Lokakooste

Lokakuussa luin 15 kirjaa, joista kaikki olivat tavalla tai toisella kivoja lukukokemuksia. Lukemisen suhteen jäin siis selvästi positiivisen puolelle! 

Paras kirja oli ehkä Tille Waldenin sarjakuva Charity & Sylvia, jonka tekeminen on varmasti vaatinut todella paljon työtä. Taustatutkimus, sen sommittelu tarinaksi, koko tarinan piirtäminen... Iso urakka! Oli myös mukava lukea sateenkaarevista ihmisistä historiallinen kirja, jossa heidän elämänsä ei ollut pelkkää tuskaa ja homofobiaa.

Tällä hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa. S. K. Rostedtin Mustan tulen laulu menee vähän puoliväkisin, mutta kun sen on lukupiiriin luvannut lukea, niin luetaan sitten. Enää viimeinen osuus jäljellä. David Grannin Wager: kertomus haaksirikosta, kapinasta ja murhasta -tietokirja on vasta alussa, mutta vaikuttaa tosi kiinnostavalta ja vetävästi kirjoitetulta.

Luettu

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe

Ihanien hiirten historiallissävytteisiä seikkailuja sarjakuvassa.

Tillie Walden: Charity & Sylvia

Erinomainen elämäkerrallinen sarjakuva naispariskunnan elämästä 1800-luvun alussa.

Tara Menon: Upoksissa

Kauniisti kirjoitettu tarina ystävyydestä ja surusta.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier 09

Taitaa olla ensimmäinen lukemani manga, jossa yhteen lukuun on lisätty sisältövaroituksia. Tässä tapauksessa ne koskivat sivuhahmon menneisyydessä tapahtunutta seksuaalista väkivaltaa ja uhrin syyllistämistä. Kokonaisuutena tämän osan teemana tuntui olevan auktoriteettien ja sääntöjen kyseenalaistaminen: mitä järkeä on olla noita, jos ei saa auttaa ihmisiä?

Itaru Kinoshita: Dinosaur Sanctuary 08

Tässä osassa pääosassa ovat rahahuolet ja sosiaalinen media. Dinopuisto tekee tappiota ja työntekijät laativat someguru Suzumen johdolla suunnitelman, jonka avulla puisto saisi lisää kävijöitä ja tuloja. Yhtenä sivujuonena oli dinosauruksen ummetus, ja tämä on ehkä ensimmäinen lukemani kirja, jossa kakkajutuista ei tehdä vitsiä, vaan ne ovat eläimen hyvinvointia ja jopa henkeä uhkaava ongelma.

Taiga Sassa: Bird ihmemaassa 11

Oikeastaan jokainen tämän sarjan osa saa miettimään, pitäisikö lukea Isabella Birdin Unbeaten Tracks in Japan -teos. Tämän jälkimainingeissa minua kiinnostaisi erityisesti tietää, millä tavalla hän kuvasi ainuja ja heidän kohtaamistaan. Muutenkin tämän osan teemana oli kolonisaatio ja se, miten valloittaja hävittää olemassa olevan kulttuurin.

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi

Hauskan merkillinen vaihtoehtoinen Helsinki.

Layne Fargo: Suosikit

Yllättäen Humiseva harju + jäätanssi oli toimiva yhdistelmä.

Fiona Marchbank: Ladies of the Knight

Sateenkaareva sarjis ei ollutkaan romanssi, vaan kahden erilaisen ihmisen kasvutarinan alku.

Peglo: To the Stars and Back #01

Kotoileva ateenkaareva sarjis yliopistopoikien rakastumisesta.

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä

Historiallisen sarjan aloitus vei mennessään Tampereelle.

Jessi Jokelainen: Epigenesis

Omaelämäkerrallinen sarjakuva ylisukupolvisesta sotatraumasta.

Liisa Kaski: Marras

Hieno kirja kansanuskosta ja Valpurista.

Liisa Kaski: Marras

Oikeastaan tarkoitukseni oli lukea tämä vasta viikonloppuna, mutta menin vilkaisemaan kirjan alkua heti kun sain sen käsiini ja tarina imaisi mukaansa. Lukaisin koko kirjan heti kun tulin töistä kotiin.

Tästä jäi jotenkin sellainen tunnelma, että luin juuri sopivan mittaisen aikuisten sadun, vaikka tämä ei toki satu ollutkaan. Maagista realismia kylläkin.

Ollaan siis menneisyydessä, jossain tarkemmin määrittelemättömässä vuodessa. Suomalainen kansanusko ja ovat hetken aikaa olemassa rinnakkain. Pienessä talossaan kekriin valmistautuva Valpuri ei pidä outona sitä, että hän uskoo yhtä aikaa Neitsyt Maarian siunaukseen ja metsässä eleleviin haltioihin.

Tämä on näin jälkikäteen katsottuna ollut uskonnollisesti jännää aikaa. Valpurin elämä ja uskomukset eivät tunnu olevan ristiriidassa keskenään ja minua alkoi lukiessani suorastaan harmittamaan, että hänellekin tärkeät kansanuskon perinteet syrjäytetään pian vieraslajin vuoksi.

Joka tapauksessa kansanusko on suurin syy siihen, ettei Valpuri hätkähdä niin kovin kovasti metsästä ilmestyvää muukalaista. Mies on pukeutunut oudosti, käyttäytyy oudosti eikä osaa edes puhua kunnolla. Hauska yksityiskohta olikin se, kun mies ilmoittaa puhuvansa suomea ja Valpuri miettii, mitä "suomi" edes on.

Valpuri hoivaa mieleltään selvästi järkyttynyttä miestä kekrin ajan. Ehkä hän on metsän kansan lähettämä? Tai ihan vain vinksahtanut mierolainen? Lukijalle on alusta asti selvää, mikä jutun juju on, mutta kirjan lumous syntyykin siitä ettei Valpuri tiedä. Hänellä on vain oman elämänsä konteksti sanoittaa ja ymmärtää miestä, ja asiat, jotka ovat lukijalla ahaa! -hetkiä, eivät sano hänelle mitään.

Pidin kovasti Valpurista ja kirjan maailmasta. Luontoa ja eläimiä kuvataan kauniisti ja luontevana osana Valpurin elämää. Hänellä on uuhensa ja Keväänsä, metsä ja meri, joissa riittää ihmeitä. Valpuri on myös kirjoitettu taitavasti: hän ei missään vaiheessa vaikuta yksinkertaiselta tai tyhmältä, eikä kansanusko tunnu lapselliselta.

Miten kekriyön humalasta syntyvät kevään mahlanjuoksut ja omenankukat, miä jo näin sen! Ja uuhien riemun kun astelemme yksissä tuumin vihottavaan rantaan ja lampaiden saareen. Papujen nuoret varret kaalimaan mustassa mullassa, elonkeltaisen otrapellon, siestarlaisten turpiat tummuvat marjat. Koko kylän läpi läikähtävän sadonkorjuun onnen. Minkä tähden minun mieleni aina juoksee kohtalon eteen, ensin sen tielle ja sitten sen taakse, miksei se osaa pysyä siinä mikä on tässä ja nyt?

(s. 28-29)

Ison hatun nosto myös kirjan kielelle! Noin ylipäätään tekstin rytmi on kaunis, mutta tämän wanhan sanaston eteen on varmasti täytynyt tehdä paljon tutkimustyötä. Kaikkia sanoja en edes ymmärtänyt, mutta ei se lukemista haitannut.

Kirjan tiedot:

Liisa Kaski: Marras. SKS Kirjat 2026. 192 sivua.

Jessi Jokelainen: Epigenesis

Jessi Jokelaisen hienon Femokratian jälkeen oli tietenkin pakko lukea Epigenesiskin. Aihe oli yllättävän erilainen, mutta aivan yhtä ajankohtainen. Ei meillä Suomessa puhuta mielenterveyden haasteista yhtään liikaa.

Epigenesis on omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa Jokelainen käy läpi talvi- ja jatkosodan aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja. Rintamalta palannut Paavolan paappa ja sodassa menetyksiä kokenut mummu ovat ankaria vanhempia. Heidän poikansa eli Jokelaisen pappa lääkitsee pahaa oloaan viinalla. Hänen tyttärensä, Jokelaisen äiti, oppii pelkäämään ja vaikenemaan. Jokelainen itse kärsii ahdistuneisuudesta, joka purkautuu pakko-oireisena häiriönä.

Kaiken kaikkiaan kirja kuvaa siis yhden suvun traumaperintöä, mutta se asetetaan tässä Suomen kokoiseen kontekstiin. Sotatrauma on kansallinen trauma ja se näkyy ja tuntuu edelleen. Rintamalta palanneiden sotilaiden ja kotirintamalla sitkeästi kestäneiden naisten pahaa oloa ei osattu käsitellä ollenkaan. Lääke kaikkeen oli työ, ja naisten erityisenä taakkana oli sosiaalinen paine olla ymmärtävä vaimo, vaikka mies olisi ollut kotona kuinka väkivaltainen tahansa.

