George R. R. Martin: Jäälohikäärme

Adara piti kaikkein eniten talvesta, sillä jäälohikäärme saapui maailman kylmetessä.

Se olen minä, joku joka ei ole koskaan lukenut yhtään George R. R. Martinin fantasiakirjaa vaikka genreä muuten välillä luenkin! Game of Thronesini olen katsonut, mutta Martinin tiiliskivet eivät ole ainakaan toistaiseksi houkuttaneet lukemaan.

Mutta kun mietin tuossa mitä lukisin Kolme kummaa kirjaa -haasteen talvi/kylmä paikka -kohtaan, mieleeni muistui tämä Martinin ohut nuortenkirja. Jostain syystä tämä tuli tuossa taannoin puheeksi erään työkaverini kanssa. Hän oli pitänyt tästä ja laitoin kirjan lukulistalle.

Jäälohikäärme löytyy siis kirjastosta nuorten osastolta, minne se varmasti kuuluukin joidenkin väkivaltaa ja sen seurauksia kuvaavien kohtausten vuoksi. Tunnelmaltaan se on kuitenkin niin sadunomainen, että mieli tekisi silti laittaa se satukirjoihin.

Asiaa auttaa se, että päähenkilö Adara on vasta lapsi. Hän on syntynyt talvisaikaan, kylmä ja kalpea lapsi, joka on muiden mielestä merkillinen tapaus.

Adara muisti, miten isä oli silloin naurahtanut.

“Jaa, ettenkö rakasta? Voi, Hal. Rakastan häntä, omaa pikku talvilastani, kaikkein eniten. Mutta häneltä en ole koskaan saanut vastarakkautta. Hänellä ei ole mitään annettavaa minulle tai sinulle tai kenellekään meistä. Hän on niin kylmä pikku tyttö.”

Ja sitten isä oli alkanut itkeä, vaikka oli kesä–

(s. 21)

Adaran suurin salaisuus on yhteys toiseen talven olentoon, pelottavaan jäälohikäärmeeseen. Hauras ystävyys saa katkeransuloisen lopun kun sota saavuttaa Adaran kotiseudun.

Tämä oli lyhyt ja ytimekäs kirja, jossa keskityttiin yhteen pieneen näkökulmaan. Adaran kotimaa on sodassa, mutta sota on kaukana kylästä ja lapsen mielestä. Kunnes sitten ei enää olekaan, ja siitä päästään niihin rujompiin kuvauksiin. Tappeluksia näytetään vähän, mutta niiden temmellyksessä ruhjoutuneita sotilaita paljon enemmän.

Tykkäsin tarinasta ja sen tunnelmasta. Adaran, talven ja jäälohikäärmeen kylmyys tuntui taianomaiselta eikä kaikelle annettu selitystä. Lius Royon kaunis mustavalkoinen kuvitus tukee tunnelmaa.

Tämä voisi hyvinkin olla hyvä aloituskirja nuorelle, joka haluaa tutustua fantasiakirjallisuuteen, mutta ei kuitenkaan halua tarttua ensimmäisenä pitempään kirjaan.

Kirjan tiedot:

George R. R. Martin: Jäälohikäärme. Kirjava 2016. 119 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Ice Dragon (1980). Suomennos Satu Hlinovsky.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan talvisessa tai kylmässä paikassa

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti (Adelin tyttäret #02)

Mustat kuomuvaunut vyöryivät mutkaisella maantiellä, joka halkoi lounaissuomalaista viljelymaisemaa.

Joskus nyt vain käy niin, että viihdekirja jättää lopussa kurjan olon. Tämä Kätketty tähti oli harmillisesti minulle sellainen kirja. Ei vain siksi, miten Thyralle tässä käy, vaan siksi, miten hänen sisarelleen Lilylle on käynyt.

Sarjan ensimmäisessä osassa seurattiin taiteilijan urasta haaveilevaa Lilyä, joka löytää rinnalleen taiteilijapuolison. Tässä osassa ollaan vuotta myöhemmin vuodessa 1912 ja pääosassa on isosisko Thyra, jonka intohimona ovat matematiikka ja tähtitiede. Thyra ja pikkusisko Kitty viettävät kesän kärttyisen isoäidin kartanossa Kuusistossa, jossa jokainen tuntuu tietävän enemmän tyttöjen äidistä kuin he itse. Eiköhän naapurikartanosta löydykin komea paroni, ja tässä käy juuri niin kuin voi arvatakin.

Nyt seuraa sitten juonipaljastuksia.

Ei riitä, että Thyran suuri unelma tähtitieteen opinnoista musertuu. Käy myös ilmi, että Lilyn haaveet ovat jääneet taloudenhoidon ja siippansa kunnianhimon alle. En jaksanut olla rakkauden ja romanttisen onnellisen lopun puolella, kun kahden nuoren naisen tulevaisuuden toiveet murskattiin noin vain.

Käsittääkseni sarjassa on jäljellä vielä yksi kirja. Jos Kitty joutuu luopumaan kiinnostuksestaan luonnontieteeseen jonkun miehenpuolen vuoksi (Niclas, veikkaan tämän kirjan perusteella), revin ehkä pelihousuni.

Jos kuitenkin unohdetaan kirjan lopun aiheuttama valtava pettymys, tämä oli kokonaisuutena oikein hyvää ajankuvaa. 

Kirkon jälkeen maisema laajeni laajoille pelloille ja rantaniityille, joiden takana välkkyi sinivihreä merenlahti. Vilja oli vaaleanvihreällä oraalla ja notkossa erottui lampaita laiduntamassa valkoisina läikkinä vehreän ruohon seassa. Torpparien turvekattoisia hirsimökkejä näkyi siellä täällä. Läheisessä metsikössä lapset taittelivat oksia ja keräsivät kerppuja lampaille.

(s. 13)

Tykkäsin etenkin luonnon kuvauksesta ja siitä, miten näppärästi tarinaan saatiin ujutettua spiritismi-istunto. Ouija-laudat ja muut henkimaailman hommat olivat kovin muodikkaita tuohon aikaan, ja tarinassa siihen osallistuivat juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat aivan varmasti osallistuneet siihen myös oikeassa elämässä.

Tykkäsin myös Thyrasta ja ehkäpä siksi tuo tarinan loppu olikin niin kiukuttava. Hän tuntuu olevan autismin kirjolla oleva henkilö, jolle matematiikan kaunis logiikka tuo helpotusta joskus hämmentäviin ihmissuhteisiin. Hän oli uskottavasti kiinnostunut sekä tähtitieteestä että puutarhanhoidosta, joihin molempiin saattoi soveltaa matematiikkaa.

Kyllä nyt harmittaa ettei hän saanutkaan sitä, mitä halusi, vaan joutui tyytymään pahuksen paroniin. Romantiikaltakin olisi toivonut hieman enemmän kuin noin viisi pinnallista keskustelua, joiden aikana he eivät tutustuneet toisiinsa ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus 2026. 344 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa on kissa tai koira

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu

“Voitko kuvailla oireitasi?”

Luen harvoin kauhua, mutta tähän tartuin Hesarissa olleen arvostelun vuoksi. Mikäli oikein muistan, siinä mainittiin nimenomaan uupumuksen ja oman kehon vierauden tunnun kuvailun tehneen vaikutuksen.

Eikäpä se arvostelu väärässä ollutkaan. Tykkäsin tässä erityisesti noista samoista asioista.

Mutta ensin sisältövaroitus: tässä on väkivaltaa kissoja kohtaan. Yksityiskohtaisempi kuvailu on ainoastaan yhdellä sivulla, tai ainakin oletan sitä olleen. Jätin kyseisen sivun lukematta, koska aihe on minulle niin vastenmielinen lukea. Kyseinen sivu oli onneksi helppo skipata ja sen lähestymisen suorastaan tunsi.

