lauantai 30. marraskuuta 2019

Marraskooste

Päätin osallistua ensi vuonna POPSUGAR-lukuhaasteeseen. Saa nähdä miten käy, mutta haastelista on kiinnostavan näköinen!

Löysin taas lukuintoa, mikä on erityisen kivaa kun ottaa huomioon, että on marraskuu ja Helmet-lukuhaasteestani puuttuu vielä kirjoja. No, muutama on jo katsottuna valmiiksi, joten ehkäpä se tästä.


Luettu & blogattu


Luettujen kirjojen kansikuvat.


Maja Lunde: Sininen
Vesipula uhkaa. Kaksi toisiinsa kietoutuvaa tarinaa, joissa kummassakin oli sekä hyviä että huonoja puolia.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta
Vuoden 2117 pelipuvussa. Kohdeyleisöön epäilemättä uppoavaa pelidystopiaa, en juuri pitänyt päähenkilöstä.

Katie O'Neill: The Tea Dragon Society
Teelohikäärmeitä ja uusia ystäviä. Kerrassaan herttainen sarjakuva, jota suosittelen lämpimästi niin lapsille kuin aikuisillekin.

Jouni Tikkanen: Lauma
Lapset susien hampaissa 1880-luvulla. Kiinnostava aihe ja sujuvasti kirjoitettu, etenki suden näkökulma oli kiinnostava.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch
Viikinkien matkassa vuonna 2118. "Tulipahan luettua" -kirja, mutta kiinnostaa kyllä miten sarja päättyy.

Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt
Rintama-askartelun historiaa. Mielenkiintoinen, nopealukuinen ja uutta tietoa täynnä oleva kirja.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Minna Canthin tyttärenä. Sujuvasti kirjoitettu arjen kuvaus, jossa käsitellään Minna Canthille tärkeitä asioita.

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista : nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
Lääkärissä Englannissa. Hauska ja surullinenkin, lääkäriltä vaaditaan niin paljon.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Lohikäärme vaihtoehtoisessa Suomessa. Mainio kotimainen YA-fantasia, epäsäätyinen romanssi ei ole kirjan tärkein juonenlanka.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus
Puhumaton Inga itärajalla. Hyvä kuvaus lapsen traumasta sodan jälkimainingeissa, en tosin pitänyt viimeisestä luvusta.


Luettu myös

Kore Yamazaki: Velhon morsian #11

Edellisen osan lukemisesta vierähti sen verran aikaa, että piti miettiä hetki missä mentiin. Pidän sarjan fantasiamaailmasta ja piirrosjäljestä, jos kohta jälkimmäinen näytti omaan silmääni hieman lipsuvan tässä osassa. Varsinkin Chise näytti erilaiselta.

Riikka Hedman: Kissaverukset: Sämpy saa pikkuveljen

5/5 kissanpentua, erinomainen etenkin kissafaneille. Valokuvakirjassa on runsaasti somekissa Sämpyn ja pikkuveli Hiskin vauhdikkaita kuvia. Tekstissä kerrotaan, miten Hiski saapui taloon ja kuinka hyvin tai huonosti sopeutuminen muiden joukkoon onnistui.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Kirjan kansikuva.
Laila Hirvisaari:
Hiljaisuus
239 s.
Otava 2016
Omasta hyllystä


Aamulla sumu on niin sakea, ettei joen vastarannalle näy.

Eletään 1940-lukua aivan itärajalla sijaitsevassa maalaiskylässä. Ihmiset toipuvat sodan kauhuista vähitellen ja palaavat arkisiin askareisiinsa. Yhdeksänvuotias Inga asuu isovanhempiensa luona ja käy koulua, mutta ei koskaan sano sanaakaan. Mitä ikinä Inga sodan aikana näkikään, se jätti hänet mykäksi. Kommunikointi onnistuu kuitenkin paperin ja kynän avulla, ja Ingan mieli on suunnattoman utelias maailman suhteen. Se ei kuitenkaan auta kun hänen oma mielensä kääntyy häntä vastaan samalla tavalla kuin opettaja ja julmasti kiusaavat lapset koulussa.

En ole koskaan aiemmin lukenut Laila Hirvisaaren kirjoja, joten tulipa nyt tehtyä sekin. Alun perin tarkoitukseni oli ruksia Helmet-lukuhaasteen Sokkona hyllstä valittu kirja -kohta, mutta tämä sopikin hyvin Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia -kohtaan. Tarina käsittelee Ingan traumaa, jota edes rakastavat isovanhemmat eivät osaa parantaa. Puhumattomuuden lisäksi Ingaa kiusataan toisessa jalassa olevan kuudennen varpaan vuoksi. Jälkimmäisen ongelman voisi korjata leikkauksella Helsingissä, mutta Inga ei suostu, ei niin millään, vaikka hän tietää, että kävelykin helpottuisi huomattavasti. Puhumaattomuus ja leikkauksen vastustaminen liittyvät lopulta yhteen yllättävällä tavalla.

Kirja oli sujuvaa luettavaa ja vakavasta aiheestaan huolimatta se ei kuitenkaan ollut liian synkkä ja toivoton. Ingalla ei ole ikäisiään ystäviä, mutta hänen läheisensä rakastavat häntä hyvin paljon. Kun isoisälle selviää, miten Ingaa on kohdeltu koulussa, kunniansa saavat kuulla paitsi opettaja myös muut kyläläiset, jotka ovat katsoneet muualle. Ingan läheiset yrittävät auttaa häntä parhaan kykynsä mukaan, mutta kukaan ei tiedä, miten Ingan saisi taas puhumaan. Kukaan heistä ei ole lääkäri eikä osaa auttaa pientä lasta käsittelemään mieltään painavia asioita. 

Tarinassa kuvataan kuitenkin (tietenkin) sitä kesää, jona asiat alkavat muuttua. Isoisällä on lääkäriystävä, joka lupaa lukea Ingan kirjeet, jos tämä sellaisia haluaa lähettää. Olosuhteiden pakosta lääkärin oma poika tulee pariksi viikoksi Ingan kotiin ja vaikka samanikäisen lapsen läsnäolo ei itsessään olekaan ihmelääke, se piristää Ingan mieltä. Joel oli omaan makuuni turhankin aikuinen hahmo 10-vuotiaaksi pojaksi. Ingasta sen sijaan pidin paljon. Hänen yksinäisyytensä ja surunsa oli riipaisevaa, mutta toisaalta hänestä löytyi myös iloa ja etenkin uteliaisuutta. Pidin etenkin siitä, että hän yritti itse ymmärtää maailmaa salaa lukemiensa sanomalehtien avulla. Ei Inga tyhmä ollut vaikkei puhunutkaan.


Inga antautuu koskelle, hän antautuu kuohuille. Hän istuu kiven laella ja koettaa tavoitella pienillä käsillään vaahtoa tietäen, ettei kukaan voi estää häntä lumoutumasta omasta rohkeudestaan.
(s.17).


Lyhyt ja nopealukuinen tarina, mutta valitettavasti en kuitenkaan pitänyt kirjan viimeisestä luvusta. Mielestäni tarina olisi toiminut paremmin ilman sitä. Ehkä sen tarkoitus oli olla onnellinen loppu, mutta minusta loppu oli sopivan optimistinen ilman viimeistä lukua. Ingan toipumiseen sijaan mieleen jäi nyt kummittelemaan se, mitä lopussa paikalle ilmaantuneelle hahmolle oli varmasti tapahtunut.


Luetty myös:

Haasteet: 
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 40. kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia 43/50
* Kirjahyllyn aarteet  [kirja 8]

maanantai 25. marraskuuta 2019

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Kirjan kansikuva.
Briitta Hepo-oja:
Suomea lohikäärmeille
309 s.
Otava 2019
Kirjastosta


Punaiset pilkut täplittävät valkoista lakanaa.

Vuoden 2020 vaihtoehtoisessa Suomessa luonnonusko on voimissaan, kuningaskunta on jakautunut käytännössä kahtia ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus ja terrorismi on arkipäivää. Köyhempään luokkaan kuuluva Timotei saa 18-vuotislahjakseen pienen lohikäärmeen, jonka kasvattaminen ei ole helppoa. Lohikäärme vie Timin yläluokan maailmaan, jossa hän tutustuu ritarisäätyiseen Lynxiin. Molemmat nuoret ystävineen seuraavat jännityksellä kruununprinsessa Freijan häitä, onhan hän ensimmäinen kuninkaallinen, joka nai tavalliseen kansaan kuuluvan puolison. Pian häiden jälkeen tapahtuu jotain, joka muuttaa koko Suomen tilanteen vieläkin vaarallisemmaksi.

Takakansiteksti ei tämän kirjan kohdalla oikein kohtaa kirjan sisältöä ja siksi jätin melkein tämän lainaamatta. Taasko joku tyypillinen teiniromanssi? Nyt ei jaksa. Mutta onneksi lainasin, koska ei tässä oikeastaan ollut kyse mistään epäsäätyisestä romanssista. Timin ja Lynxin juttu ei ole tarinan pääpointti eikä sen vatvomiseen käytetä läheskään niin paljon aikaa ja sivuja kuin voisi olettaa. Kirjan sydän on pikemminkin sen maailman rakentamisessa ja politiikassa. 

...Noin kirjoitettuna saan sen kuulostamaan kieltämättä todella tylsältä, mitä kirja ei missään nimessä ole. Tämä on oikein laadukasta, jännittävää ja ajankohtaista YA-fantasiaa.

Tässä maailmassa Suomi on siis jaettu kahtia. On Etelä-Suomi, jota asuttavat enimmäkseen sääty-yhteiskuntaa kannattavat ihmiset. Tai pikemminkin niin, että muunlaisista ajatuksista on paras olla hiljaa. On myös tasavaltalaisten ja villi-ihmisten pohjoinen Botnia, jonne etelän ihmiset eivät edes saa mennä. Suomi on sikäli takapajuinen maa, että noitia jahdataan ja poltetaan täällä edelleen. Esimerkiksi sivistyneemmässä Ruotsissa noidat ovat tehneet kovasti työtä sen eteen, että heidät on hyväksytty osaksi yhteiskuntaa. Eriarvoisuus rehottaa muutenkin. Raha valuu aatelisten taskuun ja köyhät pärjäävät miten kuten. Lynxille ei tuota ongelmia hankkia parin tonnin korua, mutta Timin halpa nettiyhteys on hidas kuin etana. Ei niin yllättäen kuninkaallisten kannattajat ovatkin aatelisia, tasavallan kannattajat puolestaan vähävaraisia.


Uutiset olivat sitä samaa: kuninkaalliset häät, työttömyys, kauppapakotteet, TASA [radikaali tasavaltalaisten ryhmä], häät, työttömyys, kauppapakotteet, häät, TASA, blaa blaa. Ihan totta. Samat otsikot toistuivat joka päivä, ei niitä kukaan jaksanut. Silloin tällöin haastateltiin vaihteen vuoksi tyytymättömiä turkulaisia, joiden mielestä kuninkaalliset häät olisi pitänyt järjestää maan pääkaupungissa eikä Helsingissä. Häiden menetys oli ihan turkulaisten oma vika. Olisivat polttaneet kaupunkinsa vähän harvemmin. Missä Freijan olisi heidän mielestään pitänyt mennä naimisiin, Turun linnan hiiltyneillä raunioillako.
(s. 12)


Timin mieltä painaa hänen entisen tyttöystävänsä Astridin kuolema, eikä ihastuminen Lynxiin paranna ihmeenomaisesti hänen traumaansa. Tätähän tapahtuu turhankin usein tässä genressä; oli taustalla sitten kiusaaminen tai perheen kuolema, rakkaus parantaa välittömästi kaiken. Ei tällä kertaa. Tim käy lyseota ja maailmanrakennus tulee hauskasti esiin esimerkiksi siinä, että koulussa opiskellaan riimukirjoitusta. Yllätyslahjaksi saatu lohikäärme on oikeastaan jonkinlainen terapiaeläin, koska se saa Timin kiinnostumaan uusista asioista. Esimerkiksi suomen opettamisesta sille eli tehtävästä, joka on perinteen ja tiedon mukaan miltei mahdotonta. "Suomea lohikäärmeille" onkin paitsi kirjan nimi, myös Timin itselleen sälyttämä tehtävä ja tässä nimenomaisessa Suomessa myös sananlasku, jonka merkitys kiertyy takaisin kirjan eriarvoisuuden teemaan.

Lynx on Timiä vuotta vanhempi yliopistoa käyvä nuori nainen, joka kuuluu ritarisukuun. Hänen säätynsä elämää säätelee ritarikoodi, joka on sekä vähemmän konservatiivinen että älyttömämpi kuin ehkä kuvittelet. Sopii siis tähän maailmaan kuin nenä päähän. Nuorempana Lynx teki pikkuserkkunsa kanssa pienessä humalassa sopimuksen siitä, että jos he 25-vuotiaina ovat edelleen naimattomia, he menevät keskenään naimisiin. Hauska vitsi, joka ritarivalan ja -kunnian vuoksi sitoo heitä edelleen. Pidin valtavasti siitä, miten ritarivala ja sen pitäminen sekä Lynxin huolimattomuus liittyivät lopulta tarinaan paljon vakavammankin asian kohdalla. Ritarin sotilasrooli sinänsä ei ole Lynxin juttu, mutta onneksi sen ei tarvikaan olla. Hänellä on isosisko, perheen esikoinen luutnantti Fox, jonka tyttöystäväkin on armeijassa, sekä isoveli Feenix. 

Iso plussa kirjalle siitä, että sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo näyttävät olevan kirjassa oikeasti asioiden normaalitila. Usein kirjoissa kyllä sanotaan näin, mutta todellisuus on sitten toinen. Eihän tyttö voi oikeasti tehdä jotain jne.. Tällä kertaa voi. Kukaan ei viittaa esimerkiksi Foxiin millään osoittelevalla ja alleviivaavalla tavalla. Pidinkin paljon Foxista ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Heihin ja kirjan maailmaan tutustuttiin luontevasti ilman niitä (ainakin minua) ärsyttäviä "as you know, Bob..." -hetkiä. Luonnonusko ja haltijat olivat arkipäivää ja sulassa sovussa kännyköiden ja nuorisobileiden kanssa. 

Juoni jäi todella kutkuttavaan ja koukuttavaan kohtaan. Vaikka kirjassa ei sanota sen olevan sarjan avausosa, toivon, että se on!


Luettu myös:

lauantai 23. marraskuuta 2019

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista : nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Kirjan kansikuva.
Adam Kay:
Kohta voi vähän kirpaista:
nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

(This is Going to Hurt:
Secret Diaries of a Junior Doctor
, 2017)
269 s.
Art House 2019
Suomennos: Ari Jaatinen
Kirjastosta


Vuonna 2010, kun olin ensin opiskellut kuusi vuotta ja sitten kiertänyt osastoilla toiset kuusi, irtisanouduin työstäni NHS:n lääkärinä.

Adam Kayn muistelmateos on editoitu versio hänen lääkäriaikoinaan pitämästä päiväkirjasta. Olin lukevinani jostain, että päiväkirjan pitämistä suositeltiin hänelle eräänlaisena terapiamuotona, tapana käsitellä työn varjopuolia. Ja niitähän riittää. Päiväkirjamerkinnöissä kuvataan enimmäkseen työtä ja sen omituisuuksia, mutta mukana kulkevat myös työstä kärsivät ihmissuhteet ja NHS:n (Yhdistyneen kuningaskunnan julkinen terveydenhuolto) mahdottomat vaatimukset.

Yleisopintojensa jälkeen Kay päätti erikoistua naistentauteihin, synnysoppiin ja alapäähommiin noin yleensäkin, joten etenkin kirjan loppuosa kertoo sitten siitä. Mieleeni jäi lähinnä kaksi asiaa. Ensinnäkin, miten kenelläkään voi edes käydä mielessä tunkea itseensä niitä asioita, joita lääkärit onkivat sieltä pois? Erinäisistä aukoista on löydetty niin Postimies Paten pää kuin kaukosäädin ja kynttilänvahaakin. Miksi? Menee ihan usko ihmiskuntaan tällaisia lukiessa. 


Päätin gynekologian osastolla etsiä netistä potilaalle hoito-ohjeita. Koko konsernin IT-osasto oli blokannut Royal College of Obstetrics and Gyneacologyn verkkosivun pornona.
(s. 96)

Toiseksi, kuten tuostakin voi lukea, näitä typeryksiä löytyi myös niin sanotusti tiskin toiseltakin puolelta. Työtä hankaloittivat jatkuvasti niin tunarikollegat kuin ylhäältä tulevat idioottimaiset päätöksetkin. Kayn lääkäriaikana eri sairaaloissa otettiin esimerkiksi käyttöön erilaisia uusia tietojärjestelmiä, joista ei käytännössä ollut mitään muuta kuin harmia. Se, mikä ennen tehtiin muutamassa minuutissa, vei upouudella systeemillä puoli tuntia, jolle olisi ollut parempaakin käyttöä. Näinhän se usein käy kun ei kuunnella niitä, jotka oikeasti tekevät työtä siinä ympäristössä, jonka parannuksia aivan toiset henkilöt suunnittelevat.

Mutta se, mikä nosti eniten verenpainettani oli se asia, jonka vuoksi Kay kirjansa oikeastaan kirjoittikin. NHS:n lääkäreiltä vaaditaan uskomattomia suorituksia minimipalkalla. Ylityötunneista ei makseta ja niitä on käytännössä aina, usein monta tuntia päivässä. Jos olet keskellä operaatiota, et voi lähteä kotiin vain siksi, että kello löi kaksitoista. Aloittelevalle lääkärille maksetaan suunnilleen saman verran kuin Mäkkärin kesätyöntekijälle. Tai ainakin maksettiin, nyt saatetaan maksaa vieläkin vähemmän. Lomia on turha suunnitella, koska toiveita ei oteta huomioon ja sijaiseksi on tultava kesken lomankin. Minkäänlaista terapiaa tai henkistä tukea et saa työpaikkasi puolesta. 

Tuo jälkimmäinen oli viimeinen niitti Kaylle. Hirvittävällä tavalla pieleen menneen synnytyksen jälkeen hänen piti mennä seuraavana päivänä töihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei ole reilua, ei. Yksi koko matkan mukana seurannut sivujuoni oli Kayn ja hänen kumppaninsa suhde, joka ei lopulta kestänyt Kayn ammatin aiheuttamaa stressiä. Kun käyt kotona vain nukkuaksesi, on hankala ylläpitää minkäänlaista ihmissuhdetta.

Kay päätti kirjoittaa kirjansa tilanteessa, jossa lääkärien työolosuhteita vietiin vieläkin alemmas. Hän oli itse jo sanonut hyvästit uralleen ja lähtenyt muihin hommiin, mutta tunsi suurta raivoa ja pettymystä valtionhallintoaan kohtaan. Hän halusi kertoa, millaista lääkärin työ oikeasti on. Kirja on siis myös yhteiskunnallisesti tärkeä ja vaikka se ei Suomesta kerrokaan, ei ole vaikea nähdä yhtymäkohtia omaan terveydenhuoltoomme. Liian vähän väkeä, liian huonot palkat, mahdottomat vaatimukset. 

Eli siis, hauska kirja omituisten potilastapaustensa vuoksi, mutta myös synkkä ja surullinen kun asiaa oikein ajattelee.


Eräs loistava consultant kertoi aina harjoittelijoilleen, että siihen mennessä kun he pääsevät eläkkeelle, he ovat täyttäneet bussin kuolleilla lapsilla ja CP-vammautuneilla lapsilla. Valtava määrä "komplikaatioita", kuten sairaalaslangilla sanotaan, tapahtuisi heidän hoidossaan. Hän sanoi opiskelijoille, että jos he eivät kestäisi tätä tosiasiaa, he olivat väärässä ammatissa. Kunpa joku olisi sanonut minulle saman hieman aiemmin, niin olisin itse harkinnut kahdesti.
(s. 253)


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 21. julkisuuden henkilön kirjoittama kirja [42/50]
Adam Kay on tosiaan ollut lääkäri ja käsikirjoittanut komediasarjoja ennen tätä kirjaa. Hän on myös naimisissa Game of Thronesin johtavan tuottajan James Farrellin kanssa!

perjantai 22. marraskuuta 2019

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Kirjan kansikuva.
Raili Mikkanen:
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
254 s.
Tammi 2019
Kirjastosta


Heräsin lopultakin virkeänä.

Vuosi on 1880 ja Canthin perhe muuttaa Kuopioon isän äkillisen kuoleman jälkeen. Perheen tyttäret pohtivat sopeutuvatko ollenkaan savolaisiin maisemiin, mutta vuosien kuluessa heidän huolensa saavat aivan toisenlaisia mittasuhteita. Tarinan kertoja on toiseksi vanhin tytär Elli, joka joutuu pakostakin mukaan päättäväisen äitinsä aiheuttamiin skandaaleihin. Elli on kuitenkin veistetty samasta puusta kuin Minna ja sisaruksensa. Canthin perheessä periaatteista ei luovuta eikä silmiä ummisteta toisten kärsimykselle.

Minna Canth -kirjoja ilmestyi useampikin näin juhlavuoden aikaan ja vieläpä eri kohderyhmille aikuisista kuvakirja-ikäisiin. Mikkasen uutuus on nuortenkirja ja sopinee kaiken ikäisille jostain kuudennesta luokasta alkaen. Olen huono arvioimaan kirjalle sopivia ikäryhmiä! Kirjassa käsitellään kyllä vakavia aiheita vakavalla otteella, mutta kerronnan ansiosta se sopii hyvin nuoremmallekin lukijalle.

Koska kirjan henkilöt ja tapahtumat perustuvat tosielämään, kovin suuria vapauksia niiden suhteen ei ole voinut ottaa. Elli oli kuitenkin oivallinen valinta kertojaksi, ja hänen kauttaan kuvataan arkea sekä Canthin perheessä että ylipäätään 1880-luvun Suomessa. Tarinan kautta tutustutaan Kuopion koulumaailmaan ja siihen, miten närkästynyt Minna Canth oli naisten koulutuksesta tai pikemminkin sen puutteesta. Elli osaa odottaa äitinsä kuohahdusta kun hän esittelee uuden lukujärjestyksensä.


- Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa. Voi hyvänen aika! Ei kai nyt jokaisen naisen tarvitse osata ommella, kun ompelijat tienaavat sillä usein leivän koko perheelleen. Miten paljon paremmin tämänkin ajan voisi käyttää. Siellä te istua tuhistatte nenä ompeluksessa, eikä liikuntaa näy olevan läheskään riittävästi, vain muutama tunti. Sekin on vaan sitä tyttöjen liikuntaa, missä sipsutellaan ja heilutellaan käsiä vähän sinne tänne. Se ei ole kunnon liikkumista nähnytkään. Halutaanko tytöt näivettää jo teidän iässänne? Eikä tässä tietenkään ole matematiikkaa eikä fysiikkaa kuin nimeksi. Tätä tämä on aina vaan!
(s. 31-32)


Minna ottaakin ohjat omiin käsiinsä ja järjestää tyttärilleen lisäoppitunteja kotona itse valitsemiensa opettajien johdolla. Samoin hän perustaa Oras-seuran, jossa sekä nuoret naiset että miehet saavat tilaisuuden keskustella itseään kiinnostavista aiheista ja oppia uutta. Tarinan loppupuolella Elli huomaa olevansa muita oppilaita edellä jatko-opistossa äitinsä ansiosta. Kuopiossahan se on toki suuri skandaali, eihän nyt nuorten naisten ja miesten sovi keskustella vakavista aiheista keskenään. Kyllä siinä jotain synnillistä täytyy olla.

Tuota kohtausta lukiessani mietin hetken, mitä Minna Canth ja L. M. Alcott olisivat pitäneet toisistaan. Samanlainen tyttöjen opetukseen turhautuminen toistuu Alcottiin teoksissa (esim. Pikku naiset jatko-osineen, Tytöistä parhain, Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa).

Ellillä on harvinainen tilaisuus oppia enemmän maailmasta kuin suurimmalla osalla hänen ikätovereistaan. Pidin Ellistä hahmona ja erityisesti siitä, miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koki toisinaan olevansa. Äiti on tietenkin oikeassa, naisten ja vähäosaisten asema täytyy tuoda esiin. Toisaalta taas Elli toivoo, että äiti pehmentäisi sanomaansa edes vähän eikä aina saattaisi ihmisiä raivon partaalle. Tämä lähinnä siksi, että Elli pelkää Minnan turvallisuuden puolesta ja kokee olevansa koko ajan kuopiolaisten silmätikkuna.

Tarina eteni välillä omaan makuuni turhan suurin harppauksin. Kokonainen talvi saatettiin kuitata parilla sivulla. Joka asiaa ei tietenkään voi kuvata, mutta Ellin iässä ja kuluvassa vuodessa oli välillä vaikea pysyä mukana. Pidin kuitenkin paljon siitä, miten monenlaisia asioita kirjaan oli saatu luontevasti mukaan juuri tuon vuoksi. Omat suosikkikohtani olivat Ellin kyläily Tampereella sekä kirjan lopun oikein sydäntä raastava osa, jossa Juhani Aho kääntää kelkkansa ja haukkuu Minna Canthin julkisesti lehdessään.

Ellin sisarusten ja ystävien kautta tartutaan siis etenkin naisten erilaisiin haaveisiin, ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä. Vakavia aiheita, joita käsitellään nuorten kirjaan sopivalla otteella aliarvioimatta kuitenkaan lukijaa. Päädyin itsekin googlaamaan useampia kirjan naishahmoja nähdäkseni, miten heille oikeasti kävi. Oikeastaan haluaisin lukea vaikkapa toisen tällaisen fiktiivisen kertomuksen Ellistä ja siitä, mitä hänelle  sitten ulkomailla tapahtui.


Luettu myös:
Kirjasähkökäyrä, Tuijata ja ehkä muutkin


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 45. kirjan nimessä on kieltosana [41/50]

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt

Kansikuva.
Olli Kleemola, Riku Kauhanen & Aake Kinnunen:
Käsin ja sydämin : sota-ajan puhdetyöt
282 s.
Karisto 2019
Kirjastosta


Lapsena katselin isoisäni, sotaveteraani Onni Aaltosen (1916 - 2012), kirjahyllyssä olleita puisia rasioita ja hypistelin pientä alumiinista kuppia.

Tietokirjassa kerrotaan sota-ajan rintamalla tehdyistä puhdetöistä runsaiden esimerkkien, kokemusasiantuntijoiden ja arkistoaineiston kautta. Millaisia puhdetöitä rintamalla tehtiin? Mistä ne tehtiin? Ketkä niitä tekivät? Ja missä välissä valtio sekaantui asiaan ja yritti teollistaa sotilaiden ajanvietteen?

En nyt äkkiseltään muista, että meillä olisi kotona ollut koskaan sota-ajan perintönä yhtäkään rintamapuhdetyötä. Tosin nyt kirjan luettuani minulla on kyllä epäilykseni eräästä pahkapöydästä, joka isovanhemmillani oli kun olin lapsi. Tieto puhdetöistä ei ole kulkenut minulle oikeastaan millään tavalla ennen tämän kirjan lukemista, ja tämän myötä minulle aukeni suorastaan uusi maailma. Kirjassa esitellyt puhdetyöt ovat kaukana siitä, mihin itse pystyisin. Jos minulle annettaisiin käteen puukko ja halko, saisin aikaan kasan lastuja ja luultavasti verta. Jos rintamasotilaalle annettiin puukko ja halko, hän saattoi hyvinkin saada aikaan upean karhuveistoksen tai puukon tupen.

Kirjassa perehdytään siihen, miksi ja millaisissa olosuhteissa puhdetöitä tehtiin. Ne olivat ajankulua kauheassa tilanteessa ja moni työ onkin jäänyt kesken sen vuoksi, että tekijä on kuollut rintamalla ennen kuin sai työn valmiiksi. Puhdetöitä tehtiin paitsi kotiväelle myös itselle, tai oikeastaan omaa ja rintamakavereiden valjua arkea piristämään. Kirjassa on runsaasti kuvia esimerkiksi korsuista, joiden sisustamiseen on selvästi käytetty aikaa, vaivaa ja tyylitajua. Puhdetöistä järjestettiin kilpailujakin, jotka omalta osaltaan veivät ajatukset iloisempiin suuntiin kuin itärajalle.

Koristeellinen tuohirasia, tehty vuonna 1943 tekijän vaimolle.
Tehkääpäs perässä!
s. 106
Olin ihan yllättynyt siitä, miten monenlaisia ja hienoja puhdetöitä on tehty. Etenkin kun ottaa huomioon miten vähillä välineillä niitä väkerrettiin. Kaikkea löytyy soppakauhasta nojatuoleihin ja kahviastiastoon. Valtion virallinen linja suosi korutonta tyyliä, mutta jos miehet saivat itse päättää mitä he tekivät, puhdetöihin ilmaantui heti jos jonkinlaista monimutkaista kuvaa, kiemuraa ja koristeraitaa. Sotamiehet arvostivat selvästi kauneutta käyttöesineissäkin.  Koristetrendit riippuivat siitä, missä päin Suomea oltiin. Yhtäällä suosittiin karhuja, toisaalla hirviä. Kirjassa on runsaasti kuvia ja jo pelkästään niitä oli todella mielenkiintoista katsella. 

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Se oli nopealukuinen, sisälsi todella paljon minulle uutta tietoa ja esimerkkikuvat tekstiin oli valittu ajatuksen kanssa! Lopun kuvagalleria sai miettimään, mitä esineiden tekijät ovatkaan niitä askarrellessaan miettineet.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch (Sensored Reality #02)

Anders Vacklin & Aki Parhamaa:
Glitch
411 s.
Tammi 2019
Kirjastosta


Tökkään raketin hankeen ja tuikkaan sytytyslangan sähisemään.

Pari kuukautta Betan tapahtumien jälkeen Bug jättää lukion kesken ja lähtee opiskelemaan legendaariseen peliakatemiaan. Akatemian tarkoitus on tehdä oppilaistaan kunnollisia ja monitaitoisia yhteiskunnan huippujäseniä, mutta Bugilla on myös muuta puuhaa. Hän haluaa löytää taas äitinsä ja selvittää, kuka murhasi hänen isänsä. Hyytävän kylmän hypertalven keskellä Bug ystävineen pääsee pelaamaan todentuntuista The Last Viking King -peliä, jossa on vaakalaidalla muutakin kuin pelikrediittejä.

Sanonpa heti kärkeen, että tämä on aika paljonkin sellainen "tulipahan luettua" -kirja. Tykkään edelleen sarjan ulkoasusta todella paljon ja konsepti sinänsä on edelleen kiinnostava. Bugin ja käytännössä kaikkien muidenkin elämä pyörii pelien ympärillä. Jokaisella on silmien kautta suora yhteys pelimaailmaan, ja minusta ehkä kertovin kohtaus oli tämä:


"Okei, otetaan vielä yksi kuva," hänen isänsä puuttuu puheeseen. Äiti suoristaa jälkikasvunsa nanopipoa ja asettelee sen alta pilkottavia hiekanvärisiä hiuksia.

Tyttö ja hänen äitinsä poseeraavat.

"Okei, laita kätesi äitisi ympärille, Moira. Hengitä sisään. Hymyile."

Salama välähtää hänen isänsä 7Sense-silmäimplanteissa.
(s. 29)

Olisihan tuo kätevää, mutta visualisoikaapa tuo mielessänne. Minua sekä nauratti että hirvitti, koska mieleeni tuli heti jonkinlaiset terminaattorisilmät. Ja kaikille kirjan hahmoille tuo oli ihan normaalia! Tarinan lopussa pelimaailma viedään huippuunsa tavalla, joka on aivan älytön (oikeasti), mutta sopii saumattomasti sarjan maailmaan. Tottahan toki Replica on siellä ja sellainen. Kyllä minua kiinnostaa nähdä, miten siellä käy. 

Pidin myös siitä, miten pelien opetukselliset elementit oli otettu tässä huomioon. Bug kavereineen pelaa viikinkipelissä todellisia 1000-luvun tapahtumia, joten pelaaminen on samalla historian oppitunti. Pelaajien lisäksi miljoonat katsojat seuravaat peliä kotoaan, joten peli on eräänlainen kollektiivinen oppimisympäristö. Hieno ajatus!

Haluan myös tietää, miten Bugin, Jaden ja Cosmon kolmiodraamaan poikasen käy. Ilahduin siitä, että olin (ehkä) väärässä ja Bug huomasikin Betassa tytöt enemmän kuin pojat ihan syystäkin. Katsotaan nyt miten käy, Bug tuntuu olevan aika hukassa vähän kaikessa. Mikä sinänsä sopii teinitytöstä kertovaan tarinaan, mutta mielestäni se teki tarinasta myös sekavan. Bug on omien sanojensa mukaan hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta tästä näemme todisteita vain kun juoni sitä vaatii. Ylipäänsä kaikenlaisissa ihmissuhteissa hypitään tilanteesta ja tunteesta toiseen päättömästi ja juonen vaatimusten mukaan. Hahmoista ei saanut kunnon otetta missään vaiheessa tarinaa. 

Eniten minua kuitenkin ärsytti se, miten käsittämättömän lapsellisina aikuiset kuvattiin. He olivat järjestään kuin sadistisia 5-vuotiaita, jotka kirjaimellisesti kiduttivat oppilaita perinteiden mukaisesti, tai vastuuttomia esiteinejä, jotka olivat jääneet minäminäminä-vaiheeseen. En millään voi uskoa, että mikään maailma pyörisi, jos tuollaiset ihmiset olisivat vastuussa kaikesta. Tai yhtään mistään pallomerta lukuun ottamatta, ja sekin on siinä ja siinä. Ymmärrän toki, että kaikki pelaamiseen liittyvä on kirjassa coolia ja siksi coolit aikuiset ovat kovimpia pelaajia, mutta voisivat he olla oikeasti aikuisia siinä samalla.

Tekstin lauserakenteet ja sanavalinnat töksähtelivät välillä siihen malliin, että aloin epäillä, että tämä on itse asiassa käännös englanninkielisestä. Tai sitten kirjailijat ajattelevat tarinan englanniksi ja kirjoittavat suomeksi, mutta eivät osaa kääntää englantia pois päältä. Esimerkiksi jossain välissä joku "luo silmänsä" johonkin toiseen, mutta täällä Suomessa me kyllä yleensä "luomme katseemme" vaikka englannissa sanotaankin "laid eyes on".

Mutta, luen Replicankin jahka se ilmestyy!


Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 30. kirjan kannessa on kaupunkimaisema [40/50]

maanantai 11. marraskuuta 2019

Jouni Tikkanen: Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa

Jouni Tikkanen:
Lauma : 1880-luvun lastensurmat
ja susiviha Suomessa

272 s.
Otava 2019
Kirjastosta

Toukokuussa 2018 tein virheen, ja toisin kuin monet hyödylliset virheet, joita myös olen tehnyt, tämä oli pelkästään typerä.

Vuosina 1880-1881 sudet tappoivat 22 lasta Turun seudulla. Biologi ja toimittaja Jouni Tikkanen lähti selvittämään, mitä tuolloin oikein tapahtui. Tai oikeastaan hän lähti selvittämään Suomen susien historiaa, mutta jäi sitten kiinni näihin esimerkkisusiin. Susien historiasta on vaikea sanoa mitään muuten kuin ihmisten kirjoittamien juttujen perusteella. Ne sudet, jotka päätyvät otsikoihin ja kirjojen sivuille, tekevät aina jotain poikkeuksellista. Ei kukaan kirjoita niistä susista, jotka elävät tavallista suden elämää eivätkä tee mitään erikoista.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se nimenomaan ei pyri esittämään susia pahoina olentoina vaan kuvaamaan millaisissa oloissa ne tuolloin elivät. Miltä maailma näytti suden näkökulmasta? Ne eivät syöneet lapsia pahuuttaan vaan siksi, että lapset olivat helppoja saaliita kun ruoka oli muuten vähissä. Tikkanen kuvaa ihmisen ja suden yhteiseloa vuosituhansien aikana ja kun päästään 1880-luvulle, se on maatalouden myötä muuttunut kokonaan. Petoeläimille ei ollut tilaa karjan rinnalla. Riistaeläimillekään ei ollut aina tilaa mikä johti osaltaan susien nälkään ja uhkarohkeuteen. Kun hirvet on metsästetty pois, ravintoa on saatava muualta.

Tapahtumaketjun syy-seuraus-suhde oli todella kiinnostavaa luettavaa, samoin aikalaiskuvaukset Turun seudun traagisista tapahtumista. Veriroiskeiden lisäksi näki selvästi sen, miten eri tavalla lapsiin suhtauduttiin reilut sata vuotta sitten. En siis hae sitä, että lapsia ei olisi rakastettu, vaan sitä, että käytännössä kaikki saaliiksi joutuneet lapset olivat tekemässä töitä. Alle 10-vuotiaat olivat ajamassa karjaa, metsässä marjassa, oksimassa puita... Ihan ilman aikuisen valvontaa, koska sitä ei mitenkään riittänyt kaikille pihassa pyöriville lapsille, joiden oli autettava vanhempiaan kotipihan töissä. Tikkasen kirjasta piirtyy selvästi kuva siitä, millaista elämä tuohon aikaan oli sekä susille että ihmisille.

Kirjana tämä oli nopea lukea ja tykkäsin sen huumorista. 


Tai se voi tarkoittaa sitä, että susi oli harvinainen saalis: ei tarvitse kuin kuvitella itsensä kaarijousen ja keihään kanssa susimetsälle, kun keksii äkkiä järkevämpiäkin harrastuksia.
(s. 28)


Asiat etenevät loogisesti asiasta toiseen, joskin Topeliuksen osuuden olisi melkein voinut jättää pois tai ainakin lyhentää. Sinänsä se toki asetti sudet taas uuteen kontekstiin nousevan suomihengen uhreiksi. Mikäpä yhdistäisi ihmisiä paremmin kuin yhteinen vihollinen, karjaa ja lapsia kärkkyvä susi? Kaiken kaikkiaan tämä oli vähän sellainen ajatuksia herättävä pahan mielen kirja: jäin miettimään susien surkeutta ja ihmisten aiheuttamaa ahdinkoa, joka ajoi ne lopulta tuhoon. 

Susivihalla on pitkät perinteet ja kuten Tikkanen tuo esille, sitä perustellaan usein juuri näillä harvinaisilla lastensurmilla. Sinänsä ymmärrän kyllä sen, että jos pihapiirissä pyörii susi niin siitä halutaan eroon, mutta kuten kirjassakin todetaan, jahti saa välillä täysin absurdeja piirteitä. Kun susia jahdataan lentokoneella ja ammutaan niistä ihan vain siksi, että ne ovat olemassa, tehdään jotain väärin.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Katie O'Neill: The Tea Dragon Society

Katie O'Neill:
The Tea Dragon Society
72 s.
Oni Press 2017
Kirjastosta


Sepän eli äitinsä kisälli Greta pelastaa pikkuruisen lohikäärmeen nälkäisiltä susilta. Pieni söpöläinen kuuluu teekauppias Hesekielille, joka selittää sen olevan yksi harvinaisista teelohikäärmeistä. Luonteeltaan erittäin nirsot olennot pitävät Gretasta, joten Hesekiel lupaa opettaa hänelle teelohikäärmeiden salaisuuksia jos Greta vain haluaa. Aikansa epäröityään Greta palaa teekauppaa ja tutustuu niin Hesekieliin ja tämän kumppaniin Erikiin kuin muistinsa menettäneeseen Minetteenkin.

Voi että onkin söpö ja oikea hyvän mielen lasten/varhaisnuorten/aikuisten kirjastotätien sarjakuva! Huomasin tämän ihan vahingossa kirjaston hyllyssä ja nappasin mukaani sekä kannen että nimen vuoksi. Kirjan kuvitus on aivan yhtä herttaista kuin kansikin, tuollaista pehmeän pyöreää ja harmonista. Sen vuoksi ne pari pelottavampaakin tapahtumaa eivät ole liian pelottavia.

Minette ja Greta
(Siitä se ystävyys lähtee.)
s. 27
Tarina siis kertoo Gretasta, sepän kisällistä, jossa on äitinsä kautta peikkojen (goblin) verta. Tarina on suvaitsevaisuuden, erilaisuuden hyväksymisen ystävyyden, rakkauden ja oman työn arvostamisen puolella. Se myös näkyy selvästi ja osoittelematta kuvituksessa ja tarinassa. Hahmojen ihon väri vaihtelee, heidän lajinsa vaihtelevat ihmisestä menninkäiseen ja mitä ikinä Hesekiel ja Minette ovatkaan (eivät samaa lajia), heidän luonteensa ovat erilaiset, Erik on  onnettomuuden vuoksi pyörätuolissa ja hän ja Hesekiel ovat olleet yhdessä jo pitkään. Greta ja tuskallisen ujo Minette ystävystyvät ja heidän välisensä luottamus kasvaa nopeasti. Erilaisuuksilla ei ole mitään väliä ja lajien väliset ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat aivan tavallisia.

Hesekiel ja Erik
(Sankareista teekauppiaiksi.)
s. 46
Teekaupassa Greta tutustuu myös pieniin teelohikäärmeisiin, joiden sarvien lehdistä saa maailman parasta teetä. Suurena teen ystävänä ilmoittaudun heti vapaaehtoiseksi kasvattamaan niitä, mikäli niitä maailmasta ikinä löytyy! Lohikäärmeitä hoitaessaan Greta alkaa pohtia käsityötaitoja ja omaa tulevaisuuttaan. Hänen maailmansa on siirtymässä pois ajasta, jolloin uljaat sankarit tarvitsivat miekkoja suurten lohikäärmeiden voittamiseksi ja jossa teen parissa viivähdettiin hetkeä kauemmin. Onko sepällä tai teemestarilla paikkaa tällaisessa maailmassa?

Kaiken kaikkiaan minulle jäi tästä kirjasta sekä erittäin hyvä mieli että tarve keittää teetä. Tarina jatkuu kirjassa The Tea Dragon Festival, jota ei ainakaan toistaiseksi ole omassa kirjastossani. Toivottavasti on pian, jätin siitä nimittäin hankintapyynnön!

Toivoisin, että tällaista sarjakuvaa käännettäisiin myös suomeksi. Mangaa ja Aku Ankkaa lukuun ottamatta Suomessa ilmestyy todella vähän lapsille tarkoitettuja sarjakuvia. Tämä ja pikaisen googlauksen perusteella muutkin Katie O'Neillin sarjakuvat olisivat erittäin tervetullut lisä suomennettuun lastenkirjallisuuteen. Kotimaisillekin olisi enemmän tilausta kuin on tarjontaa.

Rooibos-teelohikäärme
(Ottaisin yhden, kiitos.)
s.68

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #01)

Anders Vacklin & Aki Parhamaa:
Beta
328 s.
Tammi 2018
Kirjastosta

Sitten se ääni-

16-vuotias Minako "Bug" Takeda muuttaa äitinsä kanssa Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaareen. Bug viettäisi päivänsä mieluummin pelaamalla seikkailupelejä kuin käymällä koulua. Äiti Siiri on kiireinen työssään suuressa pelifirmassa ja Bug haluaa kuollakseen tietää, mikä äidin uusi projekti Next Level on. Eräänä päivänä Bug saa postissa uudenlaisen pelipuvun, joka vie hänet kokonaan uudelle tasolle pelaamisessa. Niitatessaan ninjoja Shadow Warriors II:ssa Bug oppii tosielämänkin kannalta tärkeitä taitoja, mutta paluu arkeen ei kuulosta yhtään niin kivalta kuin miljoona pelipistettä...

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka ja sainpahan viimein luettua. Jatko-osa Glitch odottelee jo vuoroaan hyllyssä. Täytyy heti ensimmäisenä kehua kirjan kansikuvaa, joka toistuu tyylillisesti koko sarjassa. Kannet näyttävät ihan peli- tai DVD-koteloiden kansilta ja kertovat heti, millaiseen maailmaan ollaan sukeltamassa. Takakannesta löytyy jopa ikäsuositus ja kirjalle annetut arvostelutähdet. Sarjan kohderyhmän ja konseptin näkee yhdellä vilkaisulla, ja uskoisin kansien vetoavan tuohon kohderyhmään.

Sarja on siis selvästi suunniteltu pelaaville nuorille, jotka nyt halutaan kirjojen pariin. Bugin vuosi on vuosi 2117 ja ilmastonmuutos on nostanut vedenpinnan aivan uusiin korkeuksiin. Valtiot ovat hajonneet, Helsinki on venetsiamainen kaupunkisaaristo ja ihmisten elämä pyörii pelaamisen ympärillä. Kaikki tekniset laitteet ovat (teko)älylaitteita, kaikki julkkikset ovat pelaajia, kaikilla on oma pelinimensä, kaikki on pelaamista tavalla tai toisella. En itse pelaa ollenkaan, mutta sen verran olen kärryillä hommasta, että pysyin hyvin kirjan mukana. Pidin siitä, miten äärimmilleen juttu oli tässä viety. Jos maailma kerran pyörii pelaamisen ympärillä niin sitten se hitto vieköön pyörii pelaamisen ympärillä.


Kutteri on lyhenne sanoista cutscenes movies. Pelien välianimaatioista yhteenleikatut filmit ovat ylivoimaisesti suosituimpia elokuvia. Monet, joilla ei ole itse mahdollisuutta pelata, käyvät katsomassa uusimmat kutterit pysyäkseen ajan tasalla ja voidakseen osallistua uskottavasti keskusteluun. Puheenaiheet kaikkialla pyrivät useimmiten videopelien ympärillä.
(s. 164)


Ja tietenkin kuttereista on olemassa monta versiota, koska esimerkiksi Gil-gamesin voi pelata sekä kuningattarena että kuninkaana.

