Mieri Hiranishi: The Girl That Can't Get a Girlfriend

Nörttiopiskelija Mierin ihastukset toisiin naisiin ovat aina päättyneet katastrofiin. Rakkaus ei tunnu saavan vastakaikua ennen kuin Mieri tapaa Ashin, mutta entä kun rakkauskaan ei riitä?

Tässäpä piristävä uutuussarjakuva, joka on Mieri Hiranishin omaelämäkerrallinen tarina rakkaudesta ja kasvamisesta. Tarinan aikajana taisi olla 5+ -vuotta, jonka aikana Mieri oppii, mistä onni oikeasti löytyy.

Tykkäsin kirjan piirrosjäljestä, josta kansikuva antaa hyvän kuvan. Siinä missä muut hahmot ovat manga-kauniita naisia, Mierin omakuva on karikatyyrisempi. 

Hänen naistyyppinsä ovat androgyynit ja butchit, minkä hän toteaa heti aluksi olevan ongelma, onhan hän itsekin sellainen. Deittiä on vaikea löytää, kun kaikki tuntuvat olevan joko femme/femme- tai butch/femme -pareja.

Mierin ihastuksia kuvataan huumorilla, mutta kirjassa on paljon vakavaa asiaa itsensä hyväksymisestä. Lesboutensa kanssa Mieri on sinut, mutta entä se kaikki muu? Millainen hänen pitäisi olla, jotta hän kelpaisi toiselle? Eikö hän riitä sellaisena kuin on?

Tämä kerrotaan jo takakannessa, joten mikään suuri juonipaljastus se ei ole: myös ensirakkaus Ashiin päättyy eroon ja sydänsuruun. Tarinassa näytetään, miten motivaation lähteellä itse asiassa on väliä.

Mieri yrittää ensin tulla paremmaksi versioksi itsestään saadakseen Ashin takaisin. Eihän se hyvin pääty. Vasta kun hän haluaa muuttua itsensä vuoksi, tullakseen onnelliseksi siksi, että hän ansaitsee olla onnellinen, alkaa tapahtua.

(s. 24)

Kirja päättyi mielestäni onnellisesti, ei ehkä romantiikan kannalta, mutta ainakin Mierin itsensä. Hän on viimeinkin tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ja sehän se tärkeintä on.

Kirjan tiedot:
Mieri Hiranishi: The Girl That Can't Get a Girlfriend | VIZ 2023 | 204 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Queer-lukuhaaste 2023 : Kirja, jossa on kuvia

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

 

Maassa nimeltä Ingary, jossa seitsemän peninkulman saappaat ja näkymättömyysviitat ovat täyttä totta, on melkoinen onnettomuus olla vanhin kolmesta lapsesta.

18-vuotias Sophie Hatter tietää, että hänestä ei koskaan voi tulla mitään merkityksellistä. Hattujen tekeminen on hänen kohtalonsa, ainakin kunnes mahtava Erämaan noita taikoo hänet vanhaksi eukoksi. Sophie köpittää pahamaineisen velho Howlin liikkuvaan linnaan ja huomaa, että elämä mummona onkin hauskempaa kuin hän kuvitteli. Ensimmäistä kertaa Sophie tuntee olevansa vapaa tekemään mitä haluaa.

Helmet-lukuhaasteen viimeinen kirja tuli luettua taas viime hetkillä, mutta tämä osoittautui vallan loistavaksi lomalukemiseksi. Olen joskus vuonna miekka ja kivi lukenut Diana Wynne Jonesilta yhden kirjan, Kyylän kyydissä, josta en muista oikeastaan mitään. Kirjailija oli siis käytännössä uusi tuttavuus, vaikka toki hänen maineensa fantasiakirjallisuuden saralla on tuttu.

Liikkuva linna on vauhdikas nuorten fantasiaromaani, jonka luin niin nopeasti, että itsekin yllätyin. Tarina etenee ripeästi ilman tyhjäkäyntiä ja kerronta on niin rentoa ja hauskaa, että sitä oli ilo lukea. Nauroin muutaman kerran ääneenkin Sophien kärttyisyyden ja linnan asukkien toilailujen vuoksi.


"En ole ikinä tiennyt, mitä kaikkea vanhat ihmiset joutuvat kestämään!" Sophie puuskutti ponnistellessaan mäkeä ylös. "Mutta tuskinpa sudet minua tahtovat syödä. Olen aivan liian kuiva ja sitkeä. Lohtu se on laihakin lohtu."

(s. 41)

Pidin paljon Sophiesta ja siitä, miten hän löytää tarinan kuluessa itsensä. Vanhana eukkona hän tekee asioita, joita ei nuorena naisena uskaltanut. Pikkuhiljaa hän ymmärtää, että suurin este hänen onnensa ja oman elämänsä tiellä on aina ollut hän itse. Sophiella on tietynlainen kuva itsestään eikä se aina vastaa todellisuutta tai ainakaan sitä, miten muut hänet näkevät.

Kiinnostavan päähenkilön Sophiesta tekikin se, että hän ei ollut millään tavalla täydellinen. Hän on esimerkiksi ennakkoluuloinen ja nopea tuomitsemaan ulkokuoren perusteella. Se aiheuttaa paitsi noloja tilanteita myös hetkiä, jolloin hänen on pakko myöntää olleensa väärässä.

Pidin myös kirjan muista hahmoista ja etenkin tulidemoni Calciferista, joka on suunnilleen yhtä kärttyinen kuin Sophie. Harmi kyllä en juurikaan pitänyt velho Howlista. Hänen ärsyttävälle käytökselleen on kirjassa syy, mutta ei se sitä ärsyttävyyttä vähentänyt. Sophiella, Calciferilla ja Howlin oppipojalla Michaelilla oli paljon enemmän kärsivällisyyttä Howlin suhteen kuin minulla olisi ollut. 

Kokonaisuutena pidin siis kirjasta! Saatan hyvinkin lukea lisää kirjailijan kirjoja nyt kun putki on auki. Vaikka tämä onkin nuorten kirja ja vieläpä yli 30 vuotta vanha, sen seurassa viihtyi aikuinenkin ja tarina ja hahmot tuntuivat yhä raikkailta.


Kirjan tiedot:
Diana Wynne Jones: Liikkuva linna | WSOY 2005 | 323 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Howl's Moving Castle (1986) | Suomennos: Ville Viitanen

Luettu myös mm.:
Haaveena kirjailijan ura, Kirjoihin kadonnut, Kirjojen rakastaja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja [50/50]

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja

Olen ehkä selvinnyt helmikuisesta lukujumista! Ainakin toistaiseksi, ei nyt vedetä vielä lippuja salkoon. Siitä kiitos tälle neliosaiselle saturomaanisarjalle, jonka luin kokonaan nyt viikonloppuna. Koko sarja oli sopivasti saatavilla ja olen silmäillyt sitä aiemminkin sillä mielellä, että pitääpä joskus kokeilla. No, kokeilin ja viihdyin.

Tarina kertoo nuoresta Mirandasta, joka on maailmansa paras helmensukeltaja. Mirandaa ei turha vaatimattomuus paina ja hän tietää tämän erittäin hyvin itsekin. Sukeltajat etsivät helmiä kuningatarkunnan hallitsijalle, joka käyttää ne kaupunkinsa ja itsensä koristeluun. Sukupolvien ajan kuningattaret ovat myös patistaneet sukeltajiaan etsimää legendaarista Silmäterää, joka tarinan mukaan antaa omistajalleen kaiken, mitä tämä ikinä kaipaa. Huono puoli on se, että kun etsintäreissuun kerran lähtee, sieltä ei takaisin tulla. Silmäterä valtaa sukeltajien mielen niin täysin, että he eivät enää mitään muuta haluakaan. Ainoastaan lapsen läsnäolon pitäisi ainakin teoriassa estää pakkomielteen synty. Mirandan onneksi hän saa kumppanikseen Sirkan, joka kuulee helmien laulun ja siten myös Silmäterän. 

Totta kai tarinassa on mukana myös konna, Iberis, joka jahtaa Silmäterää keinoja kaihtamatta. Seikkailuna sarja oli jännittävä ja pidin myös kysymyksestä, joka sitä pyöritti. Onko maailma ilman kaipuuta hyvä paikka elää? Voiko jotain kaivata liikaa? Kun Silmäterä saa otteen Mirandasta, hän joutuu valitsemaan sen ja Sirkan välillä. Pidin siitä, että Mirandasta ei koskaan tullut maagisesti immuunia Silmäterän voimalle. Hän joutuu valitsemaan uudelleen ja uudelleen, ja joka valinnan myötä hän näkee heikkoutensa ja oman tärkeysjärjestyksensä entistä selvemmin.

Kirjan maailma avautuu jokaisen kirjan myötä enemmän kun Miranda ja Sirkka päätyvät seikkailuissaan eri puolille valtakuntaa. Maailma tuntui suuremmalta itse tarinassa kuin se takakansiaukeaman kartan perusteella oikeasti oli. En katsellut karttaa sen tarkemmin ennen kuin olin lukenut viimeisen kirjan ja yllätyin siitä, että suuri meri olikin itse asiassa aika pieni ja sisämaassa. Sitten aloin pohtimaan mihin ihmeeseen aiempien sukupolvien helmensukeltajat olivat muka voineet kadota. Ei siinä olisi suurta vaivaa tarvinnut nähdä jos olisi käynyt kyselemässä, onko missään näkynyt tämän näköistä naista tai miestä.