Tarinassa Iðunn on pitkistä yöunistaan huolimatta aamuisin hirvittävän väsynyt. Lisäksi hänen kehossaan on mustelmia, joita hän ei muista saaneensa. Lääkäriltä on vaikea saada apua, koska verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa. Iðunn alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ennen kuin hankkii askelmittarin, joka todistaa hänen kävelevän kymmeniä tuhansia askeleita yön aikana. Miksi?

Mikään ei ole pahempaa kuin elää selittämättömien oireiden kanssa. Tuntea, että jokin on todella pahasti pielessä. Tietää, että jokin on todella pahasti pielessä, mutta kokeissa ei näy mitään, ja sitä huomaa, että lääkärin mielestä olet keksinyt koko jutun.

(s. 17)

Iðunnin turruttavaa väsymystä kuvataan tosiaan hyvin, samoin hänen heräävään kauhuaan omaa itseään kohtaan. Mitä hänen mielensä ja kehonsa tekevät öisin? Lopulta hän tuntuu olevan vieras omassa kehossaan ja herääminen hirvittää, koska ikinä ei voi tietää, onko keho mudan vai veren tahrima.

Arjen kuvauksen lomassa ruuvi kiristyy, mutta harmillisesti se löysää ihan tarinan lopussa. En oikein pitänyt siitä, miten avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi loppu lopulta jäi. Se ei varsinaisesti yllättänyt eikä tuntunut kovin tyydyttävältäkään.

Tykkäsin kuitenkin kirjasta kokonaisuutena! Se oli myös nopea lukea, koska sivuja ei niin paljoa ole ja luvut ovat lyhyitä, joskus vain yksi rivi sivulla.

Kirjan tiedot:

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu. Haamu 2026. 178 sivua.

Islanninkielinen alkuteos: Myrkrið milli stjarnanna (2021). Suomennos Eeva-Kaisa Suhonen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 35. Kirjassa on lyhyet luvut

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjailija on kotoisin Pohjoismaista

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään: polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Ettekö te koskaan väsy pyöräilemään?

Olen aivan varmasti lukenut Tuija Kauppiselta hänen tätä kirjaa edeltävän teoksensa Joutilaita kilometrejä, joka kertoo Tuijan ja hänen siippansa Ilkan pyöräilymatkasta Etelä-Amerikasta. En kuitenkaan löydä tästä itseltäni mitään todisteita: ei ole luettujen listalla eikä blogissa eikä missään. Elämän suuria mysteereitä…

Joka tapauksessa sen kirjan perusteella tartuin tähän uudempaan, jossa pariskunta pyöräilee Japanissa ja Etelä-Koreassa. Minusta ei ikinä olisi tällaisiin extreme-suorituksiin enkä edes juuri pidä matkustamisesta, mutta tykkään lukea muiden reissukokemuksista.

Pyörillä päästään keskittyy paitsi alla rullaaviin kilometreihin myös länsimaiseen näkökulmaan etenkin japanilaisesta kulttuurista. Kirja tuntui hieman toisteiselta, koska pyöräilyrutiinien ohella kuvaillaan paljon erilaisia ruokia, onsen-käyntejä ja japanilaista kohteliaisuutta. Kirjasta sai hyvän kuvan siitä, millaista pyöräretkeily Japanissa on. Turvallista, mutta pyöräteiden kunto jättää toivomisen varaa.

Rutiini on pyörämatkailijalle kuin pehmonalle lapselle. Tuttu ja turvallinen kiinnekohta arjessa, jonka muut osaset ovat koko ajan liikkeessä.

(s. 120)

Tämä rutiinien rakastaminen toki selittää tuota toisteisuutta. Pyörämatka on ollut erinomaisen onnistunut, jos sen aikana ei ole tullut vastaan suuria yllätyksiä!

Etelä-Koreassa ollaan vähemmän aikaa ja kokemus on siellä erilainen eikä selvästikään niin mukava. Kaupunkipyöräily on vaikeampaa, ruoka välillä vähintäänkin omituista eivätkä korealaisten käytöstavat ole yhtä miellyttävät kuin japanilaisten. Pariskunnan some-tilillä syntyi kuulemma ihan kiistaa asiasta kun he erehtyivät vertailemaan kahta eri maata keskenään.

Kokonaisuutena kirja oli kiinnostava ja nopealukuinen. Veikkaan, että olisin pitänyt siitä vielä enemmän jos Japani olisi minulle uudempi tuttavuus. Plussana kansiaukeamien kartta ja kirjan lopusta löytyvä lista tavaroista, jotka pariskunta oli pakannut mukaansa. Sieltä löytynee vinkkejä omia pyöräretkiään suunnitteleville.

Kirjan tiedot:

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään: polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa. Kirjapaja 2026. 204 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 25. Matkakertomus

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3

Olen lukenut aikoja sitten Robin Hobbin Näkijän taru- ja Lordi Kultainen -trilogiat. Uudempaa Narri ja näkijä -trilogiaa olen vältellyt, koska tiedän miten se päättyy ja ainakaan toistaiseksi en ole halunnut lukea sitä. Vastikään suomennetut Elolaivat eivät myöskään ole vielä herättäneet sen suurempia lukuhaluja, mutta nyt pääsin palaamaan samaan maailmaan sarjakuvien myötä.

Koko saagan aloittavasta Salamurhaajan oppipojasta on nimittäin tehty sarjakuvat, jotka on kerätty kolmeen kovakantiseen albumiin. Vaikka varasinkin nämä heti, myönnän tehneeni sen vain uteliaisuudesta. Nämä kansikuvat kun ovat niin mitäänsanomattomia ja ankean näköisiä, että ne eivät itsessään herättäneet kiinnostusta.

En oikein ymmärrä, miksi ne on näille edes valittu. Kansikuvien tekijä on nimittäin eri henkilö kuin varsinaisen tarinan kuvittaja (Ryan Kelly), ja kuvituksesta tykkäsin kyllä. Otapa näistäkin kustantajan aivoituksista selvää.

Mutta, itse tarina on taivutettu mielestäni hyvin ja toimivasti sarjakuvaksi. Kruununperijän äpäräpojan pelkkä olemassaolo pyöräyttää Kuuden Herttuakunnan perimysjärjestyksen ja sisäpolitiikan uusiksi. Fitz kasvaa ensin tallissa ja sitten linnassa kuninkaallisen salamurhaajan opissa. Häneen iskostetaan ehdoton uskollisuus sukulinjaansa kohtaan ja välillä se on kovalla koetuksella.

Burrich ja Fitz.

Tarina oli tuttu, mutta en sentään muistanut siitä aivan kaikkea. Sen muistin kyllä, että koko saagaa värittävät ja oikeastaan kantavat Fitz-paran loputtomat kärsimykset. Tunnelin päässä oleva valo on aina vastaantuleva juna ja jokainen pieni onnen murunen on ripoteltu kurjuuskakun päälle.

Niin on heti sarjan alussakin. Yksin tässä osassa on esimerkiksi raakaa fyysistä väkivaltaa, koska taikuuden opettaja on armoton sadisti. Eikä Fitz suinkaan ole ainoa kärsijä, vaan tuskaa on jaettu esimerkiksi hänen isähahmolleen tallimestari Burrichille ja kuninkaan Narrille, jos kohta hän säästyy nimenomaan tässä tarinan osassa suurimmilta ongelmilta. Jatko-osissa niitä sitten riittääkin.

Kokonaisuutena Fitzin elämä on siis varsinainen synkistelyn kulkue, mutta tarinana se kuitenkin toimii oikein hyvin. Samoin tämä sarjakuvaversio on mielestäni hyvin tehty ja tiivistetty alkuperäisestä romaanista. Lukiessa ei tuntunut ollenkaan siltä, että jotain puuttuisi, vaikka aivan kaikkea ei varmasti ole saatu mahdutettua mukaan.

Eli näiden tapauksessa kannattaa tosiaan katsoa kirjan sisään eikä tehdä päätelmiä kuvituksesta kansien perusteella. Ehkäpä ne kertovat tunnelmaltaan vähän Fitzin elämän ankeudesta, mutta eivät näytä ollenkaan siltä, miltä itse sarjakuva näyttää.

Kirjan tiedot:

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3. HarperVoyager 2024 & Dark Horse Books 2025. 144 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

Huhtikooste

Luonto sivuilla -lukuhaaste päättyi. Piti etsiä muutama täsmäkirja, mutta sain kuitenkin koko bingoruudukon täyteen melko vaivattomasti. Haastekoonti on täällä.

Yksi niistä täsmäkirjoista olikin sitten huhtikuun paras kirja, nimittäin Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Hyviä ja ajatuksia herättäviä esseitä ihmisen suhteesta luontoon.

Tällä hetkellä luen Robin Hobbin Salamurhaajan pojan sarjakuva-versiota. Luin Näkijän tarun aikoja sitten ja sarjakuva kiinnosti heti kun sen hoksasin. Assassin's Apprentice on pilkottu kolmeen ohuehkoon albumiin ja vaikuttaa lupaavalta.

Luetut

Natori Sawako: Kirja, jota etsit
Neljä kotoilevaa tarinaa pienestä kirjakaupasta.

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjoissa
Hieno tarina 1600-luvun alun Lyypekistä.

Tom King, Bilquis Evely & Matheus Lopes: Supergirl: Woman of Tomorrow
Yllättävän synkkä ja kyyninen supersankarisarjakuva.

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa
Kiinnostava kuvaus duunarityöstä Kiinassa.

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Villi dystooppinen maailma oli kiinnostava, rasismi veti koko tarinan alas.

Adeline Kon: Just Between Us

Sateenkaareva sarjakuva huipputason taitoluistelijasta.

Virpi Vainio: Petsamon enkeli

Kiinnostava lähtökohta, mutta punainen lanka tuntui välillä menevän hukkaan.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Hauska satiiri kaunokirjallisuuden vaaroista.

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Ajatuksia herättävä esseekokoelma ihmisestä ja luonnosta.

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Kiinnostava kirja eläinten kielestä ja sen ymmärtämisestä.

Haastekoonti: Luonto sivuilla

Luonto sivuilla -haaste päättyy tänään ja myönnän, että sen kanssa tuli hieman kiire. Mutta, sain kuitenkin koko bingoruudukon täyteen, joten hyvin se meni. 

Kiitos taas kivasta haasteesta, @musteen.jaljet!

Suurin osa haastekohdista täyttyi itsestään, mutta kolmeen viimeiseen (luonto ottaa vallan, vastakohdat ja luontoääni) piti etsiä täsmäkirja. Eipä se sinänsä haitannut, koska siksi löysin Riikka Kaihovaaran mainion esseekokoelman Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Epäilen olisinko tarttunut siihen ihan muuten vain, mutta pidinkin siitä sitten todella paljon. 

Jäin itse asiassa miettimään Kaihovaaran ja Eva Meijerin kirjojen jälkeen, että olen näköjään tipahtanut vahingossa tietokirjakelkasta. En oikein tiedä miksi luen niitä niin vähän, mutta ehkäpä pitäisi tehdä pieni tietoinen ryhtiliike sen suhteen.

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat:

Rinnakkaiselo: Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands

Kirjan nimessä on luontosana: Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

Jonkin uuden syntyminen: Hiromi Kawakami: Under the Eye of the Big Bird

Kosketuksissa luonnon kanssa: Nicola Griffith: Ammonite

Lempi vuodenaikasi: Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café

Vapaus: Peter Brown: The Wild Robot Escapes

Toivo: Peter Brown: The Wild Robot Protects

Rauha: Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään

Melankolia: Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä

Horoskooppisi elementti (maa): Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes

Luonnon mahti: Lily Braun-Arnold: The Last Bookstore on Earth

Parantava voima: Celia Rees: Noitalapsi

Luontosuhde: Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings

Luonto ottaa vallan: J. G. Ballard: Uponnut maailma

Vastakohdat: Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Luontoääni: Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli

Jos olemme onnekkaita, saatamme kohdata eläimen, joka haluaa puhua kanssamme.

Luin tämän viimeisenä täsmäkirjana Luonto sivuilla -haasteeseen, mutta en sentään vetänyt tätä ihan hatusta. Muistan pyöritelleeni tätä käsissäni suomennoksen ilmestyessä ja ajatelleeni, että pitääpä joskus lukea tämäkin. Eihän siihen mennyt kuin sellaiset kahdeksen vuotta. Niin se aika vierii.

Mietinkin lukiessani, että onkohan kirjan sisältö ehtinyt vanheta joiltain osin. Ei tietenkään niiltä vielä aiemmille ajoille sijoittuvilta osuuksilta, joista Meijer kertoo, vaan hänen spekuloinneistaan. Hän mainitsee monien tutkimuslinjojen olevan alkutekijöissään vai vielä vailla varmoja tuloksia, ja minua jäi kiinnostamaan se, miten niiden kanssa on käynyt.

Kirjan aihe kun on niin kiinnostava, nimittäin eläinten kieli. Meijerin ote aiheeseen oli jossain määrin kielifilosofinen ja se tuntui etenkin viimeisessä pääluvussa aika raskaalta. Mutta ennen sitä kirja ja teksti pitivät kyllä mielenkiintoa yllä kertomalla eläinten kommunikoinnista sekä keskenään että ihmisen kanssa.

(Aivan, ihminen on eläin ja kirjassa sanotaankin, että sanaa eläin käytetään siinä merkityksessä kuin ihminen jaottelun useimmiten tekee.)

Jos jostain koko eläinten kielten tutkimusta tämän jälkeen kritisoisin, niin ihmiskeskeisyydestä. Tässä tulee erinomaisen selväksi se, että jos eläin ei opi ymmärtämään ihmistä ihmisen ehdoilla, se katsotaan usein tyhmäksi. Ikään kuin lajien sisäisellä kommunikoinnilla ei olisi mitään väliä, tai eläimen yrityksillä ottaa kontaktia ihmisiin itselleen luontaisella tavalla.

Kirja meni välillä hyvin synkillekin vesille kun Meijer kuvaa, miten julmilla tavoilla ihmiset ovat vääntäneet eläinparkoja väkisin omiin normeihinsa.

Lopputulemana oli kuitenkin uteliaisuuteni herättänyt kirja, joka sai pohtimaan sitä, miten itse kommunikoin eläinten kanssa. Minulle ovat aina olleet tutuimpia kissat, jotka jäävät tässä kirjassa muun muassa koirien varjoon.

Kun eläimen tuntee hyvin, sitä pystyy usein ymmärtämään erittäin hyvin, todennäköisesti jopa paremmin kuin aivan toisenlaisesta kulttuurista tulevaa ihmistä.

(s. 16)

Kirjan tiedot:

Eva Meijer: Mistä valaat laulavat?: eläinten kiehtova kieli. Art House 2018. 214 sivua.

Hollanninkielinen alkuteos: Dierentalen (2016). Suomennos Mari Janatuinen.

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Luontoääni

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita

Leikkasin lehdestä talteen kuvan.

Tuskinpa olisin tätäkään kirjaa lukenut, jos Luonto sivuilla -haasteessa ei olisi ollut vastakohdat -kohtaa. En nyt muista miten päädyin lukemaan nimenomaan tämän, mutta hyvä että luin. Luen hyvin harvoin esseekokoelmia, joten tämä oli virkistävä poikkeus jo ihan senkin vuoksi.

