Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. marraskuuta 2026

Maija Kajanto: Lasipallotalvi (Kahvila Koivu #06)

Kansikuva.

Kahvila Koivu -sarja jatkui tällä jouluisella jatko-osalla, joka ilmestyi sopivasti joulumyyntiin. Tämä on vähän tällainen spin-offin ja jatko-osan sekoitus: päähenkilö Heta on tuttu Kahvila Koivusta, jossa hän oli yksi sivuhenkilöistä.

Tämän tarinan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta enemmän tässä on mielestäni järkeä jos lukee ensin muut sarjan osat. Tässä pudoteltiin niin paljon sarjan muiden henkilöiden nimiä ja viittauksia menneisiin tapahtumiin, että niitä lukematta jää kokonaisuus vajaaksi.

Joka tapauksessa tapahtuma-aika on noin vuosi Kardemummajoulun jälkeen. Silloin Heta erosi Tiinastaan ja häipyi Pyhäjärveltä. Tässä kerrotaan, mitä hän on tuon vuoden aikana tehnyt ja miksi hän on nyt pienessä merenrantakaupungissa astiakaupan loppuunmyyntiä järjestämässä.


Imuri ei vastannut ja Heta istuutui huokaisten jakkaralle pölyn keskelle miettimään, mitä hänen henkisestä olotilastaan kertoi se, että erilaiset esineet tuntuivat juttelevan hänelle. Eilen hän oli käynyt dialogia rinkkansa kanssa ja tänään oli näköjään imurin vuoro. Missä vaiheessa hän saattaisi oikeasti sanoa, että oli tulossa hulluksi?
(s. 26-27)


Arki on leppoisaa ja Myrskyniemen asukkaat tietenkin pääosin kivoja ja lempeitä ihmisiä, jotka sekaantuvat toistensa asioihin juuri sopivasti viedäkseen juonta eteen päin. Minua naurattivat eniten loppuunmyyntiä kärkkyvät kirppishaukat, jotka yrittivät epätoivoisesti tehdä Löytöjä-isolla-ällällä myydäkseen ne edes vähän kalliimmalla eteen päin. Tarinaan oli upotettu niin paljon lasi- ja posliiniastioiden nimiä ja valmistajia, että tunsin melkein jääväni välillä itsepintaisen mainonnan uhriksi.

Viihdekirjaksi tässä on aika paljon vakavia asioita. Tärkein ja raskain niistä on Hetan siskon syöpä, joka on mullistanut koko lähipiirin elämän. Hetan ja Tiinan ero otetaan myös vakavasti eikä jälleen tapaaminen ole mikään yksinkertainen juttu. Tykkäsin tästä aikuisesta tavasta käsitellä aikuisten asioita.

Siitä en oikein pitänyt, että Tiinan sukupuolta jemmattiin sivun 120 paikkeille asti. Siihen saakka häneen viitattiin ilman nimeä, neutraalisti exänä ja entisenä kumppanina/avopuolisona jopa Hetan sisäisessä kerronnassa. 

Kahvila Koivun lukijat tietävät jo valmiiksi, kenestä on exässä kyse, joten miksi kirjan sateenkaarevuutta piti tällä lailla kainostella? Kyllä joulukirjojen joukkoon mahtuu avoimesti myös muista kuin heteropareista kertovia kirjoja. 


Kirjan tiedot:
Maija Kajanto: Lasipallotalvi. WSOY 2026. 218 sivua

Haasteet:
* Älä aloita uutta sarjaa: Kirja julkaistu 1.9.2026 tai sen jälkeen

keskiviikko 11. marraskuuta 2026

Laurie Gilmore: The Gingerbread Bakery (Dream Harbor #05)

Kansikuva.

Olen sinnikkäästi lukenut Dream Harbor -sarjaa, vaikka nämä eivät totta puhuen niin kovin kiehtovia olekaan. Aina joskus tekee mieli lukea juuri tällainen tarina, jonka lopun tietää ja juonenkäänteet (jos sellaisia edes on) näkee avaruudesta asti.

Sarjan viidennessä osassa ollaan jouluisissa häätunnelmissa. Ekan osan pariskunta on viimeinkin menossa naimisiin ja vähintään puoli kylää on kutsuttu häihin. Mukaan lukien pullapuodin Annie ja pubin Mac, jotka ovat kinastelleet ne sarjan neljä edellistä osaa.


“As the best man, it’s my duty to check the cake in advance.”

“You’re still not the best man. And that is definitely not within the realm of groomsmen duties.

Mac shrugged. “Logan didn’t want strippers so what else am I supposed to do?”

“Of course he didn’t want strippers. The man didn’t even want frosting. It’s like he’s allergic to joy.”
(s. 149)


Nyt sitten selvitellään parin päivän ajan, mitä heillä onkaan hampaankolossa toisiaan vastaan ja miten se jyvänen saadaan sieltä pois.

Anniella itse asiassa on varsin hyvä syy olla nuiva Macia kohtaan. Tyyppi teki aikoinaan aika törkeästi ja kehtaa nyt vielä väittää, että Anniekin on syypää kymmenen vuoden kaunaan. Sinänsä ymmärsin myös Macin puolen, mutta olin kiistassa ehdottomasti Annien puolella.

Olisin ehkä tykännyt kirjasta enemmän, jos se olisi pysynyt vain nykyhetkessä. Osa tästä on takaumia, joissa kuvataan välirikon aikaisia tapahtumia. Eipä siinä mitään, mutta kun asiaa puidaan myös nykyhetkessä. Yksi kerta olisi riittänyt ihan hyvin, koska takaumista ei oppinut mitään sellaista, mitä ei toistettu muussa tekstissä.

Tarinassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Vähän on keksitty juonentapaista höpsöttelyä, koska Annie ja Mac eivät voineet vain puhua tai paneskella koko kirjaa. Pisteitä kirjalle muuten noista seksikohtauksista. Sanoisin, että ne oli hyvällä maulla kirjoitettu ja pidin siitä, että repertuaariin kuului muutakin kuin tappi A menossa koloon B.

Kirjan aikaan tehdään myös selväksi, että Dream Harborissa on vielä yksi sinkkunainen, jota varten kaupunkiin on muuttanut sopiva mieshenkilö. Täytyy siis varata myös The Daisy Chain Flower Shop, koska perfektionisti minussa haluaa lukea koko sarjan.


Kirjan tiedot:
Laurie Gilmore: The Gingerbread Bakery. HarperCollinsPublishers 2025. 358 sivua.

Haasteet:
* Älä aloita uutta sarjaa: Luettu muulla kuin äidinkielellä

sunnuntai 1. marraskuuta 2026

S. K. Rostedt: Mustan tulen laulu (Moorna #02)

Kansikuva.

Jatkoimme pienessä romantasia-lukupiirissämme Moorna-sarjan kanssa. Ensimmäinen osa ei vakuuttanut oikein ketään ja toivoimme, että pitäisimme toisesta enemmän. Harmillisesti näin ei käynyt.

Tässä osassa oli mielestämme samoja ongelmia kuin ensimmäisessä. Kaksi kolmasosaa kirjasta oli tyhjäkäyntiä Tuonessa, jossa ei tapahtunut juuri mitään. Olisi voinut tapahtua, koska sarjan maailma on kiinnostava ja olisin mielelläni nähnyt Tuonesta muutakin kuin yhden paikan loputonta kurjistelua.

Mahtava tilaisuus demonimaailman seikkailuille siis, mutta miten käy? Moorna ja Caidas heiluttavat peittoja, Moorna oppii lisää omista voimistaan ja surkuttelee jatkuvasti sitä, että Malkra suhtautuu häneen nuivasti. Ja siinäpä se melko lailla olikin.

Minulta ei oikein irronnut säälipisteitä ja sympatiaa Moornalle, vaikka tarina niitä yrittikin heruttaa. Poltit Malkran karrelle, joten onko se nyt ihmekään, että häntä ei enää kiinnosta kaveerata kanssasi?


Moorna tiesi, ettei ollut oikeutettu siihen, mutta hän oli loukkaantunut.

Miksi Malkra puhui tuntemattomalle demonille, mutta ei hänelle?
(s. 100)


No mietipä sitä.

Varsinaiset tapahtumat oli kirjoitettu viimeiselle noin 160 sivulle, mutta niihinkin mahtui todella turhalta tuntuvaa täytetekstiä. Lisäksi Caidas otti kopin idioottipallosta eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta miltei 200 vuotiaalta soturilta, jolla luulisi olevan jonkin verran järkeä ja lisäksi epäluuloa epäilyttäviä viestejä ja merkillistä käytöstä kohtaan.

Vaikka emme tästä kovinkaan paljoa pitäneetkään, päätimme kuitenkin lukea sarjan viimeisenkin osan jahka saamme sen kirjastosta. Kun on jo kaksi kirjaa lukenut, menee se kolmaskin! Sitä paitsi haltiakuningatar oli kiinnostava hahmo, ehkäpä hänen menneisyydestään kerrotaan siinä lisää.


Kirjan tiedot:
S. K. Rostedt: Mustan tulen laulu. Otava 2025. 477 sivua.

Haasteet:
* Älä aloita uutta sarjaa: Kotimainen kirja

perjantai 30. lokakuuta 2026

Liisa Kaski: Marras

Kansikuva.

Oikeastaan tarkoitukseni oli lukea tämä vasta viikonloppuna, mutta menin vilkaisemaan kirjan alkua heti kun sain sen käsiini ja tarina imaisi mukaansa. Lukaisin koko kirjan heti kun tulin töistä kotiin.

Tästä jäi jotenkin sellainen tunnelma, että luin juuri sopivan mittaisen aikuisten sadun, vaikka tämä ei toki satu ollutkaan. Maagista realismia kylläkin.

Ollaan siis menneisyydessä, jossain tarkemmin määrittelemättömässä vuodessa. Suomalainen kansanusko ja ovat hetken aikaa olemassa rinnakkain. Pienessä talossaan kekriin valmistautuva Valpuri ei pidä outona sitä, että hän uskoo yhtä aikaa Neitsyt Maarian siunaukseen ja metsässä eleleviin haltioihin.

Tämä on näin jälkikäteen katsottuna ollut uskonnollisesti jännää aikaa. Valpurin elämä ja uskomukset eivät tunnu olevan ristiriidassa keskenään ja minua alkoi lukiessani suorastaan harmittamaan, että hänellekin tärkeät kansanuskon perinteet syrjäytetään pian vieraslajin vuoksi.

Joka tapauksessa kansanusko on suurin syy siihen, ettei Valpuri hätkähdä niin kovin kovasti metsästä ilmestyvää muukalaista. Mies on pukeutunut oudosti, käyttäytyy oudosti eikä osaa edes puhua kunnolla. Hauska yksityiskohta olikin se, kun mies ilmoittaa puhuvansa suomea ja Valpuri miettii, mitä "suomi" edes on.

Valpuri hoivaa mieleltään selvästi järkyttynyttä miestä kekrin ajan. Ehkä hän on metsän kansan lähettämä? Tai ihan vain vinksahtanut mierolainen? Lukijalle on alusta asti selvää, mikä jutun juju on, mutta kirjan lumous syntyykin siitä ettei Valpuri tiedä. Hänellä on vain oman elämänsä konteksti sanoittaa ja ymmärtää miestä, ja asiat, jotka ovat lukijalla ahaa! -hetkiä, eivät sano hänelle mitään.

Pidin kovasti Valpurista ja kirjan maailmasta. Luontoa ja eläimiä kuvataan kauniisti ja luontevana osana Valpurin elämää. Hänellä on uuhensa ja Keväänsä, metsä ja meri, joissa riittää ihmeitä. Valpuri on myös kirjoitettu taitavasti: hän ei missään vaiheessa vaikuta yksinkertaiselta tai tyhmältä, eikä kansanusko tunnu lapselliselta.


Miten kekriyön humalasta syntyvät kevään mahlanjuoksut ja omenankukat, miä jo näin sen! Ja uuhien riemun kun astelemme yksissä tuumin vihottavaan rantaan ja lampaiden saareen. Papujen nuoret varret kaalimaan mustassa mullassa, elonkeltaisen otrapellon, siestarlaisten turpiat tummuvat marjat. Koko kylän läpi läikähtävän sadonkorjuun onnen. Minkä tähden minun mieleni aina juoksee kohtalon eteen, ensin sen tielle ja sitten sen taakse, miksei se osaa pysyä siinä mikä on tässä ja nyt?
(s. 28-29)


Ison hatun nosto myös kirjan kielelle! Noin ylipäätään tekstin rytmi on kaunis, mutta tämän wanhan sanaston eteen on varmasti täytynyt tehdä paljon tutkimustyötä. Kaikkia sanoja en edes ymmärtänyt, mutta ei se lukemista haitannut.


Kirjan tiedot:
Liisa Kaski: Marras. SKS Kirjat 2026. 192 sivua.

sunnuntai 25. lokakuuta 2026

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä (Kauppahuoneen Maria #01)


Jatketaan hienojen kotimaisten historiallisten romaanien parissa. Kultalangan kehrääjä oli yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin tänä syksynä. Eikä vain siksi, että olen käynyt Tampereella komeassa Tirkkosen talossa. Talon historiasta en tiennyt sen enempää ja se alkanee aueta tämän uuden sarjan myötä.

Tässä kirjassa ollaan vuodessa 1865. Maria palaa kotiinsa Tyrväälle oltuaan vuosia Turun arkkipiispan kartanossa palvelijattarena. Elämälle pitäisi löytää uusi suunta joko työn tai puolison merkeissä. Jälkimmäinen löytyy kulkukauppias Johan Tirkkosesta, joka vie Marian mukanaan Tampereelle.


- - kunnialliset ja säädylliset miehet olivat harvassa. Enemmän oli petollisia ja köyhiä, leikillänsä hakkailijoita ja koketeeraajia. Sellaista kukkoilua ja teerenpeliä minä en kaivannut. Miehen kauneus antoi tietysti silmille ja sielulle iloa, mutta naimakauppa oli ennen muuta järjen kysymys.
(s. 88)


Tässä oli taas niin mainiota aikakauden kuvausta, että ai että. Se näkyy jo Mariassa hahmonakin, häntä nimittäin vaivaa tavallista enemmän synnintunto, joka on tarttunut arkkipiispan taloudessa. Tokihan Tyrväällä ollaan Jumalaa pelkäävää kansaa noin yleensäkin, mutta Marian tapauksessa se tuntuu vielä vähän henkilökohtaisemmalta. On vaikeaa olla tarpeeksi nöyrä ja kuuliainen nuori nainen, kun on niinkin tarkkasilmäinen kuin hän on.

Tykkäsin Mariasta ja siitä, miten hänen hoksaavaisuutensa ja järjestelmällisyytensä tekee hänestä hyvän kauppiaan. Hän on huomannut, että kaikki kannattaa kirjoittaa ylös ja huomioi mikä menee kaupaksi missäkin. Maria on myös syntynyt sikäli onnekkaaseen aikaan, että ainakin Tampereella naisen on mahdollista osallistua kaupankäyntiin.

Tästä saadaan vähän esimakua tässä kirjassa, mutta aiheeseen sukelletaan varmasti syvemmin myöhemmin. Oli kiinnostavaa lukea aikakauden kauppiaskulttuurista ja sen monimuotoisuudesta. On kivijalkakauppiaita, jotka puolustavat reviiriään kynsin hampain, on kulkukauppiaita, jotka toimivat joko itsenäisinä yrittäjinä tai toisten palkollisina, on naisia ja miehiä ja paljon erilaisia tuotteita.

Mariaa kiinnostavat jo tässä vaiheessa etenkin kankaat ja langat, koska eletään murrosaikaa teollisesti tuotettujen ja itsetehtyjen kankaiden välillä. Finlaysonin tehdas raksuttaa Tampereella kotimaista tuotantoa ja tuontikankaitakin piisaa. Ei tarvitse olla todella varakas ostaakseen sen sijaan, että tekisi itse.

Tykkäsin kirjasta paljon ja lukaisin tämän nopeasti. Tarina eteni jouhevasti Marian mukana ja monta juonenlankaa jäi roikkumaan ilmaan. Jatkoa odotellessa!


Kirjan tiedot:
Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä. Otava 2026. 298 sivua.

tiistai 20. lokakuuta 2026

Layne Fargo: Suosikit


Humisevan harjun jälkeen halusimme Lauran kanssa lukea jonkin siihen liittyvän kirjan. Layne Fargon tänä vuonna suomennettu Suosikit löytyi helposti kirjastosta, joten päädyimme siihen. Kirja oli muutenkin lukulistallani, koska tykkään seurata taistoluistelua ja sitä tässä on.

Tai no, tarkkaan ottaen tässä on jäätanssia. Ajallisesti aloitetaan 2000-luvun alusta, jolloin nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen Katarina Shaw alkaa tosissaan kavuta kohti laji huippua. Parinaan hänellä on Heath Rocha, lapsuudenystävä ja rakastettu, joka tekisi mitä vain Katin vuoksi. Katin pakkomielle voittoon ja Heathin pakkomielle Katiin ei tee elämästä helppoa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Tykkäsin tästä paljon enemmän kuin odotin! Fargo on onnistunut yllättävän hyvin siirtämään Humisevan harjun hahmot nykypäivään ja tekemään heistä silti omiaan. Meininki ei ole tässä aivan yhtä kostonhimoista ja sekopäistä kuin alkuperäisteoksessa, mutta Kat ja Heath ovat todella intensiivisiä ja kumpikin omalla tavallaan epämiellyttäviä hahmoja.

Niin ovat kyllä useimmat muutkin, ei sillä. Kirjassa kuvataan hyvin jäätanssin raadollista maailmaa. Kilpailu on kovaa ja puukko iskeytyy selkään hyvinkin helposti. Pidinkin siitä, miten kirja nostaa esiin sinänsä kauniin lajin rumat puolet. Jäätanssi on hyvin konservatiivinen laji ja kilpailupisteet laskevat heti, jos et mahdu tuomareita miellyttävään muottiin taustasi, asusi, ohjelmasi tai vaikkapa seksuaalisuutesi vuoksi.

Katin ja Heathin on hyvin vaikea sopia mihinkään lokeroon, ja heidän kilpailu-uransa on todella myrskyinen. Draamat ja tragediat saivat tämän tuntumaan hyvin Harjumaiselta, mutta toisin kuin siinä, tässä hahmoille annetaan mahdollisuus päästä yli itsestään ja kasvaa ihmisinä. Pidin etenkin Katista ja siitä, miten vahvaksi hän kasvaa.


“Olen olympiaurheilija,” Katarina jatkaa, “ja sinua kiinnostaa vain minun hääpukuni ja se, milloin alan synnytellä vauvoja?”

“Minä - “ Inez selaa muistikorttejaan. “Anteeksi, minä -”
(s. 342)


Kirjassa oli myös hieman yllättävä ja yllättävän toimiva rakenne. Minä-kertoja Kat muistelee tässä elämäänsä ja muisteluiden lomassa on haastattelupätkiä dokumentista, joka skandaaliparista on tehty. Tähän on haastateltu ystäviä, vihollisia, tuomareita ja ketäs nyt lieneekään. Myös näistä haastatelluista alkaa pikkuhiljaa muodostua kuvia, jotka täydentävät Katin kertomusta ja ovat välillä sen kanssa eri mieltä.

Ainoa miinus kirjassa on sen loppu, jossa Heathkin päästetään ääneen eräänlaisilla päiväkirjamerkinnöillä. Näillä viimeisillä luvuilla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä ja ne olivat mielestäni aivan turhia. Kirja päättyy aivan hyvän kohtaan Katin kertomana.


Kirjan tiedot:
Layne Fargo: Suosikit. Tammi 2026. 564 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Favorites (2025). Suomennos Karoliina Timonen.

sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi


Pienen hauen pyydystys oli niin mainio, että sitä on vaikea ylittää. Eikä sitä ainakaan tällä Ihmissudella tehdä (outo Lappi vs. outo Helsinki kisassa Lappi voitti ylivoimaisesti), mutta oli tämä kuitenkin hauskaa luettavaa. Karila luo ihanan omituisia maailmoja, joissa asuu jos jonkinlaista olentoa.


Anderson kertoi, että kyse oli arvokkuudesta. Arvokkuus oli hyvin tärkeää siellä, mistä he tulivat. Eve kysyi, mistä he tulivat. Anderson sanoi perheensä olevan kotoisin hyvin kaukaa. Vieraat odottivat. Paikasta, jonka nimeä he eivät tuntisi. Siis mistä, Soripallo kysyi. Kemistä, Anderson sanoi. Hän oli oikeassa: vieraat eivät olleet koskaan kuulleetkaan siitä.
(s. 187)


Kemi, tuo helsinkiläisille tuntematon periferia.

Tarina kertoo siis Evestä, joka asuu vaihtoehtoisessa Helsingissä. Hän selvittelee traumakimppuaan terapeuttinsa, Kruunuhaassa asuvan ihmissuden kanssa. Elämä kolhii edelleen kun tyttöystävä Salla jättää ja pöytätenniskisojen panokset kovenevat.

Tässä kirjassa onkin todella paljon pöytätennistä, mutta se toimi mielestäni yllättävän hyvin. En ymmärrä edelleenkään lajin hienouksia ja sanastoa, mutta pingispelit tuntuivat intensiivisiltä ja kertoivat paljon Evestä ja muista pelaajista. Näköjään vastustajaa voi nöyryyttää monella tavalla.

Even parisuhdekriisin ja traumaterapian taustalta löytyy perin merkillinen Helsinki. Se on nyt yllättäen vuorien ympäröimä ja vuorten oudot asukkaat pyrkivät talvehtimaan kaupunkiin. Suomalaisten ah niin tärkeästä luontosuhteesta kertoo se, miten nopeasti takki kääntyy kun pitää valita toisen lajin suojelemisen ja rahan nettoamisen välillä.

Muhoksen google-katastrofin vuoksi tämä oli yllättäen todella ajankohtainen kirja. Samalla tavalla tässä ollaan valmiita uhraamaan luonto ja kulttuuriperimä ison kansainvälisen yrityksen alttarilla edistyksen nimissä. Edistys näyttää kummasti rahalta.

Tykkäsin kirjasta, koska huumori toimi oman huumorintajuni kanssa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ymmärtänyt kirjan loppua. Mitä ihmettä siinä tapahtui?

Nyt jäin sitten odottamaan sitä scifi-eeposta, joka Karilalla on kuulemma työn alla.


Kirjan tiedot:
Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi. Siltala 2026. 348 sivua.

maanantai 12. lokakuuta 2026

Tara Menon: Upoksissa


Etsin junalukemista eKirjastosta ja tämän kansikuva soitti pientä kelloa mielessäni. Ei aavistustakaan, missä olen tähän joskus törmännyt, mutta kilkatus sai minut lainaamaan tämän lukematta edes kirjan kuvausta.

Hyvä, että lainasin! Tykkäsin tästä todella paljon.

Tarina kiertyy vuoden 2004 Tapaninpäivän ympärille. Päähenkilö Marissa, tragedian aikaan 16-vuotias, menettää merelle parhaan ystävänsä Ariellen. Vuosia myöhemmin Marissa asuu New Yorkissa ja joutuu kohtaamaan toisen luonnonmullistuksen, hurrikaani Sandyn, joka tuo mieleen kipeitä muistoja.

Lyhyt romaani keskittyy kahteen päivään, joskin Marissan elämää kuvataan niiden aikana laajemminkin. Hänen menetyksensä alkoivat jo ennen tsunamia: hänen äitinsä kuoli tyttären ollessa vain 6-vuotias. Meribiologi-isä muuttaa Marissan kanssa Thaimaahan jatkamaan äitivainaan tutkimusprojektia.

Niin paljon kuin hän maata rakastaakin, aikuisen Marissan on niin kovin vaikea palata Thaimaahan sen jälkeen, kun Arielleä ei enää ole. Tämä onkin kuvaus ystävyydestä ja menetyksessä, jota muiden on vaikea ymmärtää. Ihmisten empatialla tuntuu olevan tarkat rajat.


Parin vuoden jälkeen tajusin, että vain tiettyjä ihmisiä on hyväksyttävää surra. Ne, joita saa surra loputtomasti: äiti tai isä (jos hän kuolee nuorena), puoliso (jos leski on nuori), sisarus (jos molemmat ovat nuoria), oma lapsi (aina). Ei ole hyväksyttävää surra loputtomasti ihmistä, joka oli pelkkä ystävä. Jonkin ajan kuluttua asiasta on päästävä yli. Minulle on sanottu, etten saisi murehtia häntä tällä tavalla. Tai sitten kysytään: Olitko rakastunut häneen? Ikään kuin ainoastaan se voisi selittää tällaisen surun.

Kielessämme ei ole sijaa ystävien suremiselle tai ystävien rakastamiselle. Kieltä runtelee rakastavaisten rakkaus ja menettäminen.
(s. 25-26 e-kirjassa)


Marissan henkilökohtaisen menetyksen lisäksi kirjassa kuvataan raa’an rehellisesti sitä, millaista rannikolla oli heti tsunamin jälkeen. Täydellinen tuho ei ole kaunista katseltavaa ja Marissan näkemät asiat ovat hirveitä. Aikuinen Marissa kipuilee ja oireilee kokemustensa vuoksi melko vakavastikin.

Kuoleman lisäksi hän kuitenkin näki myös ihmisten avuliaisuuden ja epäitsekkyyden. Katastrofialueella jokainen pyrki auttamaan loukkaantuneita ja vainajia parhaan kykynsä mukaan. Sama sitkeys on hänessä itsessäänkin, vaikka se tuntuukin kadonneen.

Tämä oli kauniisti kirjoitettu kirja vakavista aiheista enkä olisi malttanut jättää tätä kesken junan saapuessa asemalle.


Kirjan tiedot:
Tara Menon: Upoksissa. Siltala 2026. 224 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Under Water (2026). Suomennos Kaisa Kattelus.

sunnuntai 27. syyskuuta 2026

Maritta Lintunen: Halla

Kansikuva.

Voi että tämä olikin erinomainen kirja! Halla on taas hyvä esimerkki siitä, miten upeita historiallisia romaaneja kotimaiset naiskirjailijat kirjoittavat. Tämän tyylisiä ovat esimerkiksi Karin Erlandssonin Koti ja Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Jos tykkäsit niistä, tartu tähänkin! Ja jos tykkäsit tästä, kokeile noitakin!

Hallakin on sukuromaani, jonka tarina kiertyy yhden paikan ylle. Pieni ja syrjäinen Halla-tila sijaitsee itäräjän tuntumassa ja sen asukkaiden tarinaa aletaan seurata vuodesta 1713. Hallalaisten elämää katsotan lähemmin myös vuosina 1870 ja 1914, ja vuonna 1962 alkavat Hiljan vuosikymmenet.

Tykkään näissä sukuromaaneista erityisesti siitä, miten todelliset tapahtumat vaikuttavat fiktiivisten hahmojen elämään. He eivät ole maailman myrskyjen pääroolissa, mutta eivät voi välttää niiden nostattamia aaltoja. Pieta pakenee kasakoita isovihan aikaan, Eliisan perhettä on kohdannut hirveä tragedia nälkävuosien aikaan, Tuomikki tavoittelee parempaa elämää siirtolaisena Kanadassa ja Hilja puolestaan kohtaa lopulta nykyajan autioituvan maaseudun.

Tuomikin osuus oli lyhin, mutta siitä tuli mieleen kolmaskin kirjailija, nimittäin Marja-Leena Lempinen. Pidin paljon hänen Kanadan siirtolaisista kertovasta trilogiastaan (Naisten taivas, Kaivosten kaupunki sekä Siivet ja juuret) ja tässä onnistuttiin tavoittamaan sama hauska fingelska kuin siinäkin.


Tuomikin tehtävänä oli tarjoilla prekfesti rouvan huoneeseen. Rouvalla oli hyvä ruokahalu ja aamiaisella oli oltava kahvia, paksua pänkeekiä, äpylihilloa ja iso nekka meipulisiirappia.
(s. 179)


Pienet elämät merkitsevät kovin vähän suuressa maailmassa, mutta hyvässä tarinassa niiden lukemisesta nauttii todella paljon. Tarinankerronta onkin oikeastaan yksi Hallan teemoista. Kertomukset edellisistä sukupolvista ja vahvoista naisista siirtyvät koko ajan eteen päin. Kuinka suuri osa kertomuksista on totta? Kuka tietää.

Tämä oli suorastaan ällistyttävän nopealukuinen kirja ja lukaisin tämän melkein yhdeltä istumalta. Sujuvaa ja kaunista kieltä on helppo lukea, ja tarina vie koko ajan eteen päin. Ihan harmittaa, että kirja loppui.


Kirjan tiedot:
Maritta Lintunen: Halla. WSOY 2026. 303 sivua.

keskiviikko 16. syyskuuta 2026

Marlen Haushofer: Seinä

Kansikuva.

Olin lukenut tästä kirjasta jo sen verran juttua etukäteen, että tiesin odottaa astetta synkempää ja dystooppista tarinaa. Yllätyin kuitenkin siitä, miten raskas tämä oli lukea nimenomaan toivottaman tunnelmansa vuoksi. Halusin lukea tämän loppuun asti, koska kirja oli oikeasti hyvä ja pidin tästä selviytymistarinana, mutta lopulta luin tämän hyvin pienissä pätkissä. Muuten alkoi masentaa liikaa.

Nimettömäksi jäävä nainen jää yllättäen yksin alppimajaan, kun salaperäinen seinä jysähtää paikalleen erottamaan laakson muusta maailmasta. Seinän ulkopuolelle jääneet ihmiset ja eläimet ovat kivettyneet paikalleen. 

Koska päähenkilö kertoo tarinaa muistelmana, hän paljastaa samalla oman nykyhetkensä tilanteen. Siksi on alusta lähtien selvää, että mitä iloa hän elämäänsä löytääkin, melkein kaikki viedään häneltä pois. Seinän lisäksi suurin mysteeri tarinassa onkin se, miten tähän päädytään. 

Jos et halua lukea eläinten kuolemista, ei kannata lukea tätä. Ne olivat suurin syy sille, että lukeminen oli niin hidasta. En olisi millään halunnut kohdata niitä menetyksiä, joiden päähenkilö kertoi jo etukäteen olevan tulossa.

Mutta, kokonaisuutena tämä oli erinomaista kurjuuskirjallisuutta ja robinsoncrusoilua. Miten tavallinen nelikymppinen kaupunkilaisnainen selviää jäätyään yksin luonnon keskelle? Sisulla ja sitkeydellä, löytäen itsestään puolia, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan.

Olikin mielenkiintoista lukea siitä, miten naisen minuus kiteytyi tarinan kuluessa. Kun kukaan (ihminen) ei ole katsomassa häntä eikä vaatimassa mitään, kaikki turha karisee pois. Häntä ei enää määritä äitiys, puolisona olo, naiseus, ei mikään, mitä yhteiskunta odottaa häneltä. Jäljelle jää vain selviytyjä.


En surrut heitä, vain lapsia, joita he monta vuotta sitten olivat olleet. Todennäköisesti se kuulostaa julmalta, mutta minä en tiedä, kenelle minun tätä nykyä vielä pitäisi valehdella. Voin suoda itselleni sen, että kirjoita totuuden; kaikki, joiden mieliksi olen elämäni kaiken valehdellut, ovat kuolleita.
(s. 31)


Luin vuoden 2025 painoksen, jossa on Eila Pennasen vuoden 1964 suomennos. Se tuntui välillä hieman vanhahtavalta sanavalintojen ja sanajärjestysten osalta, mutta se tuntui myös sopivalta juuri tähän kirjaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle ja päähenkilö on elänyt myös sota-aikana. Lukiessa on muutenkin selvää, että nyt ei eletä nykymaailmassa eikä päähenkilö juuri kaipaa esimerkiksi puhelinta tai televisiota. Toki hänellä on muutakin puuhaa kuin haikailla menetetyn perään, koska nykyhetki ei anna armoa tai taukoa tehtävästä työstä.


Kirjan tiedot:
Marlen Haushofer: Seinä. WSOY 2025 (1. p. 1964). 218 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Die Wand (1963). Suomennos Eila Pennanen.

Haasteet:
* Kolme kummaa kirjaa : Kirjoitettu alunperin kielellä, jota et osaa lukea

torstai 10. syyskuuta 2026

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär

Kansikuva.

Kuvittelen aina ehtiväni lukea reissussa enemmän kuin sitten luenkaan. Tällä kertaa matkan ainoaksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi tämä Viikatetytär. Se sattui olemaan saatavilla eKirjastossa ja lukulistallani muutenkin, joten huonomminkin olisi voinut käydä.

Tässä kiinnosti siksi, että lähtöasetelma on niin hykerryttävä. 17-vuotias Beata haluaisi haikailla rauhassa ihastuksensa Eliaksen perään, kiitos vain, mutta saakin peräänsä Kuoleman. Kuolema ei suinkaan halua viedä Beataa, vaan ojentaa hänelle viikatteen, jolla Beatan pitäisi niittää ensitöikseen Elias.

Että sellainen työ.


En saa katsettani irti viikatteen auringossa kimaltavasta terästä. Se on valtavan kokoinen ja pelottava. Sellainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä, joissa hengataan heinäpelloilla. Vaikuttaa hemmetin epäkäytännölliseltä.
(s. 11)


Tykkäsin tosiaan tästä asetelmasta ja siitä, miten huumori ja synkkyys kietoutuvat tarinassa yhteen. Beata haluaisi elää ihan normaalia elämää, mutta se on vähän vaikeaa kun viikatemies hengailee läheisen puun alla. Muutenkin kuolema ja kuoleman enteet hivuttautuvat koko ajan lähemmäs Beataa, ja ehdin jo pelätä hänen mummonsa puolesta.

Näitä enteitä on nostettu kivasti suomalaisesta mytologiasta ja lainattu vähän muualtakin. Viikatemiehellä on pihapensaita verottava hevonen, mutta ei se oikeastaan ole hevonen eikä Kuolemakaan näytä viikatemieheltä. Kaikki vain suodattuu todellisuuteen tavalla, jonka Beata voi helpoiten ymmärtää.

Tämä oli viihdyttävä ja nopea lukea, ja siksi olikin vähän harmillista, että tarina tuntui jäävän kesken. Kerrankin voi sanoa, että sata lisäsivua olisi ollut paikallaan! Nyt jäi auki paljon kysymyksiä liittyen Beatan sukuun ja siihen, mitä lopussa loppujen lopuksi tapahtuikaan.


Kirjan tiedot:
Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. Otava 2025. 207 sivua.

Haasteet:
* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa rakastutaan

keskiviikko 2. syyskuuta 2026

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha (Stockingham & Pike #01)

Kansikuva.

Luin pitkästä aikaa dekkarin! Ja aloitin näköjään uuden sarjan, koska haluan kyllä lukea jatko-osankin. En tosiaan ole suurin dekkari-intoilija, mutta tässä oli hyvänä houkuttimena historiallinen miljöö ja pyrstötähti.

Ollaan siis vuodessa 1910 ja Halleyn komeetta lähestyy. Maailmanlopun kulttiin hurahtanut varakreivi lukitsee kartanonsa ovet ja ikkunat, jotta kaikki sisällä olijat jäisivät henkiin pyrstötähden vilahtaessa ohi. Kun aamu valkenee, varakreivi on oikaissut koipensa eikä aivan omin avuin.

Murhaa lähtevät selvittämään varakreivin iäkäs täti, Decima-neiti, sekä taloon juuri palkattu nuori Stephen. Decimaa ajaa uteliaisuus ja tilaisuus tehdä kerrankin jotain. Stephenillä puolestaan on hyvä syy kiinnostua oikean syyllisen henkilöllisyydestä, onhan hän itse pääepäilty.

Tykkäsin tästä ja naurahdin ääneen parissa kohdassa. Kipakka Decima ja naiivimpi Stephen muodostavat hyvän parivaljakon, joilla kestää aikansa löytää yhteinen sävel. Tai edes sama kappale, jota soitetaan yhdessä enemmän tai vähemmän epävireisesti. Kummallakin on menneisyyden painolastia, mutta siihen ei niin syvennytä niin kovin paljon tässä osassa.


“Niin! Meidän molempien täytyy pynttäytyä parhaimpiimme tänä iltana. Mehän olemme menossa sukupäivälliselle.”

Minä tuijotin häntä. “Olemmeko?”

“Tietenkin!” hän sanoi. “Päivälliset pastorin kanssa? Pöytä täynnä epäiltyjä salaisuuksien kartanossa? En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta. On aika ravistella herhiläispesää oikein olan takaa.”
(s. 239)


Tarina eteni nopeasti ja se olikin jaettu melko lyhyisiin kappaleisiin, jotka oli otsikoitu päivämäärällä ja kellonajalla. Koko juttu kestää muutaman päivän ja tarinassa kuljetaan nimenomaan Stephenin matkassa. Decima oli minusta kuitenkin kiinnostavampi älykkäänä ja uteliaana naisena, jolle ei ollut annettu suuriakaan mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Tykkäsin myös kirjan yhteiskunnallisesta puolesta. Kartanomiljöö antaa paljon tilaisuuksia osoittaa, miten eri maailmoissa palvelijat ja isäntäväki elävät. Hienon talon vallasväki näkee palvelijat usein huonekaluina ja unohtaa, että näillä huonekaluilla on silmät, korvat ja pitkä muisti.

Ja tässä nimenomaisessa kirjassa tykkäsin myös suljetun huoneen mysteeristä ja siitä tunnelmasta, jonka komeetan lähestyminen tähän luo. Taivaan ilmiöt ovat kiinnostavia ja oli kiva lukea kirja, jossa sellainen oli olennainen osa koko tarinaa.


Kirjan tiedot:
Ross Montgomery: Maailmanlopun murha. WSOY 2026. 387 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Murder at the World’s End (2025). Suomennos Nina Mäki-Kihniä.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 23. Cozy crime -dekkari

tiistai 25. elokuuta 2026

Emily Brontë: Humiseva harju

Kansikuva.

Siirryimme Lauran kanssa Austenin tuotannosta muihin klassikoihin ja luimme tuossa kesän aikana Humisevan harjun. Olen lukenut sen ennenkin, mutta siitä on sellaiset parikymmentä vuotta aikaa enkä muistanut kirjasta käytännössä mitään.

Voi olla, että itsesuojeluvaistoni on pyyhkinyt mielikuvat pois päästäni.

Lukemani vuoden 2006 painoksen takakannessa kirjasta sanotaan, että se “kuuluu itseoikeutetusti kirjallisuudenhistorian suurimpien rakkausromaanien joukkoon”. Herättää kyllä kysymyksen siitä, miten rakkausromaani siinä tapauksessa määritellään. Ovatko kaikki naisten kirjoittamat kirjat, joissa edes sivutaan romantiikkaa, rakkausromaaneja?

Rakkautta suuremmassa osassa ovat pakkomielle ja kosto, ja noin yleisesti ottaen wanha cunnon goottilainen angstinen mielettömyys. Catherine ja Heathcliff ovat loppujen lopuksi yhdessä vain lyhyen aikaa verrattuna niihin vuosiin, jotka Heatchliff hänen jälkeensä käyttää levittääkseen vielä lisää tuskaa ja kärsimystä maailmaan.

Vaikka koinkin tämän tuskastuttavan ylidramaattisena luettavana, täytyy toki myöntää, että kirjalla oli hetkensä.


“- - Catherine Earnshaw, kunpa et saisi rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä sanoit, että minä tapoin sinut - vainoa minua sitten! Murhatut varmasti kummittelevat murhaajilleen. Haamut ovat tiettävästi vaeltaneet maan päällä. Ole minun kanssani aina - ota mikä hahmo tahansa - vainoa minua hulluuteen asti! Mutta älä jätä minua tähän hornan kuiluun, missä en voi löytää sinua! Voi Jumala! Kuinka kuvaamattoman kauheaa! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!”
(s. 193)


Pohdimme Lauran kanssa, mikä sai Brontën kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja näin vastenmielisiä hahmoja. Hyvin kirjoitettuja ja eri tavoilla vastenmielisiä hahmoja, ei sillä, he toimivat hyvin tarinan synkässä tunnelmassa. Jäin miettimään, että pitäisiköhän lukea jokin Brontë-tietokirja tai katsoa elämäkerrallinen elokuva, jotta kirja asettuisi eri tavalla kontekstiinsa.

Lopputulemana en juuri pitänyt kirjasta enkä oikein jaksanut sen raskasta tunnelmaa, mutta pienen piirin kärsimysnäytelmän kuvauksena se on kyllä hieno.


Kirjan tiedot:
Emily Brontë: Humiseva harju. WSOY 2006. 380 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847). Suomennos Eila Pennanen.

maanantai 10. elokuuta 2026

S. K. Rostedt: Kahden veren tytär (Moorna #01)

Kansikuva.

