sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia

Kansikuva.

Ovelle koputetaan varovaisesti, ja sitten se avautuu.

Kirjan kolmessakymmenessä novellissa arkiset tilanteet muuttuvat ihmeellisiksi. Naiset tungetaan kirjaimellisesti yhteen laatikkoon, heistä tulee vanhemmiten näkymättömiä, nolona hetkenä lattia nielaisee heidät ja biologinen kello tikittää niin kovaa, että jokainen pystyy kuulemaan sen. 

Sanotaan nyt heti kärkeen, että en ollut näiden tarinoiden kohdeyleisöä. En tiedä, millaisia Ahernin muut kirjat ovat ja kenelle on kirjoitettu, mutta tätä nimenomaista teosta ei selvästikään ollut suunnattu juuri minulle. Paria poikkeusta lukuun ottamatta näiden tarinoiden päähenkilöt ovat äitejä, jotka lähestyvät tai ovat jo ohittaneet keski-iän ja kipuilevat ikään, lapsiperheeseen tai (hetero-) parisuhteeseen liittyvien ongelmien kanssa. Novellien tarkoitus on tarjota samaistumispisteitä naisille, joille kaikki tuo on ajankohtaista.

Mutta, jos unohdetaan se, että kirja oli nyt väärän lukijan käsissä, niin aivan kelpo kirja tämä sinänsä on. Ahern on löytänyt hauskoja tapoja kuvata ahdistusta, jota nuo mainitut kipupisteet voivat naisissa herättää. Tai oikeastaan hauskaa ei ole ahdistus vaan se, millaisessa tilanteessa se syntyy tai mihin se johtaa. Esimerkiksi nainen, jonka on vaikea hyväksyä sitä, miten hänen lapsensa ovat kasvaneet ja elämäntilanne muuttunut, päätyy syömään vanhoja valokuvia.


Ennen kuin hän ehti tajuta, mitä teki, hän oli livauttanut valokuvan albumista suuhunsa ja pureskeli sitä. Hänen silmänsä laajenivat ja hän lopetti huomatessaan, mitä oli tekemässä. Mutta sitten hänen ylitseen vyöryi tunteiden, tuoksujen ja muistojen aalto, joka kietoi hänet suloiseen ja lämpimään rakkauden ja nostalgian vaippaan. Hän sulki silmänsä ja nielaisi.
(s. 90)


Valokuvat saavat hänet elämään rakkaat muistot uudelleen, mutta onko menneessä eläminen kuitenkaan sitä, mitä hän oikeasti haluaa tai tarvitsee?

Useimmissa novelleissa hypätään tällaisen maagisen realismin maailmaan, jossa tavallinen on hieman erikoista. Novelleissa on selvän feministinen asenne ja niiden pääpointtina onkin naishahmojen ja -lukijan voimaantuminen. Yhtä lukuun ottamatta päähenkilöillä ei ole nimeä ja suurin osa voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Poikkeuksina ovat muun muassa tarjoilija, joka häpeää puhehäiriötään ja transnainen, joka uskaltautuu ensimmäistä kertaa hyväntekeväisyystilaisuuteen omana itsenään.

Itse pidin eniten novellista Nainen jonka lattia nielaisi ja joka löysi sen uumenista monta muuta naista. Päähenkilö pitää työkavereilleen esitelmää kun paikalle ilmestyy uusi toimitusjohtaja, joka saa naisen paitsi sekoilemaan sanoissaan myös pieraisemaan hermostuksissaan. Yllättäen lattia avautuu häpeästä punaisen naisen jalkojen alla ja nielaisee hänet välitilaan, jossa on monia muitakin noloihin tilanteisiin joutuneita naisia. Muiden tarinat saavat naisen asettamaan kokemuksensa uuteen perspektiiviin (tilanne voisi olla vielä paljon pahempikin) ja nousemaan nolouden yläpuolelle. Hyvä opetus kenelle tahansa!

Mielestäni joissakin tarinoissa sen opetus oli turhan alleviivaava. Tarinan idea kärsi siitä, kun sen pointti ja opetus alleviivattiin, lihavoitiin ja kirjoitettiin vielä kursiivillakin. Mutta, noin yleisesti ottaen näissä oli hauskoja ideoita, jotka varmasti uppoavat vielä paremmin sellaisiin, joiden omassa elämässä on enemmän samaa novellien naisten kanssa.


Kirjan tiedot:
Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia | Gummerus 2021 | 299 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Roar (2018) | Suomennos: Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 43. kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä [10/50]
Kolmestakymmenestä novellista vain yhden päähenkilöllä on nimi, joten hyväksyn kirjan tähän kohtaan,
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 1. kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa [4/25]

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies

 Kansikuva.


