sunnuntai 27. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (21.-27.11)

Lukuviikko oli vähän nihkeä, mutta eteni kuitenkin!


21.11. Luin lounastaolla Mondoa, jossa mainittiin vuoden matkakirjan tittelin voittanut Kai Vaalion Zombailut: tummaa paahtoa. Sarjakuva löytyi kirjastosta ja luin sen illalla kokonaan vaikka se paksu olikin.

22.11. Ei ollut fiilistä aloittaa kokonaan uutta kirjaa, joten luin Deadman Wonderland-mangasarjan kaksi viimeistä osaa. Viimeinkin! Ovat odottaneet pöydällä ostohetkistä alkaen, mutta en vain ole saanut luettua niitä.

23.11. Aloitin Julie Murphyn Dumplinin lukemisen ja pääsin sivun 30 paikkeille.

24.11. Matka Dumplinin parissa jatkuu. Kirja onkin ihan erilainen kuin olisin takakannen perusteella kuvitellut.
 
25.11. Dumplin edelleen. Kävin katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, joten lukuilta jäi lyhyeksi. Elokuva oli hyvä joten eipä haittaa. :D

26.11. No niin, Dumplin on viimein luettu. Monta päivää menikin vaikka kirja ei ollut tuota paksumpi.

27.11. Aloitin Patrick Nessin kirjan The rest of us just live here. Kirjailijan Hirviön kutsua on kehuttu kovasti ja vaikka olenkin jo lainannut sen, nyt en halua lukea surullista kirjaa.

21.-27.11.

Kai Vaalio: Zombailut: tummaa paahtoa

Kai Vaalio:
Zombailut: tummaa paahtoa
320 s.
Johnny Kniga 2015
Kirjastosta

Tuossa päivänä muutamana selailin Mondoa ruokatunnillani ja huomasin, että tämä oli valittu vuoden matkakirjaksi. Uteliaisuus voitti, tämä kun on sarjakuva-albumi, ja lainasin tämän iltalukemiseksi. Koko ilta tähän menikin, sen verran paksu opus on. En juuri lue matkakirjallisuutta, joten sen puoleen en osaa sanoa oliko voitto ansaittu vai ei. Kirjassa oli paljon hauskoja kohtia, mutta ihan kaikki sen huumori ei ollut omaan makuuni. En ole mikään siveyden sipuli, mutta seksi- ja kakkajuttuja jaksan vain tiettyyn pisteeseen asti. Kirja ei ole lapsille tarkoitettu, joten koko perheen matkaoppaaksi tätä ei kannata valita.


s. 191
Seksivitsi, jossa ei näkynyt eritteitä, tissejä tms.!

Tämä on siis Vaalion itsensä kuvittama matkakertomus hänen seikkailuistaan Latinalaisessa Amerikassa. Vaalion matkareitti kulkee Kuubasta Peruun ja oikean reppureissaajan tavoin hän yöpyy milloin missäkin, myös niissä vähemmän houkuttelevissa paikoissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa ollaan reppureissaajan mielen sisällä. Miksi kukaan lähtee matkaan repun ja epämääräisen suunnitelman kanssa? Miten kukaan uskaltaa matkustaa yksin huumekartellien hallitsemilla alueilla? Millaista on olla aina hieman epävarma huomisesta? Minä en ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi heittäytyä matkustamiseen tuolla tavoin, mutta nostan kyllä hattua niille, jotka ovat!

Vaalio ei kuvaile vain omia ja muiden reissaajien toilailuja, vaan myös paikallista elämää. Vaikka tekijöiden ote, no, kaikkeen on aivan erilainen, kirja muistutti minua Guy Delislen matkasarjakuvista. Molemmissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita siitä, miten meille käsittämättömät asiat ovat paikallisille normaalia elämää. Vaalio reissaa paikoissa, joissa bussiyhtiöt maksavat huumeparoneille suojelurahaa ja joissa viisi tapettua ihmistä päivässä on edistystä, aiemminhan kuolleita tuli aina kaksinumeroinen luku. Kaikki ei tietenkään ole pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta, mutta nuo jäivät kuitenkin päällimmäisinä mieleen.

Zombailut on ehdottomasti lukemisen arvoinen opus, jos siis kestää ne seksi- ja kakkavitsit. Vaalio antaa kirjassa on myös hyödyllisiä neuvoja matkailijoille. Oma suosikkini oli tämä:

s. 149
Koskaan ei voi tietää milloin tästä neuvosta on hyötyä.


lauantai 26. marraskuuta 2016

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham:
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
(A Wild Swan and Other Tales, 2015)
151 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Useimmilla meistä ei ole hätää.

En ole kovinkaan innokas novellien lukija, mutta nyt Novellihaasteen myötä ajattelin lukea ainakin pari kokoelmaa. Tämä on saanut ymmärtääkseni hyviä arvosteluja, mutta niitäkin enemmän tämän valintaan vaikutti aihe. Tykkään satujen uudelleenkerronnoista, etenkin kun niissä palataan tarinoiden juurille ennen kuin Disney ynnä muut pääsivät tekemään niistä seurapiirikelpoisia.

Cunninghamin novellit ovat selvästi aikuisyleisölle kirjoitettuja eli jos kukaan ikinä yrittää ottaa tätä iltalukemisiksi lapsille, pysäyttäkää hänet. Tarinat ovat väkivaltaisia ja seksipitoisia (vaan eivät seksikkäitä), ja suurin osa on lisäksi hyvin ankeita. Oikeastaan nämä olivat täydellisiä luettavia pimeisiin iltoihin. Ikkunaan hakkaava vesisade olisi vain parantanut tunnelmaa. Jos haluat lukemaasi tarinaan onnellisen lopun, älä lue tätä kirjaa. Jos sen sijaan haluat lukea siitä, mitä tapahtui onnellisen lopun jälkeen tai sen sijaan, tämä on loistava valinta.

