Marlen Haushofer: Seinä

Olin lukenut tästä kirjasta jo sen verran juttua etukäteen, että tiesin odottaa astetta synkempää ja dystooppista tarinaa. Yllätyin kuitenkin siitä, miten raskas tämä oli lukea nimenomaan toivottaman tunnelmansa vuoksi. Halusin lukea tämän loppuun asti, koska kirja oli oikeasti hyvä ja pidin tästä selviytymistarinana, mutta lopulta luin tämän hyvin pienissä pätkissä. Muuten alkoi masentaa liikaa.

Nimettömäksi jäävä nainen jää yllättäen yksin alppimajaan, kun salaperäinen seinä jysähtää paikalleen erottamaan laakson muusta maailmasta. Seinän ulkopuolelle jääneet ihmiset ja eläimet ovat kivettyneet paikalleen. 

Koska päähenkilö kertoo tarinaa muistelmana, hän paljastaa samalla oman nykyhetkensä tilanteen. Siksi on alusta lähtien selvää, että mitä iloa hän elämäänsä löytääkin, melkein kaikki viedään häneltä pois. Seinän lisäksi suurin mysteeri tarinassa onkin se, miten tähän päädytään. 

Jos et halua lukea eläinten kuolemista, ei kannata lukea tätä. Ne olivat suurin syy sille, että lukeminen oli niin hidasta. En olisi millään halunnut kohdata niitä menetyksiä, joiden päähenkilö kertoi jo etukäteen olevan tulossa.

Mutta, kokonaisuutena tämä oli erinomaista kurjuuskirjallisuutta ja robinsoncrusoilua. Miten tavallinen nelikymppinen kaupunkilaisnainen selviää jäätyään yksin luonnon keskelle? Sisulla ja sitkeydellä, löytäen itsestään puolia, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan.

Olikin mielenkiintoista lukea siitä, miten naisen minuus kiteytyi tarinan kuluessa. Kun kukaan (ihminen) ei ole katsomassa häntä eikä vaatimassa mitään, kaikki turha karisee pois. Häntä ei enää määritä äitiys, puolisona olo, naiseus, ei mikään, mitä yhteiskunta odottaa häneltä. Jäljelle jää vain selviytyjä.

En surrut heitä, vain lapsia, joita he monta vuotta sitten olivat olleet. Todennäköisesti se kuulostaa julmalta, mutta minä en tiedä, kenelle minun tätä nykyä vielä pitäisi valehdella. Voin suoda itselleni sen, että kirjoita totuuden; kaikki, joiden mieliksi olen elämäni kaiken valehdellut, ovat kuolleita.

(s. 31)

Luin vuoden 2025 painoksen, jossa on Eila Pennasen vuoden 1964 suomennos. Se tuntui välillä hieman vanhahtavalta sanavalintojen ja sanajärjestysten osalta, mutta se tuntui myös sopivalta juuri tähän kirjaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle ja päähenkilö on elänyt myös sota-aikana. Lukiessa on muutenkin selvää, että nyt ei eletä nykymaailmassa eikä päähenkilö juuri kaipaa esimerkiksi puhelinta tai televisiota. Toki hänellä on muutakin puuhaa kuin haikailla menetetyn perään, koska nykyhetki ei anna armoa tai taukoa tehtävästä työstä.

Kirjan tiedot:

Marlen Haushofer: Seinä. WSOY 2025 (1. p. 1964). 218 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Die Wand (1963). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjoitettu alunperin kielellä, jota et osaa lukea

Nicola Griffith: Ammonite

Marghe’s suit was still open at neck and wrist, and the helmet rested in the crook of her left arm.

Jos joskus kaipaat scifiä, jossa ei ole ainoatakaan mieshahmoa, tässäpä kirja sinulle! Ainoa kirjan sivuilla näkyvä mies Nicola Griffithin Ammonitessa on päähenkilö Marghen isä, jonka kanssa käymäänsä keskustelua Marghe muistelee noin sivun verran.

Muuten ollaan täysin vapaita miehistä, koskapa he kuolevat virukseen jos erehtyvät naisten asuttamalle Jeep-planeetalle. Marghe on antropologi, joka saapuu planeetalle selvittämään muun muassa sitä, miten ihmeessä naiset hedelmöittävät itsensä ja/tai toisensa Jeepissä.

Melkein jätin tämän lainaamatta, koska kansi on ruma ja kirjan nimi melko mitäänsanomaton. Onneksi kuitenkin otin tämän, koska tämä olikin aivan loistava sateenkaareva seikkailu!

Jeepissä Marghe lähtee yksinään reissun päälle tutustumaan paikallisiin yhteisöihin ja löytää matkan varrelta niin itsensä kuin rakkaudenkin. Tykkäsin paljon siitä, miten lähellä luontoa tarinassa ollaan. Etenkin pohjoisen kylmyys on hyytävää ja jännäsin Marghen selviytymisen puolesta. Matkakertomuksena tämä olikin jännittävä ja kuvauksena erilaisista kulttuureista kiehtova.

Jeep ei ole mikään rauhaisa utopia, koska naisetkin ovat ihmisiä. He osaavat olla julmia ja sotaisia, ja toisaalta myös suvaitsevia ja rakastavia. Naispareja ei tietenkään ihmetellä Jeepin paikallisten keskuudessa (heillä ei edes ole käsitystä siitä, mikä mies on), mutta myös planeetalle saapuneet tutkijat ja sotilaat ovat sateenkaarevia.

Taustalla häärii kapitalistinen Yhtiö, jonka palkkaamana Marghekin Jeepiin saapuu. Yhtiö haluaa vain kääriä voittoa ja virus, joka surmaa kaikki miehet ja osan naisistakin on heidän kannaltaan ongelma. Marghella on mukanaan kokeellista lääkettä, mutta mitä pitempään hän Jeepissä on, sitä vähemmän hän haluaa Yhtiön saavan jalansijaa siellä.

Ammonite ilmestyi alun perin vuonna 1992. Ainakin minusta se on kestänyt hyvin aikaa ja sitä oli miellyttävä lukea. Tarina etenee koko ajan ja pidin sekä Marghesta että sotilaita johtavasta Dannerista.

Kirjan tiedot:

Nicola Griffith: Ammonite | Gollancz 2012 (1. p. 1992) | 400 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan toisella planeetalla

* Paha mieli, paras mieli : Juurettomuus

* Luonto sivuilla : Kosketuksissa luonnon kanssa

R.S. Burnett: Whiteout

This is the Wartime Broadcasting Service from the BBC in London.

Mikäpä sen rattoisampaa kuin lukea tarina selviytymisestä ääriolosuhteissa. Tykkään näistä sekä faktana että fiktiona, joten R.S. Burnettin Whiteout kuulosti lupaavalta.

Tarinan alussa brittiläinen jäätikkötutkija Rachael on yksin Antarktiksella. Radiosta toistuu BBC:n tiedotus alkaneesta ydinsodasta, mutta muuta elämää ei jäätiköltä löydy. Rachael päättää lähteä uhkarohkeasti kohti isompaa tukikohtaa katsomaan, onko hän tosiaan yksin maailmassa.

Rachaelin tarpomista jäätiköllä ja lumimyrskyssä oli kiva ja jännittävääkin lukea tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei voinut kuin todeta, että hän on ilmeisesti jotain sukua Hannu Hanhelle, niin uskomattoman hyvä onni hänellä oli.

Tällaisissa tarinoissa tykkään enemmän siitä, että vaikeuksista selvitään voittoon nokkeluudella. Oli tässä sitäkin, mutta silti suurimmat vastoinkäymiset ratkesivat harmillisesti silkalla hyvällä tuurilla.

En myöskään oikein tykännyt “yllättävästä” juonenkäänteestä, jonka näki tulevan kilometrin päästä. Ja kaiken lisäksi en oikein jaksa sitä, miten nainen on jonkun mielestä (itsensä, puolisonsa) heti huono äiti kun valitsee työn kotiäitiyden sijaan. Rachaelin siippa olisi joutanut roskiin.

Mutta! Se mistä yllätyin ja suorastaan pidin oli se, miten avoimen kriittinen tämä kirja oli Yhdysvaltojen nykyistä ilmastopolitiikkaa kohtaan. Oikeastaan politiikkaa ylipäätään, mutta ilmastonmuutoksen ja lähestyvän, USA:n aiheuttaman jäätikkökriisin vuoksi Rachael Antartiksella on.

Burnett suomii USA:n ja etenkin sen presidentin välinpitämättömyyttä ja ahneutta oikein antaumuksella. Koska olen samaa mieltä hänen kanssaan, tätä oli suorastaan ilahduttavaa lukea.

Kirjan tiedot:

R.S. Burnett: Whiteout | HarperCollins 2025 | 278 sivua | Kirjastosta

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön

Kylmänharmaan aamunkoiton valo siivilöityi ristikoiden läpi, jotka peittivät Leavenworthin kuritushuoneen sairaalan ikkunoita.

Kas kun en purrut kynsiäni tätä jännitysnäytelmää lukiessani. Viisi tähteä ja kylmästä aiheesta huolimatta hyvin lämpimät suositukset!

Julian Sanctonin kirja Pimeän ja jään vangit kertoo hyvin, hyvin pitkästä yöstä, jonka tutkimusalus Belgican miehistö vietti Antarktiksella aivan 1800-luvun lopussa. Reissulta etsittiin mainetta ja kunniaa sekä itselle että Belgialle, ja parin erikoisemman tapauksen kohdalla ihan vain naparetkikokemuksia.

Tositarina keskittyy kolmeen miehistön jäseneen. Adrien de Gerlache johti koko operaatiota tavoitteenaan saavuttaa Etelänapa ennen muita. De Gerlache osoittautui jokseenkin uunoksi tapaukseksi, jonka valitsema miehistö oli vähintäänkin sekalainen sakki. Hänen typeryytensä ja kunnianhimonsa huipentui päätökseen ajaa Belgica jäihin tietäen varsin hyvin, että sinne sitä sitten jäädäänkin.

Mutta sen verran hyvä tuuri hänellä kävi, että miehistöön päätyivät myös nuori Roald Amundsen ja pohjoisia jo kolunnut lääkäri Frederick Cook. Nämä miehet eivät vähästä hätkähtäneet ja on melko lailla heidän ansiotaan, että suurin osa miehistöstä selvisi hengissä loputtoman pitkästä ja kylmästä antarktisesta yöstä. Siinä missä muut vaipuivat epätoivoon, tämä kaksikko keksi kaikenlaista puuhaa ajanvietteekseen ja toverinsa pelastaakseen.

Sanctonin kirja perustuu pitkälti päiväkirjoihin ja muistelmiin, joita miehistön eri jäsenet pitivät. Kirja antaa karun ja epäilemättä todenmukaisen kuvan siitä, mitä pitkä eristys tekee ihmismielelle ja keholle. Sancton on kirjoittanut tämän eräänlaiseksi trilleriksi, jossa tunnelma tiivistyy ja tarinan käänteitä odottaa melkein henkeään pidätellen. Kerronnassa on huumoria, mutta koskaan ei unohdu millaisessa ahdingossa Belgica on.

Aiemmin lukemani Aura Koiviston Mies ja merilehmä taisi koukuttaa minut traagisiin tutkimusretkiin. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että näitä voisi lukea enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Julian Sancton: Pimeän ja jään vangit: Belgican matka antarktiseen yöhön | Aula & Co 2022 | 448 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Madhouse at the End of the Earth: The Belgica’s Journey into the Dark Antarctic Night (2021) | Suomennos: Teija Hartikainen

Haasteet:

* Helmet 2025 : 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä

* Luonto sivuilla : Luonnon ääriolosuhteet

* Lukumatka menneisyyteen : 14. Kirja on tekijänsä esikoisteos

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Ajattelin usein yksinäisiä hetkiäni siellä pohjoisen valtameren saarella.

Sain viimeinkin luettua Aura Koiviston Mies ja merilehmä -kirjan työmatkan aikana. No okei, työmatkan ja pari päivää päälle, mutta kuitenkin. Niistä noin viidestä vuodesta, jotka kirjan ilmestymisestä ja lukulistalleni päätymisestä ovat kuluneet, ei kannata edes puhua…

Mutta hyvää kannatti odottaa! Kirja oli todella mielenkiintoinen ja kun vauhtiin pääsi, myös jännä seikkailu. Lopputulema ei sinänsä jännittänyt tai yllättänyt, koska tiesin kyllä, mitä sekä luonnontieteilijä Georg Stellerille että hänen nimeämälleen stellerinmerilehmälle lopulta kävi.

(Juonipaljastus: huonosti.)

Merilehmä on tarinassa läsnä vähemmän kuin kirjan nimestä voisi olettaa. Tämä on ennen kaikkea Stellerin elämäkerta ja vielä tarkemmin sanottuna kuvaus kohtalokkaasta tutkimusmatkasta, jolle hän vuosina 1738-1742 lähti. Retken tarkoitus oli kartoittaa Venäjän puoleista Jäämeren rannikkoa ja etsiä koillisväylää Pohjois-Amerikkaan.

Onnistuiko kapteeni Vitus Beringin johtama retki? No ei onnistunut. Kirjassa kuvataan sitä, miten moni asia meni pieleen keripukista sääolosuhteisiin ja ihmisten tekemiin typeriin päätöksiin. Retkikunnan laiva haaksirikkoutui syksyllä 1741 nykyisin Beringinsaarena tunnetulle autiolle saarelle.

Siellä sitä sitten yritettiin selvitä talven yli, ja siinä sivussa harrastettiin luonnontieteitä ja tapettiin eläimiä julmilla tavoilla. Oikeasti tykkään tosi paljon tällaisista robinsonadeista, joten tämän lukeminen oli nappivalinta. Koivisto kirjoittaa vetävästi niin Stelleristä henkilönä kuin tutkimusmatkasta retkenä tuntemattomaankin.

Totesinkin työkaverilleni, että kyllä matkustaminen on erilaista nykyään. Esimerkiksi meidän ei tarvinnut rakentaa laivaa alusta alkaen ja matkanteko oli muutenkin joutuisaa. Ei voi kuin ihailla entisaikojen ihmisten rohkeutta ja sinnikkyyttä selvitä hirvittävän vaikeissa oloissa. Rakennapa itse uusi laiva vanhan hylystä!

Tutkimusretken ja Stellerin lisäksi kirja kertoo 1700-luvun puolen välin poliittisesta ilmapiiristä. Stellerin kannalta tärkeitä olivat erilaiset akateemiset kiistat ja Venäjän halu laajentaa reviiriään. Steller ja monet muut eurooppalaiset nimittäin työskentelivät Venäjälle, jonne haluttiin niin sanottua eurooppalaista sivistystä. Sitä saatiin luonnontieteilijöiden, meriupseeriston ja muiden akateemisesti koulutettujen miesten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli todella kiinnostava ja mukaansatempaava. Lopussa kerrotaan myös siitä, mitä Beringinsaarelle ja koko tuolle alueelle Stellerin kuoleman jälkeen tapahtui. Painotus on vahvasti ja syystäkin siinä, millaista tuhoa ihmiset saivat luonnossa aikaan. Sukupuuttoon tapettu stellerinmerilehmä ei suinkaan ollut ainoa ihmiskunnan loputtoman ahneuden uhriksi joutunut laji.

Kirjan tiedot:

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka | Into 2019 | 343 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Hemulin kirjahylly

Haasteet:

* Helmet 2025 : 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto

* Luonto sivuilla : Sukupuutto

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjassa tapahtuu katastrofi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Tämän viestin liitteessä luetellaan elintarvikkeet, vaatteet sekä muu varustus, jota tarvitset vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksellamme.

Päivi Lukkarilan Skutsi vähän hämäsi minua nimellään. En nimittäin tiennyt, että skutsi tarkoittaa metsää. Aivan outo slangisana minulle ja kannen perusteella ajattelin, että jaahas, skutsi lienee jokin metsän pelottava mönkiäinen.

No ei ollut, mutta kirja oli kyllä hyvä, joten onneksi tartuin siihen.

Neljä kaupunkilaisnuorta joutuu eräjormailemaan viikonlopuksi ja vielä ilman kännyköitään, kauhistus sentään. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan ja nuorten on pärjättävä puskissa omillaan.

Perusajatuksesta tuli mieleen vanhat poikain seikkailukirjat, mutta juoni ja hahmot on kirjoitettu raikkaan nykyaikaiseksi. Nuorten ongelmat kuvastavat hyvin nykyaikaa. Luka on kiinni kännykässään kuin liimattuna, Joel hakee huomiota jatkuvalla suunsoitolla, Nasim kipuilee kantasuomalaisten ennakkoluulojen kanssa ja Sabinalle reissun perimmäinen tarkoitus on vahvistaa hänen identiteettiään.

Juoni eteni joutuisasti ja lukaisin tuon 200 sivua yhdellä istumalla. Nuoret ja retken johtaja kertovat tarinaa vuorotellen ja jokainen tulkitsee kokemaansa omalla tavallaan. Yksi ja sama tapahtuma näyttää erilaiselta eri näkökulmista.

Jostain syystä tämä on meidän kirjastossa laitettu kauhugenreen, mutta ei tässä mitään varsinaista kauhuelementtiä ole. Nuoret kertovat nuotion ympärillä kauhujuttuja ja mielikuvitus lähtee välillä laukalle, mutta yliluonnollisia olentoja tai sarjamurhaajia ei löydy. Jännitys pysyy kyllä hyvin yllä, mutta enemmän juuri jännäreille ominaisella tavalla.

Jos nyt jostain tätä kritisoisin niin siitä, että tiukan paikan tullen porukan johtajuus putosi taas kerran sille rikkaalle, komealle, valkoiselle, tyttöjä vokottelevalle heterolle cispojalle. Kuka tahansa noista muista olisi ollut virkistävämpi valinta tähän rooliin.

Mutta kokonaisuutena oikein toimiva ja nopealukuinen! Toivottavasti tämä löytää tiensä yläkoulun vinkkauspaketteihin.

Kirjan tiedot:

Päivi Lukkarila: Skutsi | Nokkahiiri 2024 | 200 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* YA-lukuhaaste : Jännittävä

* Luonto sivuilla : Suomen luonto

* Halloween : Metsä

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso (Maan lapset #02)

Ayla oli kuollut.