Romantasia, tuo hittigenre, joka on minulle melko tuntematon. Sattui siis melko sopivasti, että se kiinnosti myös paria kaveriani. Pistimme pystyyn romantasia-lukupiirin ja ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui tämä trilogian aloittava Kahden veren tytär. Tiesimme tästä etukäteen tasan sen, että se on kotimaista romantasiaa.

Niillä eväillä hypättiin Kuninkaankaupunkiin, jossa parikymppinen Moorna toimii maksettuna seuralaisena. Moornaa halveksitaan ja himoitaan hänen perimänsä vuoksi, onhan puolihaltia harvinaista ja eksoottista herkkua. Moornan haluaa myös kaupunkiin ilmestynyt komea, lihaksikas, upea, häikäisevä, seksikäs jne. Caidas, joka ostaa Moornan ja vie hänet mukanaan kohti seikkailuja.

Tätä lukiessamme kävi ilmi, että jakauduimme lukijoina kahteen kategoriaan: niihin, jotka jäävät jumiin fantasiamaailman verotukseen ja pohtivat, mikä hiivatin puulaji on niin vankka, että kestää oksistossaan hyppelehtivän bodarihaltian, sekä niihin, joita se ei kiinnosta pätkääkään.

No okei, ei sentään verotukseen vaan etenkin seuralaisten huutokauppaan, jossa ei ollut mitään järkeä. Yhtäkkiä nämä määräaikaisen sopimuksen välittäjänsä kanssa tehneet tyypit pistetään myyntiin uuden omistajansa ikuiseen orjuuteen. Anteeksi kuinka? Juonen kannalta olisi ollut aivan yhdentekevää valita se loogisempi vaihtoehto, eli se, että sopimuksen sisältö säilyy samana vaikka toinen osapuoli vaihtuikin.

Jäin nillittimään tätä koko kirjan ajaksi, joskaan en niin paljon kuin lempinimeä torttunen, joka meni ehdottomasti kategoriaan Ei.

Tarina sinänsä alkoi hyvin hitaasti ja suurin osa tapahtumista oli jätetty viimeiselle sadalle sivulle. Sitä ennen lähinnä jaariteltiin kaupungissa ja käveltiin metsässä. Plussaa tarinalle siitä, että Moorna ei ollut ollenkaan erähenkinen eikä hänen fyysinen kuntonsa ollut heti loistava. Kuten tarinassa todetaan, sänkykamarin atleettisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että hän jaksaa tarpoa päiväkausia pitkin maita ja mantuja.


Caidas kääntyi ja veti kätensä puuskaan. “Miten sinä olet noin kömpelö? Eikö Satakieli opettanut teitä tanssimaan Punaisessa hovissa?”

“Vain vaakavalssia”, Moorna ärähti ja varoi astumasta oikealle jalalleen.
(s. 233)


Hahmojen ja maailman käsittely ei ollut kovin syvällistä, mutta toisaalta tämähän on sarjan ensimmäinen osa. Lopun paljastukset huomioon ottaen oletan, että kaikkeen ihmisistä haltioihin ja demoneihin syvennytään paremmin seuraavassa osassa.

…Jonka päätimme lukea, koska eihän sarjaa voi kesken jättää etenkään cliffhanger-lopun jälkeen! Ehkä seuraavassa osassa on myös niitä spicy-kohtauksia, joita tässä ei ollut. En yleensä kaipaa kirjaan seksiä, mutta tällä kertaa oikein odotin niitä ihan vain kirjan genren vuoksi.


Kirjan tiedot:
S. K. Rostedt: Kahden veren tytär. Otava 2024. 506 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 18. Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen

lauantai 8. elokuuta 2026

Caro Claire Burke: Yesteryear

Kansikuva.

Tunnustus: en juurikaan pitänyt tästä kirjasta, niin hypetetty kuin se onkin.

Joiltain osin tämä johtuu varmasti siitä, että onnistuin aivan vahingossa spoilaamaan itseni kirjan suurimmille juonenkäänteille. Ehkä olisin lukenut tätä eri tavalla, jos en olisi ollut koko ajan niin tuskallisen tietoinen siitä, miksi jotkin asiat kuvattiin tietyllä lailla ja mihin tarina oli menossa.

Mutta tuskinpa tämä olisi tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta ilman spoilereitakaan, aihetta nimittäin käsiteltiin harmillisen pinnallisesti. Mentiin mysteeri edellä sen sijaan, että oltaisiin pureskeltu tradwife-ilmiötä oikein kunnolla.

Jutun juju on siis se, että Natalie elää kiiltokuvatäydellistä, periamerikkalaista farmielämää siippansa ja lapsilaumansa kanssa. Hän on tehokas somettaja, jolla on miljoonia seuraajia. Ja sitten eräänä päivänä hän herääkin omassa talossaan, mutta vuosi vaikuttaa olevan 1855. Mitä on tapahtunut? Natalien tarinaa seurataan kahdella aikatasolla, joista toinen kertoo missä ollaan ja toinen miten sinne on päädytty.

Natalie on epäluotettava ja vastenmielinen kertoja, eikä minulla ole mitään sellaisia vastaan. Hän on ylpeä ja tekopyhä kontrollifriikki, joka tuomitsee lähimmäisensä kunnon äärioikeistolaisen kristityn tavoin. Hänestä ei ole tarkoituskaan pitää, mutta olisin silti halunnut ymmärtää häntä. Miksi hänestä tuli tuollainen? Oliko hän narsisti ja sosiopaatti jo syntyessään? Ilmeisesti.

Minulle suurin ongelma Natalien suhteen oli siinä, että hänen uskoaan ei taustoitettu kovin hyvin. Missään vaiheessa ei selviä, mitä uskonnollista suuntausta hän seuraa ja mihin hän tarkkaan ottaen uskoo paitsi epämääräiseen kuvitelmaan siitä, millainen konservatiivinen perinteinen kristillinen perhe on. Hänen suhteensa jumalaansa on oudon seksuaalinen, mutta miksi? Mitä hänen kirkossaan saarnattiin paitsi yleistä tulta ja tulikiveä nykyajan moraalittomuutta kohtaan?

Harvemmin nimenomaan haluan kirjan olevan uskonnollisempi, mutta tämän kirjan olisi tematiikkansa puolesta pitänyt olla.

Kirja on satiiri ja koko valitettavan tradwife-ilmiön käsittely jäi tässä tosiaan mielestäni kovin kevyeksi. Ketä tässä on loppujen lopuksi tarkoitus pilkata? Somevaikuttajia? Tekopyhiä? Tradwifeja? Rikkaita? Konservatiiveja? Äitejä? Miehiä? Naisia? Kaikkia? Koska Natalie halveksii kaikkea ja kaikkia, hänen ja kerronnan satiirilla ei ollut kovinkaan terävää kärkeä.

Olisin oikeasti halunnut pitää tästä enemmän ja melkein toivoisin, että joku muu kirjoittaisi kirjan samasta lähtökohdasta, mutta ilman niitä yllätyskäänteitä. Aikamatkustamaan pakotettu tradwife on nimittäin kiinnostava idea! Tai vaihtoehtoisesti ei-satiirinen kuvaus siitä, millainen ahdas loukko sellainen elämä loppujen lopuksi on.


This is the best we homemakers can hope for in this life: a man whose freakishness is not unspeakably violent or technically illegal, and therefore is something we are able to bear.
(s. 129)


Se täytyy kyllä myöntää, että luultavasti katson tästä tehdyn elokuvan jahka se valmistuu, koska Anne Hathaway.


Kirjan tiedot:
Caro Claire Burke: Yesteryear. 4th Estate 2026. 391 sivua.

sunnuntai 2. elokuuta 2026

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #01)

Kansikuva.

Tämä Ovi joka sydämessä niitti ilmestyessään palkintoja (Hugo, Locus, Nebula jne.) ja jäi siksi mieleeni kirjana, jonka voisi joskus ehkä lukeakin. Se suomennettiin sopivasti tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta ajatellen, siinä kun etsitään yhteen kohtaan kirjaa, jonka nimessä on talon osa.

Joten, tämä sai nyt olla täsmäkirja siihen kohtaan. Muuten olisin ehkä jättänyt tämän kesken, koska olen harvoin törmännyt niin kertakaikkisen ärsyttävään hahmoon kuin Sumi tässä oli. Onneksi hän ei ollut päähenkilö ja hänestä päästiin eroon melko pian. Loppukirja olikin sitten ihan kiva lukea.

Kirjan loistava idea on siis se, että erääseen kouluun kerätään lapsia, jotka ovat joskus menneet jonkinlaisen portin läpi toiseen maailmaan. Kun heidät on syystä tai toisesta palautettu omaan maailmaansa, sopeutuminen on ollut lievästi sanoen hankalaa. Useimmat ovat olleet poissa vuosia ja monet palautuvat silti sen ikäiseen kehoon, joka heillä lähtiessään oli.

Varsinainen päähenkilö on Nancy, joka on ollut Manalassa ja tottunut olemaan siellä itseään tarkasti kontrolloiva, liikkumaton patsas. Vaikka kirja kuinka paljon väittää, että Nancylla ei ole syömishäiriötä, niin kyllä hänellä sellainen kuitenkin selvästi oli.

Kulttuurishokin lisäksi varsinainen juoni oli yksinkertainen murhamysteeri, joka ei kovin kummoinen mysteeri ollut.

Kokonaisuutena tässä oli minusta hyvä idea, mutta en oikein lämmennyt toteutukselle. En saanut otetta McGuiren kirjoitustyylistä, jonka olisi periaatteessa pitänyt olla kaunista, mutta joka silti tuntui minusta usein teennäiseltä ja tekemällä tehdyltä. Hahmot samoin, vaikka olikin kiva, että kirja oli niin sateenkaareva.


“Sydämeni valittu on poika, joka viljelee karkkimaissia Kuningaskunnan kaukaisilla laitamilla, ja hän on tosirakkauteni ja me aiomme mennä vielä joskus naimisiin. Tai aioimme, mutta sitten otin ja jouduin karkotetuksi. Nyt hän hoitaa peltojaan yksin, ja minä kasvan aikuiseksi ja päätän, että hän oli vain unta, ja kenties eräänä päivänä tyttärentyttäreni kantaa hänen haudalleen lakritsankukkia ja vie huulillaan rukouksen edesmenneille.”
(s. 41, puhujana uuvuttava Sumi)


Tämä oli lyhyt ja nopealukuinen, joten luultavasti luen seuraavan osan nähdäkseni, miten sarja etenee. Ehkäpä seuraavissa osissa päästään tutustumaan näihin muihin fantasiamaailmoihin?


Kirjan tiedot:
Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Hertta 2025. 188 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Every Heart a Doorway (2016). Suomennos Kaisa Ranta.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa

perjantai 31. heinäkuuta 2026

Sarah Lark: Tähtien tavoittelijat (Ylämaan tyttäret #01)

Kansikuva.

Tässä Sarah Larkin tiiliskivessä on yli 600 sivua, mutta se ei oikeastaan tuntunut niin pitkältä. Teksti on mukavan kokoista ja rivivälikin hitusen isompi, ja ennen kaikkea mielenkiintoiset tapahtumat rullaavat koko ajan eteen päin.

Muiden lukemieni Larkien tavoin tämäkin on sukusaaga. Tällä kertaa seurataan kolmea aatelista skottiserkusta sekä heidän ystäväänsä 1800-luvun lopulla. Serkusten tiet erkanevat tyttökoulusta joksikin aikaa, mutta lopulta kaikki löytävät tiensä Yhdysvaltoihin.

Eniten tykkäsin siitä, miten paljon tämä olikaan kunnianhimoisten naisten tarina. Ailis, Donella, Haily ja Emily haluavat kaiken, mikä naisten oli tuohon aikaan mahdollista saada ja vielä enemmänkin. Perhe-elämä on toissijaista muiden unelmien rinnalla, ja miehet ovatkin tarinassa nostamassa naisia ylöspäin. Romanttista viihdettähän tämä toki on, mutta silti tuntui siltä, että romanssi ei ollut naisten elämien tai juonen keskipiste.


“- - Todennäköisesti minun on kyllä rakennettava hänelle ilmalaiva osoittaakseni, että rakastan juuri häntä. Hän sanoi jo rakastavansa minua. - -”
(s. 631, puhujana Donella)


Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia naisten unelmat olivat. Ailis haluaa tutkia tähtiä ja Emily puolestaan lintujen käyttäytymistä. Haily haluaa näyttämölle ja Donella antaa ihmiskunnalle siivet ilmalaivojen ja  lentokoneiden kautta. Moderni maailma tekee tuloaan ja tarinassa mainitaan muun muassa puhelin ja automobiilit, lentokoneiden rakentaminen ja uudenlaiset valokuvausvälineet.

Yhdysvaltojen sisällissota on tuoreessa muistissa ja rasismi tulee tarinaan mukaan kun eräs naisista rakastuu tummaihoiseen mieheen. Aihetta ei käsitellä erityisen syvällisesti, mutta ei sitä myöskään lakaista maton alle ja teeskennellä, että pariskunnan elämä on helppoa.

Yllätyin positiivisesti niinkin oudolta kuulostavasta asiasta kuin raiskausten puutteesta. Larkin muissa kirjoissa on aivan väistämättä raiskattu nainen tai useampikin, mutta tässä oli vain yksi raiskausyritys. Ilo se on pienikin ilo, olin henkisesti valmistautunut paljon pahempaan.

Isompi ilo oli se, että tämäpä ei ollutkaan niin hetero kirja kuin aiemmat Larkini. Sateenkaarevuutta tarinaan toivat niin Pariisin huikentelevat taiteilijapiirit kuin yksi päähenkilökin. Pienenä yksityiskohtana pidin siitä, että oman identiteetin sanoittaminen ei ollut ihan yksinkertaista kun ei edes tiennyt, että sille on olemassa sanoja.

Kirjalle on tulossa jatkoa vielä tämän vuoden puolella ja aion kyllä lukea senkin. 


Kirjan tiedot:
Sarah Lark: Tähtien tavoittelijat. Bazar 2026. 640 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Himmelstürmerinnen (2024). Suomennos Sanna van Leeuwen.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 21. Kirjassa käydään museossa

perjantai 10. heinäkuuta 2026

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa (Hanko-trilogia #03)

Kansikuva.

Pieni Hangon kaupunki Suomen eteläisimmällä niemellä joutuu kokemaan kovia, kun talvisota syttyy syksyllä 1939.

Viivyttelin tämän kirjan lukemista, koska olin aivan varma siitä, että se on hyvä. Sarjassamme outoja syitä olla lukematta kirjaa, mutta en halunnut kirjan ja sitä myötä koko Hanko-trilogian päättyvän. Nyt se on luettu ja haluaisin lukea lisää näistä hahmoista ja tunnelmasta, jotka Collins on tähän luonut.

Kirjan alussa on lyhyt kertaus edellisten osien tapahtumista. Sen jälkeen aloitetaan vuoden 1941 lopusta ja Hangon jälleenrakentamisen alusta. Venäläiset ovat poissa, mutta jälkeen on jäänyt tuhoa ja raunioita. Tutut hahmot Hjalmar, Disa ja Aino palaavat yksitellen kotiinsa katsomaan, voiko tuhkasta nousta mitään kaunista.

Koko trilogia on mennyt tunteisiin nimenomaan hahmojen vuoksi. Jokainen heistä kaipaa Hankoa ja kotia, ja tulevaisuutta, jossa on muutakin kuin sotaa. Hankoon palatessaan he joutuvat huomaamaan kukin tahollaan, että mikään ei voi koskaan olla kuten ennen.

Pidin kirjan tunnelmasta ja suorastaan päättäväisestä ilosta, joka päähenkilöistä hehkui. Arki on kovaa työtä ja puutetta, mutta samalla Hanko nousee raunioista ja kodit rakennetaan uudelleen. Myös ihmiset rakentuvat uudelleen ja yrittävät löytää uusia palasia korvaamaan kaiken menetetyn.

Pidin etenkin Ainon osuudesta ja siitä, miten epätyypillisesti hänen romanssinsa päättyi. Sodan jälkeen maailma on eri tavalla auki naisille, etenkin nuorille ja perheettömille, ja se näkyy tarinassa monen naisen kautta. Heillä on vaihtoehtoja ja tarinassa heillä on se onni, että heitä autetaan eteen päin, ei työnnetä alas päin.

Kokonaisuutena tarinan ja trilogian loppu oli valoisa ja toiveikas, mutta Collins kirjoitti siihen loppumetreillä yllättäen hyvin synkän pilvenkin. Se pilvi kuitenkin sopi tarinaan, aikakauteen ja elämään noin yleensäkin todella hyvin.