Ihan kaikille novelleille en lämmennyt, mutta joukossa oli monia mieleenpainuviakin. Jos pitäisi valita oma top kolmoseni, ne olisivat Apinan käpälä, Tinassa, lujasti sekä Elämänsä loppuun saakka

Apinan käpälä ei perustu mihinkään tiettyyn länsimaiseen satuun, vaan aasialaiseen legendaan kuivatusta apinan kädestä, joka pystyy toteuttamaan kolme toivetta. Ymmärtääkseni tarun eri versioilla on harvoin onnellinen loppu. Opetus on pikemminkin se vanha tuttu "varo mitä toivot". Niin myös tässä novellissa, jossa olisi ollut parempi ettei toiveita olisi ikinä lausuttu ääneen. Tämä olisi sopinut mainioista johonkin kauhuantologiaan.

Tinassa, lujasti kertoo pienen tinasotilaan tarinan nykymaailmaan sijoitettuna. Jalkansa menettänyt poika ja hänet silmästä silmään kohdannut tyttö rakentavat yhdessä elämän, johon mahtuu niin iloja kuin surujakin. Onnellinen loppu ei tule silloin kun tarina alkaa tai elämä päättyy, ne ovat pieniä hetkiä matkan varrella.  

Elämänsä loppuun saakka on Cunninghamin oma novelli, joka tapahtuu satumaailmassa. Komea prinssi nai ei niin kauniin prinsessan, ja rakastuukin tähän tämän itsensä vuoksi. Tässä oli jonkin verran samaa kuin tinasotilaan tarinassa. Kuningasperheen elämä rakentuu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja tosirakkaudelle, joka on saanut kasvaa hitaasti ja kestää siksi vaikeuksienkin yli.

Eli siis, suosittelen! Ihan yllätyin siitä, miten paljon näistä pidin. Ongelmani novellien kanssa kun on yleensä se, että tarina tuntuu jäävän kesken. Näihin on käytetty juuri sopiva määrä sanoja ja tarina loppuu juuri oikeaan kohtaan. Sokerina pohjalla tarinoissa on Yuko Shimizun hieno kuvitus.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Novellihaaste - 10 novellia

tiistai 22. marraskuuta 2016

Genevieve Cogman: The Masked City (The Invisible Library #2)

Genevieve Cogman:
The Masked City
357 s.
Tor 2015
Kirjastosta

The London air was full of smog and filth.

Kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta The Invisible Library helmikuussa ja halusin lukea heti jatkoa sille. No, menihän tässä vähän aikaa, mutta sainpas tämän käsiini ja luettua! Ja nyt haluan taas jatkoa tarinalla. Cogmanin nettisivuilta löytyi sellainen ilouutinen, että kolmas kirja The Burning Page ilmestyy joulukuun kuudentena. Maltan tuskin odottaa!

Koska tämä on sarjan toinen osa, luvassa on nyt väkisinkin vähän juonipaljastuksia. Oikeastaan koko juoni pyörii edellisessä osassa paljastuneen salaisuuden ympärillä.

Suunnilleen sivun kymmenen paikkeilla kirjastonhoitaja Irenen oppipoika/assistentti Kai joutuu väijytykseen ja siepatuksi. Koska lohikäärmeen sieppaaminen on hankalaa hommaa oli tämä sitten ihmisen tai lohikäärmeen hahmossa, Irene tietää heti että jotain on pahasti pielessä. 


Irene was almost surprised, and somewhat disappointed, when nobody tried to kidnap her on her way to the British Library. If someone had tied to kidnap her, at least she'd have had more of an idea what was going on.
(s. 62 )


Nopeasti selviää, että kyseessä on tavallistakin suuruudenhullumpien haltioiden yritys sytyttää sota haltioiden ja lohikäärmeiden välille. Irene lähtee pelastusretkelle toisen maailman Venetsiaan, jota haltiat hallitsevat rautaisella otteella. Nautit joko karnevaaleista tai kuolemasta, vapaa valinta!

Tämä oli juuri sellainen kevyt ja hauska seikkailukirja kuin olin toivonutkin! Nautin paljon sekä Cogmanin huumorista että hänen luomastaan maailmasta. Tai ehkä pikemminkin maailmoista. Irene matkustaa eri maailmojen välillä ja kukin niistä toimii oman logiikkansa mukaan. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän haltioita ja mitä enemmän järjestystä, sitä enemmän lohikäärmeitä. Magian ja teknologian osuus näyttää olevan sattumanvaraisempaa, ja niinpä Venetsia toimii enemmän magian voimalla kuin steampunk-Lontoo. Minusta kirjan paras tapahtumapaikka oli haltioiden juna, joka oli itse asiassa tarujen hevonen. Mikä hevonen? No se, jolla prinssit ynnä muut pelastavat prinsessoja ja ratsastavat ympäri valtakuntaa.

Tässä kirjassa seikkailtiinkin enemmän satujen ja perinteisten tarinahahmojen parissa. Tykkäsin siitä, että haltioista ja heidän luonteestaan kerrottiin enemmän. Sarjan haltioille on tyypillistä asettaa itsensä oman tarinansa keskushahmoksi. Jos joku haltia on päättänyt olla sankareita viettelevä pahis, hän totta vieköön on sankareita viettelevä pahis. Homma menee hankalaksi jos liian monta voimakasta haltiaa on samassa paikassa, koska kukaan ei halua olla toisen tarinan sivuhahmo. Pidin myös siitä, että Irene tutustuu joukkoon nuoria haltioita, joiden roolit ovat vielä hakusessa. The Invisible Libraryssa haltiat olivat lähinnä juonittelevia vastustajia, mutta nyt he saavat monipuolisemman roolin. 

Eniten koko kirjassa pidin kuitenkin Irenen, Kain ja Peregrine Valen ystävyydestä. Ounastelin ensimmäistä osaa lukiessani, että kyllä tässä ennen pitkää romanttisia kiemuroita syntyy, mutta onneksi ei vielä. Irene on kyllä kiusallisen tietoinen siitä, miten kuuma ja kiva Kai on, mutta pitää tämän päättäväisesti ystävän ja oppipojan roolissa. Hän haluaa pelastaa Kain heidän ystävyytensä vuoksi (ja, no, toki sen sodan estämiseksi), ei siksi että olisi rakastunut tähän (vaikka olisikin). Samasta syystä Vale päätyy Venetsiaan vaikka häntä on varoitettu menemästä sinne. Korkean kaaoksen maailmat eivät sovi ihmisille ja ilmeisesti sarjan kolmannessa osassa Venetsian magian jämät saattavat Valen hengenvaaraan. Hänen on paras pelastua siitä tai muuten! ...Mutta siis, pointtini oli, että myös Vale lähtee pelastusretkelle ystävyyden vuoksi. Samalla hän ja Irene työskentelevät jälleen yhdessä, ja heidän yhteistyöstään on myös mukava lukea.

Harkitsen tässä nyt vakavasti tämän ja The Invisible Libraryn ostamista itselleni...

maanantai 21. marraskuuta 2016

#30 sivuapäivässä (14.-20.11.)

Huomaan olevani taas pari kirjaa jäljessä blogikirjoituksista. Helmasyntini: kirjoja tulee luettua, mutta jotenkin en vain saa itseäni kirjoittamaan niistä heti.


14.11. Hugh Howeyn Hiekka on viimeinkin luettu. Parisataa sivua meni kertaheitolla kun päätin viettää lukuillan kissa sylissä ja lämpimän peiton alle käpertyneenä. Nyt pitääkin alkaa miettimään mihin kirjaan seuraavaksi tarttuisi.

15.11. Päädyin Genevieve Cogmanin The Masked Cityyn. Se on jatkoa The Invisible Librarylle ja olin jo unohtanut miten hauska Cogman voikin olla.

"- - You are my friend. You are the person who I trust to watch my back, to fight werewolves for me. To dangle me out of zeppelins. To stand by with a hammer when I'm staking vampires. - -"

(s. 31)

16.11. The Masked City eteni noin 30 sivua ja sama jatkunee huomennakin. Iltavuorot ovat niitä päiviä, jolloin ei tule juuri luettua. Aamupäivällä on aina muuta tekemistä tai nukun pitkään, ja töiden jälkeen mieleni tekee lähinnä nukkua...

17.11. Oikeassa olin. The Masked City, noin 30 sivua, sääli etten jaksa töiden jälkeen enempää. Kirja on kyllä kiinnostava! Mutta sain sentään blogattua Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa.

18.11. The Masked City on nyt luettu! Ihana kirja ja oli taas ihanaa lukea sohvalla peiton alla ihan ajan kanssa.

19.11. Lueskelin Michael Cunninghamin novellikokoelmaa Villijoutsenet ja muita kertomuksia sivun 50 paikkeille samalla kun katsoin Warcraft-leffaa. Leffa ei onneksi vaatinut sataprosenttista keskittymistä, joten hyvin sujui! Novellit ovat kaikessa ankeudessaankin mielenkiintoisia.

20.11. Villijoutsenet luettu!


14.-20.11.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey:
Hiekka
(Sand, 2014)
352 s.
Like 2016
Kirjastosta

Tähtien valo valaisi heidän matkaansa dyynilaakson halki kohti pohjoisen erämaata.

Jälleen uusi työkaverin suositus! (Tässä välissä lienee syytä täsmentää, että kaikki työkaverisuositukset eivät suinkaan ole samalta henkilöltä.) En olisi edes lainannut tätä kirjaa ilman kyseistä suositusta, en nimittäin päässyt alkua pidemmälle Howeyn Siilo-sarjaa. Se ei vain napannut ja kirjailija joutui mielessäni "ei kiinnosta"-lokeroon, josta on vaikea päästä pois. Päätin kuitenkin antaa Howeylle toisen mahdollisuuden, etenkin kun tämä ei ilmeisesti liity mitenkään Siilon maailmaan. 

Tämä tarina alkaa dyynien keskellä, jossa miesjoukko vaeltaa epämääräistä päämäärää kohti. Tai niin ainakin ajattelee Palmer, jonka porukka on palkannut hiekkasukeltajaksi. Maailmaa peittää valtavan paksu hiekkakerros ja Palmer on yksi niistä ammattilaisista, jotka uskaltavat sukeltaa hiekkaan etsimään vanhan maailman aarteita. Tällä kertaa porukan silmissä kiiltää Danvar, tarujen Atlantis. Niinhän siinä käy, että Palmer löytää sekä Danvarin että hengenvaaran. Samaan aikaan hänen pikkuveljensä valmistautuvat vuosittaiselle telttaretkelle ja isosisko-Vic, hiekkasukeltaja hänkin, saa vihiä Palmerin karusta kohtalosta.