Tarinan juoni on suoraviivainen ja pyörii pitkälti Bugin ninjailun ympärillä. Virtuaalisten ninjataitojen siirtyminen noin vain reaalimaailmaa vetoaa varmasti nuoriin lukijoihin. Minuun se ei  niin uponnut, vaikka sivuutankin yleensä tuollaiset pienehköt epäuskottavuudet scifissä ja fantasiassa kohtuullisen helposti. Luulen, että syy on enemmänkin Bugissa hahmona kuin siinä, että en salaa toivoisi oppivani superninjaksi vain pelejä pelaamalla.

En suuremmin pitänyt Bugista ja sympatiani putosivat pohjalukemiin siinä vaiheessa, kun hän käytti superhakkerikykyjään lukeakseen luokkakaverinsa arkaluontoisia tietoja. Ihan sama vaikka kyseessä oli Bugin kiusaaja, se, ettei Bug kokenut mitään tunnontuskia tai saanut rangaistusta nuuskittuaan Jaden terapiatietoja jätti ikävän jälkimaun. Ei kovin sankarillista toimintaa sarjan sankarilta. 

Täytyy myös todeta, että minua huvitti suunnattomasti se, miten selvästi tämän kirjan on kirjoittanut kaksi miestä. Bug käyttää enemmän aikaa naishahmojen seksikkyyden kuvailuun kuin oman poikaihastuksensa ihasteluun. "Pojalla on, öööh, hiukset päässä? Mutta katsokaa Jaden naisellisia kurveja, hänen suloisen sileää ihoaan, tuota täydellisyyden ruumiillistumaa! En myöskään voi katsoa äitiäni ajattelematta jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti miten uskomattoman kaunis hän on!" Oikeasti. Ennen kuin tuo ihastus astui kuvioon ajattelin, että ehkäpä Bug tykkääkin tytöistä, mutta ei, se onkin ilmeisesti vain kirjailijapari. Tai sitten he olettavat kirjan lukijoiden olevan poikia, mikä menee kyllä ihan metsään. Tai ehkä myöhemmissä osissa käy sittenkin ilmi, että Bug tykkää myös tytöistä, mutta ei vain tajunnut sitä itse aiemmin.

Mutta siis, tietylle kohdeyleisölle kuin tilaustyönä tehty kirja. Kiinnostaa tietää, miten tarina jatkuu.


Luettu myös:

Hasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 5. kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi [39/50]
Punni-palkinnon. Beta oli ehdolla ja sai kunniamaininnan.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Maja Lunde: Sininen : romaani (Ilmastokvartetti #02)

Maja Lunde:
Sininen : romaani
(Blå, 2017)
350 s.
Tammi 2019
Suomennos: Katriina Huttunen
Kirjastosta


Vettä ei pysäyttänyt mikään.


Vuonna 2017 Signe palaa norjalaiseen kotikyläänsä huomatakseen, että hänen entinen heilansa on myynyt tunturiylängön jäätikön kellumaan rikkaiden drinkkeihin. Veneessä asuva ilmastoaktivisti ja toimittajan näkee punaista, ryöstää mukaansa palan jäätikköä ja suuntaa paatillaan kohti Ranskaa kosto mielessään. Pitkän matkan varrella Signe kohtaa niin raivoavan myrskyn kuin oman menneisyytensäkin.

Vuonna 2041 David pakenee kuivuuttaa ranskalaiselle ilmastopakolaisleirille pienen tyttärensä kanssa. Parivaljakko joutui eroon perheen äidistä ja pikkuvauvasta kotikylän tuhonneessa tulipalossa. Päivät leirillä ovat hitaita, tylsiä ja kuumia kunnes David ja Lou löytävät läheisestä, lähes autiosta kylästä veneen. Eihän sillä mihinkään pääse ilman vettä, mutta vene tarjoaa vaihtelua ja ennen kaikkea keinon paeta Davidia repiväsa syyllisyyttä.

Luin Maja Lunden Mehiläisten historian näköjään kolmisen vuotta sitten. Niin se aika vierii jne., en oikeasti huomannut, että siitä on niinkin kauan. Kirjat näköjään kuuluvat Lunden ilmastokvartettiin, joten luvassa on vielä pari kirjaa varsin ajankohtaisesta teemasta ilmastonmuutos ja sen dystooppiset seuraukset.

Muistan Mehiläisten historian ihan mukavana, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävänä lukukokemuksena. Sama pätee Siniseenkin. Pidin kirjan ideasta enemmän kuin sen toteutuksesta. Davidin tarina oli mielenkiintoisempi ja ajatus ilmastopakolaisten leiristä oli monella tavalla ajankohtainen. Leirin karuja oloja ja jatkuvasti paahtavaa, hulluuteen asti ajavaa kuumuutta kuvattiin hienosti. Jostain syystä pidin myös erityisesti Davidin ammatista. Ennen katastrofia hän työskenteli tehtaassa, jossa suola eroteltiin merivedestä, jotta siitä tulisi juomakelpoista. Tarinassa se ei ole mikään jännä ammatti vaan tavallaan tylsää tehdastyötä, mutta ajatelkaapa miten tärkeää sellaista.

Signen tarina ei ollut minun mielestäni yhtä kiinnostava, mutta toisaalta pidin hänestä henkilöhahmona enemmän kuin Davidista. Signe on vanheneva nainen ja riuska aktivisti, joka ei anna pätkääkään periksi omista periaatteistaan. Pidin enemmän Signen nykyhetken kuvauksesta kuin hänen menneisyytensä muistelemisesta. Hänen katkeruutensa ja pettymisensä ihmiskuntaan kokonaisuutena oli ymmärrettävää. Siksi en oikein pitänytkään hänen tarinansa lopusta. Ikään kuin hän olisikin kaiken aikaa vain kaivannut miestä rinnalleen tuomaan merkitystä elämäänsä. Höh.

Se, miten Signen ja Davidin tarinat lopulta kietoutuivat yhteen oli aika ennalta-arvattavaa, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Sen sijaan minua haittasi kyllä se, että heidän kertojaäänensä olivat hyvin samanlaiset. Kun on kaksi hyvin erilaista ihmistä hyvin erilaisissa tilanteissa, toivoisi heidän ääntensäkin olevan erilaiset.

Mutta, jatkoa odotellessa!


Luettu myös:
Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus ynnä ehkä muutkin

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja [38/50]