Nora Roberts: Velhotanssi (Noitakronikat #02)

 

Hän ymmärsi voimansa jo varhain.

Sebastian Donovan on salskea, kuuma ja komea, upporikas ja vielä kaupan päälle selvänäkijäkin. Mel Sutherland on pitkä, vaalea ja niin timmissä kunnossa, että hänen loputtoman pitkät säärensä ovat melkein liian muodokkaat (hah!). Hän on myös yksityisetsivä, joka yrittää löytää ystävänsä kadonneen pikkupojan. Epätoivoinen ystävä turvautuu lopulta noidan apuun ja niinpä Melin ja Sebastianin tiet kohtaavat. Go, Team Hottis!

Joskus sitä vain haluaa lukea hömppää, ja sanon tämän kaikella rakkaudella. Hömppäkirja saa olla ennalta-arvattava ja juoneltaan höpsö, ja sen hahmot saavat olla kliseisiä. Joillekin hömppä on romantiikkaa, toisille se voi yhtä hyvin olla miekka ja magia -fantasiaa, kolmansille taas dekkareita. Minulle se voi olla tuulesta riippuen mitä vain noista. Tällä kertaa tuuli puhalsi romancelandiasta.

Luin parisen vuotta sitten tämän sarjan ensimmäisen osan, Noidan lumoissa, ja tuumin silloin, että voisin jatkaa joskus sarjan parissa. No, se hetki oli nyt.

Muistelin pitäneeni ensimmäisen osan tyrmäävän upeasta Morganasta, joka tiesi mitä halusi ja sai sen. Siksi olinkin hitusen pettynyt Meliin. Tai oikeastaan olin pettynyt Sebastianiin ja dynamiikkaan, joka näiden kahden välillä oli. En pidä siitä, että mieshahmo on amatööri alalla ja siltikin mystisesti parempi työssä kuin alan ammattilainen nainen. Mel on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä. Hän ei ole luonteeltaan mikään tiimipelaaja eikä siksi kokenut oloaan kotoisaksi poliisin hommissa. Minusta tämä oli kiva ja järkevä selitys alan vaihdolle ja pidin siitä, että Mel tiesi olevansa hyvä työssään.

Siksi olikin ärsyttävää, että Sebastian oli aina askeleen edellä selvänäkijän kykynsä vuoksi. Mel saa vaivalla ja oikealla työllä selvitettyä tärkeän johtolangan? Kaksi minuttia myöhemmin: "Hei Mary Ellen, täällä Sebastian. Sain tuossa vaahtokylvyssä lojuessani näyn, joka kertoi aivan saman asian, jonka sait juuri selville." Aaaaargh, ei näin! Myönnän kyllä auliisti, että suhtautuisin tähän varmasti toisin, jos hahmojen sukupuolet olisivat toisin päin. 

Vielä ärsyttävämpää oli, että kykyjensä ansiosta ansiosta Sebastian pystyi lukemaan Melin ajatuksia ja hän tiesi koko ajan, että he päätyisivät takuuvarmasti pyöriskelemään lakanoissa. Se nyt tappoi sen vähäisenkin jännityksen siitä, miten, milloin ja missä se tapahtuisi.

Mutta jos unohdetaan Sebastian sinällään, kirja oli viihdyttävä juuri sellaisella tavalla, jota kaipasin. Kidnappausjuoni saa "yllätys"käänteen, kun Melin ja Sebastianin pitää teeskennellä olevansa pari! Tämä on yksi suosikkini romantiikkatrooppien saralla. Lisäksi Mel joutuu pukeutumaan hienoihin vaatteisiin ja käyttäytymään kuin hieno nainen! Okei, tämä olisi voinut ärsyttääkin, sen verran tyhjäpäiden hommina rikkaiden naisten säärien vahaus ja ryhmäliikunta kuvattiin. Mutta ei kuitenkaan ärsyttänyt, koska Melistä oli tehty juuri sellainen hahmo, jota ei oikeasti kiinnostanut nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen paitsi työkeikoilla.