Mutta oikeasti, pidin tästä todella paljon ja tämä herätti paljon ajatuksia! Huomasin olevani aktiivisesti jotain mieltä samalla kuin luin tätä sen sijaan, että olisin vain lukenut. Joko nyökyttelin, koska olimme Kaihovaaran kanssa samoilla linjoilla, tai sitten rypistelin kulmiani, koska ei ehkä kuitenkaan näin. Vaiko sittenkin?

Tässä on siis johdanto ja kahdeksan esseetä aiheesta ihminen ja luonto. Esseet ovat hyvin yleiskielisiä eikä tarvitse olla minkäänlainen luonnontutkija ymmärtääkseen mistä on kyse ja mitä tässä pohditaan. Lähinnä sitä, mikä on ihmisen ja luonnon suhde ja raja. Onko niitä edes?

Laitoin tämän tosiaan vastakohdat-haasteruutuun, mutta se onkin oikeastaan se asia, jota tässä eniten kyseenalaistetaan. Ovatko ihminen ja ihmisen sivilisaatio luonnon vastakohtia? Vai ovatko ne osa luontoa? Mikä edes on luonto? Miten se määritellään? Entä villi luonto, miten se liittyy mihinkään?

Ihmisen näkeminen osana luontoa ei tee luonnonsuojelusta tarpeetonta. Päinvastoin. Laajempi katse tavoittaa luonnon kaikkialle ympärillämme, ei vain koskemattoman, “villin” luonnon tuolla jossain. Luonnon suojelu ei enää riitä, meidän täytyy myös sallia luonto.

(s. 24)

Esseissä kyseenalaistetaan tavan retoriikka ja sanasto, tai ainakin haastetaan miettimään millä tavalla sanoja käytetään. Samalla pohditaan hieman pintaraapaisua syvemmältä sitä, miten ihminen näkee itsensä ja luonnon. Jäin nyt itsekin pyörittelemään mielessäni sitä, miten kaukana tai lähellä niin sanotusta villistä luonnosta ihminen onkaan, ja miksi tällaista jakoa on edes tehty.

Huomauttamisen arvoista on toki se, että toisin kuin Kaihovaara, minä en henkilökohtaisesti kaipaa syvempää luontoyhteyttä. Sori vaan, tykkään netistä, kirjoista ja sisävessasta. Sähkö on kiva juttu ja noukin mieluummin ruokani kaupan hyllyltä kuin keräilen ja metsästän sen. En halua tarpoa korvessa sääskien syötävänä ja puskaan pyllistäen yhtään enempää kuin on pakko.

Olen siis vieraantunut siitä villimmästä luonnosta ja se on minulle ihan okei, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka tuntevat toisin. Toisaalta kun näitä esseitä luin niin mieleeni tuli sekin ajatus, että enhän minä teknisesti ottaen ole vieraantunut luonnosta, koska ihminen ja ihmisen tekemät asiat ovat osa luontoa. Tämä on yksi Kaihovaaran pointeista, se että emme voi erotella ihmistä ja luontoa toisistaan.

Kiinnostava kirja siis! Suosittelen jos luontokirjallisuus ja ympäristöfilosofia yhtään kiinnostavat. Täytyy jossain välissä lukea Kaihovaaran Vieras eläin -kirjakin, se lienee yhtä mielenkiintoinen.

Kirjan tiedot:

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena 2019. 224 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi

* Luonto sivuilla : Vastakohdat

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena, ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar.

Etenimme Lauran kanssa Austen-projektissamme Jane Austenin ensimmäiseen ja/tai viimeiseen kirjaan. Neito vanhassa linnassa on ensimmäinen Austenin julkaisukuntoon saama romaani, mutta se ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1817.

Tästä on tehty kaksi suomennosta, joista meillä oli luvussa Eila Pennasen vuonna 1953 tekemä. Minusta oli hieman hämäävää, että tässä käsissäni olevassa uudessa painoksessa ei sanottu suoraan, että suomennos on jo 73 vuotta vanha. Selittää ne kääsit ja leningit ja muut vanhahtavat sanat! 

Kirjasta ilmestyy tänä vuonna taas uusi painos samalla suomennoksella. En sano, että Pennasen suomennos olisi huono, koska mielellään tätä luki, mutta ehkäpä olisi aika tuoreemmalle versiolle?

Joka tapauksessa saimme nyt tämän luettua ja lopputulemana tykkäsimme kyllä! Tämä oli selvästi satiiri ja kommentoi aikansa kaunokirjallisuuden trendejä hyvinkin piikikkäästi.

17-vuotias Catherine pääsee rikkaiden naapureiden kanssa Bathiin, jossa hän löytää uusia tuttavia. Catherine tykkää goottilaisista romaaneista ja kun hän pääsee vieraisille ihan oikeaan linnaan, hänen mielikuvituksensa lähtee laukalle ja joka nurkan takana on salaperäisiä papereita ja epäilyttäviä tyyppejä.

Austen toisaalta kannustaa lukemaan ja toisaalta varoittaa ottamaan lukemaansa liian tosissaan. Viihdekirjallisuus ja kaunokirjallisuus noin yleensäkin sukupuolitetaan tässä vahvasti naisten kirjallisuudeksi, mutta toisaalta tarinamme sankari, 26-vuotias Henry Tilney myöntää lukevansa mielellään aivan yhtä dramaattisia tarinoita kuin Catherinekin.

Tykkäsinkin erityisesti siitä, miten Catherine ja Henry tuntuivat oikeasti tutustuvan toisiinsa tarinan aikana. He löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja vaikka Henry pitääkin Catherinea välillä hieman naiivina, hän ei innostu lyttäämään tätä tai tämän harrastuksia. Catherinen innokkuus tempaa välillä Henrynkin mukaansa keksimään omia tarinoitaan.

Ihan tarpeeksi draamaa löytyy elämästä muutenkin, etenkin kirjan pahisten eli Thorpen sisarusten taholta. Oli kiva lukea miten Catherine kasvaa lyhyessä ajassa huomaamaan molempien epämiellyttävyyden ja kieroilut. Hän yrittää nähdä uudet ystävänsä positiivisen kautta, mutta raja tulee lopulta vastaan hänelläkin.

Austenin huumori toimi tässä todella hyvin. Kaikkitietävä kertoja kommentoi välillä juonta ja wanhoja hywiä trooppeja tavalla, joka nauratti oikeasti.

Herra Tilney näytti yhtä kauniilta ja vilkkaalta kuin ennenkin ja puheli kiinnostuneesti muodikkaalle ja miellyttävän näköiselle nuorelle naiselle, joka nojautui hänen käsiivarteensa ja jonka Catherine heti arvasi hänen sisarekseen; siten hän enempää ajattelematta sysäsi syrjään melko hyvän tilaisuuden pitää häntä jo naimisissa olevana miehenä ja siten ikuisiksi ajoiksi menetettynä.

(s. 57)

Turha mustasukkaisuus ja väärinymmärrys vältetty!

Tämän innoittamana päätimme Lauran kanssa lukea Udolphon kunhan tässä ehdimme.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. WSOY 2023 (1. p. 1950). 300 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Northanger Abbey (1818). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna

* Lukumatka menneisyyteen : 7. Kirjan nimessä on sana, jolla viitataan historiaan tai aikaan

Virpi Vainio: Petsamon enkeli (Petsamo #01)

Suomen Jäämeren ajasta jäi jäljelle hiljaisuus, jota yhä tekee mieli tapailla sanoiksi, sillä sen aikaisilla ihmisilläkin oli omat nimensä, kotinsa, jokapäiväiset murheensa ja unelmansa.

