Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. elokuuta 2026

Emily Brontë: Humiseva harju

Kansikuva.

Siirryimme Lauran kanssa Austenin tuotannosta muihin klassikoihin ja luimme tuossa kesän aikana Humisevan harjun. Olen lukenut sen ennenkin, mutta siitä on sellaiset parikymmentä vuotta aikaa enkä muistanut kirjasta käytännössä mitään.

Voi olla, että itsesuojeluvaistoni on pyyhkinyt mielikuvat pois päästäni.

Lukemani vuoden 2006 painoksen takakannessa kirjasta sanotaan, että se “kuuluu itseoikeutetusti kirjallisuudenhistorian suurimpien rakkausromaanien joukkoon”. Herättää kyllä kysymyksen siitä, miten rakkausromaani siinä tapauksessa määritellään. Ovatko kaikki naisten kirjoittamat kirjat, joissa edes sivutaan romantiikkaa, rakkausromaaneja?

Rakkautta suuremmassa osassa ovat pakkomielle ja kosto, ja noin yleisesti ottaen wanha cunnon goottilainen angstinen mielettömyys. Catherine ja Heathcliff ovat loppujen lopuksi yhdessä vain lyhyen aikaa verrattuna niihin vuosiin, jotka Heatchliff hänen jälkeensä käyttää levittääkseen vielä lisää tuskaa ja kärsimystä maailmaan.

Vaikka koinkin tämän tuskastuttavan ylidramaattisena luettavana, täytyy toki myöntää, että kirjalla oli hetkensä.


“- - Catherine Earnshaw, kunpa et saisi rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä sanoit, että minä tapoin sinut - vainoa minua sitten! Murhatut varmasti kummittelevat murhaajilleen. Haamut ovat tiettävästi vaeltaneet maan päällä. Ole minun kanssani aina - ota mikä hahmo tahansa - vainoa minua hulluuteen asti! Mutta älä jätä minua tähän hornan kuiluun, missä en voi löytää sinua! Voi Jumala! Kuinka kuvaamattoman kauheaa! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!”
(s. 193)


Pohdimme Lauran kanssa, mikä sai Brontën kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja näin vastenmielisiä hahmoja. Hyvin kirjoitettuja ja eri tavoilla vastenmielisiä hahmoja, ei sillä, he toimivat hyvin tarinan synkässä tunnelmassa. Jäin miettimään, että pitäisiköhän lukea jokin Brontë-tietokirja tai katsoa elämäkerrallinen elokuva, jotta kirja asettuisi eri tavalla kontekstiinsa.

Lopputulemana en juuri pitänyt kirjasta enkä oikein jaksanut sen raskasta tunnelmaa, mutta pienen piirin kärsimysnäytelmän kuvauksena se on kyllä hieno.


Kirjan tiedot:
Emily Brontë: Humiseva harju. WSOY 2006. 380 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847). Suomennos Eila Pennanen.

maanantai 10. elokuuta 2026

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär (Moorna #01)

Kansikuva.

Romantasia, tuo hittigenre, joka on minulle melko tuntematon. Sattui siis melko sopivasti, että se kiinnosti myös paria kaveriani. Pistimme pystyyn romantasia-lukupiirin ja ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui tämä trilogian aloittava Kahden veren tytär. Tiesimme tästä etukäteen tasan sen, että se on kotimaista romantasiaa.

Niillä eväillä hypättiin Kuninkaankaupunkiin, jossa parikymppinen Moorna toimii maksettuna seuralaisena. Moornaa halveksitaan ja himoitaan hänen perimänsä vuoksi, onhan puolihaltia harvinaista ja eksoottista herkkua. Moornan haluaa myös kaupunkiin ilmestynyt komea, lihaksikas, upea, häikäisevä, seksikäs jne. Caidas, joka ostaa Moornan ja vie hänet mukanaan kohti seikkailuja.

Tätä lukiessamme kävi ilmi, että jakauduimme lukijoina kahteen kategoriaan: niihin, jotka jäävät jumiin fantasiamaailman verotukseen ja pohtivat, mikä hiivatin puulaji on niin vankka, että kestää oksistossaan hyppelehtivän bodarihaltian, sekä niihin, joita se ei kiinnosta pätkääkään.

No okei, ei sentään verotukseen vaan etenkin seuralaisten huutokauppaan, jossa ei ollut mitään järkeä. Yhtäkkiä nämä määräaikaisen sopimuksen välittäjänsä kanssa tehneet tyypit pistetään myyntiin uuden omistajansa ikuiseen orjuuteen. Anteeksi kuinka? Juonen kannalta olisi ollut aivan yhdentekevää valita se loogisempi vaihtoehto, eli se, että sopimuksen sisältö säilyy samana vaikka toinen osapuoli vaihtuikin.

Jäin nillittimään tätä koko kirjan ajaksi, joskaan en niin paljon kuin lempinimeä torttunen, joka meni ehdottomasti kategoriaan Ei.

Tarina sinänsä alkoi hyvin hitaasti ja suurin osa tapahtumista oli jätetty viimeiselle sadalle sivulle. Sitä ennen lähinnä jaariteltiin kaupungissa ja käveltiin metsässä. Plussaa tarinalle siitä, että Moorna ei ollut ollenkaan erähenkinen eikä hänen fyysinen kuntonsa ollut heti loistava. Kuten tarinassa todetaan, sänkykamarin atleettisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että hän jaksaa tarpoa päiväkausia pitkin maita ja mantuja.


Caidas kääntyi ja veti kätensä puuskaan. “Miten sinä olet noin kömpelö? Eikö Satakieli opettanut teitä tanssimaan Punaisessa hovissa?”

“Vain vaakavalssia”, Moorna ärähti ja varoi astumasta oikealle jalalleen.
(s. 233)


Hahmojen ja maailman käsittely ei ollut kovin syvällistä, mutta toisaalta tämähän on sarjan ensimmäinen osa. Lopun paljastukset huomioon ottaen oletan, että kaikkeen ihmisistä haltioihin ja demoneihin syvennytään paremmin seuraavassa osassa.

…Jonka päätimme lukea, koska eihän sarjaa voi kesken jättää etenkään cliffhanger-lopun jälkeen! Ehkä seuraavassa osassa on myös niitä spicy-kohtauksia, joita tässä ei ollut. En yleensä kaipaa kirjaan seksiä, mutta tällä kertaa oikein odotin niitä ihan vain kirjan genren vuoksi.


Kirjan tiedot:
S. K. Rostedt: Kahden veren tytär. Otava 2024. 506 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen

lauantai 8. elokuuta 2026

Caro Claire Burke: Yesteryear

Kansikuva.

Tunnustus: en juurikaan pitänyt tästä kirjasta, niin hypetetty kuin se onkin.

Joiltain osin tämä johtuu varmasti siitä, että onnistuin aivan vahingossa spoilaamaan itseni kirjan suurimmille juonenkäänteille. Ehkä olisin lukenut tätä eri tavalla, jos en olisi ollut koko ajan niin tuskallisen tietoinen siitä, miksi jotkin asiat kuvattiin tietyllä lailla ja mihin tarina oli menossa.

Mutta tuskinpa tämä olisi tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta ilman spoilereitakaan, aihetta nimittäin käsiteltiin harmillisen pinnallisesti. Mentiin mysteeri edellä sen sijaan, että oltaisiin pureskeltu tradwife-ilmiötä oikein kunnolla.

Jutun juju on siis se, että Natalie elää kiiltokuvatäydellistä, periamerikkalaista farmielämää siippansa ja lapsilaumansa kanssa. Hän on tehokas somettaja, jolla on miljoonia seuraajia. Ja sitten eräänä päivänä hän herääkin omassa talossaan, mutta vuosi vaikuttaa olevan 1855. Mitä on tapahtunut? Natalien tarinaa seurataan kahdella aikatasolla, joista toinen kertoo missä ollaan ja toinen miten sinne on päädytty.

Natalie on epäluotettava ja vastenmielinen kertoja, eikä minulla ole mitään sellaisia vastaan. Hän on ylpeä ja tekopyhä kontrollifriikki, joka tuomitsee lähimmäisensä kunnon äärioikeistolaisen kristityn tavoin. Hänestä ei ole tarkoituskaan pitää, mutta olisin silti halunnut ymmärtää häntä. Miksi hänestä tuli tuollainen? Oliko hän narsisti ja sosiopaatti jo syntyessään? Ilmeisesti.

