perjantai 29. joulukuuta 2017

Joulukooste

Viimeistä viedään! Lukuvuotena 2017 meni ihan kivasti, oli hiljaisiakin kuukausia mutta myös sellaisia, joissa ehdin lukea enemmänkin. Hieman jäi harmittamaan se, että Helmetin lukuhaasteesta jää uupumaan viisi kirjaa. No, jospa ensi vuonna saan luettua ensimmäistä kertaa koko haasteen.

Ensi vuodelle ehdin jo ilmoittautua myös sekä Tietokirjahaasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen


Luettu & blogattu

Menemmekö kohti tuhoa vai toivoa? Vaihteeksi tällainen optimisinen näkemys tulevaisuudestamme.

Stephanie Plum vs. Sunny-setä. Kivaa aivot narikkaan viihdettä, ei sarjan hauskimmasta päästä kuitenkaan.

Stephanie Plum vs. Jimmy Poletti. Ei ihan niin kiva kuin edellinen, tykkäsin Rangerin juonesta eniten.


Lisäksi luin Kalevi Leppäsen Lapinhullun kuitatakseni Helmet-lukuhaasteen kohdan 27. kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Se jäi joulukiireiden vuoksi bloggaamatta enkä innostunut siitä suuremmin, joten saa luvan jäädäkin. Ehkäpä ei-lappilainen saa kirjasta irti muutakin kuin epämääräisen ärsytyksen tunteen.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Janet Evanovich: Top Secret Twenty-One (Stephanie Plum #21)

Janet Evanovich:
Top Secret Twenty-One
193 s.
Bantam Books 2014
e-kirja kirjastosta

I was perched on a barstool in a dark, noisy, overpriced restaurant in Princeton, New Jersey.

Stephanie Plum-putki jatkui, mutta tämän jälkeen täytyy ehkä jo lukea jotain muuta. Näissä kirjoissa se on se hyvä ja huono puoli, että tiedän melko tarkkaan mitä saan kun käännän sivua. Joskus se on juuri sitä, mitä tarvitsen, mutta kahden kirjan jälkeen taidan kaivata edes pientä yllätysmomenttia.

Tällä kertaa Stephanien pääasiallinen saalis on autokauppias Jimmy Poletti, joka sivubisneksenään välitti nuoria meksikolaistyttöjä prostituoiduiksi. Polettin liikekumppanit saavat yksitellen kuulan kalloonsa ja Stephanien elämää mutkistamaan saapuu myös vanha tuttu Randy Briggs, joka myös työskenteli Polettille. Briggsiä ei jahdatakaan tavallisen aseen vaan singon kanssa, ja tarinan edetessä tuhoutuu niin muutama asunto kuin autokin.

Oikeastaan tuo Poletti juoni ei jaksanut kiinnostaa niin hirveästi. Jännempi osuus koski Rangeria, jonka päämajaan isketään tarinan alussa poloniumilla. Tämä juoni on huomattavasti vakavampi ja vaarallisempi kuin tuo Poletti-osuus, singosta huolimatta. Edes Ranger ei ollut varautunut tällaiseen iskuun ja syyllisen löytäminen sivuaa hänen omaa synkkää menneisyyttään erikoisjoukoissa.

Edellisessä kirjassa ehdin jo vähän innostua siitä, että Stephanie alkoi epäröimään Morellin tarjoaman omakotitaloelämän suhteen. Tässä kirjassa tätä konfliktia ei mainitakaan, vaikka toki Ranger Stephanieta houkutteleekin. Aloin jo epäilemään, että tämä kirja onkin kirjoitettu ennen edellistä osaa (nyt foliohattu kiristää!). No, saapa nähdä muuttuuko tilanne mihinkään missään tulevissa kirjoissa. Toivottavasti ihan vain vaihteen vuoksi.


Thirty minutes later, Ranger parked behind my apartment building and walked me to my door.

"Call me if you get lonely," he said.

"I have you on speed dial," I told him.
(s. 8)



Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 24. kirjassa selvitetään rikos [44/50]

maanantai 18. joulukuuta 2017

Janet Evanovich: Takedown Twenty (Stephanie Plum #20)

Janet Evanovich:
Takedown Twenty
184 s.
Bantam Books 2013
e-kirja kirjastosta

It was late at night and Lula and I had been staking out Salvatore Sunucchi, better known as Uncle Sunny, when Lula spotted Jimmy Spit.

Joululoma! Ja sellainen olo, että nyt kaipaa hömppäkirjallisuutta. Minun hömppääni ovat muun muassa nämä Janet Evanovichin Stephanie Plum-kirjat. Käännöksissä ollaan muistaakseni jossain sarjan 11. osan paikkeilla, Helmetin OverDrivesta löytyy englanniksi jo 24 osaa. Tiedä sitten käännetäänkö sarjaa ikinä loppuun saakka, mutta onneksi se ei haittaa minua.

Näissähän on siis ideana se, että reilu kolmekymppinen Stephanie ajautuu rahapulassa palkkionmetsästäjäksi serkkunsa firmaan. Hän saa yleensä kohteensa kiinni, mutta matkan varrella on uskomattomia kommelluksia. Siinä sivussa häntä piirittävät komea poliisi Joe Morelli ja Trentonin ikioma Batman, kuumaakin kuumempi Ranger. Minua kirjoissa viehättää etenkin niiden huumori ja värikäs henkilögalleria. Löytyy muun muassa mafiosoja, teurastajia, kiukkuisia mummoja ja prostituoituja.

Tällä kertaa löytyy myös kirahvi. Stephanien ja hänen sidekick-kaverinsa Lulan pääasiallinen tehtävä on etsiä Sunny-setä, joka ei ilmaantunut oikeudenkäyntiinsä. Huonoksi onneksi Sunny on puolen Trentonin rakastama ja loppujen pelkäämä mafioso, jonka olinpaikkaa kukaan ei halua kertoa. Ei myöskään Stephanien melkein kihlattu Morelli, jonka kummisetä Sunny on. Naapurustossa piileskelee myös kirahvi, jota kukaan ei tunnusta nähneensä.  


Lula slung the bag over her shoulder to take for a test drive, and a giraffe loped past us. It continued on down the road, turning at Sixteenth Street and disappearing into the darkness.

"I didn't see that," Lula said.

"I didn't see that neither," Spit said. "You want to buy this handbag or what?"
(s. 6)


Alkuasetelma on siis ihan älytön, mutta juuri sillä tavalla josta pidän. Ei tältä sarjalta kannata odottaa turhaa vakavuutta (vaikka sitäkin ajoittain löytyy, koska Stephanie metsästää myös raakoja sarjamurhaajia) tai kaavasta poikkeamista. Suunnilleen ainoat asiat, jotka saattavat välillä muuttua, ovat Stephanien ja hänen läheistensä ihmissuhdetilanteet. Tässä osassa Stephanie on jo kohtuullisen vakavassa suhteessa Morellin kanssa, mutta pikkuhiljaa hänestä alkaa tuntua ettei vakaa ja värikkään italialaissuvun ympäröimä omakotitaloelämä olekaan häntä varten.

Tämä osa ei ollut sarjan hauskimmasta päästä, mutta kyllä sen parissa ihan hyvin silti viihtyi kunhan laittoi aivot narikkaan ja otti rennon asennon sohvalla. Voi olla, että jatkan sarjan parissa toisen kirjan heti tähän perään.


Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 7. salanimellä tai taitelijanimellä kirjoitettu kirja [43/50]

torstai 14. joulukuuta 2017

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Esko Valtaoja:
Kohti ikuisuutta
303 s.
Ursa 2017
Kirjastosta

Olipa kerran optimisti, joka löi pessimistin kanssa vetoa maailman tulevaisuudesta.

Eipä tarvitse kuin katsoa uutisia ja tuntuu, että maailmanloppu on lähellä. Tai jos ei maailmanloppu niin ainakin sen tajuaminen, että huonosti menee. Sotia, murhia, onnettomuuksia, nälänhätää, eriarvoisuutta, Donald Trump, Kim Jong-un... Vähemmästäkin masentaa. Maailma näyttää olevan menossa vain huonompaan suuntaan eikä toivoa paremmasta ole.

Vai onko sittenkin?

Esko Valtaojan uusimmassa kirjassa keskitytään toivon valamiseen tämän näennäisen surkeuden keskellä. Maailmalla tai ainakin ihmisille menee nimittäin loppujen lopuksi oikein hyvin. Paremmin kuin koskaan, suorastaan. Sotia ja nälänhätää on vähemmän kuin koskaan ennen, ihmiset ovat kaikesta huolimatta keskimäärin varakkaampia ja tasa-arvoisempi kuin koskaan historiamme aikana. Toki joidenkin valtioiden päättäjät ovat niin sanotusti kuutamolla, mutta on sitä valtaistuimella istunut kyseenalaista väkeä ennenkin.

