Tillie Walden: Charity & Sylvia

Jatkakaamme erinomaisten sarjakuvien parissa!

Tällä kertaa luin sarjakuvamuotoisen elämäkerran. Olen tykännyt Tillie Waldenin muistakin sarjakuvista, joten tämä kiinnosti jo senkin vuoksi. Historiallinen sateenkaarevuus vain lisäsi kiinnostusta.

Tämä on siis historiallisiin lähteisiin pohjautuva tarina kahdesta naisesta, jotka onnistuivat rakentamaan yhdessä elämän 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Charity tutustuu ystävänsä nuorempaan sisareen Sylviaan Vermontissa vuonna 1807, ja naiset pysyvät yhdessä seuraavat 44 vuotta. Vasta kuolema erottaa heidät, ja sekin on luonnollinen eikä väkivaltainen viharikos.

Historialliset sateenkaarikertomukset ovat monesti kärsimysnäytelmiä (syystäkin, toki), joten oli mukavaa lukea välillä toisenlainen tarina. Pariskunnan elämään kuuluu myös ennakkoluulojen ja etenkin oman synnintunnon kohtaaminen, mutta kokonaisuutena tässä kuvataan aivan tavallista historiallista arkea, jota kaksi menestyvää ompelijanaista elää yhdessä.

Ei kaikkien queer-henkilöiden elämä ollut non-stop kärsimystä edes menneisyydessä.

Suurin Charityn ja Sylvian kohtaama ongelma oli kristillisen uskon ja oman parisuhteen ja identiteetin yhdistäminen. Etenkin syvemmässä uskossa oleva Sylvia kokee tunnontuskia ja pelkää helvetin lieskoja kuoleman jälkeen. Tuohon aikaan ei juuri saarnattu hyväksyntää ja hyväksytty erilaisuutta.

Toisaalta heidän ystäväpiirissään on myös pappispariskunta, joka aivan varmasti tietää, missä mennään, ja pysyy silti heidän hyvinä ystävinään. Kaikki ihmiset eivät suinkaan tuomitse heitä kovin sanoin ja esimerkiksi lukuisille sisarustensa lapsille Charity ja Sylvia ovat ne mukavat tädit. Vermont on heille turvapaikka, jossa heidät hyväksytään hiljaisesti.

Pidin tästä todella paljon ja tämän tekeminen on varmasti ollut valtava urakka. Piirroksissa on paljon yksityiskohtia, jotka ainakin omaan silmääni näyttävät aivan ajan mukaisilta. Tarinaa ja etenkin miljöötä rakennetaan paljolti kuvituksen kautta. Vuosien ja vuosikymmenten kuluminen näkyy esimerkiksi muuttuvana muotina ja sellaisina moderneina hapatuksina kuin juna ja ompelukone.

Kirjan tiedot:

Tillie Walden: Charity & Sylvia. Drawn & Quarterly 2026. 252 sivua.

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe

Jos ikinä tykkäsit Brian Jacques’n Redwall-sarjasta, tässäpä sarjakuvasuositus juuri sinulle!

Luin itse Redwalleja lapsena ja minua viehätti kovasti ajatus pienistä historiallisista hiiristä puuhailemassa omassa hiirenkokoisessa yhteisössään. Sama ajatus toistuu tässä David Petersenin Mouse Guard -sarjassa, joka on sekä söpöinen että brutaali.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Fall 1152 ja Winter 1152, ovat samaa tarinaa. Hiirivartioston pienet urheat soturit törmäävät salaliittoon, joka uhkaa kaupunkien välistä tasapainoa. Kolmas osa, The Black Axe, on näiden kahden esiosa, jossa kerrotaan monta vuosikymmentä aiemmin tapahtunut seikkailu.

Pikkuisten metsähiirten näkökulma oli ihana ja sellainen, jota ei tällaisena ihmisen kokoisena ajattele juuri koskaan. Hiiret ovat inhimillisiä ja tavoiltaan ihmismäisiä, mutta ne ovat niin pikkuruisia suuressa maailmassa. Metsän marjat ja puiden lehdet ovat suuria, ja välimatka pitkiä. 

Hiiriä uhkaavat pedot, kuten pöllöt ja ketut, ovat aivan eri kokoluokkaa kuin ne, joten sellaisen uhmaaminen on todellakin rohkea teko. Taistelut petojen ja hiirten välillä on kuvattu väkivaltaisiksi ja vaikka verellä ei mässäillä, ei hiirten maailman julmuus jää epäselväksi.

Tarinoiden historiallinen miljöö oli viehättävä sekin. Hiirten maailmassa mennään suurin piirtein keskiajan teknologialle, joten matkaa tehdään joko jalan tai harvemmin jänisratsuilla. Sähköä ei ole ja meren poikki seikkaillaan purjelaivalla. 

Tarinan pääosassa ovat hiirivartioston soturit, jotka muodostavat eivät suorastaan luostariyhteisöä, mutta vähän sinne päin. Heidän tehtävänään on esimerkiksi turvata tavishiirten matkoja kaupunkien välillä. Vartiostoa johtaa aina matriarkka ja vaikka näiden tarinoiden päähenkilöt ovatkin poikahiiriä, ilahduin siitä, että vartiostoon kuului myös tyttöhiiriä. Ilahduin myös siitä, että tyttöhiiriä ei ole eroteltu poikahiiristä vaikkapa nyt pitkillä ripsillä tai epähiirimäisillä rinnoilla.

Kokonaisuutena tykkäsin näistä ja nämä ovat todella kauniita katsella. Kuvitus on runsas ja värikäs, ja inhimillistämisestä huolimatta hiiret ovat hiiren muotoisia. Ehkäpä jollakin on puujalka, mutta se korvaa käpälää, ei suinkaan millään lailla ihmismäistä koipea.

Kirjan tiedot:

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe. Archaia 2009 & 2013. 192 sivua.

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa: Sarjan toinen osa & Esiosa, väliosa tai maailmaan sijoittuva muu teos

Syyskooste

Syyskuussa sain loppuun Sarjakuvabingon. Haasteessa oli suoritusaikaa joulukuulle asti, joten tämä meni kyllä todella nopeasti. Koontipostaus on täällä.

Lukemisten puolesta tämä olikin sarjakuvapainotteinen kuukausi. Vaihteeksi näinkin! Tykkäsin lukemistani sarjiksista ja myös kirjoista. Suosikkini oli Maritta Lintusen Halla, mutta Pilvi Hyvärin Koeta pysyä herttasena oli erinomainen sekin. 

Juuri nyt on kesken Layne Fargon Suosikit sekä S. K Rostedtin Mustan tulen laulu, molemmat lukupiirikirjoina. Ihan muuten vain tartun luultavasti seuraavaksi David Petersenin Mouse Guard -trilogiaan. Sarjakuva keskiaikaisista hiiristä on työkaverin suosittelema.

Luettu

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha
Kiva historiallinen cozy crime -dekkari.