Kirjan lukeminen kesti useamman päivän ja #30sivuapäivässä-haasteen hengessä raportoin etenemisestä instassa. Kun sain kirjan luettua, mainitsin sen maailman olevan kiinnostavampi kuin juonen. Olen samaa mieltä edelleen ja nyt kun asiaa mietin niin tästä tulee mieleen Mad Max-leffat. Maailma on autio ja kuiva, veden ja tavaroiden eteen täytyy tehdä kovasti töitä. Hiekkaa on joka puolella ja jokaista hetkeä sävyttää pelko ja tieto siitä, että kaupunkia suojaava muuri voi romahtaa milloin vain. Jokainen päivä on kamppailua tuulen mukana liikkuvia dyynejä vastaan. Tietenkään maailmaa ei kannata ajatella liian tarkasti tai voi herätä sellaisia kiusallisia kysymyksiä kuin "mistä hemmetistä kaikki se hiekka on tullut" ja "mistä nämä suuret ihmisjoukot saavat ruokansa".

Parasta kirjassa olivat kuvaukset hiekkasukeltamisesta. Sukeltajilla on puvut, joilla he paitsi suojaavat itsensä myös kontrolloivat heitä ympäröivää hiekkaa. Sukelluspuvut eivät ole pettämättömiä ja siksi jokainen sukellus on uhkarohkea retki maan alle, jossa hiekka voi rusentaa sukeltajan hetkessä hengiltä. 

Pidin siitä, että tarinan paras sukeltaja ei ollut Palmer vaan hänen siskonsa Vic. Siitä en pitänyt, että hän oli tarinan ainoa naissukeltaja. Miksi ihmeessä tässäkin kirjassa tärkein ammatti on sukupuolitettu miesten hyväksi? Raivostuttavaa, enkä ole vieläkään sillä tuulella, että voisin ohittaa sen olankohautuksella. Etenkään kun kirja ei muutenkaan voi kehua naishahmoillaan. Vic on erinomainen sukeltaja, mutta hänellä täytyy tietenkin olla se pakollinen raiskaustrauma ja machoja, väkivaltaisia miesystäviä. Rose on perheensä jättänyt äiti, joka tietenkin pitää pystyssä bordellia ja työskentelee siellä aiheuttaen näin häpeää pojilleen. Gloralai mainitaan pari kertaa vain siksi, että yhden pojista täytyy saada sääliseksiä ennen vaarallista tehtävää. Ja sitten on naiivi pikkusiskopuoli, josta kaikki tietenkin pitävät heti. 

Juonen kannalta kirja lähti hyvin käyntiin ja tarinassa oli mielenkiintoisia ideoita, mutta sitten Howey kai saavutti sen sivumäärän mihin tähtäsi. Loppua on kiirehditty turhan paljon ja tarina päättyy ikävästi töksähtäen.

Eli siis, pidin kirjan ankarasta maailmasta, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. Howey menee takaisin "ei kiinnosta"-lokeroon.


Luettu myös mm:

torstai 17. marraskuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula:
Kaksi ihmistä minuutissa
388 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Lapsi sylissä nukkuu.

Lainasin tämän kirjastosta aikoja sitten, mutta jostain syystä en saanut tartuttua siihen ennen kuin nyt. Kirjan kaunis kansi herätti mielenkiintoni ja takakansitekstikin kuulosti ihan kiinnostavalta. Loppujen lopuksi kirja ei ollut ihan sellainen kuin luulin sen olevan vaan yllätti minut iloisesti.

Kirjan päähenkilöt ovat Alina ja Lotte, kaksi malariaa vastaan omilla tahoillaan taistelevaa naista. Tutkija-Alinan elämä pyörii nuoren Sellan, hänen piti-olla-tyttärensä ympärillä, ja hän on jäänyt jumiin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemantapaukseen. Samaan aikaan lääkäri-Lotte päätyy Pohjois-Thaimaan sademetsään, jossa hän näkee malarian vaikutukset omin silmin. Potilaat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat, ja Lotte luo läheiseen suhteen Kian-nimiseen poikaan. Naisten tiet kohtaavat konferenssissa, jonka jälkeen Lotte pyytää Alinaa tulemaan avukseen viidakkoklinikalleen.

Takakannen perusteella odotin kirjalta hieman enemmän lääketieteellisyyttä, mutta olen iloinen ettei sitä ollutkaan niin paljon. Tämä ei ole lääkärikirja tai edes romanssi vaan selviytymistarina, jossa uhkina ovat tappava malaria ja kaiken nielevä suru. Alina yrittää kehitellä lääkkeitä malariaan, mutta tehtävä tuntuu toivottomalta, koska tauti muuttuu koko ajan. Kun keksit rokotteen yhteen muotoon, toinen odottaa jo vuoroaan. Alinan näkökulma malariaan on hyvin kliininen ja kaukainen, hän ei koskaan näe sen uhreja kasvojensa edessä. Loten kautta lukija näkee malarian vaikutukset ihmisten arkeen. Tauti voi iskea keneen tahansa ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja saa aikaan hirvittävää tuhoa ympäri maailmaa. Thaimaassa Lotte tutustuu paikallisiin, joista kuka tahansa voi minä hetkenä hyvänsä saada malarian. Mielestäni kirjassa tuotiin hyvin esiin se, miten etuoikeutettuja naiset olivat. Lottekaan ei ole vaarassa saada tautia, sillä kiitos länsimaiden rokotusohjelmien, hänet on rokotettu kaikkea mahdollista ja mahdotonta vastaan.