Jokelainen sitoo sotatrauman myös kansainväliseen kontekstiin: kun emme osaa käsitellä omaakaan traumaamme, miten voisimme ymmärtää tänne pakolaisena tulleiden ihmisten traumoja? Pitäisi voida, mutta emme osaa, ja se taas on hedelmällistä maaperää rasismille ja fasismille.

Tykkäsin tässä eniten noista Jokelaisen omaa perhettä koskevista osuuksista. Ne olivat kirjan alussa ja niistä piirtyi ajallinen kaari, jossa traumalla on selkeät juuret ja jossa se muuttaa muotoaan sukupolvelta toiselle. 

Kirjan loppupuoli oli hyvin tietopainotteinen ja tuntui välillä vähän raskaalta. Tekstitys oli edelleen selkeää ja helppolukuista, sitä vain oli paljon. Ajankuva tuli kivasti esiin myös kuvituksen kautta vaatteissa ja sisustuksessa.

Kirjan tiedot:

Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 176 sivua.

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä (Kauppahuoneen Maria #01)

Jatketaan hienojen kotimaisten historiallisten romaanien parissa. Kultalangan kehrääjä oli yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin tänä syksynä. Eikä vain siksi, että olen käynyt Tampereella komeassa Tirkkosen talossa. Talon historiasta en tiennyt sen enempää ja se alkanee aueta tämän uuden sarjan myötä.

Tässä kirjassa ollaan vuodessa 1865. Maria palaa kotiinsa Tyrväälle oltuaan vuosia Turun arkkipiispan kartanossa palvelijattarena. Elämälle pitäisi löytää uusi suunta joko työn tai puolison merkeissä. Jälkimmäinen löytyy kulkukauppias Johan Tirkkosesta, joka vie Marian mukanaan Tampereelle.

- - kunnialliset ja säädylliset miehet olivat harvassa. Enemmän oli petollisia ja köyhiä, leikillänsä hakkailijoita ja koketeeraajia. Sellaista kukkoilua ja teerenpeliä minä en kaivannut. Miehen kauneus antoi tietysti silmille ja sielulle iloa, mutta naimakauppa oli ennen muuta järjen kysymys.

(s. 88)

Tässä oli taas niin mainiota aikakauden kuvausta, että ai että. Se näkyy jo Mariassa hahmonakin, häntä nimittäin vaivaa tavallista enemmän synnintunto, joka on tarttunut arkkipiispan taloudessa. Tokihan Tyrväällä ollaan Jumalaa pelkäävää kansaa noin yleensäkin, mutta Marian tapauksessa se tuntuu vielä vähän henkilökohtaisemmalta. On vaikeaa olla tarpeeksi nöyrä ja kuuliainen nuori nainen, kun on niinkin tarkkasilmäinen kuin hän on.

Tykkäsin Mariasta ja siitä, miten hänen hoksaavaisuutensa ja järjestelmällisyytensä tekee hänestä hyvän kauppiaan. Hän on huomannut, että kaikki kannattaa kirjoittaa ylös ja huomioi mikä menee kaupaksi missäkin. Maria on myös syntynyt sikäli onnekkaaseen aikaan, että ainakin Tampereella naisen on mahdollista osallistua kaupankäyntiin.

Tästä saadaan vähän esimakua tässä kirjassa, mutta aiheeseen sukelletaan varmasti syvemmin myöhemmin. Oli kiinnostavaa lukea aikakauden kauppiaskulttuurista ja sen monimuotoisuudesta. On kivijalkakauppiaita, jotka puolustavat reviiriään kynsin hampain, on kulkukauppiaita, jotka toimivat joko itsenäisinä yrittäjinä tai toisten palkollisina, on naisia ja miehiä ja paljon erilaisia tuotteita.

Mariaa kiinnostavat jo tässä vaiheessa etenkin kankaat ja langat, koska eletään murrosaikaa teollisesti tuotettujen ja itsetehtyjen kankaiden välillä. Finlaysonin tehdas raksuttaa Tampereella kotimaista tuotantoa ja tuontikankaitakin piisaa. Ei tarvitse olla todella varakas ostaakseen sen sijaan, että tekisi itse.