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär
Idea oli niin kiva, että kirja olisi saanut olla pitempikin.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #06-08

Tämän sarjan jokaisen osan lukeminen on kuin pieni vuoristorata. Voi että kun on söpöä, mitenkäs tämä nyt näin pahaenteiseksi meni, ????????!!!!!! Kotoilun ja ystävyyden välistä ei niinkään pilkota vaan loistaa kuin majakka kaikenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia ableismista köyhyyteen ja kurjuuteen. 

Marlen Haushofer: Seinä

Hyvä mutta synkkä dystopia.

Pinja Meretoja: Tissilogia

Tietosarjakuva tisseistä. Plussaa selkeästä tekstityksestä.

Liv Strömquist: Peilisalissa

Tietosarjakuva kauneudesta. Miinusta kiemuraisesta tekstistä.

Tim Probert: Rajamailla

Lightfall-sarjan neljäs osa oli yllättävän melankolinen. Upea kuvitus tekee tästä ehdottomasti lukemisen arvoisen!

Maggie Stiefvater & Sas Milledge: The Dream Thieves

The Raven Boys -sarjan sarjakuvaversion toinen osa. Juoni ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta hahmot olivat kiinnostavia.

Maritta Lintunen: Halla

Hieno ja nopealukuinen sukuromaani.

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena

Autofiktiivinen omaelämäkerta vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta.

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena

Erinomaisen kirjojen ja sarjakuvien putki jatkui, ja tämä tulikin minulle työkaverien suositusten kera. Muutama oli jo ehtinyt lukea tämän ennen minua, mikä kertonee sekä siitä, ketkä siellä varausjonon kärjessä ovatkaan taas keikkuneet, että pohjoisen kirjallisuuden kiinnostavuudesta pohjoisessa.

Tämä on siis torniolaissyntyisen Pilvi Hyvärin esikoisteos ja jäin nyt odottamaan sitä, millainen seuraava teos tulee olemaan. Tämä on autofiktiivinen elämäkerta, joka kertoo nuoren Pilvin irtautumisesta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Aiheesta on kirjoitettu aiemminkin, mutta sarjakuvaan en muista törmänneeni. Muoto toimii hienosti tässä tarinassa ja tavallaan jopa keventää sitä. Monet asiat Pilvin elämässä ovat raskaita ja niiden vastapainona kaikki kuvaruutuja ei ole tungettu täyteen kuvitusta tai tekstiä.

Pilvi siis kasvaa vanhoillislestadiolaisessa perheessä, jossa hän tuntee itsensä jo pienestä asti jollain lailla ulkopuoliseksi. Pienet synnit ja maallisuuden houkutus nakertavat omakuvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Raja meitsien ja epämeitsien välillä on ehdoton, eikä taivaspaikka aukea yhteisön sääntöjä katumatta rikkoneelle.

Jopa Pilvin rakastama taide tuntuu epäilyttävältä, ovathan taidepiirit tunnetusti syntisten feministien vihervasemmistolaisten pesäpaikkoja. Pilvi ei kuitenkaan anna periksi ja pääsee lopulta muuttamaan Oulusta Helsinkiin, jossa hänen maailmansa alkaa pikkuhiljaa avartua samanmielisessä ystäväporukassa.

Tarina ei varsinaisesti demonisoi vanhoillislestadiolaisuutta, vaikka tuokin esiin sen monet epäkohdat ja epäreiluudet. Tämä on enemmänkin henkilökohtainen matka, joka näyttää miksei liike ollut Pilville sopiva. Pilvi sairastuu syömishäiriöön ja kokee valtavaa ahdistusta, ja vaikka lukijalle on selvää mistä tämä johtuu, hänen oma matkansa itsensä ymmärtämiseen on paljon pitempi.

Vaikeaa on myös ymmärtää omaa seksuaalisuuttaan, koska sateenkaarevia vanhoillislestadiolaisia ei liikkeen sisällä haluta hyväksyä. Miten Pilvi siis voisi olla lesbo? Omia tunteita on vaikea sanoittaa, kun niiden ei koskaan ole kuvitellut voivan kohdistua toiseen naiseen.

Kirjan tiedot:

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena. WSOY 2026. 252 sivua.

Maritta Lintunen: Halla

Voi että tämä olikin erinomainen kirja! Halla on taas hyvä esimerkki siitä, miten upeita historiallisia romaaneja kotimaiset naiskirjailijat kirjoittavat. Tämän tyylisiä ovat esimerkiksi Karin Erlandssonin Koti ja Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Jos tykkäsit niistä, tartu tähänkin! Ja jos tykkäsit tästä, kokeile noitakin!

Hallakin on sukuromaani, jonka tarina kiertyy yhden paikan ylle. Pieni ja syrjäinen Halla-tila sijaitsee itäräjän tuntumassa ja sen asukkaiden tarinaa aletaan seurata vuodesta 1713. Hallalaisten elämää katsotan lähemmin myös vuosina 1870 ja 1914, ja vuonna 1962 alkavat Hiljan vuosikymmenet.

Tykkään näissä sukuromaaneista erityisesti siitä, miten todelliset tapahtumat vaikuttavat fiktiivisten hahmojen elämään. He eivät ole maailman myrskyjen pääroolissa, mutta eivät voi välttää niiden nostattamia aaltoja. Pieta pakenee kasakoita isovihan aikaan, Eliisan perhettä on kohdannut hirveä tragedia nälkävuosien aikaan, Tuomikki tavoittelee parempaa elämää siirtolaisena Kanadassa ja Hilja puolestaan kohtaa lopulta nykyajan autioituvan maaseudun.

Tuomikin osuus oli lyhin, mutta siitä tuli mieleen kolmaskin kirjailija, nimittäin Marja-Leena Lempinen. Pidin paljon hänen Kanadan siirtolaisista kertovasta trilogiastaan (Naisten taivas, Kaivosten kaupunki sekä Siivet ja juuret) ja tässä onnistuttiin tavoittamaan sama hauska fingelska kuin siinäkin.

Tuomikin tehtävänä oli tarjoilla prekfesti rouvan huoneeseen. Rouvalla oli hyvä ruokahalu ja aamiaisella oli oltava kahvia, paksua pänkeekiä, äpylihilloa ja iso nekka meipulisiirappia.

(s. 179)

Pienet elämät merkitsevät kovin vähän suuressa maailmassa, mutta hyvässä tarinassa niiden lukemisesta nauttii todella paljon. Tarinankerronta onkin oikeastaan yksi Hallan teemoista. Kertomukset edellisistä sukupolvista ja vahvoista naisista siirtyvät koko ajan eteen päin. Kuinka suuri osa kertomuksista on totta? Kuka tietää.

Tämä oli suorastaan ällistyttävän nopealukuinen kirja ja lukaisin tämän melkein yhdeltä istumalta. Sujuvaa ja kaunista kieltä on helppo lukea, ja tarina vie koko ajan eteen päin. Ihan harmittaa, että kirja loppui.

Kirjan tiedot:

Maritta Lintunen: Halla. WSOY 2026. 303 sivua.

Tim Probert: Rajamailla & Maggie Stiefvater ja Sas Milledge: The Dream Thieves

Lisää sarjakuvia, tällä kertaa sarjojen jatko-osia!

Tim Probert: Rajamailla. Suomennos Kati Valli. WSOY 2026.

Sarjoja on kiva lukea, mutta seuraavien osien odottaminen koettelee sekä kärsivällisyyttä että muistia. Rajamailla lähtee liikkeelle myrskystä ja haaksirikosta, ja yritän vieläkin muistella miten Bea ja Cad tarkkaan ottaen päätyivätkään siihen laivaan…

No, ilman sitäkin tietoa pärjäsi kyllä. Seikkailusarjan osaksi tämän tahti oli vähän rauhallisempi ja tunnelma yllättävän melankolinen. Bea ja Cad ovat joutuneet erilleen toisistaan, ja kumpikin tahollaan päätyy eri tavalla ja eri syystä kuoleman valtakuntaan.

Ylivoimaisesti paras osa tätä sarjaa on sen kuvitus. Juonikin on kiinnostava ja tykkään toki hahmoista, mutta kuvitus on vain niin upeaa. Se on värikäs ja todella mielikuvituksellinen, ja etenkin Probertin luomat hahmot ovat kauniita ja monipuolisia. Tässä ei ole vain ihmisiä ja yhden- tai kahdenlaisia muita olentoja, vaan valtava valikoima eri näköisiä hahmoja.

Pienenä puuhana tässä puhutaan Bealle vierasta kieltä, joka kuvataan erilaisella kirjainmerkistöllä. Ne on selitetty kirjan alussa, joten ahkera lukija (en minä) pystyy kääntämään kaikki puhekuplat, joita laiskempi (minä) ei ymmärrä.

* Älä aloita uutta sarjaa: Sarjan neljäs tai myöhempi osa

Maggie Stiefvater & Sas Milledge: The Dream Thieves. Penguin Books 2026.

The Dream Thieves on Sas Milledgen taiteilema YA-sarjakuvamukaelma Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjan toisesta osasta. Tätä sarjaa ei ole koskaan käännetty suomeksi ja oikeastaan minua vähän haluttaisi lukea se nyt englanniksi. Haluaisin nimittäin tietää, miten tarina jatkuu.

Tämän osan päähenkilö on Ronan, joka on sellainen sopivasti traumatisoitunut ja kyseenalaisia valintoja tekevä synkkis. Hänellä on myös kyky napata asioita unistaan oikeaan maailmaan, ja sitä hän pääsee treenaamaan lievästi sanoen epäilyttävän tyypin kanssa.

Mukana matkassa ovat myös bestikset, keski-ikäinen palkkamurhaaja ja se jatkuva juoni jonkun legendaarisen kuninkaan löytämiseksi. Se ei ollut mitenkään tärkeän tuntuinen tässä osassa.

Olin tämänkin alussa vähän hakusessa juonen suhteen, mutta kyllä se sitten muistui mieleeni. Tämän sarjan valtti ovat sen hahmot, jotka kipuilevat sekä maagisten pulmien että realistisempi perheongelmien kanssa. Ronanin kanssa esiin tuodaan myös sateenkaariteema.

* Älä aloita uutta sarjaa: Luit sarjan edellisen osan yli 6 kk sitten

Haastekoonti: Sarjakuvabingo

Tämähän kävi äkkiä! Sarjakuvabingolla oli suoritusaikaa joulukuun puoleen väliin saakka, mutta näinpä se on jo bingoruudukko täynnä. Kiitos kivasta haasteesta, @neriumblack!

Haaste sattui jotenkin täydelliseen aikaan ja olen nyt taas aivan innoissani sarjakuvista. Niitä on aina lukulistallani, mutta aina ne tahtovat hautautua sen pohjalle. Haasteen innostamana kaivelin niitä ylöspäin ja löysin siinä ohessa sellaisiakin sarjiksia, jotka eivät listalla olleetkaan.

Minitilasto:

Suomenkielisiä: 7/16, joista kotimaisia 3/16

Englanninkielisiä: 9/16, joista alkujaankin englanniksi ilmestyneitä 3/16

Tästä päätellen luen hyvin vähän kotimaisia sarjakuvia ja englanniksi enemmän kuin suomeksi. Ei oikeastaan yllätä, koska sarjiksia ilmestyy englanniksi niin paljon enemmän. Tähän haasteeseen osui myös viisi mangaa, joihin kuului myös ihanainen Witch Hat Atelier. Siihen tarttumisesta olen erityisen iloinen.

Valitsenkin sarjikseni sekä aiheen kiinnostavuuden että piirrostyylin perusteella, ja jälkimmäisellä on minulle todella suuri merkitys. Vaikka aihe olisi kuinka mielenkiintoinen, sarjis jää lukematta jos en tykkää piirrostyylistä ollenkaan. En myöskään erityisesti pidä kiemurafonteista, joskin olen oppinut sietämään niitä etenkin feminististen sarjakuvien kanssa. Haluan lukea niitä vaikka sitten fontteja vihaten.

Joka tapauksessa, mukava haaste, joka todellakin innosti sarjakuvien pariin! Minulla on niitä tälläkin hetkellä lainassa toistakymmentä, joten ehkä tämä jopa lähti vähän lapasesta.

Kaikki haasteeseen lukemani sarjakuvat:

Kokonaan väritetty: Kiersten White [ja muut]: Hide

Kannessa on eläin: Wilfrid Lupano & muut: The Library Mule of Córdoba

Kannessa turkoosia: Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #01

Fantasia, scifi tai kauhu: Ichika Yuno: Lullaby of the Dawn #01

Sateenkaareva: Sagan Sagan: Old-fashoned Cupcake

Manga: Sagan Sagan: Old-fashioned Cupcake with Cappuccino

Lanu-sarjis: Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan

Tekijä nainen tai muunsukupuolinen: Catana Chetwynd: Still Smitten: Short-Form Comics about Long-time Love

Alkuteoksen kotimaa ei ole Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska tai Belgia: Noji: The (Pet) Detective Agency

Julkaistu 2026: Sunna Kitti: Yön olennot

Kotimainen: Mika Lietzén: Skotlannin matkakirja

Käännös: Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting

Nimessä viisi osaa: Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942

Klassikko: Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Tieto tai elämäkerta: Pinja Meretoja: Tissilogia

Feministinen: Liv Strömquist: Peilisalissa

Pinja Meretoja: Tissilogia & Liv Strömquist: Peilisalissa

Kaksi feminististä sarjakuvaa!

Pinja Meretoja: Tissilogia. Tammi 2025.

Tässäpä hyvä esimerkki tietokirjasta, joka varmasti hukkuu sarjakuvien joukkoon melkein kaikissa kirjastoissa. Harvassa kun luetteloidaan ja hyllytetään tietosarjakuvat nimenomaan tietokirjoihin.

Tissilogiassa kerrotaan nimensäkin mukaisesti tisseistä. Enimmäkseen cisnaisten, mutta myös muita sukupuolia sivutaan tissikkäinä yksilöinä. Miehet edustavat kirjan sivuilla patriarkaattia, joka on koko historian ajan kontrolloinut tissejä. Milloin ne saavat tai eivät saa näkyä, mikä osa niistä saa tai ei saa näkyä, onko tissien omistaja horo ihan vain tissiensä vuoksi.

Kirjassa oli paljon tuttua tietoa, mutta myös muutamia uusia asioita. Se on hyvä historiallinen katsaus naisten kehon kontrolloinnista noin yleensä ja erityisesti tissien kautta. Kirjassa pohditaan myös tissien merkitystä naisen identiteetille ja siinä onkin oma osuutensa rintasyövästä.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä! Piirrostyyli oli selkeää, samoin kirjan tekstitys kaikin puolin.

* Sarjakuvabingo: Tieto tai elämäkerta

Liv Strömquist: Peilisalissa. Suomennos Helena Kulmala. Sammakko @sammakkokustannus 2023.

Olen lukenut Liv Strömquistilta aiemmin Kielletyn hedelmän, ja siitäkin on jo ikuisuus aikaa. En siis oikeastaan muistanut, millaisia sarjakuvia hän tekee, paitsi teemaltaan feministisiä.

Peilisalissa käsittelee ihmisten suhdetta etenkin naisten kauneuteen muutaman filosofisen väittämän/pohdinnan kautta. Tietosarjakuvaksikin tämä on hyvin tekstipainotteinen ja leikittelee erilaisilla, ei kaikkein helppolukuisimmilla fonteilla.

Tykkäsin erityisesti historiallisesta näkökulmasta. Kauneutta tarkastellaan ei vain nykypäivänä, vaan myös historian eri ajanjaksoissa. Onko kauneus aina ollut naisen tärkein ominaisuus?

Pääpointtina on oikeastaan ihmiskuntaa vaivaava vertailu ja kateuskulttuuri, jota kapitalistinen yhteiskunta ruokkii entisestään. Kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä, eivät etenkään naiset ja heidän ulkonäkönsä, ja jatkuvaa epävarmuutta ylläpidetään tavaran myymiseksi.

Jotkin osat kirjasta tuntuivat olevan irrallaan toisista ja näkökulma oli hyvin länsimaalainen ja valkoinen, mutta kokonaisuutena tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

* Sarjakuvabingo: Feministinen

Marlen Haushofer: Seinä

Olin lukenut tästä kirjasta jo sen verran juttua etukäteen, että tiesin odottaa astetta synkempää ja dystooppista tarinaa. Yllätyin kuitenkin siitä, miten raskas tämä oli lukea nimenomaan toivottaman tunnelmansa vuoksi. Halusin lukea tämän loppuun asti, koska kirja oli oikeasti hyvä ja pidin tästä selviytymistarinana, mutta lopulta luin tämän hyvin pienissä pätkissä. Muuten alkoi masentaa liikaa.

Nimettömäksi jäävä nainen jää yllättäen yksin alppimajaan, kun salaperäinen seinä jysähtää paikalleen erottamaan laakson muusta maailmasta. Seinän ulkopuolelle jääneet ihmiset ja eläimet ovat kivettyneet paikalleen. 

Koska päähenkilö kertoo tarinaa muistelmana, hän paljastaa samalla oman nykyhetkensä tilanteen. Siksi on alusta lähtien selvää, että mitä iloa hän elämäänsä löytääkin, melkein kaikki viedään häneltä pois. Seinän lisäksi suurin mysteeri tarinassa onkin se, miten tähän päädytään. 

Jos et halua lukea eläinten kuolemista, ei kannata lukea tätä. Ne olivat suurin syy sille, että lukeminen oli niin hidasta. En olisi millään halunnut kohdata niitä menetyksiä, joiden päähenkilö kertoi jo etukäteen olevan tulossa.

Mutta, kokonaisuutena tämä oli erinomaista kurjuuskirjallisuutta ja robinsoncrusoilua. Miten tavallinen nelikymppinen kaupunkilaisnainen selviää jäätyään yksin luonnon keskelle? Sisulla ja sitkeydellä, löytäen itsestään puolia, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan.

Olikin mielenkiintoista lukea siitä, miten naisen minuus kiteytyi tarinan kuluessa. Kun kukaan (ihminen) ei ole katsomassa häntä eikä vaatimassa mitään, kaikki turha karisee pois. Häntä ei enää määritä äitiys, puolisona olo, naiseus, ei mikään, mitä yhteiskunta odottaa häneltä. Jäljelle jää vain selviytyjä.

En surrut heitä, vain lapsia, joita he monta vuotta sitten olivat olleet. Todennäköisesti se kuulostaa julmalta, mutta minä en tiedä, kenelle minun tätä nykyä vielä pitäisi valehdella. Voin suoda itselleni sen, että kirjoita totuuden; kaikki, joiden mieliksi olen elämäni kaiken valehdellut, ovat kuolleita.

(s. 31)

Luin vuoden 2025 painoksen, jossa on Eila Pennasen vuoden 1964 suomennos. Se tuntui välillä hieman vanhahtavalta sanavalintojen ja sanajärjestysten osalta, mutta se tuntui myös sopivalta juuri tähän kirjaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle ja päähenkilö on elänyt myös sota-aikana. Lukiessa on muutenkin selvää, että nyt ei eletä nykymaailmassa eikä päähenkilö juuri kaipaa esimerkiksi puhelinta tai televisiota. Toki hänellä on muutakin puuhaa kuin haikailla menetetyn perään, koska nykyhetki ei anna armoa tai taukoa tehtävästä työstä.

Kirjan tiedot:

Marlen Haushofer: Seinä. WSOY 2025 (1. p. 1964). 218 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Die Wand (1963). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjoitettu alunperin kielellä, jota et osaa lukea

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Kuvittelen aina ehtiväni lukea reissussa enemmän kuin sitten luenkaan. Tällä kertaa matkan ainoaksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi tämä Viikatetytär. Se sattui olemaan saatavilla eKirjastossa ja lukulistallani muutenkin, joten huonomminkin olisi voinut käydä.

Tässä kiinnosti siksi, että lähtöasetelma on niin hykerryttävä. 17-vuotias Beata haluaisi haikailla rauhassa ihastuksensa Eliaksen perään, kiitos vain, mutta saakin peräänsä Kuoleman. Kuolema ei suinkaan halua viedä Beataa, vaan ojentaa hänelle viikatteen, jolla Beatan pitäisi niittää ensitöikseen Elias.

Että sellainen työ.

En saa katsettani irti viikatteen auringossa kimaltavasta terästä. Se on valtavan kokoinen ja pelottava. Sellainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä, joissa hengataan heinäpelloilla. Vaikuttaa hemmetin epäkäytännölliseltä.

(s. 11)

Tykkäsin tosiaan tästä asetelmasta ja siitä, miten huumori ja synkkyys kietoutuvat tarinassa yhteen. Beata haluaisi elää ihan normaalia elämää, mutta se on vähän vaikeaa kun viikatemies hengailee läheisen puun alla. Muutenkin kuolema ja kuoleman enteet hivuttautuvat koko ajan lähemmäs Beataa, ja ehdin jo pelätä hänen mummonsa puolesta.

Näitä enteitä on nostettu kivasti suomalaisesta mytologiasta ja lainattu vähän muualtakin. Viikatemiehellä on pihapensaita verottava hevonen, mutta ei se oikeastaan ole hevonen eikä Kuolemakaan näytä viikatemieheltä. Kaikki vain suodattuu todellisuuteen tavalla, jonka Beata voi helpoiten ymmärtää.

Tämä oli viihdyttävä ja nopea lukea, ja siksi olikin vähän harmillista, että tarina tuntui jäävän kesken. Kerrankin voi sanoa, että sata lisäsivua olisi ollut paikallaan! Nyt jäi auki paljon kysymyksiä liittyen Beatan sukuun ja siihen, mitä lopussa loppujen lopuksi tapahtuikaan.

Kirjan tiedot:

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. Otava 2025. 207 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa rakastutaan

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha (Stockingham & Pike #01)

Luin pitkästä aikaa dekkarin! Ja aloitin näköjään uuden sarjan, koska haluan kyllä lukea jatko-osankin. En tosiaan ole suurin dekkari-intoilija, mutta tässä oli hyvänä houkuttimena historiallinen miljöö ja pyrstötähti.

Ollaan siis vuodessa 1910 ja Halleyn komeetta lähestyy. Maailmanlopun kulttiin hurahtanut varakreivi lukitsee kartanonsa ovet ja ikkunat, jotta kaikki sisällä olijat jäisivät henkiin pyrstötähden vilahtaessa ohi. Kun aamu valkenee, varakreivi on oikaissut koipensa eikä aivan omin avuin.

Murhaa lähtevät selvittämään varakreivin iäkäs täti, Decima-neiti, sekä taloon juuri palkattu nuori Stephen. Decimaa ajaa uteliaisuus ja tilaisuus tehdä kerrankin jotain. Stephenillä puolestaan on hyvä syy kiinnostua oikean syyllisen henkilöllisyydestä, onhan hän itse pääepäilty.

Tykkäsin tästä ja naurahdin ääneen parissa kohdassa. Kipakka Decima ja naiivimpi Stephen muodostavat hyvän parivaljakon, joilla kestää aikansa löytää yhteinen sävel. Tai edes sama kappale, jota soitetaan yhdessä enemmän tai vähemmän epävireisesti. Kummallakin on menneisyyden painolastia, mutta siihen ei niin syvennytä niin kovin paljon tässä osassa.

“Niin! Meidän molempien täytyy pynttäytyä parhaimpiimme tänä iltana. Mehän olemme menossa sukupäivälliselle.”

Minä tuijotin häntä. “Olemmeko?”

“Tietenkin!” hän sanoi. “Päivälliset pastorin kanssa? Pöytä täynnä epäiltyjä salaisuuksien kartanossa? En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta. On aika ravistella herhiläispesää oikein olan takaa.”

(s. 239)

Tarina eteni nopeasti ja se olikin jaettu melko lyhyisiin kappaleisiin, jotka oli otsikoitu päivämäärällä ja kellonajalla. Koko juttu kestää muutaman päivän ja tarinassa kuljetaan nimenomaan Stephenin matkassa. Decima oli minusta kuitenkin kiinnostavampi älykkäänä ja uteliaana naisena, jolle ei ollut annettu suuriakaan mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Tykkäsin myös kirjan yhteiskunnallisesta puolesta. Kartanomiljöö antaa paljon tilaisuuksia osoittaa, miten eri maailmoissa palvelijat ja isäntäväki elävät. Hienon talon vallasväki näkee palvelijat usein huonekaluina ja unohtaa, että näillä huonekaluilla on silmät, korvat ja pitkä muisti.

Ja tässä nimenomaisessa kirjassa tykkäsin myös suljetun huoneen mysteeristä ja siitä tunnelmasta, jonka komeetan lähestyminen tähän luo. Taivaan ilmiöt ovat kiinnostavia ja oli kiva lukea kirja, jossa sellainen oli olennainen osa koko tarinaa.

Kirjan tiedot:

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha. WSOY 2026. 387 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Murder at the World’s End (2025). Suomennos Nina Mäki-Kihniä.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 23. Cozy crime -dekkari

Elokooste

Luin elokuussa 16 kirjaa, joista suurin osa eli kymmenen oli sarjakuvia. Sarjakuvabingo on saanut varaamaan ja lainaamaan muitakin sarjiksia kuin bingoon sopiva, mikä on hyvä juttu. Jotenkin unohdan välillä että sarjakuviakin on kiva lukea, vaikka niitä on lukulistallani aika paljonkin.

Tässä kuussa tykkäsinkin erityisesti Witch Hat Atelier -sarjasta, josta luin neljä osaa. Rehellisyyden nimissä olen jo lukenut kaikki sarjan ilmestyneet luvut vähemmän laillisin keinoin, mutta tykkään lukea näitä painettuna uudelleen.

Parhaaksi yksittäiseksi kirjaksi nostaisin kuitenkin Stephen Graham Jonesin The Buffalo Hunter Hunterin. Kirjassa oli uusi ote vampyyreihin, ja sen näkökulma kolonialismiin oli kiinnostava ja todella surullinen. Sen olet mitä syöt -ajatus kammottaa välillä vieläkin.

Älä aloita uutta sarjaa -haasteen toinen kierros alkaa huomenna. Idea on edelleen sama, eli haasteeseen hyväksytään kaikki kirjasarjojen osat paitsi se ensimmäinen. Tällä kertaa ei tähdätä tiettyyn määrään kirjoja, vaan kahteenkymmeneen pisteeseen, joita saa eri kriteereillä. Hauska idea ja jospa saisin nyt edistettyä tai jopa loppuun asti keskeneräisiä sarjoja.

Jos. Ehkä. Toivottavasti.

Tälläkin hetkellä on nimittäin kesken uuden sarjan ensimmäinen osa, Ross Montgomeryn Maailmanlopun murha. Historiallinen cozy crime vaikuttaa lupaavalta!

Luettu

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä
Hyvä idea, mutta toteutus oli uuvuttavaa tekstiä.

Caro Claire Burke: Yesteryear

Kiinnostava lähtökohta, jolle olisin kaivannut syvällisempää käsittelyä.

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär

Romantasia-trilogian ensimmäinen osa koukutti sen verran, että täytyy lukea jatkoakin.

Sunna Kitti: Yön olennot

Vauhdikas eeppisen scifi-sarjan aloitusosa.

Mika Lietzén: Skotlannin matkakirja

Haikean tuntuinen matkakertomus Skotlannista.

Stephen Graham Jones: The Buffalo Hunter Hunter

Puhuttelevaa kolonisaatio- ja kehokauhua.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #02-05

Mangasarja jatkui uusilla seikkailuilla. Tämä on niin kauniisti piirretty, että tätä katsoo ihan ilokseen. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että myös mieshahmot on piirretty kauniiksi (ei siis komeiksi vaan kauniiksi) ja että heidän kehonkielensäkin on kuvattu osittain perinteisen feminiinisen pehmeänä. Näissä osissa edistyttiin jonkin verran suurimman juonen suhteen, tutustuttiin uusiin hahmoihin ja löydettiin tutuista hämäriä puolia.

Yoko Akiyama: My Hero Academia: Team-Up Missions #08

Spin-off sarjan viimeinen osa. Kokonaisuutena tämä oli hauska ja viihdyttävä, ja jos tykkää pääsarjasta niin tämän lukeminen ei ole yhtään hassumpi idea.

Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting

Surumielinen tarina Korean jakautumisen hajottamista perheistä.

Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942

Ankkalinna sotapropagandan välineenä oli kiinnostavaa luettavaa.

Emily Brontë: Humiseva harju

No olipahan synkkä kärsimysnäytelmä.

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Synkkä dystopiasarjakuva, jossa oli kaikuja nykyhetkestä.

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma

Kiva ja tamperelainen NA-kirja.

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma

Olen tykännyt Laura Suomelan aiemmista nuortenkirjoista, joten tottahan se tämäkin piti lukea. Välivuosisyndrooma on lisäksi niin kivan näköinen, että olisin varmasti tutkinut tätä lähemmin jo pelkän kansikuvan perusteella.

Kuten useissa muissakin Suomelan NA-kirjoissa, tässäkin ollaan Tampereella. Vieno ei ole päässyt unelmiensa opiskelupaikkaan ja viettää nyt välivuotta. Yllättävä kyllä se ei sujukaan niin kuin tarinoissa. Ei ole hurjia bileitä, ei syliin tipahtavia täydellisiä opiskelu- tai työpaikkoja eikä matkoja eksoottisiin lomakohteisiin.

Sekä Vieno että koko tapahtumaketju oli ihanan maanläheinen. Vienon isä on kahden lapsen yksinhuoltaja ja Vieno on tottunut kantamaan enemmän vastuuta kuin hänen pitäisikään. Suhde päihde- ja mielenterveysongelmaiseen äitiin on etäinen ja kipeä, eikä se ratkea tarinassa taianomaisella ihmeellä.

Äitikö meistä on se parka, joka on jäänyt haleja vaille? Sydämeni hakkaa niin lujaa, että pelkään sen puskevan ulos rinnastani.

(s. 143)

Noin ylipäätään kirja ei tarjoa helppoja ja kauniita vastauksia kaikkiin elämän suuriin ongelmiin. Kun Vieno saa viimein osa-aikaisen työpaikan, se on lounaspaikan tiskaajana. Ei siitä glamouria löydy, mutta Vienolle tärkeää onkin löytää sisältöä päiviin ja rahaa taskuun.

Ja tarinassa Vienolla on hyvä ystävä, välittävä vanhempi, luovuutta ja päättäväisyyttä ottaa ohjat lopulta omiin käsiinsä. Loppuratkaisu on vähän sellainen “kuinka todennäköistä tämä olisikaan”, mutta ei kuitenkaan täysin epäuskottava.

Kirja oli nopea lukea ja muuten tykkäsin siitä, mutta Penelope-juoni jäi harmillisen nopeasti taka-alalle. Vieno nimittäin väkertää piskuisen nuken ja sille kodin, jotka hän lähettää kiertämään maailmaa puolestaan. Tästä olisi ollut kiva lukea vähän enemmänkin.

Kirjan tiedot:

Laura Suomela: Välivuosisyndrooma. Karisto 2026. 240 sivua.

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Taas yksi klassikko selätetty! Tämäkin on ollut lukulistallani ikuisuuden. Tällä kertaa kyseessä on sarjakuva, joka tällä hetkellä tuntui hyytävän ajankohtaiselta sekä ilmastokriisin että oikeistopopulismin nousun myötä. 

V niin kuin verikostossa kun eletään dystopiassa, jonka laukaisi ilmaston radikaali muutos. Vedenpinnan nousu on hukuttanut Euroopan ja Afrikan, ja tapahtumapaikka Englantikin on kärsinyt siitä. Tuho ja pula kaikesta johtaa lopulta fasistinen puolueen ylivaltaan, ja kaikki muut kuin heterot valkoiset cis henkilöt viedään keskitysleireihin. Ankara isoveli valvoo jäljelle jääneitä kansalaisia.

Ja tätä synkkyyttä hämmentää tarinassa V, terroristi tai vapaustaistelija riippuen siitä, mistä suunnasta häntä katsoo. Tarinan alussa V pelastaa nuoren Eveyn, joka on yksi tärkeimmistä näkökulmahahmoista. Melkein kaikki muut löytyvät fasistipuolueen leivistä, etenkin sen poliisivoimista.

Tämä oli melko raskas luettava loputtoman synkältä tuntuvan maailmansa vuoksi. Jos tunnelin päässä näkyi valoa, se oli taatusti vastaantuleva juna. Etenkin tarinan naisia kohdellaan kurjasti, onhan tämä dystopia miesten maailma.

Mikään hyvän mielen kirja tämä ei siis todellakaan ole ja tämän luettuani teki mieleni vältellä uutisia. Samaa asiaa sieltäkin löytyisi, ei vain (ainakaan vielä) yhtä äärimmilleen vietynä.

Mutta, oli tämä kyllä hyvä kuvaus painajaismaisesta maailmasta ja vallankäytöstä. Salaperäisen V:n taistelu koko maailmaa vastaan tuntuu pisaralta meressä, mutta pisaroistahan se meri juuri muodostuukin. Hänen anarkisminsa on myös niin väkivaltaista, että välillä sitä on vaikea hyväksyä.

Huomattavasti helpompi kuitenkin kuin näiden fasistien touhuja.

En ihan lämmennyt piirrostyylille, joka sekin tuntui turhan raskaalta omaan makuuni. Minun oli myös vaikea erottaa kaikkia mieshahmoja toisistaan, niin samannäköisiä trenssitakkeja he olivat.

Kirjan tiedot:

Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto. Egmont 2014. 288 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: V for vendetta (2005). Suomennos Jouko Ruokosenmäki.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan dystooppisessa maailmassa

* Sarjakuvabingo: Klassikko

Emily Brontë: Humiseva harju

Siirryimme Lauran kanssa Austenin tuotannosta muihin klassikoihin ja luimme tuossa kesän aikana Humisevan harjun. Olen lukenut sen ennenkin, mutta siitä on sellaiset parikymmentä vuotta aikaa enkä muistanut kirjasta käytännössä mitään.

Voi olla, että itsesuojeluvaistoni on pyyhkinyt mielikuvat pois päästäni.

Lukemani vuoden 2006 painoksen takakannessa kirjasta sanotaan, että se “kuuluu itseoikeutetusti kirjallisuudenhistorian suurimpien rakkausromaanien joukkoon”. Herättää kyllä kysymyksen siitä, miten rakkausromaani siinä tapauksessa määritellään. Ovatko kaikki naisten kirjoittamat kirjat, joissa edes sivutaan romantiikkaa, rakkausromaaneja?

Rakkautta suuremmassa osassa ovat pakkomielle ja kosto, ja noin yleisesti ottaen wanha cunnon goottilainen angstinen mielettömyys. Catherine ja Heathcliff ovat loppujen lopuksi yhdessä vain lyhyen aikaa verrattuna niihin vuosiin, jotka Heatchliff hänen jälkeensä käyttää levittääkseen vielä lisää tuskaa ja kärsimystä maailmaan.

Vaikka koinkin tämän tuskastuttavan ylidramaattisena luettavana, täytyy toki myöntää, että kirjalla oli hetkensä.

“- - Catherine Earnshaw, kunpa et saisi rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä sanoit, että minä tapoin sinut - vainoa minua sitten! Murhatut varmasti kummittelevat murhaajilleen. Haamut ovat tiettävästi vaeltaneet maan päällä. Ole minun kanssani aina - ota mikä hahmo tahansa - vainoa minua hulluuteen asti! Mutta älä jätä minua tähän hornan kuiluun, missä en voi löytää sinua! Voi Jumala! Kuinka kuvaamattoman kauheaa! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!”

(s. 193)

Pohdimme Lauran kanssa, mikä sai Brontën kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja näin vastenmielisiä hahmoja. Hyvin kirjoitettuja ja eri tavoilla vastenmielisiä hahmoja, ei sillä, he toimivat hyvin tarinan synkässä tunnelmassa. Jäin miettimään, että pitäisiköhän lukea jokin Brontë-tietokirja tai katsoa elämäkerrallinen elokuva, jotta kirja asettuisi eri tavalla kontekstiinsa.

Lopputulemana en juuri pitänyt kirjasta enkä oikein jaksanut sen raskasta tunnelmaa, mutta pienen piirin kärsimysnäytelmän kuvauksena se on kyllä hieno.

Kirjan tiedot:

Emily Brontë: Humiseva harju. WSOY 2006. 380 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847). Suomennos Eila Pennanen.

Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942

Ostin kirpparilöytönä Aku Ankka päivästä päivään -sarjan vuoden 1942 osan. Minulla on jo ennestään vuosi 1953 ja silloin kun sen ostin, ajattelin, että nämä olisi kiva löytää kaikki omaan hyllyyn.

Tai jos tarkkoja ollaan, niin tämä suomennos on ilmestynyt vuonna 1992, mutta alkuperäiset stripit ilmestyivät 50 vuotta aiemmin. Bob Karpin käsikirjoittamat ja Alfred Taliaferron kuvittamat stripit ilmestyivät amerikkalaisissa sanomalehdissä keskellä toista maailmansotaa.

Ja sota kyllä näkyy sarjakuvissa. Tein tästä erillisen postauksen juurikin siksi, että tämä herätti niin paljon ajatuksia sarjakuvasta ajankuvana ja sarjakuvan valjastamisesta propagandakoneiston käyttöön.

Aku ja koko Ankkalinna elää tässä samaa vuotta, ja reaalimaailman tapahtumat heijastuvat fiktiiviseen maailmaan. Ihan jokainen strippi ei kierry sodan ympärille, mutta huomattava osa kuitenkin. Lisäksi tässä on vielä erikseen huomautus siitä, että 2.-7.2. ilmestyneet stripit on jätetty kirjasta kokonaan pois.

“Sota oli kaikille kovaa aikaa, ja Akunkin tunteet kuumenivat sen verran, että amerikkalainen kustantaja on jälkikäteen katsonut parhaaksi hyllyttää tämän viikon stripit.”

Minulla heräsi tietenkin välittömästi kiinnostus noita strippejä kohtaan!

Kirjaan painetuissa stripeissä käsitellään etenkin kotirintamaan vaikuttavia päivänpolttavia aiheita. Aku pelkää jatkuvasti, että hänen autonsa takavarikoidaan sotilaiden käyttöön. Polttoaineesta on jatkuva pula, samoin rahasta ja autonrenkaista. Kotirintamalla kerätään kumia ja metallia, ja rakennetaan bunkkereita takapihalle. Valoja ei saa sytyttää pimeällä ja kadulla partioivat kotijoukot vahtivat määräyksen noudattamista.

Aku kiertää ja selviää ongelmista nokkeluudella, mutta huumorista huolimatta strippien yleissävy on kuitenkin synkkä. Sotajoukkoja on jopa leiriytynyt Ankkalinnan lähelle ja opportunistiankka myy sotilaille milloin kuorimaveitsiä, milloin korvatulppia.

Ajankuva näkyy myös lasten ja naisten kohteluna. Siskonpojat saavat kolttosista selkäänsä ja stripeissä tehdään pilaa naisten ajotaidoista ja etenkin Iineksen pinnallisuudesta. Toki Iines on myös monissa stripeissä se järjen ääni, jota Akun olisi ollut syytä kuunnella.

Kaiken kaikkiaan albumi oli sekä viihdyttävää että kiinnostavaa luettavaa. Oli kyllä sen parin euron arvoinen, jotka tähän käytin.

Kirjan tiedot:

Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942. Sanomaprint 1992. 152 sivua.

Suomennos, mahdollisesti ruotsinkielestä: Heimo Lepikkö.

Haasteet:

* Sarjakuvabingo: Nimessä viisi osaa

Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting

Tässä sarjakuvassa on hieman hämäävä takakansiteksti. Tai aika paljonkin. Kuvittelin nimittäin jälkisanoihin asti lukeneeni elämäkerrallisen tarinan, mutta tämä olikin fiktiota.

Sikäli siis, että kyseessä ei ole tekijän eli Keum Suk Gendry-Kimin äidin täsmälleen näin tapahtunut elämäntarina. Äidin ja monien muiden korealaisten kokemukset ovat kuitenkin olleet pohjana tälle, ja taustalla ovat todelliset historialliset tapahtumat.

Tarina kertoo fiktiivisestä Gwijasta, nuoresta maalaistytöstä, jonka lapsuudessa Korea oli vielä yksi valtio. Gwija menee naimisiin toisen maailmansodan ja valloittajien tuoman miehityksen varjossa. Kun hän on nuori äiti, Korea jakautuu virallisesti kahtia.

Sekään ei vielä ole tarinan ja ihmisten suurin tragedia. Koko elämän kestävä suru syntyy, kun perheenjäsenet eksyvät toisistaan. Gwija ja hänen pieni tyttärensä onnistuvat pääsemään Etelä-Korean puolelle. Matkan aikana hän joutuu kuitenkin eroon aviomiehestään ja pojastaan, eikä näe heitä enää koskaan.

Pojan kohtalo painaa Gwijan mieltä vielä vanhanakin. Onko poika edelleen elossa Pohjois-Korean puolella, vai onko hän kuollut aikoja sitten?

Gwijan kautta kerrotaan siis monia korealaisia perheitä oikeasti kohdannut hirvittävä tragedia. Korean jakaantumisen melskeissä hajosi lukemattomia perheitä, jotka eivät koskaan ole saaneet tietää, mitä kadonneille sukulaisille tapahtui.

Gwijan fiktiivinen tarina sinänsä ei koskettanut minua yhtä paljon kuin ne faktat, jotka tarinassa lyödään pöytään sen kautta. Korean sodasta selviytyneet ovat jo iäkkäitä ja suurin osa heistä ei tule koskaan tapaamaan kaipaamiaan perheenjäseniä.

The generation that experienced the Korean War is dying, and with them, the painful memories are disappearing too. The current generation has little interest in the reunification of the two Koreas. They dismiss the pain of separated families, since for them the Korean War is too far in the past.

(s. 246)

Sarjakuvan kuvitus on mustavalkoinen, mikä sopi näin karulle tarinalle hyvin. Piirrostyyli ei ollut ihan omaan makuuni, mutta sen taitavuutta en silti kiistä. Hahmot erottuvat hyvin toisistaan ja vaikka kuvapaneeleissa on paljon sisältöä, ne tuntuvat ahtailta vain silloin kun niiden kuvaamaa tila tosiaan on ahdas.

Kirjan tiedot:

Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting. Drawn & Quarterly 2021. 242 sivua.

Koreankielinen alkuteos: Gidarim (2020). Englanninkielinen käännös: Janet Hong.

Haasteet:

* Sarjakuvabingo: Käännös (koreasta englanniksi)

Stephen Graham Jones: The Buffalo Hunter Hunter

Stephen Graham Jones oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta tämä The Buffalo Hunter Hunter on osunut silmiini useammassa paikassa viime aikoina. Koska minun piti muutenkin lukea tähän väliin kauhukirja, tämä tuntui melkein itsestään selvältä valinnalta.

Tämän lukeminen kesti kuitenkin yllättävän kauan, koska minulla oli etenkin alussa vaikeuksia kirjan kielen suhteen. Yksi (ja se tärkein) kertojista on pikuni-heimoon kuuluva Good Stab, joka etenkin kirjan alkupuolella käyttää asioista ja eläimistä sanoja, jotka hän kääntää äidinkielestään englanniksi. Olin ensin ihan hukassa esimerkiksi sen suhteen, mikä hiivatin eläin on long-ears tai mikä on round-ball gun.

Mutta, ymmärsin kyllä heti, että syy ei ollut omassa englanninkielen taidossani tai käsityskyvyssäni. Veikkaan, että kirja on ollut tältä osin haastava myös englantia äidinkielenään puhuville ja niin on ollut tarkoituskin. Good Stab antaa tahallaan itsestään tietynlaisen kuvan ennakkoluuloiselle kuuntelijalleen. Samalla kirjailija kommentoi sitä, miten kolonisaatio vaikuttaa alistettujen kansojen omaan kieleen ja jopa tuhoaa sen.

Jutun juju on siis se, että kirjassa on kolme kerrosta. Uloimpana on vuosi 2012, jolloin humanistitutkija Etsy Beaucarne saa käsiinsä moninkertaisen isoisänsä päiväkirjan. Keskimmäinen kerros on tämän Arthurin, luterilaisen papin, päiväkirja vuodelta 1912. Ja sisimpänä kerroksena on Good Stabin uskomaton ja hirvittävä elämäntarina, jota hän Arthurille kertoo.

My father used to tell me that I needed to pay attention to where I was instead of looking farther away than I could see, and I know he was right, but knowing and doing aren’t the same thing.

(s. 52)

Tämä on vampyyritarina, joka on melkoisen väkivaltainen ja sisältää todella paljon kehokauhua. Vampyyrius toimii tässä periaatteella olet mitä syöt. Mitä enemmän vampyyri juo jonkin verta, sitä enemmän hän muuttuu sen kaltaiseksi.

Good Stabin oma tarina alkaa ajasta, jolloin valloittajat teurastavat biisoneita ja ohessa myös intiaaneja. Koko kirja on hyytävä kuvaus kolonisaatiosta, rasismista ja silmittömästä väkivallasta, jota valloittajat kylvävät, ja johon Good Stab lopulta lisää oman osansa. Häntä on todella helppo ymmärtää, vaikka onkin vaikea olla niin raakojen tekojen puolella.

Aivan erityinen kolonisaatioon ja kostoon liittyvä kehokauhu astuu kuvaan, kun Good Stab alkaa juoda valkoisten metsästäjien verta. Miten kauheaa on huomata muuttuvansa siksi, mitä vihaa eniten maailmassa?

Kirjan loppu ei ollut mielestäni ihan yhtä vahva kuin muu kirja, mutta tämä lienee makuasia. Myönnän myös, että minun oli vaikea keskittyä lopussa ihmisten ja vampyyrien väliseen draamaan, koska olin koko ajan huolissani Etsyn kissasta.

Kirjan tiedot:

Stephen Graham Jones: The Buffalo Hunter Hunter. Titan Books 2025. 443 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on pimeyden olento

Sunna Kitti: Yön olennot & Mika Lietzén: Skotlannin matkakirja

Kaksi kotimaista sarjakuvaa!

Sunna Kitti: Yön olennot. Zum Teufel 2026.

Yön olennot on Kuriton planeetta -sarjan ensimmäinen osa. Lainasin sen siksi, että en ole juurikaan lukenut kotimaisia scifi-sarjiksia ja kannen perusteella arvelin, että tykkäisin piirrosjäljestä. Tykkäsinkin, se oli saanut selvästi vaikutteita etenkin toimintamangoista.

Tämä on siis selvästi eeppisen scifi-sarjan avausosa, jossa asetellaan pelinappulat laudalle. On joukko enemmän kuin vähemmän syrjäytyneitä ja vinksahtaneita lukiolaisia, ja heidän opettajansa. Yksi heistä, uusi sijainen Boris, ei olekaan sitä miltä näyttää, ja kohta kerrostalossa lymyilee väkivaltaisia kaniinisotureita ja lukiolaiset ovat pulassa.

Pidin tästä ja jäinkin odottamaan jatkoa! Sarjakuva on selvästi tehty huolella ja etenkin toimintakohtaukset olivat näyttäviä. Hahmot on helppo erottaa toisistaan ja homma menee välillä sopivasti överiksi. Ehkäpä seuraavassa osassa ollaan jo enemmän avaruudessa, ainakin tämä jäi lupaavaan cliffhangeriin.

* Sarjakuvabingo: Julkaistu 2026

Mika Lietzén: Skotlannin matkakirja. Asema Kustannus 2025.

Tämä onkin sitten aivan toisenlainen sarjakuva. Oikeastaan sanoisin tätä sarjakuvamuotoiseksi tietokirjaksi. Jos tämä ei olisi kirjaston sarjiksissa, laittaisin tämän matkakertomuksiin, koska sellainen tämä on.

Tässä siis kerrotaan sekä Lietzénin ja hänen puolisonsa matkoista Skotlantiin. Kaksi hyvin erilaista matkaa, joista Lietzénin on omatoiminen ja puolison on pakettimatka. Kirja on täynnä faktatietoa Skotlannista sekä tietenkin matkailijoiden omia kokemuksia.

Mieleeni jäi erityisesti se, miten paljon turismi näkyy ja miten helposti sekä he että paikalliset ohittavat kaduilla kerjäävät asunnottomat. Surullisen yleismaailmallista.

Nappasin tämän hyllystä kauniin kannen perusteella ja sisältö olikin aivan yhtä miellyttävää silmälle. Piirrosjälki on selkeää ja jos olisin ikinä käynyt noilla paikoilla Skotlannissa, tunnistaisin ne varmasti. Tästä jäi jotenkin haikea olo ja lukiessakin tämän ääreen rauhoittui kummasti.

* Sarjakuvabingo: Kotimainen