keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi:
Joenjoen laulu
306 s.
Gummerus 2013
Kirjastosta

Maailmani muuttui Pirkkalaisen mukana.

Tämä jääkin vuoden viimeiseksi kirjaksi. Sopivasti, nyt pöydällä ei sitten olekaan mitään bloggaamista odottavaa. Suunnittelin lukevani tämän jo aiemmin syksyllä, mutta sitten tämä lipui koko ajan lukulistaa alemmas ja alemmas. Tuntui siltä, että uudemmat kirjat pitää lukea ensin. Tämä olikin sitten aivan erilainen kirja kuin oletin. Tiesin kyllä, että tässä kulkee limittäin kolme tarinaa kolmessa eri ajassa, mutta luulin niiden liittyvän selkeämmin toisiinsa. Nämä olivatkin aika irrallisia ja kirja kokonaisuutena pikemminkin kolmen novellin kokoelma. Jatko-osa Pajulinnun laulu kertookin sitten ymmärtääkseni vain 1500-luvun tapahtumista.

Kirja etenee kuitenkin kronologisesti eli ensimmäinen tarina on noin 500 vuoden takaa. Saamelaistyttö Soruia pelastaa kalpean muukalaisen, haavoittuneen pirkkalaismiehen. Soruia rakastuu miltei heti ja päättää jumalien antaneen miehen hänelle. Todellisuus ei kuitenkaan ole yhtä ruusuinen kuin kuvitelmat. Pidin tästä osasta ehdottomasti eniten, mutta minä olenkin historiallisten romaanien ja kansanperinteiden vietävissä. Saamelaisten voimakkaana elävä kulttuuri oli erityisen kiinnostavaa, ja ihan vihastuin Kaukomielelle kun hän nauroi Soruian uskolle omiin jumaliinsa. Tarinassa oli selvästi siemeniä siihen, mitä tapahtui seuraavassa osassa.

1800-luvulla Lars Levi Laestadius saarnaa viinan turmellusta vastaan. Puoliksi saamelainen saarnamies näkee läheltä miten viinanpiru vie saamelaiset ennen aikaiseen hautaan ja tuhoaa nekin kulttuurin osat, jotka Laestadiuskin soisi säästettävän. Oli surullista lukea siitä, miten vähän kukaan piittasi saamelaisten kohtalosta. Viinan tuonti kiellettiin lailla, mutta kukaan ei sormeaan nostanut tukkiakseen lakiin jääneet porsaanreiät. Laestadius osallistui omalla tavallaan kulttuurin tuhoamiseen, saarnasihan hän kristinuskoa pakanuutta vastaan. Hänellä kuitenkin riitti ymmärrystä myös saamelaisten kulttuuriperinnölle. En ole aiemmin tutustunut Laestadiukseen millään tavalla, mutta nyt luin nettiartikkeleita ja harkitsen edelleen jonkinlainen elämäkerran lukemista.

Viimeinen osa sijoittuu vuoden 2013 Inariin. Sami Uddas havahtuu huomaamaan sen, että hänen elämänsä on mennyt ns. perseelleen. Hetken mielijohteesta hän lähtee takaisin kotikonnuilleen, jossa hän verestää vanhoja ystävyyssuhteita ensin siipeilyn ja sitten oikein kiinnostuksen vuoksi. Hän tutustuu myös nuoreen saamelaisaktivisti Ingaan, joka ottaa saamelaisuutensa paljon vakavammin. Tämä oli toisaalta äärimmäisen masentava kirja ja toisaalta taas ilahduttava kirja. Sami on niitä päähenkilöitä, jotka on kirjoitettu hyvin mutta joista minä en pidä. Halusin koko ajan ravistella häntä ja komentaa lopettamaan valehtelun. Inga ei mielestäni ollut yhtä moniulotteinen hahmo, mutta hänen intonsa ja vakavuutensa olivat vaikuttavia. Hän on niitä ihmisiä, jotka saavat jotain aikaan.

Ei huono päätös vuodelle ja luen varmasti myös Pajulinnun huudon jahka ehdin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* I Spy - 9. body of water
* Kansojen juurilla (saamelaiset)

tiistai 29. joulukuuta 2015

Kerascoët & Hubert: Beauty

Kerascoët & Hubert:
Beauty
(Beauté, 2014)
150 s.
Comics Lit 2015
Kirjastosta

Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten paljon pidinkään tästä sarjakuvasta. Oikeastaan ei pitäisi olla, minä nimittäin pidän lähtökohtaisesti saduista ja niiden uudelleenkerronnoista. Tässä tarinassa on siis kyse saduista ja siitä, miten karmivia jotkut niistä ovat kun niitä alkaa ajattelemaan yhtään tarkemmin.

Tarina alkaa kun ruma ja kalanhajuinen maalaistyttö Coddie pelastaa vahingossa pienen haltian/keijun loitsun lumoista. Hän saa palkkioksi yhden toiveen ja kas vain, hän toivoo kauneutta. Haltia ei voi muuttaa hänen ulkonäköään, mutta lupaa kaikkien näkevän hänet uskomattoman kauniina. Coddiesta tämä kuulosti vallan mainiolta. Todellisuus onkin ihan toista. Kylän miehet hullaantuvat hänestä niin, että vain paikalle sattuneen aatelismiehen väliintulo pelastaa hänet. Hetkellisesti, taika ei nimittäin tee eroa köyhän ja rikkaan välille. Coddie joutuu tahtomattaan mahtavien miesten kaikennielevän ja sotia syttävän himon kohteeksi.

Coddie on yllättävän vastenmielinen päähenkilö, joka on suurimman osan ajasta oiva esimerkki sananlaskusta "moni kakku päältä kaunis, mutta silkoa sisältä". Hän oppii nopeasti saavansa mitä tahansa kauneutensa vuoksi. Köyhälle ja syrjitylle tytölle tämä on melkoinen muutos. Niinpä hänestä kasvaakin välinpitämätön ja suoraan sanottuna melko tyhmä nainen. Millään muulla ei ole väliä kuin hänellä itsellään ja sillä, mitä hän haluaa. Jos Coddie haluaa jalokiviä, hän myös saa niitä vaikka se tarkoittaisi, että valtakunta nääntyy nälkään. Coddien itsekkyydestä huolimatta halusin kuitenkin lukea koko ajan lisää. Miten hänen pauloihinsa joutuneille miehille ja valtakunnille käy? Entä Coddielle itselleen, kaikki kun eivät tyydy kiltisti pyytämään häntä omakseen?

Suosikkihahmoni oli silti Coddien aviomiehen (joka siis ei ole se hänet tarinan alussa pelastanut nuorukainen) sisar, prinsessa Claudine. Hänelle oli käynyt tavallista huonompi onni haltiakummien antamien lahjojen suhteen.

At the advanced age of eighteen, Princess Claudine still wasn't married. Not for lack of suitors - a king's daughter! - but because she'd thwarted all marriage plans. She knew how not to be pretty and couldn't abide self-serving flatterers. Ever since her childhood everyone found her to be strange. Her mother died in childbirth, and her father the king cursed in his heart Mara, the queen of the fairies. Enough so that the queen, susceptible as are all fairies, gave to the child gifts usually destined for boys: a keen intelligence, independence of mind, and natural authority.
(s. 41) 
s. 42
 
Claudine on oikeastaan Coddien täysi vastakohta. Siinä missä Coddie saa kaiken kauneutensa avulla, Claudine käyttää terävää järkeään. Coddie välittää vain itsestään, Claudine puolestaan tekee mitä tahansa valtakuntansa vuoksi. Tämä ei tee hänestä kuitenkaan erityisen hyvää ihmistä, koska muut ihmiset jäävät helposti hänen suunnitelmiensa jalkoihin. Claudine välittää enemmän suuresta kuvasta kuin yksityiskohdista ja uskoo lopputuloksen oikeuttavan ne keinot, joilla sinne päästään. Sekä Coddien että Claudinen tarinat päättyvät aivan eri paikkoihin kuin olisin luullut, tai ainakin eri syistä.

Tämä on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Google kertoi, että Hubert on tarinan kirjoittaja ja Kerascoët (itse asiassa aviopari) sen kuvittaja. Tarina on terävä ja oivaltava, ja kuvitus kauniin värikäs ja omalla tavallaan vanhanaikainen. Pidin erityisesti siitä miten Coddie kuvattiin muodonmuutoksen jälkeen. Muiden silmillä nähtynä hän on tyrmäävän kaunis, mutta yksin jäädessään lukija näkee hänen oikeat kasvonsa. Kuvittajat ovat koko ajan tietoisia siitä, kummin silmin häntä katsotaan.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen:
Pirunkuru
223 s.
Like 2015
Kirjastosta

On kevät kaivoksella.

No niin, nyt on sitten Ollikaisen Ylläs-trilogia luettu alusta loppuun. Noin yleisesti ottaen kirjat olivat nopealukuisia ja minusta oli kiva, että ne sijoittuivat juuri Lappiin. Ei sentään kotiovelleni, mutta näissä oli kuitenkin tuttua lappilaisuutta ihmisten asenteissa ja murteessa. Hieman minua vieläkin kummastuttaa pohjoisen eksotiikalla ja Lapin legendoilla ratsastaminen, näissä kun ei omaan silmääni ollut mitään erityisen eksoottista ja legendatkin olivat hyvin pienessä osassa. Ehkä ei-lappilaisten näkökulma on sitten oikeasti erilainen ja minun tavalliseni on muiden eksoottinen?

Pirunkuru sijoittuu ajallisesti ehkä noin vuosi Vesiraukan jälkeen. Krisse on muuttanut poikansa kanssa Kolariin Teron luo ja saanut työharjoittelupaikan paikallislehdestä. Ensimmäiseksi suureksi jutukseen hän saa kaivosyhtiön hankkeesta raportoinnin. Epäilyttävää on se, että kukaan ei tunnu vastustavan hanketta julkisesti. Samaan aikaan tunturista löytyy vanhan kaivosmiehen ruumis, ja konstaapeli Juhani Vuontisjärvi joutuu jälleen kaivelemaan ylös tuttaviensa tarkkaan haudattuja salaisuuksia.

Tartuin koko sarjaan lähinnä sen vuoksi, että eräs kirjastomme asiakas tuli kehuneeksi juuri tätä kirjaa. Oli kuulemma vielä parempi loppu kuin kahdessa aikaisemmassa osassa. Tiesin sarjan jo entuudestaan, mutta tuo herätti uteliaisuuteni. Jostain syystä olen viime aikoina lukenut tai ainakin selaillut kotimaisia kirjoja, joiden lopuista en ole suuremmin pitänyt. Sain jo sellaisen mielikuvan, että suomalaiset kirjailijat eivät osaa kirjoittaa teoksilleen nasevia, ehjiä loppuja. Valitettavasti tämä ei oikeastaan muuttanut sitä mielikuvaa mitenkään. Sinänsä tarinan loppu oli kyllä yllättävä, mutta ei sellaisella "oho! vau! no niinpä tietenkin!"-tavalla. Tämä oli pikemminkin sellainen "oho! ...siis mitä? eihän tässä ole mitään järkeä!"-loppu.

Juonipaljastuksia edessä! Lopeta lukeminen nyt heti jos et halua tietää juonipaljastuksia!