Tämä trilogian aloittava Petsamon enkeli kiinnosti jo siksi, että se on kotimainen historiallinen romaani. Pidän niitä aina silmällä vaikken kaikkia luekaan. Lisäksi se kertoo nimensä mukaisesti Petsamosta, eli sijoittuu Lappiin. Ja sitten vielä aiheena on vähemmän tuntemani tapahtumasarja historiassa.

Tarina alkaa vuodesta 1937, jolloin petsamolainen Valeria ymmärtää tulleensa huijatuksi. Kaiken kauniin luvannut miehenpuoli katoaa Helsinkiin kuin tuhka tuuleen ja Valeria jää yksin pyöristyvän vatsansa kanssa. Samaan aikaan valtiollinen poliisi rahaa hänen isänsä kuulusteltavaksi vakoilusta syytettynä.

Tämän jälkeen hypätään pari vuotta ajassa eteenpäin ja joukkoon liittyvät taidemaalari Maija ja Jäämerelle passitettu poliisi Antti. Jälkimmäinen saa tehtäväkseen selvittää murhan ja paikallisia rajarötöstelyjä.

Mielestäni kirja hukkasi harmillisesti punaisen lankansa. Nuo petsamolaisten turhat ja perusteettomat kuulustelut olivat tragedia, jossa olisi ollut tarpeeksi tarinaa yhteen teokseen. Nyt se jää taustalle ja tuntuu välillä unohtuvan kokonaan kun tarina poukkoilee eri kertojien välillä asiasta ja paikasta toiseen.

Lupaavan alun jälkeen minun oli jotenkin vaikea keskittyä lukemaan tätä. Ehkä tarina olisi tuntunut kokonaisemmalta, jos olisin pystynyt lukemaan sen kerralla tai parilla?

Mutta, jäi näiden ihmisten kohtalo kiinnostamaan! Tykkäsin Valeriasta, joka joutui tekemään vaikeita valintoja elämässään ja päättää selvitä. Samoin Maijasta, joka haluaa pärjätä valokuvaajana ja taidemaalarina maailmassa, jossa se ei ole naiselle helppoa.

Tämän Maija osasi; elämän viemisen eteenpäin. Vaikka pää oli aivan turta, kädet tiesivät, mitä tehdä.

(s. 312)

Tässä osassa tarina päättyy sodan syttymiseen. Oli kylmäävää lukea, miten petsamolaiset jäivät yksin hirvittävään tilanteeseen. Täytynee siis lukea jatkoakin jotta selviää, miten heidän kaikkien käy.

Kirjan tiedot:

Virpi Vainio: Petsamon enkeli. WSOY 2026. 342 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 46. Trilogian ensimmäinen osa

* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lappiin

Adeline Kon: Just Between Us

Tykkään katsoa taitoluistelua ja siltä pohjalta olikin sitten aivan pakko lukea tämä sateenkaareva taitoluistelusarjakuva! Menee kirjastossa nuorten aikuisten kirjallisuuteen, mutta käsittelee ihan aikuistenkin teemoja, etenkin huippu-urheilijoihin liittyviä.

Tästä tuli väistämättä mieleen Yuri on Ice, joskin trooppeja ja hahmotyyppejä on sekoitettu luovasti. En väitä, että anime olisi ollut tämän inspiraationa, mutta en myöskään epäile etteikö Kon olisi sarjaa katsonut.

Päähenkilö on Yhdysvaltoja edustava Lydia Chen, joka kiitää lajinsa huipulle raketin lailla. Häntä ei kuitenkaan jätä rauhaan ajatus Malesian Elaine Yeestä, pari vuotta vanhemmasta luistelijasta. Elainen mitalit ovat himmeämpiä, mutta hänen ohjelmansa menevät aina enemmän tunteisiin kuin Lydian omat.

Sitten Elaine siirtyykin saman valmentajana talliin ja voi ei, mitenkähän tässä käy?

Erilaisten, keskenään risteävien etuoikeuksien ja sortavien rakenteiden viidakko on yksi tarinan taustalla koko ajan kulkevista teemoista. Voit olla etuoikeutettu tai syrjitty yhdellä akselilla, ja toisella asia on juuri päin vastoin. Hahmot ovat nuoria ja hapuilevat vielä sen kanssa, missä asiassa he uskaltavat olla rohkeasti oma itsensä.

Eniten tässä kuitenkin keskitytään Lydiaan ja siihen, mitä taitoluistelu hänelle merkitsee. Hän on valtavien paineiden alla, mutta toisaalta tietää olevansa tarpeeksi erinomainen vastatakseen niihin.

Lydia.

Hänen koko elämänsä rakentuu taitoluistelulle eikä tilaa ole ollut millekään muulle. Elainessa hän näkee teknisiltä taidoiltaan heikomman, mutta samaan aikaan todella taitavan ja täydempää elämää elävän kilpailijan.

Lydia ei ollut kovin kiva, mutta hän oli ymmärrettävä ja kiinnostava. Millaista on omistaa koko elämänsä lajille, jossa on oltava kaikin tavoin täydellinen menestyäkseen? Vai haittaako pieni epätäydellisyys sittenkään?

Tykkäsin tarinasta ja myös kirjan piirrostyylistä. Etenkin taitoluistelukohtaukset tuntuivat lennokkailta ja näyttivät siltä, että Kon todellakin tietää, mitä piirtää. Suurin osa piirroksista on mustavalkoisia ja niissä on käytetty harvakseltaan keltaista tehostevärinä.

Kirjan tiedot:

Adeline Kon: Just Between Us. Dial Books 2026. 310 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Pian tulisi liian kuuma.

Etsin täsmäkirjaa lukuhaasteeseen ja törmäsin tähän vuonna 1962 ilmestyneeseen dystopiaan. Lähtökohta oli sen verran kiinnostava ja jopa ajankohtainen, että lukaisin tämän vaikka tuoreempiakin vaihtoehtoja olisi varmasti löytynyt.

Vähän iski kiinnostus kyllä omaan nilkkaan, koska ei tämä loppujen lopuksi mitenkään hyvä ollut. Kirja oli todellakin aikansa tuote ja heittäytyi välillä suorastaan puistattavan rasistiseksi.

Tarinassa ollaan tulevaisuuden maailmassa, jossa vesi ja lämpötila ovat nousseet hurjasti ja ilmaston puolesta ollaan lähestymässä mesotsooista maailmankautta.

(Tässä vaiheessa kirjaa googlasin mesotsooisen maailmankauden ja jouduin hetkeksi harhapoluille dinsosaurusten maailmaan. Aina yhtä kiehtovaa!)

Päähenkilö biologi Kerans kuuluu retkikuntaan, joka harhailee vielä Lontoon korkeudella. Tarkoitus on jatkaa matkaa napapiirin yläpuolelle, koska ihmiskunnan rippeet elävät arktisilla alueilla. Kerans ja osa retkikuntaa alkavat kuitenkin nähdä outoja unia, joiden johdosta hän ei haluakaan lähteä laguuniverkostoksi muuttuneesta kaupungista.

Ja tämä maailma oli oikeasti kiinnostava kaikessa vaarallisessa villiydessään. Se mainitsemani ajankohtaisuus liittyy tietenkin ilmastonmuutokseen, jonka seuraukset on tässä viety äärimmilleen.

Auringon kiekko ei ollut enää selväpiirteisen pyöreä, vaan leveä, kaiken aikaa kasvava soikio, joka levittäytyi itäisen taivaanrannan ylle kuin jättimäinen tulipallo ja heijastui laguunin kuolleesta, lyijynharmaasta pinnasta muuttaen sen kirkkaaksi kuparikilveksi. Keskipäivällä, johon oli aikaa vajaat neljä tuntia, vesi näyttäisi jo palavan.

