolla Tasmaniassa, kisan järjestäjä kielsi. - - Perusteena oli, että hanhenkaulat ovat noilla vesillä vieraslaji. Katkerinta oli, että samoista sijoista taistelleet kilpakumppanit Mark Slats ja Susie Goodall eivät kyselleet mitään, vaan putsasivat pohjansa kylmän viileästi.
(s. 152)


Tykkäsin kirjan humoristisesta otteesta ja siitä, että ne oikeasti kauheat tragediat oli päätetty jättää pois. Urheilijoiden loukkaantumiset ja jopa kuolema eivät ole niitä tappioita, joita muistellaan hampaita kiristellen vielä vuosia myöhemminkin. Sen sijaan oman maalin tekemisestä lajissa kuin lajissa riittää juttua vuosikymmeniksi.


Kirjan tiedot:
Markus Ånäs: Kärsimysten kirja: karvaiden urheilutappioiden vuosikymmenet | Johnny Kniga 2019 | 222 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 14. urheiluun liittyvä kirja [4/50]
* Pohjoinen luuhaaste 2020 - 16. kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan [2/25]
Ajattelin kirjan olevan hauska ja niin se olikin.
* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - a book by or about a journalist [4/50]

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Sydämeni kissa: kertomuksia toivosta, viisaudesta ja kehrrräävästä rakkaudesta

Kansikuva.


Kenenkään ei pitäisi haaskata aikaansa yrittämällä määritellä ihmiskunnan suhdetta kissaan.

Michael Capuzzon ja Teresa Banik Capuzzon toimittamaan kirjaan on koottu runsaasti lyhyitä kissatarinoita. Eri-ikäiset ja kaikin puolin erilaiset ihmiset muistelevat kissoja, jotka ovat olleet osa heidän elämäänsä tavalla tai toisella. Käsittääkseni Capuzzo on toimittaja, joka on koonnut kirjan toimitukseensa lähetetyistä kirjeistä ja valikoimalla mukaan jo julkaistuja kissakertomuksia. Niinpä kirjoittajien joukossa on sekä ihan tavallisten ihmisten tekstejä että muutama julkkisjuttu.

Ilokseni mukana oli pari juttua James Herriotilta, jonka näköjään tunnistan edelleen jo kirjoitustyylistä. Yksi kappale tarinaa ja mielessäni soi heti herriotkello.


En muista joulupäivää jona en olisi joutunut töihin, sillä eläimet eivät ole vielä käsittäneet sitä lomapäiväksi, mutta vuosien saatossa entisen epämääräisen karsaudentunteeni tilalle on astunut filosofinen hyväksyntä. Kun taivalsin kukkulanrinteiden tallien ympäri pakkassäässä, hankin loppujen lopuksi vain parempaa ruokahalua kalkkuna-aterialle kuin kaikki ne miljoonat jotka lojuivat vuoteessa tai löhöilivät takan ääressä. Ruokahalua edesauttoivat ne luvuttomat aperiitiivit joita sain vieraanvaraisilta tilallisilta.
(s. 206)


Koska tämän kirjan takana on hintalappu, olen kohtuullisen varma siitä, että olen ostanut tämän itse. Oletan, että näin vannoutuneen kissaihmisenä ajattelin se sisältävän kivoja hyvän mielen tarinoita. Ostohetki oli joskus vuonna miekka ja kivi, jonka jälkeen kirja on ollut lukemattomana hyllyssäni. Näin vuosia myöhemmin voin todeta olleeni väärässä. 

Kirjassa on toki kivoja ja ihania tarinoita rakkaista kissoista, jotka ovat perheenjäseniä ja jotka pelastavat ihmisiä sekä fyysisesti että henkisesti. Todella monet tarinat kertovat kissoista, jotka tulivat taloon tilanteessa, jossa ihminen oli juuri menettänyt jonkun läheisen tai kärsi vakavasta sairaudesta. Kissat toivat iloa ja toivoa elämään, joka näytti kovin synkältä. Joissakin tarinoissa kissa oli ainoa asia, josta ihminen kykeni enää välittämään. Mieleeni jäi esimerkiksi kertomus laitapuolen kulkijasta, joka tappoi miehen, joka yritti hukuttaa hänen kissansa. Kaikista tarinoista paistaa läpi syvä rakkaus kissoja kohtaan.