...Toki hän oli niin sievä, että ei hän tietenkään tarvinnutkaan mitään apua näyttääkseen hyvältä. Minua huvitti suuresti se, miten toisaalta Mel muka kuvattiin ei niin viehättävänä (farkut jalassa! liian timmi naiseksi! ei tykkää siivota! itsenäinen nainen! voi ei, pörröiset vaaleat hiukset! Sebastian ei olisi ikinä uskonut pitävänsä tällaista naista puoleensa vetävänä!) ja toisaalta, no, loputtomat sääret, timmi kroppa, kauniit kasvot. Kuulostaapa vastenmieliseltä juu. Samaan aikaan Sebastian saa naisten housut kostumaan ihan vain kävelemällä heidän ohitseen.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, tässäkin suomennos pääsi häiritsemään useampaan kertaan. Lauserakenteet olivat paikoitellen todella kömpelöitä, koska ne oli käännetty sellaisenaan englannista.

Hänen sammalenvihreät silmänsä, jotka hän oli perinyt isältään, jota hän ei muistanut, olivat pöpperöiset vain hetken.

(s. 10-11)

Mutta, summa summarum, pakko se on lukea sarjan seuraava osakin joskus. Oletan, että siinä seikkailee kolmas Donovanin serkku Anastasia, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen parantaja.

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotanssi | Harlequin 2015 (1. p. 2012) | 313 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Entranced (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa [15/50]

Nelli Hietala: Varotoimia

 

Takapenkiltä kuului rapinaa.

Taimi on matkalla kotiin ystävänsä luota ja varautunut henkisesti kaikkeen, mikä vain voi mennä pieleen. Väliasemalla Taimi nousee bussista käydäkseen vessassa, koska kuka nyt kävisi vapaaehtoisesti bussin vessassa? Kun Taimi astuu takaisin asemalle, hän näkee vain bussin perävalot ja tajuaa olevansa jumissa keskellä ei mitään. Samalle asemalla on jäänyt Taimin vieressä istunut epäilyttävän komea maahanmuuttajan näköinen mies, jonka Taimi päättää pelastaa peräkylän ennakkoluuloilta.

Tämä oli herätelaina, jonka nappasin kirjastosta kannen perusteella. Olin hömppätuulella ja takakansitekstikin lupasi kevyttä ja hauskaa lukemista. Sitä se enimmäkseen olikin. Pidin paljon kolmekymppisestä Taimista, joka on aina varautunut pahimpaan. Hän maalailee mielessään mitä kauheampia ja epäuskottavampia tilannekuvia, koska eihän sitä koskaan voi tietää. Bussi voi ajaa ojaan hetkenä minä hyvänsä ja lähellä ilman turvavyötä istuva mummo voi murskata Taimin alleen, tai ainakin mummon neulepuikot voivat lävistää Taimin pernan ja/tai silmän. Näitä Taimin kauhukuvia oli todella hauska lukea ja tunnistin itseni hänen peruspessimistisestä ajatusmaailmastaan.

Taimi ei missään tapauksessa pitänyt asennettaan negatiivisena. Kun pelkäsi pahinta, yllättyi usein positiivisesti. Hän oli tälläkin hetkellä häkellyttävän tyytyväinen, että ylipäätään oli vielä elossa.

(s. 15)

Taimi unohtuu bussin väliasemalle vieressään istuneen Samirin kanssa, eikä mitenkään voi jättää tätä yksin. Saattaisihan rasistinen maalaisjunttien joukko hyökätä hänen kimppuunsa milloin tahansa. Niinpä Taimi ja Samir päätyvät viettämään yön yhteisessä majapaikassa, pienessä puulämmitteisessä mökissä. Taimi on varma siitä, että jos sudet eivät syö heitä niin he kuolevat viimeistään häkämyrkytykseen.

Oliko parempi törmätä puuhun ja puristua kuoliaaksi, litistyä renkaiden alle vai tulla susien syömäksi? Jos he ajaisivat kolarin ja Taimi olisi ainoa eloonjäänyt, hän ei ikinä osaisi täältä pois. Hän harhailisi itsensä näännyksiin, kaivaisi poteron ja joisi omaa virtsaansa henkensä pitimiksi...

(s. 36)

Taimi maalaa mielessään pelastajanarratiivin, jossa hän on sankari, joka pelastaa miesparan pulasta. Eli kyseessä on se vanha rasistinen valkoisen pelastajan narratiivi, jota kritisoitiin chick litin huumorilla. Taimi myös olettaa kaikilla olevan ennakkoluuloja Samiria kohtaan, koska eihän kukaan maaseudulla asuva voi suvaita, no, yhtään mitään. Ei ainakaan kasvissyöntiä tai keskivertosuomalaista tummempaa ihmistä. Kuten kaikki tiedämme, kaikki suvaitsevaiset suomalaiset asuvat kaupungissa. Pidin siitä, miten Taimin omia ennakkoluuloja tuotiin esiin vaikka niihin ei sen syvemmin pureuduttukaan.

En kuitenkaan pitänyt siitä, miten se perimmäinen syy Taimin toimiin ja varovaisuuteen ohitettiin olankohautuksella. Vaikka hän teki väärin, kun ei vaivautunut edes kysymään tarvitsiko Samir apua, syy pakkomielteiselle pelastamiselle oli mielestäni ymmärrettävä [juonipaljastuksen] valossa. En myöskään pitänyt suuremmin siitä, miten Samirin [juonipaljastus] lopulta ohitettiin. Ei hänkään toiminut oikein.

Mutta, noin kokonaisuutena pidin kirjasta. Tämä oli nopea ja hauska lukea, ja pidin siitä, että Taimi ei muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi. Usein tällaiset kertomukset päättyvät siihen, että pessimisti tai introvertti pakotetaan muuttumaan ylitsepursuavan optimistiseksi ekstrovertiksi. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla sellaisia. Taimi oppii löysäämään vertauskuvallista nutturaansa joissakin asioissa, mutta ei heitä kaikkea varovaisuuttaan nurkkaan.

Kirjan tiedot:
Nelli Hietala: Varotoimia | Karisto 2020 | 167 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Jonnan lukunurkkaus, Kirjakaapin avain, Annelin lukuvinkit

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski:
Kesä kasiysi
176 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Asettaudun kuskinpenkille ja säädän taustapeilit sopivaksi.

Vuosi on 1989 ja Kati ajaa kirjastoautoa Tampereella. Hänen työparinaan on Mika, jonka Kati yrittää saada yhteen reitillä asuvan Eevan kanssa. Kati itse yrittää luoda jonkinlaista yhteyttä nakkikioskilla tapaamaansa komeaan Topiakseen. Kesäloman alkajaisiksi on suunniteltu festari, jonne Kati ystävineen lähtee permanentit tuulessa liehuen ja kirjastoauton kumi palaen.

Jos Saarikoski yhdessä asiassa onnistuu niin se on 1980-luvun tuominen takaisin lukijan silmien eteen kaikkine karmeuksineen. En nyt puhu poliittisesta ilmapiiristä tai mistään muusta vakavasta, vaan muodista. Voi sitä permanenttien, olkatoppausten ja takatukkien määrää, joka näin lyhyeenkin kirjaan mahtuu! Kun noin 32-vuotias Kati lähtee ostamaan muodikkaita vaatteita, mukaan päätyvät sinapinkeltainen jakku olkatoppauksilla sekä glitterinen haalari. Melkein itken verta pelkästä ajatuksestakin. 

Tässä taas kuvaillaan muodikasta miestä:

Tällä on yllään tyylikkäät väljästi vekitetyt housut ja lyhyt bleiseri olkatoppauksilla, muistuttaa vähän Modern Talkingin tyyliä. Jos Mika antaisi hiustensa kasvaa takaa, niin saisi takatukan.

(s. 95)

Saisi takatukan eli se on hiusten toivottava tila. Voihan itku.

Aitoa kasaritunnelmaa luovat myös monet, monet viitteet ajan musiikkiin ja kirjoihin. Musiikkia kuunnellaan C-kasetilta ja totta kai joku on aina varustautunut kynällä sille varalle, että nauha kelautuu ulos kasetista. Kirjasto toimii Detroit-järjestelmällä, asiakkaiden kirjastokortin numero kirjataan ylös kirjan lainakorttiin ja Kati haaveilee ATK:n saamisesta kirjastoautoon. Sinkkunaisen vapaa-ilta vietetään syömällä mokkaruutuja ja juomalla Spritea Napakymppiä katsellen. ...Tämä itse asiassa osoittaa, että ympäri mennään yhteen tullaan ja Napakymppi on ikuinen. Lisäksi elämä ilman kännykkää tarkoittaa, että puhelinta on pakko päivystää kotona. Entä jos joku soittaa juuri kun olet vessassa? 

Kasaritunnelma on niin aitoa, että ihan harmittelen etten suuremmin pitänyt kirjasta. Kati ärsytti minua suunnattomasti olemalla täysin sokea kaikelle, mitä hänen ympärilleen tapahtui. Minä en vain pidä hahmoista, joiden maailma pyörii täysin oman navan ympärillä. Ihan kävi sääliksi Mikaa, jonka jokainen paitsi Kati itse tietää olevan ihastunut Katiin.

Toisaalta paljon pisteitä siitä, että tapahtumapaikkojen keskiössä on kirjastoauto! Mielestäni auto, Katin ja Mikan työ siellä sekä auton asiakkaat on kuvattu mainiosti. Olen ollut joskus mukana autoreiteillä ja toki jutellut kuskien kanssa heidän työstään. Kirjan kuvauksen tuntuivat aidoilta huoltoasemataukoja ja asiakassuhteita myöten. 

Jäin nyt kyllä miettimään miten karmean ysärikirjan Saarikoski osaisi kirjoittaa. Kreppitukka ja vyölaukut! Voisiko sitä edes lukea?

Luettu myös mm.:

Hemulin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjojen keskellä ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 5. kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit [40/50]

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielman:
Kymmenen unelmaani
(The Life List, 2013)
381 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Äänet kantautuvat alakerrasta tänne saakka, kaikuvat pähkinäpuisessa portaikossa.

Olen viimeinkin kesälomalla! \o/ Sen kunniaksi marssin tuttuun kirjastoon (ei siihen jossa nyt työskentelen) ja ilmoitin tutuille kirjastotädeille tarvitsevani lomalukemista. Sain mukaani puolenkymmentä kirjaa ja aloitin tästä, jota kuvailtiin "kevyeksi uutuushömpäksi". Kansi onkin ihana, mutta omin päin en olisi tätä takakansitekstin perusteella valinnut.

Tarina alkaa hautajaisten jälkeisistä tunnelmista. Brett Bohlingerin miljonääriäiti, Bohlinger Cosmeticsin perustaja ja toimitusjohtaja Elizabeth, on juuri saateltu viimeiselle matkalleen. Brett valmistautuu ottamaan äitinsä tittelin harteilleen, mutta testamentissa piileekin ikävä yllätys. Elizabethin kruunun perii Brettin käly ja Brettille jää hänen 20 vuotta aiemmin tekemänsä toivelista. Testamentin mukaan Brett ei saa perinnöstä mitään ennen kuin toteuttaa teinivuosien haaveensa. Aikaa tälle operaatiolle on vuosi. Perintönsä saadakseen ja äitinsä toiveen toteuttaakseen Brettin on luovuttava entisestä elämästään ja etsittävä uutta.

Hmmm, mitähän tästä sanoisi. Kirja ei ollut suorastaan huono, mutta se ei ollut ollenkaan omaan makuuni. Sinnikkäästi kuitenkin pinnistelin sen loppuun saakka, lähinnä pyöritelläkseni silmiäni tarinalle ja Brettille. Kirjaa lukiessani mietin, että vaadin yleensä lukemiltani kirjoilta niinkin pientä seikkaa kuin päähenkilöä, jolla on selkärankaa. Brettin koko elämä on muiden suunnittelema ja Elizabeth komentelee häntä haudan takaakin. Teki mieli ottaa kiinni Brettin harteista ja ravistella. Herran tähden, nainen, olet jo 34-vuotias! Elä omaa elämääsi! Tavallaanhan Elizabeth halusi samaa, mutta perinnöllä ja toivelistalla kiristämisellä oli juuri se seuraus, että Brett teki juuri kuten hänen äitinsä halusi. 

Tietenkin kirjassa korostetaan joka välissä sitä, että Brett ei tee mitään perinnön vuoksi. Sehän olisi pinnallista. Hän tekee kaiken silkasta hyvyydestä ja kiillottanee tulevaisuudessa pyhimyksen sädekehää pilven reunalla. Siihen liittyen tein lukiessani mielenkiintoisen havainnon. Olen näköjään tullut varsin herkäksi Valkoinen pelastaja-tyyppisille tarinoille. Ei niin, että tässä olisi tarvinnut olla kovinkaan herkkä sen huomatakseen. Brett on nuori, kaunis, terve, hetero ja kohtuullisen varakas valkoinen nainen. Hänen toivelistaltaan löytyy muun muassa hanki lapsi tai kaksi, auta köyhiä ja osta hevonen. Kaikki nämä toteutuvat auttamalla ihmisiä, jotka eivät ole ainakaan valkoisia tai terveitä. Jopa valkoisiin hyvästä syystä epäilevästi suhtautuva, köyhien naisten turvakodin musta johtajatar ymmärtää lopulta miten jalo ja epäitsekäs Brett on. Voi onnea!

Noin objektiivisesti ajatellen kirjalla on varmasti annettavaa monelle lukijalle. Ajatus siitä, että on tyhmää tyytyä johonkin sen sijaan, että tähtäisi siihen mitä oikeasti haluaa, oli hyvä. Samoin idea nuoruuden haaveiden toteuttamisesta oli hyvä noin periaatteessa. Se vain olisi voinut olla paljon jännempi kuin tämä tarina. Opetukset epäitsekkyydestä olisivat voineet olla huomattavasti hienovaraisempia sen sijaan, että niitä paukuteltiin lekalla päähän kerta toisensa jälkeen. Brett oli vähän pullamössöä tai mautonta ranskanleipää, ja olisin itse kaivannut häneen kipakkuutta ja aktiivisuutta ajelehtimisen sijaan.

Ei siis oikein omaan makuuni sopivaa lukemista, mutta kirjan luki päivässä joten eipä tässä mitään menettänytkään!

Luettu myös mm.:

Lillin kirjataivas, Kirjojen keskellä, Kasoittain kirjoja

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö [18/50]

Ally Condie: Tarkoitettu (Tarkoitettu #1)

Ally Condie:
Tarkoitettu
(Matched, 2010)
326 s.
Tammi 2011
Kirjastosta

Mihin suuntaisin yössä, nyt kun tiedän miten pääsen lentoon?

Katselin viime perjantaina säätiedotusta ja kun luvassa oli viimeinkin kesää ja aurinkoa, tarvitsin säähän sopivaa luettavaa eli hömppää. Rajasin hömppävalikoimaa vielä tarkemmin sellaiseen kirjaan, jonka olin aikonut lukea sen ilmestyessä mutta enpäs ollut saanut aikaiseksi. Pikasilmäys lanu-osaston aakkosten alkuun ja mukaan tarttui tämä Ally Condien dystopiatrilogian avausosa. Säätiedotus piti kerrankin paikkansa ja istuin sunnuntaina parvekkeella tätä lukemassa, vallan tyytyväisenä säähän ja kirjan parissa viihtyen.

Tarina alkaa Cassian syntymäpäivänä. Hän osallistuu monien muiden 17-vuotiaiden tavoin juhlaan, jossa hänelle esitellään hänen tuleva puolisonsa. Uusi uljas Yhteiskunta valitsee parit geneettisten ominaisuuksien ja luonteen perusteella. Tavoitteena on tuottaa Yhteiskunnalle terveitä, täydellisiä uusia yksilöitä. Yleensä parit eivät tunne toisiaan, mutta yllättäen Cassian kumppaniksi paljastuu hänen lapsuudenystävänsä Xander. Kun Cassia tutkii kotona saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulla välähtävät toisenkin pojan kasvot. Miksi kortilta löytyy myös Ky, toinen Cassian ystävistä? Yhteiskunta ei koskaan erehdy, joten jotain on nyt pahasti pielessä...

Tämä oli juuri sitä mitä leppoisaan löhöilyyn kaipasin ja pidin kirjasta paljon enemmän kuin odotin. Tämä vain iski juuri sopivaan kohtaan juuri sopivaan aikaan. Siitäkin huolimatta, että juoni oli erittäin ennalta-arvattava. Totta kai Cassia rakastuu Kyhin eikä Xanderiin. Totta kai paljastuu ettei Yhteiskunta olekaa lempeä paimen. Totta kai Ky temmataan dramaattisesti Cassian elämästä. Kirja oli kuitenkin kirjoitettu vetävästi ja joskus sitä vain haluaa lukea ennalta-arvattavaa dystopiahömppää. Onneksi en ole koskaan väittänyt olevani kirjasnobi, jolle kelpaavat vain Nobel-voittajat.

Tykkäsin siitä, että Cassia ei rakastu Kyhin heti ensisilmäyksellä. He ovat tunteneet pintapuolisesti jo vuosien ajan ja Cassia ei ole noteraannut häntä juuri muuksi kuin hiljaiseksi, pintapuoliseksi kaveriksi. He tutustuvat toisiinsa lähemmin Yhteiskunnan järjestämän kesätoiminnon, kukkuloilla vaeltamisen aikana ja tunteet syvenevät siinä samalla. Xanderia ei myöskään demonisoida eikä hän ole ärsyttävä takertuja tai karmiva vaanija. Hän on pettynyt, mutta kuitenkin Cassian ja Kynkin puolella, koska molemmat ovat hänen ystäviään. Minusta vähiten kiinnostava hahmo oli Ky, jolla oli totta kai sopivan angstinen menneisyys ja runopojan sielu.

Yhteiskuntaa yritin olla ajattelematta yhtään sen syvemmin, koska eihän siinä ollut mitään järkeä. Jokainen joutuu päättämään 17-vuotispäiväänsä mennessä pariutuuko vai jääkö naimattomaksi? Ainakaan vielä ei nostettu esiin mahdollisuutta muuttaa mieltään myöhemmin, mutta toisaalta Cassia sanoo, että naimattomat saavat deittailla vapaasti. Lapsia he eivät saa tehdä. Jokainen pariskunta on syntynyt samana vuonna, ikäeroja ei sallita? Entä jos 17-vuotiaita pariutujia onkin pariton määrä, mitäs sitten? Jäävätkö kaikki ei-heterot naimattomiksia ja yksinäisiksi vai joutuvatko he teeskentelemään? Pidin siitä, että Yhteiskunnan kontrolli näkyi monissa pienissäkin asioissa. Ihmisten vapaa-aikaa valvotaan, juhlamekon saa valita muutamasta vaihtoehdosta, syödyn ruoan määrää säännöstellään, viihde on tarkasti sensuroitua jne. Mielessäni vilahti etenkin viimeisen kohdalla Pohjois-Korea ja se teki Yhteiskunnasta todemman tuntuisen.

Tykkäsin myös siitä, että ihan kaikki ei pyörinyt suoraan Cassian ympärillä. Hänen vanhemmillaan oli ihan omat työnsä ja elämänsä, jotka vaikuttivat myös Cassiaan ja hänen veljeensä. Kaikki tapahtumat eivät johtuneet Cassiasta tai Kysta, vaan muidenkin teoilla oli merkitystä juonen kannalta. Ihan erityisesti pidin siitä, että Cassia pysähtyi yhdessä vaiheessa pohtimaan sitä, että kaikki eivät välttämättä olisikaan iloisia kapinasta. Entä ne nuoret, jotka ovat tyytyväisiä yhteiskunnan heille antamaan kumppaniin ja koko systeemiin? Ei sitä mietiskelyä kauaa kestänyt, mutta kuitenkin.

Myönnän, jäin koukkuun ja lainasin tänään trilogian kaksi seuraavaakin osaa. Ihan kuin lukupino ei olisi ollut riittävän korkea muutenkin...

Luettu myös mm.:

Olipa kerran kirjablogi, Tarinoiden syvyydet, Yöpöydän kirjat ja muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 23. käännöskirja [15/50]

Gill Paul: Kuninkaallisia rakkaustarinoita

Gill Paul:
Kuninkaallisia rakkaustarinoita
(Royal love stories. The tales behind the
real-life  romances of Europe's kings and queens, 2015)
Tammi 2016
192 s.
Kirjastosta

Kuninkaalliset ovat kiehtoneet ihmismieltä muinaisen Egyptin ajoista lähtien.

Tunnustanpa olevani yksi niistä, joita kuninkaalliset kiehtovat. Eivät niinkään nämä nykyiset vaan kauan sitten eläneet kruunupäät, jotka ovat hallineet kovin erilaisessa maailmassa kuin me nyt elämme. Silloin ennen kun kaikki oli paremmin ja kuninkaalliset joutuivat tuon tuostakin salamurhien uhreiksi, pakkoavioliittoihin, poliittisten juonittelujen keskelle ja ratsastamaan sotaan joukkojen etunenässä. On se vain huomattavasti mielenkiintoisemman kuuloista kuin nykykuninkaallisten elämä!

Gill Paul on valinnut tähän kirjaan 14 kuninkaallista, joiden Suuresta Rakkaudesta hän kertoo. Nyt kun kiinnitin huomiota tuohon englanninkieliseen nimeen niin ihmettelen kyllä miten joukossa ovat intialainen Shah Jahan ja Jordanian kuningas Hussein. Eurooppalaisistahan tämän piti nimensä mukaan kertoa. Ei sillä, Shah Jahanin ja Mumtaz Mahalin tarina oli kyllä kirjan romanttisimpia, rakennuttihan Shah Jahan sentään vaimolleen mahtavan mausoleuminkin.

Pistäkääpä paremmaksi, nykykuninkaat.

Mutta siis, pointti johon yritin päästä oli se, että jos kerran maantieteellinen sijainti ei rajannutkaan Paulin kruunupäävalikoimaa, hän olisi kyllä voinut valita mielenkiintoisempiakin pareja. Missä oli kuningatar Victoria ja hänen miehensä Albert? Tai Henrik VIII ja- no, siinäpä olisikin ollut valinnanvaraa. Kleopatra ja Marcus Antonius? Ihan niin kuin vain muutaman heti mieleeni tulevan mainitakseni. Sen sijaan kirjassa kerrotaan esimerkiksi Viktor Emanuel II:sta ja Rosa Vercallanasta, joiden tarina ei edes ollut mitenkään erityisen erityinen.

Tämä on toki täysin makuasia! Paul lienee valinnut juuri ne kuninkaalliset, joita itse piti syystä tai toisesta tärkeinä. Harmi kun kiinnostuksen kohteemme eivät tässä ihan kohdanneet, muuten kirja oli varsin leppoisaa luettavaa. Jokaisesta kuninkaallisesta ja hänen Suuresta Rakkaudestaan kerrotaan lyhyt elämäntarina syntymästä kuolemaan. Pidin eniten niistä tarinoista joiden kohdalla valtakunnan politikoinnit jätettiin sivummalle ja keskityttiin enemmän pariskuntaan itseensä. Halusin tutustua näihin kuninkaallisiin henkilöinä, en niinkään valtaistuimella pönöttävinä käskijöinä. Onneksi näitä henkilökuvia oli joukossa ihan mukavasti.

Tämä on juuri sellainen mukavan kevyt hömppätietokirja, johon itsekin hurahdin. Olen noin 99.99% varma, että jos tämän laittaa kirjastossa näkyvälle paikalle, se lähtee hetkessä jonkun mukaan. Minulla oli itse asiassa pieni kiire saada tämä luettua, koska tätä jonotetaan kirjastossa.

Luettu myös mm.:

Hovikirjeenvaihtaja

Haasteet: 

*Reading Challenge 2016 - 30. a book with a blue cover [11/40]

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass:
Valinta(The Selection, 2012)
339 s.
Pen & Paper 2016
Kirjastosta

Kun kirje saapui postissa, äiti oli haltioissaan.

Selvästi kannatti valittaa lukujumista, sain nimittäin sen jälkeen luettua pari kirjaa! Toinen niistä on tämä Kiera Cassin Valinta, jonka poimin mukaani uutuushyllystä jo jokin aika sitten. Hyvä kun nyt sain sen pois alta, pääsee joku toinenkin tähän käsiksi. Olen satunnaisesti törmännyt tähän Cassin sarjaan lähinnä englanninkielisissä kirjasfääreissä. Jos en nyt ihan väärin muista niin kirjat ovat keikkuneet myös New York Timesin bestseller-listalla, mikä toki ei ole minkäänlainen laatutakuu. Uteliaisuuttani kuitenkin halusin lukea tämän, perusasetelma on nimittäin sen verran huvittavan kuuloinen.

Tulevaisuuden Yhdysvallat onkin Illéa-niminen kuningaskunta ja sen asukkaat on jaettu kahdeksaan eri kastiin, Ykköset huipulla ja Kasit ojia tonkimassa. Kaiken kruununa on kuningasperhe, jonka ainoa perillinen Maxon on tullut miehen ikään ja tarvitsee siksi heti morsiamen. Mitenkäs tämä onnekas neito valitaan? No, tosi-TV:ssä tietenkin. Kaikista sopivan ikäisistä Illéan tyttäristä valitaan 35 tyttöä, jotka sitten kisaavat Maxonin suosiosta kuin Unelmien poikamiehessä ikään. Yksi valituista on America Singer, Vitostyttö joka traagista kyllä on rakastunut alempaa kastia olevaan poikaan, Aspeniin. Mitenkähän tässä käy???

Jos nyt vaikka ensin kerron kirjan hyvät puolet, ja jätän naureskelun ja silmien pyörittelyn lopuksi. Ensinnäkin, tämä oli jostain syystä todella viihdyttävä kirja. Siis siinä mielessä, että luin tämän alusta loppuun yhtenä päivänä, melkein tauotta. Teksti oli nopealukuista ja juoni, sellainen kuin se oli, eteni sen verran ripeästi ettei missään välissä ehtinyt kyllästyä. Cassin kerronta oli suoraviivaista ja konstailematonta, sen puolesta uskon kirjan uppoavan sellaiseenkin, joka ei muuten ehkä paljoa lue.

Toiseksi, tässä selvästi eletään teinitytön unelmaa. Ihan hömppäkirja, hyvässä mielessä! Kirjailijalla on ollut tietty kohderyhmässä mielessä ja kirja on heille kirjoitettu. Tässä on kasapäin sellaisia aineksia, jotka vetoavat varmasti suureen määrään tyttöjä. On kiellettyä rakkautta, komea prinssi, kauniita pukuja... Eihän näistä kirjoittamisessa ole mitään vikaa, vaikka olisi niistä voinut saada irti enemmänkin. Tosi-TV-kisa komeasta prinssistä on hauska ja moderni idea.

Kolmanneksi, ja nämä pisteet menevät oikeastaan kustantajalle eikä kirjailijalle. On hienoa, että suomalainen kustantaja on hoksannut menestyvän kirjasarjan ja käännättänyt sen rivakkaan tahtiin suomeksi. Tässä ollaan ikään kuin ajan hermolla, mikä on hyvä asia. Nykynuoriso on varmasti perillä myös siitä, mitä millaista kirjallisuutta maailmalla julkaistaan. On kiva, että kirjan suomeksi luettuaan ehtii vielä osallistua kansainväliseen keskusteluun siitä. 

Ja nyt sitten sitä valitusta! Yritän tiivistää valitusvirteni kolmeen kohtaan.

Ensinnäkin, tämä olisi toiminut ihan yhtä hyvin suoraan satufantasiana, jossa keskitytään vain ja ainoastaan prinssikisaan. Cassin maailmanrakennus kun on sievästi sanoen köykäistä. Yritykset selittää miksi Yhdysvalloista on tullut Illéa saivat lähinnä aikaan epätoivoisia "mutta ei politiikka toimi noin!!" -huutoja. Palatsiin hyökkäävät kapinalliset ovat täysin turhia ja tarinassa vain siksi, että America saa tilaisuuden näyttää olevansa (muka) johtaja-ainesta. Hyökkäykset palatsiin saivat lisäksi palatsin vartijat näyttämään surkimuksilta ja ihmettelemään miksi kuningasperhe ei aseta katolle tarkka-ampujia. America valittaa jatkuvasti perheensä olevan köyhä, mutta asuu silti talossa, jossa hänellä on oma huone ja kaappi täynnä vaatteita ja meikkejä.

Toiseksi, tarinan yhteiskunta on niin konservatiivinen että ihan pahaa tekee. Neitsyinä on oltava avioliittoon asti! Aviottoman lapsen synnyttäneet nakataan kadulle Kaseiksi! Miesten tehtävä on tuoda pöytään ruokaa ja naisten tiskata! Kuningatar näyttää nätiltä ja järjestä juhlia, kuningas ja 18-vuotias prinssi tekevät kaikki päätökset! Anteeksi mikä vuosikymmen nyt onkaan kun tällaisia kirjoitetaan...? Eniten tässä oikeastaan risoo tuo neitsytkultti, etenkin kun se tuo esiin mielikuvituksen puutteen kirjan nuorisossa. Raskaaksi ei saa tulla, selvä. Mutta America ja Aspen ovat seurustelleet kaksi vuotta. Eikö kummallekaan tosiaan ole tullut mieleen, että seksiä voi harrastaa muillakin kuin sillä yhdellä tavalla...

Kolmanneksi, kirjan hahmot olivat oikeastaan aika epämiellyttäviä. Aspen on juuri sellainen machomies joka ei kestä ajatusta siitä, että ei voi elättää perhettään. Maxon on tylsä disneyprinssi, joka ei välitä morsianehdokkaistaan sen vertaa että olisi opetellut etukäteen heidän nimensä. Americakin näki sentään sen verran vaivaa. America itse on tietenkin aina oikeassa, aina parempi kuin muut. Ja ne muut, etenkin hänen kilpasisarensa, sopivat nätisti erilaisiin kliseehahmojen muotteihin.

Niin, ja päähenkilön nimi on tosiaan America Singer. Oikeasti. Haluatteko arvata, mikä hänen ammattinsa on? Vihje: katsokaa sukunimeä.

Ja tästäkin huolimatta kirja oli jotenkin oudosti koukuttava, ja odottelen jo seuraavaa osaa...

Luettu myös:

Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjaneidon tornihuone, Eksynyt kirjojen maailmaan ym.

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 03. a YA bestseller [10/40]