Joka tapauksessa kirjan maailma oli kiinnostava ja pidin aivan erityisesti siitä, että kyseessä tosiaan oli kuningatarkunta. Minun silmääni sukupuolet olivat sarjassa joko tasa-arvoisia tai sitten tilanne oli hieman kallellaan naisten eduksi. Ei ollut miesten tai naisten töitä, vaan töitä joita tehtiin asuinpaikan ja omien lahjojen mukaan. Kukaan ei yrittänyt pysäyttää Mirandaa ja Sirkkaa sen vuoksi, että he olivat tyttöjä. 

Lisäksi pidin siitä, että sekä Miranda että Sirkka olivat vammaisia päähenkilöitä. Molemmilta puuttui toinen käsi, jonka pelottavat ruusuhait olivat raadelleet irti. Yksikätisyydellä ei mässäilty sen enempää, todettiinpahan vain, että sen vuoksi molemmat olivat keksineet hieman erilaisia keinoja selvitä joistain arjen askareista. Vamma oli ongelma lähinnä vuorikiipeilyssä ja siitäkin selvittiin. 

En useinkaan haikaile toisen käteni perään, mutta vuorilla kiipeillessä olisi hyvä olla kaksi kättä. Ehkä minä en siedä vuoria siksi että ne muistuttavat minua siitä, mitä minulla ei ole.

(Vuorikiipeilijä, s. 40)

On mahtavaa, että lasten- ja nuortenkirjoihin uskalletaan kirjoittaa erilaisia päähenkilöitä, joiden erilaisuus ei määrittele heitä ihmisinä. Miranda ei ole yksikätinen helmensukeltaja, vaan erinomainen helmensukeltaja. Tyttöjen vammat huomataan, mutta muutkaan sarjan hahmot eivät viivy niissä tai jää kauhistelemaan niitä.

Sarjan maailma oli kivasti kuvattu ja juoni oli omaperäinen, mutta valitettavasti sarja ei ollut mielestäni tasalaatuinen. Avausosa Helmenkalastaja oli koukuttava, mutta toinen  osa Linnunkesyttäjä junnasi paikoillaan. Loppujen lopuksi siinä tapahtui hyvin vähän ja epäilen, että osa nuoremmista lukijoista on jättänyt sarjan tähän. Harmi, koska tarina sai taas vauhtia Vuorikiipeilijässä, joka oli yhtä luettava kuin Helmenkalastajakin. Viimeinen osa Kukistaja puolestaan kärsi mielestäni siitä, että asiat tapahtuivat hyvin nopeasti eikä niissä viivytty lainkaan. Esimerkiksi Sirkan vanhemmat, Iberis ja Mirandan isän kohtalo ohitettiin lopulta vilauksessa. 

Eli hieman epätasainen kokonaisuus, mutta kuitenkin nopealukuinen ahmimissarja. Olen iloinen siitä, luin tämän yhteen putkeen enkä kirja kerrallaan. Näin tarinalle sai koko ajan jatkoa ja muistin mainiosti, mitä edellisissä osissa oli tapahtunut.

Kirjojen tiedot:

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja | S&S 2017 | 253 sivua

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä | S&S 2018 | 317 sivua

Karin Erlandsson: Vuorikiipeilijä | S&S 2019 | 251 sivua

Karin Erlandsson: Kukistaja | S&S 2020 | 304 sivua

ruotsinkieliset alkuteokset: Pärlfiskaren (2017) | Fågeltämjaren (2018) | Bergsklättraren (2019) | Segraren (2019)

suomentanut: Tuula Kojo

Koko sarja kirjastosta

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2020 

13. kirjassa eksytään (Vuorikiipeilijä) [7/50]

16. kirjalla on kirjassa tärkeä rooli (Helmenkalastaja) [8/50]

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (Linnunkesyttäjä) [9/50]

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja (Kukistaja) [10/50]

*Pohjoinen lukuhaaste 2020

14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Helmenkalastaja) [5/25]

*Popsugar Reading Challenge 2020

1. A book that's published in 2020 (Kukistaja) [7/50]

12. A book that passes the Bechdel test (Linnunkesyttäjä) [8/50]

21. A book featuring one of the seven deadly sins (ahneus, Helmenkalastaja) [9/50]

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot

Roope McAnkka on pikkuinen pojannaskali Skotlannissa, köyhtyneen klaanin viimeisin miespuolinen jäsen. Roope kasvaa kuullen tarinoita klaaninsa mahtavasta menneisyydestä ja päättää palauttaa perheensä kunnian entiseen kukoistukseensa. Matka maineeseen ja mammonaan vie Roopen kohti Amerikkaa ja jännittäviä seikkailuja, mutta kaikella on hintansa. Idealistisesta ankanpojasta kasvaa melkein huomaamattaan saita visukinttu, jonka röyhkeyttä ja ahneutta ei oma perhekään enää kestä.

Tätä kirjaa saikin lukea pitkään ja hartaasti vaikka tämä sarjakuva onkin. Yksiin kansiin on koottu koko Don Rosan Roope-eepos, joka on ilmestynyt aiemmin sekä Aku Ankka -lehdessä että pienempiin osiin pilkottuina albumeina. Sanoisin jopa, että tällaisen yhteisniteen tekeminen on kulttuuriteko, mutta ehkä se on vain sisäinen Don Rosa -fanini, joka siellä huutelee. Olen rakastanut Don Rosan tarinoita lapsesta asti ja aivan erityisesti tätä Roopen elämäkertaa.

Don Rosahan on niitä Aku Ankka -taiteilijoita, joka jakaa mielipiteitä. Osa ei tykkää piirrostyylistä yhtään, osa taas on valmis kohtaamaan edelliset pistoolien kanssa aamunkoitteessa. Välimuotoja en ole toistaiseksi tavannut. Minä rakastan sitä valtavaa yksityiskohtien määrää, joka piirroksista löytyy. Tämän kirjan lukeminen oli kuin olisi työntänyt kätensä karkkipussiin, jossa on vain lempikarkkejani. Silmän iloa silmän kantamattomiin ja siksipä tämän lukemiseen kuluikin niin kauan. Tähän yhteisniteeseen on jätetty kaikki alkuperäiset tekstit, eli esimerkiksi seinille lätkäistyt etsintäkuulutukset ja muut ilmoitukset ovat englanninkielisiä.

"Used nooses - cheap" mainostetaan Klondiken käräjätalossa.
Tällaiset pienet yksityiskohdat menivät minulta lapsena iloisesti ohi.
(s. 72)

Tässä kirjassa ja näissä Roope-tarinoissa kerrotaan siis Roope Ankan tarina lapsuudesta osapuilleen siihen asti kun Aku siskonpoikineen yöpyy Karhuvuorella Carl Barksin tarinassa. Don Rosa on kaivanut esiin jokaisen Carl Barksin kirjoittaman viitteen ja vihjeen Roopen elämään, ja rakentanut näiden murusten ympärille kokonaisen tarinan. Hyvin uskomattoman tarinan vieläpä, Roopen elämästähän ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Klondiken keisari rakastuu saluunan kauneimpaan neitoon ja Roopen suurin "entä jos" tulee aina olemaan Kultu Kimallus. 

Oikeasti eläneiden ihmisten bongaaminen tarinasta on varsin hauskaa puuhaa, Roope kun tapaa niin Geronimon kuin Theodore Rooseveltinkin. Kun Roope lopulta päätyy Ankkalinnaksi kasvavaan kyläpahaseen, myös hänen sisarensa saavat tilaa kasvaa. Äkkipikainen Hortensia tapaa tuittupäisen Aaronin, ja lopulta maailmaan putkahtaa muna, josta kuoriutuu maailman äkäisin ja kovaonnisin Ankka.

Kun Hortensia Aaronin tapasi.
Tosirakkautta ensitappelulla.
(s. 164)

Enpä oikeastaan osaa sanoa tästä mitään negatiivista! Don Rosa on rakas osa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden lukukokemuksiani, ja palaan aina mielellään hänen maailmaansa ja Ankkojen seikkailuihin. Näitä tarinoita on suomentanut useampikin henkilö ja huumori ja sanaleikit toimivat loistavasti. Tämän opuksen painosjälki on terävää ja vaikka kirja onkin oikea tiiliskivi, se taittuu nätisti auki ja on siksi helppo lukea. 

Kirjan tiedot:

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot | Egmont 2019 | 453 sivua

englanninkielinen alkuteos: The Life and Times of Scrooge McDuck (1992-1996) | useita suomentajia

Luettu myös mm.:

Elämää väripaletilla

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 15. fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö [6/50]

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 10. kirja, jonka muistat lapsuudesta [4/25]

* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - a bildungsroman [6/50]

Kore Yamazaki: Velhon morsian #01-10

Kore Yamazaki:
Velhon morsian #01-10
(Mahoutsukai no yome, 2014-2018)
yht. 1 753 s.
Punainen Jättiläinen 2016-2019
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Chise Hatori on orpo ja köyhä eikä välitä itsestään lainkaan, joten hän päättää laittaa itsensä kaupaksi maanalaiseen huutokauppaan. Chisen yllätykseksi hän onkin huutokaupan kohokohta: hän on magiaa itseensä imevä Sleigh Beggy, jonka kykyä kaikki haluavat käyttää hyväkseen. Chisen ostaa suurella summalla Elias Ainsworth, pitkänhuiskea velho, jolla on pään paikalla oudon eläimen pääkallo. Elias on outo itsekin ja ilmoittaa ottavansa Chisen paitsi oppilaakseen myös vaimokseen, mitä se ikinä Eliasille tarkoittaakaan. Chise muuttaa Eliasin kartanoon ja tutustuu jos jonkinlaisiin taruolentoihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin samaan aikaan kun Elias etsii keinoa pelastaa Chisen henki, Sleigh Beggyt eivät nimittäin ole pitkäikäisiä...