Minulle suurin ongelma Natalien suhteen oli siinä, että hänen uskoaan ei taustoitettu kovin hyvin. Missään vaiheessa ei selviä, mitä uskonnollista suuntausta hän seuraa ja mihin hän tarkkaan ottaen uskoo paitsi epämääräiseen kuvitelmaan siitä, millainen konservatiivinen perinteinen kristillinen perhe on. Hänen suhteensa jumalaansa on oudon seksuaalinen, mutta miksi? Mitä hänen kirkossaan saarnattiin paitsi yleistä tulta ja tulikiveä nykyajan moraalittomuutta kohtaan?

Harvemmin nimenomaan haluan kirjan olevan uskonnollisempi, mutta tämän kirjan olisi tematiikkansa puolesta pitänyt olla.

Kirja on satiiri ja koko valitettavan tradwife-ilmiön käsittely jäi tässä tosiaan mielestäni kovin kevyeksi. Ketä tässä on loppujen lopuksi tarkoitus pilkata? Somevaikuttajia? Tekopyhiä? Tradwifeja? Rikkaita? Konservatiiveja? Äitejä? Miehiä? Naisia? Kaikkia? Koska Natalie halveksii kaikkea ja kaikkia, hänen ja kerronnan satiirilla ei ollut kovinkaan terävää kärkeä.

Olisin oikeasti halunnut pitää tästä enemmän ja melkein toivoisin, että joku muu kirjoittaisi kirjan samasta lähtökohdasta, mutta ilman niitä yllätyskäänteitä. Aikamatkustamaan pakotettu tradwife on nimittäin kiinnostava idea! Tai vaihtoehtoisesti ei-satiirinen kuvaus siitä, millainen ahdas loukko sellainen elämä loppujen lopuksi on.


This is the best we homemakers can hope for in this life: a man whose freakishness is not unspeakably violent or technically illegal, and therefore is something we are able to bear.
(s. 129)


Se täytyy kyllä myöntää, että luultavasti katson tästä tehdyn elokuvan jahka se valmistuu, koska Anne Hathaway.


Kirjan tiedot:
Caro Claire Burke: Yesteryear. 4th Estate 2026. 391 sivua.

sunnuntai 2. elokuuta 2026

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #01)

Kansikuva.

Tämä Ovi joka sydämessä niitti ilmestyessään palkintoja (Hugo, Locus, Nebula jne.) ja jäi siksi mieleeni kirjana, jonka voisi joskus ehkä lukeakin. Se suomennettiin sopivasti tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta ajatellen, siinä kun etsitään yhteen kohtaan kirjaa, jonka nimessä on talon osa.

Joten, tämä sai nyt olla täsmäkirja siihen kohtaan. Muuten olisin ehkä jättänyt tämän kesken, koska olen harvoin törmännyt niin kertakaikkisen ärsyttävään hahmoon kuin Sumi tässä oli. Onneksi hän ei ollut päähenkilö ja hänestä päästiin eroon melko pian. Loppukirja olikin sitten ihan kiva lukea.

Kirjan loistava idea on siis se, että erääseen kouluun kerätään lapsia, jotka ovat joskus menneet jonkinlaisen portin läpi toiseen maailmaan. Kun heidät on syystä tai toisesta palautettu omaan maailmaansa, sopeutuminen on ollut lievästi sanoen hankalaa. Useimmat ovat olleet poissa vuosia ja monet palautuvat silti sen ikäiseen kehoon, joka heillä lähtiessään oli.

Varsinainen päähenkilö on Nancy, joka on ollut Manalassa ja tottunut olemaan siellä itseään tarkasti kontrolloiva, liikkumaton patsas. Vaikka kirja kuinka paljon väittää, että Nancylla ei ole syömishäiriötä, niin kyllä hänellä sellainen kuitenkin selvästi oli.

Kulttuurishokin lisäksi varsinainen juoni oli yksinkertainen murhamysteeri, joka ei kovin kummoinen mysteeri ollut.

Kokonaisuutena tässä oli minusta hyvä idea, mutta en oikein lämmennyt toteutukselle. En saanut otetta McGuiren kirjoitustyylistä, jonka olisi periaatteessa pitänyt olla kaunista, mutta joka silti tuntui minusta usein teennäiseltä ja tekemällä tehdyltä. Hahmot samoin, vaikka olikin kiva, että kirja oli niin sateenkaareva.


“Sydämeni valittu on poika, joka viljelee karkkimaissia Kuningaskunnan kaukaisilla laitamilla, ja hän on tosirakkauteni ja me aiomme mennä vielä joskus naimisiin. Tai aioimme, mutta sitten otin ja jouduin karkotetuksi. Nyt hän hoitaa peltojaan yksin, ja minä kasvan aikuiseksi ja päätän, että hän oli vain unta, ja kenties eräänä päivänä tyttärentyttäreni kantaa hänen haudalleen lakritsankukkia ja vie huulillaan rukouksen edesmenneille.”
(s. 41, puhujana uuvuttava Sumi)


Tämä oli lyhyt ja nopealukuinen, joten luultavasti luen seuraavan osan nähdäkseni, miten sarja etenee. Ehkäpä seuraavissa osissa päästään tutustumaan näihin muihin fantasiamaailmoihin?


Kirjan tiedot:
Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Hertta 2025. 188 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Every Heart a Doorway (2016). Suomennos Kaisa Ranta.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa

perjantai 31. heinäkuuta 2026

Sarah Lark: Tähtien tavoittelijat (Ylämaan tyttäret #01)

Kansikuva.

Tässä Sarah Larkin tiiliskivessä on yli 600 sivua, mutta se ei oikeastaan tuntunut niin pitkältä. Teksti on mukavan kokoista ja rivivälikin hitusen isompi, ja ennen kaikkea mielenkiintoiset tapahtumat rullaavat koko ajan eteen päin.

Muiden lukemieni Larkien tavoin tämäkin on sukusaaga. Tällä kertaa seurataan kolmea aatelista skottiserkusta sekä heidän ystäväänsä 1800-luvun lopulla. Serkusten tiet erkanevat tyttökoulusta joksikin aikaa, mutta lopulta kaikki löytävät tiensä Yhdysvaltoihin.

Eniten tykkäsin siitä, miten paljon tämä olikaan kunnianhimoisten naisten tarina. Ailis, Donella, Haily ja Emily haluavat kaiken, mikä naisten oli tuohon aikaan mahdollista saada ja vielä enemmänkin. Perhe-elämä on toissijaista muiden unelmien rinnalla, ja miehet ovatkin tarinassa nostamassa naisia ylöspäin. Romanttista viihdettähän tämä toki on, mutta silti tuntui siltä, että romanssi ei ollut naisten elämien tai juonen keskipiste.


“- - Todennäköisesti minun on kyllä rakennettava hänelle ilmalaiva osoittaakseni, että rakastan juuri häntä. Hän sanoi jo rakastavansa minua. - -”
(s. 631, puhujana Donella)


Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia naisten unelmat olivat. Ailis haluaa tutkia tähtiä ja Emily puolestaan lintujen käyttäytymistä. Haily haluaa näyttämölle ja Donella antaa ihmiskunnalle siivet ilmalaivojen ja  lentokoneiden kautta. Moderni maailma tekee tuloaan ja tarinassa mainitaan muun muassa puhelin ja automobiilit, lentokoneiden rakentaminen ja uudenlaiset valokuvausvälineet.

Yhdysvaltojen sisällissota on tuoreessa muistissa ja rasismi tulee tarinaan mukaan kun eräs naisista rakastuu tummaihoiseen mieheen. Aihetta ei käsitellä erityisen syvällisesti, mutta ei sitä myöskään lakaista maton alle ja teeskennellä, että pariskunnan elämä on helppoa.

Yllätyin positiivisesti niinkin oudolta kuulostavasta asiasta kuin raiskausten puutteesta. Larkin muissa kirjoissa on aivan väistämättä raiskattu nainen tai useampikin, mutta tässä oli vain yksi raiskausyritys. Ilo se on pienikin ilo, olin henkisesti valmistautunut paljon pahempaan.

Isompi ilo oli se, että tämäpä ei ollutkaan niin hetero kirja kuin aiemmat Larkini. Sateenkaarevuutta tarinaan toivat niin Pariisin huikentelevat taiteilijapiirit kuin yksi päähenkilökin. Pienenä yksityiskohtana pidin siitä, että oman identiteetin sanoittaminen ei ollut ihan yksinkertaista kun ei edes tiennyt, että sille on olemassa sanoja.

Kirjalle on tulossa jatkoa vielä tämän vuoden puolella ja aion kyllä lukea senkin. 


Kirjan tiedot:
Sarah Lark: Tähtien tavoittelijat. Bazar 2026. 640 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Himmelstürmerinnen (2024). Suomennos Sanna van Leeuwen.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 21. Kirjassa käydään museossa

perjantai 10. heinäkuuta 2026

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa (Hanko-trilogia #03)

Kansikuva.

Pieni Hangon kaupunki Suomen eteläisimmällä niemellä joutuu kokemaan kovia, kun talvisota syttyy syksyllä 1939.

Viivyttelin tämän kirjan lukemista, koska olin aivan varma siitä, että se on hyvä. Sarjassamme outoja syitä olla lukematta kirjaa, mutta en halunnut kirjan ja sitä myötä koko Hanko-trilogian päättyvän. Nyt se on luettu ja haluaisin lukea lisää näistä hahmoista ja tunnelmasta, jotka Collins on tähän luonut.

Kirjan alussa on lyhyt kertaus edellisten osien tapahtumista. Sen jälkeen aloitetaan vuoden 1941 lopusta ja Hangon jälleenrakentamisen alusta. Venäläiset ovat poissa, mutta jälkeen on jäänyt tuhoa ja raunioita. Tutut hahmot Hjalmar, Disa ja Aino palaavat yksitellen kotiinsa katsomaan, voiko tuhkasta nousta mitään kaunista.

Koko trilogia on mennyt tunteisiin nimenomaan hahmojen vuoksi. Jokainen heistä kaipaa Hankoa ja kotia, ja tulevaisuutta, jossa on muutakin kuin sotaa. Hankoon palatessaan he joutuvat huomaamaan kukin tahollaan, että mikään ei voi koskaan olla kuten ennen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja suorastaan päättäväisestä ilosta, joka päähenkilöistä hehkui. Arki on kovaa työtä ja puutetta, mutta samalla Hanko nousee raunioista ja kodit rakennetaan uudelleen. Myös ihmiset rakentuvat uudelleen ja yrittävät löytää uusia palasia korvaamaan kaiken menetetyn.

Pidin etenkin Ainon osuudesta ja siitä, miten epätyypillisesti hänen romanssinsa päättyi. Sodan jälkeen maailma on eri tavalla auki naisille, etenkin nuorille ja perheettömille, ja se näkyy tarinassa monen naisen kautta. Heillä on vaihtoehtoja ja tarinassa heillä on se onni, että heitä autetaan eteen päin, ei työnnetä alas päin.

Kokonaisuutena tarinan ja trilogian loppu oli valoisa ja toiveikas, mutta Collins kirjoitti siihen loppumetreillä yllättäen hyvin synkän pilvenkin. Se pilvi kuitenkin sopi tarinaan, aikakauteen ja elämään noin yleensäkin todella hyvin.


Tämä on hetki, jota ei saa olla olemassa.

Mutta hetki vain jatkuu jatkumistaan. Tulee ilta ja tulee yö ja kaiken aikaa he hengittävät, eikä hetki koskaan pääty.
(s. 414)


Mikään ei koskaan ole täydellistä ja valmista, ja tämän kirjan lopussa jäi tunne siitä, että näiden ihmisten tarina jatkuu vielä. 


Kirjan tiedot:
Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. 426 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Där jag har min hjärtans kär (2025). Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias

sunnuntai 28. kesäkuuta 2026

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kansikuva.

Saatesanat uuteen kiinankieliseen käännökseen.

Joskus niin sanottujen asiantuntijoiden munauksilla on mukaviakin seurauksia. Jolleivat Ylen aamun asiantuntijat olisi kämmänneet niin lahjakkaasti 21.5., olisin ehkä jättänyt tämän lukematta ja se olisi ollut harmillista.

Kyseisessä kirjallisuuskeskustelussa voivoteltiin muun muassa sitä, että tätä nimenomaista teosta, vuoden 2026 Booker-palkinnon voittajaa, ei varmaankaan ikinä suomenneta. Ehkäpä pitäisi tarkistaa faktat ennen kuin menee sanomaan tuollaista televisiossa?

Matkapäiväkirja Taiwanista ilmestyi jo kuukaisia aiemmin Rauno Sainion ansiokkaana suomennoksena Aulan kustantamana.

Tämä on siis matkakertomukseksi naamioitu romaani, joka sijoittuu vuosiin 1938-39. Kirjailija Aoyama Chizuko matkustaa Taiwaniin kirjoittamaan juttusarjaa matkoistaan, ja saa tulkikseen ja oppaakseen taiwanilaisen Chizurun. Ah niin ihanan Chizurun, joka valaisee Chizukon elämää kuin aurinko, kuu, tähdet, tulikärpäset ja mitä näitä nyt on.

Jokin kuitenkin hiertää naisten välejä, mutta menee melkein vuosi ennen kuin Chizuko ymmärtää missä ongelma on.

En ole perehtynyt Japanin ja Taiwanin väliseen siirtomaahistoriaan, joten surumielisen viihteen lisäksi tämä oli informatiivinen teos. Lukijana huomaa kyllä kolonisaation vaikutukset, vaikka etuoikeutetun naiivi ja itsekäs Chizuko ei niitä havaitsekaan. Hän porskuttaa milloin minkäkin keskustelun läpi huomaamatta ollenkaan, miksi taiwanilainen kuulija ehkäpä jopa loukkaantuu hänen sanoistaan. Onhan se nyt kuitenkin itsestäänselvyys, että japanilaisten mukanaan tuomat muutokset ovat parannuksia ja takapajuiselle saarelle loistava sivistyksen valo...

Chizuko oli raivostuttava ja kiinnostava hahmo. Hän kuvittelee lähestyvänsä etenkin paikallista ruokakulttuuria ennakkoluulottomasti, mutta ei millään malta olla olematta, no, oman kasvatuksensa ja kulttuurinsa tuote. Hän ei ollenkaan ymmärrä, millaista päänvaivaa hän oppaalleen tuottaa ja miksi Chizuru ei voi nähdä heitä tasavertaisina sydänystävinä.

Miten asetelma, jossa toisella on kaikki valtarakenteiden tuomat edut puolellaan, voisi olla tasa-arvoinen?

Juonellisesti tämä oli hyvin rauhallinen kirja, eikä suuria dramaattisia tapahtumia ollut. Kaikki draama oli pienissä asioissa ja naisten välejä kaihertavissa, usein sanoittamatta jäävissä tunteissa. Matka- ja ihmissuhdekuvausten lisäksi tässä on todella paljon ruokakuvauksia. Chizukolla on pohjaton ruokahalu ja taiwanilaisia ruokia syödään ja kuvaillaan oikein antaumuksella.


“Onko tuo ruovikko?”

“Ei”, Chi-chan vastasi pehmeästi. “Se on eräs sokeriruokolaji, jota kutsutaan taiwanin kielessä apinaruo’oksi tai villiruo’oksi. Laji sekoitetaan usein järviruokoon ja norsunheinään.”

“Hienoa, se on siis syötävää!”
(s. 145)


Kirjan tiedot:
Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista. Aula & Co 2026. 352 sivua.
Kiinankielinen alkuteos: 臺灣漫遊錄 (2020). Suomennos: Rauno Sainio.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : 2. Aasialaisen kirjailijan historiallinen romaani

lauantai 27. kesäkuuta 2026

Sue Harrison: Jokien laulu (Tarinankertoja #01)

Kansikuva.

Kipu oli ollut hirveä, mutta sitä K’os ei muistanut,

Luin melkein täsmälleen vuosi sitten Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogian. Sen olin lukenut aiemminkin kauan sitten, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi tätä hänen toista sarjaansa. Veikkaan, että olen kyllä yrittänyt aloittaa tämän joskus, mutta heti kirjan alussa käy selväksi, miksi nuorempi minä on jättänyt lukemisen siihen paikkaan.

Jokien laulu alkaa nimittäin joukkoraiskauksen jälkimainingeissa. Nuori K’os on runneltu pahoin ja teko saa aikaan tapahtumaketjun, jota aletaan puida tosissaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Kosto, ahneus ja väärinkäsitykset seuraavat toisiaan Alaskan niemimaalla vuonna 6460 eaa.

Raa’asta alusta huolimatta luin kirjaa eteen päin ja tälläkin kertaa esihistoriallinen maailma vei mukanaan. En osaa sanoa, miten paljon uutta tietoa historiantutkimus on paljastanut kirjan kirjoittamisen jälkeen. Ehkä monet kirjassa esitetyt asiat onkin todettu jo täysin vääriksi? Kirjan maailma kuitenkin tuntui uskottavalta ja rikkaalta, ja yhtä aikaa tutulta ja vieraalta.


Hänen kasvojaan peittää paksu rasvakerros. Hän sanoo vihaavansa hyttysiä, vaikka ei niitä niin paljon ole. Kädellä voi pyyhkäistä silmien edestä ja nähdä eteensä. Kuka sen enempää tarvitsee?
(s. 261)


Kosto ja vallanhimo eivät ole sukupuolisidonnaisia ominaisuuksia ja tässä niitä pääsevät harjoittamaan kaikki tasapuolisesti. Jotkin asiat eivät muutu oli aikakausi mikä hyvänsä.

Tykkäsinkin kirjassa Harrisonin rakentamista ihmissuhdedraamoista. Ennenkin on himoittu ja rakastettu siinä missä nytkin, mutta nämä hahmot pystyvät ja joutuvat erottamaan rakkauden ja käytännöllisyyden toisistaan. Kaikilla on teoriassa valinnanvapaus, mutta käytännössä valinta voi olla epämieluisan puolison ja sosiaalisen häpeän tai jopa nälkäkuoleman välillä. Tämä koskee niin naisia kuin miehiäkin.

Monesta kertojaäänestä huolimatta tarinalla on oikeastaan kaksi päähenkilöä. On Chakliux, kampurajalkaisena syntynyt poika, joka on joku kirottu tai siunattu riippuen siitä, keneltä kysytään. On myös Aqamdax, orpo nuori nainen, joka hänkin kasvaa tarinankertojaksi. Tarinankerronta ja suullisen perimätiedon tärkeys oovat osa molempien identiteettiä ja koko tarinaa. Kun kirjoitettua tekstiä ei ollut, avainasemassa olivat ne, jotka muistivat vanhat tarinat ja kulttuuriperinnön.

Tämä sarja sijoittuu aivan samaan maailmaan kuin Ensimmäiset ihmiset, mutta myöhempään aikakauteen. Sen päähenkilöt ovat nyt myyttisiä hahmoja, niitä, joista tarinat kertovat.

Tarinana tämä alkoi vähän hitaanpuoleisesti, mutta vauhtiin päästyään juoni kulki mukavasti eteen päin. Kirja jäi melkoiseen cliffhangeriin, joten täytyy lukea ne kaksi muutakin osaa!


Kirjan tiedot:
Sue Harrison: Jokien laulu. WSOY 1999. 472 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Song of the River (1997). Suomennos Anu Niroma.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : 9. Kirjan päähenkilö ei osaa lukea tai kirjoittaa

lauantai 20. kesäkuuta 2026

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Kansikuva.

Maria ei kuullut, mitä piirilääkäri puhui.

Jopas oli taas mielenkiintoinen kotimainen historiallinen kirja. Marian kirja on biofiktio Maria Lönnrotista, viiden lapsen äidistä ja Eliaksen vaimosta.

Lienee pakko tunnustaa, että en olisi osannut edes nimetä Elias Lönnrotin vaimoa ennen tätä. Maria, kuten muutkin suurmiesten vaimot, on jäänyt kovin vähälle huomiolle, ja käsittääkseni tässä kirjassa onkin jouduttu ottamaan paljon taiteellisia vapauksia hänen elämänsä suhteen. Minkäs teet, kun Mariaa koskevia tekstejä ja faktoja ei ole juuri jäänyt.

Tarina alkaa vuoden 1848 keväältä, jolloin Elias tulee hakemaan uimakopin avainta. Sitä vartioi miestä parikymmentä vuotta nuorempi Maria, joka on Kajaanissa töissä serkkunsa sahalla. Pian Maria rakastuu ja huomaa olevansa piirilääkärin vaimo.

Tarina kattaa koko Lönnrotien suhteen, vuodet 1848-1868, aina Marian aikaiseen kuolemaan saakka. Marian elämä on pitkälti porvarisarjen pyörittämistä, jossa hän joutuu ottamaan enemmän vastuuta kuin vaimon ehkä olisi pitänyt. Elias ei ole niin käytännön ihminen, että osaisi esimerkiksi ohjata talonrakentajia tai ymmärtäisi, miksi nälkään kuihtuvat köyhät eivät vain kipaise metsään keräämään jäkälää ruoakseen.

On siinä ollut Marialla kestämistä.

Kokonaisuutena kirja tuntui hyvin melankoliselta eikä vain siksi, että perheen esikoinen kuolee pienenä. Maria on matkustanut nuoruudessaan merillä lankonsa laivassa ja vaikka hän sopeutuukin elämäänsä Eliaksen vaimoa, haikeus puskee välillä läpi. Miehensä rinnalla hän tuntee olonsa usein mitättömäksi, eihän hän aina edes ymmärrä, mistä mies puhuu ja mitä hänen käyttämänsä sanat tarkoittavat.

Tarinan ydinkysymys ja Marian paljon pohtima asia onkin se, kuka hän pohjimmiltaan on. Mihin hänen rahkeensa riittävät ja onko hän ikinä kyllin hyvä kenellekään?


Joku sanoi, että ihminen eli niin pitkään kuin hänet muistettiin, ja sitten hänen muistonsa ylle putosi hiljaisuus. Ennen pitkää tulisi päivä, jolloin kukaan ei enää muistaisi, että hekin olivat eläneet näillä main, puhuneet lapsilleen, laskeneet suksillaan Haarikan jäälle, nostaneet kuusenoksaa kesäpäivänä, piirtäneet taloja, haudanneet, toisiaan.
(s. 336)


Hyvä kirja herättää tunteita ja tämä kyllä herätti. Minua aivan suututti Marian puolesta ja hänen kauttaan myös muiden meitä edeltäneiden naissukupolvien puolesta. Mariakin suree sitä, että hänen tyttärensä eivät pääse yliopistoon ja samaan aikaan nuoret miehet haaskaavat omat mahdollisuutensa opiskella. Elämän epäreiluus kaikilla akseleilla näkyy tarinassa, koska vaikka Marialla ei olekaan kaikkea, hänelläkin on kuitenkin paljon enemmän kuin suurimmalla osalla Suomen kansasta 1800-luvulla.


Kirjan tiedot:
Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 358 sivua.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : 6. Kirjassa on kevät

tiistai 16. kesäkuuta 2026

Jane Austen: Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset

Kansikuva.

Rakas Fannyni,
olet jäljittelemätön, vastustamaton.

Saimme Lauran kanssa suoritettua loppuun Jane Austen operaatiomme! Tämän myötä olemme lukeneet läpi hänen koko tuotantonsa.

No, ainakin melkein. Päätimme jättää lukematta kaksi hänen keskeneräistä teostaan (Tavat ja tunteet sekä Leikkiä ja totta), koska tuntui paremmalta lukea vain sellaiset tarinat, jotka julkaistiin sellaisina kuin hän halusi.

…Tosin kävi ilmi, että tässä Uskollisessa ystävässänne on myös viimeistelemättömiä kertomuksia, joten jouduimme taipumaan tuon suhteen.

Joka tapauksessa Uskolliseen ystäväänne on koottu neljä Austenin kertomusta. Kaikki muodostuvat kirjeenvaihdosta enimmäkseen naisten kesken. Teoksen aloittaakin suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe, jossa hän selittää kirjeiden merkitystä sekä Austenille että hänen aikansa naisille noin ylipäätään. Se oli kiinnostavaa luettavaa ja taustoitti koko teosta.

Emme ihan vakuuttuneet Austenin taidoista kirjoittaa näin lyhyitä tarinoita, joskin on sanottava, että ne ovatkin hänen varhaistuotantoaan. Austen kehittyi selvästi paremmaksi kertojaksi hieman vanhempana ja pitempien romaanien myötä.

Kokoelman viimeisenä oli kuitenkin pienoisromaani, josta tuli ylivoimainen suosikkimme. Lady Susan oli aivan hillittömän hauska tarina naisesta, jota sellaiset pienet asiat kuin moraali ja kohtuus eivät turhia pidättele. Hän pyörittää miehiä kuin pesukone pyykkejä eikä epäröi huijata, valehdella, vääristellä ja tyrannisoida lähipiiriinsä eksyneitä ihmisiä.