It is a truth universally acknowledged that a zombie in possession of brains must be in want of more brains.

Englantia riivaavat elävät kuolleet. Kevään koittaessa ja maan pehmetessä zombit nousevat mullasta kuin rumat kukkaset konsanaan, ja Bennetin sisarukset teroittavat jälleen miekkansa ja lataavat aseensa. On aika puolustaa hänen majesteettinsa valtakuntaa saatanallisilta pedoilta. Ai niin, ja siinä sivussa pitäisi pyydystää naapurista aviomieskin.

Tämä on lojunut hyllyssäni jo monta vuotta ja sain viimein aikaiseksi tehdä asialle jotain. En oikein tiedä, mitä odotin tältä. Hauskaa ja vähän pelottavaa zombi- ja Austen-parodiaa ja ironista otetta kai? Kaipa tämä teknisesti ottaen oli sellainen, mutta lukeminen oli kyllä kohtuullisen tuskallinen urakka. Elin koko ajan siinä toivossa, että kirja muuttuisi viihdyttävämmäksi, mutta kun ei niin ei.

Juoni siis on vanha tuttu Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa Jane saa Bingleynsä ja Elizabeth Darcyn. Tekstikin on pitkälti alkuperäisteoksesta, mutta joihinkin tuttuihin kohtauksiin on lisätty zombeja ja väkivaltaa. Kaikki Bennetin neidot on koulutettu Kiinassa taistelemaan zombeja vastaan ja Lady Catherinella on henkivartijoinaan ninjoja. Ikävä kyllä näitä elementtejä ei ole käytetty erityisen nokkelasti ja sen sijaan, että ne lisäisivät tarinaan jotain, ne vain vievät siltä pois. Esimerkiksi Elizabeth ja Darcy vitsailevat palleista (balls) monta kertaa.


She remembered the lead ammunition in her pocket and offered it to him. "Your balls, Mr. Darcy?"

He reached out and closed her had around them, and offered, "They belong to you, Miss Bennet."

Upon this, their colour changed, and they were forced to look away from one another, lest they laugh.
(s. 205)


Hah. Hah. Haa. Olikin parempi vitsi kuin Austenin kärkevä huumori. Tai sitten ei.

Grahame-Smith ei ole uskaltanut tehdä mitään rohkeaa kirjan juonelle tai viedä asioita loogiseen päätepisteeseensä. Ainoa suurempi poikkeus on se, miten herra Collinsille ja hänen vaimolleen käy, ja sekin tapahtui varsinaisen tarinan ulkopuolella. Mutta esimerkiksi Elizabeth on kirjassa varsin verenhimoinen ja tarkka maineestaan ja kunniastaan. Hän toistelee olevansa aina valmis iskemään pään poikki sellaiselta, joka loukkaa hänen perheettään. Tekeekö hän silti koskaan niin? No eipä tee. Edes Wickham ei menetä päätään, koska alkuteoksen juonesta ei haluta poiketa niin paljoa. Sen sijaan Darcy hakkaa hänet niin pahoin, että hän halvaantuu, ja sen jälkeen hänestä tehdään eritevitsien kohde. Eipä naurattanut.

Minua häiritsi myös se, miten paljon kirjassa mystifioidaan aasialaisia. Kaipa sillä yritettiin tehdä hauskaa pilaa ajalle tyypillisestä orientalismista ja rasismista sekä zombijuttujen miekan heiluttelijoista. Tottahan toki sankareilla täytyy olla itä-aasialainen taistelukoulutus, johon kuuluvat olennaisina osina kidutus ja nöyrät geishat. Lisäksi Pemberley on rakennettu japanilaisen temppelin malliin ja Darcyn palvelijalla on paitsi (japanilainen) kimono päällään myös vanhaan (kiinalaiseen) tyyliin sidotut jalat.

Tämä kirja ei siis sopinut omaan huumorintajuuni ollenkaan. Ironian kärki oli tylsä ja siinä samalla vesittyi koko aluteoksen idea. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut lopettaa sivulle 33, jossa todettiin ajankohtaisesti:


"I cannot comprehend the neglect of a family library in such days as these. What have we to do but stay indoors and read till the cure is at last discovered?"
(s. 33)


Kirjan tiedot:
Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies | Quirk Books 2009 | 320 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjamielellä, Lukunurkka

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 16. kirjassa eletään ilman sähköä [9/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 11. kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan [3/25]

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Simon Stålenhag: Liittymiä

 Kansikuva.

Toukokuu on tomun aikaa.

Droonisotien jälkeinen Amerikka, 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa autioituneen länsirannikon poikki lelurobotin kanssa. Kaksikko etsii Michellen veljeä ja tarinan edetessä paljastuu paitsi Michellen menneisyys myös autio maailmanlopun maisema. Sitä hallitsevat jättimäiset sodan romuttamat sotakoneet ja kypäräpäiset ihmisrauniot, jotka ovat jääneet koukkuun virtuaalimaailmaan.

Jos tätä tarinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin karmivan. Michellen elämä on ollut enimmäkseen kurjuutta sen jälkeen, kun äiti sai potkut armeijan leivistä ja pieni perhe ajautui köyhyyteen. Koko tilanne ja Michellen ongelmat purkautuvat vähitellen hänen kertomanaan, ja kokonaiskuva on synkkä ja väkivaltainen. Ainoat valopilkkut hänen elämässään ovat olleet pikkuveli ja isoisä sekä tyttöystävä Amanda. On helppo nähdä, miksi Michellestä on kasvanut käytöksellään kipuileva ns. ongelmanuori.

Tätä tekstinä kerrotun tarinan uskomatonta ankeutta synkistää kirjan pelottava kuvitus. Teksti on sivujen laidoille jätetyssä marginaalissa ja aukeamia hallitsevat suuret värikuvat. Kirjan tekijä Simon Stålenhag on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja näiden perusteella aivan syystäkin. Autioon maisemaan yhdistyvät alasammutut sotakoneet, edelleen liikkeessä olevat jättirobotit ja niitäkin kammottavammat ihmiset.


Juuri tämän jokainen haluaa nähdä ajaessaan.
(s. 31)

Suurin osa amerikkalaisista jäi sodan aikana tai viimeistään sen jälkeen koukkuun virtuaalimaailmaan, johon pääsi hieman Alien-elokuvista tutun hirviön pitkää päätä muistuttavilla kypärillä. Useimmat näistä ihmisistä ovat kuolleet kypärät päässä huomaamatta edes nääntyvänsä nälkään. Pelottavampia ovat kuitenkin edelleen elävät ihmiset, jotka vaeltavat jättikoneiden kanssa ympäriinsä vailla mitään ymmärrystä ympäristöstään.

Loukussa virtuaalimaailmassa.
(s. 17)


Minua ihan ahdisti kuvitella itseni tähän maailmaan ja kuvista itsestään tuli todella epämukava olo. Jotenkin hyvällä tavalla siis, ne onnistuivat yhdistämään tutun ja vieraan hyvin tehokkaalla tavalla.

Michellen lisäksi tarinassa pääsee ääneen nimettömäksi jäävä hahmo, joka on vakuuttunut siitä, että sotien aikainen tekoäly on siirtynyt linjoilta reaalimaailmaan. Olin jo kirjan viimeisellä sivulla kun viimein tajusin, mikä tämän kertojan pointti oli ja miten hänelle kävi. Omaa huolimattomuuttani, mutta sitä seurannut ahaa-elämys oli kyllä sen arvoinen.

Yhteenvetona: suosittelen! Todella synkkä tarina on taitavasti kerrottu ja kuvitettu. Se jää kummittelemaan mielen perukoille ja toivon, että Stålenhagin muutkin teokset suomennetaan. Goodreadsin mukaan tämä on sarjan kolmas osa, mutta se toimii loistavasti itsenäisenä teoksenakin.


Selustaamme ei enää suojannut turvallinen arki, ei ollut minkäänlaista normaalin vyöhykettä, johon palata, ja niinpä ainoa tie ulos oli edessäpäin.
(s. 103)


Kirjan tiedot:
Simon Stålenhag: Liittymiä | Johnny Kniga 2020 | 135 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Passagen (2017) | Suomennos: Tarja Lipponen

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 9. kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [8/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 21. kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella [2/25]

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus: suomalaisen intohimon historia

 Kansikuva.


Tämä kirja on syntynyt rakkaudesta ihmiselämän monien muotojen ihmeelllisyyteen sekä toisaalta jääräpäisestä halusta todistaa arkisen ja pienen - usein "naiselliseksikin" määritellyn - merkityksellisyyttä historiantutkimuksessa ja -kirjoituksessa, joka on perinteisesti jäsentynyt miesten toimijuuden kautta.

Tämä tietokirja perustuu tekijänsä väitöskirjaan, jossa tutkittiin miehen ja naisen välistä rakkautta uuden ajan alun Suomessa (eli siis noin vuosina 1650-1700). Väitöskirjan tekstiä on epäilemättä muokattu vähän vähemmän tieteelliseksi ja tuloksena onkin mukava ja helppolukuinen kirja rakkaudesta ja rakkaussuhteista. Kirjassa kuvataan esivanhempiemme elämäntapaa ja sitä, miten samanlaista ja erilaista rakkaus silloin oli.

Pidin aivan erityisesti kirjassa kerrotuista todellisista ihmiskohtaloista. Kirjaa varten on käyty läpi oikeuden pöytäkirja jos toinenkin, ja niiden kautta paljastuu niin traagisia kuin onnellisiakin loppuja. Esimerkiksi vuonna 1669 Anna Laurintytär syyllistyy vahingossa kaksinnaimiseen. Vuonna 1687 Catharina Sölfwerarmia syytetään lapsenmurhasta. Vuonna 1695 Sipi Mikkelinpoika otti mieluummin hengen itseltään kuin myönsi syyllisyytensä kaksinkertaiseen huoruuteen.

Nämä ja monet muut tarinat toivat kauan sitten eläneet ihmiset tähän päivään kaikkine monimutkaisine ihmissuhdesotkuineen. Eivät satoja vuosia sitten eläneet ihmiset tunteneet sen enempää tai vähempää kuin nykyihmisetkään.

Pidin myös siitä, miten selkeästi kirjassa selitettiin wanhaa maailmankuvaa ja yhteiskuntaa. Edelleenkin tuntuu vallitsevan mielikuva siitä, että ennen vanhaan naitiin vain järkisyistä eikä tunteen vuoksi. Asiahan ei kuitenkaan ollut näin ja itse asiassa oli erittäin toivottavaa, että aviopari rakasti ja piti toisistaan. Rakentuihan koko hierarkkinen yhteiskunta sille, että järjestys ja ainakin jonkinasteinen luottamus säilyivät. Rakastuneet eivät aina saaneet toisiaan jos heidän perheensä pitivät liittoa huonona ajatuksena, mutta toisaalta nimenomaan rahvaan parissa ihmisiä harvoin naitettiin väkisin toisilleen esimerkiksi taloudellisen hyödyn vuoksi.


Oikea aviorakkaus oli oikeaa toimintaa, ja sellaisena se takasi sopua ja harmoniaa liitossa, jonka tuli kahden ihmisen yksilöllisten tarpeiden ohella vastata moniin sosiaalisiin ja taloudellisiin vaateisiin. Aviorakkauden ihanne oli aikalaisille kaikkea muuta kuin sanahelinää - se oli sekä esivallan että paikallisyhteisön keskeinen arvo.
(s. 144)


Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, miten virallinen laki ja oikeusjärjestelmä eivät aina kohdanneet niin sanottua maalaisjärkeä. Lain mukaan vain papin aamen vahvisti avioliiton, mutta kansan silmissä kahden keskenkin annettu avioliittolupaus oli jokseenkin yhtä pätevä. Käräjillä puitiinkin usein koko kylän voimin sitä, oliko lupausta annettu vai ei.

Sama laki vs. maalaisjärki koski yleensäkin moraalia, ja kirjassa syvennytään myös seksiin ja mitä se tarkoitti sekä avioliitossa että sen ulkopuolella. Rakkaus oli sidottu vahvasti fyysiseen kosketukseen ja rakasteluun, ja rahvaan parissa kihlaus oli käytännössä lupa seksin harrastamiseen oli vihkiäisiä vietetty tai ei. Iso osa morsiamista olikin tukevasti raskaana hääpäivänään ja avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsiakin riitti.

Pidän paljon tällaisista tavallisista ihmisistä kertovista tietokirjoista. Tämän kirjan tarinat menivät välillä ihan tunteisiin asti. Etenkin naisten asema kauhistutti etenkin sen suhteen, miten paljon heillä olikaan vaakalaudalla aina, kun he ryhtyivät tekemisiin miesten kanssa. Entä jos tuleekin raskaaksi, mies hylkää ja isyyttä pitää puida käräjillä asti? Siinä menee helposti maine ja kunnia, tärkeimmät asiat, joita naisella oli. Jälleen kerran saa olla kiitollinen siitä, että elää 2020-luvulla.


Kirjan tiedot:
Hanna Kietäväinen-Sirén: Rahvaan rakkaus: suomalaisen intohimon historia | Docendo 2020 | 212 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021: 6. kirja kertoo rakkaudesta [7/50]