keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Helmikooste

Helmikuu olikin ihan kiva lukukuukausi. 

Joukkoon mahtui onneksi pari mielestäni todella hyvää kirjaa, joten lukuinto ei päässyt nuupahtamaan. Tällä hetkellä lukujonossa on taas melkoisen monta kirjaa. Kiinnostavat uutuudet mokomat tahtovat tulla kirjastoon kaikki yhtä aikaa sen sijaan, että tulisivat järkevää kirja per viikko tahtia. Ja sitten on niitä pitkään suunniteltuja sekä herätelainoja...

No onpahan mistä valita maalikuun koittaessa!


Luetut & blogatut


Elka matkalla pohjoiseen. Koukuttava post-apokalyptinen selvitymistarina, sopivasti kuvottava jos niin voi sanoa.

Milla ja majakkasaaren mysteeri. En tykännyt, mutta olipahan ainakin nopealukuinen.

Tuhoon tuomittu retkikunta jäätiköllä. Huikea kirja, ronbinsoncrusoilu jäätiköllä ja traaginen loppu ihan minun makuuni.

Saksalais-suomalainen perhe ja suomalaisin sana. Leppoisa ja hauska, hyväntuulen viikonloppulukemista.

Pieniä kieroja lemmikkijuttuja. Todella epätasainen tarinakokoelma, muutama hyvä ja sitten ne muut.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit

Tuija Lehtinen:
Lemmikkilyhärit
156 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Plup.

Hämärässä menneisyydessä, nykynuoren näkökulmasta vuonna miekka ja kivi, olin nuorempi kuin nyt ja luin Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan moneen kertaan. Ja sitten vielä yhden kerran ihan varmuuden vuoksi. Luin myös muutamia hänen yksittäisiä nuorten & nuorten aikuisten kirjojaan, mutta niillä ei ollut lukuintooni samanlaista vaikutusta kuin Mirkalla ja Masalla. Sitten jossain vaiheessa totesin olevani jo liian aikuinen niille ja liian nynny lukemaan Mirkkoja uudelleen (entä jos aika onkin vain kullannut muistot??), ja Lehtiset saivat jäädä.

Lemmikkilyhäreihin tartuin lähinnä YA-lukuhaasteen siivittämänä sekä siksi, että se mainittiin eräässä kirjastolaisten vinkkaustapahtumassa. Kirjan tarinat ovat lyhyitä, eivät oikeastaan edes novelleja, joten niihin on helppo tarttua kenen tahansa. No katsotaan miltä Lehtiset nyt tuntuvat, ajattelin, ja sitä paitsi tässä kirjassa on lemmikkejä. Ehkä jopa kissoja!

Kirjassa on kissoja, pisteet siitä! Itse asiassa yksi suosikkilyhäreistäni oli tarina Kossu-kissasta, joka näytti ilkeälle Inka-tädille mistä kissat on tosi paikan tullen tehty.


- Jotain se hautoo, Inka oli sanonut varmana. - Se ei pidä minusta. Musta kissapiru.

- Oletko unohtanut ottaa lääkkeesi? äiti oli kysynyt kuivasti.

- Minä mitään syö, Inka oli äyskäissyt.

- Ehkä kannattaisi, äiti oli vihjannut.
(s. 41)


Kossun tarina toimi mainiosta tällaisena pienenä lyhärinä. Toisessa suosikissani, Uolevi-minipossussa, olisi helpostikin ollut ainesta pitempään tarinaan. Se tuntui ihan kirjan ensimmäiseltä luvulta tai parilta ja olisin mielelläni lukenut sitä enemmänkin.

Mutta noin kokonaisuutena kirja on kovin epätasainen tapaus. Meillä  se on nuorten aikuisten puolella, mutta osa lyhäreistä sopisi paremmin lapselle kuin nuorelle aikuiselle tai edes nuorelle. Lasten osastolle tätä ei kuitenkaan voi laittaa niiden selvästi YA-yleisölle kirjoitettujen juttujen vuoksi. Muutamat tarinat olivat hyviä, suurempi osa lähinnä kummallisia tai suoraan huonoja. 

Henkilökohtainen inhokkini, jonka haluan nostaa tässä esille, oli kirjan viimeinen lyhäri Jörö-koirasta. Tarina sinällään oli ihan okei. Se asia, joka sai minun karvani pystyyn, oli jatkuva sanan "natsimutsi" käyttö. Sori vaan jos on pipo kireällä, mutta mielestäni natsi-sanaa ei sovi heittää pöydälle kuin halpaa pelikorttia. Sillä on oma synkkä historiallinen merkityksensä eikä sitä pitäisi käyttää halpana (ja huonona) vitsinä.

Eli kovin epätasainen kokoelma tosi lyhyitä tarinoita. Sopinee nuorelle/nuorelle aikuiselle, joka ei lue kovin paljon tai jaksa keskittyä pitkään tarinaan. Plussana kyllä se, että tässä esiteltiin monenlaisia lemmikkejä perinteisten kissojen ja koirien lisäksi.


Haasteet:
* YA-lukuhaaste 2018 - suomalainen kirjailija
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 40. kirjassa on lemmikkieläin [17/50]

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä: suomalaisinta sanaa etsimässä

Dieter Hermann Schmitz:
Kun sanat ei kiitä:
suomalaisinta sanaa etsimässä

303 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Joskus yksinkertaiset oivallukset vaativat eriskummallisia kokemuksia.

Olen joskus maailman aikaan lukenut Hermann Dieter Schmitzin edellisen romaanin, Täällä pohjoisnavan alla. Muistelin sitä sopivan kevyeksi tarinaksi, joten halusin lukea tämän uudenkin opuksen. Tämä paljastuikin oikein hyväksi sunnuntaikirjaksi. Sellaista sopivan leppoisaa ja hihityttävää ei-romanttista hömppää, jonka parissa viihtyi mainiosti muutaman tunnin.

Schmitz on siis Saksan Reininmaalta kotoisin oleva Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori, joka asettui Suomeen monia vuosia sitten työn ja suomalaisen vaimon vuoksi. En väitä, että juuri hän olisi tämän kirjan pääosassa, mutta eräänlainen alter ego päähenkilö varmasti on. Pohjimmiltaan tarina on fiktiivinen, mutta mukana on epäilemättä iso siivu kirjailijan omasta elämästä. Se tästä niin hauskan tekikin: on aivan selvää, että huomiot suomen kielestä ja kahden maan kulttuurieroista on tehty rakkaudella pitkän ajan kuluessa.

Kirjan tarinassa on kaksi pääjuonta. Toisessa päähenkilö ja hänen tutkimusryhmänsä metsästävät suomalaisinta sanaa. Tätä varten on oma nettiportaalinsa, jonne ihmiset saavat jättää omia ehdotuksiaan. Näitä ja päähenkilön omia ehdotuksia kytketään sitten toiseen juoneen, päähenkilön perheen kahden kielen ja kulttuurin arkielämään. Huono lentosää ja yllättävä matkatoveri saavat hänet pohtimaan rakkautta ja sitä, miten hemmetin hankala Suomessa on kertoa toiselle rakastavansa tätä. Eihän sellaista voi sanoa perheelle aamukahvipöydässä ilman, että he epäilevät vähintäänkin aivotärähdystä. Päähenkilö asettaakin itselleen kolme tavoitetta: tehdä vaimo yhtä onnelliseksi kuin hääpäivänään, olla kahdelle lapselleen maailman paras isä, ja saada perheen vaativa kissa kuriin. Suomalaisia keinoja käyttäen toki etteivät he mene tolaltaan järkytyksestä.

Tarina kertoo siis kohtuullisen tavallisesta arkielämästä, jonka lomassa löydetään monien suomalaisten sanojen pohjimmainen merkitys sekä se perheenjäsenten keskeinen ja usein ääneensanomaton rakkaus. Himmeli, äkäpussi ja pakkoruotsi tavataan luonnollisissa ympäristöissään, sotaveteraani ja Santa Lucia tulevat tutuiksi hyvinkin koskettavilla tavoilla. 

Olennaista kirjassa ovat myös kommunikointivaikeudet, jotka eivät aina johdu kulttuuri- tai kielieroista. Ihmiset vain ovat erilaisia. Tiedätkö esimerkiksi sen ärsyttävän ihmisen, joka ei tarkoita pahaa, mutta jaarittelee ikuisuuksia vastaamatta silti koskaan kysymykseesi? Kaikkihan sellaisen tuntevat.


Olen yksinpuhelun suuri ystävä ja harrastan sitä erittäin mielelläni silloin harvoin, kun olen itsekseni kotona. Yksinpuhelussa on ainakin kolme hyvää puolta.

Ensinnäkin voin olla varma, että kuuntelen itseäni keskittyneesti. Toiseksi tiedän tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Ja kolmanneksi olen aina samaa mieltä kanssani. Kaikkeen tähän verrattuna kahden Homo sapiensin välinen kommunikaatio on erittäin häiriöaltista.
(s. 207)


Pidin siitä, miten jossain aiemmassa kappaleessa mainittu asia saattoikin tulla tärkeäksi myöhemmin sekä siitä, miten kirjavaa joukkoa päähenkilön tapaamat ihmiset olivatkaan. Sakista löytyvät niin yleisen saunan Runeberg, alapääjuttujen harras ystävä, kuin naapurin Puhaltajakin, tuo kirottu sunnuntairauhan rikkoja. Lopussa löytyy myös se suomalaisin sana, jonka joudutte kyllä selvittämään ihan itse kirjaa lukemalla.


Luettu myös mm.:
Kirja hyllyssä, Kirjat kertovat, Tuhansia sivuja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 39. kirja on maahanmuuttajan kirjoittama [16/50]

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani


Bea Uusma:
Naparetki: minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
290 s.
Like 2015
Kirjastosta


Minä vihaan palelemista.

Edellinen lukemani kirja oli pettymys, mutta tämän suhteen olen aivan myyty. Että olikin mahtavaa lukea Lukurauhan päivänä jotain näin hienoa! Tätähän on kehuttu joka paikassa ilmestymisestään saakka, mutta enpä saanut tartuttua asiaan ennen kuin nyt. Sitten se olikin menoa ja uppouduin kirjaan ihan täysin.

Kirja on sikäli surullista luettavaa, että lopputuloksen tietää jo ennalta. Pohjoisnavalle pyrkinyt ruotsalainen Andreé-retkikunta kuolee vuonna 1897 Valkosaarella. Salomon August Andreén, Nils Strinbergin ja Knut Frænkelin ruumiit ja jäljellä olevat tavarat löydetään saarelta vuonna 1930. He eivät koskaan pääse lähellekään Pohjoisnapaa ja kuolevat ...niin mihin? Sitä Bea Uusma tässä selvittää ja kertoo samalla huikean tarinan selviytymistaistelusta arktisissa olosuhteissa.

Retkikunta lähtee niin sanotusti soitellen sotaan. Heillä ei ole paljoakaan tietoa arktisista alueista. He eivät suostu muuttamaan mieltään vaikka käykin ilmi, että heidän varusteensa ovat puutteelliset. Heidän aikomuksenaan on lentää Pohjoisnavan yli vetykaasupallolla eikä kenenkään mielessä käy vakavissaan epäonnistumisen mahdollisuus. He, kolme herrasmiestutkijaa, luottavat tuulen puhaltavan yhteen suuntaan ja pallon pysyvän vaivatta ilmassa. Tottahan he selviävät leikiten pienestä lennosta jäätikön yli.


Nyt he seisovat jäällä ja kaikki, mitä he näkevät, joka puolella, on valkoista. Horisonttiviiva on sulautunut taivaaseen. Kolme miestä, joilla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti keskellä valkoista painajaista.
(s. 60)


Kirja on äärettömän mielenkiintoinen ja myös visuaalisesti upea kirja. Uusma ei vedä tarinaa ja johtopäätöksiään hatusta. Miesten selviytymistaistelua seurataan heiltä jääneiden todisteiden valossa. Kirjassa on heidän ottamiaan valokuvia, heidän kirjoittamiaan kirjeita ja otteita päiväkirjoista. Kamppailua hyisissä oloissa voi siis seurata eturiviltä. Lukijalle selviää täsmälleen minä päivänä he ampuivat ensimmäisen jääkarhun ja millainen arktinen sää oli 28.9.1897. Surullisinta luettavaa olivat ne toiveikkaimmat päiväkirjamerkinnät ja Strinbergin kirjeet rakkaalle Annalleen. He kaikki uskoivat vakaasti selviävänsä vielä pakkolaskun tehtyäänkin. Kukaan heistä ei tullut elävänä takaisin.

Kirjassa on myös kuvia paikasta, josta heidän jäänteensä löydettiin sekä itse jäänteistä. Uusma analysoi kaiken niin tarkasti kuin voi, koska retkikunnan kohtalo riivaa hänen mieltään. Kuolemaan johtaneista syistä on esitetty arvailuja vuodesta 1930 saakka, mutta mikään niistä ei tunnu oikealta. Mitä tutkijoilta on mennyt ohi silmien ja korvien? Tutkimusmateriaaliin perehtyessään Uusma on kuin paraskin dekkarisarjan rikostutkija ja tempaa lukijan mukaansa salaisuutta paljastamaan.

Pokkaripainoksesta on ilmeisesti jätetty kuvitus pois? En osaa kuvitellakaan miten kirja toimii ilman niitä. Tässä kirjaston kovakantisessa niteessä on kaikki herkut tallella ja mielestäni kuvitus on ratkaisevassa osassa jos nyt ei kuolinsyyn selviämisessä niin ainakin tunnelman luomisessa. Tämä on kopio kuvasta, joka on otettu Kotkasta, vetykaasupallosta johon retkikunta nousi ja joka koitui heidän kohtalokseen. Tässä on kuvia retkikunnan päiväkirjoista, näytteitä heidän omin käsin kirjoittamistaan sanoista. Tässä puhuvat kuolleet miehet.

Uusman teoria kuolinsyistä on niin hyvin perusteltu, että ainakin minä päätän uskoa siihen.

Kerrassaan mahtava kirja!


Luettu myös mm.:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 24. surullinen kirja [15/50]
* Tietokirjahaaste 
YKL pääluokka 4, kirjastossa luetteloitu luokkaan 48.61

perjantai 9. helmikuuta 2018

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen:
Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
160 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Sen kesän aikana Milla oli sanonut ja huutanut EI ainakin tsiljoona kertaa.

Luen nykyään itseäni kummastuttavan vähän nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Senpä vuoksi hyppäsin mukaan Sivujen välissä-blogin Hannan YA-lukuhaasteeseen tai oikeastaan YA-bingoon. No, myöskin sen vuoksi, että useimmiten en vain voi vastustaa bingoja. 

Operaation ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, koska kansikuva näytti jännältä ja takakansiteksti lupaavalta. Tihutöitä majakkasaarella? Jännä suljetun huoneen mysteeri! Niin se ulkonäkö pettää. 

Tähän väliin huomautan, että en ole koskaan ennen lukenut Palviaisen kirjoja, joten en tiedä millainen tämä on suhteessa hänen muuhun tuotantoonsa. 

Kansikuva lupaa Viisikko-henkisyyttä nuorilla aikuisilla varustettuna. Itse asiassa kirjassa ei ole kuvan kaltaista autiotaloa eikä myöskään tuollaista kauhutrilleritunnelmaa. Miksi nuorisojoukkoa näyttää johtavan poika kun kirjan kertoja on Milla-niminen tyttö? Kai sieltä iStockphotosta olisi parempikin kuva löytynyt.

Takakansi puolestaan lupaa huippuunsa viritetyn nuortenromaanin, jossa kukkii huumori vakavista sävyistä huolimatta. Tämä on yhtä huippuunsa viritetty kuin vaarilta peritty yskivä pappatunturi. Huumorinkukka on kaiketi kauneimmillaan lauantaikakka-vitsissä. Vakavat sävyt ovat ilmeisesti eksyneet matkalla kirjan sivuille.

Lukiessani ja sen jälkeen mietin kenelle ihmeelle voisin tätä suositella. Millainen nuori tämän haluaisi lukea? Tulin siihen tulokseen, että teknisesti ottaen tämä olisi hyvä kirja sellaiselle, jolla on vaikeuksia lukea. Kirjan lauseet ovat hyvin yksinkertaisia eikä sitä pilata turhalla tunnelman luomisella. Tai tunnelman luomisella ollenkaan.


Matti kysyy isältä, voiko se olla avuksi. Isä yrittää hymyillä ojentaessaan Matille jätesäkin. Matti asettuu Millan viereen. Se hymyilee hänelle leveästi.

"Moi."

"Sitä samaa."
(s. 56)


Koko kirja on kirjoitettu tuolla tavalla. Lyhyesti, mitään kuvailematta. Palviainen kertoo eikä näytä. En oikeastaan haluaisi suositella tätä niillekään, joiden lukutaidon tasoa teksti vastaa, koska kirjan hahmot ja juoni ovat kehnoja. En osaa oikein kuvitella mikä tässä herättäisi kenenkään lukuinnostuksen ja tekisi tästä miellyttävän lukukokemuksen. Tartu mieluummin  oikeaan, taidolla tehtyyn selkokirjaan!

Ainakin pari muuta bloggaria on saanut irti tästä jotain hyvääkin (linkit alla). Minä en saanut, mutta tulipahan luettua. 160 sivua hurahti vallan vaivattomasti, joten hetkonen, löytyihän tästä jotain positiivistakin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* YA-lukuhaaste - kirjassa naiskertoja
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 1. kirjassa muutetaan [14/50]
Saareen ja pois niinkin paljon, että asetelma "hiljainen majakkasaari" ei pidä ollenkaan paikkaansa.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis:
Suden tie
(The Wolf Road, 2016)
410 s.
Like 2017
Kirjastosta

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa.

Tämäkin on niitä kirjoja, joita ahneet käpäläni hivelivät heti sen saavuttua kirjastoon. Sillä hetkellä minulla oli kuitenkin muutakin luettavaa, joten kirja jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Se oli eilen. Jos olisin tiennyt miten koukuttava tämä on, olisin aloittanut lukemisen aiemmin päivällä enkä vasta illalla. Nyt tätä tuli luettua yli puolen yön kunnes järki ilmoitti, että aamulla on muuten herättävä töihin. Onneksi iltavuoroon joten sain luettua tämän aamusella!

Kirja sijoittuu näennäisesti post-apokalyptiseen Amerikkaan, joka pommitettiin maan tasalla ilmeisesti kolmannessa maailmansodassa. Sanon näennäisesti koska oikeastaan tuolla ei ole mitään merkitystä. Kirjassa ei suuremmin scifistellä tai selitetä tilannetta, mutta miljöö antaa mahdollisuuden päästä helposti villakoiran ytimeen eli ihminen vs. luonto kamppailuun. Kun suuret kaupungit on jyrätty maan tasalle, ei tarvitse selitellä niiden tai teknologian puutetta sen kummemmin. Tarina olisi melkein yhtä hyvin voinut sijoittua 1800-luvun lopulle Klondiken kyltaryntäyksen tienoille.


Luonto varmaan miettii, että ihmiset eivät enää ansaitse sen antimia, ja totta puhuakseni luulen, että se on oikeassa. Tuijotin maaperää, joka oli revitty ja raastettu kuin silla ei olisi arvoa, kuin se ei olisi elossa ja hengittäisi, kuin se olisi pelkkä muurahaiskeko, jonka voisi tallata. Helvetti, näky melkein särki sydämeni.
(s. 223)


Olen salaisesti suuri robinsoncrusoiluviihteen eli luonnossa selvitymistarinoiden ystävä, joten kirjan tarina upposi minuun kuin veitsi peuran kurkkuun. Tarina alkaa kun 7-vuotias tyttö tempautuu rajumyrskyn mukana teille tuntemattomille. Hän päätyy tatuoidun miehen, Ansastajan (jonka luin muuten valitettavan monta kertaa Anastasiana), mökkiin. Tyttö saa nimen Elka ja Ansastaja opettaa hänet selviämään ankarassa luonnossa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Elkalle selviää, että Ansastaja metsästää muutakin kuin peuroja. Alkaa pakomatka pohjoiseen, jossa Elka toivoo tapaavansa kauan sitten kullan perään lähteneet vanhempansa.

Matkan varrella Elka tapaa toisen nuoren naisen, Penelopen, jonka kanssa hän jatkaa metsissä juoksentelua. Kirja keskittyykin Elkan suhteisiin Ansastajaan ja Penelopeen, villiin luontoon ja sivistykseen. Ansastaja edustaa kaikkea sitä, minkä normaali ihminen tietää hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi. Ansastaja on se, joka Elkasta oli huomaamattaan ja kovaa vauhtia tulossa. Armoton psykopaatti, jolle peura ja ihminen ovat täsmälleen sama asia. Penelope taas on ihmisyys ja sivistys, mutta hänenkään kohdallaan ei ole kyse mistään perihyvyydestä ja itkevien sydänten lempeydestä. Penelopekin osaa olla armoton ja häikäilemätön, mutta hän tietää mikä ero on ihmisellä ja peuralla.

Robinsoncrusoilun lisäksi kirjassa pohditaankin syntyjä syviä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Missä on ihmisen ja pedon, ihmisen ja hirviön raja? Miten ihminen voi sietää ja osallistua hirvittäviin tekoihin tajuamatta mitä on tekemässä? Totuus Elkan kuvottavasta lapsuudesta selviää lukijalle ennemmin kuin Elkalle itselleen. Odotinkin suurella mielenkiinnolla sitä hetkeä, jolloin Elkan mieli ei enää kyennyt vääristelemään hänen muistojaan ja todellisuus iski vasten hänen kasvojaan.

Juonellisesti ja teemallisesti tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidin myös siitä, että kirja oli täynnä rautaisen tahdon ja selkärangan omaavia naishahmoja. Yleensä tällaiset post-apokalyptiset kirjat ovat täynnä raakoja raiskauksia ja naiset ovat niissä miesten omaisuutta. Kiinnostukseni tällaiseen on jossain siellä absoluuttisen nollapisteen paikkeilla. Tällä kertaa naiset ovat ihan yhtä vahvoja kuin miehetkin, tärkeitä ja aktiivisia yhteiskunnan osia. Sukupuoli ei selvästikään hidasta ketään tässä kirjassa, koska naisia löytyy niin lainvartijoista kuin esimerkiksi sahatavaran työstäjistäkin eikä kukaan pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Toki niitä hyväksikäyttäjiäkin löytyy, mutta sekään ei ole vain miesten aluetta.

Eli tämä oli sitä omasta mielestäni parempaa dystopiakirjallisuutta. Suosittelen jos et ihan pienistä tai suuremmistakaan raakuuksista hätkähdä. 


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 33. selvitymistarina [13/50]