Ylipäätään pidän omaa käytöstäni tässä asiassa suuressa arvossa ja katson, että harkitsevaisuus ja hellyys sekoittuvat siinä oivallisesti toisiinsa. Jotkut äidit olisivat vaatineet tytärtään hyväksymään niin edullisen tarjouksen heti, kun se esitettiin. En kuitenkaan kyennyt pakottamaan Fredericaa avioliittoon, jota vastaan hänen sydämensä kapinoi.

Joten sen sijaan, että olisin ryhtynyt niin häikäilemättömiin toimenpiteisiin, aion saada hänet myöntymään tekemällä hänen elämästään kauttaaltaan epämukavaa, kunnes hän hyväksyy miehen.
(s. 147-148)


Jäimme miettimään, mitä aikalaiset ovat tykänneet tästä tarinasta. Jäi vähän sellainen olo, että naiset ovat luultavasti pitäneet siitä enemmän kuin miehet.


Kirjan tiedot:
Jane Austen: Uskollinen ystävänne: kootut kertomukset. Helmi 2007. 230 sivua.
Suomennos: Inkeri Koskinen.

lauantai 13. kesäkuuta 2026

Enni Mustonen: Pappilan piika (Kytösavun tarinoita #1)

Kansikuva.

- Herääs ny, Hanna! Kohta pitää lähtiä kinkerisopan keittohon!

Luin tämän Kytösavun tarinoita -sarjan esiosan Pikkupappilan joulun viime marraskuussa. Se kirja oli pikkuinen lyhytromaani ja tämän kirjan kannalta ei ollut mitään väliä sillä, oliko sen lukenut vai ei. Sarjan voi aivan hyvin aloittaa tästä kirjasta.

Tässä ollaan siis Lapualla vuodessa 1877. Huutolaistyttö Hanna pääsee rippikouluun ja sitä myötä pois epämiellyttävästä pohjalaistaloudesta. Pappilan piikana elämä on kaikin puolin mukavampaa ja tarina seuraakin talouden vuodenkiertoa ilman kovin suuria draamoja.

Mutta yllättäen tässä oli pari kohtausta, joissa oli suoraa seksuaalisen väkivallan uhkaa. Mainitsen sen erikseen, koska en muista, että olisin tällaisia kohtauksia lukenut aiemmista Mustosistani. Ensin häjyt pyrkivät joukolla sisään naisten asuttamaan mökkiin pahat mielissään ja toisella kertaa Hannaa riepottaa isäntäperheen poika. Aivan varmasti tämä oli realistista kuvausta, mutta ei sellaista, jota tältä kirjalta odotin.

Muutoin tarinassa on arkielämän ylä- ja alamäkiä, ja kiinnostavinta olikin ajan taloudenhoito. Vaikka pappilassa kohdellaan palvelusväkeä asiallisesti ja joidenkin mielestä jopa liian hövelisti, raskasta heidän työnsä silti oli. Yhdestä askareesta siirrytään toiseen eivätkä naisväen työt ole yhtään vähäisempiä kuin miesten.

Tarina rullasi eteen päin mukavasti, mutta minulla kesti pienen ikuisuuden saada tämä luettua. Kaikki vuorosanat on nimittäin kirjoitettu murteella, joka on minulle aina jonkin verran haastavaa lukemista. Tällä kertaa 1800-luvun lopun pohjalaismurre oli niin vierasta, että kirjan lopussa olevaa monisivuista sanastoa piti vilkuilla monta kertaa.


- Aiva asialtaasti se emäntäpiika meitä kohteli, selitin tyynesti, kun Esteri kysyi, eikö Rannan Maija ole kauhean kiukkuinen ja kova komentamaan. - Ja ruoka oli hyvää ja paikat putsus. Pappilan kyökis ja ruokasalis laattia lakaastahan joka aterian jälkehen, jottei murenista tuu permantohon ihmisten jaloossa taturaa niinku täällä, huomautin kiusallanikin.
(s. 175)


Lopputulemana siis kotoista ajankuvaa, mutta murre teki lukemisesta hyvin haastavaa.


Kirjan tiedot:
Enni Mustonen: Pappilan piika. Otava 2026. 366 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 10. Kirjassa leikataan
* Lukumatka menneisyyteen : 16. Vuonna 2026 julkaistu kotimainen historiallinen romaani

tiistai 9. kesäkuuta 2026

Martha Wells: Platform Decay (The Murderbot Diaries #08)

Kansikuva.

Space was okay to look at but not super fun when you were out in it.

Oikein odotin uutta Murhabotti-kirjaa ja hieman yllättäen sainkin sen luettavakseni kansallisen E-kirjaston kautta. Yllättäen sikäli, että se tuli kokoelmaan todella nopeasti ja varausjonokin liikkui sukkelasti. 

Platform Decay on siis sarjan kahdeksas osa, omalla puhelimellani vain 151 sivuinen pienoisromaani. Tarina alkaa keskeltä tapahtumia: Murhabotti on pelastusretkellä planeettaa ympäröivällä valtavalla avaruusasemalla. Kestää hetken ennen kuin selviää, keitä tässä ollaan pelastamassa, ja sen jälkeen asiat alkavatkin mennä entistä monimutkaisemmiksi.


But (and it’s a big but) I had to assume they knew we existed. (Always assume somebody is after you. Then you won’t be depressed when it happens.)
(s. 93)


Tarinan alku, lähinnä ensimmäinen kappale, oli hieman hidas. Kerronnan jujuhan on siinä, että Murhabotti kommentoi tapahtumia sulkeiden sisään kirjoitetuilla sivuhuomioilla. Näitä oli tuossa ensimmäisessä kappaleessa turhan paljon ja kerronta junnasi paikoillaan.

Mutta, kun juoni vauhtiin pääsi, sitä vauhtia sitten riitti!

Tykkäsin siitä, miten tarinan tapahtumat tuntuivat osalta suurempaa kokonaisuutta. Murhabotti kavereineen tiputetaan keskelle avaruusasemaa, jonka asukkaat elävät aivan omaa elämäänsä omine (ja monine) ongelmineen. Jaahas, taas kaksi korporaatiota taistelee keskellä käytävää, missä se lähin väestönsuoja onkaan...

Siitä on jonkin aikaa kun luin edellisen osan ja siinä oli hyvä ja huono puoli. Oli todella kiva palata tähän maailmaan ja Murhabotti on edelleen yhtä ilahduttava kuin ennenkin. Toisaalta kun lukemisesta oli jo kulunut aikaa, oli vähän vaikea muistaa, keitä muut hahmot olivat. Minun oli pakko googlata kuka hiivatti Three olikaan (näköjään toinen karannut SecUnit).

Tästä voi ehkä vetää sen johtopäätöksen, että sarjan voisi lukea uudelleenkin, ehkä jopa kaikki kirjat peräkkäin. Täytyy harkita tuota vakavasti siinä vaiheessa kun seuraava osa on ilmestymässä.


Kirjan tiedot:
Martha Wells: Platform Decay. Tor Books 2026. 151 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite

maanantai 25. toukokuuta 2026

Leonie Swann: Murha laitumella

Kansikuva.

“Eilen hän oli vielä terve,” Maude sanoi.

Kävin tuossa taannoin leffateatterissa katsomassa Lammasetsivät, joka murhaavasta aiheestaan huolimatta oli koko perheen elokuva. Leffaseurani sanoi, että kirja, johon elokuva perustuu, oli melko erilainen, joten pitihän se lukea.

Ja lammaspäähenkilöistä huolimatta tämä olikin aivan aikuisten kirja. Teemat ovat huomattavasti monimutkaisempia ja synkempiä vaikka ne huvittavien lammaskertojien kautta kerrotaankin. Kirjan huumori syntyykin siitä, miten eri tavalla lampaat näkevät maailman ja tulkitsevat ihmisten toimia.

Tarinan keskiössä on siis lammaspaimenen surma. George löytyy niityltä lapio rinnassaan ja lammaslauma päättää selvittää, kuka hänet kolkkasi. Läheinen kylä on täynnä epäilyttäviä ihmisiä, ja Georgen niityillä on tehty muitakin kyseenalaisia asioita kuin isketty paimenta lapiolla.

Minulla kesti monta päivää lukea tämä, koska herkullisesta asetelmastaan huolimatta tämä ei vain pitänyt mielenkiintoani yllä. Tarina tuntui välillä tahtomattaan sekavalta ja lampaiden merkilliset filosofiat eivät aina tuoneet tarinaan mitään lisää, selkeydestä puhumattakaan.

Toisaalta tämä onnistui hyvin nimenomaan eläinkertojien kuvaamisessa. Lampaiden logiikka ja tulkinnat ovat välillä todella hauskoja, ja omalla tavallaan niiden maailmankuva on aivan vedenpitävä. Tykkäsin etenkin siitä, miten kristinuskoon liittyvät asiat hämmensivät niitä ja millaisia väärinkäsityksiä siitä syntyi.


“Pötyä”, tuhahti Ramses hermostuneena. “Saatana ei ikinä tekisi sellaista.”

Jotkut lampaat määkivät hyväksyvästi. Kukaan ei uskonut Saatanasta sellaista. Saatana oli vanhanpuolenen aasi, joka märehti joskus naapuriniityllä ja päästeli aikaa ajoin selkäpiitä karmivia kiljahduksia. Sen ääni oli todella kamala, mutta muuten se oli aina vaikuttanut harmittomalta.
(s. 57)


Täytyy jutella tästä leffaseurani kanssa ja kysyä tarkemmin, mitä mieltä hän tästä oli. Kirja, joka herättää tunteita ja keskustelua, on aina jollain tavalla hyvä kirja (jos ei sitten ole tosi huono ja keskustelu liittyy siihen).


Kirjan tiedot:
Leonie Swann: Murha laitumella. WSOY 2007. 389 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Glennkill (2005). Suomennos Helen Moster.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 36. Kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen

keskiviikko 20. toukokuuta 2026

George R. R. Martin: Jäälohikäärme

Kansikuva.

Adara piti kaikkein eniten talvesta, sillä jäälohikäärme saapui maailman kylmetessä.

Se olen minä, joku joka ei ole koskaan lukenut yhtään George R. R. Martinin fantasiakirjaa vaikka genreä muuten välillä luenkin! Game of Thronesini olen katsonut, mutta Martinin tiiliskivet eivät ole ainakaan toistaiseksi houkuttaneet lukemaan.

Mutta kun mietin tuossa mitä lukisin Kolme kummaa kirjaa -haasteen talvi/kylmä paikka -kohtaan, mieleeni muistui tämä Martinin ohut nuortenkirja. Jostain syystä tämä tuli tuossa taannoin puheeksi erään työkaverini kanssa. Hän oli pitänyt tästä ja laitoin kirjan lukulistalle.

Jäälohikäärme löytyy siis kirjastosta nuorten osastolta, minne se varmasti kuuluukin joidenkin väkivaltaa ja sen seurauksia kuvaavien kohtausten vuoksi. Tunnelmaltaan se on kuitenkin niin sadunomainen, että mieli tekisi silti laittaa se satukirjoihin.

Asiaa auttaa se, että päähenkilö Adara on vasta lapsi. Hän on syntynyt talvisaikaan, kylmä ja kalpea lapsi, joka on muiden mielestä merkillinen tapaus.


Adara muisti, miten isä oli silloin naurahtanut.

“Jaa, ettenkö rakasta? Voi, Hal. Rakastan häntä, omaa pikku talvilastani, kaikkein eniten. Mutta häneltä en ole koskaan saanut vastarakkautta. Hänellä ei ole mitään annettavaa minulle tai sinulle tai kenellekään meistä. Hän on niin kylmä pikku tyttö.”

Ja sitten isä oli alkanut itkeä, vaikka oli kesä–
(s. 21)



Adaran suurin salaisuus on yhteys toiseen talven olentoon, pelottavaan jäälohikäärmeeseen. Hauras ystävyys saa katkeransuloisen lopun kun sota saavuttaa Adaran kotiseudun.

Tämä oli lyhyt ja ytimekäs kirja, jossa keskityttiin yhteen pieneen näkökulmaan. Adaran kotimaa on sodassa, mutta sota on kaukana kylästä ja lapsen mielestä. Kunnes sitten ei enää olekaan, ja siitä päästään niihin rujompiin kuvauksiin. Tappeluksia näytetään vähän, mutta niiden temmellyksessä ruhjoutuneita sotilaita paljon enemmän.

Tykkäsin tarinasta ja sen tunnelmasta. Adaran, talven ja jäälohikäärmeen kylmyys tuntui taianomaiselta eikä kaikelle annettu selitystä. Lius Royon kaunis mustavalkoinen kuvitus tukee tunnelmaa.

Tämä voisi hyvinkin olla hyvä aloituskirja nuorelle, joka haluaa tutustua fantasiakirjallisuuteen, mutta ei kuitenkaan halua tarttua ensimmäisenä pitempään kirjaan.


Kirjan tiedot:
George R. R. Martin: Jäälohikäärme. Kirjava 2016. 119 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Ice Dragon (1980). Suomennos Satu Hlinovsky.

Haasteet:
* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan talvisessa tai kylmässä paikassa

maanantai 18. toukokuuta 2026

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti (Adelin tyttäret #02)

Kansikuva.

Mustat kuomuvaunut vyöryivät mutkaisella maantiellä, joka halkoi lounaissuomalaista viljelymaisemaa.

Joskus nyt vain käy niin, että viihdekirja jättää lopussa kurjan olon. Tämä Kätketty tähti oli harmillisesti minulle sellainen kirja. Ei vain siksi, miten Thyralle tässä käy, vaan siksi, miten hänen sisarelleen Lilylle on käynyt.

Sarjan ensimmäisessä osassa seurattiin taiteilijan urasta haaveilevaa Lilyä, joka löytää rinnalleen taiteilijapuolison. Tässä osassa ollaan vuotta myöhemmin vuodessa 1912 ja pääosassa on isosisko Thyra, jonka intohimona ovat matematiikka ja tähtitiede. Thyra ja pikkusisko Kitty viettävät kesän kärttyisen isoäidin kartanossa Kuusistossa, jossa jokainen tuntuu tietävän enemmän tyttöjen äidistä kuin he itse. Eiköhän naapurikartanosta löydykin komea paroni, ja tässä käy juuri niin kuin voi arvatakin.

Nyt seuraa sitten juonipaljastuksia.

Ei riitä, että Thyran suuri unelma tähtitieteen opinnoista musertuu. Käy myös ilmi, että Lilyn haaveet ovat jääneet taloudenhoidon ja siippansa kunnianhimon alle. En jaksanut olla rakkauden ja romanttisen onnellisen lopun puolella, kun kahden nuoren naisen tulevaisuuden toiveet murskattiin noin vain.

Käsittääkseni sarjassa on jäljellä vielä yksi kirja. Jos Kitty joutuu luopumaan kiinnostuksestaan luonnontieteeseen jonkun miehenpuolen vuoksi (Niclas, veikkaan tämän kirjan perusteella), revin ehkä pelihousuni.

Jos kuitenkin unohdetaan kirjan lopun aiheuttama valtava pettymys, tämä oli kokonaisuutena oikein hyvää ajankuvaa. 


Kirkon jälkeen maisema laajeni laajoille pelloille ja rantaniityille, joiden takana välkkyi sinivihreä merenlahti. Vilja oli vaaleanvihreällä oraalla ja notkossa erottui lampaita laiduntamassa valkoisina läikkinä vehreän ruohon seassa. Torpparien turvekattoisia hirsimökkejä näkyi siellä täällä. Läheisessä metsikössä lapset taittelivat oksia ja keräsivät kerppuja lampaille.
(s. 13)


Tykkäsin etenkin luonnon kuvauksesta ja siitä, miten näppärästi tarinaan saatiin ujutettua spiritismi-istunto. Ouija-laudat ja muut henkimaailman hommat olivat kovin muodikkaita tuohon aikaan, ja tarinassa siihen osallistuivat juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat aivan varmasti osallistuneet siihen myös oikeassa elämässä.

Tykkäsin myös Thyrasta ja ehkäpä siksi tuo tarinan loppu olikin niin kiukuttava. Hän tuntuu olevan autismin kirjolla oleva henkilö, jolle matematiikan kaunis logiikka tuo helpotusta joskus hämmentäviin ihmissuhteisiin. Hän oli uskottavasti kiinnostunut sekä tähtitieteestä että puutarhanhoidosta, joihin molempiin saattoi soveltaa matematiikkaa.

Kyllä nyt harmittaa ettei hän saanutkaan sitä, mitä halusi, vaan joutui tyytymään pahuksen paroniin. Romantiikaltakin olisi toivonut hieman enemmän kuin noin viisi pinnallista keskustelua, joiden aikana he eivät tutustuneet toisiinsa ollenkaan.


Kirjan tiedot:
Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus 2026. 344 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto
* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa on kissa tai koira

perjantai 15. toukokuuta 2026

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu

Kansikuva.

“Voitko kuvailla oireitasi?”

Luen harvoin kauhua, mutta tähän tartuin Hesarissa olleen arvostelun vuoksi. Mikäli oikein muistan, siinä mainittiin nimenomaan uupumuksen ja oman kehon vierauden tunnun kuvailun tehneen vaikutuksen.

Eikäpä se arvostelu väärässä ollutkaan. Tykkäsin tässä erityisesti noista samoista asioista.

Mutta ensin sisältövaroitus: tässä on väkivaltaa kissoja kohtaan. Yksityiskohtaisempi kuvailu on ainoastaan yhdellä sivulla, tai ainakin oletan sitä olleen. Jätin kyseisen sivun lukematta, koska aihe on minulle niin vastenmielinen lukea. Kyseinen sivu oli onneksi helppo skipata ja sen lähestymisen suorastaan tunsi.

Tarinassa Iðunn on pitkistä yöunistaan huolimatta aamuisin hirvittävän väsynyt. Lisäksi hänen kehossaan on mustelmia, joita hän ei muista saaneensa. Lääkäriltä on vaikea saada apua, koska verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa. Iðunn alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ennen kuin hankkii askelmittarin, joka todistaa hänen kävelevän kymmeniä tuhansia askeleita yön aikana. Miksi?


Mikään ei ole pahempaa kuin elää selittämättömien oireiden kanssa. Tuntea, että jokin on todella pahasti pielessä. Tietää, että jokin on todella pahasti pielessä, mutta kokeissa ei näy mitään, ja sitä huomaa, että lääkärin mielestä olet keksinyt koko jutun.
(s. 17)


Iðunnin turruttavaa väsymystä kuvataan tosiaan hyvin, samoin hänen heräävään kauhuaan omaa itseään kohtaan. Mitä hänen mielensä ja kehonsa tekevät öisin? Lopulta hän tuntuu olevan vieras omassa kehossaan ja herääminen hirvittää, koska ikinä ei voi tietää, onko keho mudan vai veren tahrima.

Arjen kuvauksen lomassa ruuvi kiristyy, mutta harmillisesti se löysää ihan tarinan lopussa. En oikein pitänyt siitä, miten avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi loppu lopulta jäi. Se ei varsinaisesti yllättänyt eikä tuntunut kovin tyydyttävältäkään.

Tykkäsin kuitenkin kirjasta kokonaisuutena! Se oli myös nopea lukea, koska sivuja ei niin paljoa ole ja luvut ovat lyhyitä, joskus vain yksi rivi sivulla.


Kirjan tiedot:
Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu. Haamu 2026. 178 sivua.
Islanninkielinen alkuteos: Myrkrið milli stjarnanna (2021). Suomennos Eeva-Kaisa Suhonen.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 35. Kirjassa on lyhyet luvut
* Kolme kummaa kirjaa : Kirjailija on kotoisin Pohjoismaista

sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Kansikuva.

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena, ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar.

Etenimme Lauran kanssa Austen-projektissamme Jane Austenin ensimmäiseen ja/tai viimeiseen kirjaan. Neito vanhassa linnassa on ensimmäinen Austenin julkaisukuntoon saama romaani, mutta se ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1817.

Tästä on tehty kaksi suomennosta, joista meillä oli luvussa Eila Pennasen vuonna 1953 tekemä. Minusta oli hieman hämäävää, että tässä käsissäni olevassa uudessa painoksessa ei sanottu suoraan, että suomennos on jo 73 vuotta vanha. Selittää ne kääsit ja leningit ja muut vanhahtavat sanat! 

Kirjasta ilmestyy tänä vuonna taas uusi painos samalla suomennoksella. En sano, että Pennasen suomennos olisi huono, koska mielellään tätä luki, mutta ehkäpä olisi aika tuoreemmalle versiolle?

Joka tapauksessa saimme nyt tämän luettua ja lopputulemana tykkäsimme kyllä! Tämä oli selvästi satiiri ja kommentoi aikansa kaunokirjallisuuden trendejä hyvinkin piikikkäästi.

17-vuotias Catherine pääsee rikkaiden naapureiden kanssa Bathiin, jossa hän löytää uusia tuttavia. Catherine tykkää goottilaisista romaaneista ja kun hän pääsee vieraisille ihan oikeaan linnaan, hänen mielikuvituksensa lähtee laukalle ja joka nurkan takana on salaperäisiä papereita ja epäilyttäviä tyyppejä.

Austen toisaalta kannustaa lukemaan ja toisaalta varoittaa ottamaan lukemaansa liian tosissaan. Viihdekirjallisuus ja kaunokirjallisuus noin yleensäkin sukupuolitetaan tässä vahvasti naisten kirjallisuudeksi, mutta toisaalta tarinamme sankari, 26-vuotias Henry Tilney myöntää lukevansa mielellään aivan yhtä dramaattisia tarinoita kuin Catherinekin.

Tykkäsinkin erityisesti siitä, miten Catherine ja Henry tuntuivat oikeasti tutustuvan toisiinsa tarinan aikana. He löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja vaikka Henry pitääkin Catherinea välillä hieman naiivina, hän ei innostu lyttäämään tätä tai tämän harrastuksia. Catherinen innokkuus tempaa välillä Henrynkin mukaansa keksimään omia tarinoitaan.

Ihan tarpeeksi draamaa löytyy elämästä muutenkin, etenkin kirjan pahisten eli Thorpen sisarusten taholta. Oli kiva lukea miten Catherine kasvaa lyhyessä ajassa huomaamaan molempien epämiellyttävyyden ja kieroilut. Hän yrittää nähdä uudet ystävänsä positiivisen kautta, mutta raja tulee lopulta vastaan hänelläkin.

Austenin huumori toimi tässä todella hyvin. Kaikkitietävä kertoja kommentoi välillä juonta ja wanhoja hywiä trooppeja tavalla, joka nauratti oikeasti.


Herra Tilney näytti yhtä kauniilta ja vilkkaalta kuin ennenkin ja puheli kiinnostuneesti muodikkaalle ja miellyttävän näköiselle nuorelle naiselle, joka nojautui hänen käsiivarteensa ja jonka Catherine heti arvasi hänen sisarekseen; siten hän enempää ajattelematta sysäsi syrjään melko hyvän tilaisuuden pitää häntä jo naimisissa olevana miehenä ja siten ikuisiksi ajoiksi menetettynä.
(s. 57)


Turha mustasukkaisuus ja väärinymmärrys vältetty!

Tämän innoittamana päätimme Lauran kanssa lukea Udolphon kunhan tässä ehdimme.


Kirjan tiedot:
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. WSOY 2023 (1. p. 1950). 300 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Northanger Abbey (1818). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna
* Lukumatka menneisyyteen : 7. Kirjan nimessä on sana, jolla viitataan historiaan tai aikaan

torstai 23. huhtikuuta 2026

Virpi Vainio: Petsamon enkeli (Petsamo #01)

Kansikuva.

Suomen Jäämeren ajasta jäi jäljelle hiljaisuus, jota yhä tekee mieli tapailla sanoiksi, sillä sen aikaisilla ihmisilläkin oli omat nimensä, kotinsa, jokapäiväiset murheensa ja unelmansa.

Tämä trilogian aloittava Petsamon enkeli kiinnosti jo siksi, että se on kotimainen historiallinen romaani. Pidän niitä aina silmällä vaikken kaikkia luekaan. Lisäksi se kertoo nimensä mukaisesti Petsamosta, eli sijoittuu Lappiin. Ja sitten vielä aiheena on vähemmän tuntemani tapahtumasarja historiassa.

Tarina alkaa vuodesta 1937, jolloin petsamolainen Valeria ymmärtää tulleensa huijatuksi. Kaiken kauniin luvannut miehenpuoli katoaa Helsinkiin kuin tuhka tuuleen ja Valeria jää yksin pyöristyvän vatsansa kanssa. Samaan aikaan valtiollinen poliisi rahaa hänen isänsä kuulusteltavaksi vakoilusta syytettynä.

Tämän jälkeen hypätään pari vuotta ajassa eteenpäin ja joukkoon liittyvät taidemaalari Maija ja Jäämerelle passitettu poliisi Antti. Jälkimmäinen saa tehtäväkseen selvittää murhan ja paikallisia rajarötöstelyjä.

Mielestäni kirja hukkasi harmillisesti punaisen lankansa. Nuo petsamolaisten turhat ja perusteettomat kuulustelut olivat tragedia, jossa olisi ollut tarpeeksi tarinaa yhteen teokseen. Nyt se jää taustalle ja tuntuu välillä unohtuvan kokonaan kun tarina poukkoilee eri kertojien välillä asiasta ja paikasta toiseen.

Lupaavan alun jälkeen minun oli jotenkin vaikea keskittyä lukemaan tätä. Ehkä tarina olisi tuntunut kokonaisemmalta, jos olisin pystynyt lukemaan sen kerralla tai parilla?

Mutta, jäi näiden ihmisten kohtalo kiinnostamaan! Tykkäsin Valeriasta, joka joutui tekemään vaikeita valintoja elämässään ja päättää selvitä. Samoin Maijasta, joka haluaa pärjätä valokuvaajana ja taidemaalarina maailmassa, jossa se ei ole naiselle helppoa.


Tämän Maija osasi; elämän viemisen eteenpäin. Vaikka pää oli aivan turta, kädet tiesivät, mitä tehdä.
(s. 312)


Tässä osassa tarina päättyy sodan syttymiseen. Oli kylmäävää lukea, miten petsamolaiset jäivät yksin hirvittävään tilanteeseen. Täytynee siis lukea jatkoakin jotta selviää, miten heidän kaikkien käy.


Kirjan tiedot:
Virpi Vainio: Petsamon enkeli. WSOY 2026. 342 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 46. Trilogian ensimmäinen osa
* Lukumatka menneisyyteen : 5. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lappiin

sunnuntai 12. huhtikuuta 2026

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Kansikuva.

Pian tulisi liian kuuma.

Etsin täsmäkirjaa lukuhaasteeseen ja törmäsin tähän vuonna 1962 ilmestyneeseen dystopiaan. Lähtökohta oli sen verran kiinnostava ja jopa ajankohtainen, että lukaisin tämän vaikka tuoreempiakin vaihtoehtoja olisi varmasti löytynyt.

Vähän iski kiinnostus kyllä omaan nilkkaan, koska ei tämä loppujen lopuksi mitenkään hyvä ollut. Kirja oli todellakin aikansa tuote ja heittäytyi välillä suorastaan puistattavan rasistiseksi.

Tarinassa ollaan tulevaisuuden maailmassa, jossa vesi ja lämpötila ovat nousseet hurjasti ja ilmaston puolesta ollaan lähestymässä mesotsooista maailmankautta.

(Tässä vaiheessa kirjaa googlasin mesotsooisen maailmankauden ja jouduin hetkeksi harhapoluille dinsosaurusten maailmaan. Aina yhtä kiehtovaa!)

Päähenkilö biologi Kerans kuuluu retkikuntaan, joka harhailee vielä Lontoon korkeudella. Tarkoitus on jatkaa matkaa napapiirin yläpuolelle, koska ihmiskunnan rippeet elävät arktisilla alueilla. Kerans ja osa retkikuntaa alkavat kuitenkin nähdä outoja unia, joiden johdosta hän ei haluakaan lähteä laguuniverkostoksi muuttuneesta kaupungista.

Ja tämä maailma oli oikeasti kiinnostava kaikessa vaarallisessa villiydessään. Se mainitsemani ajankohtaisuus liittyy tietenkin ilmastonmuutokseen, jonka seuraukset on tässä viety äärimmilleen.


Auringon kiekko ei ollut enää selväpiirteisen pyöreä, vaan leveä, kaiken aikaa kasvava soikio, joka levittäytyi itäisen taivaanrannan ylle kuin jättimäinen tulipallo ja heijastui laguunin kuolleesta, lyijynharmaasta pinnasta muuttaen sen kirkkaaksi kuparikilveksi. Keskipäivällä, johon oli aikaa vajaat neljä tuntia, vesi näyttäisi jo palavan.
(s. 7)


Scifimpää oli se, miten tarinassa käsitellään ihmisen suhdetta menneisyyteen ja luontoon. Tämä oli aika sekavaa settiä ja lopputulema oli se, että ihmisellä on tässä jonkinlainen solutason biologinen muisti, joka alkaa nyt soitella kelloja Keransin mielessä. Mesotsooisesta kaudesta sinä olet tullut ja sinne sinä olet palaava jne.

Tarina itsessään oli aika tylsä, koska se pyöri niin paljon tuollaisten pohdintojen ympärillä. Seikkailupuoli ei kiinnostanut siksikään, että se tosiaan sisälsi hyvin paljon rasistisia kuvauksia. Lisäksi tarinassa on vain yksi nainen, joka on tietenkin loppujen lopuksi neito pulassa.

En oikeastaan suosittelisi tätä, koska rasismi on tässä niin törkeää, mutta jotenkin tuo villi maailma kuitenkin jäi pyörimään mieleeni kiinnostavana mitä jossitteluna. 


Kirjan tiedot:
J. G. Ballard: Uponnut maailma. Jalava 2011. 176 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World (1962). Suomennos: Mika Renvall.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : Luonto ottaa vallan

lauantai 4. huhtikuuta 2026

Ulla Rask. Seitsemän tornin varjoissa (Kylmä meri #02)

Kansikuva.

“Valitan, fru Krause.”

Luin viime vuonna Kylmä meri -sarjan ensimmäisen osan Blanka, Itämeren tytär, ja tykkäsin siitä paljon. Onneksi tämä jatko-osakin oli aivan yhtä hyvä!

Jäin taas odottamaan seuraavaa osaa, koska tämä jäi niin mielenkiintoiseen paikkaan. Ei cliffhangeriin, mutta haluaisin heti lukea, miten Blankan ja Margon tarina tästä jatkuu!

Tässä kirjassa ollaan vuodessa 1611. Blanka on hemmoteltu kauppiaan vaimo ja Margo edelleen hänen taloutensa piika. Naisten välit ovat viilenneet ja tuskin on kovin suuri juonipaljastus kertoa, että Margo saa lähtöpassit heti kirjan alkupuolella syistä että.

Sanoin Itämeren tyttären kohdalla, että välillä Blankasta oli vaikea pitää ja niin on tässäkin kirjassa. Huom. se on hyvä asia! Hän on edelleen hyvin ristiriitainen hahmo. Hänen haluaa kyllä selviävän vaikeuksista, mutta samalla ei voi kuin todeta, että itsepä olet niistä osan aiheuttanut.

Suurimman osan ajasta tarinassa ollaan Blankan matkassa. Lyypekkiin iskee rutto, joka muuttaa Krausen perheen elämän kokonaan. Kirjan alkusanoissa Rask kertoo ettei tautia oikeasti ollut kaupungissa tuohon nimenomaiseen aikaan, mutta samoihin aikoihin kuitenkin. Mitäpä sitä pienistä historian värityksistä kun fiktiossa ollaan.

Joka tapauksessa rutto on erinomainen syy rakentaa välillä klaustrofobiseltakin tuntuva tarina. Kuolema korjaa satoaan ja Lyypekistä on yhtä vaikea päästä pois kuin sinne on päästä sisään. Kukaan ei halua, että tauti leviää muuallekin, vaikka kukaan ei oikeastaan ymmärrä mistä rutto on tullut tai miten sitä voisi hoitaa. Synnin palkka, selvästikin.

Minusta tässäkin osassa kiinnostavinta oli historiallisen miljöön lisäksi naisten välisten suhteiden kuvaus. Niihin vaikuttaa paljon luokkayhteiskunta ja Blankan on kovin vaikea niellä sitä, että hän ei olekaan kaikkien elämän keskipiste. Tytärpuolella on aivan omat huolenaiheensa ja Margolla omat unelmansa, joihin ei kuulu Blankan oikkujen toteuttaminen hamaan hautaan saakka.


Siitä Margo oli kuitenkin varma, että jos hän ei pitäisi varaansa, hän kuuraisi polvillaan rouva Blankan ja tämän perheen lattioita, kunnes kuolisi vanhuuteen. Karkeasta laudasta tehty arkku, lyhyt siunaus ja vaatimaton ateria hautajaisten jälkeen. Menisi muutama kuukausi, eikä kukaan enää muistaisi hänen koskaan edes eläneen.
(s. 18-19)


Hieno ja mielenkiintoinen kirja siis! Luin tämän melkein yhdeltä istumalta, koska en vain malttanut jättää kesken. Jatkoa odotellessa.


Kirjan tiedot:
Ulla Rask: Seitsemän tornin varjoissa. WSOY 2026. 357 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu
* Lukumatka menneisyyteen : 3. Kirja, jonka lukemista olet odottanut