Yllätyin myös siitä, miten paljon kirja käsitteli äitiyttä ja etenkin sen tuskallisia puolia. Alinalla on piti-olla-tytär Sella, jonka biologinen äiti Astrid kuoli kun tyttö oli vasta vauva. Kaikki Alinan ruusuiset unelmat menevät rikki yhdellä kertaa. Hän menettää sekä Astridin että Sellan, jonka huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alina on ulkopuolinen tyttärensä elämässä, kummitäti, jonka suhteesta Astridiin ei puhuta. Pidin oikeastaan eniten Alinan melankolisesta elämästä, jossa hän takertuu niihin Sellan rippeisiin, joita tämän isovanhemmat hänelle armollisesti antavat. Suru, kaipaus ja menetyksen pelko värittivät joka hetkeä. Kun Alina lopulta päättää antaa elämälleen uuden mahdollisuuden, se tuntuu hartaasti odoteltu voitolta.

Oikeastaan se, mistä pidin kirjassa vähiten, oli Alinan ja Loten suhde. Loppujen lopuksi heitä kuvataan yhdessä hyvin vähän ja siksi minun oli vaikea uskoa heidän olleen edes oikeasti ihastuneita, rakkaudesta nyt puhumattakaan. Luulen, että olisin pitänyt kirjan lopusta enemmän jos se olisi jääny avoimemmaksi.

Mutta, hieno esikoisromaani! Jää mieleen sekä kauniin kielen että aiheen vuoksi.


Luettu myös mm:

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (7.-13.11.)

Lukuhaasteen toinen viikko! Tässä vaiheessa voin jo sanoa, että haaste on mitä mainioin lukuinnoittaja. Se, että "joudun" raportoimaan edistymisestani saa minut lukemaan ainakin sen 30 sivua päivässä. On mukavaa ja kasvattaa luonnetta!


7.11. Nyt ei ollut iltavuoron jälkeen fiilistä lukea Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla, joten vaihdoin kirjaa. Sämpy: kissan vuosi menikin hetkessä, valokuvateos kun on. Ja niin söpö että! Toki oma kissa on kaikkein söpöin, mutta on se Sämpykin komea karvapallo.

8.11. Jee! Sain nyt viimein luettua tuon Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla! 30 sivuakin ylittyi kirkkaasti kun aloitin sivun 160 paikkeilta. Tässä oli sen verran raskaita aiheita (tai no, aihe: naisten asema muslimivaltioissa ja islamissa), että ihan joka hetki tätä ei vain halunnut lukea.

9.11. Aloitin Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa. Tämä on nököttänyt kirjastolainahyllyssäni jo pitemmän aikaa, joten oli jo aikakin lukea se. Pääsin sivulle 116 asti ennen kuin uni kutsui.

10.11. Kaksi ihmistä minuutissa luettu! Kun pääsin vauhtiin niin en malttanut jättää kesken.

11.11. Aloitin Hugh Howeyn Hiekan. Pääsin jonnekin sivun 60 tienoille ja sitten aloin katsomaan Nenäpäivä-ohjelmaa.

12.11. Oli aika kiire päivä, joten Hiekka eteni sen kolmisenkymmentä sivua juuri ennen nukkumaan menoa.

13.11. Hiekka jatkuu edelleen ja isänpäivävisiittien vuoksi jää myös kesken. Jos saisin tämän luettua huomenna niin hyvä olisi. Huomaan, että olen taas jäljessä blogikirjoituksissa. Jotenkin aina käy niin, että jos vähän lipsahtaa niin alkaa jyrkkä alamäki...

7.-13.11.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla: nuorten elämää islamin maissa

Susanne Dahlgren (toim.):
Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla:
nuorten elämää islamin maissa

272 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Miten islaminusko vaikuttaa ihmisen elämään?

Olen sen verran utelias, että käyn joka viikko katsomassa mitä uutuuksia kirjastoomme on saapunut. Ihan vain sille varalle, että siellä olisikin jotain kiinnostavaa jota en ole jo varannut. Tämä meni tuonkin vakoilukierroksen ohi ja nappasin tämän pinosta, jota työkaverini kävi läpi tarkistusmielessä. Eri aineistoluokista vastaavat tapaavat tarkistaa omat uutuutensa ennen kuin ne päätyvät hyllyyn, jotta asiasanat ja luokka ovat varmasti oikein. Tämä siis oli sellaisessa pinossa ja löytyy muuten luokasta 90.2 eli yleinen kulttuurihistoria. 

Mukaani tämä päätyi kiinnostavan aiheen vuoksi. Meilläkään kun ei oikein voida kehua sillä, että islamista ja muslimeista annettaisiin monipuolinen kuva. Sotakuvaukset ja naisten alisteinen asema hallitsevat uutisvirtaa ja yleistä mielikuvaa islamista. Ajattelin, että tämä antaisi uudenlaista näkökulmaa vieraaseen uskontoon ja sen piiriin kuuluviin ihmisiin. Olin ja olen edelleen erittäin kiinnostunut naisten asemasta eri kulttuureissa, joten se väritti lukukokemustani paljon. 

Kirjassa olikin monenlaisia esseitä eri kirjoittajilta, mutta mikään hyvän mielen kirja se ei ole. En jaksanut lukea tätä yhdelta istumalta, koska niin monessa esseessä kuvattiin juuri naisten huonompaa asemaa tavalla tai toisella. Etenkin Egyptin naisten elämää käsittelevät osat olivat synkkää luettavaa. Seksuaalinen häirintä on arkipäivää ja naisia vahditaan koko ajan jos ei perheen niin ainakin naapureiden toimesta. .

Erikoisin teksti oli Tea Virtasen Miten solmia muslimiavioliitto Kamerunissa - karjasymboliikkaa ja rituaaleja. Siinä käsiteltiin karjaa kasvattanutta mbororo-heimoa ja sitä, millaisia rituaaleja heidän perinteidensä mukaan solmittuun avioliittoon liittyi. Lopputulema eli se, että vanhat perinteet ovat hiljalleen häviämässä ja sen mukana naisten tärkeä asema rituaalien suorittajina. Mbororoiden islam ei vaatinut oman kulttuurin hylkäämistä, mutta kun paimentolaisheimo joutui asettautumaan aloilleen, heidän tulkintansa uskonnosta on häviämässä sille, jonka mekin uutisista parhaiten tunnemme.

Lisäksi minua kiinnostivat eniten Iranin musliminuorison elämää (Ulriikka Johansson) sekä Tunisian jasmiinivallankumousta (Frej Stambuoli) kuvaavat kirjoituksen. Edellinen antaa kovin erilaisen kuvan Iranin kaupunkilaisnuorista kuin mitä uutisissa näkee. Rautaisen otteen puristuksessa kaduilla on käyttäydyttävä tietyllä tavalla ja naisten oltava hunnutettuina, mutta sisällä taloissa vietetään villiä elämää bileineen ja esiaviollisine suhteineen. Nämä siis hyväksytään hiljaisuudessa sekä miehille että naisille, mutta julkisesti siitä ei puhuta, koska se ei ole virallisen tiukan uskonopin mukaista. Tunisian vallankumouksesta kertova essee oli omalla tavallaan toiveikkain naisnäkökulmasta. Maan uuteen perustuslakiin on kirjattu naisille vähintäänkin sellaiset oikeudet kuin ne laatimishetkellä olivat, ja parannuksiin pyritään koko ajan. 

Kokonaisuutena kirja ei siis ollut mitenkään hilpeä lukukokemus, mutta se herätti paljon ajatuksia. Se antoi hyvän kuvan siitä, miten erilaista elämä voi olla eri paikoissa vaikka uskonto olisikin sama.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi

Riikka Hedman:
Sämpy: kissan vuosi
167 s.
Kustantamo S & S, 2016
Kirjastosta

Tämän kirjan myötä pääset tutustumaan kauniiseen Sämpy-kissaan ja sen ystäviin niiden puuhaillessa erilaisissa paikoissa ja tilanteissa eri vuodenaikoina.

Kirjan aloituslauseen sijaan olisin toki voinut myös lainata Ylen uutta artikkelia: "Some-kissa Sämpy avasi talvihyppelykauden". Voiko tuon tärkeämpää uutista olla? :D

Sämpy on siis ihanainen pörrökissa, joka sihteerinsä Riikka Hedmanin avustuksella on noussut sosiaalisen median tähdeksi. Sämpyllä on oma Facebook-sivu ja sen puuhat ylittävät näköjään uutiskynnyksen. Mukavaahan se vain on, että uutisissa on muutakin kuin kurjuutta, kärsimystä ja köyhyyttä. Kissafanina arvostan kovasti sitä, että kissoista tehdään positiivisia uutisia ja ilmiöitä.

Tuossa Ylen artikkelissa on hieno kuva, joka olisi voinut ihan hyvin olla tästä kirjasta. Kirjassa on myös tekstiä: Sämpystä ja sen kavereista kerrotaan lyhyesti vähän taustoja, ja lisäksi Hedman kertoo miten vuodenajat vaikuttavat Sämpyn pihapuuhiin. Se on selvästi viisas kissa, joka talven tullen arvostaa sekä sisätiloja että lumessa riehumista. Kuvituksen yhteydessä on myös pieniä mietintöjä siitä, mitä Sämpy voisi niissä ajatella.

Mutta ne kuvat ovat kirjassa se pääasia ja hyvästä syystä. Ne ovat aivan upeita! Hatun nosto Hedmanille, kissojen kuvaaminen ei nimittäin ole mitenkään helppoa. Parhaiten onnistut kun kuvaat nukkuvaa kissaa, nimimerkillä Kokemusta on. Hedmanilla on toki hyvä kamera, mutta kyllä siinä taitoakin vaaditaan, että saa napattua juuri sen täydellisen kuvan. Näistä kuvista välittyykin vauhdikas kissaelämä ja samalla kuva Suomen luonnosta kaikkina vuodenaikoina. Sämpy kiitää kesäisellä nurmikolla ja tarpoo päättäväisesti läpi upottavien hankien.

Suosittelen! Tämä olisi hauska isänpäivä- tai joululahja kissoista tykkääville.


Luettu myös:

Haasteeet: 
* Kirjavat kissat [luettu 1 kirja]

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

#30sivuapäivässä (1.-6.11.)

Törmäsin tähän lukuhaasteeseen instassa, ja sielläpä minä siihen päivittäin aion osallistuakin. Viikkokoonti tänne blogiin ei kuitenkaan tunnu yhtään huonolta idealta, joten! Päivitän näitä postauksia sitä mukaa kun luen, mutta julkaisen noin viikon välein. Muuten tulee ihan spambot-olo. Alkuperäisessä haasteessa idea oli ilmeisesti kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta päätin laskea mukaan myös tietokirjallisuuden. Aina ei vain ole sellainen fiilis, että haluaisi lukea fiktiota, ja lukemistahan ne tietokirjatkin ovat!


1.11. Tälle päivälle osui Tohtori Moreaun saari, jonka luin kokonaisuudessaan.

2.11. Luin loppuun Uskonsota keittiössä-kirjan, jota oli jäljellä noin 50 sivua.

3.11. Helmetin e-kirjastosta löytyi Brian K. Vaughanin Saga-sarjan viides osa. Se oli vieläpä vapaanakin, joten lukaisin sen iltani ratoksi. Tarkkasilmäiset huomaavat, että en ole vielä tehnyt sitä minkäänlaista postausta. Näin se alamäki alkaa ja aikataulu lipsuu...

4.11. Aloitin Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla-kirjan, joka vaikuttaa vallan mielenkiintoiselta.

5.11. Sama kirja jatkuu. Pääsin noin sivulle 90 asti, mutta nyt tuntuu siltä, että huomenna pitää lukea jotain muuta. Etenkin egyptiläisten naisten kertomukset jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä alkoivat suorastaan ahdistaa. Saa nyt nähdä.

6.11. En anna periksi! Nyt olen kirjan sivulla 154. Kyllä tässä vielä päivä tai pari menee, mutta luen tämän jos ei henki mene.


#30sivuapäivässä
1.-6.11.

Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.):
Uskonsota keittiössä:
vanhoillislestadiolaisuudesta
erkaantuneiden kokemuksia

331 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Viime aikoina on kirjoitettu useita kirjoja ja lehtiartikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta, kuten naispappeuden kieltämisestä, ehkäisykiellosta, pedofiilitapauksista ja hoitokokouksista.

Niinpä tosiaan on ja olen lukenutkin muutaman näistä. Tässä kirjassa näkökulma on hieman toisenlainen. Kirjassa kymmenen kokemusasiantuntijaa eli henkilöä, joille asia on tuttu oman kokemuksen kautta, kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisestaan. Osa tapahtumista on vuosikymmeniä vanhoja, osa taas paljon tuoreempia. Yhteistä on se, että erkaantuminen on pitkä ja monimutkainen prosessi, jonka jäljet näkyvät tavalla tai toisella koko loppuelämän ajan. Teemalla ja tarinoilla on paljon yhteistä Aila Ruohon Vartiotornin varjossa-kirjan haastattelujen kanssa, vaikka uskonyhteisöt ovatkin erit.

Tämähän on itse asiassa erittäin masentava ajatus. Ei yksi vaan ainakin kaksi suurta uskonnollista yhteisöä kohtelee jäseniään näin julmasti meillä Suomessa. Uutisten ja median kautta noin yleensäkin saa usein kuvan siitä, että vaaralliset lahkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat olemassa vain ulkomailla. Hulluja ne amerikkalaiset ja niin pois päin. Äärimmäisimmät liikkeet joukko(itse)murhineen eivät onneksi näytä rantautuneen tänne, mutta näihin meidänkin yhteisöihin mahtuu paljon isompaa ja pienempää julmuutta. Nämä asiat ei koske minua henkilökohtaisesti (onneksi), mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisten kirjojen julkaiseminen on vain hyvä asia. Mitä enemmän näistä asioista puhutaan, sitä vaikeampi ne on lakaista maton alle.

Osa tämän kirjan kertojista esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkin suojista. En ihmettele jälkimmäistä yhtään. Näissä tarinoissa tehdään hyvin selväksi se, että erkaantumisen seuraukset koskettavat myös erkaantuneen henkilön läheisiä. Voihan heissäkin olla jotain vikaa kun kerran erkaantujassakin on. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin tiivis yhteisö, missä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on se, että yhteisö tukee jäseniään. Huono taas se, että tuki tulee ehtojen kanssa. Jos et sovi yhteisön muottiin, olet ulkopuolinen. Eräänlainen hyvä puoli lienee sekin, että yhteisö ei ole niin ehdoton erkaantuneiden suhteen kuin esimerkiksi Jehovan todistajat ovat. Erkaantunutta ei enää tervehditä sanoilla "Jumalan terve" ja hän on toki matkalla helvettiin, mutta häntä ei tarvitse vältellä. Suhteiden entisen yhteisön jäseniin ei tarvitse katketa kokonaan jos kumpikaan ei sitä halua. Kirjan asiantuntijoilla onkin erilaisia kokemuksia siitä, miten heitä on kohdeltu erkaantumisen jälkeen. Osa on säilyttänyt välit perheeseen ja ystäviin, osa taas ei.

Yhteistä näille tarinoille on se, miten jokainen yhteisöstä erkaantunut on joutunut etsimään uudelleen paitsi paikkansa maailmassa, myös itsensä. Vanhoillislestadiolaisuuden opit ja tavat ovat useimmiten johtaneet siihen, että yhteisöstä erkaantunut on melko kirjaimellisesti tyhjän päällä siitä erottuaan. Populaarikulttuuri elokuvineen ja musiikkeineen on täysin uusia asia, ja koska yhteisön jäseniä ei kannusteta akateemisiin opintoihin, myös yleissivistys voi olla puutteellista. Voi mennä vuosia, vuosikymmeniä, koko elämä ottaa muu maailma kiinni näiden asioiden suhteen, ja joskus sekään ei riitä.


Tyttäreni oli 9-vuotias ja minä 36-vuotias, kun Sound of Music-elokuvaa esitettiin Helsingissä. Halusin ehdottomasti nähdä sen yhdessä tyttäreni kanssa. Se oli suuri kokemus niin hänelle kuin minullekin. Uskoni vahvistui siitä, etten minä eikä tyttäreni joudu helvettiin elokuvan katsomisen johdosta. Sen sijaan kyyneliäni ei pidätellyt mikään elokuvan herkimmissä ja koskettavimmissa kohtauksissa.

(s. 216)


Haasteet:
* Reading Challenge 2016 - 35. an autobiography [25/40]

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Haastekoonti: Hämärän jälkeen

 
3.11.2015-2.11.2016


Vuosi sitten Orfeuksen kääntäpiiri-blogi haastoi lukemaan kauhukirjallisuutta. Ilmoittauduin mukaan itseni haastaakseni, en nimittäin liiemmin lue kauhukirjallisuutta ja kauhuleffoista sanoudun irti kokonaan.

Luin haasteeseen nämä:
[Ihmissusi]

Näistä ainoastaan Tohtori Moreaun saari on luettu nimenomaan tätä haastetta varten. Halusin lukea vielä sen viidennen kirjan päästäkseni ihmissudeksi. Sain myös samalla hieman lisää kirjallista yleissivistystä klassikkoteoksen myötä. Through the Woods ja Monstress: Awakening tuli luettua työkaverin suosituksen ja ennen kaikkea kauniin kuvituksen vuoksi. Crimson Peakin luin uteliaisuudestani, koska elokuvan DVD ei tainnut olla vielä saatavilla. Elokuvan katsoin muuten pikakelauksella ja ihan vain siksi, että Tom Hiddleston. Demon Roadin lainatessani oletin sen olevan fantasiaa, mutta se olikin kauhufantasiaa, paino kauhussa. Se oli kuitenkin sen verran hyvä kirja, että luen sarjan seuraavan osankin.

No, tulipahan tässä vuoden mittaan todettua ainakin se, että kauhu ei tosiaan ole oma genreni! En näköjään tartu siihen edes haasteen vuoksi ilman jotain oikein erityistä syytä. Eipä se mitään, eihän kaikkien onneksi tarvitse tykätä kaikesta.

Kiitos mielenkiintoisesta haasteesta!

tiistai 1. marraskuuta 2016

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

H. G. Wells:
Tohtori Moreaun saari
(The Island of Doctor Moreau, 1896)
133 s,
Odessa 1986
Kirjastosta

Helmikuun 1. päivänä 1887 Lady Vain kärsi haaksirikon törmättyään hylkyyn jotakuinkin paikassa yksi aste eteläistä leveyttä ja 107 astetta läntistä pituutta.

Tämän kirjan lukemiseen liittyy pieni hauska tarina! Otin tämän mukaani leffateatteriin, koska minulle jäi lipun ostamisen jälkeen jonkin verran aikaa tehdä... niin mitä kun kaupat olivat jo kiinni. Kirja oli näppärän kokoinen pieneen laukkuuni, joten lueskelin sitä näytöstä odottaessani. Vieressäni istui vierasta kieltä puhelimeen puhunut nuori nainen, joka odotteli saman leffan alkamista (Tohtori Strange, josta muuten tykkäsin). Hän luki e-kirjaa ja koska olen hirvittävän utelias, vakoilin ihan vähän nähdäkseni mitä hän luki. Tätä samaa kirjaa, mutta englanninkielisenä! Joskus epätodennäköisetkin asiat tosiaan tapahtuvat.

Tämähän on siis scifi- tai kauhuklassikko, tai ehkä vähän molempia. Lasken sen kauhuksi, koska meidän kirjastossa tällä näkyy olevan kauhun genretäppi. Tarinan kertoo Edward Prendick, joka noukitaan merestä haaksirikon jälkeen. Hänet hoitaa kuntoon Montgomery-niminen mies, joka vie outoa eläinlastia eristäytyneelle saarelle. Prendick päätyy saarelle Montgomeryn mukana ja tapaa siellä tohtori Moreaun sekä koko joukon perin kummallisia ihmisiä. Eipä mene kauaakaan ennen kuin hänelle selviää, että saaren asukit ovat Moreaun luomuksia, eläimiä jotka on muutettu ihmisiksi. Ja sitten asiat alkavat mennä alamäkeen ja lujaa.

Yyyyyyyh, kylläpä minua inhotti ajatella mitä Moreau eläinparoille teki. Prendick pääsee jyvälle Moreaun salaisuudesta paetessaan puuman päiväkausia jatkuneita tuskanhuutoja syvemmälle saaren kätköihin. Kirjassa pohditaankin paljon tutkijoiden moraalia ja sitä, mitä tieteen nimeen voi tehdä. Ensin Prendick on kauhistunut, sitten hän melkein ymmärtää Moreauta, ja lopuksi tulee takaisin järkiinsä ja pitää tohtoria hirviönä. Prendickin mukaan tuskan aiheuttaminen ainakin tiettyyn pisteeseen saakka on hyväksyttävää, jos sillä pyritään edistämään tiedettä ja ihmiskuntaa. Moreau ei pyri kumpaankaan ja niinpä hän on sairas kiduttaja. En yhdy Prendickin mielipiteeseen, mutta kaipa hän kuvaa aikalaistensa näkemystä.

Kirja on muutenkin selkeästi aikansa tuotos. Siinä on rasismia, seksismiä ja vielä sokerina pohjalla luokkayhteiskuntaan sidottuja näkemyksiä. Useimpia eläinhirviöitä verrataan suoraan tummaihoisiin villi-ihmisiin rumien piirteiden ja sivistymättömyyden vuoksi. Naaraspuolisia hirviöitä on vähemmän kuin koiraita ja kun sivistyksen pintakiilto alkaa varista, naaraista se lähtee ensin. Tyhmiä ja kömpelöitä eläinhirviöitä verrataan työläismassoihin, jotka tylsinä laahustavat töihin. Prendick on toki oikea ääliö itsekin, mutta hän, ylemmän yhteiskuntaluokan valkoinen mies, on ravintoketjun huipulla jopa petojen täyttämällä saarellakin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli yllättävän viihdyttävä ja tarjosi koko joukon painajaismaisia mielikuvia. En ole nähnyt yhtäkään elokuvaversiota tästä enkä kyllä haluakaan. Olen liian nynny näkemään ja kuulemaan Moreaun askareet mielikuvitukseni ulkopuolella.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Hämärän jälkeen [viides haastepiste, taso: ihmissusi]
* Reading Challenge 2016 - 39. a book that takes place on an island [24/40]