Kirjassa tapahtuu toinenkin murha. Krissen pojan isä Janne puukotetaan ja murha lykätään lopulta sen mainarinkin murhanneen niskoille. Viimeisessä kappaleessa käykin ilmi, että oikeasti murhan takana on Krisse. Janne oli uhannut häntä lastensuojeluilmoituksella ja Krisse oli sitten tuikannut häntä keittiöveitsellä. Minusta tämä oli niin vahvasti sellainen niin sanottu out of character-hetki, että ei mitään rajaa. Krisse on koko trilogian ajan aika saamaton ressukka, joka ei koskaan ole tyytyväinen mihinkään ja joka vain ajelehtii tilanteesta toiseen. Nytkö hän yhtäkkiä löysi sisäistä paloa, väkivaltaa ja voimaa kylmäveriseen murhaan? Ja uskoi muka ihan täysin, että lapsi otettaisiin häneltä pois perättömän ilmoituksen perusteella ja annettaisiin Jannelle? Joo, ei. Kun nyt kyseessä on kuitenkin sellaiset 600 sivua käsittävä trilogia, jonka jokaisessa osassa Krissellä on omat kappaleensa, olisi varmasti ollut aikaa ja tilaa kehittää hänestä hahmo, joka olisi uskottavasti voinut päätyä tuollaiseen ratkaisuun. Hyvä tietenkin, että monet lukijat ovat siitä selvästi pitäneet, mutta minuun tuo ei uponnut ollenkaan. Olen ilmeisesti liian nirso!

Kaiken kaikkiaan sarja siis oli ihan kivaa luettavaa, vaikka tässä nyt narisenkin tästä sarjan päätöksestä. Tykkäsin eniten siitä, miten kolarilaiset suhtautuivat, no, kaikkeen. Kaikki ulkopuolinen oli vähintäänkin epäilyttävää, ja naapureitakin kyräiltiin oikein urakalla. Kuten pienillä paikkakunnilla yleensä, kaikki tiesivät toisistaan ainakin melkein kaiken. Vuontisjärvi oli suosikkihahmoni koko sarjassa, vaikka hän ei tuonutkaan pöydälle mitään uutta. Sellainen tyypillinen leppoisa poliisisetä, joka odottaa eläkepäiviä vuoroin innokkaasti ja vuoroin peloissaan. Myös Ollikaisen kirjoitustyyli oli mieleeni. Kirjat olivat nopealukuisia olematta kuitenkaan liian yksinkertaisesti kirjoitettuja, ja murre kuulosti ainakin omaan korvaani uskottavalta.



sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa

Miina Supinen:
Mantelimaa
317 s.
WSOY 2015
Kirjastosta


Kukaan ei koskaan keksinyt nimittää Jonne J. Halkiota pieneksi tulitikkutytöksi, vaikka juuri sellainen hän pohjimmiltaan oli: paleleva olento, joka katseli kylmissään ikkunan takaa toisten jouluja ja haaveili niistä niin että tärisi.

Hypistelin tätä kirjaa heti kun sen kirjaston uutuushyllyssä näin. Vierähti kuitenkin tovi ennen kuin sitten lainasin tämän, kotona nimittäin odotti jo kasa luettavaa. Supinen ei ole minulle mitenkään tuttu kirjailija. Muistan kyllä hänen kirjojensa nimiä, mutta en ole lukenut yhtään niistä. Nyt tykästyin kirjoitustyyliin niin, että pitänee jossain välissä lukea hänen aiempiakin teoksiaan.

Santa Pa- ei kun siis Mantelimaa on kaupallisen joulun huipentuma, kulutushysterian ihmemaa. Sieltä löytyy tontturykmenttejä, lapsiparkki pomppulinnoineen sekä K-18 alue strippareineen. Kaiken huipulla kököttää Jonne J. Halkio, joulupukki suoraan manalasta. Mantelimaalla ei kuitenkaan mene kovin hyvin ja tilannetta pelastamaan Jonne haluaa lasten TV-ohjelmista tutun Molli Niemisen. Molli kieltäytyy ensin, mutta kun hänen miehensä vajoaa onnettomuuden seurauksena koomaan, rahatilannetta ei pelasta mikään muu kuin Mantelimaa.

Minä en vihaa joulua kuten Molli, mutta jotain tuttua hänen asenteessaan kuitenkin oli. Nykyään kaupallinen joulu alkaa jo lokakuun puolella ja kun jouluviikko viimein koittaa, tuntuu että joulu pursuaa jo korvista ulos. Ihmisillä tuntuu olevan suuria paineita luoda täydellinen joulu ostamalla aina uusia koristeita ja kasoittain toinen toistaan hienompia lahjoja, unohtamatta tietenkään täydellisen jouluruokalistan metsästystä. Mikäs siinä jos sellaisesta tykkää, mutta kun sitä joulutuputusta ei voi välttää jos siitä ei tykkää. Mantelimaa ympärivuotisine joulukarnevaaleineen on oikea painajainen ja isot pisteet Supiselle mokoman kauhukartanon luomisesta.

Kirja oli taitavasti kirjoitettu ja tykkäsin kovasti Supisen tyylistä. Tarina sinänsä ei ollut kovin hauska ja oli paikoittain todella synkkä, mutta se oli kirjoitettu minuun uppoavalla huumorilla. 


Mantelimaa oli loukannut perustamisestaan asti kansan käsityksiä joulusta. Jonne J. Halkion epämääräisestä menneisyydestä, mahdollisesta osallisuudesta Kyykkään verijouluun ja talousrikosepäilyistö oli kohistu aina paljon. Äänekkäintä kritiikkiä oli tullut maallistuneilta kansanosilta, niiltä joiden omat joulut olivat jonkinlainen keitos suvulta, kristikunnalta ja telkkarista omaksuttuja perinteitä. Jonne J. Halkion ympärivuotiset joulubakkanaalit olivat saaneet heidät ymmärtämään omien joulujensa hillityn arvokkuuden.

Kirkkojouluja viettävät ihmiset eivät edes vaivautuneet vastustamaan Mantelimaata. Paikan nimittäminen syntiseksi tai maalliseksi olisi vähän kuin olisi sanonut, että meri on liian märkä.
(s. 206-207)


Omaksi suosikikseni nousivat vähän yllättäen Keke, Felix ja Lila. Lila on Mollin ja Keken vanhempi tytär, joka on fiksu, vastuuntuntoinen ja seikkailunhaluinen. Lapsihahmot ovat monesti ärsyttäviä, mutta Lilasta (ja Rosasta) pidin. Keke on Mollin mies, joka on suurimman osan ajasta koomassa. Jotenkin hän onnistui voittamaan minut puolelleen olemalla tavallinen, ystävällinen mies, jolla käy uskomattoman huono tuuri jouluvalojen kanssa. Felix puolestaan on Jonnen uusi oikea käsi, numeroilla ja verotiedoilla leikkivä nuori mies, jonka moraali on toisinaan kateissa. Hänen menneisyytensä liittyy yllättäen ja kummankaan sitä tietämättä Mollin menneisyyteen. 

Plussana mainittakoon, että Felix tykkää miehistä eikä kukaan tee hänen seksuaalisuudestaan numeroa. Se vain on. Samaan plussaan lisään Mollin pienen hairahduksen toisen naisen sänkyyn, jos kohta sen jutun loppu ja Mollin "joo siis olen täysin hetero (etenkin se tapa jolla kuolaan tisseillesi on!)" -tylytys olivat pettymyksiä. Siis sikäli, että toivoin onnellista loppua sillekin suhteelle vaikka se toivotonta olikin. Mollin hahmolle se oli aika järkeenkäyvää.

Harmi, että kirjan loppu tuntui vähän keskeneräiseltä. Olisin kaivannut enemmän selitystä Nukentekijälle, ja muutenkin loppu tapahtui turhan nopeasti. Silmänräpäys ja kaikki oli ohi aika sekavissa tunnelmissa. Kaksi viimeistä kappaletta olivat tosin hienoja, ongelmani olikin niitä edeltävien kanssa. Tykkäsin kirjasta todella paljon tuota loppua lukuun ottamatta ja olenkin tyytyväinen siihen, että luin sen lähempänä joulua enkä silloin kun sen ensimmäistä kertaa näin.


Luettu myös mm.

Haasteet
- 50 kategoriaa - 45. a book set during Christmas
- I Spy - 17. elements

perjantai 18. joulukuuta 2015

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Milla Ollikainen:
Vesiraukka
255 s.
Like 2014
Kirjastosta

Sinä yönä mustat pilvet vyöryivät tunturin takaa järven ylle.

No eipä mennyt kauaa ennen kuin tähän tartuin. Ylläs-trilogian viimeinenkin osa odottelee jo tuossa pöydällä. Ajattelin, että kun kerran koko sarja on jo julkaistu, voisin yhtä hyvin lukea ne enemmän tai vähemmän peräkkäin. Eipähän unohdu kuka kukin on.

Taas kerran ollaan Ylläksen kupeessa ja tälläkin kertaa ruumiita kasaantuu tarinan edetessä useampikin. Ensimmäinen eli se, joka potkaisee tarinan liikkeelle, on järvestä löytyvä lukiolaistyttö. Murhaa alkaa selvittää konstaapeli Juhani Vuontisjärvi, jolle murhat jo riittäisivät, kiitos vain. Samaan aikaan Äkäslompoloon saapuvat edellisestä osasta tutut toimittaja Eerika ja hänen ystävänsä Krisse. Tarkoitus on ottaa selvää mitä Krissen pojan isälle kuuluu, tyyppi kun ei edes tiedä tulleensa isäksi.

Krisse ja Eerika olivat melko turhanpäiväisiä hahmoja tarinan kannalta. Heistä ei ollut mitään apua murhan ratkaisemisessa ja isukin etsiminen oli tylsää puuhaa. Kaipa mielipiteeseeni vaikuttaa paljon se, että en edelleenkään pidä Krissestä enkä nyt syttynyt Eerikallekaan. Krisse on toki ottanut itseään niskasta kiinni, mutta hän vain ei ole selvänäkään sellainen hahmo, joka jaksaisi pitää mielenkiintoni yllä. Vuontisjärvestä pidän edelleen. Hän on sellainen samantapainen vanhempi vakaa poliisisetä kuin esimerkiksi komisario Lewis. Hänestä teki erityisen kiinnostavan se, että hän tunsi käytännössä kaikki jotenkin juttuun osalliset äkäslompololaiset. Palloile siinä sitten murhaepäilyjen kanssa kun muistat kaikkien sukupuut parin sukupolven taakse...

Takakannessa sanotaan näin: ---ammentaa voimansa Lapin legendoista ja pohjoisesta mielenmaisemasta. Nuo mielenmaiset annan kyllä romaanille, tässäkin on sitä lappilaista tuntua josta tykkäsin myös sarjan ensimmäisessa osassa. Legendoja sen sijaan jäin taas kaipaamaan. Vesiraukan näkökulma tuntui irralliselta kerronnalla kikkailulta.

Edellisessä osassa motiivit sun muut löytyivät Lapin sodasta, tällä kertaa (tavallaan) saamelaisten kohtelusta. Kirjassa on eräs suku, jolle asia on hyvin läheinen. Osa sen juurista on saamelaisessa kulttuurissa, joka on Suomessakin yritetty tukahduttaa ja suorastaan raa'asti tappaa. Vesiraukassa muistellaan katkeraa historiaa, jolloin saamelaisuus oli häpeä ja saamenkieltä yritettiin kitkeä pois. Saamelaislapset laitettiin usein kylmiltään suomenkieliseen kouluun, jossa he eivät ymmärtäneet kieltä. Nöyryytykset seurasivat toistaan eikä sellaista kukaan voi unohtaa.


Myöhemmin hänelle selvisi, että koulussa oli muitakin saamelaisia, mutta kaikki koettivat peittää sen. Hän oppi siinä taitavaksi - kun hän tapasi isän, ei isäkään ensin arvannut mistään, että hän oli saamelainen. Hän halusi lähteä miehen mukaan, kauaksi nöyryytyksistä, kauas ämmistä ja äijistä, jotka olivat lähettäneet hänet nöyryytettäväksi.
(s. 133)


Haasteet
* I Spy - 24. paranormal being
* Kansojen juurilla (saamelaiset)

torstai 17. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste



Madonluvut-blogin Serentis heitti minua hauskalla haasteella:

Listaa kolme joululahjatoivetta, joita et voi oikeasti odottaa saavasi joulupukin lahjapaketista. Toivoisin oikeasti ensimmäisenä rauhaa ja tasapuolisuutta maailmaan, mutta nämä eivät oikein kuulu haasteen henkeen. Eli kolme älytöntä toivetta sen jälkeen, kun rauha ja tasapuolisuus on jo putkahtanut maailman paketista:

  1. Nyt täytyy kyllä napata yksi kohta haastajan vastauksesta, nimittäin taloudellinen riippumattomuus. Se, että ei tarvitsisi huolehtia huomisesta. Tilille tulisi aina ainakin sen verran rahaa, että sillä elelisi mukavaa tavallista elämää vaikka ei olisi töitäkään. ...En toki sanoisi ei jättisuurelle lottovoitollekaan. Olen monesti pohtinut tuhlaisinko rahat kaikenlaiseen päättömyyteen vai muuttuisinko pihiksi penninvenyttäjäksi. Aika vakava toive hauskaan haasteeseen, mutta tuo asia on ollut viime aikoina mielessäni  muutenkin.

  2. Täydellinen kissan raapimispuu. Hassu toive, mutta sen haluaisin! Ette uskoisi miten vaikeaa on löytää nimenomaan omalle rakkaalle karvakerälleni sopiva raapimispuu. Haluan tietyn värisen, kokoisen ja tietyillä tasoilla ja pylväillä varustetun kapistuksen, mutta sopivaa ei löydy sitten millään. Mutta koska tämä on älyttömät joululahjat-haaste, haluaisin myös lisävarusteita siihen. Esimerkiksi jostain kohtaa esiin rullautuva, sekä minua että kissaani miellyttävä tyylikäs matto olisi käytännöllinen, samoin jonkinlainen kissoille sopiva kiikarisysteemi, jolla olisi hyvä vaania kaukana olevia lintuja. Raapimispuu voisi myös uhmata kaikkia luonnonlakeja ja taittua kokoon pieneen, kevyeen laatikkoon.

  3. Sitten haluaisin vielä maagisen kirjahyllyn, josta löytyisi luettavaa oli lukufiilikseni millainen vain. Jokainen hyllyssä kulloinkin oleva kirja vastaisi sen hetken lukutarpeitani täydellisesti: voisin ottaa minkä kirjan tahansa ja tietää, että se tulisi olemaan mahtava lukukokemus. Hylly tietysti päivittyisi koko ajan tarpeen mukaan. Kaunokirjallisuuden lisäksi hyllystä löytyisi tietokirjoja ja kaikenlaisia sarjakuvia. Lisäksi kaikki kirjat olisivat joko suomeksi tai englanniksi. Hylly itsessään olisi kaunis, samoin sen mukana tulevatkirjatuet.

En nyt haasta nimeltä ketään, mutta jos sinua ei ole vielä haastettu mukaan, nappaa haaste tästä itsellesi!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu: kultaiset tyttökirjaklassikot

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu:
kultaiset tyttökirjaklassikot279 s.
Avain 2015
Kirjastot
Tämän kirjan idea syntyi mielessäni kuukausi sen jälkeen kun ensimmäinen kirjani Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat ilmestyi syksyllä 2013.

Sara Kokkonen on valinnut tähän kirjaan kymmenen tunnettu ulkomaalaista tyttökirjailijaa. Jokainen luku käsittelee paitsi kirjailijaa itseään myös hänen suomalaisia lukijoitaan. He kertovat omin sanoin millaisia tunteita ja ajatuksia kirjailijat teoksineen ovat heissä herättäneet. Vastaajia on 44 ja ikähaitari 14-70 vuotta, joten lukukokemuksia värittää myös se, milloin lukija on kirjaan tarttunut. Vaikka hahmot ovat samat, ne ovat voineet merkitä 1960-luvulla aivan toista kuin tänä päivänä.

Nyt kyllä täytyy myöntää, että en ole tutustunut läheskään kaikkiin tässä kirjassa mainittuihin kirjailijoihin, saati sitten heidän kirjoihinsa. Toki tunnistin nimet, mutta kirjojen lukeminen on jäänyt. Jotenkin olen ilmeisesti onnistunut hyppäämään yli sen vaiheen, jolloin luetaan tyttökirjallisuutta? Se ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeää tai mielenkiintoista paria poikkeusta lukuun ottamatta. Minulle tutuimmat tässä kirjassa mainituista olivat L. M. Alcott, Laura Ingalls Wilder, Caroly Keene ja Merry Vik. Näistä kaksi ensimmäistä ovat niitä poikkeuksia, jotka tunnen itselleni tärkeiksi ja joita olen lukenut aikuisenakin.

Oli kiinnostavaa saada tietää lisää näistä kirjailijoista, mutta tykkäsin vielä enemmän lukijakokemuksista. Näiden kirjailijoiden luomat tytöt ovat merkinneet niin paljon oikeille tytöille niin pitkän aikaa. Tyttöhahmot ovat olleet esimerkkejä monella tavalla. Miten olet hyvä tyttö, nainen ja ihminen? Oletko sovinnainen vai kapinallinen? Monia lukijoita sovinnaisemmat hahmot tuntuivat ärsyttäneen ja tämä taas johti pohdintaan omasta elämästä. Miksi tytön piti olla kiltti kotiäiti? Miksi hän ei saanut olla jotain muuta? Miksi minä en voisi olla jotain muuta? Toisaalta kirjoista löytyi suosikkeja ja samaistumishahmoja myös niille, joiden mielestä esimerkiksi Jo ja Lotta olivat liian rajuja. Kiltteydessä ja kotiäitiydessä ei ole mitään vikaa kunhan ne ovat omia valintoja. 

Kirjan luettuani minua ehkä jopa hivenen harmitti se, että en nuoruudessani lukenut enemmän tyttökirjoja. Luulen, että nyt on tavallaan liian myöhäistä: ne tuntuisivat varmasti turhan opettavaisilta. Olisi kuitenkin ollut mukava jos olisin jokaisen kirjailijan kohdalla voinut tarttua johonkin tiettyyn, häneen liittyvään muistoon.


Luettu myös mm.: Kirjojen kamari, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi ynnä muut.

Haasteet:
* I Spy - 19. metal

perjantai 11. joulukuuta 2015

Milla Ollikainen: Veripailakat

Milla Ollikainen: Veripailakat
222 s.
Like 2013
Kirjastosta

Samalla kun lammikko kasvaa, se liikkuu lattian heilahtelujen mukana eri suuntiin niin että siihen muodostuu erikokoisia lahtia.

No ei tämä minua ensimmäisellä lauseellaan hurmannut. Tämän lainasin lähinnä yleissivistyksen vuoksi vaikka en dekkareista niin paljon perusta enkä lue lappilaista kirjallisuutta sen itsensä vuoksi. Tämä on kuitenkin niitä kirjasarjoja, joita lainataan paljon ja joista jotkut selvästi haluavat keskustella. Kun tämä pokkarikin on tälläinen läpyskä niin ajattelin, että uhraanpa hetken elämästäni tämän lukemiseen. Ihan viihdyttävä tämä olikin ja luen myös jatko-osat jahka saan ne käsiini.

Yllästunturin hiihtohississä tapetaan nuori poika. Tässähän olisi jo tarpeeksi murhetta vanhemmalle kostaapelille Juhani Vuontisjärvelle, mutta kun poika sattuu vielä olemaan Suomen rikkaimpiin kuuluvan miehen ainoa lapsi. Ylläksellä lomailemassa on myös juopotteleva Kristiina Kuha, jolla on sekä kamera että toimittajaystävä. Eerika kuulekin murhasta heti ensimmäisten joukossa ja ryntää paikalle juttua tekemään. Lisää päänvaivaa aiheuttaa se, että murhan on todennäköisesti tehnyt paikallinen henkilö, jonka Vuontisjärvi tuntee entuudestaan. Niitä pienen paikkakunnan etuja sekin.

Minulle jäi tästä tietyllä tapaa kotoinen tunnelma vaikka en Kolarista kotoisin olekaan tai siellä koskaan asunut. Monet kirjan hahmojen ongelmat ja vaikeudet ovat niitä, joista minäkin olen monesti eri ihmisten kanssa keskustellut. Miten tällainen murhenäytelmä vaikuttaa turismiin? Kirjan hahmoilla on oikeasti kiire saada hiihtokeskus taas pyörimään, koska turismi on elinehto paikallisille asukkaille. Millainen tulevaisuus pienten paikkakuntien nuorilla on? Tässä kirjassa kuvataan tietenkin niitä, jotka ovat jääneet Kolarin tienoille. Osa omasta vapaasta tahdostaan, osa koska mitään muuta vaihtoehtoa ei tunnu olevan. Murhahissiä valvonut Tero pohtii kauhuissaan sitä, miten hänelle käy jos hän saa potkut työstään. Työpaikkoja ei kasva puissa noilla leveysasteilla (no, ei nyt muutenkaan tietenkään). Entä jos jonkin kauhean teon tehnyt onkin joku, jonka tunnet? Ja sinä tunnet käytännössä kaikki.

Juonellisesti kirja ei ole niin kovin kummoinen ja loppuratkaisu tuli aika lailla puun takaa, mutta kirjan henkilöistä tykkäsin kyllä. Eerika on kunnianhimoinen uraohjus, joka pitää kynsin hampain kiinni löytämästään jutusta. Hän on lööppien perässä, joten hän haluaa vastauksia tavalla tai toisella. Vuontisjärvi on eläkeikää lähestyvä poliisi, joka tuntee olevansa liian vanha ja vanhanaikainen tällaisiin juttuihin. Lapsen kuolema on vain surullista eikä hän haluaisi kaivella liikaa tuttujensa yksityiselämää. On vaikeaa olla poliisi kun muistaa leikkineensä rikollisen kanssa hiekkalaatikolla. Krissestä en suuremmin pitänyt, jotenkin hänen itsesäälinsä ei vain purrut minuun. Teki mieli sanoa, että ota nyt nainen itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain. En myöskään pitänyt hänen tarinansa tietyllä tavalla kliseisestä lopusta.

Oman minua huvittavan lisänsä toi kirjan murre. Kolarin murre ei ole ihan minun murteeni, mutta sujuvastihan tuota luki ja sopi se paikallisten suuhun paremmin kuin kirjakieli olisi sopinut. Minua ja Vuontisjärveä hymyilytti kovasti se, miten jotkut nuoret yrittivät niin kovasti puhua ei-lappilaisittain. Tuo on nähty ihan villissä luonnossakin ja aina tekisi mieli sanoa, että ei miessä ja siessä ole mitään vikaa! Äläkää ny turhaan tunteko huonommuutta semmosen takia, olokaa ylypeitä siitä, mistä tuutte ja miten puhutta.



Haasteet:
* 50 kategoriaa - 43. a book that takes place in your state

maanantai 7. joulukuuta 2015

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus
(Seglats i september, 2011)
120 s.
Tammi 2012
Kirjastosta

Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen.

Ullan luetut kirjat haastoi tuossa taannoin lukemaan talvisia kirjoja. Tarkoituksena on lukea kolme kirjaa, joilla suoritetaan kategoriat syksy, joulu ja talvi. Tämä on sitten minun syyskirjani. Etsin kuumeisesti syyskirjoja niin kirjalistoilta kuin kirjaston tietokannastakin. Jäi jotenkin yllättynyt vaikutelma, vaikka en nyt kyllä muista kummasta olinkaan yllättynyt: että syys-nimisiä kirjoja on niin vähän, vai että niitä olikin aika paljon? No, joka tapauksessa tämä oli valintani tunnelmallisen kansikuvan perusteella

Tarinassa on kolme henkilöä. Miehet Olof ja Harald sekä edesmennyt Elin, joka on ollut kummankin vaimo. Eräänä syyskuisena päivänä miehet päättävät lähteä purjehdusretkelle. Vain Olof tulee takaisin. Pian oven takana kolkuttavat poliisit, jotka haluavat tietää mitä retkellä tapahtui.

Niin haluan minäkin! Olipas ovelasti kerrottu kirja. Kirja kerrotaan sekä Olofin että Haraldin minäkertojan silmin. Olof kertoilee elämästään poliiseille ja Harald tekee samoin kirjoittamissaan kirjeissä. Samoissa kirjeissä, joiden vuoksi poliisit Olofia kuuntelevat. Miesten tarinat ovat yhtenevät tiettyyn pisteeseen saakka. Olofin tarina alkaa siitä kun hän tapaa Elinin, joka on vielä Haraldin vaimo. Elin jättää miehensä ja avioituu myöhemmin Olofin kanssa. Kulisseissa tapahtuu paljon sellaista, mistä jokin tämän kolmion kulma on aina tietämätön. Syyspurjehduksen aikaan Elin on jo kuollut, sen jälkeen myös Harald. Miten he loppujen lopuksi kuolivat? Tämä jää arvoitukseksi.

En yleensä ole kovin ilahtunut näin avoimista lopuista. Pidän toki siitä, että kaikkea ei anneta valmiiksi pakettiin käärittynä ja lukija voi kuvitella itse tapahtumat lopun jälkeen. Nyt pitääkin kuvitella tapahtumat ennen loppua! Kumpaa uskoisi, Olofia vai Haraldia? Ensiksi kumpikin vaikutti ihan mukavalta mieheltä, mutta sitten molemmista paljastui synkempiä piirteitä. Elin oli ristiriitojen ja syyllisyyden repimä nainen, jonka kuolema saattoi olla onnettomuus tai sitten ei. Näin pieneen sivumäärään on mahdutettu suuri tarina, joka jäi vaivaamaan minua vielä lukemisen jälkeenkin.


Luetut myös mm.: Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena ynnä muut

Haasteet:
* Talven lukuhaaste (syksy)

lauantai 5. joulukuuta 2015

Nancy Holder: Crimson Peak: virallinen romaaniversio

Nancy Holder: Crimson Peak:
virallinen romaaniversio

(Crimson Peak: The Official
Movie Novelization
, 2015)
351 s.
Like 2015
Kirjastosta

Rakkaus. Kuolema. Aaveet.

Olen sen verran arkajalka, että en uskaltanut mennä katsomaan tätä leffateatteriin. Trailerin perusteella tämä on niitä leffoja, jotka katson omassa olohuoneessani keskellä päivää täydessä valaistuksessa äänenvoimakkuus pienellä. Synkkä goottilainen estetiikka ja lattiasta nousevat kummitukset näkyvät olevan niin suuri osa leffaa, että minä en sitä pimeässä teatterissa katso vaikka siinä kelpo näyttelijöitä onkin. Leffa ilmestynee DVD:nä ensi keväänä, joten ajattelin sitä ennen lukea siihen perustuvan kirjan.

Juonihan on tungettu täytyy tuota mainittua goottilaisuutta. On aaveita näkevä tyttö Edith, josta kasvaa kummitusjuttuja kirjoittava kaunis nuori nainen. On vakaa ja luotettava lapsuudenystävä Alan, joka ei ole läheskään niin kiinnostava kuin Thomas, tuo tumma ja salaperäinen muukalainen. On oudosti ja uhkaavasti käyttäytyvä sisar Lucille. On rapistuva kartano salaisuuksineen ja niin, ne kummitukset.

Eikä pelottanut yhtään. Tämä on suoraan sanottuna sen verran kökkö kirja, että en suosittele kenellekään. En olisi lukenut tätä loppuun jos en olisi halunnut kuitata tällä haastepisteitä. Kirjasta näkee kilometrin päähän, että se on kirjoitettu elokuvan pohjalta. Koko ajan on sellainen tunne, että tämä voisi näyttää mahtavalta ruudulla, jossa uhkaavan tunnelman näkisi omin silmin. Siinä, että Edith kävelee pitkin käytävää, ei ole mitään pelottavaa, jos kirjailija ei vaivaudu kuvaamaan miksi se on pelottavaa. Ei riitä, että sanoo Edithin pelkäävän. Sano myös miksi hän pelkää ja miltä pelko hänestä tuntuu. Näytä, älä vain kerro! Äärimmäisen tärkeä ohje kun halutaan luoda uhkaava ilmapiiri, tai ylipäätään ilmapiiri.

Se, että elokuvassa kamera pystyy siirtymään Edithin näkökulman ulkopuolelle kohtauksiin, joissa hän ei ole läsnä, on ratkaistu tässä typerällä tavalla. Holder ei halunnut mennä kovinkaan usein Thomasin tai Lucille pään sisälle, koska juonipaljastukset olisivat varmasti paljastuneet ennen aikojaan. Mikä onkaan hänen nerokas ratkaisunsa? Luodaan Se, joka katselee aina näitä kohtauksia ja joka on ilmeisesti aave. Muistaakseni ei käynyt ilmi, kenen aave se on, mutta eihän Se mikään oikea kirjan hahmo olekaan vaan elokuvan kamera. Se ponnahtaa esiin aina kun Edith ei näe jotain, jonka katsoja elokuvassa näkisi. Ärsyttävää.

Kirjan luettuani lukaisin myös takalipareen kirjoituksen Holderista. Ilmeisesti hän on tuottelias kauhukirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa Buffyn ja Angelin kylkiäiskirjoja. Hän on voittanut useita palkintoja (miten??) ja opettaa luovaa kirjoittamista yliopistossa (millä rahkeilla??). Mikään näistä ei käy ilmi tästä kirjasta, joka on huono alusta loppuun. Mutta sainpahan haastepisteitä! Ja aion kyllä katsoa elokuvan. Oli tästä kirjasta siis se hyöty, että se näytti millainen elokuva luultavasti on.


Haasteet: 
* 50 kategoriaa - 37. a book with a color in the title 
* Hämärän jälkeen - ensimmäinen piste, olen nyt Haudankaivaja
* Seitsemännen taiteen tarinat - toinen piste, olen nyt tasolla Pallosalama

tiistai 1. joulukuuta 2015

Milo Manara: Caravaggio: miekka ja paletti

Milo Manara: Caravaggio:
miekka ja paletti
(La Caravage vol 1., 2015)
60 s.
Like 2015
Kirjastosta

En kovinkaan usein tartu sarjakuvaan, mutta teinpä nyt sitten poikkeuksen. Milo Manara on käsikirjoittanut ja kuvittanut tämän Michelangelo Merisi da Caravaggiosta kertovan elämäkerrallisen albumin, joka ilmestyi italiaksikin tämän vuoden puolella. Caravaggio eleli vuosina 1571-1610 ja ei, en tiennyt hänestä mitään ennen tätä. Kirjan luettuani vierailin Wikipediassa tutkimassa, mitä hänestä oikeasti tiedetään. Ainakin se, että Manara on piirtänyt hänet näköisekseen kirjassaan.

Täytyypä tunnustaa, että en suuremmin pitänyt tästä kokonaisuutena. Historiallisena sarjakuvana tämä on kiinnostava kurkistus 400 vuoden takaiseen Roomaan. Manara on piirtänyt ajan muodin ja rakennukset taidolla, ja hänen värivalintansa ovat erittäin onnistuneet. Aikakauden ja paikan kuvaajana hän on siis oikein hyvä. Harmi vain, että hän halunnut tiivistää Caravaggion neljätoista Rooman vuotta yhteen kirjaan. Niissä olisi ollut ainesta useampaankin. Erityinen harmi tämä oli sen vuoksi, että mielestäni hän epäonnistui ajan kulun kuvaamisessa. Kuvittelin albumissa vierähtäneen vain muutaman vuoden, en neljäätoista!

Eniten hampaiden kiristelyä aiheuttanut asia olivat kirjan naishahmot. Huoria huoria huoria niin kauas kuin silmä siintää. En väitä etteikö silloisessa Roomassa olisi ollut prostituoituja tai ettei Caravaggio olisi käynyt naimassa heitä. He olivat myös usein taiteilijan malleina maalauksia varten. Mutta eikö tähän olisi kuitenkin voinut kirjoittaa muunkinlaisia naisia, tai ainakin tehdä näistä kolmiulotteisia? Kaikki naiset ovat tässä lähinnä vain miesten panopuita ja miehisen angstin aiheuttajia. Minua ärsytti myös se, miten rumia ilmeitä Manara heille piirsi. Miehet ovat, pahiksia lukuun ottamatta, melkoisen komeita. Kauniiksikin kerrotut naiset sen sijaan piirretään usein esimerkiksi näin:




Tuota vasemmanpuoleista naisparkaa ei auta enää mikään muu kuin manaajan kutsuminen. Ja vielä sokerina pohjalla! Opin Wikistä sen, että Caravaggio ei koskaan maalannut alastomia naisia. Alastomia miehiä hänen töissään sen sijaan riittää. Arvatkaa huviksenne kumpaa sukupuolta tämän kirjan nakuilijat suurimmaksi osaksi ovat.

Mutta jos ei siis lasketa demonien riivaamia naishahmoja, kirjan kuvitus on ilo silmälle. Caravaggiota kutsutaan valon ja varjon mestariksi, ja tämä tarina on selvästi piirretty se mielessä. Alla oleva kuva on kirjan takakannessa enkä ihmettele yhtään. Se on myös oma suosikkiruutuni. Valoa ja varjoa on käytetty dramaattisesti, ja Caravaggion silmissä hohtaa keskittynyt innostuksen tuli.




Lisäksi tämä tosiaan herätti kiinnostuksen taiteilijaa itseään kohtaan. Luin innokkaasti lisää Caravaggiosta, joka olikin varsin värikäs miekkonen. Kaikki sarjakuvassa tapahtunut on tai ainakin olisi voinut tapahtua hänelle oikeasti. 

Tämä on nimetty vol 1:ksi, joten jatkoa lienee luvassa. En kuitenkaan usko, että luen niitä.


Luettu myös mm.: Oksan hyllyltä ja Hurja hassu lukija.

Haasteet: I Spy - 8. weapon