Vastikään lukemani Kari Bojsin tietokirja Euroopan esiäidit muistutti minua siitä, että Maan lapset- sarjan lukeminen on minulla pahasti kesken. Se mainittiin tuossa Bojsin kirjassa ihan kehujen kera, Jean M. Untinen-Auel kun nojasi aikansa tutkimustietoon sarjaa kirjoittaessaan.

Hevosten laakso on sarjan toinen osa ja jatkaa suoraan siitä, mihin Luolakarhun klaani jäi. Ayla on karkotettu neandertalklaanistaan ja löytää turvapaikan vehreästä laaksosta. Tiedän, että sarjaa on kritisoitu Aylan ylivertaisuudesta: tässä osassa hän muun muassa keksii uuden tavan tehdä tulta ja kesyttää sekä hevosen että leijonan.

Minua se ei haitannut pätkääkään! Pidin Aylan sitkeydestä ja kekseliäisyydestä, ja kirjailija on kirjoittanut jokseenkin loogisesti sen, miksi Ayla näihin ihmetekoihin kykenee. Tuli syttyy ensimmäisellä kerralla vahingossa ja hän pelasti pienempiä eläimiä jo edellisessä osassa.

Ainoa nikotuksia aiheuttanut kohta oli se, jossa hän lopulta oppii uuden kielen unessaan. Joopa joo, mutta antaa nyt olla tämän kerran.

Koska tykkäsin Aylasta, oli sääli, että hänen niskoilleen heitettiin lopulta Jondalar. Hän, jolla on ihmeellinen, jättimäinen, sykkivä, ylpeä ja uljas kalu. Valtava mela siis, ihan mieletön salko, ei edes mahdu naisten sisään, mainitsinko sen hirmuisen koon jo? Hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin kirotun komea ja täydellinen ettei tästä johtuvaa syvää angstia ymmärtävää naista vain löydy. Kuule yhyy vaan.

Ja Jondalarin veli oli vielä hyödyttömämpi. Mikä toope. Ansaitsi kohtalonsa.

No kuitenkin, Aylan osuus tarinasta oli tosi kiinnostavaa luettavaa. Mielenkiintoni hieman lopahti Aylan viimein tavattua Jondalarin, koska silloin alkoivat turkikset heilua ja anakonda löysi tiensä sille sopivaan luolaan jne.

Jos nyt jotain positiivista Jondalarin tarinasta etsitään, niin siinä tuodaan vahvasti esiin äitijumalatarkultti ja ne rehevät pienet veistokset, jotka Bojsin kirjassakin mainittiin. Aylan ja Jondalarin kohtaaminen on kummallekin hämmentävä kokemus, koska he ovat kasvaneet niin erilaisissa kulttuureissa. Ajatuskin Aylan pojasta, jonka isä on neandertalilainen, on Jondalarille kauhistus ja hänen on vaikea uskoa, että klaanin ihmiset eivät ole pelkkiä eläimiä.

Valmistaudun jo henkisesti siihen, että seuraavassa osassa päästään seuraamaan mammuttiseksiä. Siinä tanner tömisee!

Kirjan tiedot:

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso | WSOY 2022 (1. p. 1982) | 649 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Valley of Horses (1982) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Vinttikamarissa ynnä varmaan muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Ennen vuotta 1000

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa : Kevät

* Vahvat naiset 2024 : Jumalatar

Ulf Kvensler: Erämaa

Radiopuhelu lääkärihelikopterista Jällivaaran sairaalaan, 15. syyskuuta 2019, klo 14.16.

Etsiskelin tunturi-kirjaa Luonto sivuilla -haasteeseen ja törmäsin tähän Ulf Kvenslerin Erämaa-trilleriin. Ei yleensä minun genreni, mutta miksipä sitä ei välillä lukisi jotain oman mukavuusalueen ulkopuoleltakin. Hyvä kun luin, pidin tästä yllättävän paljon!

Tarina sijoittuu Ruotsiin Sarekin kansallispuistoon, jonne päähenkilöt lähtevät syysvaellukselle. Anna ja Henrik ovat pariskunta, jotka ovat patikoineet tuntureilla joka vuosi ystävänsä Milenan kanssa. Tällä kertaa mukaan tuppautuu Milenan uusi miesystävä Jacob, jolla ei ehkä olekaan hyvät mielessään.

Kvensler on pitkän linjan käsikirjoittaja ja minusta ammatti näkyi kirjassa. Ei oikeastaan huonolla tavalla, mutta on helppo kuvitella, miltä tämä näyttäisi TV-sarjana. Upeita tunturimaisemia, joiden keskellä ihminen on kovin pieni ja haavoittuvainen.

Etenkin jos joku porukan jäsen on tökkäämässä puukkoa selkään heti kun tilaisuus tulee.

Suurimman osan tarinasta kertoo Anna, joka on selvinnyt reissusta hengissä. Häntä kuuntelevalle rikostarkastajalle käy pian selväksi, että vaellus alkoi epäluuloisissa tunnelmissa ja päättyi katastrofiin. Jacob herätti heti Annan epäilyt ja erämaassa kun ollaan, vastassa ovat kieron ihmisluonnon lisäksi myös vaaralliset olosuhteet.

Selasin kirjan lukemisen jälkeen uteliaisuuttani Goodreadsin arvosteluja ja yllättävän moni ei pitänyt kirjan lopusta. Tai ei ymmärtänyt sitä, ja siihen kyllä yhdyn ihan viimeisen kappaleen osalta. En oikein tiedä, miten se liittyi mihinkään. Mutta se varsinainen lopetus ja totuus siitä, mitä vaelluksella oikeasti tapahtui, oli mielestäni hyvin rakennettu.

Kelpo trilleri siis ja voin helpostikin kuvitella lukevani Kvenslerilta jotain muutakin!

Kaipasin tosin kirjaan karttaa Sarekin kansallispuistosta. Se olisi helpottanut vaellusreitin seuraamisessa ja kartat nyt ovat muutenkin kivoja lisiä.

Kirjan tiedot:

Ulf Kvensler: Erämaa | WSOY 2023 | 490 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Sarek (2022) | Suomennos: Leena Virtanen

Luettu myös:

Kuunnellut äänikirjat, Jos vaikka lukisi, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 45. Kirjassa pelataan [29/50]

* Luonto sivuilla vol. 3 : Tunturi

Lauren James: The Loneliest Girl in the Universe

Early yesterday morning NASA successfully launched the first ever manned spacecraft destined to travel to a different star system.

Romy Silvers on The Infinity -aluksen ainoa eloonjäänyt. Alus on matkalla kohti uutta planeettaa ja Romy on universumin yksinäisin tyttö. Ainakin siihen asti, että The Eternity saa hänet kiinni.

No nyt löytyi YA-kirja, joka pääsi yllättämään oikein kunnolla! Takakannen perusteella oletin lukevani avaruusromanssia. Romy yhdessä aluksessa, J toisessa, viestit kulkevat läpi ajan ja avaruuden, sitten kohdataan ja ruusut kukkivat ja pikkulinnut laulavat jne. jne.

Ensimmäiset pari sataa sivua näyttääkin tältä. Minä-kertoja Romy kuvaa yksinäistä arkeaan aluksessa, jonka muiden matkustajien kohtalo selviää pikkuhiljaa. Kerronta on tämän osalta aika perus YA:ta, ei mitenkään erikoista, mutta Romyn yksinäisyys tuntuu kyllä hyvin.

Yllättäen NASA kertoo, että matkaan on lähetetty toinenkin alus. Niin nopea, että se saavuttaa lopulta The Infinityn. Romy ja The Eternityssä matkustava J-poika alkavat lähetellä toisilleen viestejä. J on ah niin ihana, aivan kuin Romyn suosikkisarjan päähenkilö, josta Romy muuten kirjoittaa fanifiktiota. Minusta hauska yksityiskohta!

Sitten tulee sivu 198. Sivulla 200 olin jo ihan ????siis mitä????, koska enpä osannut ollenkaan odottaa tätä käännettä.

Ja enempää en kerrokaan, koska oikeasti, kannattaa yllättyä ihan itse. Vaikka nyt toki jokainen tämän lukenut tietää odottaa jotain. Mutta mitä!

Kirjan tiedot:
Lauren James: The Loneliest Girl in the Universe | Walker Books 2017 | 290 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2023 : 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta [38/50]
* Scifiä! : Sijoittuu aurinkokunnan ulkopuolelle
* YA-lukuhaaste 2023 : Itsenäinen kirja

Erno Saukko: Vuoden vaellus: elämää Pohjolan erämaissa

Norjalainen lohi katselee maailmaa muovikalvon ja punaisen alelapun takaa.

Tunnetko sinäkin olevasi kuin myyntitiskin kylmä lohi? Tee kuten Erno Saukko ja lähde vuodeksi vaeltamaan pohjoisen erämaihin! Hiljaisuus ja mielenrauha on taattu, samoin raaka ruumiillinen työ.