(s. 7)

Scifimpää oli se, miten tarinassa käsitellään ihmisen suhdetta menneisyyteen ja luontoon. Tämä oli aika sekavaa settiä ja lopputulema oli se, että ihmisellä on tässä jonkinlainen solutason biologinen muisti, joka alkaa nyt soitella kelloja Keransin mielessä. Mesotsooisesta kaudesta sinä olet tullut ja sinne sinä olet palaava jne.

Tarina itsessään oli aika tylsä, koska se pyöri niin paljon tuollaisten pohdintojen ympärillä. Seikkailupuoli ei kiinnostanut siksikään, että se tosiaan sisälsi hyvin paljon rasistisia kuvauksia. Lisäksi tarinassa on vain yksi nainen, joka on tietenkin loppujen lopuksi neito pulassa.

En oikeastaan suosittelisi tätä, koska rasismi on tässä niin törkeää, mutta jotenkin tuo villi maailma kuitenkin jäi pyörimään mieleeni kiinnostavana mitä jossitteluna. 

Kirjan tiedot:

J. G. Ballard: Uponnut maailma. Jalava 2011. 176 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World (1962). Suomennos: Mika Renvall.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : Luonto ottaa vallan

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa

Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, olin logistiikkayhtiö D:n palveluksessa runsaat kymmenen kuukautta, en siis ihan kokonaista vuotta.

Kehun ihan ensimmäisenä Rauno Sainion suomennosta! Suomi ja kiina ovat sen verran erilaisia kieliä, että näin tasokas suomennos on aivan varmasti vaatinut sekä paljon työtä että todella loistavaa kahden kielen hallintaa. Tätä kirjaa ei käännökseksi edes uskoisi, niin sujuva se oli.

Kirjan sisältö oli mielenkiintoinen. Hu Anyan kertoo peräti 19 työpaikastaan, eikä edes laske tähän esimerkiksi katukaupustelua. Sivumäärällisesti eniten hän kertoo töistään logistiikkayhtiön yövuorolaisena, pikalähettinä Pekingissä sekä töistään Shanghaissa. Työt ovat matalapalkkaisia duunaritöitä, joihin ei vaadita koulutusta tai edes alan työkokemusta.

Tämä oli kiinnostava ja välillä (yleensä, melkein koko ajan) aika masentavakin kurkistus kiinalaiseen työkulttuuriin. Kilpailu on armotonta johtotasolta alas asti, ja työolosuhteet usein karmivat.

Kuitenkin mitä heikommasta ihmisestä oli kyse, sitä ankarammin meitä kiellettiin auttamasta, jottei vahingossakaan pääsisi syntymään väärinkäsitystä, joka saisi kokelaan kuvittelemaan, että hän pärjäisi työssä. Hänet oli pantava kärsimään, ja jos hän kaikesta huolimatta uskoisi pärjäävänsä, silloin häntä voitaisiin uskoa.

(s. 23)

Työpäivät ovat todella pitkiä ja työnantaja odottaa usein täydellistä omistautumista työlle. Ei voi kuin ihmetellä, miten ainakin jotkut löytävät silti aikaa parisuhteelle ja perheen perustamiselle. Missä välissä se tapahtuu?

Kaikista Hu Anyanin työpaikoista mieleeni jäi parhaiten tuo kirjan nimenkin pikalähetin pesti. Se on raskasta työtä, josta ei usein kiitosta herunut. Työnkuvauksen lisäksi se toi hyvin esiin pikamuodin ja noin ylipäätään pikatuotteiden varjopuolet.

Nettikaupasta tilaava ei aina tiedä eikä usein edes välitä siitä, millainen tuotantoketju tuo sen typerän halpiskrääsän omalle kotiovelle asti. Kiinassa tämän ketjun loppupäässä ovat pikalähetit polkemassa ovelta ovelle pakettipinojen kanssa.

Voin myöntää olevani tässä asiassa moralisoija. Temusta ja vastaavista en osta, ja sieltä tilaavien pisteet kyllä laskevat silmissäni. Noiden kauppojen ongelmallisuus ei todellakaan ole mikään salaisuus.

Mutta, tämä kirja tosiaan keskittyy nimenomaan kiinalaisen duunarikulttuurin kuvaamiseen. Yritteliäisyyden puutteesta Hu Anyaniakaan ei voi syyttää, sen verran moneen yritykseen hän lähtee mukaan ja joutuu toisinaan pulaan sen vuoksi. Työkuvauksien lisäksi taustalla kulkee tietenkin mukana kiinalaisen kulttuurin kuvaus noin yleensäkin.

Lisäksi Hu Anyun kertoo kirjassa avoimesti omista henkilökohtaisista vaikeuksistaan. Itsekritiikin lisäksi eniten häntä rajoittaa hänen vaikeutensa puhua ihmisille ja asiakaspalvelutyöt ovatkin olleet hänelle vaikeita. Toisaalta hän myös katsoo ongelmaksi kulttuurin, joka tyrkkää häntä tilanteisiin, joissa hänellä ei ole hyvä olla. Onneksi kirja päättyy positiiviseen sävyyn!

Kirjan tiedot:

Hu Anyan: Pikalähettinä Pekingissä: duunarielämää 2000-luvun Kiinassa. Gummerus 2026. 309 sivua.

Kiinankielinen alkuteos: 我在北京送快递 (2022). Suomennos: Rauno Sainio.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset

Tom King, Bilquis Evely & Matheus Lopes: Supergirl: Woman of Tomorrow

En ole suurin supersankarien fanittaja, mutta tykkäsin viime vuoden Superman-leffasta ja siksi ajattelin katsoa tulevan Supergirlinkin.

Hoksasin myös puolivahingossa, että tuleva leffa perustuu tähän vuosina 2021-2022 ilmestyneeseen sarjakuvaan. Jos en katso usein supersankarileffoja, niin vielä vähemmän luen niistä kertovia sarjakuvia, joten tavallaan tässä mentiin jopa mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Tarina olikin sitten aivan erilainen kuin leffan trailereista olin ajatellut. Tarina oli hyvä, ei sillä, mutta se oli paljon odottamaani synkempi ja vieläkin kyynisempi kuin trailereista arvelin sen olevan.

Tässä siis kertojana on Ruthye, nuori tyttö, joka etsii isänsä tappajaa. Hän tietää, ketä etsii, ja saa matkatoverikseen Karan, jolla on oma syynsä löytää kyseinen tyyppi. Kaksikko matkustaa planeetalta toiselle ja jokaisella on luvassa kuolemaa, kurjuutta ja kansanmurhia.

Kun jättimäinen hirviö on pienin ongelmistasi.

Se, että tarina päättyy pieneen valoon tunnelissa, ei oikein auttanut kaiken tuon kurjuuden jälkeen. Ainakin minulle jäi tästä vallan synkkä olo.

Tykkäsin kyllä tarinan piirrosjäljestä ja sekä Ruthyesta että Karasta. Ulkopuolisen näkökulma siihen, millainen Supergirl oikeasti huhujen takana on, oli kiinnostava. Hahmo ei ole minulle ennestään mitenkään tuttu ja yllätyin siitä, miten erilainen hän oli kuin Teräsmies. En osaa sanoa onko se vain tämän tarinan juttu vai super-universumin noin yleensäkin.

Ruthyen kerrontaan oli vähän vaikea tottua, koska hän puhuu hyvin muodollisesti. Kirjan taitto ei auttanut asiaa, koska sivut ovat verrattain pieniä ja tekstikin siksi pientä, ja lisäksi osa aukeamista oli hankala avata. Plussaa tiukasta liimauksesta sikäli, että kirja ei heti hajoa kirjastokäytössä, mutta ihan kaikkea ei näe ilman kirjan selkämyksen murtamista (mitä en tehnyt).

Mutta kokonaisuutena tämä oli hyvä ja sopivan kokoinen tarina leffaan muokattavaksi. Suosittelisin vaikkei supersankareista muuten niin innostuisikaan, sikäli mikäli on kurjistelutuulella.

Saa nyt sitten nähdä, miten uskollisesti elokuva tätä noudattaa. Ainakin yksi pahishahmo on joko lisätty leffaan tai vaihdettu sarjiksen pahiksen tilalle.

Kirjan tiedot:

Tom King, Bilquis Evely & Matheus Lopes: Supergirl: Woman of Tomorrow. DC Comics 2026. 216 sivua.

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjasta on tehty sovitus ruudulle tai näyttämölle

Ulla Rask. Seitsemän tornin varjoissa (Kylmä meri #02)

“Valitan, fru Krause.”

Luin viime vuonna Kylmä meri -sarjan ensimmäisen osan Blanka, Itämeren tytär, ja tykkäsin siitä paljon. Onneksi tämä jatko-osakin oli aivan yhtä hyvä!

Jäin taas odottamaan seuraavaa osaa, koska tämä jäi niin mielenkiintoiseen paikkaan. Ei cliffhangeriin, mutta haluaisin heti lukea, miten Blankan ja Margon tarina tästä jatkuu!

Tässä kirjassa ollaan vuodessa 1611. Blanka on hemmoteltu kauppiaan vaimo ja Margo edelleen hänen taloutensa piika. Naisten välit ovat viilenneet ja tuskin on kovin suuri juonipaljastus kertoa, että Margo saa lähtöpassit heti kirjan alkupuolella syistä että.

Sanoin Itämeren tyttären kohdalla, että välillä Blankasta oli vaikea pitää ja niin on tässäkin kirjassa. Huom. se on hyvä asia! Hän on edelleen hyvin ristiriitainen hahmo. Hänen haluaa kyllä selviävän vaikeuksista, mutta samalla ei voi kuin todeta, että itsepä olet niistä osan aiheuttanut.

Suurimman osan ajasta tarinassa ollaan Blankan matkassa. Lyypekkiin iskee rutto, joka muuttaa Krausen perheen elämän kokonaan. Kirjan alkusanoissa Rask kertoo ettei tautia oikeasti ollut kaupungissa tuohon nimenomaiseen aikaan, mutta samoihin aikoihin kuitenkin. Mitäpä sitä pienistä historian värityksistä kun fiktiossa ollaan.

Joka tapauksessa rutto on erinomainen syy rakentaa välillä klaustrofobiseltakin tuntuva tarina. Kuolema korjaa satoaan ja Lyypekistä on yhtä vaikea päästä pois kuin sinne on päästä sisään. Kukaan ei halua, että tauti leviää muuallekin, vaikka kukaan ei oikeastaan ymmärrä mistä rutto on tullut tai miten sitä voisi hoitaa. Synnin palkka, selvästikin.

Minusta tässäkin osassa kiinnostavinta oli historiallisen miljöön lisäksi naisten välisten suhteiden kuvaus. Niihin vaikuttaa paljon luokkayhteiskunta ja Blankan on kovin vaikea niellä sitä, että hän ei olekaan kaikkien elämän keskipiste. Tytärpuolella on aivan omat huolenaiheensa ja Margolla omat unelmansa, joihin ei kuulu Blankan oikkujen toteuttaminen hamaan hautaan saakka.

Siitä Margo oli kuitenkin varma, että jos hän ei pitäisi varaansa, hän kuuraisi polvillaan rouva Blankan ja tämän perheen lattioita, kunnes kuolisi vanhuuteen. Karkeasta laudasta tehty arkku, lyhyt siunaus ja vaatimaton ateria hautajaisten jälkeen. Menisi muutama kuukausi, eikä kukaan enää muistaisi hänen koskaan edes eläneen.

(s. 18-19)

Hieno ja mielenkiintoinen kirja siis! Luin tämän melkein yhdeltä istumalta, koska en vain malttanut jättää kesken. Jatkoa odotellessa.

Kirjan tiedot:

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjoissa. WSOY 2026. 357 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu

* Lukumatka menneisyyteen : 3. Kirja, jonka lukemista olet odottanut

Natori Sawako: Kirja, jota etsit (Kirjakauppa Perjantai #01)

Kerrotaan, että eräällä pohjoisen Kantōn alueella sijaitsevalla pienellä asemalla on kirjakauppa, josta voi löytää juuri sen kirjan, jonka haluaa lukea.

Minusta on näyttänyt vähän siltä, että Ennen kuin kahvi jäähtyy -sarja avasi sekä suomen- että englanninkieliset kirjamarkkinat vastaaville teoksille. Niiden jujuhan on siinä, että sinänsä irralliset tai ainakin irrallisilta vaikuttavat tarinat tapahtuvat samassa kotoisessa paikassa.

Natori Sawakon juuri suomennettu Kirja, jota etsit tapahtuu kirjakaupassa. Kehyshenkilöinä ovat kirjakaupan työntekijät, joista myymäläpäällikkö Makinolla on taito löytyy kaupan kokoelmasta juuri se kirja, joka sopii asiakkaan elämäntilanteeseen. Ensimmäisessä tarinassa esitellään opiskelija Fumiya, josta tulee kaupan uusi osa-aikainen työntekijä.

Tästä paistoi mielestäni aika paljon läpi se, että nämä neljä tarinaa ovat luultavasti alun perin ilmestyneet sarjana lehdessä. Näin tällaiset teokset on monesti käsittääkseni koottu. Ja eipä siinä mitään, onhan meilläkin jatkokertomuksia painettu kansiin kokonaiseksi kirjaksi, mutta tässä se tarkoitti turhaa toistoa. Joka tarinassa piti vähän kerrata, että mikä kirjakaupan juttu nyt olikaan.

Mutta kokonaisuutena tämä oli nopealukuinen hyvän mielen kirja, jossa ainakin länsimaisesta näkökulmasta hieman kummallisetkin ongelmat ratkeavat lempeästi puhumalla ja elämänviisauksia laukomalla. Jokainen tarina pyöri teemallisesti yhden tai kahden kirjan ympärillä, joten tästä voi poimia kirjavinkkejä omalle lukulistalleen.

Minusta kiinnostavinta tässä oli japanilaisen kulttuurin kuvaus. Oli kirjakauppa miten leppoisa hyvänsä, yötöitä tehdään mutisematta tarvittaessa. Se, että vanhemmat ulkoistavat lastenkasvatuksen käytännössä kokonaan ja valitsevat ahkeran työnteon, ei juuri kulmakarvoja kohota. Kirjakaupassa on mahdollisuus tilata ruokaa, jolla on tässä tapauksessa suora yhteys joko johonkin kirjaan tai ainakin tilanteeseen, jossa sitä tarjotaan.

Tarinoissa tulee toistuvasti esiin se, miten ihmisten pitäisi sopia tietynlaiseen heiltä odotettuun muottiin. Kukaan ei oleta koviksen näköisen tyypin lukevan ja tavallisemman näköinen nainen ei odota elämältään yhtä suuria kuin kauniimpi nainen voisi odottaa.

Eniten minua huvitti yksityiskohta, jonka ainakin itse tunsin kovin kliseiseksi. Fumiya nimittäin räpeltää silmälasejaan koko ajan. Olen mangani lukenut ja animeni katsonut, ja tällainen lasien kohentaminen on tyypillistä megane-hahmolle (joka Fumiya ei muulla lailla ole, hänestä on viileä harkitsevaisuus kaukana). En ollut ajatellutkaan, että se tulee näin vahvasti esiin myös aikuisten kirjallisuudessa! Tai no, ainakin tässä kirjassa.

