Piia Leino: Yliaika

Annastiina on suunnitellut kuolinpäiväänsä vuosia.

Politiikan voimahahmo Annastiina Kankaanrinta valmistautuu exitukseensa. Vuonna 2052 yli 75-vuotiaat vanhukset asuvat puskissa ilman kansalaisuuden tuomia oikeuksia. Annastiina itse on ollut ajamassa Lex 75 -pykälää, joka kannustaa ihmisiä kuolemaan kun tuo ikä on saavutettu. Annastiinan oma elämä on nyt eletty ja hän haluaa kohdata loppunsa sopivalla tavalla eli kauniisti, tyylikkäästi ja median läsnä ollessa. Vai haluaako sittenkään?

Olipahan pitkästä aikaa päähenkilö, joka oli epämiellyttävä tavallisen epämiellyttävällä tavalla, ja josta oli kuitenkin miellyttävä lukea. Annastiina on kunnianhimoinen ja tekopyhä minäminäminä-ihminen, jonka täydellistä elämää ei kenenkään parane varjostaa. Mitä Annastiina haluaa, sen hän myös saa, oli kyseessä sitten toisen naisen aviomies tai tulevaisuus, jossa vanhuksia ei enää suljeta hoivakoteihin. Hinnalla millä hyvällä, ja kirjan maailmassa se hinta on kuolema.

Kirjan tarina kulkee kahdessa aikakerroksessa. On Annastiina nuorempana, jolloin hän alkaa ajaa Lex 75:tä ahdistuttuaan hoivakotivierailulla. Koska Annastiina ahdistaa eikä hän itse henkilökohtaisesti halua päätyä muiden hoidettavaksi, asialle on tietenkin tehtävä jotain. Sen sijaan, että hän tekisi vain omaa tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä, Annastiina alkaa ajaa yhteiskunnallista muutosta. Että ei muuta kuin tappolaki pöytään ja vanhuksen mullan alle heti, kun heistä on tullut virallisesti hyödyttömiä. Ajankohtainen aihe tänä koronan vuonna 2020.

Kirjan nykyhetkeen eli vuoteen 2052 sijoittuvissa osissa seurataan Annastiinan exituspakoa. Eipä se pakotettu kuolema niin hyvä idea olekaan, kun se koskee häntä itseään. Näistä kahdesta aikatasosta pidin tästä enemmän. Annastiina lähtee karkuretkelle seuranaan tekoäly, Heath Ledgerin näköinen hologrammi, ja päätyy niin keskelle metsää kuin vanhuskommuuniinkin. Minua viehätti ajatus kapinallisista vanhuksista elämässä hippikommuunissa, vaikka tilannetta ei erityisen positiivisena kuvatakaan. Yli-ikäisillä kun ei enää ole Suomen kansalaisuutta eikä kellään ole velvollisuutta auttaa heitä millään tavalla.

Täytyy sanoa, että en pitänyt kovinkaan uskottavana kirjan ja Annastiinan luomaa tulevaisuutta. Minun on kovin vaikea uskoa, että vain parissa vuosikymmenessä suomalaiset sekoaisivat joukolla siihen malliin, että he olisivat valmiita osallistumaan joukkomurhaan. Että suurin osa kansasta toivottelisi mummolle hyvää kuolemaa ja katselisi hymyillen kun tämä lääkitään manan majoille.  Osa toki, mutta että suurin osa? Olisin luultavasti niellyt tämän helpommin jos aikaväli olisi ollut muutaman vuosikymmenen verran pidempi.

Leino kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä, ja kirjaan on valittu hallittu kokonaisuus. Asioita ei selitetä puhki, mutta toisaalta olisin kyllä halunnut nähdä enemmän sitä, miten Suomi on muuttunut.  Miten tuollainen laki oikeasti muuttaa ihmisten arkea? Annastiina esimerkiksi joutuu lakisääteiseen Death coach -ryhmäterapiaan.

Kuolintapavalmennuksen oli kai tarkoitus luoda yliaikaansa lähestyville rauhoittava ja yhteisöllinen kokemus, mutta Annastiina ei saanut lohtua ajatuksesta, että he kaikki kokivat saman. Sen sijaan exituksesta puhuminen ja muiden valmennettavien vaivoin peitelty levottomuus kauhistuttivat häntä.

(s. 19)

Tällaisista arjen jutuista olisi ollut mukava lukea enemmän. Ehkä eniten mieltäni jäi kuitenkin kutkuttamaan pieni yksityiskohta, nimittäin Helsingin Tarja-Tower. Saiko Tarja Halonen oman mahtipontisen maamerkkinsä? Kannatan!

Kirjan tiedot: 

Piia Leino: Yliaika | S&S 2020 | 232 sivua | kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 3. kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti [32/50]
Ennakkoluulo: no onpa osoittelevan poliittinen kirja + kaikki hypetetyt kirjat joutuvat aina epäluulojeni kohteeksi