Minun piti lukea tämä jo viime vuoden puolella, mutta hyvinpä tämä sopi näin helmikuun lopun tunnelmiinkin. Pidän tällaisista vaellustarinoista, joissa kamppaillaan luonnonvoimia vastaan tai ainakin yritetään kovasti vältellä sitä järkevällä varustautumisella.

Eino Saukko, kokenut vaeltaja ja eräjorma, kertoo tässä kirjassa huikeasta vuodestaan Pohjolan luonnon helmassa. Päiväkirjamainen teos kattaa todellakin vuoden ja 2 500 kilometriä, jotka hän eteni joko kävellen tai hiihtäen. Se on todella uskomaton suoritus ja kirjassa tosiaankin tuodaan esiin se, että reissuun piti varustautua hieman paremmin kuin sunnuntaikävelyyn.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Saukko on hyvä kuvaamaan luontoa, tuntojaa matkan päällä ja kaikkea sitä, mitä sen varrella vastaan tuleekaan. Hyvin vähän ihmisiä, hyvin paljon upeita maisemia, pohjoisen eläimiä ja kirkasta taivasta, jonka näkymiä valosaaste ei öisin pilaa.

Helle ei ole ainoa kiusa, sillä sen myötä sääski, tuo Pohjolan mahtavin elämänmuoto, herää viimein unestaan terhakkaana, verenhimoisena ja pitkän talve piruttamana. Sen koko olemus oikein värisee innosta päästä iskemään terävä kärsänsä hikiseen, verevään ihoon ja ryystämään niska kyyryssä lämmintä verta uhristaan.

(s. 224)

Upea todenmukainen kuvaus noista pienistä perkeleistä, joita täällä pohjoisempana riittää kesällä vaikka muille jakaa.

Kirjassa on hienoja kuvia, jotka näyttävät millaista arki vaelluksella olikaan. Joskus vähän tylsää, joskus vaarallista, (melkein) aina mieluisaa vaikka hikeä pukkaa ja välillä hampaita kiristelläänkin.

En itse lähtisi ikinä tällaiselle matkalle, mutta on pakko ihailla ihmisiä, jotka uskaltavat. Jos Saukon seuraavat suunnitelmat toteutuvat, lukisin niin mielelläni niistäkin.

Kirjan tiedot:
Erno Saukko: Vuoden vaellus: elämää Pohjolan erämaissa | Kirjapaja 2022 | 248 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Ainakin Kirjarikas elämäni

Haasteet:
* Helmet 2023 : 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas [17/50]
* Luonto sivuilla: Taivas
Kannessa kirjaimellinen, kerronnassa myös kuvaannollinen, koska Erno Saukon taivas on erämaissa vaeltaminen.

Andy Weir: Operaatio Ave Maria

"Mitä on kaksi plus kaksi?"

Ryland Grace herää yksin avaruusaluksessa muistinsa menettäneenä. Pikkuhiljaa hän ymmärtää olevansa reissulla, jossa pelissä on koko maapallon kohtalo.

Tämä oli minulle sekä vuoden 2022 viimeinen että vuoden 2023 ensimmäinen kirja. En saanut tätä luettua loppuu eilisen puolella enkä myöskään malttanut jättää tätä kesken, joten vuosi vaihtui lukiessa. Ehkäpä se on hyvän lukuvuoden merkki?

Olen lukenut Andy Weiriltä aiemmin Yksin Marsissa -kirjan, josta tykkäsin samoin kuin siitä tehdystä elokuvasta. Tässä on sikäli sama idea, että yksi tiedemies jää traagisten olosuhteiden pakosta yksin avaruuteen. Gracen ei tarvitse keksiä, miten selvitä Marsissa. Sen sijaan hänen pitää keksiä, miten pelastaa maapallo ilmaston hämärtymiseltä ja pikaisesti lähestyvältä jääkaudelta.

Tarina etenee kahdella tasolla, jotka molemmat olivat jännittävää luettavaa. Yhtäällä ollaan nykyhetkessä Tau Ceti -tähden kiertoradalla, 12 valovuoden päässä Maasta. Grace ei olekaan ainoa älyllinen olento lähiavaruudessa ja niinpä hänen on lyötävä hynttyyt yhteen aivan toisen lajin edustajan kanssa, molemmilla kun on sama tavoite.

Toisaalla palataan ajassa taaksepäin katsomaan, miksi Grace edes on Tau Cetissä. Aurinkomme uhkaa hämärtyä pienten avaruusöttiäisten vuoksi ja pikajääkausi tietäisi ihmiskunnan tuhoa. Asiaa lähdetään ratkaisemaan kansainvälisellä yhteistyöllä, jota johtaa diktaattorin ottein Eva Stratt. Pidin paljon myös Strattista, joka on olosuhteiden pakosta armoton käskyttäjä ja jolla on valta tehdä mitä vain operaatio Ave Marian nimissä.

Lopulta aikajanat kohtaavat ja selviää, miksi ihmeessä juuri Grace on lähetetty Tau Cetiin.

Pidin kirjasto todella paljon! En ymmärtänyt kaikkia tieteellisiä selityksiä, mutta sepä ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. Ei niillä yksityiskohdilla ollut niin niin väliä kunhan vain tajusi, mihin niillä pyrittiin. Pidin Gracesta ja avaruusolento Kivisestä, jotka löytävät yllättävän nopeasti tavan kommunikoida keskenään. Kirja ei vellonut synkistelyssä ja sinänsä vakavaa aihetta kevensi huumorintajuinen kerronta.

Nälkä on kuulemma paras mauste. Kun ihmisellä on sudennälkä ja hän viimein tyydyttää sen syömällä, aivot palkitsevat komeasti urotyön. Hyvin tehty, ne sanovat, jäämme sittenkin henkiin!

(s. 19)

Yllätyin myös oikeasti kirjan lopusta, jota tavoistani poiketen en lukenut ensimmäisenä. Meillä kaikilla on pienet kirjalliset paheemme... 

Tästä on kuulemma tekeillä elokuva, joka pitää sitten ehdottomasti katsoa.

Kirjan tiedot:

Andy Weir: Operaatio Ave Maria | Into 2022 | 441 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Project Hail Mary (2021) | Suomennos: Annukka Kolehmainen

Haasteet:

* Helmet 2023 : 27. kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin [1/50]

* Luonto sivuilla: Avaruus

Charles Martin: The Mountain Between Us

 

Hey... I'm not sure what time it is.

Lumimyrsky iskee Salt Lake Cityyn ja pysäyttää lentoliikenteen. Kirurgi Ben Paynen ja journalisti Ashley Knoxin on kuitenkin jatkettava matkaa omista syistään. He vuokraavat pienkoneen, mutta matkaan tulee mutka kun lentäjä saa sydänkohtauksen ja kuolee ohjaimiin. Kone rysähtää vuoristoon keskelle ei mitään ja kaksikon on löydettävä tiensä sivistyksen pariin.

Katsoin ehkä parisen vuotta sitten kirjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan. Pidin siitä, mutta minähän olenkin heikkona tällaisiin villiin luontoon sijoittuviin robinsonadeihin. Elokuvan pääosia esittivät Idris Elba ja Kate Winslet, joista pidän näyttelijöinä ja jotka olivat minusta uskottavia elokuvan Beninä ja Alexina (kirjan Ashley). Hoksasin nyt tämän kirjan kirjastojen OverDrivestä ja ajattelin, että mikäs sen mukavampaa näin kesähelteellä kuin lukea hyytävän kylmästä vuoristoseikkailusta.

Olin väärässä.

Kirja oli mielestäni paljon huonompi kuin elokuva ja onnistui vain ärsyttämään. Luin sen sinnillä loppuun siinä toivossa, että se jossain kohtaa paranisi. No ei parantunut. Elokuvassa minua viehätti muun muassa se, että Kate Winsletin Alex oli tarinalle yhtä tärkeä kuin Idris Elban Ben. Molemmat olivat aktiivisia toimijoita ja aikuisia ihmisiä.

Mitenkä kirjassa sitten? No, tämä on miehinen voimafantasia. Jos ikinä joudut samanlaiseen onnettomuuteen, toivo, että koneessasi on Ben Payne. Ben on erinomainen tapaturmakirurgi, mikä on erittäin hyödyllistä, jos satut loukkaantumaan. Ben on entinen partiolainen, hyväkuntoinen atleetti ja vuorikiipeilijä, jolla on aina mukanaan reppu täynnä juuri sopivia varusteita tällaiseen tilanteeseen. Hän osaa myös kalastaa, ansastaa ja metsästää. Sinänsä pidin kyllä näistä selviytymis- ja luontokuvauksista, joten on harmi, että ne kerrottiin juuri Benin kautta. Ben on Mies, joka on niin uskollinen vaimolleen, että pystyy vastustamaan seireenin kiusausta keskellä syrjäseutujakin.

Ben on myös sekaisin kuin seinäkello, mutta siitä lisää myöhemmin.

Onnettomuuden sattuessa olisi parempi, jos et olisi Ashley. Ashley kirjoittaa juttuja naistenlehtiin ja on menossa naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, koska eipä ole parempaakaan ollut tarjolla. Tämä siitä huolimatta, että Ashley on mielettömän kaunis ja notkea, mitkä tietenkin ovat naisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Elokuvassa Alex on valokuvaaja-journalisti, joka on paikan päällä konfliktitilanteissa ja joka ainakin vaikuttaa olevan rakastunut tulevaan siippaansa.