Unelmasulho!
Velhon morsian #01

Olen ehkä pyöritellyt tätä sarjaa joskus käsissäni, mutta jättänyt sitten syystä tai toisesta lukematta. En myöskään ole katsonut mangasta tehtyä animea ja pohdinkin nyt haluanko katsoa sen vai en. Toisaalta olisi kiva nähdä tämä sarja väreissä ja liikkuvana, toisaalta äänethän voivat olla ihan väärät ja mukautus voi olla huonolla tavalla erilainen. Koskaan ei voi tietää ja pettymyksiä yritetään välttää!

Päädyin siis viimeinkin lukemaan sarjan ensimmäisen osan ja sitä myötä sitten muutamassa päivässä kaikki kymmenen suomennettua osaa. Onneksi on kirjasto ja maksuttomat varaukset. Ensinnäkin pidin Chisestä paljon enemmän kuin arvelinkaan pitäväni. Hänen alkuasetelmansa ja kykynsä muistutti minua jossain määrin Nevermoor-sarjan Morrigan Korpista, josta myös tykkään. Sarjan alussa Chisen itsearvostus on nolla, koska hänen isänsä on häipynyt pikkuveli mukanaan ja äiti tehnyt itsemurhan yritettyään ensin kuristaa Chisen. Chise pitää itseään ja kykyään syyllisinä tapahtumiin, hänhän houkutteli kotikulmille jos jonkinlaisia mönkiäisiä. Pikkuhiljaa Chise oppii kuitenkin arvostamaan itseään tapaamiensa ihmisten ja olentojen kautta, ja pelastettavasta kasvaa lopulta pelastaja.

Ja tottahan toki hän rakastuu hitaasti Eliasiin, mutta se juonikuvio on vielä ihan kesken. Romantiikkaa tärkeämpää on oman itsensä ja perheen löytäminen, ja yksi suosikkikohtauksistani onkin kun Chise kertoo Eliasille, että velho yksin ei riitä tekemään häntä onnelliseksi. Ikivanhan velhon ja teinitytön orastava romanssi nostaisi ehkä karvani pahemmin pystyyn jos Elias ei olisi niin onneton torvelo. Hän ei ole ihminen eikä kukaan oikeastaan tiedä, mikä hän on. Eliasin käsitys ihmisyydestä, tunteista ja sosiaalisesta kanssakäymisestä on vähintäänkin hatara. Hän on Chisen velhouden opettaja ja vastalahjaksi Chise opettaa häntä olemaan inhimillisempi olento. Kyllä on kliseinen asetelma, mutta toimi tällä kertaa yllättävän hyvin.

Tykkäsin paljon sarjan maailmasta, jossa velhot, taikurit ja kaikenlaiset olennot elävät ihmisten keskuudessa useimpien tietämättä heistä mitään. Löytyy niin lohikäärmeitä kuin kentauripostimieskin sekä yllättäen esimerkiksi keijukuninkaalliset Titania ja Oberon. Pidin eniten Chisen koirafamiliaarista Ruthista (nimestään huolimatta poika) ja vain parissa ruudussa nähdystä pelottavasta Mustasta kuningattaresta tuonen peuroineen. 

Nämä olivat hiljaisessa talvimaisemassa varsin hyytäviä ilmestyksiä.
Velhon morsian #05

Henkilögalleria on jo nyt laaja ja selvästi kasvamaan päin, ja etenkin näiden parissa viimeisimmässä osassa esiteltyjen hahmojen muistaminen käy työstä. En oikein tiedä pidänkö siitä, minkä suunnan sarja juuri otti tapahtumapaikan suhteen, mutta katsotaan miten käy.

Sarjan piirrostyyli sopii mielestäni hyvin sen tunnelmaan. Kuvitus on selkeä ja hahmojen asettelulla luodaan tunnelmaa ilosta pelkoon. Kivana yllätyksenä suomennoksissa on pidetty mukana värikuvat.

Velhon morsian #07

Luettu myös:

Kirjojen keskellä (osat 1-5), Yöpöydän kirjat (osat 1-2), Harakan varpaat (osa 1) ynnä muut

Haasteet:

* Mangahaaste : suomeksi julkaistu manga

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness

Nagata Kabi:
My Lesbian Experience with Loneliness
(Sabishisugite Rezu Fuzoku
ni ikimashita repo, 2016)
144 s.
Seven Seas Entertainment 2017
Kirjastosta

Omaelämäkerrallinen sarjakuva-albumi kertoo Nagata Kabista ja hänen kamppailustaan masennusta vastaan. Nakuileva kansikuva lupaa sänkykamarikohtausta, mutta tarina itsessään keskittyy yksinäisyyteen, masennukseen, itsetuhoisuuteen ja Nagatan epätoivoisiin ponnistuksiin saada ote elämästään. Hänen identiteettinsä ja kokemuksensa lesbona Japanissa tuodaan esiin maksullisen seksin kautta, ja nämäkin kokemukset kiertyvät Nagatan itsenäisen elämän aloitukseen.

Sarjakuva sai alkunsa Pixiv-kuvasivustolla, jossa se oli niin suosittu, että minäkin kuulin siitä kyllä. Fanikäännöksiä en kuitenkaan lukenut, koska ne eivät kiinnostaneet minua niin paljon. Sivustolta tarinan ja etenkin sen suosion bongasi japanilainen kustantaja, ja niinpä sitten alkoi maailmanvalloitus ihan virallisia kanaviakin pitkin. Nagata itse asiassa käy läpi myös mangan piirtämisen ja kustannussopimuksen saamisen tässä kirjassa.

Se, miksen lukenut niitä fanikäännöksiä ei johtunut mistään moraalisista "voi ei, en voi tehdä moisia laittomuuksia" syistä. Sen suhteen on jo ihan liian myöhäistä, mangaa kun löytyy paljon enemmän fanikäännöksinä kuin suomen- tai englanninkielisinä virallisina käännöksinä. Olin vain saanut sarjakuvasta sellaisen kuvan, että se käsittelee ensisijaisesti Nagatan kokemuksia maksullisesta seksistä ja se ei kiinnostanut minua ollenkaan. Selasin tätä kuitenkin uteliaisuudestani kirjastossa ja kun huomasin, että tämän pointti olikin ihan muualla, lainasin kirjan.

Kirjan kuvitus on mustavalkovaaleanpunainen ja se on hämäävän söpöä kun ottaa huomioon aiheen. Nagata kertoo avoimesti omasta elämästään ja siitä, miten se hajosi palasiksi lukion jälkeen. Hän ei jatkanut opintojaan ja luisui pikkuhiljaa yksinäisyyteen, pätkätöihin ja työttömyyteen. Toivottoman tilanteen mukana tulivat mielenterveyden ongelmat syömishäiriöistä itsensä vahingoittamiseen. Vanhempiensa luo muutettuaan Nagata alkaa kasata elämäänsä pala palalta.

s. 75
Yksi Nagatan elämän käännekohdista on sen ymmärtäminen, että
hän on rakastettava ihminen, ja että ennen kaikkea hänen täytyy
rakastaa itseään. Sen varaan rakennetaan sitten kaikki muu.

Tarinassa käydään läpi hänen suhdettaan vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Nagata ei sano ihan suoraan sitä, että monet hänen ongelmistaan johtuvat kosketuksen puutteesta, mutta selväksi se kuitenkin tulee. Maksullisilta seuralaisiltakin hän haluaa ennen kaikkea halauksen, sen lempeän kosketuksen, jota ei muualta saa. Sekin on hyvin surullista luettavaa, mutta onneksi tarina päättyy positiiviseen odotuksen tunteeseen. Alhaalla on käyty ja nyt on alkanut matka ylös kohti uudenlaista ja eheämpää minäkuvaa.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 31. kirjaan tarttuminen hieman pelottaa [48/50]

No ei nyt tietenkään oikeasti pelottanut, mutta mietin kyllä epäillen millainen tämä olisi sarjakuvan Pixiv-juurten vuoksi.

Hilkka Liitsola: Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä

Hilkka Liitsola:
Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä
127 s.
Mäkelä 2018
Kirjastosta

Herra Lumpeenkukka on säntillinen herra, se on helppo huomata.

Siksipä hän ottaakin yhteyttä rakennusvalvontaan huomatessaan järkytyksekseen, että kaupungissa on iltataivaanvioletti talo. Sellainen kummallisuus on heti purettava. Vaan herrapa ei tiedäkään talon kuuluvan iloiselle neiti Kuusenkerkälle, joka rohkaisee herra Lumpeenkukkaa yrittämään uusia asioita...

Lainasin tämän ihan vain ja ainoastaan kirjan nimen vuoksi. Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä. Hymyilyttää jo kirjoittaakin se tähän. Siksipä olen nyt aivan ihastuksissani! Kirja on, no, ihastuttava. Kyllähän näitä tarinoita, joissa vilkas henkilö houkuttelee vakavamman ulos kuorestaan, on kirjoitettu ennenkin. Tämä kuitenkin hurmasi ihastuttavalla (se on niin osuva sana tälle!) kerronnallaan.

Nyt herra ohittaa aivan asiallisen mallisen, mutta neljällä eri värillä pystyraitaiseksi maalatun maalikaupan talon ja miettii, kuten joka päivä, ikinä ratkaisua keksimättä, onko talon kohdalla sopivaa myhäillä sen muodon vuoksi vai pitäisikö nyrpistää värin takia. Sitä tuumiessaan hän näyttää kovin huvittavalta, sillä hänen kasvoillaan on samaan aikaan sekä puolittainen myhäily että osittainen nyrpistys. Kun hän tajuaa sen, hän päättää nopeasti esittää, ettei mitään näekään.

(s. 6-7)

Pidin erityisesti siitä, että herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä tapaavat toisensa ikään kuin matkan puolivälissä. Se, että herra Lumpeenkukka lakkaa miettimästä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ei tee hänestä maagisesti eri ihmistä. Hänen lempivärinsä on oikeasti harmaa ja hän pitää siisteistä puvuistaan. Hän näkee pilvissä suorakulmion ja neiti Kuusenkerkän mielestä se on yhtä hienoa kuin neidin näkemät nenät ja muut hahmot. Koko kirjan kantavana teemana on nimenomaan se, että jokaisen pitäisi saada olla juuri sellainen kuin hän haluaa olla.

Pidin paljon ja yllätyin suuresti siitä, että jos eivät aivan kaikki niin ainakin suurin osa kirjan hahmoista oli naisia. Huomasin itsekin lukiessani, että miellän tietyt ammatit ns. miesten ammateiksi  iksi, että jos näistä ammatinharjoittajista julkisesti puhutaan, puhutaan käytännössä aina miehistä. Kun kirjassa mainittiin maalarimestari, puuseppä ja kaavoituspäällikkö, kuvittelin heidät automaattisesti miehiksi. Eivätpäs olleet eikä muuten ollut myöskään suuren purkukoneen kuljettajakaan. Ilahduin tästä ja se sai minut pohtimaan tarkemmin sitä, miten pääsisin eroon omista ikävän stereotyyppisistä oletuksistani. 

Jotenkin toivoisin, että aikuisten kaunokirjallisuudessakin uskallettaisiin tehdä enemmän jotain tällaista. Tuntuu hassulta sanoa tätä rohkeaksi vedoksi, mutta sitähän se on. Kuinka moni kirjailija pysähtyy miettimään tarvitseeko sen pienessä roolissa olevan postinkantajan tai leipurin olla aina mies? 

Ja lisään vielä, että kirjan onnellisessa lopussa sukunimiasia ratkaistiin vallan mukavasti ja modernisti sekin.

Luettu myös mm.:

Lastenkirjahylly

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 19. kirja käsittelee vanhemmuutta [45/50]

Hieman väljästi tulkiten, mutta a) nyt on joulukuun puoliväli ja haaste-epätoivon aika, ja b) tässä on luku sekä herra Lumpeenkukan että neiti Kuusenkärkän lapsuudesta. Näissä näytetään miten paljon kasvatus ohjaa lasta. Jos olet ympyrävanhempi, haluatko todellakin hioa neliölapsesta nurkat pois, jotta hänkin olisi samanlainen kuin sinä?

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset (Nevermoor #01)

Jessica Townsend:
Nevermoor: Morriganin koetukset
(Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow, 2017)
368 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Toimittajat saapuivat ennen arkkua.

Morrigan Korppi tuo huonoa onnea ja kaikki tietävät hänen kuolevan heti kun hän täyttää 11 vuotta. Mutta tokihan näin ei käy. Jupiter Pohjoinen tarjoaa Morriganille mahdollisuuden päästä sekä Nevermoorin salaiseen valtakuntaan että Meineikkaan Seuran jäseneksi. Saadakseen tavoitellun M-pinssin Morriganin on vain selvittävä neljästä kovasta koetuksesta ja esiteltävä tuomaristolle oma erityinen kykynsä. Apuna matkalla ovat Jupiterin lisäksi muun muassa valtava magnifikatti Fenestra sekä Nevermoorin paras juniortason lohikäärmeratsastaja Pihlaja.

Hoidan nyt pois tieltä sen yhden nillityksen aiheen, joka minulla tämän kirjan suhteen on. Jaana Kapari-Jatta on taitava kääntäjä, mutta soisin hänen harrastavan hieman enemmän itsehillintää nimien kääntämisen suhteen. Se, että jonkun etu- tai sukunimi on myös jonkin asian nimi, ei tarkoita sitä, että nimi on kirjaimellisesti se asia. Jos suomalainen kirja käännetään vaikka englanniksi, mielestäni Hilla Virtasen etunimeä ei pitäisi kääntää Cloudberryksi jollei marjateema ole jostain syystä jutun juju. Tässä kirjassa asiaa tarkoittavat sukunimet kuten Morriganin Crow on käännetty Korpiksi, mikä on vielä ihan ok. Se, että esimerkiksi pojan etunimestä on tullut suomennoksessa Pihlaja ja Shepherdistä Paimen, eivät ole. Minua asia häiritsi ja jätti kytemään ajatuksen siitä, että fantasiakirjojen suhteen kääntäjä on edelleen liikaa Harry Pottereissa kiinni.

Ja tämä kirja on kyllin vahva seisomaan ihan omilla jaloillaan ilman Pottereiden tukeakin. Takakannessa School Library Connection kehuu tätä täydelliseksi Potter- ja Percy Jackson -faneille, mikä on kyllä tottakin. Samanlaisella "lapsi/nuori saa tietää omaavansa erityisiä kykyjä ja löytää uuden, rakastavan perheen" -setillä tässä mennään, mutta nyt mennään niin omalla äänellä ettei se ainakaan minua haitannut. Ainakaan tämän sarjan ensimmäisen osan ei tarvitse hävetä yhtään Pottereiden rinnalla.

Kun tarina on varsin ennalta-arvattava, on kirjailijan pantava parastaan juonen ja henkilöiden suhteen. Minä ihastuin kirjan maailmaan ihan valtavasti ja odotin koko ajan vesi kielellä sitä, mitä jännää seuraavaksi paljastuisi. Morrigan on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, mikä kuulostaa oudolta mutta saa kirjassa ajanlaskutapaan liittyvän selityksen. Hänen kotikaupunkinsa Sakaalifaksi vihaa häntä, koska kaikki uskovat kirottujen ehtoolapsien tuovan onnettomuuksia. Isälleen äiditön Morrigan on yhdentekevä, kuoleehan hän kuitenkin pian. 

Ihmeitä alkaakin tapahtua vasta Nevermoorissa, jonne pääsee vain kutsusta tai syntymällä siellä. Nevermoorissa asuu koko joukko ihmisiä, joilla on kummallisia taitoja enkelimäisestä lauluäänestä kykyyn kasvattaa tosi pitkät hiukset. Morrigan päätyy asumaan Jupiter Pohjoisen omistamaan hotelli Deukalioniin, joka muuttaa muotoaan miten lystää ja jossa asuu varsin omalaatuisia vieraita. Morriganin kotimaassakin on meiniota (magiaa), mutta Nevermoor suorastaan pursuaa sitä.

"- - Mihin minä jäinkään? Rantoihin: surkeita. Mutta jos kaipaat viihdettä, niin meillä on Trollosseum. Siihen sinä rakastut. Jos rakastat väkivaltaa. Trolliottelut joka lauantai, kentaurirollerderby tiistai-iltaisin, zombiepaintballia joka toinen perjantai, yksisarvisturnajaiset jouluisin ja lohikäärmeratsastusturnaus kesäkuussa."

(s. 75)

Olin yhtä ihastunut kuin Morrigan tutustuessani Nevermoorin ihmeisiin. Toivottavasti seuraavassa osassa päästään katsomaan kentaurirollerderbyä!

Maailman lisäksi pidin kovasti kirjan hahmoista. Morrigan on ihana järjen ääni, jota kukaan ei kuuntele. Tarinan edetessä hän oppii olemaan rehellinen ainakin itselleen, kohtaamaan pelkonsa ja pelaamaan pokeria. Ainakin melkein. Yhtä mahtava hahmo on punatukkainen Jupiter Pohjoinen, joka tuo mieleeni vallattoman Albus Dumbledoren ja näyttääkin nyt sitten ihan Jude Law'n punatukkaisemmalta Dumbledorelta omissa mielikuvissani. Komea pirulainen siis.

Jupiterin ja Morriganin sanailua oli hauska lukea, ja ihastuin myös heidän ja magnifikatti Fenestran dialogiin. Olen suuri kissojen ystävä, joten jättimäinen puhuva kissa toi kirjalle vielä noin sata bonuspistettä.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Luettu myös mm.:

Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie jne.

Haasteet:

* Helmet lukuhaaste 2018 - 29. kirjassa on lohikäärme [38/50]

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid:
Exit West
(Exit West, 2017)
188 s.
Otava
Kirjastosta

Kaupungissa, joka oli täynnä pakolaisia, mutta jossa pääosin vallitsi vielä rauha - tai ei ainakaan vielä avoin sotatila - nuori mies tapasi luokkahuoneessa nuoren naisen eikä puhunut tälle mitään.

Saeed ja Nadia kohtaavat nimettömäksi jäävässä maassa. Itsenäinen, yksin asuva Nadia ja  kiltti, lapsuudenkodissaan asuva Saaed tapailevat pian salaa piilossa yhteiskunnan paheksuvilta katseilta. Suhde ottaa harppauksen eteenpäin kun nuorten kotikaupungista tulee hallituksen ja kapinallisten taistelutanner. Salaperäiset ovet tarjoavat Saeedille ja Nadialle keinon paeta paitsi kotikaupungistaan myös kotimaastaan. Kaukana kotoaan he yrittävät löytää paikkansa uudessa, äkillisesti muuttuneessa maailmassa.

