Lähestymme lampea stratosfääristä.
Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin pyydystämään pienessä lammessa asuvan pienen hauen. Jokavuotinen homma on tällä kertaa yllättävän vaikeaa. Ensin katkeaa siima, sitten käy ilmi, että lammen on vallannut näkki. Samaan aikaan kylille ilmaantuu ylikonstaapeli Janatuinen, jolle Lappi on uusi aluevaltaus. Janatuinen haluaa saada käsiinsä Elinan ja odottaa kohtaavansa jonkin verran vaikeuksia, mutta peijoonin ja väkiyön varalle hänkään ei ole varautunut.
Muistaakseni törmäsin tähän jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, jossa tätä kehuttiin hauskaksi ja yllättäväksi kirjaksi. Tarina oli kumpaakin ja pidin aivan erityisesti siitä, miten erinomaisen lappilainen kirja oli. Karila on näköjään itsekin kotoisin Itä-Lapin kylästä ja sen kyllä huomaa. Pohjoisen soinen luonnonmaisema ja juro mielenmaisema välittyvät joka sivulta, ja hahmojen välinen dialogi on hilpeää luettavaa.
- No olekko sitä kuullu että kunnanjohtajaan meni hattara.
- Joo.
- Nyt se haluaa vaan syyä koko ajan.
- Semmosta se on hattaroijen kanssa.
Kirjan tarinan sijoittuu siis Itä-Lappiin, mutta ei ihan sellaiseen kuin se, jonka me tunnemme. Koko Lappi on eristetty muusta Suomesta ja sinne menevien on ymmärrettävä, että esimerkiksi henkivakuutus ei ole siellä voimassa. Lappi on täynnä vanhan mytologian vaarallisia olentoja ja kirjassa tavataan niin näkki ja hattara kuin peijooni ja metelikin. Lappilaiset suhtautuvat yliluonnollisiin naapureihinsa tyynen käytännöllisesti, mutta Janatuisella on pieniä sopeutumisvaikeuksia.
Elinan kautta Lappi ja hänen tuttu kyläyhteisönsä nähdään paikallisen silmin, Janatuisen kautta taas ulkopuolisen näkökulmasta. Etenkin Janatuisen kohtaamiset paikallisten ihmisten ja olentojen kanssa olivat mainioita.
- Laita hyän tähen se pyssy pois, Keijo sanoi.
- Mkä se on, Janatuinen kysyi eikä laskenut pistoolia.
- Peijooni.
- Mikä?
- Ruottin kuningas. Syökö se ryökäle minun keittoa?
Tarinalla on pari muutakin kertojaa ja heidän kauttaan sukelletaan syvemmin paikallishistoriaan tai ainakin paikallisiin juoruihin. Tuskin mikään on kirjassa ihan sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.
Itse juonesta on vaikea sanoa mitään ilman juonipaljastuksia, joita en oikeasti halua tehdä. Olisi myös vaikea valita, mikä lasketaan juonipaljastukseksi ja mikä ihan vain yllättäväksi asiaksi. Mielestäni kirjaan oli kiva sukeltaa tietämättä siitä juuri mitään ja tulla sitten yllätetyksi joka sivulle. Karilan luoma maailma on värikäs ja monipuolinen, ja oli suorastaan sääli päästä kirjan viimeiselle sivulle.
Erityismaininta siitä, miten erinomaisesti Karila onnistuu kuvaamaan pienten lentävien saatanallisten verenimijöiden eli sääskien kanssa elämistä. Ininä soi korvissa vieläkin.
Hän meni navettaan etsimään vapoja.
Sisällä oli viileää. Siellä oli sääskiä, jotka ilahtuivat, kun ruoka tarjoiltiin sänkyyn.
Muistaakseni törmäsin tähän jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, jossa tätä kehuttiin hauskaksi ja yllättäväksi kirjaksi. Tarina oli kumpaakin ja pidin aivan erityisesti siitä, miten erinomaisen lappilainen kirja oli. Karila on näköjään itsekin kotoisin Itä-Lapin kylästä ja sen kyllä huomaa. Pohjoisen soinen luonnonmaisema ja juro mielenmaisema välittyvät joka sivulta, ja hahmojen välinen dialogi on hilpeää luettavaa.
- No olekko sitä kuullu että kunnanjohtajaan meni hattara.
- Joo.
- Nyt se haluaa vaan syyä koko ajan.
- Semmosta se on hattaroijen kanssa.
(s. 142)
Kirjan tarinan sijoittuu siis Itä-Lappiin, mutta ei ihan sellaiseen kuin se, jonka me tunnemme. Koko Lappi on eristetty muusta Suomesta ja sinne menevien on ymmärrettävä, että esimerkiksi henkivakuutus ei ole siellä voimassa. Lappi on täynnä vanhan mytologian vaarallisia olentoja ja kirjassa tavataan niin näkki ja hattara kuin peijooni ja metelikin. Lappilaiset suhtautuvat yliluonnollisiin naapureihinsa tyynen käytännöllisesti, mutta Janatuisella on pieniä sopeutumisvaikeuksia.
Elinan kautta Lappi ja hänen tuttu kyläyhteisönsä nähdään paikallisen silmin, Janatuisen kautta taas ulkopuolisen näkökulmasta. Etenkin Janatuisen kohtaamiset paikallisten ihmisten ja olentojen kanssa olivat mainioita.
- Laita hyän tähen se pyssy pois, Keijo sanoi.
- Mkä se on, Janatuinen kysyi eikä laskenut pistoolia.
- Peijooni.
- Mikä?
- Ruottin kuningas. Syökö se ryökäle minun keittoa?
(s. 60)
Tarinalla on pari muutakin kertojaa ja heidän kauttaan sukelletaan syvemmin paikallishistoriaan tai ainakin paikallisiin juoruihin. Tuskin mikään on kirjassa ihan sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.
Itse juonesta on vaikea sanoa mitään ilman juonipaljastuksia, joita en oikeasti halua tehdä. Olisi myös vaikea valita, mikä lasketaan juonipaljastukseksi ja mikä ihan vain yllättäväksi asiaksi. Mielestäni kirjaan oli kiva sukeltaa tietämättä siitä juuri mitään ja tulla sitten yllätetyksi joka sivulle. Karilan luoma maailma on värikäs ja monipuolinen, ja oli suorastaan sääli päästä kirjan viimeiselle sivulle.
Erityismaininta siitä, miten erinomaisesti Karila onnistuu kuvaamaan pienten lentävien saatanallisten verenimijöiden eli sääskien kanssa elämistä. Ininä soi korvissa vieläkin.
Hän meni navettaan etsimään vapoja.
Sisällä oli viileää. Siellä oli sääskiä, jotka ilahtuivat, kun ruoka tarjoiltiin sänkyyn.
(s. 18)
Kirjan tiedot:
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys | Siltala 2019 | 280 sivua | Kirjastosta
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 22. kirjassa on epäluotettava kertoja [35/50]
Mutta enpä kerro kuka!
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 19. pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [12/25]* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a three-word title [30/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti