tiistai 31. elokuuta 2021

Heinä-elokooste

Kesä menikin mukavasti lukiessa. Toivottavasti sama jatkuu syksyllä, joskin työt uhkaavat häiritä lukuharrastusta!

Ajattelin osallistua Instagramin puolella kahteen lukubingoon: @yhdennaisenlukupiirin Syyslukuhaasteeseen ja @musteen.jaljet -tilin Luonto sivuilla -lukuhaasteeseen. Tykkään lukubingota ja päätin, etten stressaa näitä ollenkaan. Teen varmaan koontipostaukset tänne jahka haasteiden viimeiset päivät lähenevät.

Luettu & blogattu

Viola Wallenius: Koti Keniassa
Maailmaa muuttamassa. Kuvaus elämästä ja tärkeästä työssä Keniassa, loistavaa kesälukemista.

Satu Jaatinen: Paremmissakin piireissä: kuninkaallisia skandaaleja kautta aikojen
Tuhat vuotta aatelisten tohelointia. Ei sinänsä mitään uutta, mutta kevyttä kesälukemista.

Agatha Christie: Särkyneen peilin arvoitus ja 3 muuta Poirotin juttua
Poirot-novelleja. Teeveestä tuttuja juttuja, mutta oikein sopivia kesädekkareiksi.

Charles Martin: The Mountain Between Us
Robinsonit vuoristossa. Suosittelen enemmin kirjasta tehtyä elokuvaa, joka oli paljon vähemmän seksistinen.

Bonnie MacBird: Veren taide
Sherlock Holmes seikkailee. Ei mikään maailman nokkelin dekkari, mutta kyllä tämän seurassa viihtyi.

Robin Ha: Almost American Girl
Yllätysmuutto Amerikkaan. Hieno sarjakuva maahanmuutosta, perheestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan & Valokuvamalli
Kun upporikas mies vie. Taattua harlekiinihöttöä suoraan 1980-luvulta.

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on: nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat
Joulut naistentautien osastolla. Hauska ja vakavakin päiväkirjamuotoinen muistelma.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä
Klassikkosarjan aloitusosa. Edelleen ihana, mahtavia kuvauksia 1870-luvun arjesta.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Hattulan kirkkoa maalaamassa. Odottamaani hilpeämpi kuvaus keskiajan kirkkomaalareista ja Hattulan kylästä.

Anna James: Tilly & kirjamatkaajat
11-vuotias Tilly kirjojen maailmassa. Vauhdikas seikkailu, jossa kirjoihin voi sukeltaa ja niiden hahmoja tavata.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla
Uudisasukkaat preerialla. Hienoa kuvausta perheen arjesta, ajan rasistiset asenteet näkyvät hyvin selvästi.

Jakob Wegelius: Merten gorilla
Murhaajan jäljillä Barcelonasta Intiaan. Ihana ja lämmin seikkailu, sopii koko perheelle.

Kansikuvakollaasi.


maanantai 30. elokuuta 2021

Jakob Wegelius: Merten gorilla

Kansikuva.

 
Sain tässä eräänä päivänä Pomolta vanhan kirjoituskoneen.

Pienen Hudson Queen -nimisen rahtilaivan kahden hengen miehistö joutuu vaikeuksiin Lissabonissa. Kaksikko sekaantuu vahingossa salakuljetukseen ja salaliittoon, ja pian kapteeni Henry Koskelaa jo syytetäänkin murhasta. Häkki heilahtaa ja sen toiselle puolelle jää Hudson Queenin konemestari Sally Jones, joka päättää tehdä kaikkensa saadakseen Pomonsa taas vapaaksi.

Voi että olikin ihana kirja! En tiennyt kaipaavani juuri tätä kirjaa nyt syksyn lähestyessä, mutta näköjään kaipasin. Onneksi tähän on tulossa pian suomennettu jatko-osa, koska haluan oikeasti palata Sally Jonesin luo. Hän on uskollinen, kärsivällinen, herkkä ja kätevä käsistään, ja minun tekisi oikeastaan mieli halata häntä, niin sympaattinen hahmo hän on. 