Tämä on hetki, jota ei saa olla olemassa.

Mutta hetki vain jatkuu jatkumistaan. Tulee ilta ja tulee yö ja kaiken aikaa he hengittävät, eikä hetki koskaan pääty.
(s. 414)


Mikään ei koskaan ole täydellistä ja valmista, ja tämän kirjan lopussa jäi tunne siitä, että näiden ihmisten tarina jatkuu vielä. 


Kirjan tiedot:
Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. 426 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Där jag har min hjärtans kär (2025). Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias

sunnuntai 28. kesäkuuta 2026

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kansikuva.

Saatesanat uuteen kiinankieliseen käännökseen.

Joskus niin sanottujen asiantuntijoiden munauksilla on mukaviakin seurauksia. Jolleivat Ylen aamun asiantuntijat olisi kämmänneet niin lahjakkaasti 21.5., olisin ehkä jättänyt tämän lukematta ja se olisi ollut harmillista.

Kyseisessä kirjallisuuskeskustelussa voivoteltiin muun muassa sitä, että tätä nimenomaista teosta, vuoden 2026 Booker-palkinnon voittajaa, ei varmaankaan ikinä suomenneta. Ehkäpä pitäisi tarkistaa faktat ennen kuin menee sanomaan tuollaista televisiossa?

Matkapäiväkirja Taiwanista ilmestyi jo kuukaisia aiemmin Rauno Sainion ansiokkaana suomennoksena Aulan kustantamana.

Tämä on siis matkakertomukseksi naamioitu romaani, joka sijoittuu vuosiin 1938-39. Kirjailija Aoyama Chizuko matkustaa Taiwaniin kirjoittamaan juttusarjaa matkoistaan, ja saa tulkikseen ja oppaakseen taiwanilaisen Chizurun. Ah niin ihanan Chizurun, joka valaisee Chizukon elämää kuin aurinko, kuu, tähdet, tulikärpäset ja mitä näitä nyt on.

Jokin kuitenkin hiertää naisten välejä, mutta menee melkein vuosi ennen kuin Chizuko ymmärtää missä ongelma on.

En ole perehtynyt Japanin ja Taiwanin väliseen siirtomaahistoriaan, joten surumielisen viihteen lisäksi tämä oli informatiivinen teos. Lukijana huomaa kyllä kolonisaation vaikutukset, vaikka etuoikeutetun naiivi ja itsekäs Chizuko ei niitä havaitsekaan. Hän porskuttaa milloin minkäkin keskustelun läpi huomaamatta ollenkaan, miksi taiwanilainen kuulija ehkäpä jopa loukkaantuu hänen sanoistaan. Onhan se nyt kuitenkin itsestäänselvyys, että japanilaisten mukanaan tuomat muutokset ovat parannuksia ja takapajuiselle saarelle loistava sivistyksen valo...

Chizuko oli raivostuttava ja kiinnostava hahmo. Hän kuvittelee lähestyvänsä etenkin paikallista ruokakulttuuria ennakkoluulottomasti, mutta ei millään malta olla olematta, no, oman kasvatuksensa ja kulttuurinsa tuote. Hän ei ollenkaan ymmärrä, millaista päänvaivaa hän oppaalleen tuottaa ja miksi Chizuru ei voi nähdä heitä tasavertaisina sydänystävinä.

Miten asetelma, jossa toisella on kaikki valtarakenteiden tuomat edut puolellaan, voisi olla tasa-arvoinen?

Juonellisesti tämä oli hyvin rauhallinen kirja, eikä suuria dramaattisia tapahtumia ollut. Kaikki draama oli pienissä asioissa ja naisten välejä kaihertavissa, usein sanoittamatta jäävissä tunteissa. Matka- ja ihmissuhdekuvausten lisäksi tässä on todella paljon ruokakuvauksia. Chizukolla on pohjaton ruokahalu ja taiwanilaisia ruokia syödään ja kuvaillaan oikein antaumuksella.


“Onko tuo ruovikko?”

“Ei”, Chi-chan vastasi pehmeästi. “Se on eräs sokeriruokolaji, jota kutsutaan taiwanin kielessä apinaruo’oksi tai villiruo’oksi. Laji sekoitetaan usein järviruokoon ja norsunheinään.”

“Hienoa, se on siis syötävää!”
(s. 145)


Kirjan tiedot:
Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista. Aula & Co 2026. 352 sivua.
Kiinankielinen alkuteos: 臺灣漫遊錄 (2020). Suomennos: Rauno Sainio.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : 2. Aasialaisen kirjailijan historiallinen romaani

lauantai 27. kesäkuuta 2026

Sue Harrison: Jokien laulu (Tarinankertoja #01)

Kansikuva.

Kipu oli ollut hirveä, mutta sitä K’os ei muistanut,

Luin melkein täsmälleen vuosi sitten Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogian. Sen olin lukenut aiemminkin kauan sitten, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi tätä hänen toista sarjaansa. Veikkaan, että olen kyllä yrittänyt aloittaa tämän joskus, mutta heti kirjan alussa käy selväksi, miksi nuorempi minä on jättänyt lukemisen siihen paikkaan.

Jokien laulu alkaa nimittäin joukkoraiskauksen jälkimainingeissa. Nuori K’os on runneltu pahoin ja teko saa aikaan tapahtumaketjun, jota aletaan puida tosissaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Kosto, ahneus ja väärinkäsitykset seuraavat toisiaan Alaskan niemimaalla vuonna 6460 eaa.

Raa’asta alusta huolimatta luin kirjaa eteen päin ja tälläkin kertaa esihistoriallinen maailma vei mukanaan. En osaa sanoa, miten paljon uutta tietoa historiantutkimus on paljastanut kirjan kirjoittamisen jälkeen. Ehkä monet kirjassa esitetyt asiat onkin todettu jo täysin vääriksi? Kirjan maailma kuitenkin tuntui uskottavalta ja rikkaalta, ja yhtä aikaa tutulta ja vieraalta.


Hänen kasvojaan peittää paksu rasvakerros. Hän sanoo vihaavansa hyttysiä, vaikka ei niitä niin paljon ole. Kädellä voi pyyhkäistä silmien edestä ja nähdä eteensä. Kuka sen enempää tarvitsee?
(s. 261)


Kosto ja vallanhimo eivät ole sukupuolisidonnaisia ominaisuuksia ja tässä niitä pääsevät harjoittamaan kaikki tasapuolisesti. Jotkin asiat eivät muutu oli aikakausi mikä hyvänsä.

Tykkäsinkin kirjassa Harrisonin rakentamista ihmissuhdedraamoista. Ennenkin on himoittu ja rakastettu siinä missä nytkin, mutta nämä hahmot pystyvät ja joutuvat erottamaan rakkauden ja käytännöllisyyden toisistaan. Kaikilla on teoriassa valinnanvapaus, mutta käytännössä valinta voi olla epämieluisan puolison ja sosiaalisen häpeän tai jopa nälkäkuoleman välillä. Tämä koskee niin naisia kuin miehiäkin.

Monesta kertojaäänestä huolimatta tarinalla on oikeastaan kaksi päähenkilöä. On Chakliux, kampurajalkaisena syntynyt poika, joka on joku kirottu tai siunattu riippuen siitä, keneltä kysytään. On myös Aqamdax, orpo nuori nainen, joka hänkin kasvaa tarinankertojaksi. Tarinankerronta ja suullisen perimätiedon tärkeys oovat osa molempien identiteettiä ja koko tarinaa. Kun kirjoitettua tekstiä ei ollut, avainasemassa olivat ne, jotka muistivat vanhat tarinat ja kulttuuriperinnön.

Tämä sarja sijoittuu aivan samaan maailmaan kuin Ensimmäiset ihmiset, mutta myöhempään aikakauteen. Sen päähenkilöt ovat nyt myyttisiä hahmoja, niitä, joista tarinat kertovat.

Tarinana tämä alkoi vähän hitaanpuoleisesti, mutta vauhtiin päästyään juoni kulki mukavasti eteen päin. Kirja jäi melkoiseen cliffhangeriin, joten täytyy lukea ne kaksi muutakin osaa!


Kirjan tiedot:
Sue Harrison: Jokien laulu. WSOY 1999. 472 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Song of the River (1997). Suomennos Anu Niroma.

Haasteet:
* Lukumatka menneisyyteen : 9. Kirjan päähenkilö ei osaa lukea tai kirjoittaa