Kun kone rysähtää vuoren seinään, Ashleyn reisiluu räsähtää poikki ja niinpä hän viettää koko kirjan vaaka-asennossa Benin hoidettavana. Ashley ei pysty toimittamaan edes vessa-asioitaan itse ja tätä vatvotaankin jatkuvasti. Kauhistuttavinta on kuitenkin se, että Ashley ei voi ajella säärikarvojaan! Tätäkin toistellaan loputtomasti, koska onhan se niin kovin tärkeää, kun yrität selvitä talvisessa erämaassa. Ashley on täysin avuton ja Benin armoilla, ja minua koko tilanne ja se, miten se oli kirjoitettu, puistatti suunnattomasti.

Sometime later, I woke up again. There was hair in my face. Human hair. And it smelled of woman. Single hairs were tickling my nose. Others felt silky on my face. My first tendency was to move. Slide over. Respect her space.

But I did not.

(s. 209)

Kirjassa on mukana myös Benin pyhimysvaimo, jolle tarkoitettuja viestejä Ben sanelee kätevästi mukana olleeseen sanelukoneeseensa. Lähinnä viestit ovat muistoja siitä, millainen heidän elämänsä oli ja miten täydellinen Rachel oli. Ei ole suurikaan juonipaljastus sanoa, että sekä Rachel että elokuvan Sarah ovat kuolleet vuosia ennen tarinan alkua. Elokuvan Ben on päässyt tästä yli vaikka kaipaakin yhä vaimoaan.

Kirjan Ben sen sijaan ei ole päässyt tapahtumasta yli ja oireilee huolestuttavasti (ei sillä, että tästä kirjassa huolestuttaisiin). Kävi nimittäin niin, että Rachel odotti kaksosia, mutta äärimmäisen huonon onnen vuoksi istukka/istukat olivat repeämässä irti. Hänelle suositeltiin raskaudenkeskeytystä, koska repeäminen tappaisi sekä sikiöt että hänet. Kristillishyveellinen Rachel ei suostunut ja totta kai pahin tapahtui, kun Ben oli juoksemassa riidan jälkeen. Sinänsä ymmärrettävästi Ben tuntee edelleen syyllisyyttä siitä, että heidän viimeiset sanansa olivat riitaisia.

Vähemmän ymmärrettävästi Ben puhuu edelleen ikään kuin sekä vaimo että nyt nelivuotiaat lapset olisivat elossa. Vielä vähemmän ymmärrettävästi hän on rakentanut pihalleen tai talonsa sisälle (keskittymiseni herpaantui kirjan lopussa) mausoleumin ja/tai sarkofagin kaikille kolmelle. Hän nukkuu näiden vieressä.

Onnea yhteiseen elämään Benin kanssa, Ashley!

Lopputulemana suosittelisin elokuvaa, mutta en kirjaa. Eniten minua korpesi seksismi, jota en todellakaan odottanut elokuvan perusteella. Toisin kuin minä, kirjailija selvästi nautti suunnattomasti asetelmasta, jossa nainen on täysin riippuvainen Miehisestä Miehestä.

Kirjan tiedot:
Charles Martin: The Mountain Between Us | Boradway Books 2010 | 272 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 21. kirja liittyy johonkin vuodenaikaan [29/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 24. kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla [14/25]

Josh Malerman: Malorie

 

Malorie puristautuu luokkahuoneen tiiliseinää vasten.

Pari vuotta Lintuhäkin tapahtumien jälkeen iskee katastrofi, jonka vuoksi Malorien ja hänen lastensa on paettava turvapaikastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Tom ja Olympia ovat teini-ikäisiä ja Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat ehkä elossa. Malorie päättää lähteä etsimään heitä, mutta vaarallinen matka on tehtävä silmät sidottuina. Ulkona nimittäin odottavat oliot, joiden näkeminen ajaa ihmiset hulluuteen.

Pidin Bird Box -elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan. Minua kiinnosti sekä Malorien pienen perheen kohtalo että se, millainen tämä maailma on pienen aikahypyn jälkeen. Miten ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että silmien avaaminen voi tietää hirviön näkemistä ja järjen menettämistä?

Harmi kyllä kirjan juoni oli aika köykäinen ja sekava, ja perusideasta olisi voinut saada aikaan paremmankin tarinan. Tapahtumat seuraavat toisiaan todella nopeasti eikä missään tilanteessa viivytä tai nautiskella oikein antaumuksella sen tunnelmasta. Jatkuvan pelon ja hirviöiden tuoman painostavan uhan kuvaus oli enimmäkseen toimivaa, mutta siitä olisi voinut saada irti paljon enemmänkin. Pidin kyllä kirjan junateemasta: ihmiset ovat saaneet liikkeelle junan, joka kulkee sokeasti eteen päin kun uloskaan ei voi katsoa. Tykkään itse matkustaa junalla ja mielestäni junia saisi käyttää tapahtumapaikkoina useamminkin!

Tällä kertaa kirjassa on useita kertojaääniä, enimmäkseen Malorien perheen. Pidin eniten Olympiasta ja siksi onkin sääli, että hän sai itselleen vain pari kappaletta ja tarinan pienimmän roolin. Olympia on perheen rauhantekijä ja lukutoukka, jolla on enemmän salaisuuksia kuin kukaan voisi arvatakaan. Siihen suurimpaan salaisuuteen vievät johtolangat eivät olleet kovinkaan hienovaraisia, mutta pidin salaisuudesta itsestään.

Pidin myös Maloriesta, jonka kautta kerrottiin jatkuvasta pelosta ja siitä, miten se voi ajaa ihmisen nurkkaan. Malorie on traumatisoitunut edellisen osan tapahtumista eikä voi omasta mielestään olla koskaan liian varovainen. Hän vaatii lapsiltaan tottelevaisuutta ja sääntöjen noudattamista, koska hän tietää oikein hyvin millaiset seuraukset voivat muuten olla. Malorien pelko ja pakkomielteet ovat läsnä koko ajan, ja silti hän löytää tarpeen tullen aina vain lisää sitkeyttä ja rohkeutta. 

Nyt hän on täällä, junassa, keinahtelemassa junan liikkeiden myötä, kuuntelemassa kirskuvia pyöriä, edessään muukalainen käytävässä jota hän ei näe, muukalainen, jolla luultavasti ei ole silmäsidettä, joka katsoo suoraan häntä kohti, eikä ole vaikea todeta tätä ehdottomasti kaikkein turvattomimmaksi asiaksi jonka hän on eläessään tehnyt. 

(s. 148)

Ikävä kyllä en pitänyt ollenkaan Tomista, joka sai paitsi omat kappaleensa, myös ison osan Malorie-kappaleista. Tom on kaikesta valittava, muka kaiken tietävä teini, joka haluaa kapinoida liian ankarana pitämään äitiään vastaan. Tällainen teiniangsti oli vain ärsyttävää kirjassa, jossa Maloriella on erinomainen syy asettaa tiukat rajat lapsilleen. Ja totta kai Tom on ah niin fiksu poika, joka keksii jotain, jota kukaan muu ei muka ole keksinyt 17 vuoden aikana. Ei se niin suuri neronleimaus ollut.

Jos tästä tehdään elokuva, aio kyllä katsoa sen, mutta toivottavasti se ei seuraa kirjaa liian tarkasti vaan parantelee tarinaa sieltä täältä. Hauskana yksityiskohtana tämän kirjan kansikuvan naishahmo on selvästi Sandra Bullock, Bird Box -elokuvan Malorie. Kannella houkutellaan selvästi leffafaneja, koska kirjan Malorie ei itse asiassa näytä Sandra Bullockilta.

Kirjan tiedot:
Josh Malerman: Malorie | Karisto 2021 | 319 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Malorie (2020) | Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 41. kirjassa matkustetaan junalla [21/50]

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maan lapset #01)

 

Alaston lapsi kirmasi vuodista tehdystä laavukatoksesta kohti pikku joen polvekkeen kivistä rantaa.

Noin 30 000 vuotta sitten pieni cromagnoninhminen Ayla jää orvoksi, kun maanjäristys nielaisee hänen kotinsa ja perheensä. Juuri kun Ayla on kuolemassa nälkään ja haavoihinsa, paikalle sattuu neandertalinihmisten heimo. Heimon parantajanainen saa luvan ottaa tytön mukaansa ja niinpä Ayla kasvaa heimon parissa.

Tämä sarja on pyörinyt tietoisuudessani lapsuudestani saakka ja sain viimeinkin aikaiseksi lukea tämän ensimmäisen osan. On itse asiassa pieni ihme, etten ole lukenut sitä aiemmin, koska luin teinivuosinani pinoittain muita kauas menneisyyteen sijoittuvia sarjoja. Pidän tarinoista, joissa ihmisten täytyy selviytyä ankarassa luonnossa ilman nykyteknologiaa ja -mukavuuksia.

Tässä tarinassa ihminen vs. luonto onkin yksi kantavista teemoista. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tarkasti kirjailija kuvaa heimon arkea. Hän on tehnyt kirjaa varten valtavasti taustatyötä ja se näkyy. Kirjassa vilahtelevat lukemattomien kasvien nimet, kun niitä kerätään sekä pataan että haavoihin. Klaanilaisten päivät kuluvat tarvekaluja tehdessä ja ruokaa hankkiessa, ja kesällä jokaisen mielessä kummittelee jo tuleva talvi. Kuoleman uhka on aina läsnä.

Untinen-Auel on luonut neandertalinihmisille monimutkaisen kulttuurin, joka tuntuu kirjassa todelliselta. Suurin osa heidän kommunikoinnistaan hoidetaan viittomakielellä ja uskomusmaailma on rikas ja monimutkainen. En suuremmin pitänyt siitä, miten alistettuja naiset olivat ja miten jyrkät sukupuoliroolit olivat. Ymmärrän valinnan tarinan kannalta (Ayla kapinoi patriarkaattia vastaan), mutta silti, ei sitä ollut kiva lukea. Etenkin Aylan vihamiehen Broudin silmitön väkivaltaisuus oli inhottavaa.

Jos yhden asian olisin halunnut tietää ennen lukemista niin sen, miten nuoria kirjan hahmot ovat kun heitä pidetään heimossa aikuisina. Neandertalinihmiset pitävät itseään vanhoina jo parikymppisenä, joten kymmenvuotias tyttö on mitä parhaimmassa naima- ja lapsensaanti-iässä. Olisin pärjännyt vallan loistavasti lukematta lapsiraiskauksista ja -synnytyksistä.

Mutta, pidin myös siitä, miten hyvin kirjassa kuvataan erilaisuutta. Tarinassa on joitakin alleviivaavan saarnaavia kohtia, joissa ennustetaan neandertalinihmisten tuhoa, koska he eivät kykene muuttumaan. Ayla on heidän vastakohtansa, ihmissuvun eri haaran edustaja, ja hänen on äärettömän vaikea sopeutua klaanin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Ayla ja klaanilaiset ovat niin perustavanlaatuisen erilaisia, että heillä on välillä suuria vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Ayla osaa ajatella tavoilla, jotka ovat klaanilaisille täysin mahdottomia.

Crebiä huimasi. Hän pystyi laskemaan vaivoin kahteenkymmeneen. Kahtakymmentä suuremmat luvut samenivat epämääräiseksi äärettömyydeksi jonka nimeä oli paljon. Hän oli ankaran miettimisen tuloksena tavoittanut jonkinlaisen aavistuksen luvuista joiden mahdollisuuden Ayla oli tajunnut niin helposti. Hänen nyökkäyksensä miltei myöhästyi. Hänelle oli äkkiä valjennut millainen kuilu erotti hänen mielensä tämän tytön tajunnasta ja oivallus järkytti häntä.

(s. 159)

Tämä on muuten niitä harvoja kirjoja, jossa wanha kunnon "hän on tyrmäävän kaunis eikä tiedä sitä" klisee ei edes häirinnyt minua. Lukijalle on ilmiselvää, että Ayla on kaunis. Klaanilaisille on aivan yhtä ilmiselvää, että hän on ruma. Aylalta puuttuvat sellaiset viehättävät piirteet kuin jykevät kulmat ja karvainen vartalo. Lisäksi hän vääntelee naamaansa ihmeellisiin virneisiin ollessaan iloinen. Kullankeltaiset hiukset ovat omituisen väriset ja suorat sääret suorastaan epämuodostuneet. Oli kiinnostava uppoutua tarinaan ihmisistä, joille kauniin ja ruman käsitteet olivat niin erilaisia kuin meillä.

Aylan lisäksi kirjassa oli monia muitakin hahmoja, joista pidin. Creb on klaanin mog-ur, kaikista mahtavin tietäjä, jonka fyysiset puutteet korvaa hänen älykkyytensä ja läheinen suhteesa henkimaailmaan. Iza on Aylan äiti, heimon parantajanainen, joka rakastaa tyttöä tämän vieraudesta huolimatta. Brun puolestaan on klaanin johtaja, joka tuntee heimopäällikön taakan jokaista päätöstä tehdessään eikä voi ymmärtää, miksi Broud on niin idiootti.

Sarja menee jatkoon kiinnostavan maailmansa vuoksi. Haluan lukea lisää kivikauden ankarista oloista ja selviytymistaisteluista.

Se pitää vielä mainita, että vaikka tämä näkyykin olevan tarkistettu suomennos, kirja kärsii vakavasta pilkkukadosta. Lisäksi useammassa kohdassa on laitettu repliikki väärän hahmon sanomaksi.


Kirjan tiedot:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani | WSOY 2011 (1. p. 1981) | 596 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Clan of the Cave Bear (1980) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös mm.:
Sallan lukupäiväkirja, Todella vaiheessa, Taikakirjaimet ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 3. historiallinen romaani [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 5. kirja, jonka päähenkilön ottaisit mukaan Lapin erämaahan [12/25]

Jack London: Erämaan kutsu

Buck ei lukenut lehtiä, sillä muuten se olisi tiennyt, että ajat olivat muuttumassa uhkaaviksi.

Buck ei lue lehtiä,  koska se on koira. Se asuu mukavasti kartanossa eteläisissä Yhdysvalloissa kunnes rahavaikeuksissa oleva puutarhuri myy sen koiradiilereille. Eletään Klondiken kultaryntäyksen aikaa 1890-luvun lopussa ja pohjoisessa on pula vetokoirista. Isokokoinen Buck pakotetaan koiravaljakkoon ja kotikoiran pehmeys karisee siitä hyvin nopeasti.

Luin tämän täsmäkirjana lukuhaasteisiin, mutta sainpahan samalla sivistettyä itseäni. Minun tietoni Erämaan kutsusta perustuivat tätä ennen epämääräiseen mielikuvaan, joka oli muodostunut enimmäkseen elokuva-arvioista ja elokuviin pohjautuvista mielipiteistä. Kirjan luettuani pikakelasin läpi uusimman elokuvaversion (pääosassa Harrison Ford) ja se oli ottanut enemmän kuin vähän vapauksia kirjan juonen suhteen. Yhteiset elementit olivat lähinnä Buck, Yukon ja ihmishahmojen nimet. Kirjan tarinasta oli tehty siisti lapsiystävällinen versio ja samalla koko kirjan pointti katosi.

Kirjassa Buck on siis suuri ja sekarotuinen kotikoira, jonka pääasiallinen tehtävä on vahtia ja olla mukana muun muassa metsällä. Se ei ole raaka ja väkivaltainen, eikä sen työssä tarvita erityistä sitkeyttä. Se siepataan yksinomaan sen koon vuoksi. Yukoniin tarvittiin lisää isoja koiria vetämään kullankaivajien rekiä ja kantamaan heidän tavaroitaan, ja näitä koiria saatiin varastamalla. Kullankaivajat eivät olleet turhan nuukia sen suhteen, mistä koirat oli hankittu. En tiennyt, että tällaista koiradiilausta oikeasti tehtiin. Näin sitä oppii uusia asioita kirjoja lukiessa. 

Sieppaushetkestä lähtien Buckin elämä on ankaraa työntekoa ja kurjuutta. Se hakataan tottelevaiseksi heti alkumetreillä ja matkan varrella sille ei turhan montaa ystävällistä sanaa heru. Vetokoirien elämä oli työtä, työtä ja työtä, ja ne nähtiin usein työvälineinä eikä inhimillisinä olentoina. Ihmisten lisäksi Buckia piinaavat toiset koirat, koska valtataistelu erämaassa on armotonta. Samaan valjakkoon pakotetaan kotikoiria, jotka eivät ole eläessään vetäneet rekeä, ja työhön koulutettuja ja kasvatettuja koiria. Väkivaltaiset yhteenotot ovat arkipäivää ja koirilla on nahassaan niin ruoskan kuin hampaidenkin jälkiä. Lukiessani mietin, miten ihmeessä Yukonissa oikeasti pärjättiin tuollaisilla valjakoilla, jotka olivat valmiita repimään toisensa palasiksi pienimmästäkin syystä.

Buckin apuna on sen suuri koko (parhaimmillaan 70 kiloa), itsepäisyys ja älykkyys.


Etelässä, jossa elettiin rakkauden ja ystävyyden lain alaisena, oli aivan oikein kunnioittaa yksityisomaisuutta ja henilökohtaisia tunteita; mutta Pohjolassa, jossa vallitsi nuijan ja kulmahampaan laki, se joka piittasi tuollaisista asioista oli hullu, eikä kauan kukkoillut.

(s. 25)

Säälimätön ympäristä koulii siitä nopeasti säälimättömän ja tunteettoman pedon. Valjakon johdossa ja vahvimpana on paras paikka, joten Buck pyrkii sinne tappelemalla ja muita alistamalla. Kirjassa kuvataan kaunistelematta sitä, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa ja miten ohut sivistyksen pintasilaus loppujen lopuksi onkaan. Kirjassa tätä kuvataan koirien kautta, mutta näkyy se myös ihmishahmoissa. Kullankaivajat eivät tunne aina sääliä edes kilpailijoitaan kohtaan, koirista puhumattakaan. Ankarat olot ja jatkuva piina tuovat esiin nahan alla piilevän pedon.

Tavatessaan John Thorntonin Buck tapaa viimeinkin ystävällisen ihmisen, mutta tätä iloa ei kauan kestä. Kun Thorton ystävineen löytää kultaa syvältä Kanadan erämaasta, Buck alkaa kuulla sen kirjan nimessäkin mainitun erämaan kutsun oikein tosissaan. Villi luonto on houkuttelevampi vaihtoehto kuin elämä koiravaljakossa ja kun Buckin viimeinenkin side ihmisiin katkeaa, se ei katso taakseen.

Kaiken kaikkiaan paljon raaempi kirja kuin oletin, mutta pidin tästä ja tämä oli nopea lukea. Ihmisten kamppailu armotonta erämaata ja Buckin kamppailu armotonta kaikkea vastaan oli jännittävää luettavaa. Sääli, että elokuvissa tarinasta tehdään nätti ja hampaaton seikkailu. Pisteenä iin päälle leffaan on lisätty koiraeläinten välinen heteroseksuaalinen romanssi: Buck kuhertelee ja lähtee metsään kauniin valkoisen naarassuden kanssa. Kirjassa se tutustuu urossuteen, mutta kaipa se oli liian homoeroottista. Ties mitä vaikutteita lapset olisivat saaneet.

Kirjan tiedot:
Jack London: Erämaan kutsu | Karisto 1979 | 105 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Call of the Wild (1903) | Suomennos: Heimo Pihlajamaa

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahyllyn päiväkirja, Koukussa koirakirjoihin

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 12. kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera [47/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 7. kirja, joka liittyy talviseen harrastukseen [15/25]
Tässä nimenomaisessa kirjassa koiravaljakolla ajelu ei tosin ole harrastus, mutta no.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - read a banned book during Banned Books Week [38/50]
Tämä on kielletty Italiassa ja Jugoslaviassa vuonna 1929, ja lisäksi poltettu natsien kirjarovioilla.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus

Johannes ja Inkeri asuvat saaressa Porvoon edustalla, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen. Saarelaiset ovat eri tavoilla erikoisia ihmisiä ja sopivat siis mainiosti idylliseen paikkaan, jossa vuodenajat ovat vähän hassuja ja metsässä vaeltaa matemaattinen kirahvi. Seikkailu alkaa kun yksi kuuta kiertävistä valaista tipahtaa rannalle. Pelastusoperaatio kestää monta viikkoa ja sen lopuksi saaren asukkaat saavat erikoisen tehtävän. Heidän on piilotettava kaksi mahtavaa asetta ja ainoa sopiva piilopaikka löytyy hyisiltä jäätiköiltä. Onneksi kulkuvälinekin löytyy: kellarissa ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kapteeni Nemon Nautilus.

Tarina on oikea wanhanajan seikkailu, jossa todellisuus venyy ja paukkuu oikein kunnolla. Oikeastaan tämä on mielestäni enemmän maagista realismia kuin perinteisempää fantasiaa, koska ihmeelliset asiat limittyvät niin nätisti realistiseen maailmaan eikä kukaan pidä niitä kummallisina. Valaat nousevat taivaalle tanssimaan kuun ympärillä? Joo-o, niinhän tapahtuu joka vuosi. Metsässä vaeltaa kirahvi, joka on olemassa matemaattisena todellisuutena? Johan toki. Nautilus liikkuu muinaisen egyptiläisen magian voimalla? Mikäs siinä. Naapurin tätä osaa puhua valaille? Tosi hyödyllistä!

Sekä Johanneksella että Inkerillä on menneisyys "oikeassa maailmassa" ja Joonaanmäki on heille pakopaikka, jossa sielu lepää. Inkeri ja kirahvi ovat suorastaan bestiksiä ja Johanneksen taskussa asuu hiiri, koska miksipäs ei. Jossain Joonaanmäen ulkopuolella tylsä ja tavallinen maailma rullaa menemään, mutta saarelaisille se on ehkä vähemmän todellista kuin saaren oma todellisuus.

Kun Joonaanmäki kuvataan alusta asti paikkana, jossa mitä tahansa voi sattua, itse seikkailuun oli helppo päästä mukaan. Taivaalta pudonnut valas Iiuuttsaalquaathh suhtautuu filosofisen tyynesti onnettomuuteensa:

"Merikottiin, merikottiin. Työ hylykeet sanotte, että huomenna. Jos niin tapahtuupi, oon suopee ja loiskautan teijät säkkeeksi Isonlauluntarinaan. Ja jos ei tapahu ja rankani kalapenee tällä mäellä, eipä se ole ensimmäinen kerta MerenUlijaitten maailmassa."

(s. 44)

Valaan pelastaminen on vasta ensimmäinen osa seikkailua ja saarelaisten matka saa mitä uskomattomampia käänteitä. Oikeastaan niistä ei tee mieli edes sanoa mitään, koska niihin oli niin hauska törmätä lukiessa. Joka nurkan takana oli uusi ja odottamaton käänne. Tunnustan etten ole koskaan kuunnellut CMX:n musiikkia (en ole suuri musiikin kuluttaja), joten en osaa sanoa mitään Yrjänästä laulunsanoittajan tai runoilijana. En itse asiassa tiedä hänestä yhtään mitään. Tällainen mielikuvituksellinen tarinanpunonta onnistuu häneltä kuitenkin oikein hienosta. Kirjan teksti on aseteltu runoelmaksi ja se toimii hyvin.

Tähtitaivas täällä on elävä,

kaukana mantereen valosaasteesta

se on lähellä ja väkevä.

Sellainen, jota entisaikojen ihmiset katselivat yön hiilenmustassa

pimeydessä. Ja näyttää, että siellä on tähtiä, joilla ei vielä ole nimeä.

Saavat jonkin aikaa ollakin nimeä vailla.

Ei tähtiä lähdetä tuosta vain nimeämään, amatööripohjalta.

(s. 14)

Mutta ei paljon hyvää ettei jotain sellaista, mistä en pitänyt, enkä todellakaan pitänyt tästä. 

En voi käsittää, miksi yksi kirjan tärkeistä sivuhenkilöistä on natsi. Siis oikeasti natsi, joka taisteli toisessa maailmansodassa ja muistelee lämmöllä omaa aikaansa ja suree Saksan häviötä. Miksi? Hänen menneisyytensä tuodaan esiin aikaisessa vaiheessa eikä kukaan reagoi siihen mitenkään negatiivisesti missään vaiheessa. Mies kaipaa niitä kultaisia onnen aikoja, jolloin vankeja sai kiduttaa, vihollisia ampua alas taivaalta ja kuusi miljoonaa juutalaista kuoli keskitysleireillä. Miksi ihmeessä tähän suhtauduttiin ikään kuin mies tunnustaisi kaipaavansa isoäidin omenapiirakkaa?

Vaikka pidinkin kirjan proosasta ja seikkailusta sinänsä, kirjasta oli mahdotonta nauttia kun koko ajan mielessä takoi "tuo on natsi, nämä muut kaveeraa natsin kanssa ja se on heistä ihan okei". Se, että kirjaan on ylipäätään kirjoitettu tuollainen hahmo on yksi asia. Se, miten muut kirjan hahmot reagoivat häneen on toinen ja tässä tapauksessa se tärkeämpi asia.

Eli loppupeleissä en kuitenkaan suosittelisi tätä. Minua tuo natsihahmo häiritsi liikaa eivätkä mielikuvituksellinen tarina ja jouheva kerronta painaneet vaakakupissa tarpeeksi.

Kirjan tiedot:

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus | Johnny Kniga 2017 | 277 sivua

Luettu myös mm.:

Amman kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 26. kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö [22/50]

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot

Roope McAnkka on pikkuinen pojannaskali Skotlannissa, köyhtyneen klaanin viimeisin miespuolinen jäsen. Roope kasvaa kuullen tarinoita klaaninsa mahtavasta menneisyydestä ja päättää palauttaa perheensä kunnian entiseen kukoistukseensa. Matka maineeseen ja mammonaan vie Roopen kohti Amerikkaa ja jännittäviä seikkailuja, mutta kaikella on hintansa. Idealistisesta ankanpojasta kasvaa melkein huomaamattaan saita visukinttu, jonka röyhkeyttä ja ahneutta ei oma perhekään enää kestä.

Tätä kirjaa saikin lukea pitkään ja hartaasti vaikka tämä sarjakuva onkin. Yksiin kansiin on koottu koko Don Rosan Roope-eepos, joka on ilmestynyt aiemmin sekä Aku Ankka -lehdessä että pienempiin osiin pilkottuina albumeina. Sanoisin jopa, että tällaisen yhteisniteen tekeminen on kulttuuriteko, mutta ehkä se on vain sisäinen Don Rosa -fanini, joka siellä huutelee. Olen rakastanut Don Rosan tarinoita lapsesta asti ja aivan erityisesti tätä Roopen elämäkertaa.