Lisäksi hän on gorilla.


Melkein kaikki, jotka tapaan ensimmäistä kertaa, kohtelevat minua niin kuin apinaa. Eikä se kovin kummallista olekaan. Minähän olen apina. Väki kuvittelee kai, että jonkun on täytynyt opettaa minut liikkumaan ihmisten vaatteissa, vähän samaan tapaan kuin sirkuskarhujen pitää oppia kulkemaan kahdella jalalla ja papukaijan voi kouluttaa sanomaan rumia sanoja. Sitä, että minä osaisin ajatella omia ajatuksiani ja ymmärtää, mitä ihmiset sanovat, ei moni voi edes kuvitella. Siis ennen kuin ovat oppineet tuntemaan minut.
(s. 166)


Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1900-luvun alkupuolelle ja sen maailmasta löytyy niin rumuutta kuin kauneuttakin. Kun Pomo vangitaan, Sally Jones pakenee ja löytää lopulta tiensä Ana Molinan luo. Nuori nainen työskentelee tehtaalla, laulaa kuin enkeli eikä pysty myöntämään sitä tosiasiaa, että hänen poikaystävänsä on väkivaltainen. Anan alakerrassa asuu signor Fidardo, vanhempi herrasmies, joka rakentaa ammatikseen soittimia. Kestää aikansa ennen kuin Sally Jones kykenee nousemaa turruttavasta surusta ja masennuksesta. Pikkuhiljaa kummallisen kolmikon välille kasvaa lämmin ja syvä ystävyys, ja Sally Jones alkaa opetella signor Fidardon taitoja.

Pohjimmiltaan kirja onkin hyvään ja oikeuteen uskova perinteinen seikkailu. Sally Jones asuu pitkään Lissabonissa ja tarinassa kuvataan ystävysten elämää. Se ei kuitenkaan ole koskaan tylsää ja taustalla kulkee koko ajan jännitys. Pomo ei murhannut ketään, mutta minne kuolleeksi julistettu mies katosi? Kun Sally Jones pääsee viimein Alphonse Morron jäljille, edessä on pitkä ja epätoivoinen matka Intiaan. Intiassa Sally Jones joutuu maharadzan palatsiin, joka on jo oma seikkailunsa.

Kirjassa on tosiaan tummiakin sävyjä kuten parisuhdeväkivaltaa, masennusta ja luottamuksen pettämistä. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään masentava lukukokemus, vaan teki vuoroin surulliseksi ja vuoroin iloiseksi. Sally Jones on mahtava päähenkilö ja tarina on niin hyvin kirjoitettu, että sen pituutta ei huomaakaan. Tai huomaa sikäli, että olisi toivonut kirjan olevan vieläkin pitempi. 

Kustantaja on määritellyt kirjan takakannessa nuorille, mutta mielestäni se käy alakoululaisillekin. Jos ei muuten niin yhdessä lukien, koska aikuinenkin viihtyy tämän parissa vallan mainiosti. Kirjassa on myös ihanan vanhanaikaisen näköinen mustavalkoinen kuvitus.


Kirjan tiedot:
Jakob Wegelius: Merten gorilla | WSOY 2017 | 647 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Mördarens apa (2014) | Suomennos: Kati Valli

Luettu myös mm.:
Evarian kirjahylly, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Siniset helmet

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 27. kirjan päähenkilö on eläin [37/50]

perjantai 27. elokuuta 2021

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla (Pieni talo #02)

Kansikuva.


Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsinin suuressa metsässä olevasta talostaan.

Klassikkosarjan toisessa osassa Charles Ingallsia ottaa hattuun se, että metsässä alkaa olla naapureita jo kuulomatkan sisällä. Koko perhe joutuu seuraamaan lakeuden kutsua ja pakkaamaan vankkurinsa. Matka vie kohti autiota preeriaa, jossa uudisasukkailla pitäisi olla lupa asua. Tarinassa seurataan perheen asettumista uuteen kotiinsa paikassa, jossa kaikki on toisenlaista kun suuressa metsässä.

Tämäkin kirja oli yksi suosikeistani sarjassa. Pidin ja pidän edelleen todella paljon arjen kuvauksesta sekä siitä, miten eristyksissä perhe on. Kun he muuttavat preerialle, he ovat melkein yksin. Kun Charlesin täytyy käydä kaupungissa, matka vie monta päivää ja koko sen ajan perheen äiti ja lapset ovat yksin kotona. Ei ihme, että kauppoihin ei ihan pikkuasian vuoksi lähdettykään. 

Kirjassa kerrotaan pitkästi ja yllättävän yksityiskohtaisestikin siitä, miten perheen koti rakennetaan. Kirjan ohjeilla voisi vallan hyvin tekaista näppärän oven ja siihen salvan, ja takan rakentaminenkin saattaisi onnistua. Mieleeni on jäänyt myös kohtaus, jossa Caroline loukkaantuu seiniä pystyttäessään. Yksinäisyys oikein korostuu kun ymmärtää, miten lähellä vakava onnettomuus oli ja miten kaukana apu on. 

Charles ja Laura auttavat Carolinea.
Garth Williamsin kuvitus, s. 65


Sen sijaan tässä kirjassa kuvattiin huomattavasti vähemmän ruokaa kuin ensimmäisessä osassa. Eipä Ingallseilla kyllä ollutkaan suuren metsän saalista, karjaa tai omia viljelyksiään käytössä. Preerialta löytyi saalista, mutta lehmä saadaan sattuman kautta ja kun viljely viimein päästään aloittamaan, täytyykin jatkaa matkaa.

Sekä tästä että sarjan ensimmäisestä osasta löytyy kustantajan huomautus: "Teokset ovat maailmankirjallisuuden klassikoita ja oman aikansa näköisiä, joten jotkin ilmaisut saattavat tuntua nykyajan lukijasta epämukavilta." Tällä ei ollut paljonkaan väliä aloitusosassa, mutta tässä tuo oman aikansa näköisyys asenteiden osalta on välillä suorastaan hyökkäävää. Sarja on kuvattu valkoisen uudisasukasperheen näkökulmasta ja heille maan alkuperäiset asukkaat eli intiaanit ovat miltei yhden tekeviä. Intiaanit eivät viljele maata yhtä laajalti, joten heidän joutaakin siirtyä pois valkoisten ihmisten tieltä. Sillä, miten kauan intiaanit ovat maita asuttaneet tai miten heille käy, ei ole väliä.

Tällainen minäkeskeisyys näkyy jokaisessa kirjan hahmossa, mutta heidän välillään on myös eroja. Caroline vihaa ja pelkää intiaaneja, eikä halua heitä lähimaillekaan. Kun luin kirjaa nuorempana, mieleeni jäi kohtaus, jossa intiaanimiehet tulevat taloon kun Charles on poissa. Carolinen ja tyttöjen pelko oikein huokuu heistä, ovathan he käytännössä outojen miesten armoilla. Tässä kohdassa ymmärsin Carolinen pelon, olihan se hyvin henkilökohtaista.

Charles sen sijaan suhtautuu intiaaneihin myötämielisemmin eikä usko, että he haluavat aiheuttaa ongelmia. Yhtenä syynä on toki se, että Charles tietää Yhdysvaltain armeijan seisovan uudisasukkaiden takana. Ei Charles myöskään sure sitä, että intiaanit määrätään aina vain kauemmas kotiseudultaan. Lisäksi hän lupaa näyttää Lauralle intiaanivauvan ikään kuin lapsi olisi jonkinlainen turistinähtävyys eikä ihminen ollenkaan.

Eli hyvä kuvaus oman kodin pystyttämisestä ja uudisraivaajan elämästä, mutta ajan rasistiset asenteet todellakin näkyvät.



Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla | Tammi 2021 (1. p. 1957) | 336 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House on the Prairie (1935) | Suomennos: S. S. Taula 

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjojen elämänmullistava taika, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia [36/50]
Isän viulu soi iltaisin.

tiistai 17. elokuuta 2021

Anna James: Tilly & kirjamatkaajat (Pages & kumppanit #01)

 Kansikuva.


Matilda Pages työnsi auki Pages & kumppanien kirjakaupan oven ja hengitti syvään äsken sammutettujen kynttilöiden, tumman suklaan ja tietenkin kirjojen tuttua tuoksua.

11-vuotias Tilly asuu isovanhempiensa kanssa heidän kirjakauppansa yläkerrassa. Tillyn äiti on kadonnut pian tytön syntymän jälkeen. Tillyllä ei oikeastaan ole ystäviä, mutta hän viettääkin mielellään aikansa kirjojen maailmassa. Eräänä päivänä kirjakauppaan ilmestyy kovin tutun oloisia tyttöjä, ja pian Tilly kuuleekin suuren perhesalaisuuden.

En olekaan tainnut ennen lukea kirjoihin liittyvää kirjaa, joka on näin seikkailuhenkinen. Tillyn perheen salaisuus paljastetaan jo kirjan takakannessa: he ovat kirjamatkaajia eli he voivat matkata kirjojen sisään. Heidän luokseen ilmestyy myös kirjojen hahmoja, ja Tilly saa tilaisuuden tavata muun muassa Ihmemaan Liisan ja Vihervaaran Annan. Miten tällaisesta asetelmasta voisi olla pitämättä? Ainakin minä olen aina haaveillut siitä, että pääsisin kurkistamaan jonkin kirjan maailmaan tai tapaisin jonkin kirjan hahmon.

Kirja aloittaa sarjan ja tässä osassa keskitytään opettelemaan kirjamatkailun alkeita ja selvittämään Tillyn äidin katoamista. Salaisuus katoamisen takana oli mielestäni oikein nokkela! Oikeassa maailmassa Tilly kipuilee yksinäisyytensä kanssa, vaikka yrittääkin esittää ettei se vaivaa häntä.


Joskus Tilly arveli, että jollain oppitunnilla oli selitetty, mitä ystävyys oikein tarkoitti, mutta hän oli ollut silloin kipeä ja poissa koulusta eikä ollut siis koskaan päässyt asiasta jyvälle.
(s. 15)


Lopulta hän onnistuu ystävystymään ikäisensä pojan, lähikahvilan Oscarin kanssa. Oscarilla on lukihäiriö, mutta hänkin pitää lukemisesta ja on löytänyt äänikirjat. Pidin siitä, että äänikirjat nostettiin esiin tällä tavoin. Nehän mahdollistavat kirjallisuuden kuluttamisen myös niille, joille tekstin lukeminen on syystä tai toisesta hankalaa.

Seikkailujuonessa Tilly ja Oscar joutuvat välillä tahtomattaan ja välillä tahallaan eri kirjojen sisälle. Kirjassa on todella paljon intertekstuaalisia viittauksia niin lasten kuin aikuistenkin kirjoihin. Mukana ovat esimerkiksi Aarresaari, Annan nuoruusvuodet, Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Pikku prinsessa.

Mielestäni kirja onkin tarkoitettu lapselle, joka on jo kohtuullisen ahkera lukija tai ainakin kiinnostunut kirjoista. Siksi kirjan monia sivuja pitkät lukemisen ylistykset aikuishahmojen suusta tuntuivat välillä puuduttavilta. Ei tämän kirjan lukija sellaista kaipaa. Hän tietää jo, että lukeminen on kivaa.

Sarjan toisen osan pitäisi ilmestyä suomeksi vielä tänä vuonna ja täytyy myöntää, että jäin nyt odottamaan sitä!


Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille kahdelle, millainen voima kirjoilla on. Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia ja kylvää siemeniä, joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää. Tarinoita pitää rakastaa ja kunnioittaa, eikä niiden voimaa auta koskaan aliarvioida. Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteiksi. Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä.
(s. 194)


Kirjan tiedot:
Anna James: Tilly & kirjamatkaajat | HarperCollins Nordic AB 2021 | 391 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Tilly and the Bookwanderers (2018) | Suomennos: Marja Helanen

Luettu myös mm.:
Kirjahullun päiväkirja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 17. kirjan nimessä on päähenkilön nimi [35/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 25. kirja, joka liittyy unelmaasi [16/25]
No olisihan se kiva päästä mukaan suosikkikirjoihin tai tavata niiden hahmoja!

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 Kansikuva.


Kolme miestä kapuaa mäenrinnettä kohti kirkkoa.

Hattulan kirkon seinät hohtavat valkoisuutta 1500-luvun alussa. Niinpä paikalle on tilattu maalarimestareita koristamaan seinät hartautta herättävillä kuvilla. Kun maalariseurue tarvitsee työhön apua, kylän kummajainen, tiilentekijän kasvattitytär Pelliina saa tehtävän. Maalausurakan aikana Pelliina löytää itsestään taiteilijan ja kylällä on ihmettelemistä maalareiden puuhissa.

Tämäpä oli hilpeä kirja! En tiennyt tästä ennen lukemista muuta kuin sen, että se kertoo Hattulan vanhan kirkon maalaamisesta. Se, että kirja oli näin hauska, oli iloinen yllätys. Kanto käyttää taitavasti paitsi kieltä noin ylipäänsä, myös aikakaudelle sopivia ilmaisuja. Vertaukset ovat kerrassaan mainiota. Esimerkiksi maalausurakasta neuvoteltaessa kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika sukkuloi kuin kärppä kivikossa eri osapuolten välillä.

Tykkäsin myös kirjan herjauksista ja haukkumasanoista ja siitä vimmasta, jolla niitä käytetään. Tässä maalarimestari Andreas intoutuu arvostelemaan oppipoikiensa töitä:


- Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdillä. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta se tiedän, että se ei ole saunavihta! Maalasitko sen, koska olit saunasta ja vihtomisesta niin innoissasi?
(s. 98)


Raivoaminen jatkuu seuraavalla sivulla ja taisinpa nauraa ääneen sitä lukiessani.

Kirjan juoni ei ole kovin vauhdikas, vaan kertoo arjesta maalareiden, kirkkoisännän ja kirkkoherran silmin. Arki on kuitenkin kuvailtu niin hauskasti, että olisin lukenut tätä paljon pitempäänkin. Jokaisella näkökulmahahmolla on oma mielipiteensä koko taideprojektista ja se värittää heidän kertomaansa.

Kirkkoherra Petrus Herckepaeus (ihan vain Pekka Härkäpää ennen pappisopintoja Uppsalassa) epäilee alastomiakin ihmisiä kuvaavien maalausten olevan kerrassaan jumalattomia, kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika haluaa projektin onnistuvan oman asemansa pönkittämiseksi ja ihan vain näyttääkseen kirkkoherralle olleensa oikeassa, ja tarkkanäköinen Pelliina puolestaan alkaa hahmottaa maailmaa aivan uudella tavalla. Myös muut maalarit pääsevät ääneen ja pidin etenkin oppipoika Vilpusta, jonka unelmat murskaantuvat hetkessä ja joka tuntee kirvelevää kateutta Pelliinan lahjakkuudesta.

Pidin etenkin Pelliinasta, jonka kasvukertomus tämä osaksi on. Hänen taustansa on epämääräinen ja erikoinen ulkonäkö vain lisää kyläläisten ennakkoluuloja häntä kohtaan. Pidin siitä, että Pelliina ei ollut se usein nähty "nainen luulee olevansa ruma, onkin oikeasti tyrmäävän kaunis" -klisee. Hän on pitkä ja romuluinen, konkkanokkainen ja leveäkasvoinen, kyläläisten silmissä vielä kummallisen pilkullinen, punatukkainen ja vihreäsilmäinenkin.

Pelliina on erittäin tietoinen kaikista tavoista, joilla hän on erilainen ja siitä, miten paljon kyläläiset halveksivat häntä. Taiteen kautta hän löytää itseluottamusta ja saa tilaisuuden ilmaista tunteitaan ja mielipiteitään. Maalareiden seurassa hän kuuluu porukkaan, koska he arvostavat hänen taitojaan ja jopa häntä ihmisenä. Minulla meni hetki ennen kuin totuin Pelliina-kappaleisiin, koska niissä ei ole pilkkuja tai muita välimerkkejä. Se oli kuitenkin juuri oikea valinta hänen äänekseen.


Mutta kuitenkin hän sanoi että pictoriksi sinulla on vielä pitkä matka kivistä opintietä. Hän ei sanonut että sinusta ei koskaan tule maalaria vaan että sinulla on vielä pitkä matka. Se tarkoittaa että jos kuljen opintien päähän asti niin jonain päivänä olen Pelliina Pictor. Se tuntui päätä huimaavalta ja mahdottomalta ajatukselta mutta ajattelin sen silti.
(s. 237)


Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon! Ajankuvaus oli mahtavaa, hahmot kiinnostavia ja kerronta kerrassaan hauskaa. Tämän jälkeen haluaisin käydä katsomassa maalauksia omin silmin, mutta voi niitä toki katsoa kuvinakin esimerkiksi täällä. YouTubesta löytyy Anneli Kannon opastama kierros maalauksiin, mutta kannattaa katsoa se vasta kirjan lukemisen jälkeen. Videolla on nimittäin vähän juonipaljastuksia.


Kirjan tiedot:
Anneli Kanto: Rottien pyhimys | Gummerus 2021 | 405 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjabrunssi, Kirja vieköön, Amman kirjablogi ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 7. kirjassa on kaveriporukka [34/50]

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #01)

 Kansikuva.

Olipa kerran, tai tarkemmin sanoen kuusikymmentä vuotta sitten, pieni tyttö, joka asui Wisconsinin suurissa metsissä pienessä harmaassa hirsimajassa.

Omaelämäkerrallisen klassikkosarjan aloitusosa kuvaa viisivuotiaan Lauran elämää Wisconsinin metsissä vuosina 1871-1872. Lauran perheeseen kuuluvat isä, äiti, täydellinen isosisko Mary sekä pieni Carrie-vauva. Tarinassa kerrotaan perheen arjesta, jonka kulkua vuodenajat ja niihin liittyvät askareet määräävät.

No nyt ilmestyykin uusintapainoksia, joita olen hartaasti toivonut! Sain joskus ammoisina aikoina tämän sarjan sukulaisiltani. Kirjat olivat jo siinä vaiheessa moneen kertaan luettuja eivätkä ne ikävä kyllä kestäneet omassa käytössäni kovin pitkään. Omien kirjojen hajotessa käsiin turvauduin toistuvasti kirjaston kappaleisiin. Näitä uusintapainoksia minulla on jo kaksi osaa ja ne vaikuttavat oikein kestäviltä ja laadukkailta.

Hieman kyllä hämmästelen sitä, että kirjoja ei suomennettu uudelleen vaan sarjassa käytetään edelleen vuosien 1961-1974 käännöksiä. Sikäli mikäli minä näitä muistan (ja muistanhan minä), sarjalla on ollut monta suomentajaa ja esimerkiksi nimiä ei ole käännetty yhdenmukaisesti. Yhden kirjan Mary oli toisen Marja. Toivottavasti näiden painoksien suomennokset on tarkistettu edes tämän osalta.

Mutta, itse kirja. Koko sarja oli minulle nuorempana hyvin rakas ja muistinkin tästä monia suosikkikohtauksiani. Aivan ehdoton ykkönen on talvisten siirappikaramellien tekeminen. 


Eräänä aamuna äiti keitti melassia ja sokeria, kunnes niistä tuli paksua siirappia, ja isä haki kahteen astiaan ulkoa puhdasta valkoista lunta. Laura ja Mary saivat kumpikin astiansa, ja isä ja äiti opettivat heitä kaatamaan tummaa siirappia pieniksi puroiksi lumen pinnalle.

He tekivät siirapista pyörylöitä ja kiharoita ja kaikenlaisia kuvioita, jotka jähmettyivät heti kylmän lumen pinnalle.
(s. 59-60)


Elättelen vieläkin pientä toivoa siitä, että pääsen joskus valuttamaan lumeen omia karkkikuvioitani.

Muutenkin rakastin tässä kirjassa sitä, miten perheen arkea kuvattiin. Joka vuodenajalle oli omat, usein ruokaan liittyvät tehtävänsä. Lapset olivat apuna heti, kun vähänkin kykenivät, mutta aikaa jäi myös leikille. Vanhemmilla sen sijaan oli harvemmin vapaa-aikaa. Talvi-illat olivat isälle hengähdyshetkiä, mutta äidin kädet eivät olleet koskaan jouten.

Mieleeni on jäänyt myös se, miten paljon Maryn kultaisia kiharoita ja kauneutta kehuttiin Lauran jäädessä kokonaan syrjään. Ei ihme, että sisaruskateus nosti päätään. Samoin muistan sen, miten ylpeä Laura oli siitä, että isän ja äidin mennessä naimisiin isän kädet ylsivät äidin vyötärön ympärille. Yritin nuorena kuvitella, miten kapea sellainen uuma oli, ja kieltämättä ajatus oli aika kauhea. Mietin monesti, miten epämukavalta tiukkaakin tiukemman korsetin on täytynyt tuntua.

Kirjassa on sellaisiakin kohtia, joita en muistanut ollenkaan. Ingallseilla oli ruotsalaisia naapureita! Yhteistä kieltä ei ollut, mutta Laura ja Mary ihailivat rouvan ruotsalaisia tavaroita eikä kielimuuri estänyt kommunikointia tai pullan saamista matkaevääksi. Sitäkään en muistanut, että Charlesin veli George oli karannut sotaan 14-vuotiaana ja tullut takaisin Charlesin mukaan hieman omituisena. Vasta nyt osasin yhdistää sinisen univormun Yhdysvaltojen sisällissotaa ja Unionin armeijaan, jonka joukkoihin George oli kuulunut.

Kirjassa on mustavalkoinen ja minulle ihanan nostalginen kuvitus, josta nyt bongasin hauskan muodin muutoksen. Charlesilla on kuvissa trendikäs pörröinen parta, mutta hänen isoisällään oli aikoinaan muhkeat 1800-luvun alun pulisongit. Muutenkin tarinassa näkyy jonkin verran aikakausien välisiä eroja. Charlesin lapsilleen kertomissa muistelmissa korostuu usein se, että lastenkasvatus oli vieläkin ankarampaa silloin kun hän ja hänen isänsä olivat pieniä.


Laura, Charles, Mary ja pitkä rihlapyssy
Garth Williamsin kuvitus, s, 46.


Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan parissa edelleen mainiosti! Tämä nimenomainen kirja on yksi sarjan suosikeistani ja oli niin ihanaa palata sen maailmaan. Maltan tuskin odottaa seuraavan osan lukemista.


Hän [Laura] oli onnellinen siitä, että kodikas viihtyisä talo, isä ja äiti, lieden tuli ja musiikki olivat nyt. Ne eivät unohtuisi, Laura ajatteli, sillä nyt on nyt. Se mikä on nyt, ei voi koskaan olla "kauan kauan sitten."
(s. 207)


Kirjan tiedot:
Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä | Tammi 2021 (1. p. 1961) | 207 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Little House in the Big Woods (1932) | Suomennos: Heidi Järvenpää, runot: Kirsi Kunnas

Luettu myös mm.:
Sonjan lukuhetket, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 12. kirjassa ollaan metsässä [33/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 19. kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen [15/25]
Kirjassa kuvataan myös kevään odotusta ja keväisiä puuhia.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on : nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat

 Kansikuva.


Joulu on kuusentuoksuista, hopeanauhoin koristeltua aikaa, jolloin - halusi tai ei - kaikki vain... pysähtyy.

Pari vuotta sitten suomennettiin brittiläisen Adam Kayn ensimmäinen muistelmateos, Kohta voi vähän kirpaista. Kirja oli niin viihdyttävää ja raivostuttavaakin lukemista, että halusin lukea tämän toisenkin. Heinäkuu ei ehkä ollut otollisin lukuaika juuri tälle kirjalle, mutta no, ei se niin tarkkaa ole.

Tähän on siis koottu Kayn päiväkirjamerkintöjä nimenomaan sairaalan jouluvuoroista, joihin oman erikoisen lisänsä tuovat erinäisiin aukkoihin tungetut joulukoristeet ja taustalla uhkaavat joulujuhlat.

Kay työskenteli naistentautien, urologian ja synnytysten parissa, ja näissäkin tarinoissa näkyy koko elämänkaari. Kayn mukaan näitä juttuja ei huolittu mukaan edelliseen kirjaan, koska ne ovat paitsi jouluteemaisia myös liian rosoisia. Hauskuutta, kummallisuuksia ja eritteitä riittää kyllä, mutta mukana on myös todella vakavia tapauksia. Merkintöjen kautta kohdataankin kuolemaa, lapsettomuuden aiheuttamaa epätoivoa ja Kayn mieleen iäksi painunut raskaudenkeskeytys. Pidin todella paljon siitä, miten Kay ei tuominnut viimeisen tapauksen naista, jonka henkeä raskaus uhkasi.


Olin lukenut siitä, että jos potilas valitsee pitkälle edenneen raskauden keskeyttämisen kirurgisesti lääkkeellisen keskeyttämisen sijaan, osa henkisestä kuormasta siirtyy potilaalta lääkärille. Yhtäkkiä ymmärsin mitä se tarkoitti. Sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että olin edes hetken ajatellut, että tässä olisi kyse minusta. Koko asialla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. 
(s. 66)


Vaikka Kay päivitteleekin ihmisten tyhmyyttä, päiväkirjamerkinnöistä välittää kuitenkin tunne siitä, että hän välittää. Jokainen potilas, vaikka kuinkakin typerä, ansaitsee tulla hoidetuksi ja kuulluksi.

Kuten edellisessäkin kirjassa, Kay nostaa tässäkin esiin sen, miten heikosti hoitajia ja lääkäreitä tuetaan työssään. Heiltä vaaditaan joustoa, mutta vastakaikua ei saa koskaan. En ihmettele, että hän irtisanoi lopulta itsensä ja lähti aivan uusille urille. Kirjan lopussa Kay pyytääkin jokaista auttamaan sairaalan henkilökuntaa edes joulunaikaan. Lähetä kortti, lahjoita rahaa tai jätä ainakin tunkematta jouluvalot sinne, minne aurinko ei paista.


Kirjan tiedot:
Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on : nuoren lääkärin jouluiset päiväkirjat | Art House 2020 | 130 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: 'Twas The Nightshift Before Christmas (2019) | Suomennos: Ari Jaatinen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä, Kirjat kertovat, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 1. kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa [32/50]
Tarkkaan ottaen kirja on itse asiassa jo kirjoitettu päiväkirja eikä siinä itsessään kirjoiteta sitä, mutta hyväksyn sen nyt tähän.