Mutta ikävä kyllä noin 90% näistä tarinoista päättyy kissan kuolemaan, joten ei minulle niistä erityisen hyvä mieli jäänyt. "Tämä ihana kissa oli suurena apuna tässä elämäntilanteessa ja rakastin sitä niin paljon... ja sitten se jäi rekan alle/kuoli syöpään/katosi/naapuri ampui sen." Realistista, koska suurin osa näistä on muisteluita, mutta tällainen nyyhkylukija olisi pitänyt kokonaisuudesta enemmän jos tarinat olisivat päättyneet siihen kohtaan, jossa kaikki oli vielä hyvin. Monet tarinat myös kertovat hylätyistä kissoista, jotka joku sentään onneksi pelasti. Hylättyjen kissojen määrä on Suomessakin niin valtava, että ihan itkettää ja tekee pahaa ajatella. 

Kissa ei ole lelu. Jos otat kissan, huolehdi siitä loppuun saakka kuten näiden tarinoiden kertojat parhaansa mukaan tekivät.


Kirjan tiedot:
Sydämeni kissa: kertomuksia toivosta, viisaudesta ja kehrräävästä rakkaudesta (toim. Michael Capuzzo & Teresa Banik Capuzzo) | Otava 1999 | 271 sivua | Omasta hyllystä
englanninkielinen alkuteos: Cat Caught My Heart: Stories of Wisdom, Hope and Purrfect Love (1998) | suomennos: Marja Alopaeus

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 30. kirjassa pelastetaan ihminen [3/50]
* Pohjoinen luuhaaste 2020 - 5. kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään [1/25]
* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - 11. an anthology [3/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 1]

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Josh Malerman: Lintuhäkki

Kirjan kansikuva.


Malorie seisoo keittiössä ja miettii.

Maailmalta alkaa kuulua pahaenteisiä uutisia. Ihmiset tekevät yhtäkkiä järjettömän väkivaltaisia tekoja sekä toisilleen että ja etenkin itselleen. Pikkuhiljaa muodostuu teoria siitä, että jokin heidän näkemänsä ajaa heidät hetkessä hulluuteen. Samaan aikaan hieman päälle parikymppinen Malorie huomaa olevansa raskaana. Viisi vuotta myöhemmin Malorie sitoo silmät silmät itseltään ja kahdelta lapselta, ja valmistautuu kohtaamaan pahimman pelkonsa: ulkomaailman.

Olen yleensä liian nynny katsomaan kauhuelokuvia, mutta viime vuonna tein poikkeuksen ja katsoin Bird Boxin. Lähinnä, koska Sandra Bullock näyttelee pääosaa ja pidän hänestä. Pidin elokuvastakin ja päätin jossain välissä lukea tämän kirjankin, johon elokuva siis perustuu. Nyt olenkin sitten suhteellisen harvinaisessa tilanteessa, jossa pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Molemmat kertovat periaatteessa saman tarinan, mutta joitain asioita on muutettu mielestäni elokuvan eduksi. Kummankin päähenkilö on siis raskaana oleva Malorie, joka on kirjassa parikymppinen kaunotar ja elokuvassa viisikymppinen Sandra Bullock (kaunis nainen, mutta ei sellainen täydellisyys kuin kirjan Malorie). Malorien lapsen isällä ei ole väliä tarinan kannalta eikä siihen onneksi juututa. Tärkeämpi on sisko ja tässä juoni lähteekin jo eri teilleen. Kirjassa pidin siitä, että sisko ei unohdu Malorien mielestä vaan hän kantaa surua mukanaan vuosien ajan.

Kumpikin Malorie päätyy eri tavalla taloon, jossa majailee muitakin selviytyjiä, mukaan lukien Tom, johon Malorie ihastuu. En niin tarkkaan muista miten kaikki henkilödynamiikat toimivat elokuvassa, mutta kirjassa minua ärsytti jatkuva ja haastamaton seksismi. Kun miehet tekevät tulevaisuuden suunnitelmia ja toimivat, naiset pesevät astioita keittiössä. Kuinkas muutenkaan. Elokuvassa pidin siitä, että Malorie oli aktiivinen toimija alusta alkaen. Kirjassa hän tuntuu lähinnä nyhjöttävän talossa ja haaveilevan Tomista ennen kuin asiat menevät pahan kerran pieleen. Vasta sen jälkeen kirjan Malorie herää eloon.

Ai niin. Tarinan lapset ovat tyttö ja poika. Arvatkaapa kumpi heistä on kirjassa ylivertainen ihan kaikessa? 

Pidin siitä, miten selviytyjät päättivät valita demokratian diktatuurin sijaan. Vaikeat päätökset tehdään äänestämällä ja vaikka lopputulos ei koskaan miellytä kaikkia henkilökohtaisesti, siihen mukaudutaan. Lisäksi pidin aivan erityisesti siitä, ettei naishahmoja edes uhattu raiskauksella niin kirjassa kuin elokuvassakaan. Olisin jättänyt kummankin kesken jos niin olisi käynyt. Kuten Maloriesta, pidin myös Tomista ja hänen suhteestaan Malorieen enemmän elokuvassa. Leffa-Tom on Trevante Rhodes, joka on sekä musta että paljon nuorempi kuin Sandra Bullock. Asetelma oli heti erilainen kuin kirjan, jossa Tom on Malorieta sopivasti vanhempi valkoinen mies. Kiva, että leffa uskalsi tehdä jotain erilaista näyttelijävalinnoilla ja sai minut uskomaan, että Tom on kiinnostava hahmo.

Tarinan kauhun perusidea oli kiinnostava ja pelottava. Yhtäkkiä maapallolle ilmestyy olentoja, joiden katsominen saa ihmiset tekemään väkivaltaisen itsemurhan. Kukaan ei tiedä, missä olentoja on, ennen kuin ihmiset ympärillä sekoavat. Ainoa keino selvitä on pysytellä sisällä ikkunat peitettynä. Ulos voi mennä vain silmäsiteen kanssa. Selviytyminen vaatii nokkeluutta ja uskomattoman määrän rohkeutta, ja minä olen kaikenlaisen (fiktiivisen!) robinsoncrusoilun ystävä. Tälle rakentuu sekä kirjan että elokuvan ahdistavuus ja kirjassa kuvataankin hyvin sitä, millaista on liikkua kun ei näe mitään eikä voi mitenkään tietää, onko yksin vai seisooko elävä painajainen vieressä. 


Hänellä oli avain virtalukossa ja hän oli kääntämäisillään sitä.

Sitten, mustat hiukset hiestä märkinä, hän pysähtyi.

Miten luultavaa oli että autoon oli tullut jotain? Miten luultavaa oli että jotakin istui hänen vieressään pelkääjän paikalla?
(s. 222)


Kirjan alkupuolella esitetään teoria siitä, että ihmiset ja nämä toiset olennot ovat vain kerta kaikkiaan kykenemättömiä olemaan olemassa samassa tilassa. Väkivalta on onneton seuraus siitä, että ihmismieli ei voi käsittää olentoja millään tasolla. Minusta tämä oli mielenkiintoista ja olinkin pettynyt siihen, että sillä ei menty loppuun saakka. Pidin olentojen kuvauksesta enemmän elokuvassa, jossa ne eivät olleet koskaan fyysisesti läsnä. Oma mielikuvitus loi suurempia kauhuja kuin mihin kirjailija pystyi sanoillaan.

Silti, ihan kelpo kirja ja kun pesin illalla hiuksiani suihkussa silmät kiinni, mielessä kävi kieltämättä ajatus siitä, uskaltaako niitä aukaistakaan. Pitänee lukea seuraavaksi jotain vähän vähemmän pelottavaa.