Olen kaiketi elänyt kiven alla, koska en tiennyt etukäteen kirjan maagisesta realismista. Saeedin ja Nadian maailmaan ilmestyy mustia ovia, jotka johtavat maasta tai kaupungista toiseen. Pakolaiskriisi ja maahanmuutto saavat aivan uusia ulottuvuuksia kun ovista voi hetkessä kulkea kymmeniä, satoja, tuhansia ihmisiä. Tarinallisesti ne ovat omanlaisensa keino välttää niitä pitkällisiä matkajärjestelyjä ja -kuvailuja, joita nuoret täällä oikeassa elämässä joutuisivat tekemään ja kokemaan. Näppärää, koska tarinan pointti ei ole noissa vaikeuksissa vaan kasvussa omaan itseensä ja oman paikkansa löytämisessä maailmassa.

Pidin paljon molemmista päähenkilöistä ja etenkin Nadiasta. Saeed on kiltti ja iäkkäiden vanhempiensa vaatimuksiin taipuva nuori mies, joka arvostaa perinteitä ja uskontoa. Moottoripyörällä ajava ja pilveä polttava Nadia puolestaan asuu yksin ja käyttää mustaa kaapua vain pitääkseen käpälöivät miehet loitolla. Eroistaan huolimatta nuoret löytävät yhteisen sävelen ja rakastuvat oikeasti. Rakkauskaan ei kuitenkaan aina riitä ja pidin siitä, että tarina ja nuoret lähtivät lopulta eri teille kenenkään olematta syyllinen mihinkään. Joskus sitä vain kasvetaan eroon ja huomataan, että ennen niin tutusta ja rakkaasta on kasvaessaan tullut ventovieras. Pidin myös siitä miten luontevasti Saeed ja Nadia päätyvät omille poluilleen. Tarinassa heitä rakennetaan koko ajan siihen, mitä heistä lopulta tulee.

Pidin myös siitä, että tarina ei mässäillyt verellä, väkivallalla ja toivottomuudella. Sota on taustalla koko ajan ja ajaa tarinaa, ja väkivaltaakin on, mutta se on taustalla keinona kuvata Saeedia ja Nadiaa ja patistaa heitä eteen päin. Pakolaiskriisikin on hieman samanlainen tapa sysätä nuoria kehittymään kumpikin tavallaan. Ei niin, etteikö Hamidilla olisi kärkeviäkin kommentteja aiheeseen liittyen:

"Kyllä sen ymmärtääkin," [Nadia] sanoi. "Ajattele jos itse asuisit täällä ja tänne tulisi yhtäkkiä miljoonittain ihmisiä joka puolelta maailmaa."

"Miljoonia ihmisiä tuli meidänkin maahamme," Saeed vastasi, "silloin kuin lähialueilla sodittiin."

"Se oli eri asia. Meidän maamme oli köyhä. Meillä ei mielestämme ollut yhtä paljon menetettävää kuin näillä täällä."

(s. 132 - 133)

Lisäksi pidin siitä miten paljon sateenkaarihahmoja kirjan sivuilla oli. Nuorten kotikaupungin varjoissa piilottelevista homopareista Nadiaan ja niihin kahteen ihanaan vanhaan herraan, joista olisin lukenut enemmänkin kuin sen pienen kappaleen joka heistä kertoi. Kiva kun he kaikki sulautuivat osoittelematta värikkääseen henkilögalleriaan. Kivaa oli myös se, että galleria tosiaan oli niin värikäs. Saeed, Nadia ja heidän maanmiehensä ja -naisensa eivät suinkaan ole ainoita ovista kulkevia ihmisiä. Myös pakolaisten keskuudessa on kireyttä ja rajan vetoa kielen, uskonnon ja kotimaan perusteella. Minusta kirja kuitenkin loppui positiivisesti ja puhui sen puolesta, että rauhan voi rakentaa vain yrittämällä ymmärtää toista ihmistä eroista huolimatta.

Vähän miinusta annan kirjailijan tehokeinosta eli järjettömän pitkistä lauseista. Se vain on tyyli, josta en suuremmin pidä. Kun lause on puolen sivun mittainen, sen päästä kiinnipitäminen on hivenen haastavaa.

Luettu myös mm.:

Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kirjahyllyssä jne.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Ursiini-trilogia #01)

J. S. Meresmaa:
Naakkamestari
163 s.
Robustos 2016
Kirjastosta

Outo, kahiseva ääni kuului ulkohuoneen takaa.

Tampere, vaihtoehtohistorian vuosi 1900. Enni asuu huutolaisena Lundanin perheen nurkissa ja maksaa ylläpitonsa työnteolla. Hän ei enää jaksa uskoa perheensä palaavan hakemaan häntä ja vaikka elämä ei suoranaista kidutusta olekaan, on hän tuskallisen tietoinen olemattomasta asemastaan. Fyysistä tuskaa lisää toimimaton jalka, joka metallituestaan huolimatta rajoittaa Ennin liikkumista. Eräänä päivänä Enni ottaa hoiviinsa kuolemaisillaan olevan naakan. Pian hänen tyynyllään on tuohirasia, jonka sisältä on arvokkaampi kuin Enni uskoisikaan. Kun tulipalo tuhoaa Lundanien talon, Enni päättää kadota pimeään yöhön. Seuraavana aamuna hän herää oudosta tehtaasta, jossa kaikki pyörii mahtavan Naakkamestarin ympärillä.

Tämä kirja on ollut lukupinossani sen parisen vuotta eli siitä asti kun se ilmestyi. Lainasin sen kirjastosta jokin aika sitten ja nyt sitten viimein sain aikaiseksi lukea sen. Tai ylipäätään mitään, kotosalla luku on edelleen hyvin vähäistä. No, joka tapauksessa pienoisromaani oli oikein sopiva iltapala pimeään syysiltaan sateen hakatessa ikkunaan. En oikein tiedä mikä kirjan tunnelmassa teki siitä sopivan juuri tähän vuodenaikaan, mutta jokin kuitenkin.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja verrattain pieneen kirjaa (sekä sivumäärältä että koolta) mahtui paljon tavaraa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sellaista tunnetta, että voisiko tästä aiheesta jaarittelun jo lopettaa. Pidin etenkin kirjan alussa siitä, että Ennin tuttu pieni maailma kuvattiin tapahtumien ja kuvailun kautta. Olisi ollut helppoa mennä "kuten tiedät, Bob..." -tyylillä, mutta onneksi siihen ei kovin usein sorruttu. Lähinnä loppupuolella kun Ennille selitettiin asioita, joista hän ei oikeasti tiennyt yhtään mitään.

Juonellisesti kirja oli rakennettu yllättämään. Luulisin, että monet yllättyvätkin loppupuolen käänteistä. Ehkä olen vain lukenut niin paljon, että arvasin nämä käänteet hyvissä ajoin. Se ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta, semminkään kun olen sitä tyyppiä, joka yleensä lukee kirjan lopun ensin. Minulle lukemisessa on tärkeää nähdä se matka, jolla lopputulokseen päädytään. Sillä ei ole väliä tiedänkö lopun jo etukäteen, kiinnostukseni kyllä säilyy jos teksti on hyvää. Tässä teksti oli hyvää. Pidin kovasti Ennistä ja hänen minäkertojaäänestään. Hänellä oli sisua vaikka elämä olikin kohdellut häntä kaltoin.

Ennin isästä en sen sijaan pitänyt ja jäinkin miettimään rakastiko hän ollenkaan tytärtään vai vain sitä mahdollisuutta, joka Ennissä kyti. Melkein haluaisin kallistua jälkimmäisen kannalle, hahmo olisi sellaisena kiinnostavampi kuin perinteisenä rakastavana isukkina.

Jatko-osa Hämäränsäteet on ilmestynyt sopivasti tänä vuonna ja luen sen varmasti jahka innostun.

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Morren maailma ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 41. valitse kirja sattumanvaraisesti [37/50]

Enttententten-menetelmällä lukupinosta. Hyvä kun sattui tähän kirjaan!

Naomi Alderman: The Power

Naomi Alderman:
The Power
s. 341
Penguin Books 2016
Kirjastosta

The Men Writers Association

New Bevand Square

27th October

Taisin selata tätä viime vuonna kirjakaupassa, mutta en kuitenkaan ostanut. Kirja jäi kuitenkin mieleeni sen verran, että kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani. Alderman voitti kirjalla Bailey's Women's Prize for Fiction -palkinnon viime vuonna ja vaikka palkinnot sinänsä eivät vaikuta lukemisiini suuntaan tai toiseen, se kuitenkin nosti kirjaa lukulistallani muutaman askeleen ylöspäin. Siksi onkin harmi, että nyt on aika pettynyt ja "tulipahan luettua" fiilis.

Eli tarinan pointti on se, että yhtäkkiä nuoret naiset ympäri maailmaa saavat kyvyn tuottaa sähköä ja sähköiskuja omalla kehollaan. He opettavat kyvyn vanhemmille naisille ja kohta on miesvaltainen maailma helisemässä. Muutosta seurataan kolmen hahmon kautta. Kasvatti-isänsä hyväksikäyttämästä amerikkalaisesta Alliesta tulee Äiti Eve, uskonnollisen kultin johtaja. Englantilaisen rikollispomon äpärätytär Roxy oppii nopeasti käyttämään kykyään aseena alamaailmassa. Amerikkalaisen kaupungin pormestari Margot piilottelee kykyään, koska sen paljastaminen olisi poliittinen itsemurha. Ainoan miesnäkökulman tarjoaa nigerialainen Tunde, josta kasvaa globaalista naisvallankumouksesta raportoiva toimittaja.

Kehyskertomuksena tätä ympäröi kirjeenvaihto Naomin (Alderman? en nyt muista mainittiinko sukunimeä vai ei) ja Neil Adam Armonin välillä. Neil on itse asiassa kirjoittanut The Powerin historiallisena fiktiona maailmassa, jossa naisilla todellakin on tuo voima. Naomin ja Neilin maailmassa mies on se lempeä kodinhengetär ja nainen aggressiivinen alfanaaras. Neilin kirja pyrkii selittämään miksi näin on. Yleinen näkemys on se, että näin on aina ollut. Neilin ajatus taas se, että naiset saivat kysyn vain 5 000 vuotta sitten (nykypäivänä). The Poweriin on otettu mukaan hieman historiallista todisteaineistoa, joka tukee hänen näkemystään.

Tämä on heti se suurin ongelma, joka minulla oli kirjan kanssa. Myös Naomi myöntää aineiston olevan olemassa, mutta sanoo Neilin tulkitsevan sitä väärin. Jos tällä yritetään viitata siihen, että meidän oikeassa maailmassamme olisi olemassa todisteita ajasta, jolloin nainen oli ehdottomasti vallan kahvassa joka paikassa ja sitä on peitelty oikein miesvoimin, niin ollaan kyllä jo foliohattuja väsäämässä. Ja kun tällaista olematonta asiaa lähdetään satirisoimaan, kirjailijan pitäisi olla parempi kuin Aldermanin tai ainakin kirjan oivaltavampi kuin tämä. The Poweria oli vaikea lähestyä sillä ajatuksella, että se on katkeran miesasia-aktivistin vuodatusta ja sen vuoksi jotenkin huvittavaa, koska kirjan esittämät todisteet ovat Neilin puolella.

Itse tarinan eli The Powerin asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja pidin sen alkupuolesta. Kertojat ja heidän kokemuksensa ovat erilaisia ja oli kiva lukea siitä, miten nämä nimenomaiset naiset suhtautuivat uuteen kykyynsä. Jokainen heistä on kunnianhimoinen eri tavalla ja jokaisella on omat vahvuutensa sekä perusluonteensa että kykynsä suhteen. He ovat kaikki selviytyneet maailmassa, jossa nainen on se heikompi sukupuoli eikä heidän ole koskaan annettu unohtaa sitä. Tundesta en niinkään välittänyt hahmona, mutta hän tarjosi kurkistuksia siihen, miten yhteiskunta muuttui eri maissa. 

Onkin siis sääli, että tarina kokonaisuutena on epäuskottava ja yliampuva. Kehyskertomuksen selitys eli tämä on miesasia-aktivistin valitusta ei vähentänyt ärtymistäni. Kirja näyttää esimerkiksi olettavan, että kaikki naiset ympäri maailmaa reagoisivat uuteen voimaansa jokseenkin samalla tavalla. Tätä ajatusta ei haasteta kirjassa ollenkaan miltään taholta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa unohdettaisiin uskonto ja maan vanha kulttuuri noin about viidessä minuutissa, jonka jälkeen huivit heitetään nurkkaan ja naiset harrastavat villiä seksiä kaikkien haluamiensa miesten kanssa. Mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä yliampuvammaksi homma meni.

Ymmärrän kyllä kirjan pointin siitä, että ihmiset ovat sukupuolestaan riippumatta pohjimmiltaan samanlaisia. Naiset eivät ole sen parempia tai huonompia kuin miehetkään. Silti se, että suunnilleen kaikista naisista tuli yhtäkkiä väkivaltaisia, miehiä raiskaavia petoja, oli vain epämiellyttävää luettavaa. "Katsokaa nyt mitä tapahtuisi jos naisilla olisi oikeasti valta päättää omasta kehostaan ja puolustaa itseään! He olisivat pahempia kuin miehet. Koko maailma joutuisi tuhoon ja turmioon muutamassa vuodessa, kun miesten johtamana sitä on pyöritetty tuhansia vuosia." Elävässä elämässä tuo on silkkaa naisvihaajien suoltamaa sontaa, jonka järkevät ihmiset näkevät juuri sellaisena. Mutta kun kirjassa tätä typeryyttä tukevaa historiallista aineistoa on olemassa tarinan sisällä, naisvallan tuomasta tuhosta tuleekin tarinassa fakta ja satiirilta katoaa kummasti terä.

Kaiken tuon seassa on pieniä paloja siitä, mistä olisin halunnut lukea enemmän. Sellaista, missä sukupuoliroolit on oikeasti käännetty päälaelleen kuvaamaan sitä, millaisia ne nykymaailmassa ovat. Tässä on yksi mielestäni erinomainen esimerkki. Margot, vanhempi politiikko, haluaa seuraa yöksi:

Later, in the hotel, she buys a couple of drinks for one of the junior guys from the American embassy on the Ukraine. He's attentive - well, why wouldn't he be? She's going to places. She rests her hand on his firm young ass as they ride the elevator together up to her suite.

(s.224)

Kaikki tuollainen vähänkään hienovaraisempi käänteinen seksismi hukkuu absurdiin väkivaltaan, uskonnolliseen hurmioon tai molempiin samaan aikaan. Olisin oikeastaan lukenut mieluumin kirjan, joka kertoo Naomin ja Neilin maailmasta, jossa tuollainen on jokapäiväistä. Naisnäkökulmasta ja ilman suurta sympatiaa miesaktivistien "ruikutukselle". Sellainen tarina olisi silmiä avaava ja nykymaailmaa kritisoiva ihan eri tavalla. 

Eli kaiken kaikkiaan pettymys. Ymmärrän jos joku muu kokee tämän voimaannuttavana tai ainakin puhdistavaa raivoa tai tyytyväisyyttä herättävänä, mutta minulle tämä ei nyt vain toiminut. 

Luettu myös mm.:

Reader, why did I marry him?, Kirjapolkuni

Marjane Satrapi: Persepolis & Persepolis 2

Marjane Satrapi:
Persepolis: iranilainen lapsuuteni
(Persepolis, 2000 & 2001)
155 s.
Otava 2004
Persepolis 2: kotiinpaluu
(Persepolis 3 & Persepolis 4, 2004 & 2005)
189 s.
Like 2008
Kirjastosta

Kun arabit vuonna 642 hyökkäsivät Persiaan, maan valloittamiseen ja sasanidien hallitsijasuvun kukistamiseen riitti yksi ainoa taistelu.

Tässäpä taas pari kirjaa, jotka ovat olleet lukulistallani ikuisuuden. Satrapin piirrostyyli ei oikeastaan ole omaan makuuni, mikä on suurin syy sille, että nämä ovat jääneet kirjastoon. Nyt kuitenkin ajattelin sekä sivistää itseäni (kaikkihan nämä ovat lukeneet ja kehuneet) että ruksata sarjakuvaromaanin luetuksi Helmet-lukuhaasteesta. En edelleenkään ole kuvituksen suurin fani, mutta tarina veti tehokkaasti mukaansa sodan kauheuksiin ja nuoren naisen identiteettikriisiin.

Persepolis on siis kahteen albumiin jaettu omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Marjane Satrapi kasvoi keskiluokkaisessa perheessä Iranin pääkapungissa Teheranissa ja halusi isona profeetaksi. Hänet kasvatettiin itsenäiseksi, päättäväiseksi ja hyvin lukeneeksi tytöksi, mikä ei ollut ongelma ennen vuotta 1979. Iranin vallankaappaus tarkoitti sekä veristä sotaa että muslimifundamentalistien valtaannousua. Yhtäkkiä naiset hunnutettiin, pojat lähetettiin sotaan ja pienestäkin virheliikkeestä saattoi saada ruoskaa tai kuulan kalloonsa.

Ensimmäinen sarjakuva-albumi kertoo tästä muutoksesta ja mitä se tarkoitti tavallisille iranilaisille perheille. Satrapin vanhemmat olivat poliittisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin ennen kuin se kävi liian vaaralliseksi. He olivat taistelleet paremman huomisen puolesta ja huominen osoittautuikin synkäksi fundamentalistidystopiaksi. Etenkin äidin oli vaikea niellä katkeria ja vihaisia sanojaan, ja tarinassa tuodaankin ilmi miten kaksijakoinen yhteiskunnasta tuli. Julkisesti varottiin sanoja, mutta kodin seinien sisällä raivottiin senkin edestä. Satrapi kertoo miten ihmisiä katosi ja teloitettiin tekojensa ja mielipiteidensä vuoksi, myös hänen omia sukulaisiaan. Jopa lapsen silmin Satrapi näki, miten järjettömiä asioita ihmisille syötettiin uuden propagandakoneiston myötä. Entiset sankarit leikattiin irti historiankirjoista ja salaa kuunneltu BBC:n radiolähetys kertoi aivan toisesta todellisuudesta kuin se, jota Teheranin oma kanava tarjosi.

Persepoliksen toinen osa kertoo Satrapin elämästä Euroopassa 1980-luvulla. Vanhemmat olivat ylpeitä suorasanaisesta tyttärestään, mutta juuri siksi he päättivät lähettää hänet Itävaltaan vuonna 1983. Satrapin kipakka luonne oli riski yhteiskunnassa, jossa nainen oli toisen luokan kansalainen. Itävallassa hän päätyi punkkareiden, taiteilijoiden ja anarkistien seuraan, ja välillä jopa kadulle asumaan. Huumeet, tupakka, seksi, hän kokeili kaikkea yrittäessään löytää oman paikkansa maailmassa, joka ei ollut hänen omansa. Pohjalle vajottuaan Satrapi palasi Iraniin opiskelemaan, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi sielläkään. Hänen oli vaikea sopeutua yhteiskuntaan, jossa hänen vapauttaan rajoitettiin hunnuilla ja lukemattomilla säännöillä. Edes rakas perhe ei tuntunut sen arvoiselta ja lopulta, perheensä kannustamana, Satrapi palasi Eurooppaan.

Toiveikkaasta lopustaan huolimatta itse tarina oli monella tavalla hyvin surullinen. Sodan kauhut, fundamentalistien kuristava ote, Satrapin vaikeudet löytää oma paikkansa maailmassa. Vain viimeisen kohdalla voi sanoa käyneen hyvin, Satrapi nimittäin asuu tätä nykyä Ranskassa ruotsalaisen aviomiehensä kanssa. Mistäs sen koskaan tietää, mutta ainakin toivon hänen olevan nyt onnellinen! Sen sijaan Iranin ja etenkin iranilaisten naisten nykyhetki on edelleen ahdistava ja tarkkaan kontrolloitu. Verinen sota ja marttyyreiksi kohotetut kaatuneet muistetaan katujen nimissä ja hautapaikoilla. Hallinnon tekemistä hirmuteoista ei voi puhua julkisesti ja virallisissa tiedonannoissa ne pyöräytetään oikeutetuiksi rangaistuksiksi. Satrapi pääsi pois, mutta miljoonat iranilaiset naiset eivät.

Eli ei mikään kiva ja kevyt kesätarina, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Pidin enemmän ensimmäisestä albumista, joka tuntui tiiviimmältä ja selkeämmältä, mutta tämä on varmasti makuasia.

Luettu myös mm.:

Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Sabinan knalli jne.

Haasteet:

* Sarjakuvahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 12. sarjakuvaromaani [28/50]

Tässähän on kaksi kirjaa, mutta laitan ne nyt tähän yhteen kohtaan.

Sarah Forbes: Seksiä museossa: merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa

Sarah Forbes:
Seksiä museossa: merkillinen urani
New Yorkin rohkeimmassa museossa
(Sex in the Museum: My Unlikely Career
at New York's Most Provocative Museum, 2016)
271 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Näyttelyesineitä ei saa koskea, nuolla tai hyväillä, eikä niiden päälle saa nousta.

Kaikesta sitä täytyy erikseen mainitakin. Ohjeistus on peräisin sekä Sarah Forbesin kirjasta että New Yorkin seksimuseosta, Museum of Sex, joka on ihan oikea paikka. Minäpä tiesin tämän jo ennen kirjan lukemista, mutta luulen tämän olleen uutta tietoa monille muille. Hienoa siis, että kirja on käännetty suomeksi ja suomalaisten lukijoiden iloksi. Minä havittelin kirjaa luettavakseni jo viime vuonna, mutta kuten monet muutkin asiat, se vain sitten jäi.

Kirja on niin vetävästi kirjoitettu ja aihe niin kutkuttava, että luin sen eilen melkein yhdellä istumalla. Seksimuseosta saisi ehkä kirjoitettua kuivaa asiatekstiäkin, mutta onneksi Forbes lähestyy asiaa huumorilla. Eikä siis mitenkään härskillä ja kaksimielisellä huumorilla, vaan oikeasti huvittavasti. Kirjan lukemisesta ei jäänyt sellainen olo, että heh heh luinpas juuri jotain tuhmaa. Sen sijaan hykertelin Forbesin erikoiselle työpaikalle ja hänen loppumattomille ja hyväntuulisille tarinoilleen työpaikkansa arjesta.

Forbes kertoo miten päätyi seksimuseon kuraattoriksi (vähän niin kuin vahingossa), millaista hänen työnsä on (pornon täyteistä) ja miten se on vaikuttanut hänen omiin miessuhteisiinsa (yleensä negatiivisesti). Kirjassa kulkevat rinta rinnan sekä hänen urakehityksensä ja ihmissuhteensa että museon toiminta laajemmin. Mielestäni kiinnostavinta luettavaa olivat Forbesin kuvaukset siitä, miten ja millaisia näyttelyitä seksimuseoon kootaan. Aihepiiri nyt on sanomattakin selvä, mutta seksi ja seksuaalisuus on ehtymätön teema-aitta. Tällä hetkellä museossa näyttäisi olevan kiinteän näyttelyn lisäksi kuusi muuta näyttelyä sekä museon vakiokalustoon kuuluva tissipomppulinna.

Vaikka kirja keskittyykin Forbesiin, se sisältää myös valtavasti tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta. Forbes toistelee syystäkin sitä, miten paljon hän on itsekin oppinut uransa aikana. Fetissit, pornovideot, julkkisten seksiseikkailut ja kondomin historia ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien saatossa. 

Tiesitkö että siimajalkaisilla on neljäkymmentä kertaa niiden vartalon pituinen penis? Ne eivät liiku, joten pitkää elintä tarvitaan kumppaniin ylettymiseen. Evoluutiota parhaimmillaan.

Tai tiesitkö että sinivalaan penis on eläinkunnan pisin, hieman yli kaksimetrinen? Aina luonto ei kuitenkaan ole antelias: hopeaselkägorillaan peniksen keskimitta on vain kolmisen senttiä.

(s. 165)

Nyt tiedät.

Forbes suhtautuu hyvin asiallisesti oudoimpiinkin mieltymyksiin eikä tuomitse pornon keräilijöitä, prostituoituja tai aikuisvauvoja. Tälle pallolle mahtuu kaikenlaista kummaa ja hän on nähnyt jos ei aivan kaikkea niin ainakin suurimman osan. Hän ei ihan osaa päättää onko hänen työnsä aivan tavallista vai sittenkin jotenkin erikoista, mutta eiköhän se voi olla molempia. Seksimuseoita ei ole niin montaa etteikö sellaisessa työskentely olisi erikoista, mutta museokuraattoreita löytyy sitten senkin edestä.

Kepeä ja hauska sukellus seksimuseon arkeen! Loistavaa kesälukemista ja jos ikinä käyn New Yorkissa, täytynee käydä tässä museossakin.

Luettu myös mm.:

Jonnan lukunurkkaus, Minun Mielessä

Haasteet:

* Tietokirjahaaste

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 4. kirjan nimessä on jokin paikka [26/50]

Katja Törmänen: Karhun morsian

Katja Törmänen:
Karhun morsian
390 s.
Like 2018
Kirjastosta

"Surmankylästä eivät päälliköt lähde!"

Sattuipa silmääni komea kansi tuossa helmikuun puolella ja takakannen luettuani ajattelin, että tätäpä täytyy tutkia tarkemmin. Silloin en joutanut lukemaan tätä, mutta ajoitin itselleni varauksen nyt huhtikuuksi ja sain tämän oikein sopivasti käsiini. Kirja on näköjään voittanut Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spefi-kilpailun, joka on mennyt minulta onnellisesti ohi. Ei siis aavistustakaan millaisia muut kilpailuun lähtetyt romaanit olivat, mutta tämä voittaja on joka tapauksessa hieno ja vetävästi kirjoitettu aikuisten fantasia.

Karhun morsian sijoittuu siis fiktiiviseen ja viikinkisävytteiseen maailmaan. On kaksi kylää, Surmankylä ja Suolakari (arvatkaapa nimen perusteella kummassa on kivempi asua!), ja kaksi nuorta naista, Aslaug ja Freydis. Molemmat naiset ovat niin sanottuja Karhun morsiamia, pimeimpänä talviyönä syntyneitä, joilla on läheisin yhteys Karhuun, metsän herraan. Kylät sijaitsevat suhteellisen lähellä toisiaan, mutta niiden tavassa suhtautua Karhuun ja sen morsiamiin on valtava ero. Vai onko? Sekä Aslaug että Freydis ovat roolinsa vankeja ja tarinan edetessä kumpikin alkaa tavoitella vapautta omalla tavallaan.

Mielestäni kirja alkoi turhan hitaasti. Mietin jo hetken, että jatkanko vai jätänkö kesken, mutta onneksi jatkoin lukemista. Tämä ei ole toimintaa täynnä oleva actionleffa jossa viikingit rellestävät pitkin rantoja. Tarina keskittyy enemmän kotiin jääviin naisiin ja siihen millaisessa pelossa he joutuvat elämään. Yhden kylän päällikkö käskee kyläläisiä jättämään Karhun palvonnan sikseen. Hyvä se hänen on sanoa, koska hän on usein merellä muiden miesten kanssa, ei metsän reunassa Karhun varjossa. Toisessa kylässä Karhua palvotaan edelleen ja suurin taakka on morsiamella, eräänlaisella ylipapittarella. Kun asiat alkavat mennä pieleen, on helppo arvata ketä siitä syytetään.

Loppujen lopuksi kirja oli todella vetävästi kirjoitettu ja pidin kummastakin päähenkilöstä. Aslaug ja Freydis ovat sekä hyvin samanlaisessa että erilaisessa tilanteessa. Karhun morsiamet näkevät näkyjä toisesta nuoresta naisesta ja pystyvät ihmetekoihin Karhun voimaa kutsumalla. Ilman omaa syytään heille on annettu rooli, johon he eivät mahdu. 

