tiistai 30. huhtikuuta 2019

Huhtikooste

Jaahas, hyvän lukukuukauden jälkeen notkahdettiin taas alaspäin. Sitä saattoi odottaakin, mutta syytän myös kirjaa, jonka parissa jankkasin ikuisuuden vaikka se ei edennyt minnekään.

Olen kyllä oppinut jättämään kirjan kesken, mutta nyt olin selvästi jonkinlaisessa itsepäisyyden suossa. Olin nähnyt suosituksia Ben Aaronovitchin Rivers of London -kirjaan ja -sarjaan useammassa paikassa, ja yritin sisukkaasti pitää siitä tarpeeksi paljon lukeakseni sen kokonaan. Mutta kun ei niin ei. Lopulta otin järjen käteen ja kirja lähti takaisin kirjastoon etsimään lukijaa, joka on siitä kiinnostuneempi kuin minä. Sen jälkeen lukeminen lähti taas sujumaan, jee!


Luettu & blogattu

4 kirjaa / 1 095 sivua


Jeff VanderMeer: Hävitys
Outoa on alueella X, mutta olkoon. Parempi kuin kirjaan perustuva elokuva, mutta niinhän sitä melkein aina.

Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja
Tuhansien vuosien tuska ja kärsimys. Kaunistelematon kuvaus helvetillisten mulkeroiden teoista kautta historian.

Colleen Gleason: The Clockwork Scarab
Murhia vuoden 1889 steampunk-Lontoossa. Hauska idea, toteutus ontui vähän joka suuntaan.

Maria Ohisalo & Arno Kotro: Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta
Tasa-arvoon on vielä matkaa. Nopealukuisia esseitä, kokonaisuutena perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.): Sinua on petetty: kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta

Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.):
Sinua on petetty: kirjoituksia
sukupuolten tasa-arvosta

203 s.
Like 2019
Kirjastosta

Tapasimme vuonna 2015 tasa-arvoteemojen parissa.

Kymmenen esseen kokoelma käsittelee tasa-arvoa ja etenkin sen puutetta Suomessa. Kokoelmaan on valittu mielenkiintoinen ja keskenään erilainen joukko kirjoittajia, joista jokainen on kirjoittanut itselleen tärkeästä tasa-arvoon littyvästä aiheesta. Pidin siitä, että esseet avasivat erilaisia näkökulmia aiheeseen ja nostivat esiin pari sellaistakin puolta, joita ei yleisessä keskustelussa juuri näe. Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen ja Koko Hubaran esseet käsittelivät kahta enimmäkseen vaiettua aihetta, vammaisuutta ja ei-valkoisuutta suhteessa tasa-arvoon ja feminismiin. Etenkin edellinen oli minusta mielenkiintoista luettavaa.


Suurimmalla osalla ihmisiä on toimintarajoitteita  jossain elämänsä vaiheessa. Teknologian aikakaudella rajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta silloin, kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa. 
(s. 89)


Useimmat esseet eivät sinänsä tarjoa mitään uutta. Ne toteavat pitkälti samoja asioita, joista on keskusteltu muutenkin. Suomen asepalvelus ei ole tasa-arvoinen. Myrkylliset "kiltit tytöt" ja "pojat ovat poikia" -ajatusmaailmat jylläävät kotona ja koulussa. #metoo toi tervetulleita muutoksia. Aggressiivinen feministi on feministi, josta tehdään pilkkaa. Sukupuolten jako vain miehiin ja naisiin sekä sen mukanaan tuomat vanhanaikaiset stereotypiat ja oletukset ovat edelleen vahvoilla. Naiselta odotetaan yhtä, mieheltä toista. Näistä asioista on puhuttu, puhutaan nyt ja puhutaan vielä tulevaisuudessakin, koska tasa-arvon toteutumiseen on meilläkin vielä pitkä matka.

Eli noin kokonaisuutena kirjassa käsitellään tuttuja aiheita, mutta toisaalta niistä ei voi puhua liikaa.  En koe hukanneeni aikaani kirjaa lukiessani ja pysähdyin välillä miettimään, miten esseessä käsitelty aihe on ja/tai on ollut relevantti omassa elämässäni. Pidin myös siitä, että jokainen essee oli kirjoitettu helposti ymmärrettävästi ilman turhaa kapulakieltä. Jos on kiinnostunut aiheesta (ja pitäisi olla, koska se koskee kaikkia!), kirja on hyvä perustietopaketti tämän hetken tasa-arvokeskustelusta sekä aikuisille että miksipä ei yläasteikäisellekin. Useammassakin esseessä todetaan nimittäin, että ihmisoikeudet, feminismi ja tasa-arvo kiinnostavat nuoria, jotka haluavat myös olla aktiivisesti mukana tekemässä parempaa maailmaa meille kaikille.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia [20/50]

torstai 25. huhtikuuta 2019

Colleen Gleason: The Clockwork Scarab (Stoker & Holmes #01)

Colleen Gleason:
The Clockwork Scarab
350 s.
Chronicle Books 2013
Kirjastosta

There are a limited number of excuses for a young, intelligent woman of seventeen to be traversing the fog-shrouded streets of London at midnight.

Vuoden 1889 steampunk-Lontoossa Mina "Sherlockin veljentytär" Holmes ja Evaline "Bramin sisar" Stoker saavat tehtäväkseen selvittää hienostoneitien mystiset kuolemantapaukset. Epäsosiaalinen Mina on veistetty samasta nerokkaasta puusta kuin kuuluisa setänsä, ja seurapiiriperhonen Evaline puolestaan valvoo öisin katuja vampyyrien varalta. Toisilleen tuntemattomat tytöt joutuvat yhdistämään voimansa ratkaistaakseen jutun, jonka ainoat vihjeet ovat kuolleilta löytyneet skarabee-amuletit.

Lainasin tämän steampunk-puuskassa ja harmi kyllä kirja ei ollut niin kiva kuin odotin. Juoni kuulostaa jännältä ja hauskalta enkä toki odota YA-romaanilta samaa kuin esimerkiksi ihan aidolta Sherlock-dekkarilta. Tähän on kuitenkin laitettu liikaa tavaraa, minkä vuoksi oikein mitään hahmoista steampunk-ympäristöön ei ole käsitelty loppuun asti. Kyseessä on myös sarjan aloitusosa. joten käytännössä kaikki juonet jäävät levälleen kirjan lopussa.

On myös vaikea sanoa kumpi oli raivostuttavampi minäkertoja, Mina vai Evaline. Kumpikin on turhautunut siinä lokerossa, johon hienostonaiset tuon ajan Lontoossa väkisin laitetaan. Pidin siitä, että heillä oli erilaiset ongelmat ja etteivät he olleet ajatuksiltaan liian moderneja. Mina on kuitenkin kerrassaan raivostuttava kaikkitietäjä, joka jaksaa muistuttaa lukijaa jatkuvasti siitä, miten suunnattoman älykäs hän on verrattuna kaikkiin muihin paitsi setäänsä ja Irene Adleriin. Toki hän myös vaikuttaa hyvin älykkäältä verrattuna Evalineen, joka tumpeloi tiensä ongelmasta toiseen. Kirjassa yritetään laittaa tyttöjen kautta vastakkain äly ja lihasvoima, mutta Evaline ei loppujen lopuksi meinaa selvitä edes pienestä tappelusta ilman miehistä apua.

Kirjan raivostuttavin kohtaus liittyykin juuri tähän. Totta kai kirjassa on poikajuttuja. Minan sydän tykyttää epäilyttävän nopeasti sekä pitkän skottipoliisi Graylingin että aikamatkustaja Dylanin läheisyydessä. Aivan, jostain käsittämättömästä syystä kirjassa on myös aikamatkustusta yhden  hämmentyneen vuodesta 2016 tulleen pojan verran vaikka ilmankin olisi pärjätty. Evaline kaipaa hajusuolaa salaperäisen ja ärsyttävän Pixin läheisyydessä, ja siinä verenpainetta nostattavassa kohtauksessa häviää tälle tahallaan kädenväännössä ihan vain siksi, että Pix tietäisi Evalinen antaneen hänen voittaa. En pidä tällaisesta kerronnasta, jossa tyttö on muka jotenkin parempi ihminen antaessaan pojan voittaa. Yllätyn suuresti jos Pix ei jossain vaiheessa osoittaudu vampyyriksi, korkeasäätyiseksi aateliseksi valepuvussa tai aikamatkustajaksi, tai mahdollisesti kaikiksi kolmeksi.

Sarja tosiaan jatkuu tämän jälkeen, mutta ainakaan nyt minulla ei ole suurempaa kiinnostusta lukea sitä. Ehkä jos saan toisen steampunk-puuskan, pidin siitä miten kaikki toimi höyryllä ja sähkö oli itse asiassa lailla kiellettyä.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 12. kirja liittyy Isoon-Britanniaan [19/50]
Fiktiiviseen versioon, mutta Lontoossahan tässä juoksennellaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Ari Turunen: Mulkerot: patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Ari Turunen:
Mulkerot:
patsaalle korotettujen
suurmiesten elämäkertoja

320 s.
Into 2019
Kirjastosta

Maailman ensimmäinen tunnettu historiallinen dokumentti on silttikiveen kaivettu piirros, jossa hallitsija lyö nuijalla hänen eteensä polvistunutta vankia.

Mutta oikeasti kirja alkaa tutulla lainauksella Jean Rostandin Thoughts of a biologist -kirjasta (1938). 


Tapa yksi ihminen ja olet murhaaja. - - Tapa jokainen ja olet jumala.
(s. 11)


Näin iloisella mielellä lähdetään tutustumaan helvetinmoisiin mulkeroihin, joiden ansiosta maailma muuttui ja lukemattomia ihmisiä tapettiin, raiskattiin, kidutettiin, orjuutettiin ja muuten vain piinattiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, joita ei tekisi mieli edes ajatella. Jokaista näistä miehistä kunnioitetaan edelleen heidän kotimaissaan patsailla ja juhlapuheilla sekä heidän mukaansa nimetyillä rakennuksilla, kaduilla ja lapsilla. On varmasti ihan mahtavaa saada nimensä mielipuolisen diktaattorin mukaan.

Päätin laittaa tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8 eli kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Perusteena se, että jokaisen olisi hyvä ymmärtää se, mihin tällä kirjalla loppujen lopuksi pyritään. Yhden isänmaallinen sankari on hyvin todennäköisesti toisen raaka orjuuttaja. Välillä on hyvä astua toisen saappaisiin ja pohtia millaiselta jokin asia tai joku henkilö näyttää hänen näkökulmastaan. Taisinkin pitää eniten siitä, että kirjaan oli valittu myös Martti Luther ja Che Guevara. Tutussa narratiivissa heidän esitetään enemmän tai vähemmän vapauden puolesta  sädekehä kiiltäen taistelevina rohkeina kapinallisina. Vähemmän tutussa narratiivissa tapaamme suu vaahdossa vihapuhetta syytävän panettelijan ja tappamista rakastavan teloittajan, josta on tehty populaarikulttuurin kulttihahmo.

Kirjassa on myös koko joukko mulkeroita, jotka meille tutussa tarinassa ovat juurikin narsistisia teurastajia, mutta jotka ovat kotimaassaan yhä juhlittuja sankareita. Näkökulma kääntyy nyt toisin päin, meille tutumpaan ja mukavampaan suuntaan. Totta kai Vlad Seivästäjä oli seivästäjä ja Iivana Julma oli julma, kuka edes yrittäisi ajatella heistä mitään oikeasti kivaa? No esimerkiksi  ne romanialaiset, joille Vlad merkitsi ja merkitsee veressä rypevän kansanmurhaajaseivästäjän lisäksi miestä, joka taisteli kerettiläisiä ja osmaanien uhkaa vastaa. Valtaan päässeen mulkerot ovat aina muokanneet maailmaa haluamaansa suuntaan oli se sitten hyvä tai paha asia aikalaisten ja jälkipolvien mielestä.

En suosittelisi kirjaa kaikkein herkkätunteisimmille, sen verran raakaa todellisuutta siinä kuvataan. Mulkeroiden maailmassa kuolema ja kärsimys ovat arkipäivää heidän uhreilleen. Tsingis-kaani sukulaisineen syyllistyi kymmenien tuhansien naisten raiskaukseen. Atsteekkien kuningas Ahuitzotl järjesti verikekkerit, joissa neljän päivän aikana ainakin 20 000 ihmisen yhä sykkivä sydän revittiin heidän rinnastaan. Uzbekistanin perustajana pidetyn Timur Lenkin armeija tappoi 1300-luvulla 17 miljoonaa ihmistä, noin viisi prosenttia koko maapallon väestöstä. Kirjassa näillä tiedoilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella tai yritetä oikeuttaa kootuilla selityksillä. Numerot tuovat lukijan eteen sen, mitä jonkin yksittäisen kauheuden kuvailu ei tuo: mulkeroiden aiheuttaman kärsimyksen valtavan määrän ja heidän vaikutuksensa koko maailmaan.

Mulkeroiden huono puoli on myös se, että niitä ponnahtaa esiin kuin sieniä sateella eri puolella maailmaa ja että uudet mulkerot saavat inspiraatiota edellisistä. 


Uhri tunsi 2 000 vuotta tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa ja normaalisotimiseen liittyvät rutiinityöt. Uhrit ovat aina uhreja.
(s. 308)


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 8. kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen [18/50]

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja #01)

Jeff VanderMeer:
Hävitys
(Annihilation, 2014)
222 s.
Like 2015
Suomennos: Niko Aula
Kirjastosta

Torni jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä.

Kahdestoista tutkijaryhmä lähetetään X-alueelle jatkamaan siitä, mihin edelliset ryhmät jäivät. Jokaisen ryhmän tarkoitus on yrittää selvittää, mitä helvettiä painajaismaiseksi muuttuneella rannikkoalueella oikein on tapahtumassa. Kukaan ei oikeastaan odota heidän palaavan takaisin, joten heidän pääasiallinen tehtävänsä on tutkia aluetta ja tehdä muistiinpanoja jätettäväksi seuraavalle ryhmälle. Tarinan kertoja on biologi, jolle alkaa pikkuhiljaa selvitä totuus niin alueesta kuin edeltävien retkikuntien kohtalostakin.

Katsoin kirjaan perustuvan elokuvan jonkin aikaa sitten, koska sitä kehuttiin vähän joka puolella. Kas vain, minä en siitä pitänyt ja ihmettelin (okei, ihmettelen edelleen) sitä hypetyksen määrää. Bongasin kuitenkin kirjan kirjaston palautushyllystä ja pettämättömällä kirjaihmisen logiikalla ajattelin, että jospa kirja olisi taas parempi kuin elokuva. Oli se.

Kirjassa tutkijaryhmän naiset jäävät nimettömiksi. On vain biologi, maanmittari, psykologi ja antropologi. Heillä on tehtävä ja ammatti, ei henkilökohtaista identiteettiä. Nimillä ja menneisyydellä ei ole väliä siellä, minne he ovat menossa. Elokuvassa jokaiselle rakennetaan ongelmatausta, koska kuinkas muutenkaan, ja siinä se oli ihan toimiva ratkaisu. Kirjassa biologi pitää tarkoituksella etäisyyttä muihin ja kaikki ovat lähtökohtaisesti niin vainoharhaisia, että syvimpien tuntojen jakaminen ei tule kysymykseenkään. Toimii.

Biologi on kirjan minäkertoja, epäluotettava sellainen. Ei hän suorastaan valehtele, mutta jättää joidenkin asioiden kertomisen viime tinkaan omasta mielestään objektiivisuuden nimissä. Pidin biologista kirjassa paljon enemmän kuin hänen elokuvaversiostaan. Kirjan biologi on introvertti, joka viettää mieluummin aikaa tarkkailemalla vesilätäkön nuijapäitä kuin tutustumalla ihmisiin. Tämä on aiheuttanut konflikteja hänen ekstroverttimiehensä kanssa.


Sanoin hänelle suoraan ettei jäisi mitään tulkinnan varaa, että ihmistä johon hän halusi tutustua paremmin ei ollut olemassa; olin juuri sellainen kuin miltä vaikutin. Se ei muuttuisi koskaan.
(s. 91)


Pidin siitä, miten tarinan kuluessa biologi alkoi ymmärtää, ettei hänen ehdottomuutensa ollutkaan niin hyvä juttu, että toista olisi voinut mennä puolitiehen vastaan. Pidin myös aivan erityisen paljon siitä, että kirjassa ei ollut elokuvan typerää pettämisjuonta ja että biologin syy liittyä retkikuntaan ei ollut hänen 11. retkikuntaan kuulunut miehensä.

Juonellisesti kirja on yksinkertainen, mutta sen tekee monimutkaiseksi se kummallinen ympäristö, jossa tutkijat ovat. Retkikunta lähetetään alueelle, joka muuttui tuntemattomasta syystä todella pelottavaksi ja oudoksi 30 vuotta aiemmin. Aiemmat retkikunnat ovat joko kuolleet tai kadonneet tavalla tai toisella. Pikkuhiljaa biologille alkaa selvitä, että heille on valehdeltu silmät ja korvat täyteen. Kukaan ei odottanut heidän palaavan takaisin, eivät edes he itse, mutta ei heille myöskään kerrottu kaikkea mitä alueesta tiedettiin. Olot ovat varsin tukalat kun uhkaavassa ympäristössä ei voi luottaa sen enempää ryhmän muihin jäseniin kuin retkikunnan saamaan koulutukseenkaan.

Elokuva oli tungettu täyteen jos jonkinlaisia verenhimoisia mutanttieläimiä ja -kasveja ja veriroiskeita, mutta kirjassa karmivuus on hienovaraisempaa. Delfiinit ovat delfiineitä, paitsi että niillä on kummallisen tutut silmät. Biologi nimittää itsepäiseksi Torniksi rakennelmaa, joka menee maan sisäpuolelle. Joku tai jokin kirjoittaa järjettömiä ja pelottavia lauseita Tornin seiniin elävällä maalilla. Rannan majakka kutsuu retkikuntalaisia, mutta ei sieltä samaa asiaa löydy kuin elokuvassa.

Tarinan loppu jää kutkuttavasti auki ja minua kiinnostaa kyllä lukea jatko-osatkin.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 33. olet nähnyt kirjasta tehdyn eokuvan [17/50]