Don Rosahan on niitä Aku Ankka -taiteilijoita, joka jakaa mielipiteitä. Osa ei tykkää piirrostyylistä yhtään, osa taas on valmis kohtaamaan edelliset pistoolien kanssa aamunkoitteessa. Välimuotoja en ole toistaiseksi tavannut. Minä rakastan sitä valtavaa yksityiskohtien määrää, joka piirroksista löytyy. Tämän kirjan lukeminen oli kuin olisi työntänyt kätensä karkkipussiin, jossa on vain lempikarkkejani. Silmän iloa silmän kantamattomiin ja siksipä tämän lukemiseen kuluikin niin kauan. Tähän yhteisniteeseen on jätetty kaikki alkuperäiset tekstit, eli esimerkiksi seinille lätkäistyt etsintäkuulutukset ja muut ilmoitukset ovat englanninkielisiä.

"Used nooses - cheap" mainostetaan Klondiken käräjätalossa.
Tällaiset pienet yksityiskohdat menivät minulta lapsena iloisesti ohi.
(s. 72)

Tässä kirjassa ja näissä Roope-tarinoissa kerrotaan siis Roope Ankan tarina lapsuudesta osapuilleen siihen asti kun Aku siskonpoikineen yöpyy Karhuvuorella Carl Barksin tarinassa. Don Rosa on kaivanut esiin jokaisen Carl Barksin kirjoittaman viitteen ja vihjeen Roopen elämään, ja rakentanut näiden murusten ympärille kokonaisen tarinan. Hyvin uskomattoman tarinan vieläpä, Roopen elämästähän ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Klondiken keisari rakastuu saluunan kauneimpaan neitoon ja Roopen suurin "entä jos" tulee aina olemaan Kultu Kimallus. 

Oikeasti eläneiden ihmisten bongaaminen tarinasta on varsin hauskaa puuhaa, Roope kun tapaa niin Geronimon kuin Theodore Rooseveltinkin. Kun Roope lopulta päätyy Ankkalinnaksi kasvavaan kyläpahaseen, myös hänen sisarensa saavat tilaa kasvaa. Äkkipikainen Hortensia tapaa tuittupäisen Aaronin, ja lopulta maailmaan putkahtaa muna, josta kuoriutuu maailman äkäisin ja kovaonnisin Ankka.

Kun Hortensia Aaronin tapasi.
Tosirakkautta ensitappelulla.
(s. 164)

Enpä oikeastaan osaa sanoa tästä mitään negatiivista! Don Rosa on rakas osa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lukukokemuksiani, ja palaan aina mielellään hänen maailmaansa ja Ankkojen seikkailuihin. Näitä tarinoita on suomentanut useampikin henkilö ja huumori ja sanaleikit toimivat loistavasti. Tämän opuksen painosjälki on terävää ja vaikka kirja onkin oikea tiiliskivi, se taittuu nätisti auki ja on siksi helppo lukea. 

Kirjan tiedot:

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot | Egmont 2019 | 453 sivua

englanninkielinen alkuteos: The Life and Times of Scrooge McDuck (1992-1996) | useita suomentajia

Luettu myös mm.:

Elämää väripaletilla

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 15. fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö [6/50]

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 10. kirja, jonka muistat lapsuudesta [4/25]

* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - a bildungsroman [6/50]

Josh Malerman: Lintuhäkki

Malorie seisoo keittiössä ja miettii.

Maailmalta alkaa kuulua pahaenteisiä uutisia. Ihmiset tekevät yhtäkkiä järjettömän väkivaltaisia tekoja sekä toisilleen että ja etenkin itselleen. Pikkuhiljaa muodostuu teoria siitä, että jokin heidän näkemänsä ajaa heidät hetkessä hulluuteen. Samaan aikaan hieman päälle parikymppinen Malorie huomaa olevansa raskaana. Viisi vuotta myöhemmin Malorie sitoo silmät silmät itseltään ja kahdelta lapselta, ja valmistautuu kohtaamaan pahimman pelkonsa: ulkomaailman.

Olen yleensä liian nynny katsomaan kauhuelokuvia, mutta viime vuonna tein poikkeuksen ja katsoin Bird Boxin. Lähinnä, koska Sandra Bullock näyttelee pääosaa ja pidän hänestä. Pidin elokuvastakin ja päätin jossain välissä lukea tämän kirjankin, johon elokuva siis perustuu. Nyt olenkin sitten suhteellisen harvinaisessa tilanteessa, jossa pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Molemmat kertovat periaatteessa saman tarinan, mutta joitain asioita on muutettu mielestäni elokuvan eduksi. Kummankin päähenkilö on siis raskaana oleva Malorie, joka on kirjassa parikymppinen kaunotar ja elokuvassa viisikymppinen Sandra Bullock (kaunis nainen, mutta ei sellainen täydellisyys kuin kirjan Malorie). Malorien lapsen isällä ei ole väliä tarinan kannalta eikä siihen onneksi juututa. Tärkeämpi on sisko ja tässä juoni lähteekin jo eri teilleen. Kirjassa pidin siitä, että sisko ei unohdu Malorien mielestä vaan hän kantaa surua mukanaan vuosien ajan.

Kumpikin Malorie päätyy eri tavalla taloon, jossa majailee muitakin selviytyjiä, mukaan lukien Tom, johon Malorie ihastuu. En niin tarkkaan muista miten kaikki henkilödynamiikat toimivat elokuvassa, mutta kirjassa minua ärsytti jatkuva ja haastamaton seksismi. Kun miehet tekevät tulevaisuuden suunnitelmia ja toimivat, naiset pesevät astioita keittiössä. Kuinkas muutenkaan. Elokuvassa pidin siitä, että Malorie oli aktiivinen toimija alusta alkaen. Kirjassa hän tuntuu lähinnä nyhjöttävän talossa ja haaveilevan Tomista ennen kuin asiat menevät pahan kerran pieleen. Vasta sen jälkeen kirjan Malorie herää eloon.

Ai niin. Tarinan lapset ovat tyttö ja poika. Arvatkaapa kumpi heistä on kirjassa ylivertainen ihan kaikessa? 

Pidin siitä, miten selviytyjät päättivät valita demokratian diktatuurin sijaan. Vaikeat päätökset tehdään äänestämällä ja vaikka lopputulos ei koskaan miellytä kaikkia henkilökohtaisesti, siihen mukaudutaan. Lisäksi pidin aivan erityisesti siitä, ettei naishahmoja edes uhattu raiskauksella niin kirjassa kuin elokuvassakaan. Olisin jättänyt kummankin kesken jos niin olisi käynyt. Kuten Maloriesta, pidin myös Tomista ja hänen suhteestaan Malorieen enemmän elokuvassa. Leffa-Tom on Trevante Rhodes, joka on sekä musta että paljon nuorempi kuin Sandra Bullock. Asetelma oli heti erilainen kuin kirjan, jossa Tom on Malorieta sopivasti vanhempi valkoinen mies. Kiva, että leffa uskalsi tehdä jotain erilaista näyttelijävalinnoilla ja sai minut uskomaan, että Tom on kiinnostava hahmo.

Tarinan kauhun perusidea oli kiinnostava ja pelottava. Yhtäkkiä maapallolle ilmestyy olentoja, joiden katsominen saa ihmiset tekemään väkivaltaisen itsemurhan. Kukaan ei tiedä, missä olentoja on, ennen kuin ihmiset ympärillä sekoavat. Ainoa keino selvitä on pysytellä sisällä ikkunat peitettynä. Ulos voi mennä vain silmäsiteen kanssa. Selviytyminen vaatii nokkeluutta ja uskomattoman määrän rohkeutta, ja minä olen kaikenlaisen (fiktiivisen!) robinsoncrusoilun ystävä. Tälle rakentuu sekä kirjan että elokuvan ahdistavuus ja kirjassa kuvataankin hyvin sitä, millaista on liikkua kun ei näe mitään eikä voi mitenkään tietää, onko yksin vai seisooko elävä painajainen vieressä. 

Hänellä oli avain virtalukossa ja hän oli kääntämäisillään sitä.

Sitten, mustat hiukset hiestä märkinä, hän pysähtyi.

Miten luultavaa oli että autoon oli tullut jotain? Miten luultavaa oli että jotakin istui hänen vieressään pelkääjän paikalla?

(s. 222)

Kirjan alkupuolella esitetään teoria siitä, että ihmiset ja nämä toiset olennot ovat vain kerta kaikkiaan kykenemättömiä olemaan olemassa samassa tilassa. Väkivalta on onneton seuraus siitä, että ihmismieli ei voi käsittää olentoja millään tasolla. Minusta tämä oli mielenkiintoista ja olinkin pettynyt siihen, että sillä ei menty loppuun saakka. Pidin olentojen kuvauksesta enemmän elokuvassa, jossa ne eivät olleet koskaan fyysisesti läsnä. Oma mielikuvitus loi suurempia kauhuja kuin mihin kirjailija pystyi sanoillaan.

Silti, ihan kelpo kirja ja kun pesin illalla hiuksiani suihkussa silmät kiinni, mielessä kävi kieltämättä ajatus siitä, uskaltaako niitä aukaistakaan. Pitänee lukea seuraavaksi jotain vähän vähemmän pelottavaa.

Kirjan tiedot: 

Josh Malerman: Lintuhäkki | Karisto 2019 | 316 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Bird Box (2014)  | suomennos: J. Pekka Mäkelä 

Luettu myös mm.:

Yksi luku vielä, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 9. kirjassa kohdataan pelkoja [2/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a bird on the cover [2/50]