Työnsin silmälaseja parempaan asentoon ja annoin katseen kiertää kirjanselkiä reunasta alkaen.

(s. 22)

Tämä aloittaa Kirjakauppa Perjantai -sarjan ja voi olla, että lukaisen jatkoakin kunhan se suomennetaan.

Kirjan tiedot:

Natori Sawako: Kirja, jota etsit. Otava 2026. 254 sivua.

Japaninkielinen alkuteos: Kinyōbi no honyasan (2016). Suomennos Raisa Porrasmaa.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 49. Kirja on julkaistu vuonna 2026

Maaliskooste

Maaliskuukin oli hiljaisempi lukukuukausi, mutta no, jotain sentään on luettu. Paras kirja oli ehdottomasti Marie Brennanin Within the Sanctuary of Wings, joka päätti Lady Trentin muistelmat. En ole vieläkään päättänyt haluanko lukea jatko-osan, joka kertoo Isabellan pojantyttärestä. Uhka vai mahdollisuus?

Paha mieli, paras mieli -lukuhaaste päättyi kuun puolessa välissä. Haastekoonti on täällä.

Tällä hetkellä kesken on Sawako Natorin Kirja jota etsit. En oikein tiedä välitänkö tästä niin paljon, että lukisin loppuun asti. Helppo ja nopea tätä on lukea, ei sillä, mutta tämä on selvästi ilmestynyt alun perin jossain lehdessä jatkokertomuksena ja se paistaa läpi.

Luetut

Trung Le Nguyen: Angelica and the Bear Prince
Kiva nuorten sarjakuva surusta ja yhdessäolon tärkeydestä.

Celia Rees: Noitalapsi & Näkijä

Historiallinen nuortenkirjapari noitavainoista ja intiaaneista, pidin ensimmäisestä osasta enemmän.

Mariko Tamaki & Rosemary Valero-O’Connell: Laura Dean Keeps Breaking Up with Me

Melankolinen nuorten sarjakuva parisuhdekiemuroista.

Anna-Maija Naakka: Sydän ladulla

Uuden viihdekirjasarjan aloitus ei ihan napannut, vaikka siinä Lapissa oltiinkin.

Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings

Hieno lopetus yhdelle suosikkisarjoistani!

Cy: Radium Girls

Surullinen tositapahtumiin perustuva historiallinen sarjakuva.

Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter

Kiva ja kissoja sisältävä fantasiakirja, plussaa siitä, että on itsenäinen teos.

Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter

I paused on the threshold of the shop to stamp the frost from my boots.

Tykkäsin paljon Emily Wilde -sarjasta ja jäin odottamaan Fawcettin seuraavaa kirja toiveikkaana. Bonuksena tässä Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelterissä on, aivan oikein, kissoja.

Tämä on yksittäinen kirja, ei sarjan osa, ja en nyt oikein osaa päättää oliko se loppujen lopuksi hyvä asia vai ei. On kiva, että julkaistaan myös itsenäisiä fantasiakirjoja eikä aina vain trilogioita tai todella pitkiksi venytettyjä sarjoja. Kirjan juoni sinänsä on pieni ja tarinan jakaminen kahteen kirjaan olisi hyvinkin voinut venyttää sitä aivan turhaan.

Toisaalta tämä tuntui vain pintaraapaisulta kiinnostavaan maailmaan eikä oikein mihinkään ehditty keskittyä kovin syvällisesti, ei edes päähenkilöihin.

Agnes on päälle kolmekymppinen (iso plussa taas Fawcettille vähän vanhemmasta päähenkilöstä!) ja jäänyt leskeksi pari vuotta sitten. Hänellä on rakas sisko ja järjestelmällinen luonne, ja hänen suuri intohimonsa ovat kissat ja niiden pelastaminen Montrealin kaduilta. Suojakoti ottaa hoiviinsa katukissoja ja etsii niille uudet kodit. Velhojen katutappelusta johtuen suojakoti tarvitsee uudet tilat ja niinpä Agnes päätyy vahingossa vuokralle pahamaisen velhon Havelock Renardin omistamaan liiketilaan.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Havelock muistuttaa kovasti Diana Wynne Jonesin Liikkuvan linnan Howlia ja kirjan juonikin muistuttaa jossain määrin Liikkuvaa linnaa. Eipä tarvitse miettiä, mistä Fawcett on tähän inspiraation saanut!

Kokonaisuutena pidin kyllä kirjasta, mutta jostain syystä siihen oli hankala keskittyä. Se oli melko ennalta-arvattava ja samat asiat toistuivat monta kertaa. Ei sillä, kissalan arjen pyörittämisessä on varmasti rutiininsa, mutta ehkä siitä olisi saanut irti vähän enemmän tällaisessa maagisessa maailmassa?

“Magicians like cats. The stories say Havelock Renard can turn himself into a black one.”

“The stories also say he collects the screams of his victims in jars,” I pointed out. “And takes his enemies apart just so he can sew them together to make new enemies. When it comes to magicians, I prefer to trust in what they do with their power, not the stories people tell about it. - - “

(s. 59)

Mutta ihan mukava kotoinen fantasiakirja kuitenkin ja pidin myös Agnesista. Seuraavaa Fawcettia odotellessa!

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter. Orbit 2026. 351 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on itsenäinen teos (ei osa sarjaa)

Cy: Radium Girls

Ranskalainen sarjakuvataiteilija Cy tarttui tässä kirjassa historialliseen tapaukseen, josta en ollut ennen kuullutkaan. Mikään hyvän mielen tarina tämä ei todellakaan ole, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Radium Girls kertoo, no, radiumtytöistä, jotka tunnettiin myös kummitustyttöinä varsin erikoisesta ja kammottavasta syystä. Tarina alkaa vuoden 1918 New Jerseysta, jossa joukko naisia työskentelee kellotehtaassa. Kellojen viisarit ja numerot hohtavat pimeässä, ja on näiden naisten työ maalata ne. Heitä on ohjeistettu terävöittämään pensselin kärki käyttämällä sitä huulillaan, koska kosteaan liinaan pyyhkimiseen kuluu liikaa aikaa.

Maalissa on niin paljon radioaktiivista radiumia, että naiset kirjaimellisesti hohtavat pimeässä. Hauskuu loppuu, kun hampaat ja leukaluut alkavat pudota.

Tositapahtumiin perustuva tarina oli kyllä hirveä kertomus työnantajien täydellisestä piittaamattomuudesta. Eräällä mieleeni jääneenä sivulla kuvataan tehtaan kahta kerrosta. Ylemmässä miehet tutkivat radiummaalia suojavarusteissa. Alemmassa naiset maalaavat kelloja tavallisissa vaatteissa.

Tarinan alkupuoli on kepeä ja iloitteleva kuvatessaan tehtaan naisten elämää. Käydään tansseissa ja rannalla, tutustutaan ja juoruillaan, kunhan ollaan vaan. Kaikki on tavallista ja mukavaa kunnes ei enää olekaan.

Ja kaikilla oli niin mukavaa, kunnes ei enää ollutkaan.
(s.34)

Kirjan jälkisanoissa haastatellaan tekijää, joka kertoo tapauksesta ja sen seurauksista. Luin vielä lisää Wikipediasta ja olen taas vähän aiempaa viisaampi. Radiumtyttöjen kauhea kohtalo johti hyväänkin: työläisten ja naisten aseman paranemiseen sekä työturvallisuuden ja sen valvonnan lisäämiseen. Hinta oli kuitenkin kova.

Kirjassa on muuten sellainen teemaan sopiva erikoisuus, että noiden kansikuvassa olevien naisten kasvot hohtavat pimeässä.

Kirjan tiedot:

Cy: Radium Girls. Iron Circus Comics 2022. 134 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin