S. K. Rostedt: Mustan tulen laulu (Moorna #02)

Jatkoimme pienessä romantasia-lukupiirissämme Moorna-sarjan kanssa. Ensimmäinen osa ei vakuuttanut oikein ketään ja toivoimme, että pitäisimme toisesta enemmän. Harmillisesti näin ei käynyt.

Tässä osassa oli mielestämme samoja ongelmia kuin ensimmäisessä. Kaksi kolmasosaa kirjasta oli tyhjäkäyntiä Tuonessa, jossa ei tapahtunut juuri mitään. Olisi voinut tapahtua, koska sarjan maailma on kiinnostava ja olisin mielelläni nähnyt Tuonesta muutakin kuin yhden paikan loputonta kurjistelua.

Mahtava tilaisuus demonimaailman seikkailuille siis, mutta miten käy? Moorna ja Caidas heiluttavat peittoja, Moorna oppii lisää omista voimistaan ja surkuttelee jatkuvasti sitä, että Malkra suhtautuu häneen nuivasti. Ja siinäpä se melko lailla olikin.

Minulta ei oikein irronnut säälipisteitä ja sympatiaa Moornalle, vaikka tarina niitä yrittikin heruttaa. Poltit Malkran karrelle, joten onko se nyt ihmekään, että häntä ei enää kiinnosta kaveerata kanssasi?

Moorna tiesi, ettei ollut oikeutettu siihen, mutta hän oli loukkaantunut.

Miksi Malkra puhui tuntemattomalle demonille, mutta ei hänelle?

(s. 100)

No mietipä sitä.

Varsinaiset tapahtumat oli kirjoitettu viimeiselle noin 160 sivulle, mutta niihinkin mahtui todella turhalta tuntuvaa täytetekstiä. Lisäksi Caidas otti kopin idioottipallosta eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta miltei 200 vuotiaalta soturilta, jolla luulisi olevan jonkin verran järkeä ja lisäksi epäluuloa epäilyttäviä viestejä ja merkillistä käytöstä kohtaan.

Vaikka emme tästä kovinkaan paljoa pitäneetkään, päätimme kuitenkin lukea sarjan viimeisenkin osan jahka saamme sen kirjastosta. Kun on jo kaksi kirjaa lukenut, menee se kolmaskin! Sitä paitsi haltiakuningatar oli kiinnostava hahmo, ehkäpä hänen menneisyydestään kerrotaan siinä lisää.

Kirjan tiedot:

S. K. Rostedt: Mustan tulen laulu. Otava 2025. 477 sivua.

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa: Kotimainen kirja

Lokakooste

Lokakuussa luin 15 kirjaa, joista kaikki olivat tavalla tai toisella kivoja lukukokemuksia. Lukemisen suhteen jäin siis selvästi positiivisen puolelle! 

Paras kirja oli ehkä Tille Waldenin sarjakuva Charity & Sylvia, jonka tekeminen on varmasti vaatinut todella paljon työtä. Taustatutkimus, sen sommittelu tarinaksi, koko tarinan piirtäminen... Iso urakka! Oli myös mukava lukea sateenkaarevista ihmisistä historiallinen kirja, jossa heidän elämänsä ei ollut pelkkää tuskaa ja homofobiaa.

Tällä hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa. S. K. Rostedtin Mustan tulen laulu menee vähän puoliväkisin, mutta kun sen on lukupiiriin luvannut lukea, niin luetaan sitten. Enää viimeinen osuus jäljellä. David Grannin Wager: kertomus haaksirikosta, kapinasta ja murhasta -tietokirja on vasta alussa, mutta vaikuttaa tosi kiinnostavalta ja vetävästi kirjoitetulta.

Luettu

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe

Ihanien hiirten historiallissävytteisiä seikkailuja sarjakuvassa.

Tillie Walden: Charity & Sylvia

Erinomainen elämäkerrallinen sarjakuva naispariskunnan elämästä 1800-luvun alussa.

Tara Menon: Upoksissa

Kauniisti kirjoitettu tarina ystävyydestä ja surusta.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier 09

Taitaa olla ensimmäinen lukemani manga, jossa yhteen lukuun on lisätty sisältövaroituksia. Tässä tapauksessa ne koskivat sivuhahmon menneisyydessä tapahtunutta seksuaalista väkivaltaa ja uhrin syyllistämistä. Kokonaisuutena tämän osan teemana tuntui olevan auktoriteettien ja sääntöjen kyseenalaistaminen: mitä järkeä on olla noita, jos ei saa auttaa ihmisiä?

Itaru Kinoshita: Dinosaur Sanctuary 08

Tässä osassa pääosassa ovat rahahuolet ja sosiaalinen media. Dinopuisto tekee tappiota ja työntekijät laativat someguru Suzumen johdolla suunnitelman, jonka avulla puisto saisi lisää kävijöitä ja tuloja. Yhtenä sivujuonena oli dinosauruksen ummetus, ja tämä on ehkä ensimmäinen lukemani kirja, jossa kakkajutuista ei tehdä vitsiä, vaan ne ovat eläimen hyvinvointia ja jopa henkeä uhkaava ongelma.

Taiga Sassa: Bird ihmemaassa 11

Oikeastaan jokainen tämän sarjan osa saa miettimään, pitäisikö lukea Isabella Birdin Unbeaten Tracks in Japan -teos. Tämän jälkimainingeissa minua kiinnostaisi erityisesti tietää, millä tavalla hän kuvasi ainuja ja heidän kohtaamistaan. Muutenkin tämän osan teemana oli kolonisaatio ja se, miten valloittaja hävittää olemassa olevan kulttuurin.

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi

Hauskan merkillinen vaihtoehtoinen Helsinki.

Layne Fargo: Suosikit

Yllättäen Humiseva harju + jäätanssi oli toimiva yhdistelmä.

Fiona Marchbank: Ladies of the Knight

Sateenkaareva sarjis ei ollutkaan romanssi, vaan kahden erilaisen ihmisen kasvutarinan alku.

Peglo: To the Stars and Back #01

Kotoileva ateenkaareva sarjis yliopistopoikien rakastumisesta.

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä

Historiallisen sarjan aloitus vei mennessään Tampereelle.

Jessi Jokelainen: Epigenesis

Omaelämäkerrallinen sarjakuva ylisukupolvisesta sotatraumasta.

Liisa Kaski: Marras

Hieno kirja kansanuskosta ja Valpurista.

Liisa Kaski: Marras

Oikeastaan tarkoitukseni oli lukea tämä vasta viikonloppuna, mutta menin vilkaisemaan kirjan alkua heti kun sain sen käsiini ja tarina imaisi mukaansa. Lukaisin koko kirjan heti kun tulin töistä kotiin.

Tästä jäi jotenkin sellainen tunnelma, että luin juuri sopivan mittaisen aikuisten sadun, vaikka tämä ei toki satu ollutkaan. Maagista realismia kylläkin.

Ollaan siis menneisyydessä, jossain tarkemmin määrittelemättömässä vuodessa. Suomalainen kansanusko ja ovat hetken aikaa olemassa rinnakkain. Pienessä talossaan kekriin valmistautuva Valpuri ei pidä outona sitä, että hän uskoo yhtä aikaa Neitsyt Maarian siunaukseen ja metsässä eleleviin haltioihin.

Tämä on näin jälkikäteen katsottuna ollut uskonnollisesti jännää aikaa. Valpurin elämä ja uskomukset eivät tunnu olevan ristiriidassa keskenään ja minua alkoi lukiessani suorastaan harmittamaan, että hänellekin tärkeät kansanuskon perinteet syrjäytetään pian vieraslajin vuoksi.

Joka tapauksessa kansanusko on suurin syy siihen, ettei Valpuri hätkähdä niin kovin kovasti metsästä ilmestyvää muukalaista. Mies on pukeutunut oudosti, käyttäytyy oudosti eikä osaa edes puhua kunnolla. Hauska yksityiskohta olikin se, kun mies ilmoittaa puhuvansa suomea ja Valpuri miettii, mitä "suomi" edes on.

Valpuri hoivaa mieleltään selvästi järkyttynyttä miestä kekrin ajan. Ehkä hän on metsän kansan lähettämä? Tai ihan vain vinksahtanut mierolainen? Lukijalle on alusta asti selvää, mikä jutun juju on, mutta kirjan lumous syntyykin siitä ettei Valpuri tiedä. Hänellä on vain oman elämänsä konteksti sanoittaa ja ymmärtää miestä, ja asiat, jotka ovat lukijalla ahaa! -hetkiä, eivät sano hänelle mitään.

Pidin kovasti Valpurista ja kirjan maailmasta. Luontoa ja eläimiä kuvataan kauniisti ja luontevana osana Valpurin elämää. Hänellä on uuhensa ja Keväänsä, metsä ja meri, joissa riittää ihmeitä. Valpuri on myös kirjoitettu taitavasti: hän ei missään vaiheessa vaikuta yksinkertaiselta tai tyhmältä, eikä kansanusko tunnu lapselliselta.

Miten kekriyön humalasta syntyvät kevään mahlanjuoksut ja omenankukat, miä jo näin sen! Ja uuhien riemun kun astelemme yksissä tuumin vihottavaan rantaan ja lampaiden saareen. Papujen nuoret varret kaalimaan mustassa mullassa, elonkeltaisen otrapellon, siestarlaisten turpiat tummuvat marjat. Koko kylän läpi läikähtävän sadonkorjuun onnen. Minkä tähden minun mieleni aina juoksee kohtalon eteen, ensin sen tielle ja sitten sen taakse, miksei se osaa pysyä siinä mikä on tässä ja nyt?

(s. 28-29)

Ison hatun nosto myös kirjan kielelle! Noin ylipäätään tekstin rytmi on kaunis, mutta tämän wanhan sanaston eteen on varmasti täytynyt tehdä paljon tutkimustyötä. Kaikkia sanoja en edes ymmärtänyt, mutta ei se lukemista haitannut.

Kirjan tiedot:

Liisa Kaski: Marras. SKS Kirjat 2026. 192 sivua.

Jessi Jokelainen: Epigenesis

Jessi Jokelaisen hienon Femokratian jälkeen oli tietenkin pakko lukea Epigenesiskin. Aihe oli yllättävän erilainen, mutta aivan yhtä ajankohtainen. Ei meillä Suomessa puhuta mielenterveyden haasteista yhtään liikaa.

Epigenesis on omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa Jokelainen käy läpi talvi- ja jatkosodan aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja. Rintamalta palannut Paavolan paappa ja sodassa menetyksiä kokenut mummu ovat ankaria vanhempia. Heidän poikansa eli Jokelaisen pappa lääkitsee pahaa oloaan viinalla. Hänen tyttärensä, Jokelaisen äiti, oppii pelkäämään ja vaikenemaan. Jokelainen itse kärsii ahdistuneisuudesta, joka purkautuu pakko-oireisena häiriönä.

Kaiken kaikkiaan kirja kuvaa siis yhden suvun traumaperintöä, mutta se asetetaan tässä Suomen kokoiseen kontekstiin. Sotatrauma on kansallinen trauma ja se näkyy ja tuntuu edelleen. Rintamalta palanneiden sotilaiden ja kotirintamalla sitkeästi kestäneiden naisten pahaa oloa ei osattu käsitellä ollenkaan. Lääke kaikkeen oli työ, ja naisten erityisenä taakkana oli sosiaalinen paine olla ymmärtävä vaimo, vaikka mies olisi ollut kotona kuinka väkivaltainen tahansa.

Jokelainen sitoo sotatrauman myös kansainväliseen kontekstiin: kun emme osaa käsitellä omaakaan traumaamme, miten voisimme ymmärtää tänne pakolaisena tulleiden ihmisten traumoja? Pitäisi voida, mutta emme osaa, ja se taas on hedelmällistä maaperää rasismille ja fasismille.

Tykkäsin tässä eniten noista Jokelaisen omaa perhettä koskevista osuuksista. Ne olivat kirjan alussa ja niistä piirtyi ajallinen kaari, jossa traumalla on selkeät juuret ja jossa se muuttaa muotoaan sukupolvelta toiselle. 

Kirjan loppupuoli oli hyvin tietopainotteinen ja tuntui välillä vähän raskaalta. Tekstitys oli edelleen selkeää ja helppolukuista, sitä vain oli paljon. Ajankuva tuli kivasti esiin myös kuvituksen kautta vaatteissa ja sisustuksessa.

Kirjan tiedot:

Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 176 sivua.

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä (Kauppahuoneen Maria #01)

Jatketaan hienojen kotimaisten historiallisten romaanien parissa. Kultalangan kehrääjä oli yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin tänä syksynä. Eikä vain siksi, että olen käynyt Tampereella komeassa Tirkkosen talossa. Talon historiasta en tiennyt sen enempää ja se alkanee aueta tämän uuden sarjan myötä.

Tässä kirjassa ollaan vuodessa 1865. Maria palaa kotiinsa Tyrväälle oltuaan vuosia Turun arkkipiispan kartanossa palvelijattarena. Elämälle pitäisi löytää uusi suunta joko työn tai puolison merkeissä. Jälkimmäinen löytyy kulkukauppias Johan Tirkkosesta, joka vie Marian mukanaan Tampereelle.

- - kunnialliset ja säädylliset miehet olivat harvassa. Enemmän oli petollisia ja köyhiä, leikillänsä hakkailijoita ja koketeeraajia. Sellaista kukkoilua ja teerenpeliä minä en kaivannut. Miehen kauneus antoi tietysti silmille ja sielulle iloa, mutta naimakauppa oli ennen muuta järjen kysymys.

(s. 88)

Tässä oli taas niin mainiota aikakauden kuvausta, että ai että. Se näkyy jo Mariassa hahmonakin, häntä nimittäin vaivaa tavallista enemmän synnintunto, joka on tarttunut arkkipiispan taloudessa. Tokihan Tyrväällä ollaan Jumalaa pelkäävää kansaa noin yleensäkin, mutta Marian tapauksessa se tuntuu vielä vähän henkilökohtaisemmalta. On vaikeaa olla tarpeeksi nöyrä ja kuuliainen nuori nainen, kun on niinkin tarkkasilmäinen kuin hän on.

Tykkäsin Mariasta ja siitä, miten hänen hoksaavaisuutensa ja järjestelmällisyytensä tekee hänestä hyvän kauppiaan. Hän on huomannut, että kaikki kannattaa kirjoittaa ylös ja huomioi mikä menee kaupaksi missäkin. Maria on myös syntynyt sikäli onnekkaaseen aikaan, että ainakin Tampereella naisen on mahdollista osallistua kaupankäyntiin.

Tästä saadaan vähän esimakua tässä kirjassa, mutta aiheeseen sukelletaan varmasti syvemmin myöhemmin. Oli kiinnostavaa lukea aikakauden kauppiaskulttuurista ja sen monimuotoisuudesta. On kivijalkakauppiaita, jotka puolustavat reviiriään kynsin hampain, on kulkukauppiaita, jotka toimivat joko itsenäisinä yrittäjinä tai toisten palkollisina, on naisia ja miehiä ja paljon erilaisia tuotteita.

Mariaa kiinnostavat jo tässä vaiheessa etenkin kankaat ja langat, koska eletään murrosaikaa teollisesti tuotettujen ja itsetehtyjen kankaiden välillä. Finlaysonin tehdas raksuttaa Tampereella kotimaista tuotantoa ja tuontikankaitakin piisaa. Ei tarvitse olla todella varakas ostaakseen sen sijaan, että tekisi itse.

Tykkäsin kirjasta paljon ja lukaisin tämän nopeasti. Tarina eteni jouhevasti Marian mukana ja monta juonenlankaa jäi roikkumaan ilmaan. Jatkoa odotellessa!

Kirjan tiedot:

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä. Otava 2026. 298 sivua.

Fiona Marchbank: Ladies of the Knight & Peglo: To the Stars and Back vol. 1

Pari sateenkaarevaa sarjakuvaa, joissa kummassakin pieni ja pirtsakka houkuttelee mörököllin ulos kuorestaan.

Fiona Marchbank: Ladies of the Knight. Oni Press 2026.

Tämä olikin minun lukemakseni hieman erilainen sateenkaareva sarjakuva. Tässä nimittäin on paljon erilaisia queer-hahmoja, mutta juoni ei ole minkäänlainen romanssi. Kansikuvan kaksi naista eivät ole romanttinen pari, vaan ritari ja hänen nuori aseenkantajansa.

Ritari on Serafina, oikea mörrikkä, joka on hyvä taistelemaan, mutta huonompi ihmisten kanssa. Hänen vaimonsa kyllästyy viimeinkin jatkuvaan jurotukseen ja hommaa Serafinalle ikioman ja iloisen aseenkantajatytön.

Tarinassa on kyse Serafinan oppimisesta ihmisten tavoille ja Georgen unelmasta kouluttautua ritariksi.

Tykkäsin molemmista hahmoista, mutta oikeastaan parasta tässä oli todella inklusiivinen vaihtoehtoinen maailma. Fantasiaa tämä ei ole, koska maailmassa ei vaikuta olevan lainkaan magiaa. Ero reaalimaailmaan on siinä, että jokainen saa olla juuri sitä mitä on (okei, ihanan utopistista fantasiaahan se on).

Naiset ovat ritareita siinä missä miehetkin, joskin nämä nimenomaiset ritarit ovat näytösritareita. He ja turnajaiset ovat kaiken kansan viihdettä, ja ilmeisesti taisteluritarit ovat jossain erikseen jos sellaisia edes on. Ketä kiinnostaa, ei minua ainakaan, koska heitä ei tähän hyvän mielen tarinaan kaivata.

Peglo: To the Stars and Back vol. 1. Little, Brown and Company 2025.

Nyt vähän harmittaa, että en hoksannut varata tämän sarjan molempia osia yhtä aikaa. Elämän pieniä takaiskuja, mutta nytpä on toinenkin osa varattu.

Tämä kotoinen hyvän mielen sateenkaarisarjakuva on ilmestynyt alun perin webtoonina. Painettu kirja ei ehkä ole paras mahdollinen tapa lukea skrollattavaksi tarkoitettua sarjista, mutta kuvitus toimi silti ihan hyvin tässäkin muodossa.

Tässä kotoillaan siis yliopistomaailmassa. Kang Dae on yksinäinen kärtymakkara, joka saa eräänä päivänä naapurikseen iloisen Bo Seonin. Huomatessaan kohtelevansa Bo Seonia ja muitakin melko tökerösti, Kang Dae tekee tietoisen päätöksen muuttaa käytöstään. Ja sitten ollaankin jo rakastumassa, hupsista vain.

Tämä ei ollut mikään maailmaa järisyttävä kirja, mutta olipahan kuitenkin niin kiva, että tosiaan halusin lukea toisenkin osan. Tykkäsin erityisesti siitä, miten tärkeässä roolissa ystävyys oli tarinassa. Bo Seonin kautta Kang Dae saa pari muutakin ystävää, joiden kanssa hänellä on omanlaisensa suhteet. Pisteet tarinalle Cindeestä, nyrkkeilyä harrastavasta naisesta!

Layne Fargo: Suosikit

Humisevan harjun jälkeen halusimme Lauran kanssa lukea jonkin siihen liittyvän kirjan. Layne Fargon tänä vuonna suomennettu Suosikit löytyi helposti kirjastosta, joten päädyimme siihen. Kirja oli muutenkin lukulistallani, koska tykkään seurata taistoluistelua ja sitä tässä on.

Tai no, tarkkaan ottaen tässä on jäätanssia. Ajallisesti aloitetaan 2000-luvun alusta, jolloin nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen Katarina Shaw alkaa tosissaan kavuta kohti laji huippua. Parinaan hänellä on Heath Rocha, lapsuudenystävä ja rakastettu, joka tekisi mitä vain Katin vuoksi. Katin pakkomielle voittoon ja Heathin pakkomielle Katiin ei tee elämästä helppoa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Tykkäsin tästä paljon enemmän kuin odotin! Fargo on onnistunut yllättävän hyvin siirtämään Humisevan harjun hahmot nykypäivään ja tekemään heistä silti omiaan. Meininki ei ole tässä aivan yhtä kostonhimoista ja sekopäistä kuin alkuperäisteoksessa, mutta Kat ja Heath ovat todella intensiivisiä ja kumpikin omalla tavallaan epämiellyttäviä hahmoja.

Niin ovat kyllä useimmat muutkin, ei sillä. Kirjassa kuvataan hyvin jäätanssin raadollista maailmaa. Kilpailu on kovaa ja puukko iskeytyy selkään hyvinkin helposti. Pidinkin siitä, miten kirja nostaa esiin sinänsä kauniin lajin rumat puolet. Jäätanssi on hyvin konservatiivinen laji ja kilpailupisteet laskevat heti, jos et mahdu tuomareita miellyttävään muottiin taustasi, asusi, ohjelmasi tai vaikkapa seksuaalisuutesi vuoksi.

Katin ja Heathin on hyvin vaikea sopia mihinkään lokeroon, ja heidän kilpailu-uransa on todella myrskyinen. Draamat ja tragediat saivat tämän tuntumaan hyvin Harjumaiselta, mutta toisin kuin siinä, tässä hahmoille annetaan mahdollisuus päästä yli itsestään ja kasvaa ihmisinä. Pidin etenkin Katista ja siitä, miten vahvaksi hän kasvaa.

“Olen olympiaurheilija,” Katarina jatkaa, “ja sinua kiinnostaa vain minun hääpukuni ja se, milloin alan synnytellä vauvoja?”

“Minä - “ Inez selaa muistikorttejaan. “Anteeksi, minä -”

(s. 342)

Kirjassa oli myös hieman yllättävä ja yllättävän toimiva rakenne. Minä-kertoja Kat muistelee tässä elämäänsä ja muisteluiden lomassa on haastattelupätkiä dokumentista, joka skandaaliparista on tehty. Tähän on haastateltu ystäviä, vihollisia, tuomareita ja ketäs nyt lieneekään. Myös näistä haastatelluista alkaa pikkuhiljaa muodostua kuvia, jotka täydentävät Katin kertomusta ja ovat välillä sen kanssa eri mieltä.

Ainoa miinus kirjassa on sen loppu, jossa Heathkin päästetään ääneen eräänlaisilla päiväkirjamerkinnöillä. Näillä viimeisillä luvuilla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä ja ne olivat mielestäni aivan turhia. Kirja päättyy aivan hyvän kohtaan Katin kertomana.

Kirjan tiedot:

Layne Fargo: Suosikit. Tammi 2026. 564 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Favorites (2025). Suomennos Karoliina Timonen.

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi

Pienen hauen pyydystys oli niin mainio, että sitä on vaikea ylittää. Eikä sitä ainakaan tällä Ihmissudella tehdä (outo Lappi vs. outo Helsinki kisassa Lappi voitti ylivoimaisesti), mutta oli tämä kuitenkin hauskaa luettavaa. Karila luo ihanan omituisia maailmoja, joissa asuu jos jonkinlaista olentoa.

Anderson kertoi, että kyse oli arvokkuudesta. Arvokkuus oli hyvin tärkeää siellä, mistä he tulivat. Eve kysyi, mistä he tulivat. Anderson sanoi perheensä olevan kotoisin hyvin kaukaa. Vieraat odottivat. Paikasta, jonka nimeä he eivät tuntisi. Siis mistä, Soripallo kysyi. Kemistä, Anderson sanoi. Hän oli oikeassa: vieraat eivät olleet koskaan kuulleetkaan siitä.

(s. 187)

Kemi, tuo helsinkiläisille tuntematon periferia.

Tarina kertoo siis Evestä, joka asuu vaihtoehtoisessa Helsingissä. Hän selvittelee traumakimppuaan terapeuttinsa, Kruunuhaassa asuvan ihmissuden kanssa. Elämä kolhii edelleen kun tyttöystävä Salla jättää ja pöytätenniskisojen panokset kovenevat.

Tässä kirjassa onkin todella paljon pöytätennistä, mutta se toimi mielestäni yllättävän hyvin. En ymmärrä edelleenkään lajin hienouksia ja sanastoa, mutta pingispelit tuntuivat intensiivisiltä ja kertoivat paljon Evestä ja muista pelaajista. Näköjään vastustajaa voi nöyryyttää monella tavalla.

Even parisuhdekriisin ja traumaterapian taustalta löytyy perin merkillinen Helsinki. Se on nyt yllättäen vuorien ympäröimä ja vuorten oudot asukkaat pyrkivät talvehtimaan kaupunkiin. Suomalaisten ah niin tärkeästä luontosuhteesta kertoo se, miten nopeasti takki kääntyy kun pitää valita toisen lajin suojelemisen ja rahan nettoamisen välillä.

Muhoksen google-katastrofin vuoksi tämä oli yllättäen todella ajankohtainen kirja. Samalla tavalla tässä ollaan valmiita uhraamaan luonto ja kulttuuriperimä ison kansainvälisen yrityksen alttarilla edistyksen nimissä. Edistys näyttää kummasti rahalta.

Tykkäsin kirjasta, koska huumori toimi oman huumorintajuni kanssa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ymmärtänyt kirjan loppua. Mitä ihmettä siinä tapahtui?

Nyt jäin sitten odottamaan sitä scifi-eeposta, joka Karilalla on kuulemma työn alla.

Kirjan tiedot:

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi. Siltala 2026. 348 sivua.

Tara Menon: Upoksissa

Etsin junalukemista eKirjastosta ja tämän kansikuva soitti pientä kelloa mielessäni. Ei aavistustakaan, missä olen tähän joskus törmännyt, mutta kilkatus sai minut lainaamaan tämän lukematta edes kirjan kuvausta.

Hyvä, että lainasin! Tykkäsin tästä todella paljon.

Tarina kiertyy vuoden 2004 Tapaninpäivän ympärille. Päähenkilö Marissa, tragedian aikaan 16-vuotias, menettää merelle parhaan ystävänsä Ariellen. Vuosia myöhemmin Marissa asuu New Yorkissa ja joutuu kohtaamaan toisen luonnonmullistuksen, hurrikaani Sandyn, joka tuo mieleen kipeitä muistoja.

Lyhyt romaani keskittyy kahteen päivään, joskin Marissan elämää kuvataan niiden aikana laajemminkin. Hänen menetyksensä alkoivat jo ennen tsunamia: hänen äitinsä kuoli tyttären ollessa vain 6-vuotias. Meribiologi-isä muuttaa Marissan kanssa Thaimaahan jatkamaan äitivainaan tutkimusprojektia.

Niin paljon kuin hän maata rakastaakin, aikuisen Marissan on niin kovin vaikea palata Thaimaahan sen jälkeen, kun Arielleä ei enää ole. Tämä onkin kuvaus ystävyydestä ja menetyksessä, jota muiden on vaikea ymmärtää. Ihmisten empatialla tuntuu olevan tarkat rajat.

Parin vuoden jälkeen tajusin, että vain tiettyjä ihmisiä on hyväksyttävää surra. Ne, joita saa surra loputtomasti: äiti tai isä (jos hän kuolee nuorena), puoliso (jos leski on nuori), sisarus (jos molemmat ovat nuoria), oma lapsi (aina). Ei ole hyväksyttävää surra loputtomasti ihmistä, joka oli pelkkä ystävä. Jonkin ajan kuluttua asiasta on päästävä yli. Minulle on sanottu, etten saisi murehtia häntä tällä tavalla. Tai sitten kysytään: Olitko rakastunut häneen? Ikään kuin ainoastaan se voisi selittää tällaisen surun.

Kielessämme ei ole sijaa ystävien suremiselle tai ystävien rakastamiselle. Kieltä runtelee rakastavaisten rakkaus ja menettäminen.

(s. 25-26 e-kirjassa)

Marissan henkilökohtaisen menetyksen lisäksi kirjassa kuvataan raa’an rehellisesti sitä, millaista rannikolla oli heti tsunamin jälkeen. Täydellinen tuho ei ole kaunista katseltavaa ja Marissan näkemät asiat ovat hirveitä. Aikuinen Marissa kipuilee ja oireilee kokemustensa vuoksi melko vakavastikin.

Kuoleman lisäksi hän kuitenkin näki myös ihmisten avuliaisuuden ja epäitsekkyyden. Katastrofialueella jokainen pyrki auttamaan loukkaantuneita ja vainajia parhaan kykynsä mukaan. Sama sitkeys on hänessä itsessäänkin, vaikka se tuntuukin kadonneen.

Tämä oli kauniisti kirjoitettu kirja vakavista aiheista enkä olisi malttanut jättää tätä kesken junan saapuessa asemalle.

Kirjan tiedot:

Tara Menon: Upoksissa. Siltala 2026. 224 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Under Water (2026). Suomennos Kaisa Kattelus.

Tillie Walden: Charity & Sylvia

Jatkakaamme erinomaisten sarjakuvien parissa!

Tällä kertaa luin sarjakuvamuotoisen elämäkerran. Olen tykännyt Tillie Waldenin muistakin sarjakuvista, joten tämä kiinnosti jo senkin vuoksi. Historiallinen sateenkaarevuus vain lisäsi kiinnostusta.

Tämä on siis historiallisiin lähteisiin pohjautuva tarina kahdesta naisesta, jotka onnistuivat rakentamaan yhdessä elämän 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Charity tutustuu ystävänsä nuorempaan sisareen Sylviaan Vermontissa vuonna 1807, ja naiset pysyvät yhdessä seuraavat 44 vuotta. Vasta kuolema erottaa heidät, ja sekin on luonnollinen eikä väkivaltainen viharikos.

Historialliset sateenkaarikertomukset ovat monesti kärsimysnäytelmiä (syystäkin, toki), joten oli mukavaa lukea välillä toisenlainen tarina. Pariskunnan elämään kuuluu myös ennakkoluulojen ja etenkin oman synnintunnon kohtaaminen, mutta kokonaisuutena tässä kuvataan aivan tavallista historiallista arkea, jota kaksi menestyvää ompelijanaista elää yhdessä.

Ei kaikkien queer-henkilöiden elämä ollut non-stop kärsimystä edes menneisyydessä.

Suurin Charityn ja Sylvian kohtaama ongelma oli kristillisen uskon ja oman parisuhteen ja identiteetin yhdistäminen. Etenkin syvemmässä uskossa oleva Sylvia kokee tunnontuskia ja pelkää helvetin lieskoja kuoleman jälkeen. Tuohon aikaan ei juuri saarnattu hyväksyntää ja hyväksytty erilaisuutta.

Toisaalta heidän ystäväpiirissään on myös pappispariskunta, joka aivan varmasti tietää, missä mennään, ja pysyy silti heidän hyvinä ystävinään. Kaikki ihmiset eivät suinkaan tuomitse heitä kovin sanoin ja esimerkiksi lukuisille sisarustensa lapsille Charity ja Sylvia ovat ne mukavat tädit. Vermont on heille turvapaikka, jossa heidät hyväksytään hiljaisesti.

Pidin tästä todella paljon ja tämän tekeminen on varmasti ollut valtava urakka. Piirroksissa on paljon yksityiskohtia, jotka ainakin omaan silmääni näyttävät aivan ajan mukaisilta. Tarinaa ja etenkin miljöötä rakennetaan paljolti kuvituksen kautta. Vuosien ja vuosikymmenten kuluminen näkyy esimerkiksi muuttuvana muotina ja sellaisina moderneina hapatuksina kuin juna ja ompelukone.

Kirjan tiedot:

Tillie Walden: Charity & Sylvia. Drawn & Quarterly 2026. 252 sivua.

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe

Jos ikinä tykkäsit Brian Jacques’n Redwall-sarjasta, tässäpä sarjakuvasuositus juuri sinulle!

Luin itse Redwalleja lapsena ja minua viehätti kovasti ajatus pienistä historiallisista hiiristä puuhailemassa omassa hiirenkokoisessa yhteisössään. Sama ajatus toistuu tässä David Petersenin Mouse Guard -sarjassa, joka on sekä söpöinen että brutaali.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Fall 1152 ja Winter 1152, ovat samaa tarinaa. Hiirivartioston pienet urheat soturit törmäävät salaliittoon, joka uhkaa kaupunkien välistä tasapainoa. Kolmas osa, The Black Axe, on näiden kahden esiosa, jossa kerrotaan monta vuosikymmentä aiemmin tapahtunut seikkailu.

Pikkuisten metsähiirten näkökulma oli ihana ja sellainen, jota ei tällaisena ihmisen kokoisena ajattele juuri koskaan. Hiiret ovat inhimillisiä ja tavoiltaan ihmismäisiä, mutta ne ovat niin pikkuruisia suuressa maailmassa. Metsän marjat ja puiden lehdet ovat suuria, ja välimatka pitkiä. 

Hiiriä uhkaavat pedot, kuten pöllöt ja ketut, ovat aivan eri kokoluokkaa kuin ne, joten sellaisen uhmaaminen on todellakin rohkea teko. Taistelut petojen ja hiirten välillä on kuvattu väkivaltaisiksi ja vaikka verellä ei mässäillä, ei hiirten maailman julmuus jää epäselväksi.

Tarinoiden historiallinen miljöö oli viehättävä sekin. Hiirten maailmassa mennään suurin piirtein keskiajan teknologialle, joten matkaa tehdään joko jalan tai harvemmin jänisratsuilla. Sähköä ei ole ja meren poikki seikkaillaan purjelaivalla. 

Tarinan pääosassa ovat hiirivartioston soturit, jotka muodostavat eivät suorastaan luostariyhteisöä, mutta vähän sinne päin. Heidän tehtävänään on esimerkiksi turvata tavishiirten matkoja kaupunkien välillä. Vartiostoa johtaa aina matriarkka ja vaikka näiden tarinoiden päähenkilöt ovatkin poikahiiriä, ilahduin siitä, että vartiostoon kuului myös tyttöhiiriä. Ilahduin myös siitä, että tyttöhiiriä ei ole eroteltu poikahiiristä vaikkapa nyt pitkillä ripsillä tai epähiirimäisillä rinnoilla.

Kokonaisuutena tykkäsin näistä ja nämä ovat todella kauniita katsella. Kuvitus on runsas ja värikäs, ja inhimillistämisestä huolimatta hiiret ovat hiiren muotoisia. Ehkäpä jollakin on puujalka, mutta se korvaa käpälää, ei suinkaan millään lailla ihmismäistä koipea.

Kirjan tiedot:

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe. Archaia 2009 & 2013. 192 sivua.

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa: Sarjan toinen osa & Esiosa, väliosa tai maailmaan sijoittuva muu teos

Syyskooste

Syyskuussa sain loppuun Sarjakuvabingon. Haasteessa oli suoritusaikaa joulukuulle asti, joten tämä meni kyllä todella nopeasti. Koontipostaus on täällä.

Lukemisten puolesta tämä olikin sarjakuvapainotteinen kuukausi. Vaihteeksi näinkin! Tykkäsin lukemistani sarjiksista ja myös kirjoista. Suosikkini oli Maritta Lintusen Halla, mutta Pilvi Hyvärin Koeta pysyä herttasena oli erinomainen sekin. 

Juuri nyt on kesken Layne Fargon Suosikit sekä S. K Rostedtin Mustan tulen laulu, molemmat lukupiirikirjoina. Ihan muuten vain tartun luultavasti seuraavaksi David Petersenin Mouse Guard -trilogiaan. Sarjakuva keskiaikaisista hiiristä on työkaverin suosittelema.

Luettu

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha
Kiva historiallinen cozy crime -dekkari.

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär
Idea oli niin kiva, että kirja olisi saanut olla pitempikin.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #06-08

Tämän sarjan jokaisen osan lukeminen on kuin pieni vuoristorata. Voi että kun on söpöä, mitenkäs tämä nyt näin pahaenteiseksi meni, ????????!!!!!! Kotoilun ja ystävyyden välistä ei niinkään pilkota vaan loistaa kuin majakka kaikenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia ableismista köyhyyteen ja kurjuuteen. 

Marlen Haushofer: Seinä

Hyvä mutta synkkä dystopia.

Pinja Meretoja: Tissilogia

Tietosarjakuva tisseistä. Plussaa selkeästä tekstityksestä.

Liv Strömquist: Peilisalissa

Tietosarjakuva kauneudesta. Miinusta kiemuraisesta tekstistä.

Tim Probert: Rajamailla

Lightfall-sarjan neljäs osa oli yllättävän melankolinen. Upea kuvitus tekee tästä ehdottomasti lukemisen arvoisen!

Maggie Stiefvater & Sas Milledge: The Dream Thieves

The Raven Boys -sarjan sarjakuvaversion toinen osa. Juoni ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta hahmot olivat kiinnostavia.

Maritta Lintunen: Halla

Hieno ja nopealukuinen sukuromaani.

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena

Autofiktiivinen omaelämäkerta vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta.

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena

Erinomaisen kirjojen ja sarjakuvien putki jatkui, ja tämä tulikin minulle työkaverien suositusten kera. Muutama oli jo ehtinyt lukea tämän ennen minua, mikä kertonee sekä siitä, ketkä siellä varausjonon kärjessä ovatkaan taas keikkuneet, että pohjoisen kirjallisuuden kiinnostavuudesta pohjoisessa.

Tämä on siis torniolaissyntyisen Pilvi Hyvärin esikoisteos ja jäin nyt odottamaan sitä, millainen seuraava teos tulee olemaan. Tämä on autofiktiivinen elämäkerta, joka kertoo nuoren Pilvin irtautumisesta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Aiheesta on kirjoitettu aiemminkin, mutta sarjakuvaan en muista törmänneeni. Muoto toimii hienosti tässä tarinassa ja tavallaan jopa keventää sitä. Monet asiat Pilvin elämässä ovat raskaita ja niiden vastapainona kaikki kuvaruutuja ei ole tungettu täyteen kuvitusta tai tekstiä.

Pilvi siis kasvaa vanhoillislestadiolaisessa perheessä, jossa hän tuntee itsensä jo pienestä asti jollain lailla ulkopuoliseksi. Pienet synnit ja maallisuuden houkutus nakertavat omakuvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Raja meitsien ja epämeitsien välillä on ehdoton, eikä taivaspaikka aukea yhteisön sääntöjä katumatta rikkoneelle.

Jopa Pilvin rakastama taide tuntuu epäilyttävältä, ovathan taidepiirit tunnetusti syntisten feministien vihervasemmistolaisten pesäpaikkoja. Pilvi ei kuitenkaan anna periksi ja pääsee lopulta muuttamaan Oulusta Helsinkiin, jossa hänen maailmansa alkaa pikkuhiljaa avartua samanmielisessä ystäväporukassa.

Tarina ei varsinaisesti demonisoi vanhoillislestadiolaisuutta, vaikka tuokin esiin sen monet epäkohdat ja epäreiluudet. Tämä on enemmänkin henkilökohtainen matka, joka näyttää miksei liike ollut Pilville sopiva. Pilvi sairastuu syömishäiriöön ja kokee valtavaa ahdistusta, ja vaikka lukijalle on selvää mistä tämä johtuu, hänen oma matkansa itsensä ymmärtämiseen on paljon pitempi.

Vaikeaa on myös ymmärtää omaa seksuaalisuuttaan, koska sateenkaarevia vanhoillislestadiolaisia ei liikkeen sisällä haluta hyväksyä. Miten Pilvi siis voisi olla lesbo? Omia tunteita on vaikea sanoittaa, kun niiden ei koskaan ole kuvitellut voivan kohdistua toiseen naiseen.

Kirjan tiedot:

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena. WSOY 2026. 252 sivua.

Maritta Lintunen: Halla

Voi että tämä olikin erinomainen kirja! Halla on taas hyvä esimerkki siitä, miten upeita historiallisia romaaneja kotimaiset naiskirjailijat kirjoittavat. Tämän tyylisiä ovat esimerkiksi Karin Erlandssonin Koti ja Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Jos tykkäsit niistä, tartu tähänkin! Ja jos tykkäsit tästä, kokeile noitakin!

Hallakin on sukuromaani, jonka tarina kiertyy yhden paikan ylle. Pieni ja syrjäinen Halla-tila sijaitsee itäräjän tuntumassa ja sen asukkaiden tarinaa aletaan seurata vuodesta 1713. Hallalaisten elämää katsotan lähemmin myös vuosina 1870 ja 1914, ja vuonna 1962 alkavat Hiljan vuosikymmenet.

Tykkään näissä sukuromaaneista erityisesti siitä, miten todelliset tapahtumat vaikuttavat fiktiivisten hahmojen elämään. He eivät ole maailman myrskyjen pääroolissa, mutta eivät voi välttää niiden nostattamia aaltoja. Pieta pakenee kasakoita isovihan aikaan, Eliisan perhettä on kohdannut hirveä tragedia nälkävuosien aikaan, Tuomikki tavoittelee parempaa elämää siirtolaisena Kanadassa ja Hilja puolestaan kohtaa lopulta nykyajan autioituvan maaseudun.

Tuomikin osuus oli lyhin, mutta siitä tuli mieleen kolmaskin kirjailija, nimittäin Marja-Leena Lempinen. Pidin paljon hänen Kanadan siirtolaisista kertovasta trilogiastaan (Naisten taivas, Kaivosten kaupunki sekä Siivet ja juuret) ja tässä onnistuttiin tavoittamaan sama hauska fingelska kuin siinäkin.

Tuomikin tehtävänä oli tarjoilla prekfesti rouvan huoneeseen. Rouvalla oli hyvä ruokahalu ja aamiaisella oli oltava kahvia, paksua pänkeekiä, äpylihilloa ja iso nekka meipulisiirappia.

(s. 179)

Pienet elämät merkitsevät kovin vähän suuressa maailmassa, mutta hyvässä tarinassa niiden lukemisesta nauttii todella paljon. Tarinankerronta onkin oikeastaan yksi Hallan teemoista. Kertomukset edellisistä sukupolvista ja vahvoista naisista siirtyvät koko ajan eteen päin. Kuinka suuri osa kertomuksista on totta? Kuka tietää.

Tämä oli suorastaan ällistyttävän nopealukuinen kirja ja lukaisin tämän melkein yhdeltä istumalta. Sujuvaa ja kaunista kieltä on helppo lukea, ja tarina vie koko ajan eteen päin. Ihan harmittaa, että kirja loppui.

Kirjan tiedot:

Maritta Lintunen: Halla. WSOY 2026. 303 sivua.

Tim Probert: Rajamailla & Maggie Stiefvater ja Sas Milledge: The Dream Thieves

Lisää sarjakuvia, tällä kertaa sarjojen jatko-osia!

Tim Probert: Rajamailla. Suomennos Kati Valli. WSOY 2026.

Sarjoja on kiva lukea, mutta seuraavien osien odottaminen koettelee sekä kärsivällisyyttä että muistia. Rajamailla lähtee liikkeelle myrskystä ja haaksirikosta, ja yritän vieläkin muistella miten Bea ja Cad tarkkaan ottaen päätyivätkään siihen laivaan…

No, ilman sitäkin tietoa pärjäsi kyllä. Seikkailusarjan osaksi tämän tahti oli vähän rauhallisempi ja tunnelma yllättävän melankolinen. Bea ja Cad ovat joutuneet erilleen toisistaan, ja kumpikin tahollaan päätyy eri tavalla ja eri syystä kuoleman valtakuntaan.

Ylivoimaisesti paras osa tätä sarjaa on sen kuvitus. Juonikin on kiinnostava ja tykkään toki hahmoista, mutta kuvitus on vain niin upeaa. Se on värikäs ja todella mielikuvituksellinen, ja etenkin Probertin luomat hahmot ovat kauniita ja monipuolisia. Tässä ei ole vain ihmisiä ja yhden- tai kahdenlaisia muita olentoja, vaan valtava valikoima eri näköisiä hahmoja.

Pienenä puuhana tässä puhutaan Bealle vierasta kieltä, joka kuvataan erilaisella kirjainmerkistöllä. Ne on selitetty kirjan alussa, joten ahkera lukija (en minä) pystyy kääntämään kaikki puhekuplat, joita laiskempi (minä) ei ymmärrä.

* Älä aloita uutta sarjaa: Sarjan neljäs tai myöhempi osa

Maggie Stiefvater & Sas Milledge: The Dream Thieves. Penguin Books 2026.

The Dream Thieves on Sas Milledgen taiteilema YA-sarjakuvamukaelma Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjan toisesta osasta. Tätä sarjaa ei ole koskaan käännetty suomeksi ja oikeastaan minua vähän haluttaisi lukea se nyt englanniksi. Haluaisin nimittäin tietää, miten tarina jatkuu.

Tämän osan päähenkilö on Ronan, joka on sellainen sopivasti traumatisoitunut ja kyseenalaisia valintoja tekevä synkkis. Hänellä on myös kyky napata asioita unistaan oikeaan maailmaan, ja sitä hän pääsee treenaamaan lievästi sanoen epäilyttävän tyypin kanssa.

Mukana matkassa ovat myös bestikset, keski-ikäinen palkkamurhaaja ja se jatkuva juoni jonkun legendaarisen kuninkaan löytämiseksi. Se ei ollut mitenkään tärkeän tuntuinen tässä osassa.

Olin tämänkin alussa vähän hakusessa juonen suhteen, mutta kyllä se sitten muistui mieleeni. Tämän sarjan valtti ovat sen hahmot, jotka kipuilevat sekä maagisten pulmien että realistisempi perheongelmien kanssa. Ronanin kanssa esiin tuodaan myös sateenkaariteema.

* Älä aloita uutta sarjaa: Luit sarjan edellisen osan yli 6 kk sitten

Haastekoonti: Sarjakuvabingo

Tämähän kävi äkkiä! Sarjakuvabingolla oli suoritusaikaa joulukuun puoleen väliin saakka, mutta näinpä se on jo bingoruudukko täynnä. Kiitos kivasta haasteesta, @neriumblack!

Haaste sattui jotenkin täydelliseen aikaan ja olen nyt taas aivan innoissani sarjakuvista. Niitä on aina lukulistallani, mutta aina ne tahtovat hautautua sen pohjalle. Haasteen innostamana kaivelin niitä ylöspäin ja löysin siinä ohessa sellaisiakin sarjiksia, jotka eivät listalla olleetkaan.

Minitilasto:

Suomenkielisiä: 7/16, joista kotimaisia 3/16

Englanninkielisiä: 9/16, joista alkujaankin englanniksi ilmestyneitä 3/16

Tästä päätellen luen hyvin vähän kotimaisia sarjakuvia ja englanniksi enemmän kuin suomeksi. Ei oikeastaan yllätä, koska sarjiksia ilmestyy englanniksi niin paljon enemmän. Tähän haasteeseen osui myös viisi mangaa, joihin kuului myös ihanainen Witch Hat Atelier. Siihen tarttumisesta olen erityisen iloinen.

Valitsenkin sarjikseni sekä aiheen kiinnostavuuden että piirrostyylin perusteella, ja jälkimmäisellä on minulle todella suuri merkitys. Vaikka aihe olisi kuinka mielenkiintoinen, sarjis jää lukematta jos en tykkää piirrostyylistä ollenkaan. En myöskään erityisesti pidä kiemurafonteista, joskin olen oppinut sietämään niitä etenkin feminististen sarjakuvien kanssa. Haluan lukea niitä vaikka sitten fontteja vihaten.

Joka tapauksessa, mukava haaste, joka todellakin innosti sarjakuvien pariin! Minulla on niitä tälläkin hetkellä lainassa toistakymmentä, joten ehkä tämä jopa lähti vähän lapasesta.

Kaikki haasteeseen lukemani sarjakuvat:

Kokonaan väritetty: Kiersten White [ja muut]: Hide

Kannessa on eläin: Wilfrid Lupano & muut: The Library Mule of Córdoba

Kannessa turkoosia: Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #01

Fantasia, scifi tai kauhu: Ichika Yuno: Lullaby of the Dawn #01

Sateenkaareva: Sagan Sagan: Old-fashoned Cupcake

Manga: Sagan Sagan: Old-fashioned Cupcake with Cappuccino

Lanu-sarjis: Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan

Tekijä nainen tai muunsukupuolinen: Catana Chetwynd: Still Smitten: Short-Form Comics about Long-time Love

Alkuteoksen kotimaa ei ole Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska tai Belgia: Noji: The (Pet) Detective Agency

Julkaistu 2026: Sunna Kitti: Yön olennot

Kotimainen: Mika Lietzén: Skotlannin matkakirja

Käännös: Keum Suk Gendry-Kim: The Waiting

Nimessä viisi osaa: Bob Karp & Alfred Taliaferro: Aku Ankka päivästä päivään 1942

Klassikko: Alan Moore & David Lloyd: V niin kuin verikosto

Tieto tai elämäkerta: Pinja Meretoja: Tissilogia

Feministinen: Liv Strömquist: Peilisalissa

Pinja Meretoja: Tissilogia & Liv Strömquist: Peilisalissa

Kaksi feminististä sarjakuvaa!

Pinja Meretoja: Tissilogia. Tammi 2025.

Tässäpä hyvä esimerkki tietokirjasta, joka varmasti hukkuu sarjakuvien joukkoon melkein kaikissa kirjastoissa. Harvassa kun luetteloidaan ja hyllytetään tietosarjakuvat nimenomaan tietokirjoihin.

Tissilogiassa kerrotaan nimensäkin mukaisesti tisseistä. Enimmäkseen cisnaisten, mutta myös muita sukupuolia sivutaan tissikkäinä yksilöinä. Miehet edustavat kirjan sivuilla patriarkaattia, joka on koko historian ajan kontrolloinut tissejä. Milloin ne saavat tai eivät saa näkyä, mikä osa niistä saa tai ei saa näkyä, onko tissien omistaja horo ihan vain tissiensä vuoksi.

Kirjassa oli paljon tuttua tietoa, mutta myös muutamia uusia asioita. Se on hyvä historiallinen katsaus naisten kehon kontrolloinnista noin yleensä ja erityisesti tissien kautta. Kirjassa pohditaan myös tissien merkitystä naisen identiteetille ja siinä onkin oma osuutensa rintasyövästä.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä! Piirrostyyli oli selkeää, samoin kirjan tekstitys kaikin puolin.

* Sarjakuvabingo: Tieto tai elämäkerta

Liv Strömquist: Peilisalissa. Suomennos Helena Kulmala. Sammakko @sammakkokustannus 2023.

Olen lukenut Liv Strömquistilta aiemmin Kielletyn hedelmän, ja siitäkin on jo ikuisuus aikaa. En siis oikeastaan muistanut, millaisia sarjakuvia hän tekee, paitsi teemaltaan feministisiä.

Peilisalissa käsittelee ihmisten suhdetta etenkin naisten kauneuteen muutaman filosofisen väittämän/pohdinnan kautta. Tietosarjakuvaksikin tämä on hyvin tekstipainotteinen ja leikittelee erilaisilla, ei kaikkein helppolukuisimmilla fonteilla.

Tykkäsin erityisesti historiallisesta näkökulmasta. Kauneutta tarkastellaan ei vain nykypäivänä, vaan myös historian eri ajanjaksoissa. Onko kauneus aina ollut naisen tärkein ominaisuus?

Pääpointtina on oikeastaan ihmiskuntaa vaivaava vertailu ja kateuskulttuuri, jota kapitalistinen yhteiskunta ruokkii entisestään. Kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä, eivät etenkään naiset ja heidän ulkonäkönsä, ja jatkuvaa epävarmuutta ylläpidetään tavaran myymiseksi.

Jotkin osat kirjasta tuntuivat olevan irrallaan toisista ja näkökulma oli hyvin länsimaalainen ja valkoinen, mutta kokonaisuutena tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

* Sarjakuvabingo: Feministinen

Marlen Haushofer: Seinä

Olin lukenut tästä kirjasta jo sen verran juttua etukäteen, että tiesin odottaa astetta synkempää ja dystooppista tarinaa. Yllätyin kuitenkin siitä, miten raskas tämä oli lukea nimenomaan toivottaman tunnelmansa vuoksi. Halusin lukea tämän loppuun asti, koska kirja oli oikeasti hyvä ja pidin tästä selviytymistarinana, mutta lopulta luin tämän hyvin pienissä pätkissä. Muuten alkoi masentaa liikaa.

Nimettömäksi jäävä nainen jää yllättäen yksin alppimajaan, kun salaperäinen seinä jysähtää paikalleen erottamaan laakson muusta maailmasta. Seinän ulkopuolelle jääneet ihmiset ja eläimet ovat kivettyneet paikalleen. 

Koska päähenkilö kertoo tarinaa muistelmana, hän paljastaa samalla oman nykyhetkensä tilanteen. Siksi on alusta lähtien selvää, että mitä iloa hän elämäänsä löytääkin, melkein kaikki viedään häneltä pois. Seinän lisäksi suurin mysteeri tarinassa onkin se, miten tähän päädytään. 

Jos et halua lukea eläinten kuolemista, ei kannata lukea tätä. Ne olivat suurin syy sille, että lukeminen oli niin hidasta. En olisi millään halunnut kohdata niitä menetyksiä, joiden päähenkilö kertoi jo etukäteen olevan tulossa.

Mutta, kokonaisuutena tämä oli erinomaista kurjuuskirjallisuutta ja robinsoncrusoilua. Miten tavallinen nelikymppinen kaupunkilaisnainen selviää jäätyään yksin luonnon keskelle? Sisulla ja sitkeydellä, löytäen itsestään puolia, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan.

Olikin mielenkiintoista lukea siitä, miten naisen minuus kiteytyi tarinan kuluessa. Kun kukaan (ihminen) ei ole katsomassa häntä eikä vaatimassa mitään, kaikki turha karisee pois. Häntä ei enää määritä äitiys, puolisona olo, naiseus, ei mikään, mitä yhteiskunta odottaa häneltä. Jäljelle jää vain selviytyjä.

En surrut heitä, vain lapsia, joita he monta vuotta sitten olivat olleet. Todennäköisesti se kuulostaa julmalta, mutta minä en tiedä, kenelle minun tätä nykyä vielä pitäisi valehdella. Voin suoda itselleni sen, että kirjoita totuuden; kaikki, joiden mieliksi olen elämäni kaiken valehdellut, ovat kuolleita.

(s. 31)

Luin vuoden 2025 painoksen, jossa on Eila Pennasen vuoden 1964 suomennos. Se tuntui välillä hieman vanhahtavalta sanavalintojen ja sanajärjestysten osalta, mutta se tuntui myös sopivalta juuri tähän kirjaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle ja päähenkilö on elänyt myös sota-aikana. Lukiessa on muutenkin selvää, että nyt ei eletä nykymaailmassa eikä päähenkilö juuri kaipaa esimerkiksi puhelinta tai televisiota. Toki hänellä on muutakin puuhaa kuin haikailla menetetyn perään, koska nykyhetki ei anna armoa tai taukoa tehtävästä työstä.

Kirjan tiedot:

Marlen Haushofer: Seinä. WSOY 2025 (1. p. 1964). 218 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Die Wand (1963). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjoitettu alunperin kielellä, jota et osaa lukea

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Kuvittelen aina ehtiväni lukea reissussa enemmän kuin sitten luenkaan. Tällä kertaa matkan ainoaksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi tämä Viikatetytär. Se sattui olemaan saatavilla eKirjastossa ja lukulistallani muutenkin, joten huonomminkin olisi voinut käydä.

Tässä kiinnosti siksi, että lähtöasetelma on niin hykerryttävä. 17-vuotias Beata haluaisi haikailla rauhassa ihastuksensa Eliaksen perään, kiitos vain, mutta saakin peräänsä Kuoleman. Kuolema ei suinkaan halua viedä Beataa, vaan ojentaa hänelle viikatteen, jolla Beatan pitäisi niittää ensitöikseen Elias.

Että sellainen työ.

En saa katsettani irti viikatteen auringossa kimaltavasta terästä. Se on valtavan kokoinen ja pelottava. Sellainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä, joissa hengataan heinäpelloilla. Vaikuttaa hemmetin epäkäytännölliseltä.

(s. 11)

Tykkäsin tosiaan tästä asetelmasta ja siitä, miten huumori ja synkkyys kietoutuvat tarinassa yhteen. Beata haluaisi elää ihan normaalia elämää, mutta se on vähän vaikeaa kun viikatemies hengailee läheisen puun alla. Muutenkin kuolema ja kuoleman enteet hivuttautuvat koko ajan lähemmäs Beataa, ja ehdin jo pelätä hänen mummonsa puolesta.

Näitä enteitä on nostettu kivasti suomalaisesta mytologiasta ja lainattu vähän muualtakin. Viikatemiehellä on pihapensaita verottava hevonen, mutta ei se oikeastaan ole hevonen eikä Kuolemakaan näytä viikatemieheltä. Kaikki vain suodattuu todellisuuteen tavalla, jonka Beata voi helpoiten ymmärtää.

Tämä oli viihdyttävä ja nopea lukea, ja siksi olikin vähän harmillista, että tarina tuntui jäävän kesken. Kerrankin voi sanoa, että sata lisäsivua olisi ollut paikallaan! Nyt jäi auki paljon kysymyksiä liittyen Beatan sukuun ja siihen, mitä lopussa loppujen lopuksi tapahtuikaan.

Kirjan tiedot:

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. Otava 2025. 207 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa rakastutaan

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha (Stockingham & Pike #01)

Luin pitkästä aikaa dekkarin! Ja aloitin näköjään uuden sarjan, koska haluan kyllä lukea jatko-osankin. En tosiaan ole suurin dekkari-intoilija, mutta tässä oli hyvänä houkuttimena historiallinen miljöö ja pyrstötähti.

Ollaan siis vuodessa 1910 ja Halleyn komeetta lähestyy. Maailmanlopun kulttiin hurahtanut varakreivi lukitsee kartanonsa ovet ja ikkunat, jotta kaikki sisällä olijat jäisivät henkiin pyrstötähden vilahtaessa ohi. Kun aamu valkenee, varakreivi on oikaissut koipensa eikä aivan omin avuin.

Murhaa lähtevät selvittämään varakreivin iäkäs täti, Decima-neiti, sekä taloon juuri palkattu nuori Stephen. Decimaa ajaa uteliaisuus ja tilaisuus tehdä kerrankin jotain. Stephenillä puolestaan on hyvä syy kiinnostua oikean syyllisen henkilöllisyydestä, onhan hän itse pääepäilty.

Tykkäsin tästä ja naurahdin ääneen parissa kohdassa. Kipakka Decima ja naiivimpi Stephen muodostavat hyvän parivaljakon, joilla kestää aikansa löytää yhteinen sävel. Tai edes sama kappale, jota soitetaan yhdessä enemmän tai vähemmän epävireisesti. Kummallakin on menneisyyden painolastia, mutta siihen ei niin syvennytä niin kovin paljon tässä osassa.

“Niin! Meidän molempien täytyy pynttäytyä parhaimpiimme tänä iltana. Mehän olemme menossa sukupäivälliselle.”

Minä tuijotin häntä. “Olemmeko?”

“Tietenkin!” hän sanoi. “Päivälliset pastorin kanssa? Pöytä täynnä epäiltyjä salaisuuksien kartanossa? En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta. On aika ravistella herhiläispesää oikein olan takaa.”

(s. 239)

Tarina eteni nopeasti ja se olikin jaettu melko lyhyisiin kappaleisiin, jotka oli otsikoitu päivämäärällä ja kellonajalla. Koko juttu kestää muutaman päivän ja tarinassa kuljetaan nimenomaan Stephenin matkassa. Decima oli minusta kuitenkin kiinnostavampi älykkäänä ja uteliaana naisena, jolle ei ollut annettu suuriakaan mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Tykkäsin myös kirjan yhteiskunnallisesta puolesta. Kartanomiljöö antaa paljon tilaisuuksia osoittaa, miten eri maailmoissa palvelijat ja isäntäväki elävät. Hienon talon vallasväki näkee palvelijat usein huonekaluina ja unohtaa, että näillä huonekaluilla on silmät, korvat ja pitkä muisti.

Ja tässä nimenomaisessa kirjassa tykkäsin myös suljetun huoneen mysteeristä ja siitä tunnelmasta, jonka komeetan lähestyminen tähän luo. Taivaan ilmiöt ovat kiinnostavia ja oli kiva lukea kirja, jossa sellainen oli olennainen osa koko tarinaa.

Kirjan tiedot:

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha. WSOY 2026. 387 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Murder at the World’s End (2025). Suomennos Nina Mäki-Kihniä.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 23. Cozy crime -dekkari