Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson:
Sisar talossani
(En syster i mitt hus, 2016)
243 s.
Gummerus 2017
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Omasta hyllystä

En osaa selittää, miksi minä tein sen.

Kohta viisikymppinen Maria asuu Espanjassa Costa Bravan rannikolla mukavassa talossa. Maria on tehnyt melkein totaalisen pesäeron perheeseensä vuosikymmeniä sitten ja nauttii nyt itsenäisestä elämästä leppoisassa pikkukaupungissa. Tai ainakin nauttisi jos hänen nuorempi sisarpuolensa Emma ei olisi tulossa vierailulle. Pari vuotta sitten Maria meni puolivahingossa kutsumaan Emman kylään ja se hetki on nyt käsillä. Maria pelkää Emman häiritsevän hänen elämäänsä ja ennen kaikkea kaivelevan esiin salaisuudet, joista Maria ei halua puhua.

Minähän en selvästikään ole tämän kirjan kohderyhmää ikäni tai elämäntilanteeni puolesta, mutta ymmärsin kyllä varsin hyvin Marian halun nauttia omasta rauhastaan. Olsson kuvailee ihanan idyllisen rannikkokaupungin, upean talon ja kauniit maisemat, ja minulle tuli ihan ikävä kesää tätä lukiessa. Kesää odotellessa hyväksyn myös lomamatkan tällaisiin maisemiin.

Täällä olin nähnyt elämäni kauneimmat auringonlaskut ja tähtitaivaan. En koskaan väsynyt tuijottamaan alapuolellani avautuvaa merenlahtea, jonka pinnan sävy ja väri vaihtuivat lakkaamatta. Valkoisten talojen rivistöt kohosivat satamasta jyrkälle rinteelle tuoden mieleen amfiteatterin. Rakennusten päättyessä vuorenrinne nousi ylös suojaavana muurina.

(s. 15)

Suurimman osan aikaa Olsson kirjoittaa vetävästi. Miljöökuvausten lisäksi pidin eniten siitä, kun Marian ja Emman annetaan vain olla läsnä sekä yksin että toistensa kanssa. Yhteiset vaellukset lähiympäristössä ja hetket viinilasin äärellä saavat sisarukset jos ei samalle aaltopituudelle niin ainakin katsomaan samaan suuntaan. Taustalla kummittelevat koko ajan lapsuus- ja nuoruusvuosien traumat välinpitämättömän äidin, äidin vaihtuvien miesystävien sekä Marian ja Emman edesmenneen sisaren kanssa. Hieman lähempänä menneisyydessä ovat sisarusten tahoillaan kokemat parisuhteet, jotka päättyivät onnettomasti eri syistä. Kaikki tämä näkyy Marian ja Emman nykyhetkessä, ja Olsson paljastaa pikkuhiljaa mistä kaikessa onkaan oikeasti kysymys.

"Meidän täytyy puhua Amandasta, Maria. Meidän täytyy tehdä se nyt kun vielä voimme."

(s. 136)

Siksipä onkin harmi, että en pitänyt valtaosasta kirjan dialogia lainkaan. Kun Maria ja Emma saavat puhua arkisista asioista, dialogi rullaa mukavasti. Heti kun aletaan herättelemään menneisyyden haamuja, dialogi muuttuu perättäisiksi ja puuduttaviksi monologeiksi. Se veti minut aina pois tarinasta, sai hyppimään sivut läpi pikavilkaisuilla ja ajattelemaan, että ei kukaan oikeasti puhu näin. Lisäksi tragediaa on loppupeleissä liian paljon. Kauhallinen synkistelyä sopi tarinaan hyvin, mutta sitten sitä alettiin lappamaan lapiolla eikä se enää tuntunut oikein miltään. Kohtuu kaikessa, angstissakin.

Luettu myös:

Kirja vieköön!, Elämä on ihanaa, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 29. kirjassa nähdään unia [16/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 3]