- - ilman häntä kylä olisi Karhun armoilla, kukin oman onnensa ja uhriensa varassa. Eivät muut osanneet ajatella, minkä kanssa hän päivittäin eli: ettei hänen elämänsä ollut hänen omansa, vaan että se oli omistettu Karhun palvelemiselle, ja jos Karhu suuttuisi, hän maksaisi siitä verellä. Omallaan tai lapsensa verellä, ennemmin tai myöhemmin. Lopulta Karhu otti aina sen, mikä sille kuului.

(s. 16)

Aivan erityisesti pidin siitä, miten kylien kulttuurit ja uskomukset on rakennettu. Niissä on paljon samaa, mutta erilainen suhtautuminen Karhun palvontaan tekee selvän pesäeron niiden välille. Kirjan maailmassa on selvästi hyvin pohjoismainen tuntu, jossa metsä ja vuodenkierto ovat tärkeitä elämän ja rituaalien kannalta. Karhuhan on oikeastikin ollut vahva voimaeläin, jonka nimeä ei saanut lausua turhaan. Eräänlainen muinainen Voldemort siis! 

Pidin myös siitä miten mutkattomasti kylissä suhtauduttiin sikiön lähdettämiseen. Ehkä hieman outo asia nostaa esiin, mutta en voi sietää tarinoita, joissa raskauden keskeyttäminen on suunnilleen maailman suurin paha ja sympaattinen naishahmo ei voisi ikinä edes harkita sitä. Aikana ilman ehkäisyä se oli keino päästä eroon ei-toivotusta raskaudesta ja tosiaankin pidin siitä, että tässä kirjassa se ei ollut suuri moraalinen ongelma, jonka kanssa painittiin yötä päivää. Jos raskautta ei haluttu, se yritettiin keskeyttää ja piste.

Hieman minua ärsyttivät kirjan lopussa tehdyt Suuret Paljastukset Menneisyydestä, joissa oli jotenkin pakkopullamainen tuntu. Tarina olisi toiminut hyvin ilman niitäkin. Myös Aslaugin suhtautuminen orjanaisiin oli hyvin sanotaan nyt vaikka tyypillinen. Äkkiä, annetaan hänellä pari orjakaveria, hän näyttää heti paremmalta kuin muut eikä silti tarvitse pakottaa häntä miettimään onko orjuuttaminen oikein vai ei. Lisäksi kirjassa oli yksi iki-inhokkini, raskaaksi ekasta kerrasta -klisee, joka kirvoitti sisäisen "eiiiiih" -voihkaisun.

Lukisin kuitenkin vallan mielelläni lisää tarinoita, jotka sijoittuvat tähän maailmaan. Mitä Freydisille ja Aslaugille tapahtuu tämän jälkeen? Tai sitten tarina, joka sijoittuu joko kylien menneisyyteen, aikaan jona Karhun morsiamet olivat myös kylän päälliköitä, tai siihen kaukaiseen maahan, jossa asia on edelleen niin. 

Vähän aiheen vierestä kun (tämäkin) kirja sai miettimään tätä:

Silloin tällöin tällainen tasa-arvoinen tai jopa naisten johtama yhteiskunta mainitaan fantasiakirjan tarinassa, mutta kirjailijat kirjoittavat silti juuri siitä maasta tai kylästä, jossa miehet alistavat naisia. Tällaisia tarinoita ja näkökulmavalintoja jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti ennen kuin totaalinen kyllästyminen iskee. (Tämä ei siis ole kritiikkiä suoraan tätä nimenomaista kirjaa kohtaan vaan yleensäkin tätä kirjallisuustrendiä.) Tottahan toki asia on yhä edelleen ajankohtainen ja siksihän siihen tartutaan, nykymaailmaa ja epätasa-arvoa kritisoimaan. Olisi kuitenkin kiva lukea joskus kirja, jossa Karhun morsiamet ovat päälliköitä ja naiset yhtä tärkeitä kuin miehetkin ihan vain siksi, että niin on aina ollut kirjan maailmassa. Jos fantasiamaailmassa voi olla lohikäärmeitä ja taikavoimia, kyllä siellä voi olla sukupuolten välinen tasa-arvokin.

Luettu myös mm.:

Evarian kirjahylly

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 7. kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan [24/50]

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis:
Suden tie
(The Wolf Road, 2016)
410 s.
Like 2017
Kirjastosta

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa.

Tämäkin on niitä kirjoja, joita ahneet käpäläni hivelivät heti sen saavuttua kirjastoon. Sillä hetkellä minulla oli kuitenkin muutakin luettavaa, joten kirja jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Se oli eilen. Jos olisin tiennyt miten koukuttava tämä on, olisin aloittanut lukemisen aiemmin päivällä enkä vasta illalla. Nyt tätä tuli luettua yli puolen yön kunnes järki ilmoitti, että aamulla on muuten herättävä töihin. Onneksi iltavuoroon joten sain luettua tämän aamusella!

Kirja sijoittuu näennäisesti post-apokalyptiseen Amerikkaan, joka pommitettiin maan tasalla ilmeisesti kolmannessa maailmansodassa. Sanon näennäisesti koska oikeastaan tuolla ei ole mitään merkitystä. Kirjassa ei suuremmin scifistellä tai selitetä tilannetta, mutta miljöö antaa mahdollisuuden päästä helposti villakoiran ytimeen eli ihminen vs. luonto kamppailuun. Kun suuret kaupungit on jyrätty maan tasalle, ei tarvitse selitellä niiden tai teknologian puutetta sen kummemmin. Tarina olisi melkein yhtä hyvin voinut sijoittua 1800-luvun lopulle Klondiken kyltaryntäyksen tienoille.

Luonto varmaan miettii, että ihmiset eivät enää ansaitse sen antimia, ja totta puhuakseni luulen, että se on oikeassa. Tuijotin maaperää, joka oli revitty ja raastettu kuin silla ei olisi arvoa, kuin se ei olisi elossa ja hengittäisi, kuin se olisi pelkkä muurahaiskeko, jonka voisi tallata. Helvetti, näky melkein särki sydämeni.

(s. 223)

Olen salaisesti suuri robinsoncrusoiluviihteen eli luonnossa selvitymistarinoiden ystävä, joten kirjan tarina upposi minuun kuin veitsi peuran kurkkuun. Tarina alkaa kun 7-vuotias tyttö tempautuu rajumyrskyn mukana teille tuntemattomille. Hän päätyy tatuoidun miehen, Ansastajan (jonka luin muuten valitettavan monta kertaa Anastasiana), mökkiin. Tyttö saa nimen Elka ja Ansastaja opettaa hänet selviämään ankarassa luonnossa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Elkalle selviää, että Ansastaja metsästää muutakin kuin peuroja. Alkaa pakomatka pohjoiseen, jossa Elka toivoo tapaavansa kauan sitten kullan perään lähteneet vanhempansa.

Matkan varrella Elka tapaa toisen nuoren naisen, Penelopen, jonka kanssa hän jatkaa metsissä juoksentelua. Kirja keskittyykin Elkan suhteisiin Ansastajaan ja Penelopeen, villiin luontoon ja sivistykseen. Ansastaja edustaa kaikkea sitä, minkä normaali ihminen tietää hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi. Ansastaja on se, joka Elkasta oli huomaamattaan ja kovaa vauhtia tulossa. Armoton psykopaatti, jolle peura ja ihminen ovat täsmälleen sama asia. Penelope taas on ihmisyys ja sivistys, mutta hänenkään kohdallaan ei ole kyse mistään perihyvyydestä ja itkevien sydänten lempeydestä. Penelopekin osaa olla armoton ja häikäilemätön, mutta hän tietää mikä ero on ihmisellä ja peuralla.

Robinsoncrusoilun lisäksi kirjassa pohditaankin syntyjä syviä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Missä on ihmisen ja pedon, ihmisen ja hirviön raja? Miten ihminen voi sietää ja osallistua hirvittäviin tekoihin tajuamatta mitä on tekemässä? Totuus Elkan kuvottavasta lapsuudesta selviää lukijalle ennemmin kuin Elkalle itselleen. Odotinkin suurella mielenkiinnolla sitä hetkeä, jolloin Elkan mieli ei enää kyennyt vääristelemään hänen muistojaan ja todellisuus iski vasten hänen kasvojaan.

Juonellisesti ja teemallisesti tykkäsin kirjasta todella paljon. Pidin myös siitä, että kirja oli täynnä rautaisen tahdon ja selkärangan omaavia naishahmoja. Yleensä tällaiset post-apokalyptiset kirjat ovat täynnä raakoja raiskauksia ja naiset ovat niissä miesten omaisuutta. Kiinnostukseni tällaiseen on jossain siellä absoluuttisen nollapisteen paikkeilla. Tällä kertaa naiset ovat ihan yhtä vahvoja kuin miehetkin, tärkeitä ja aktiivisia yhteiskunnan osia. Sukupuoli ei selvästikään hidasta ketään tässä kirjassa, koska naisia löytyy niin lainvartijoista kuin esimerkiksi sahatavaran työstäjistäkin eikä kukaan pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Toki niitä hyväksikäyttäjiäkin löytyy, mutta sekään ei ole vain miesten aluetta.

Eli tämä oli sitä omasta mielestäni parempaa dystopiakirjallisuutta. Suosittelen jos et ihan pienistä tai suuremmistakaan raakuuksista hätkähdä. 

Luettu myös mm.:

Rakkaudesta kirjoihin, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 33. selvitymistarina [13/50]