Tykkäsin kirjasta paljon ja lukaisin tämän nopeasti. Tarina eteni jouhevasti Marian mukana ja monta juonenlankaa jäi roikkumaan ilmaan. Jatkoa odotellessa!

Kirjan tiedot:

Johanna Valkama: Kultalangan kehrääjä. Otava 2026. 298 sivua.

Fiona Marchbank: Ladies of the Knight & Peglo: To the Stars and Back vol. 1

Pari sateenkaarevaa sarjakuvaa, joissa kummassakin pieni ja pirtsakka houkuttelee mörököllin ulos kuorestaan.

Fiona Marchbank: Ladies of the Knight. Oni Press 2026.

Tämä olikin minun lukemakseni hieman erilainen sateenkaareva sarjakuva. Tässä nimittäin on paljon erilaisia queer-hahmoja, mutta juoni ei ole minkäänlainen romanssi. Kansikuvan kaksi naista eivät ole romanttinen pari, vaan ritari ja hänen nuori aseenkantajansa.

Ritari on Serafina, oikea mörrikkä, joka on hyvä taistelemaan, mutta huonompi ihmisten kanssa. Hänen vaimonsa kyllästyy viimeinkin jatkuvaan jurotukseen ja hommaa Serafinalle ikioman ja iloisen aseenkantajatytön.

Tarinassa on kyse Serafinan oppimisesta ihmisten tavoille ja Georgen unelmasta kouluttautua ritariksi.

Tykkäsin molemmista hahmoista, mutta oikeastaan parasta tässä oli todella inklusiivinen vaihtoehtoinen maailma. Fantasiaa tämä ei ole, koska maailmassa ei vaikuta olevan lainkaan magiaa. Ero reaalimaailmaan on siinä, että jokainen saa olla juuri sitä mitä on (okei, ihanan utopistista fantasiaahan se on).

Naiset ovat ritareita siinä missä miehetkin, joskin nämä nimenomaiset ritarit ovat näytösritareita. He ja turnajaiset ovat kaiken kansan viihdettä, ja ilmeisesti taisteluritarit ovat jossain erikseen jos sellaisia edes on. Ketä kiinnostaa, ei minua ainakaan, koska heitä ei tähän hyvän mielen tarinaan kaivata.

Peglo: To the Stars and Back vol. 1. Little, Brown and Company 2025.

Nyt vähän harmittaa, että en hoksannut varata tämän sarjan molempia osia yhtä aikaa. Elämän pieniä takaiskuja, mutta nytpä on toinenkin osa varattu.

Tämä kotoinen hyvän mielen sateenkaarisarjakuva on ilmestynyt alun perin webtoonina. Painettu kirja ei ehkä ole paras mahdollinen tapa lukea skrollattavaksi tarkoitettua sarjista, mutta kuvitus toimi silti ihan hyvin tässäkin muodossa.

Tässä kotoillaan siis yliopistomaailmassa. Kang Dae on yksinäinen kärtymakkara, joka saa eräänä päivänä naapurikseen iloisen Bo Seonin. Huomatessaan kohtelevansa Bo Seonia ja muitakin melko tökerösti, Kang Dae tekee tietoisen päätöksen muuttaa käytöstään. Ja sitten ollaankin jo rakastumassa, hupsista vain.

Tämä ei ollut mikään maailmaa järisyttävä kirja, mutta olipahan kuitenkin niin kiva, että tosiaan halusin lukea toisenkin osan. Tykkäsin erityisesti siitä, miten tärkeässä roolissa ystävyys oli tarinassa. Bo Seonin kautta Kang Dae saa pari muutakin ystävää, joiden kanssa hänellä on omanlaisensa suhteet. Pisteet tarinalle Cindeestä, nyrkkeilyä harrastavasta naisesta!

Layne Fargo: Suosikit

Humisevan harjun jälkeen halusimme Lauran kanssa lukea jonkin siihen liittyvän kirjan. Layne Fargon tänä vuonna suomennettu Suosikit löytyi helposti kirjastosta, joten päädyimme siihen. Kirja oli muutenkin lukulistallani, koska tykkään seurata taistoluistelua ja sitä tässä on.