Kirjan tiedot: 
Josh Malerman: Lintuhäkki | Karisto 2019 | 316 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Bird Box (2014)  | suomennos: J. Pekka Mäkelä 

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 9. kirjassa kohdataan pelkoja [2/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a bird on the cover [2/50]

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Haastekoonti: Kirjahyllyn aarteet

Kirjahyllyn aarteet
6.1.2019 - 5.2.2020

Kirjasähkökäyrä-blogi haastoi lukemaan omasta kirjahyllystä löytyviä kirjoja. Haaste sattui vallan sopivasti, sillä elättelin muutenkin toiveita kyseisen operaation toteuttamisesta. Lähdin mukaan koska ajattelin, että haasteen siivittämänä voisin ihan oikeastikin päätyä sinne omien lukemattomien joukkoon sen sijaan, että lukisin koko ajan kirjaston kirjoja.

Kirjat päätyvät minulle yleensä joko kirpparilta, lahjana tai esimerkiksi kirjaston kierrätyshyllystä. Ostan harvoin uusia kirjoja ihan senkin vuoksi, että lukemattomia jo on. Toinen syy on se, että muutan edelleen melko tasaisin väliajoin (määräaikaisten) työpaikkojen perässä. Kirjojen pakkaaminen, kantaminen ja purkaminen on raskasta puuhaa, joten olen päättänyt pitää omat kirjani toistaiseksi minimissä.

Näitä lukemattomia halusin lukea pois siksikin, että en halua raahata niitä enää muuttokuorman mukana. Päätin, että jos totean kirjan todella erinomaiseksi syystä tai toisesta ja/tai luen sen todennäköisesti uudelleen, se jää hyllyyni. Loput lähtevät kohti uusia lukijoita.

Lopputulemana oli kymmenen kirjaa. Hieman vähemmän kuin toivoin (haavetavoite 12 kirjaa), mutta toisaalta hyvä se on vähäkin!


Haasteen aikana luin nämä:

16.1. 
Mistä: vuosia sitten kirpputorilta
Minne: kirjaston kierrätyshyllyyn

23.2.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Mistä: Gummeruksen FB-arvonnasta vuonna 2017
Minne: kirjaston kierrätyshyllyyn

28.3.
Linda Olsson: Sisar talossani
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2019
Minne: takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn

13.6.
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
Mistä: kirjakaupan loppuunmyynnistä vuonna 2019
Minne: takaisin omaan hyllyyn

30.6.
Anni Polva: Tiinakin ratsastaa
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2019
Minne: takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn

10.7.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2019
Minne: takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn

30.10.
Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
Mistä: luultavasti antikvariaatista vuonna 2019
Minne: takaisin omaan hyllyyn

30.11.
Laila Hirvisaari: Hiljaisuus
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2018
Minne: takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn

3.12.
Mary Shelley: Frankenstein
Mistä: jos ihan rehellisiä ollaan niin en muista
Minne: takaisin omaan hyllyyn

9.12.
Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa
Mistä: kosteasti päättyneen reppu + vesipullo -tapauksen seurauksena jouduin ostamaan tämän kirjastosta kesällä 2018
Minne: kirjaston kierrätyshyllyyn

perjantai 3. tammikuuta 2020

Sanna Isto: Sirpale

Kirjan kansikuva.


Taivas Teufelsbergin yllä myllersi kuin meri.

Saksansuomalainen Minja jää Berliiniin koiravahdiksi kun hänen vanhempansa lähtevät käymään Suomessa. Minja odottaa innolla kolmea itsenäistä viikkoa ja kaverikesää, mutta joutuukin yllättäen majoittamaan lapsuudenystävänsä Lucan. Kesä saa vielä kummallisemman käänteen kun Minja löytää vanhan kahvikupin korvan, joka tempaisee hänet vuoteen 1939. Vanha kotitalo on vielä uusi ja sen historia alkaa avautua Minjalle kun hän ryhtyy selvittämään huoneeseensa lukitun Rosan salaisuutta.

Ensin täydet pisteet kirjan kannesta, joka ei kirjastokappaleessa pääse oikeuksiinsa. Kirjaston kirja on nimittäin muovitettu ja siksi on mahdotonta nähdä irtopäällyksen alla, kirjan "oikeassa" kannessa avautuvaa Berliinin karttaa. Paperikannessa on reikä, josta näkee vilauksen tuosta kartasta. En vastusta kirjaston kirjojen muovittamista, koska sille on hyvät käytännön syyt, mutta aina toisinaan se kyllä pilaa hienon kannen.

Kansi kertoo kivasti siitä, mistä itse tarina kertoo. Aioin lukea kirjan jo viime vuonna, mutta en ehtinyt, ja odotukset ehtivät kasvaa liiankin suuriksi. Sinänsä tämä on nopealukuinen ja mukaansatempaava tarina, mutta mielestäni se jää varsin pinnalliseksi etenkin menneisyyden tapahtumien suhteen. 

Eniten pidin Minjan ja hänen ystäviensä välisestä, no, ystävyydestä. Tyttöjoukossa on erilaisia persoonia, ja heillä on erilaisia toiveita ja tavoitteita niin kesää kuin elämää yleensäkin koskien. Kaikilla on myös omat vaikeutensa. Esimerkiksi eroperheen Hanna toivoo isänsä kiinnittävän enemmän huomiota tyttäreensä, mutta valokuvaamon omistava isä innostuu aina enemmän valokuvausta harrastavasta Minjasta. Tykkäsin tästä asetelmasta, jossa Minja tuntee syyllisyyttä vaikkei tarvitsisi, Hanna ymmärtää ettei mikään ole Minjan vika, ja isä on täysin sokea koko asialle. Kiva, että joskus tällaisiakin kiemuroita kuvataan ilman, että tytöt päätyvät riitelemään ja sanovat ystävyytensä irti.


Myöhemmin kanaalin rannalla Hanna kertoi, ettei ollut koskaan ollut töissä isänsä kuvaamossa. Hän näytti äkkiä äärettömän surulliselta.

"Mutta Hanna," minä sanoin yllättyneenä. "Haluaisitko sitten olla siellä töissä?"

"En," Hanna vastasi paksulla äänellä. "Mutta voisi hän silti kysyä."
(s. 20-21)


En sitten niinkään lämmennyt Minjan ja Lucan suhteelle. Tai pikemminkin lämpenin ystävyydelle ja toivoin (turhaan), että se pysyisikin ystävyytenä. Suhteen muuttuminen romanssiksi ei ollut mielestäni kovinkaan uskottavasti kuvattu ja Lucan ongelmat sivuutettiin hyvin nopeasti.

Eniten minua jäi harmittamaan se, miten kevyesti vuotta 1939 käsiteltiin. Minja tietää, millaisessa Saksassa hän on. Maailmansodan syttyminen on hetken päässä eikä Minja silti vaikuta tuntevan oikeastaan mitään asian suhteen. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan parilla rivillä, että Minja näkee natsisotilaiden astuvan kauppaan, jonka toiminta loppuu saman tien. Ei minkäänlaista emotionaalista reaktiota siihen, että kauppa oli mitä ilmeisimmin juutalaisten pitämä ja kauppiasperhe joutui keskitysleirille. Naapurin vanha rouva Yrmy eli lapsuutensa Natsi-Saksassa, juuri siellä minne Minjakin joutuu, eikä tähänkään pureuduta vaikka aineksia olisi. Pidin tarinan ideasta ja mielestäni on harmi ettei siitä otettu irti tämän enempää.

Mutta kuten sanoin, nopealukuinen ja kiva kuvaus tyttöjen ystävyydestä. 


Kirjan tiedot:
Sanna Isto: Sirpale | WSOY 2019 | 315 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 44. kirjassa on kirjeenvaihtoa [1/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a map [1/50]
* Jokken rauhan haaste [kirja 1]