Valtaoja esittääkin nykytilanteen optimistisesti. Ennen oli objektiivisesti huonommin, huomenna pitäisi kaiken logiikan mukaan olla paremmin koska kuitenkin, kaikesta huolimatta, pyrimme aina parempaan. Kirjassa käydään läpi esimerkiksi älykkäät koneet, avaruusmatkailu ja geenimanipulointi mahdollisuuksina, ei uhkina. Tämä olikin sen puoleen hyvin virkistävää luettavaa. 

Pelottelun sijaan kirjassa tsempataan eteen päin. Ennen pitkää joko kuolemme kokonaan tai levittäydymme avaruuteen, ja tuo jälkimmäinen on paljon todennäköisempää. Se ei tapahdu heti, ei omana elinaikanani, mutta ehkä jossain tuhansien vuosien päässä joku suomalaisten jälkeläinen uittaa varpaitaan laiturilla ja kohottaa katseensa ihan erilaisiin tähdistöihin. Jos hänellä siis on tällaisia varpaita, kukapa tietää millaiseksi tulevaisuuden ihminen itsensä muokkaa?


Maailma vailla sortoa, vailla väkivaltaa, vailla puutetta; tasa-arvoinen maailma, jossa jokainen ihminen on vapaa kasvamaan täyteen mittaansa, täyteen ihmisyyteensä, tavoittelemaan parasta, mitä hän voi omassa elämässään olla. Osaatko kuvitella mitään vielä tätäkin parempaa tulevaisuutta - olettaen että  et ole hullu maailmanvalloittaja tai uskonnollinen fanaatikko? Miksi et siis yrittäisi kulkea kohti tätä mahdollista tulvaisuutta?
(s. 269)

Kirjasta jäi hyvä olo ja vieläpä sellainen olo, että ymmärsin lukemani! Ei mitenkään itsestäänselvyys kun käsitellään niinkin suuria asioita kuin tähtien välinen matkustaminen ja ikuisuus, mutta Valtaoja osaa kirjoittaa vaikeat asiat ymmärrettävästi.


Luettu myös mm.

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2017 - 2. kirjablogissa kehuttu kirja  [42/50]

torstai 30. marraskuuta 2017

Marraskooste

Edellisessä koosteessa mainitsemani kirjojen valintatekniikka onnistui aika hyvin! Eli pointtina oli valita ihan erilainen kirja kuin se, jonka olin juuri lukenut.

1920-luvun Amerikkaan sijoittuva fantasianäytelmä > joogaa Intian kulttuurilla höystettynä > maailmanpolitiikkaa ja mielensäpahoitusta Etelä-Koreassa > fiktiivisiä naiskohtaloita jatkosodassa > Suomen historiaa kuvakirjana > Suomen presidenttien puolisoiden elämäkerrat > erämaavallus Alaskassa vuonna 1885 > suomalaisen jääkiekkoilijan rankka tarina > pohdintaa ihmiskunnan tulevaisuudesta (vielä kesken)


Osallistuin Karo Hämäläisen 30 sivua päivässä haasteeseen. Viikkokoosteet löytyvät lukuhaaste-tagista. Tämä haaste oli kerrassaan loistava lukuinnon siivittäjä!


Ja nyt olen vallan järkyttynyt siitä, että huomenna on joulukuu! Mihin tämä vuosi on mennyt?


Luettu & blogattu

J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus
Lisko Scamanderia viedään vuoden 1926 New Yorkissa. Kiva lukupala, se luuranko elokuvan sisällä.

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta
Joogaopiskelija-opettaja Intiassa. Intiaa ja joogan historiaa käsittelevät osuudet kiinnostavia, kirjailija kuitenkin turhan ylemmyydentuntoinen.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka
Mielensäpahoittaja Etelä-Koreassa. Liikaa politiikkaa, ei naurattanut tai edes huvittanut yhtään.

Toinen tuntematon
Kotirintama jatkosodan aikaan. Hieno novellikokoelma Tuntemattoman sotilaan naishahmoista.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia
300 vuotta Suomen historiaa kuvakirjana. Tiukkaa asiaa ja hauskoja kuvia, mahtava lukupaketti.

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni: presidenttien puolisot
Yksitoista tiivistä elämäkertaa. Nopealukuinen paketti, opin paljon uutta.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
Tutkimusretki Alaskan erämailla. Jännittävä ja mukaansatempaava, monimutkainen rakenne joka kantoi loppuun asti.

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Huippukiekkoilijasta aivovammaiseksi. Rankka ja hieno tarina, ei mukään hyvänmielenkirja.

Marraskuun lukuhaaste 27.-30.11

Viimeiset marraskuun lukuhaasteen sivut!


27.11.

Kohti ikuisuutta sivulle 140.

28.11.

Sivulle 177...

29.11.

...ja sivulle 220 asti. Nyt kyllä jumittaa lukeminen, mutta eiköhän se jossain välissä taas pääse vauhtiin.

30.11.

Kirjastoon saapui uusin Nemi-albumi, Suuria salaisuuksia (47 s.), jonka lainasin heti. Täytyy sanoa, että en nyt kyllä oikein lämmennyt tälle. Minulta on kai jäänyt jossain välissä jokin albumi lukematta, koska tätä ennen lukemassani Nemi ja Grimm olivat eronneet (milloin?? miksi??l ja nyt taas yhdessä!?), Nemille oli ilmaantunut pikkuveli ja kaksi isää, ja Nemin kaveri tuli raskaaksi yhden yön jutulleen. Ja nyt vauva sitten syntyi. Nämä eivät ole sitä Nemiä, minkä vuoksi minä sarjakuvasta pidin. Ehkä on paras lopettaa lukeminen tähän etten pety enempää.


27.-30.11.
Yhteensä 156 s.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 20.-26.11.

30 sivua päivässä-lukuhaasteen neljäs viikkokooste!


20.11.

Aloitin Tommi Kovasen & Jenny Rostainin Kuolemanlaakson. Tosin jaksoin vain 31 sivua, koska joulutorttujen paistaminen vei sitten kaiken huomioni!

21.11.

41 sivua Kuolemanlaaksoa. En odottanutkaan tältä erityisen hilpeitä lukuhetkiä, mutta ihan kauhistuttaa Kovasen vammat ja jääkiekkoliigan hyvä veli-kerho.

22.11.

Kuolemanlaaksossa taivallettu 71 sivua.

23.11.

Kuolemanlaakso luettu loppuun (yhteensä 98 sivua), onneksi tunnelin päässä oli valoakin.

24.11.

Aloitin Esko Valtaojan Kohti ikuisuutta-kirjan. Luettu sivulle 38 asti ja todettu yhtä huvittavaksi tietopaketiksi kuin aiemmatkin lukemani.

25.11.

Kohti ikuisuutta ja sen toinen luku eli sivut 39-74.

26.11.

Edelleen matkalla kohti ikuisuutta sivulle 110 asti... Tällä viikolla ei kyllä mitään lukuennätyksiä rikota, mutta parempi vähän kuin ei yhtään.


20.-26.11.
Yhteensä 350 sivua

perjantai 24. marraskuuta 2017

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

Tommi Kovanen & Jenny Rostain:
Kuolemanlaakso
240 s.
Bazar 2017
Kirjastosta

Elämäni aivan alusta saakka olen ollut utelias, kiinnostunut ihmisistä, tapahtumista ja ympäristöistä.

Tästä kirjasta jäi paha mieli. Ei siksi, että se olisi huono, päinvastoin. Tarina on tosi ja tarina on rankka, ja täydellisen onnellista loppua ei ole luvassa. Ainakaan minä en voinut lukea tätä iloisella mielellä, joten en suosittele kevyeksi iltalukemiseksi. Muuten suosittelen kyllä. Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat katsomaan maailmaa taas eri tavalla.

Kirja kertoo siis Tommi Kovasesta, entisestä Rauman Lukon puolustajasta. Hänen elämänsä mullistuu 26.1.2013. Luvassa piti olla ihan tavallinen peli Bluesia vastaan, mutta toisin kävi. Kovanen taklataan kovaa heti pelin ensi hetkillä. Hänen diagnoosinsa on aivotärähdys ja murtunut leuka, mutta vain koska lääkärit tunaroivat käsittämättömällä tavalla. Loppujen lopuksi paljastuu, että Kovanen sai iskusta pahan aivovamman, joka tuhoaa vähitellen hänen koko persoonallisuutensa.

Kyllä pisti vihaksi lukea tätä. On lääkäreitä, jotka eivät edes vaivaudu tutkimaan potilasta kunnolla. Jääkiekkoilija se on, niillähän on aivotärähdyksiä koko ajan. Särkylääkettä naamaan vain! Sitten on koko kiekkoliiga, joka heittää pelaajan junan alle omaa mainetta suojellakseen. Kyllä toki puutumme väkivaltaisuuksiin! Paitsi että emme oikeasti, saahan noita uusia pelaajia. Ai niin, ja emme me oikeasti mitään lahjoita hyväntekeväisyyteen vaikka niin väitämme. Tyhjä kuori tässä vaihtaa kättä kameroiden edessä.

Kovasen alamäkeä oli vaikea katsoa. Tarina on kerrottu kaunistelematta. Hän tietää itsekin miten alas vajosi kun aivovamma teki tuhojaan. Ennen kohteliaasta ja mukavasta miehestä tuli itsekäs ja tunteeton paskiainen kuin itsestään. Osaksi tähän vaikutti jääkiekkomaailman machokulttuuri. Mies ei ole heikko, mies ei voi myöntää, että nyt tarvitaan apua. Ja sitten ollaan yksin ja siinä pisteessä, että elämässä näyttää olevan vain yksi vaihtoehto, se viimeinen.


Vain harva ystäväni tiesi missä olin nyt. Tämä paikka ei kuulunut kiekkoilijan eläkesuunnitelmiin. Täältä ei lähetettäisi kotiin postikortteja, joisas lukee "hyvin menee". Tänne ei kuulunut yksikään ihminen, jos minulta kysytään - niin syrjässä inhimillisyydestä ja elämästä tämä paikka oli.
(s. 15-16)


Moision sairaalassa Kovanen kuitenkin viimein ymmärtää, että alamäen ei tarvitse päätyä hautaan. Että pohjalta voi kivuta ylöskin. Aivovamma on tullut ja pysyy, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Apua voi pyytää, anteeksi ei ole pakko antaa.

Kirjan loppu on toiveikas ja se sentään piristää mieltä. Muuten minun tekee edelleen mieli ottaa tiettyjä kirjassa mainittuja miehiä niskasta kiinni ja ravistaa niin, että tuntuu. En ole millään tavalla perehtynyt jääkiekon maailmaan, mutta noin epäreilua peliä en odottanut.

Tämä tarina erottuu niistä tavallisemmista urheilutähtien sankaritarinoista kuin salmiakki vaahtokarkkipussista. Hyvällä tavalla. Näin ei pitäisi käydä kenellekään, mutta se voi kuitenkin sattua kenelle vain.


Luettu myös mm.:
Kirjat kertovat, Merjan kirjasto

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 36. elämäkerta tai muistelmateos [41/50]

tiistai 21. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 13.-19.11.

30 sivua päivässä-lukuhaasteen kolmas viikkokooste. Jonka unohdin julkaista sunnuntaina, hupsista vaan...


13.11.

Olet valaissut minun tietäni on edelleen kesken. Tänään luettu s. 109-143 eli 35 sivua. Rimaa hipoen mennään tuon sivumäärän kanssa, mutta mennäänpä kuitenkin.

14.11. 

s. 144-199 eli 55 sivua eli Olet valaissut minun tietäni on viimeinkin luettu loppuun! Oikeastaan tämä oli ihan kiva lukea pätkittäin, eihän tämä mikään juonellinen teos ollut.

15.11.

Sain viimeinkin aloitettua Eowyn Iveyn kirjan Maailman kirkkaalle laidalle. Se on ollut lukulistallani siitä asti kun kuulin, että se käännetään suomeksi. Luettuna 52 sivua ja lukisin enemmänkin jos ei uni kutsuisi.

16.11.

Seikkailu Alaskan maisemissa jatkui sivulle 161 saakka. Tarina on kerrassaan koukuttava! Yhteensä 109 luettua sivua.

17.11.

s. 162-239 eli 77 sivua Maailman kirkkaalle laidalle-kirjaa. En nyt oikein tiedä mitä pidän näistä "intiaanien perinnetarinat ovat (ehkä) totta" osista. Muuten kirja on kyllä todella vetävää tekstiä.


18.11.

Edelleen Alaskassa, s. 240-370 eli 130 sivua.

19.11.

Eowyn Iveyn Maailman kirkkaalle laidalle selätetty (182 s.)! Oli kyllä hieno kirja, olisin voinut lukea vielä pitempäänkin.


13.-19.11.
Yhteensä 643 s.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Eowyn Ivey:
Maailman kirkkaalle laidalle
(To the Bright Edge of the World, 2016)
553 s.
Bazar 2017
Kirjastosta

Herra Sloan,
varoitin teitä: olen jääräpäinen vanha mies.

Luin Eowyn Iveyn Lumilapsen kun sen käännös ilmestyi vuonna 2013. Kirja teki vaikutuksen ja olenkin elänyt toivossa, että hän kirjoittaisi lisää ja kirjat saataisiin suomeksi. Lähinnä siksi, että kirjan pääsisivät lukemaan nekin, joilta ei englanti niin hyvin suju. Olinkin sitten erityisen iloinen kun näin tämän tulevien kirjojen listalla, enkä pettynyt luettuanikaan.

Kirjan sydäntarina tapahtuu vuonna 1885. Vasta aviomieheksi vihitty everstiluutnantti Allen Forrester saa määräyksen ja elämänsä tilaisuuden tutkia kartoittamatonta Alaskaa. Hänen ja pienen retkikunnan on tarkoitus vaeltaa kesyttämätöntä erämaata Wolverine-joen yläjuoksulle asti. Allenin vaimo Sophie joutuu jäämään Vancouverin kasarmille raskautensa vuoksi. Miehensä poissa ollessa Sophie löytää uuden intohimon, valokuvauksen, ja päättää vangita kamerallaan nopean ja aran kolibrin. Näkökulmia seurataan kummankin pitämän päiväkirjan kautta.

Tämän lisäksi kirjassa on sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa kirjeenvaihtoa Forresterien kaukaisen sukulaisen ja Alaskan Alpinessa asuvan näyttelykuraattorin välillä. Walter Forrester on päättänyt lahjoittaa isosetänsä jäämistön museolle ja ajautuu vaihtamaan ajatuksia niitä tutkivan Josh Sloanin kanssa. Sivuille mahtuu myös kuvauksia jäämistöön kuuluvista esineistä ja otteita Allenin retkikuntaan kuuluvan miehen päiväkirjasta.

Kuulostaa monimutkaiselta!

Mielestäni tarina pysyi kuitenkin kasassa ja mielenkiintoisena alusta loppuun saakka. Värikkäintä ja vauhdikkainta luettavaa olivat ehdottomasti Allenin päiväkirjan merkinnät. Retkikunta kohtaa nälkää, harhoja, pelottavia luonnonvoimia ja Alaskan alkuperäisasukkaita. Teksti herättää karun ja kauniin luonnon eloon ja piti ainakin minut jännityksessä. Selviävätkö kaikki retkikunnan jäsenet hengissä, ja kuinka suuri osa Allenin todistamista merkillisistä tapahtumista on nälän ja uupumuksen tuomaa harhaa? Jälkimmäinen jää lukijan päätettäväksi.


Valitsin tänään huonon reitin, joten päädyimme keskelle suomaata. Meidät ympäröi tumma hyttyspilvi, joka karkasi paljaan ihon kimppuun & tunki silmiin, suuhun & korviin. Ja kaiken aikaa jokin viklo syöksähteli meitä kohti kirkuen tauotta. Raivostuttava, ikävä kohtaus, luulin sen tekevän Pruittin pähkähulluksi.
(s. 378)


Pidin myös Sophien päiväkirjasta. Hän on monella tapaa vanki, joka haluaa vapauteen. Koko Vancouverin kasarmi tuntuu pitävän häntä silmällä. Etenkin upseerien vaimot ovat huolissaan Sophien yksinolosta, raskaudesta ja oudosta harrastuksesta. Ihan kuin kokonainen joukkio kerrostalokyttääjiä eläisi hänen naapurissaan. Siksipä minusta olikin ihanaa lukea siitä, miten Sophie lumoutuu valokuvauksesta ja löytää oman elämänsä ja vapautensa sen kautta. Ei niin, että Sophie olisi ollut mikään seurapiiriperhonen muutenkaan. Hän on sekä jalat maassa-tyyppiä että valmis heittäytymään seikkailuun.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava kirja! Toivon taas, että Ivey jatkaa kirjoittamista. Jatkotoiveena voisin esittää Alaskan maisemissa ja historiassa pysymisen, koska hänellä on taito esittää ne hyvin todellisina.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
*Helmet-kukuhaaste 2017 - 28. kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan [40/50]

tiistai 14. marraskuuta 2017

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni: presidenttien puolisot

Päivi Storgård:
Olet valaissut minun tietäni:
presidenttien puolisot

200 s.
Kustantamo S&S
Kirjastosta

Että kitsas elämä suo minulle niin täyden onnen, tämä mies vie minut satumaisiin oloihin, kauniiseen kotiin, jossa saan emännöidä ja josta käsin saan palvella ainakin välillisesti koko maatani.

Nyt on vähän sellainen olo, että täytyy oikein hävetä sitä, miten vähän tiedänkään presidenttiemme puolisoista. Ei niin, että presidenttitrivianikaan olisi mitenkään loistavaa, mutta vielä vähemmän tiedän naisista ja miehestä heidän takanaan. Päivi Storgårdin kirja on vetävästi kirjoitettu tiivistelmä yhdestätoista ihmisestä, joilla on ollut tärkeä tehtävä maamme historiassa.

Pienet elämäkerrat etenevät kronologisesti Ester Ståhlbergista Jenni Haukioon. Pidin eniten kirjan alkupuolesta, jossa käsiteltiin enemmän rouvien henkilökohtaistakin elämää. Niissä kerrottiin mistä oloista kukin nainen oli lähtenyt ja millainen hän henkilönä oli. Enpäs tiennytkään, että Ellen Svinhufvud suhtautui maatilan töihin palavalla intohimolla tai että Gerda Ryti uskoi spiritualismin mukaisiin henkiolentoihin. Loput, vielä elossa olevat presidenttien puolisot käsiteltiin vähän niin kuin käsivarren mitan päästä. Oletettavasti siksi, että he tosiaan ovat edelleen maisemissa ja arvostavat yksityisyyttään. Annetaan heille se.

Kronologiasta oli sekin ilo, että presidenttien puolisoiden velvollisuuksien muuttumista oli helppo seurata. Aika muuttuu ja niin muuttuivat tehtävätkin. Maamme alkutaipaleella puolisot olivat maamme äitejä, enemmän tai vähemmän vakaita rouvia, joiden elämäntehtävä oli tukea aviomiestään. Alusta alkaen rouvien tehtävänä oli näyttää nätiltä ja viihdyttää vieraita kutsujen merkeissä. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta itse asiassa se oli varsin vakavaa puuhaa ja vaikutti poliittiseen ilmapiiriinkiin. Se, mitä en tiennyt ja mistä nyt tunnen jopa ylpeyttä oli se, että niin monet lapsiin ja lastensuojeluun liittyvät asiat ja yhdistykset ovat näiden henkilöiden alulle panemia ja tukemia. Eivät he hyödyttömiä koristeita ole koskaan olleet.

Nykyaikaa lähestyttäessä tilanne muuttuu sikäli, että puolisoilla on jo muutakin elämää kuin puolisona olo. On omia ammatteja ja kiinnostuksen kohteita, unelmia ja tavoitteita jotka eivät aina käy yksiin presidenttien mukanaan tuoman taakan kanssa. Jostain on aina pakko luopua, mutta nykyään kuitenkin vähemmän kuin ennen. Jenni Haukion elämä on Jenni Haukion, Ester Ståhlbergin elämä oli maan ja presidentin.

Nämä elämäkerrat olivat nopeaa ja mukavaa luettavaa. Tai ehkä mukava on väärä sana, koska ei näiden sisältö kevyttä ollut. Milloin oli sota, milloin vaikea aviomies, milloin uupumus ja masennus. Jokainen puoliso kuitenkin jatkoi sinnikkäästi vastoinkäymisistä huolimatta ja eikö se ole sitä perisuomalaista sisua jos mikä?


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis [39/50]

maanantai 13. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 6.-12.11.

30 sivua päivässä-lukuhaasteen toinen viikkokooste!


6.11.

"Minä vain vähän lukaisen," ajattelin kun Toisen tuntemattoman avasin. Sitten 304 sivua myöhemmin olikin jo aika mennä nukkumaan.

7.11.

Luin Toisen tuntemattoman loppuun eli 72 sivua. Aika ihan lensi ohi kun tätä kirjaa luki.

8.11.

Lainasin Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian eilen ja tänään se onkin jo Finlandia-palkintoehdokas! Pakkohan se oli lukea heti (81 s.).

9.11.

Vuorossa mangasarja Titaanien sodan osa 16 (208 s.). Nyt ollaankin jännän äärellä!

10.11.

Aloitin Päivi Storgårdin kirjan Olet valaissut minun tietäni. En tiedä presidenttien puolisoista oikeastaan mitään joten luvassa lienee mielenkiintoisiä lukuhetkiä. Enteilen kiireistä viikonloppua, joten tämän lukeminen venyy varmasti monelle päivälle. Tänään yhteensä 35 s.

11.11.

Pari presidentinrouvaa lisää, s. 36-73 eli yhteensä 37 s.

12.11

Presidenttien teiden valaisu jatkui 35 sivun verran... Tätä riittää ehkä tiistaille saakka.

6.-12.11.
Yhteensä 772 s.

torstai 9. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas:
Koiramäen Suomen historia
81 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Eräänä päivänä Koiramäen lapset löysivät lipaston laatikosta vanhan kauniin kolikon.

Vannon ja vakuutan, että lainasin tämän kirjan ennen kuin Finlandia-ehdokkuudet julistettiin! Meillä oli puhetta tästä töissä ihan muista (hyvistä) syistä ja kun kirja oli hyllyssä, lainasin sen itselleni. Selasin kirjaa jo kun se tuli kirjastoomme, totesin mielenkiintoiseksi ja etten kuitenkaan juuri silloin jaksanut perehtyä siihen sen syvemmin.

Koiramäen Suomen historia on nimittäin tiukkaa asiaa ja lukemiseen täytyy syventyä ihan tosissaan. Kirja kattaa 300 vuotta Suomen historiaa, niitä vuosia joita ei tänä vuonna kuitenkaan juhlita. Tuona aikana Suomi oli osa Ruotsia ja myöhemmin Venäjää eli ei se itsenäinen valtio, jossa me nyt elämme. Suomi oli kuitenkin olemassa omana itsenään, tuona omituisena raja-alueena, jonka kansalla oli oma kielensä ja kulttuurinsa.

Kunnas on tiivistänyt tuon ajan alle sataan sivuun ja ties kuinka moneen kuvaan. Koko ajanjaksoa olisi mahdotonta mahduttaa tuohon sivumäärään, joten matkan varrelta on poimittu joitakin erityisen kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Mukaan mahtuu kavalkadi kuninkaita, sotia ja uusia keksintöjä. Kirjan sivuilla tapaamme niin suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan kuin erään onnettoman postinjakajankin. Näemme Pehr Kalmin biisonia mittaamassa ja Vasa-laivan merenpohjaan uppoamassa. Herra Hakkarainen kävelee unissaan halki historian.


Voihan Vasa-laiva!
Suosikkikuvani koko kirjassa.
s. 32-33

Kunnaksen kuvat ovat komeaa katseltavaa ja pienet yksityiskohdat hauskoja ja kekseliäitä. Olin erityisen vaikuttunut siitä, miten uskollisesti esimerkiksi hahmojen käyttämät vaatteet seurasivat muuttuvaa muotia. Kirjaa varten on varmasti tehty valtava määrä taustatyötä.

Kirja sopii varmasti sekä aikuisille että lapsille! Mainio joululahja jos sellainen on vielä ostamatta.


Luettu myös mm.:

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon
376 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

"Rakas on Maijani,
Kiitos sinulle Maija rakas, sekä kirjeestä että korteista, sain ne tänään kun tulin matkalta."

Luin Tuntemattoman sotilaan joskus muinoin lukiossa ja sittemmin olen katsonut Edvin Laineen elokuvan kerran jos toisenkin. Niitä itsenäisyyspäivän perinteitähän se elokuva on. Tätä lukiessani mietin, että pitäisi joskus ottaa operaatioksi lukea kirjakin uudelleen. En nimittäin muista siitä muuta kuin sen, että se oli mielestäni silloin yllättävän hyvä. Sotakirjallisuus ei ole lähellä sydäntäni, mutta Toiseen tuntemattomaan tartuin ihan uteliaisuuttani. Millaisia naishahmoja Tuntemattomassa sotilaassa olikaan?

Muutamalla lauseella mainittuja. Siksi onkin hienoa, että tämä kirja on kirjoitettu. Kirjassa on siis 22 novellia 22:n eri kirjailijan kirjoittamana. Jokainen kertoo naisesta, joka mainitaan Tuntemattomassa sotilaassa tai ainakin hänen voi päätellä olevan olemassa. Jokuhan ne villasukat on kutonut, kirjeet  rintamalle kirjoittanut ja yhteiskuntaa pyörittänyt.

Nin yleisesti ottaen kirja oli huikea lukukokemus. Novelleissa kuvataan niin monenlaisia naisia joita eivät yhdistä miehet vaan sota. Tarinoista löytyy äitejä, tyttäriä, sisaria, maalaistalon emäntiä, nuoria lottia, vanhoja rouvia, vaikka ketä. Kokonainen kirjava räsymatto naisten elämästä sodan runtelemassa maassa. Kirjan novellit ovat niin monipuolisia, että jokainen löytänee niistä ne omat suosikkinsa.

Minun suosikkinovellini olivat Tapio Koivukarin Hilma Lahti, souvarin muija (tarinan viimeinen lause on vain niin härkäpäisen päättäväinen. Hilma Lahti ei anna periksi niin kauan kuin hänessä henki pihisee), Sirpa Kähkösen Kesän 1939 poutapilvet (tarinassa käsitellään myös jatkosotaa edeltävää aikaa ja sisällissodan jälkimaininkeja), Taina Latvalan Enne (tarina on yksi suuri entä jos, entä jos olisimme saaneet tilaisuuden elää ja rakastaa) ja Laura Lähteenmäen Tummuva vihreys (tarinassa sota on oikeastaan vain tausta, jotka vasten ihmisten arkisempi julmuus näkyy). 

Hieno lukukokemus! Suosittelen myös sellaisille lukijoille, joita sotakirjallisuus sinänsä ei kiinnosta. Jos minä onnistuin uppoutumaan tähän näin täysillä niin onnistunevat kaikki muutkin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 9. toisen taideteoksen inspiroima kirja [38/50]

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste 1.-5.11.

Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi taas lukemaan 30 sivua päivässä koko marraskuun ajan. Nämä viikkoraportit toimivat omalla kohdallani viime vuonna, joten teen saman uudelleen. Lasken mukaan tieto- ja kaunokirjallisuuden sekä juonelliset sarjakuva-albumit.


1.11. 

Luin loppuun J. K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-leffakäsikirjoituksen eli sivut 117-293. Toki tekstiä on käsikirjoituksessa vähemmän kuin romaanissa, mutta samapa se. Yhteensä  luin 177 sivua.

2.11. 

Aloitin Satu Rommin Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta. Tykkäsin hänen Aina matkalle-kirjastaan ja kaipasin nojatuolimatkailua. Tämä nimenomainen opus valikoitui siksikin, että samalla saan sillä kuitattua Helmet-lukuhaasteen Intia-kohdan. Luettu 46 sivua.

3.11.

Luin Monsuunimantrat loppuun eli 126 sivua.

4.11.

56 sivua Tuomas Kyrön uutuutta, Mielensäpahoittajan olympiamatkaa. Kyllä en oikein lämpene sille, että Mielensäpahoittaja on lennätetty Etelä-Koreaan.

5.11.

Mielensäpahoittajan olympiamatka luettu loppuun (72 sivua). Seuraavaksi voisi ehkä valita jonkin paksumman kirjan.


1.-5.11.
Yhteensä 477 sivua.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka

Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittajan olympiamatka
128 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun lapset saavat valtaa.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun viimeinkin olin oikeassa. Olin iloisesti yllättynyt Mielensäpahoittajan Suomesta. Ajattelin ennen lukemista, että se olisi vasemmalla kädellä kirjoitettu rahastusmielessä. Ei ollut, mutta tämä on.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja lähtee Etelä-Koreaan naulaamaan seinälautoja pojantyttärensä vaihto-opiskelijakämppään. Lentokonessa hän tapaa herra Leen ja neiti Nuumin, jotka ihastuvat hänen mielensäpahoittajuuteensa. Perillä herra Lee ja neiti Nuum kierrättävät Mielensäpahoittajaa tulevien olympiakisojen kisapaikoilla, ja lopulta omassa kodissaankin.

Ensinnäkin minulla oli vaikeuksia päästä yli siitä, että Mielensäpahoittaja lähtee vapaaehtoisesti kaukomaille. Kyllä ei ole sama mies kuin edellisissä kirjoissa. Mielensäpahoittaja toimii selvästi parhaiten Sysi-Suomessa, josta hänen tietotaitonsa ja elämänfilosofiansa kumpuavat.

Sitten päästään villakoiran ytimeen eli siihen, että kirja on aivan täyttä politiikkaa. Olisin ehkä vielä jotenkin tykännytkin tästä, jos tämä kertonut Mielensäpahoittajan seikkailuista Etelä-Koreassa. Painotus kulttuurisissa väärinymmärryksissä, Mielensäpahoittajan itsepäisyydessä ja urheilussa, olympiapaikkojen ja -lajien esittelyssä jne.. Mutta politiikassa? Ei toiminut ollenkaan, ei sillä tavalla kuin se oli tässä kirjoitettu. Kirjan poliittinen puoli (jota oli paljon) oli ärsyttävän lapsellisen lässyttävää. Lihava pikkupoika Pohjois-Koreassa ja isopyllyinen presidentti Ameriikassa. Montako kertaa jsaksat lukea nuo kuvaukset? Montako vitsiä niistä saa? Liian monta eikä yhtään toimivaa.

Kenelle tämä on kirjoitettu? Niille, jotka tarttuvat kaikkeen, johon on painettu "mielensäpahoittaja". Esimerkiksi minulle, mutta en sentään ostanut tätä kirjaa. Enkä voi väittää etten lukisi seuraavaakin osaa, sillä eihän tämä varmasti tähän lopu. 

Tuomas Kyrö osaa kirjoittaa tästä hahmosta loistavasti, mutta nyt ei kyllä homma toiminut ollenkaan ainakaan minun kohdallani. Ehkä ensi kerralla.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 12. politiikasta tai poliitikosta kertova kirja (kategoria, johon en olisi ikinä uskonut Mielensäpahoittajaa sijoittavani) [37/50]

lauantai 4. marraskuuta 2017

Satu Rommi: Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta

Satu Rommi:
Monsuunimantroja:
kirjoituksia joogasta ja Intiasta

172 s.
Basam Books 2015
Kirjastosta

Vilkasliikenteisellä tiellä verkkaisesti vaeltava lehmä nappaa kukkakauppiaan kojusta suuhunsa pitkän valkoisen jasmiiniköynnöksen.

Lukaisin toukokuussa Satu Rommin kirjan Aina matkalla ja totesin sen hyväksi nojatuolimatkailijan kirjaksi. Kesä tuli ja kesä meni, ja talvi on jo tekemässä lumienkeleitä eteiseen. Pieni matka kaukomaille kotisohvalta käsin ei kuulostanut hullummalta idealta, joten lainasin toisenkin Rommin kirjan.

Olisi ehkä pitänyt tutkia opusta hieman tarkemmin, tämä ei nimittäin ole matkakertomus. Tällä kertaa Rommi kertoo elämästään Intian Mysoressa joogaopiskelijana. Tykkäsin näistä osista paljon. Rommi kertoo Intian kulttuurista ja omista kokemuksistaan hauskasta ja kevyesti. Hän maalaa kuvan Intiasta paikkana, jossa olisi teoriassa kiva käydä. Käytännössä tulisin luultavasti hulluksi jos en valitsisi jotain erityisen hiljaista kolkkaa.


Pitkin päivää tämäkin keskiluokkainen naapurusto huutaa, huudattaa täysillä radiota ja tv:tä yhtä aikaa, karjuu ja kimittää. Vähän väliä joku peruuttaa liian isoa autoaan ulos liian pienestä pihaportista, ja autosta kajahtaa peruutusääni, mikä Intiassa tarkoittaa versiota jostain Intian tuoreimmasta listahitistä tai vaihtoehtoisesti tunnettua joululaulua. Ohi ajavat skootterit ja moottoripyörät tuuttaavat äänimerkkejä pelkästä ohi ajamisen ilosta. Sadat kännykät soivat täydellä volyymilla ja niihin karjutaan vähintään yhtä lujaa. Naapurin pikkupoika puhaltaa itkunsa lomassa uuteen leluunsa, joka kuulosta kaiuttimiin kytketyltä kukkopilliltä. Intiassa kaikesta tuntuu lähtevän paljon kovempi ääni kuin vastaavasta vekottimesta missään muualla maailmassa.
(s. 121-122)


Suurin osa kirjasto käsittelee joogaa. Rommi kertoo joogan historiasta ja siitä miten se siirtyy oikeaoppisesti mestarilta oppilaalle. Rommi antaa kitkerää kritiikkiä siitä, millaista jooga on länsimaissa. En ole tutustunut joogaan sen syvemmin, mutta mielessäni on silloin tällöin vilahtanut samoja ajatuksia kuin Rommi kirjassa esittää. Kehon notkeuteen ja hifistelytuotteisiin keskittynyt  länsimainen jooga on hyvin kaukana intialaisesta perinteestä, jossa henkinen kehitys on kaiken a ja o. Miten kauas alkuperäisestä voi mennä ennen kuin kyseessä on vain joogan nimellä myytävä uusi tuote?

Kuitenkin kirjasta tai pikemminkin kirjailijasta jäi myös hivenen tekopyhä olo. Rommi on kovin kärkäs arvostelemaan Intiaan matkustavia länsimaalaisia joogaoppilaita, mutta mikä hän itse sitten on? Hän arvostelee joogan kaupallistamista, mutta varmasti sai tälläkin joogasta kertovalla kirjalla ihan kivan summan rahaa. Eipä siinä mitään jos hän vain myöntäisi olevansa osa sitä, mitä pitää ongelmana. Sen sijaan kirjasta huokuu ärsyttävä ylemmyydentunne. Hän on niin kovin paljon parempi ja aidompi kuin ne joogaopiskelijat ja -opettajat, jotka eivät voi käyttää joka vuosi kuukausia Intiassa asumiseen. Tällainen asenne ei houkuttele tutustumaan edes siihen vääränlaiseen joogaan.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 33. kirja kertoo Intiasta [36/50]

torstai 2. marraskuuta 2017

J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat: alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

J. K. Rowling:
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat:
alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

(Fantastic Beasts and Where to Find Them.
The Original Screenplay, 2016)
294 s.
Tammi 2017
Kirjastosta

1, KOHTAUS
EXT. JOSSAIN PÄIN EUROOPPAA - 1926 - YÖ

Iso, syrjäinen ja hylätty linna kohoaa esiin pimeydestä.

Kävin katsomassa Ihmeotukset-leffan elokuvateatterissa ja ostin sen sittemmin itsellenikin. Kerran Potter-fani, aina Potter-fani! Ja tykkäsin kyllä elokuvasta ihan oikeastikin. Näyttelijävalinnat olivat suurimmaksi osaksi loistavia (ainoa poikkeus: Johnny Depp. Miksi, oi miksi?) ja elokuva muutenkin hienosti tehty. Pitipä sitten uteliaisuuttani lukea Rowlingin kirjoittama käsikirjoitus, jonka mukaan elokuva on tehty.

Homman nimihän on kummassakin se, että Lisko Scamander joutuu pulaan saapuessaan New Yorkiin vuonna 1926. Hän on hoitelemassa omia asioitaan, mutta tulee vahingossa vaihtaneeksi matkalaukkunsa Jacob Kowalskin, ei-taikin/jästin kanssa. Koska Liskon laukku on täynnä ihmeotuksia, se on saatava takaisin. Kun otukset ääsevät valloilleen, Lisko tulee sotkeutuneeksi Amerikan Yhdysvaltojen noita- ja velhoyhteiskunnan ongelmiin.

Mikäli elokuvaa oikein muistan, mukailee se käsikirjoitusta jokseenkin sanatarkasti. Mieleeni hiipi kyllä epäilys siitä, että käsikirjoitus on myöhemmin muokattu elokuvaa vastaavaksi, niin yhteneväiset ne ovat. Se alkuperäinen alkuperäinen voi sittenkin olla toisenlainen. Oikeastaan kirja herätti halun katsoa leffa uudelleen. Voi hyvinkin olla, että pistän sen pyörimään viikonloppuna.

Lukemistani vaikeutti hieman se, että tämä on Jaana Kapari-Jatan käännös. En missään nimessä puhu pahaa käännöksestä, minä vain olen tottunut lukemaan Potterit ja niiden tykötarpeet englanniksi. Välillä piti pysähtyä miettimään kuka tai mikä tämä nyt sitten onkaan kun mielessäni oli englanninkielinen nimi. Eniten häiritsivät ihmisten nimet. Esimerkiks Newt on mielessäni vain nimi, Lisko taas on lisko.

Lukiessani mietin sitäkin, miten suuri rooli näyttelijävalinnoilla ja ohjauksella on elokuvassa ollut. Käsikirjoitus antaa vain sanat, luurangon jonka päälle elokuva rakennetaan. Ilman niitä näytelmämuotoinen tarina on vain karkea runko. Minulla näyttelijät ja heidän ilmeensä ja eleensä kulkivat koko ajan mukana. Esimerkiksi Liskon sosiaalinen kömpelyys ja osaamattomuus välittyy Eddie Redmaynen näyttelemänä paljon paremmin kuin käsikirjoituksen sanojen. Ilmeillä ja eleillä on suuri merkitys valkokankaalla.

Vielä viimeiseksi pitää erikseen ihastella kirjan ulkoasua. Aivan tavattoman kaunis kirja! Kannet ovat upeat ja sisäsivuilla on ihmeotuksia kappaleita aloittamassa. Tätä katselee ihan ilokseen ja lukeminen oli nopeaa ja mukavaa.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 31. fantasiakirja [35/50]

tiistai 31. lokakuuta 2017

Lokakooste

Karo Hämäläisen Marraskuun lukuhaaste on taas täällä. Tavoite on lukea vähintään 30 sivua päivässä, joka päivä. Viime vuonna tein aiheesta viikkopäivityksiä ja ajattelin, että samalla mennään nytkin.


Kasvavasta lukupinostahan on joskus vaikea valita mitään, eikös juu? Sitä vain tuijottaa kirjoja eikä osaa sanoa millaisella lukutuulella on. Joko jostain kirjablogista tai sitten muusta keskustelusta jäi mieleeni neuvo, jota ajattelin kokeilla marraskuussa. 

Ideana on valita pinosta sellainen kirja, joka on mahdollisimman kaukana siitä, mitä viimeksi luki. Tällä tavalla lukemiseen tai aiheisiin ei kyllästy, ja lukutuulen voi yrittää pakottaa puhaltamaan. Kriteerit ovat vapaat eli voi valita vaikka eri genren tai eri maasta tulevan kirjailijan. Ihan mielenkiinnosta kokeilen miten tämä käytännössä itselläni toimii! Lukupino on tälläkin hetkellä melko monipuolinen, joten sen puolesta ei ole ongelmaa.

Tällä hetkellä minulla on kesken J. K. Rowlingin Ihmeotusten alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus. Muita käsikirjoituksia ei ole lukupinossa, mutta jos mennään vähän vaikeamman kautta (no ei ole oikeasti vaikeaa!) niin voisin lukea seuraavaksi esimerkiksi miehen kirjoittaman kirjan tai kirjan, jonka tapahtumat eivät sijoitu Amerikkaan. Tai kotimaisen kirjailijan kirjan. Tai sellaisen kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivään. Tai jospa valitsen nuo kaikki? Vaihtoehtoja riittää.


Luetut & blogatut

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
"Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Kauniilla kielellä kirjoitettu tarina vaikeasta aiheesta.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Perhesurman aamuna. Pieni, hyvin kirjoitettu tarina kauheasta aiheesta.

Tove Jansson: Muumit: parhaat sarjakuvat väreissä
Kolme muumitarinaa. Hauskaa mustaa huumoria!

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
Avaruusseikkailun päätösosa. Ehkä vähän turhan paljon tavaraa yhteen kirjaan, piti kuitenkin otteessaan loppuun saakka.

Kati Tervo: Iltalaulaja
Taiteilijan ja maalaistytön yhteinen kesä. Leppoisaa luettavaa.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo:
Iltalaulaja
204 s.
Otava 2017
Kirjastosta

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun.

Enpäs tiennyt Ellen Thesleffistä mitään ennen tämän kirjan lukemista. Kun sanon "en mitään" niin tarkoitan etten edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Taide ja taitelijat eivät koskaan ole olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin viitsinyt oikeasti perehtyä niihin. Tähänkin kirjaan tartuin lähinnä kauniin kannen vuoksi. Pisteet kansikuvan suunnittelijalle siitä! Taidetta se sekin on ja nyt on onnistuttu hienosti.

Tarinassa eletään vuotta 1945. Vanheneva taiteilija Ellen palaa lapsuuden kotiinsa, Casa Biancan huvilaan Hämeeseen. Hän haluaa viettää kesän huvilassa rakkaiden muistojensa ja maalaustensa parissa. Seurakseen ja avukseen Ellen saa maalaistalon tytön Taimin, joka ihailee suunnattomasti kuuluisaa taiteilijaa. 

Kaksi noin erilaista kertojaa teki sinänsä leppoisan ja juonettoman tarinan kiinnostavaksi. Ellen viettää jo elämänsä ehtoopuolta ja hänen tarinansa on muistojen, ei muutoksen tarina. Hän katsoo haikeasti Taimista uhkuvaa nuoren elämän voimaa, mutta on toisaalta tyytyväinen siihen missä ja millainen itse on. Hänellä on rakkaita muistoja sisaristaan ja ystävistään, ja yhä tarpeeksi intohimoa vimmaiseen maalaamiseen.


Nyt minulla oli minut. Sehän on paljon.
(s. 178)


Taimin tarina puolestaan on muutoksen tai pikemminkin sen kaipuun tarina. Taimin sisar asuu Helsingissä ja sinne Taimikin kaipaa, taiteen pariin. Pikkutyttönä hänellä oli tapana vakoilla Casa Biancan taiteilijoita ja hän pitää myös itseään olosuhteiden vangitsemana taiteilijana. Hän pursuaa elämää ja ideoita ilman kanavaa, jonka kautta hän voisi niitä toteuttaa. Ellen on hänelle idoli ja tavoite, jota hän mustasukkaisesti varjelee ulkomaailmalta.


Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.
(s. 201)


Tarinan taustalle pyörii koko ajan sota-ajan Suomi. On pula-aika, ja Ellenille Casa Bianca tarkoittaa myös tuoretta kalaa, jota saa niin paljon kuin jaksaa joesta nostaa. Taimin isä juo jatkuvasti hukuttaakseen rintamalta tuodut muistonsa, ja naapurin poika Toivo on kaivanut haudan myös lapsuudenystävälleen. Pidin paljon siitä miten tällaiset asiat oli punottu tarinaan osoittelematta niitä sen kummemmin. 

Sinänsä kirja ei ollut sen suurempi lukuelämys, mutta mukavaa luettavaa kuitenkin.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 39. ikääntymisestä kertova kirja [34/50]

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Salaisuus
189 s.
WSOY 2017
Kirjastosta

Ruumiini ei halua sitä, mitä aivot haluavat.

Tämäpäs ilmestyikin äkkiä! Kuten jo edellisen osan kohdalla sanoin, tästä on käytännössä mahdotonta puhua ilman juonipaljastuksia edellisiin osiin. Äkkiä pois jos vasta aloitat sarjan lukemisen!

Viimeistä osaa viedään ja vauhti on välillä turhankin kova. Tässä maailmassa olisi varmasti ollut aineksia pitemmäksikin sarjaksi, mutta toisaalta on hyvä lopettaa ajoissa. On sarjoja, jotka jatkuvat ihan liian pitkään ja vielä pitempään. Jäin silti kuvittelemaan millainen loppu olisi rakenteellisesti ollut jos sarjassa olisi vielä seitsemäskin kirja. Ehkä vähän rauhallisempi, olisi ollut aikaa avata asioita enemmän. Mutta, tämä on aikuisen näkökulmasta. Nuoriin konekiväärin lailla juonenkäänteitä tykittävä loppu iskee varmasti juuri kuten pitääkin.

Salaisuuden kertojana on Marie syistä jotka ovat liikoja juonipaljastuksia. Tässä viimeisessä osassa paljastuvat niin avaruusolentojen kuin Olivian suojeleman ylimääräisen matkustajankin salaisuudet. Tarina on oikeastaan aika pelottava ja ahdistava, ja Pasi Pitkäsen hieno kuvitus vain vahvistaa tunnetta.


Myrskyluodon Marie
s. 72-73

Oma suosikkikohtaukseni liittyy kirjan kansikuvaan, mutta en millään halua lainata sitä tässä vaikka se hauska onkin. Lukekaa kirja!

Kokonaisuutena tykkäsin sarjasta todella paljon! En ole enää niin nuori enkä poika, mutta jos tälläinen ja tällä tavalla kerrottu tarina ei uppoa nuoriin poikiin niin mikä sitten? Tarina on kuin scifi-toimintaelokuva kirjan muodossa ja tekstiäkään ei kirjoissa ole niin paljoa, että lukeminen olisi loputon suo. Kuvitus tukee tarinaa ja välillä kertoo sitä sanojen sijaan, mikä avannee sen vielä laajemmalle yleisölle. Nyt kun vain saisi ne pojat edes avaamaan sen ensimmäisen osan... 

Ei niin, että suosittelisin kirjaa vain pojille. Kyllä avaruusseikkailut tyttöihinkin vetoavat, terveisin kokemuksen syvä rintaääni. Olen ihan suunnattoman ilahtunut siitä, miten osaavia ja aktiivisia sarjan monet tyttöhahmot ovat. Lapsille ei tee ainakaan huonoa lukea kirjoja, joissa vanhentuneet sukupuoliroolit on jätetty oven taakse. Ei sankaruus tai kyvykkyys riipu siitä, mitä ihmisellä on housuissaan. 


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 17. kirjan kannessa on sinistä ja valkoista  [33/50]

tiistai 24. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Muumit: parhaat sarjakuvat väreissä

Tove Jansson:
Muumit: parhaat
sarjakuvat väreissä
120 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Lainasin tämän, koska Muumit. En edes tiennyt, että meidän kirjastossa on tämä kirja ennen kuin eräs asiakas palautti sen. Sattuipa tuuri kun olin tiskissä juuri silloin, tämä oli nimittäin aivan hulvatonta luettavaa.

Sarjakuva-albumissa on kolme Tove Janssonin Muumi-tarinaa upeissa väreissä. Olen joskus muinoin lukenut Muumeja, mutta mustavalkoisena. Enimmäkseen olen katsonut Muumeja telkkarista animaatiosarjana ja täytyy kyllä todeta, että muumimaailma on siinä huomattavasti ruusunpunaisempi kuin näissä Janssonin sarjakuvissa. Mustaa huumoria ja elämän pieniä ilkeyksiä ei säästellä, enkä nyt tarkoita jälkimmäisellä Pikku Myytä.

Murheen murtama villisikaleski.
s. 15
Albumin ensimmäinen tarina on Yksinäinen saari, jossa muumiperhe päättää lähteä pienelle retkelle Myrskyvaroituksen vuoksi he nousevatkin helikopterin kyytiin, mutta petollinen rakkine jättää heidät autiolle saarelle. Saarella Muumimamma teurastaa älykkään villisian perheensä ruoaksi, Muumipeikko ja Niiskuneiti häiritsevät esi-isien hautarauhaa, ja Mymmeli toteuttaa villejä merirosvofantasioitaan.

Tarina oli kerrassaan absurdi ja samalla todella hauska. Villisikaa suolatessaan Muumimamma miettii oliko sika ollut naimisissa, mutta toteaa olleensa pakon edessä. Kukapa ei grillaisia ajattelevaa, puhuvaa olentoa kun oma perhe on ollut syömättä jo kauhistuttavat parisen tuntia? Hieman myöhemmin paljastuu Muumi-suvun synkkä menneisyys: esi-isät olivat hylynryöstäjiä eikä kuoleman kaltainen pikkujuttu tule heidän ja merirosvojen murhaamisen tielle.

Murhanhimoinen Muumipeikko.
s. 69
Toinen tarina, Vaarallinen talvi, esittelee Herra Virkkusen ja osoittaa, että esi-isien murhanhimoiset geenit ovat siirtyneet vahvoina Muumipeikkoon.

Tarinan alussa talvi saapuu Muumilaaksoon ja Muumit valmistautuvat perinteisille talviunilleen. Muumipappa ei kuitenkaan saa unta ja julistaa lopulta, että hänen ei ole pako noudattaa esi-isien älyttömiä tapoja. Koko perhe nousee jalkeilleen ja tapaa hyytävässä talvi-ilmassa Herra Virkkusen, kilpailuvietin vetämän talviurheilijan. Mymmeli ja Niiskuneiti hullaantuvat Herra Virkkusesta, ja Muumipeikon valtaa hirvittävä murhanhimo...

Herra Virkkusesta muistui mieleeni yksi jos toinenkin liikunnanopettaja, joten tarinaa voisi kuvailla jopa traumaattisia takaumia aiheuttavaksi. Tarinassa käsitellään myös muun muassa sopupelejä ja käy ilmi, että Pikku Myy ei ole ainoa väkivaltaisia ajatuksia hautova mymmeli.

Äiti-Mymmeli jakaa elämänviisauksia.
s. 96
Talonrakennus-tarinassa tapaamme viimeinkin Pikku Myyn. Äiti-Mymmeli purjehtii Muumitaloon 17 lapsensa kanssa ja jopa Mymmelin mielestä sellainen määrä sisaruksia on suorastaan noloa. Etenkin kun ottaa huomioon, että kyseinen parvi on ilmeisesti vain se viimeisin. Jäin miettimään montako sisarusta Mymmelin omassa parvessa oli ja lasketaanko hänen sisarusmääränsä kolminumeroisella luvulla.

Mymmeliperhe viipyy Muumitalossa niin kauan, että muumiperhe on valmis tekemään mitä vain päästäkseen heistä eroon. Pienen tulipalon jälkeen Äiti-Mymmeli pakkaa viimein laukkunsa ja lapsensa ja lähtee. Jee! Paitsi että hän unohti Pikku Myyn ja ilmoittaa jälkikäteen, että Muumit saavat pitää hänet, onhan Äiti-Mymmelillä ihan tarpeeksi lapsia muutenkin, Myy vaatii itselleen Muumipeikon huonetta ja niinpä Muumipeikko päättää rakentaa itselleen talon. Rakennusprojekti ei mene niin kuin Strömsössä, mutta omituinen talo koituu lopulta kaikkien pelastukseksi.

Kirja oli kerrassaan mahtava lukukokemus, suosittelen!


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 3. suomalainen klassikkokirja [32/50]

tiistai 17. lokakuuta 2017

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara:
Laukaisu
120 s.
Paasilinna 2014
Kirjastosta

Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin.

Olen lukenut Helmet-lukuhaastetta ikään kuin ohimennen, lisäillen kirjoja siihen sitä mukaan kun joku sattuu sopimaan kohdalle. En edelleenkään tavoittele koko haasteen suorittamista, mutta näkyypä noita luettuja kertyvän ihan mukavasti kuitenkin. Tämän luin ihan varta vasten haasteeseen. Haastelistaa silmäillessäni mietin, että en kyllä muista lukeneeni montaa (jos edes yhtään) yhdenpäivänromaania, ja ajattelin korjata tilanteen pikimmiten. Laukaisu valikoitui lähinnä pienen sivumääränsä vuoksi. Joskus mennään siitä mistä aita on matalin!

Laukaisu kertoo perhesurmasta tai pikemminkin sitä edeltävästä päivästä. Pauliina herää jälleen tuttuun, raivostuttavaan aamutunnelmaan. Lapset nukkuvat ja masentunut tyhjäntoimittajamies Kerkko luuhaa kuka tietää missä. Aseen kanssa ulkona, käy ilmi, mutta mies sanoo melkein ampuneensa itsensä. Vain itsensä. Perheen surkea tilanne käy selväksi päivän kallistuessa iltapäivään ja lopussa Pauliina palaa kotiinsa tietämättä, mikä siellä häntä odottaa.

Sanonpa heti alkuun inhonneeni kirjan kertojaa. Olisin mieluummin lukenut Pauliinasta vaikka kolmannessa persoonassa sen sijaan, että tarinaan sotkettiin ulkopuolinen kertoja, joka kaiken lisäksi oli varsin epämiellyttävä tyyppi. Toinen asia, josta en pitänyt, oli väkisin lisätyn tuntuinen pornoelokuvakohtaus. Ihan kuin naisella ei voisi mennä tarpeeksi huonosti ilman, että häntä käytetään vielä seksuaalisesti hyväksikin. Tämä on trendi, josta en ole koskaan pitänyt kirjallisuudessa tai mediassa noin ylipäätään. Jos naiselle halutaan angstinen tausta tai juonenkäänne, hänet raiskataan tai vähintäänkin sillä uhataan. Monessako kirjassa näin tehdään mieshahmolle?

No, kuitenkin. Pauliinan tarina sinänsä oli kiinnostava tuota lukuun ottamatta. Hänen elämänsä on niin lohdutonta tarinan alussa. 


Mätäneminen oli tullut taloon heidän mukanaan. Pihan luumupuut kuolivat, salaojat tukkiutuivat ja nurmikko muuttui suoksi, lapset syntyivät ja varastivat kaiken ajan, kukaan ei enää jaksanut leikata nurmikkoa, kukaan ei enää jaksanut hankkia polttopuita ja täyttää taloa takkatulen hennolla ja hitaasti leviävällä kuumuudella. Sähköpatterienkin lämpö karkasi ulos huonosti eristetyistä seinistä ja Pauliina paleli jatkuvasti.

Elämä ei ollut hyvää vaan sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista.
(s. 21)


Raevaara kuvaa taitavasti sitä tappavan tylsää ja toivonta elämää, jota Pauliina elää. Samalla tavalla taitavasti hän kirjoittaa myös siitä toivon kipinästä, jonka Pauliina löytää sisältään. Kun tämän yhdistää siihen, mitä kirjan lopusta tietää etukäteen, lukukokemus on hiipivän kauhea. Yhtäällä Pauliina iloitsee ensi kertaa vuosiin jostain, toisaalla lukija tietää tarkalleen mitä Kerkon lähettämät tekstiviestit tarkoittavat...

Pauliinan elämän kaaosta katkaisevat faktat suomalaisesta perheväkivallasta. Perhesurmia tekevät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään aseella, heittämällä lapset kaivoon, hukuttamalla ja tyynyllä tukehduttamalla. Vuodet ilman perhesurmia ovat harvinaisempia kuin vuodet, jolloin tapahtuu vähintään yksi sellainen tragedia. Kerkon päätöksen taustalla oli masennus, johon hän ei saanut apua. Kuinkahan monen todellisen perhesurman takana on samanlainen tilanne?


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 19. yhdenpäivänromaani [31/50]

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava:
Ennen kuin mieheni katoaa
231 s.
Gummerus 2017
Kirjastosta

Meri aukeaa.

No ihan hypetyksen vuoksi tartuin tähän, myönnän sen. Viime viikkoina (kuukausina?) on ollut vaikea löytää sellaista lehteä, jossa ei olisi ollut jonkinlaista arvostelua ja kommenttia joko kirjasta tai kirjailijasta. Pitihän se nähdä jo yleissivistyksenkin vuoksi mistä on kyse. 

Kirjan tarina on jaettu tavallaan kahtia. Toinen puoli kertoo Kristoffer Kolumbuksesta ja hänen yrityksistään löytää merireitti Intiaan. Löytyy taikauskoa, löytyy ihmisiä, löytyy saaria, löytyy asioita jotka muuttavat koko silloisen maailmankuvan. Intiaa vain ei löydy. Toinen puoli kirjaa kertoo naisesta, joka menettää miehensä. "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Sanojen jälkeen on elämä ennen, miehen kanssa, ja elämä jälkeen, miehen kadotessa naisen tieltä.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin en suuremmin piitannut noista Kolumbus-osioista. Ymmärrän kyllä niiden tarkoituksen ja uusien alueiden kartoittamisen yms. symboliikan, mutta minuun ne eivät kolahtaneet ollenkaan. Mietin niitä lukiessani, että olisipa tämäkin kirja ollut paljon lyhyempi jos nämä turhat osiot olisi jättänyt pois. Toki mielipiteitä on yhtä monta kuin lukijaakin, mutta minuun ne eivät kolahtaneet ollenkaan.

Siitä varsinaisesta tarinasta kyllä pidin. Sehän on kirjailijalle erittäin omakohtainen ja kirja on jopa omaelämäkerrallinen. Ahavan puoliso, kirjan naiskertojan aviomies, jysäyttää eräänä päivänä pöydälle pommin, jonka purkaminen muuttaa kaiken. Millaista on, kun aviomiehesi ilmoittaakin olevansa transsukupuolinen ja nainen? Että hän on aina ollut nainen parransängen ja karheiden käsien alla? Että koko parisuhteesi hänen kanssaan on ollut tavallaan valhetta, koska et ole koskaan tavannutkaan sitä henkilöä, joka hän oikeasti on? Miten suhtautua siihen vieraaseen naiseen, joka miehen nahoista kuoriutuu kuin perhonen kotelosta? 


Kun katson tätä kuvaa ja yritän kertoa itselleni, että tuo mies ei viihtynyt tuossa kauniissa vartalossaan, jonka aamu-unisen tuoksun saatan vieläkin tavoittaa, en vain - 

On kuvia, joissa sen voi uskoa. Mutta on kuvia kuten tämä, jossa lauseet vain kieltäytyvät yhdistymästä. Tämä kuva oli totta.


Minusta kirja oli kauniisti kirjoitettu vakavasta ja henkilökohtaisesta aiheesta. Miestä, naista nimeltään Lili, ei demonisoida missään kohdassa ja hänen onnensa on myös tärkeää. Tarina on kuitenkin kerrottu naisen, hänen vaimonsa, näkökulmasta ja hänelle tilanne on erittäin vaikea. Hän haluaa hyväksyä miehensä sellaisena kuin hän todella on, mutta. Mutta, mutta, aina on se mutta. Kun mies viimein voi vapaasti olla oma itsensä, naisen rakas aviomies katoaa. Hänen tilalleen astuu nainen, joka on kertojalle vieras, jota kertoja ei halua aviomiehensä paikalle. Ei hän rakasta tätä tuntematonta naista vaan omaa aviomiestään, jotka ovat sama henkilö eivätkä kuitenkaan ole.

Hieno kirja (tai ainakin sen puolikas)!


Luettu myös mm.:

Haasteet: 
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 45. suomalaisesta naisesta kertova kirja  [30/50]