Tai no, tarkkaan ottaen tässä on jäätanssia. Ajallisesti aloitetaan 2000-luvun alusta, jolloin nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen Katarina Shaw alkaa tosissaan kavuta kohti laji huippua. Parinaan hänellä on Heath Rocha, lapsuudenystävä ja rakastettu, joka tekisi mitä vain Katin vuoksi. Katin pakkomielle voittoon ja Heathin pakkomielle Katiin ei tee elämästä helppoa seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Tykkäsin tästä paljon enemmän kuin odotin! Fargo on onnistunut yllättävän hyvin siirtämään Humisevan harjun hahmot nykypäivään ja tekemään heistä silti omiaan. Meininki ei ole tässä aivan yhtä kostonhimoista ja sekopäistä kuin alkuperäisteoksessa, mutta Kat ja Heath ovat todella intensiivisiä ja kumpikin omalla tavallaan epämiellyttäviä hahmoja.

Niin ovat kyllä useimmat muutkin, ei sillä. Kirjassa kuvataan hyvin jäätanssin raadollista maailmaa. Kilpailu on kovaa ja puukko iskeytyy selkään hyvinkin helposti. Pidinkin siitä, miten kirja nostaa esiin sinänsä kauniin lajin rumat puolet. Jäätanssi on hyvin konservatiivinen laji ja kilpailupisteet laskevat heti, jos et mahdu tuomareita miellyttävään muottiin taustasi, asusi, ohjelmasi tai vaikkapa seksuaalisuutesi vuoksi.

Katin ja Heathin on hyvin vaikea sopia mihinkään lokeroon, ja heidän kilpailu-uransa on todella myrskyinen. Draamat ja tragediat saivat tämän tuntumaan hyvin Harjumaiselta, mutta toisin kuin siinä, tässä hahmoille annetaan mahdollisuus päästä yli itsestään ja kasvaa ihmisinä. Pidin etenkin Katista ja siitä, miten vahvaksi hän kasvaa.

“Olen olympiaurheilija,” Katarina jatkaa, “ja sinua kiinnostaa vain minun hääpukuni ja se, milloin alan synnytellä vauvoja?”

“Minä - “ Inez selaa muistikorttejaan. “Anteeksi, minä -”

(s. 342)

Kirjassa oli myös hieman yllättävä ja yllättävän toimiva rakenne. Minä-kertoja Kat muistelee tässä elämäänsä ja muisteluiden lomassa on haastattelupätkiä dokumentista, joka skandaaliparista on tehty. Tähän on haastateltu ystäviä, vihollisia, tuomareita ja ketäs nyt lieneekään. Myös näistä haastatelluista alkaa pikkuhiljaa muodostua kuvia, jotka täydentävät Katin kertomusta ja ovat välillä sen kanssa eri mieltä.

Ainoa miinus kirjassa on sen loppu, jossa Heathkin päästetään ääneen eräänlaisilla päiväkirjamerkinnöillä. Näillä viimeisillä luvuilla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä ja ne olivat mielestäni aivan turhia. Kirja päättyy aivan hyvän kohtaan Katin kertomana.

Kirjan tiedot:

Layne Fargo: Suosikit. Tammi 2026. 564 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Favorites (2025). Suomennos Karoliina Timonen.

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi

Pienen hauen pyydystys oli niin mainio, että sitä on vaikea ylittää. Eikä sitä ainakaan tällä Ihmissudella tehdä (outo Lappi vs. outo Helsinki kisassa Lappi voitti ylivoimaisesti), mutta oli tämä kuitenkin hauskaa luettavaa. Karila luo ihanan omituisia maailmoja, joissa asuu jos jonkinlaista olentoa.

Anderson kertoi, että kyse oli arvokkuudesta. Arvokkuus oli hyvin tärkeää siellä, mistä he tulivat. Eve kysyi, mistä he tulivat. Anderson sanoi perheensä olevan kotoisin hyvin kaukaa. Vieraat odottivat. Paikasta, jonka nimeä he eivät tuntisi. Siis mistä, Soripallo kysyi. Kemistä, Anderson sanoi. Hän oli oikeassa: vieraat eivät olleet koskaan kuulleetkaan siitä.

(s. 187)

Kemi, tuo helsinkiläisille tuntematon periferia.

Tarina kertoo siis Evestä, joka asuu vaihtoehtoisessa Helsingissä. Hän selvittelee traumakimppuaan terapeuttinsa, Kruunuhaassa asuvan ihmissuden kanssa. Elämä kolhii edelleen kun tyttöystävä Salla jättää ja pöytätenniskisojen panokset kovenevat.

Tässä kirjassa onkin todella paljon pöytätennistä, mutta se toimi mielestäni yllättävän hyvin. En ymmärrä edelleenkään lajin hienouksia ja sanastoa, mutta pingispelit tuntuivat intensiivisiltä ja kertoivat paljon Evestä ja muista pelaajista. Näköjään vastustajaa voi nöyryyttää monella tavalla.

Even parisuhdekriisin ja traumaterapian taustalta löytyy perin merkillinen Helsinki. Se on nyt yllättäen vuorien ympäröimä ja vuorten oudot asukkaat pyrkivät talvehtimaan kaupunkiin. Suomalaisten ah niin tärkeästä luontosuhteesta kertoo se, miten nopeasti takki kääntyy kun pitää valita toisen lajin suojelemisen ja rahan nettoamisen välillä.

Muhoksen google-katastrofin vuoksi tämä oli yllättäen todella ajankohtainen kirja. Samalla tavalla tässä ollaan valmiita uhraamaan luonto ja kulttuuriperimä ison kansainvälisen yrityksen alttarilla edistyksen nimissä. Edistys näyttää kummasti rahalta.

Tykkäsin kirjasta, koska huumori toimi oman huumorintajuni kanssa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ymmärtänyt kirjan loppua. Mitä ihmettä siinä tapahtui?

Nyt jäin sitten odottamaan sitä scifi-eeposta, joka Karilalla on kuulemma työn alla.

Kirjan tiedot:

Juhani Karila: Terapeuttini on ihmissusi. Siltala 2026. 348 sivua.

Tara Menon: Upoksissa

Etsin junalukemista eKirjastosta ja tämän kansikuva soitti pientä kelloa mielessäni. Ei aavistustakaan, missä olen tähän joskus törmännyt, mutta kilkatus sai minut lainaamaan tämän lukematta edes kirjan kuvausta.

Hyvä, että lainasin! Tykkäsin tästä todella paljon.

Tarina kiertyy vuoden 2004 Tapaninpäivän ympärille. Päähenkilö Marissa, tragedian aikaan 16-vuotias, menettää merelle parhaan ystävänsä Ariellen. Vuosia myöhemmin Marissa asuu New Yorkissa ja joutuu kohtaamaan toisen luonnonmullistuksen, hurrikaani Sandyn, joka tuo mieleen kipeitä muistoja.

Lyhyt romaani keskittyy kahteen päivään, joskin Marissan elämää kuvataan niiden aikana laajemminkin. Hänen menetyksensä alkoivat jo ennen tsunamia: hänen äitinsä kuoli tyttären ollessa vain 6-vuotias. Meribiologi-isä muuttaa Marissan kanssa Thaimaahan jatkamaan äitivainaan tutkimusprojektia.

Niin paljon kuin hän maata rakastaakin, aikuisen Marissan on niin kovin vaikea palata Thaimaahan sen jälkeen, kun Arielleä ei enää ole. Tämä onkin kuvaus ystävyydestä ja menetyksessä, jota muiden on vaikea ymmärtää. Ihmisten empatialla tuntuu olevan tarkat rajat.

Parin vuoden jälkeen tajusin, että vain tiettyjä ihmisiä on hyväksyttävää surra. Ne, joita saa surra loputtomasti: äiti tai isä (jos hän kuolee nuorena), puoliso (jos leski on nuori), sisarus (jos molemmat ovat nuoria), oma lapsi (aina). Ei ole hyväksyttävää surra loputtomasti ihmistä, joka oli pelkkä ystävä. Jonkin ajan kuluttua asiasta on päästävä yli. Minulle on sanottu, etten saisi murehtia häntä tällä tavalla. Tai sitten kysytään: Olitko rakastunut häneen? Ikään kuin ainoastaan se voisi selittää tällaisen surun.

Kielessämme ei ole sijaa ystävien suremiselle tai ystävien rakastamiselle. Kieltä runtelee rakastavaisten rakkaus ja menettäminen.

(s. 25-26 e-kirjassa)

Marissan henkilökohtaisen menetyksen lisäksi kirjassa kuvataan raa’an rehellisesti sitä, millaista rannikolla oli heti tsunamin jälkeen. Täydellinen tuho ei ole kaunista katseltavaa ja Marissan näkemät asiat ovat hirveitä. Aikuinen Marissa kipuilee ja oireilee kokemustensa vuoksi melko vakavastikin.

Kuoleman lisäksi hän kuitenkin näki myös ihmisten avuliaisuuden ja epäitsekkyyden. Katastrofialueella jokainen pyrki auttamaan loukkaantuneita ja vainajia parhaan kykynsä mukaan. Sama sitkeys on hänessä itsessäänkin, vaikka se tuntuukin kadonneen.

Tämä oli kauniisti kirjoitettu kirja vakavista aiheista enkä olisi malttanut jättää tätä kesken junan saapuessa asemalle.

Kirjan tiedot:

Tara Menon: Upoksissa. Siltala 2026. 224 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Under Water (2026). Suomennos Kaisa Kattelus.

Tillie Walden: Charity & Sylvia

Jatkakaamme erinomaisten sarjakuvien parissa!

Tällä kertaa luin sarjakuvamuotoisen elämäkerran. Olen tykännyt Tillie Waldenin muistakin sarjakuvista, joten tämä kiinnosti jo senkin vuoksi. Historiallinen sateenkaarevuus vain lisäsi kiinnostusta.

Tämä on siis historiallisiin lähteisiin pohjautuva tarina kahdesta naisesta, jotka onnistuivat rakentamaan yhdessä elämän 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Charity tutustuu ystävänsä nuorempaan sisareen Sylviaan Vermontissa vuonna 1807, ja naiset pysyvät yhdessä seuraavat 44 vuotta. Vasta kuolema erottaa heidät, ja sekin on luonnollinen eikä väkivaltainen viharikos.

Historialliset sateenkaarikertomukset ovat monesti kärsimysnäytelmiä (syystäkin, toki), joten oli mukavaa lukea välillä toisenlainen tarina. Pariskunnan elämään kuuluu myös ennakkoluulojen ja etenkin oman synnintunnon kohtaaminen, mutta kokonaisuutena tässä kuvataan aivan tavallista historiallista arkea, jota kaksi menestyvää ompelijanaista elää yhdessä.

Ei kaikkien queer-henkilöiden elämä ollut non-stop kärsimystä edes menneisyydessä.

Suurin Charityn ja Sylvian kohtaama ongelma oli kristillisen uskon ja oman parisuhteen ja identiteetin yhdistäminen. Etenkin syvemmässä uskossa oleva Sylvia kokee tunnontuskia ja pelkää helvetin lieskoja kuoleman jälkeen. Tuohon aikaan ei juuri saarnattu hyväksyntää ja hyväksytty erilaisuutta.

Toisaalta heidän ystäväpiirissään on myös pappispariskunta, joka aivan varmasti tietää, missä mennään, ja pysyy silti heidän hyvinä ystävinään. Kaikki ihmiset eivät suinkaan tuomitse heitä kovin sanoin ja esimerkiksi lukuisille sisarustensa lapsille Charity ja Sylvia ovat ne mukavat tädit. Vermont on heille turvapaikka, jossa heidät hyväksytään hiljaisesti.

Pidin tästä todella paljon ja tämän tekeminen on varmasti ollut valtava urakka. Piirroksissa on paljon yksityiskohtia, jotka ainakin omaan silmääni näyttävät aivan ajan mukaisilta. Tarinaa ja etenkin miljöötä rakennetaan paljolti kuvituksen kautta. Vuosien ja vuosikymmenten kuluminen näkyy esimerkiksi muuttuvana muotina ja sellaisina moderneina hapatuksina kuin juna ja ompelukone.

Kirjan tiedot:

Tillie Walden: Charity & Sylvia. Drawn & Quarterly 2026. 252 sivua.

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe

Jos ikinä tykkäsit Brian Jacques’n Redwall-sarjasta, tässäpä sarjakuvasuositus juuri sinulle!

Luin itse Redwalleja lapsena ja minua viehätti kovasti ajatus pienistä historiallisista hiiristä puuhailemassa omassa hiirenkokoisessa yhteisössään. Sama ajatus toistuu tässä David Petersenin Mouse Guard -sarjassa, joka on sekä söpöinen että brutaali.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Fall 1152 ja Winter 1152, ovat samaa tarinaa. Hiirivartioston pienet urheat soturit törmäävät salaliittoon, joka uhkaa kaupunkien välistä tasapainoa. Kolmas osa, The Black Axe, on näiden kahden esiosa, jossa kerrotaan monta vuosikymmentä aiemmin tapahtunut seikkailu.

Pikkuisten metsähiirten näkökulma oli ihana ja sellainen, jota ei tällaisena ihmisen kokoisena ajattele juuri koskaan. Hiiret ovat inhimillisiä ja tavoiltaan ihmismäisiä, mutta ne ovat niin pikkuruisia suuressa maailmassa. Metsän marjat ja puiden lehdet ovat suuria, ja välimatka pitkiä. 

Hiiriä uhkaavat pedot, kuten pöllöt ja ketut, ovat aivan eri kokoluokkaa kuin ne, joten sellaisen uhmaaminen on todellakin rohkea teko. Taistelut petojen ja hiirten välillä on kuvattu väkivaltaisiksi ja vaikka verellä ei mässäillä, ei hiirten maailman julmuus jää epäselväksi.

Tarinoiden historiallinen miljöö oli viehättävä sekin. Hiirten maailmassa mennään suurin piirtein keskiajan teknologialle, joten matkaa tehdään joko jalan tai harvemmin jänisratsuilla. Sähköä ei ole ja meren poikki seikkaillaan purjelaivalla. 

Tarinan pääosassa ovat hiirivartioston soturit, jotka muodostavat eivät suorastaan luostariyhteisöä, mutta vähän sinne päin. Heidän tehtävänään on esimerkiksi turvata tavishiirten matkoja kaupunkien välillä. Vartiostoa johtaa aina matriarkka ja vaikka näiden tarinoiden päähenkilöt ovatkin poikahiiriä, ilahduin siitä, että vartiostoon kuului myös tyttöhiiriä. Ilahduin myös siitä, että tyttöhiiriä ei ole eroteltu poikahiiristä vaikkapa nyt pitkillä ripsillä tai epähiirimäisillä rinnoilla.

Kokonaisuutena tykkäsin näistä ja nämä ovat todella kauniita katsella. Kuvitus on runsas ja värikäs, ja inhimillistämisestä huolimatta hiiret ovat hiiren muotoisia. Ehkäpä jollakin on puujalka, mutta se korvaa käpälää, ei suinkaan millään lailla ihmismäistä koipea.

Kirjan tiedot:

David Petersen: Mouse Guard: Fall 1152, Winter 1152 & The Black Axe. Archaia 2009 & 2013. 192 sivua.

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa: Sarjan toinen osa & Esiosa, väliosa tai maailmaan sijoittuva muu teos

Syyskooste

Syyskuussa sain loppuun Sarjakuvabingon. Haasteessa oli suoritusaikaa joulukuulle asti, joten tämä meni kyllä todella nopeasti. Koontipostaus on täällä.

Lukemisten puolesta tämä olikin sarjakuvapainotteinen kuukausi. Vaihteeksi näinkin! Tykkäsin lukemistani sarjiksista ja myös kirjoista. Suosikkini oli Maritta Lintusen Halla, mutta Pilvi Hyvärin Koeta pysyä herttasena oli erinomainen sekin. 

Juuri nyt on kesken Layne Fargon Suosikit sekä S. K Rostedtin Mustan tulen laulu, molemmat lukupiirikirjoina. Ihan muuten vain tartun luultavasti seuraavaksi David Petersenin Mouse Guard -trilogiaan. Sarjakuva keskiaikaisista hiiristä on työkaverin suosittelema.

Luettu

Ross Montgomery: Maailmanlopun murha
Kiva historiallinen cozy crime -dekkari.

Briitta Hepo-oja: Viikatetytär
Idea oli niin kiva, että kirja olisi saanut olla pitempikin.

Kamome Shirahama: Witch Hat Atelier #06-08

Tämän sarjan jokaisen osan lukeminen on kuin pieni vuoristorata. Voi että kun on söpöä, mitenkäs tämä nyt näin pahaenteiseksi meni, ????????!!!!!! Kotoilun ja ystävyyden välistä ei niinkään pilkota vaan loistaa kuin majakka kaikenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia ableismista köyhyyteen ja kurjuuteen. 

Marlen Haushofer: Seinä

Hyvä mutta synkkä dystopia.

Pinja Meretoja: Tissilogia

Tietosarjakuva tisseistä. Plussaa selkeästä tekstityksestä.

Liv Strömquist: Peilisalissa

Tietosarjakuva kauneudesta. Miinusta kiemuraisesta tekstistä.

Tim Probert: Rajamailla

Lightfall-sarjan neljäs osa oli yllättävän melankolinen. Upea kuvitus tekee tästä ehdottomasti lukemisen arvoisen!

Maggie Stiefvater & Sas Milledge: The Dream Thieves

The Raven Boys -sarjan sarjakuvaversion toinen osa. Juoni ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta hahmot olivat kiinnostavia.

Maritta Lintunen: Halla

Hieno ja nopealukuinen sukuromaani.

Pilvi Hyväri: Koeta pysyä herttasena

Autofiktiivinen omaelämäkerta vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta.