Ann-Christin Antell: Kätketty tähti (Adelin tyttäret #02)

Mustat kuomuvaunut vyöryivät mutkaisella maantiellä, joka halkoi lounaissuomalaista viljelymaisemaa.

Joskus nyt vain käy niin, että viihdekirja jättää lopussa kurjan olon. Tämä Kätketty tähti oli harmillisesti minulle sellainen kirja. Ei vain siksi, miten Thyralle tässä käy, vaan siksi, miten hänen sisarelleen Lilylle on käynyt.

Sarjan ensimmäisessä osassa seurattiin taiteilijan urasta haaveilevaa Lilyä, joka löytää rinnalleen taiteilijapuolison. Tässä osassa ollaan vuotta myöhemmin vuodessa 1912 ja pääosassa on isosisko Thyra, jonka intohimona ovat matematiikka ja tähtitiede. Thyra ja pikkusisko Kitty viettävät kesän kärttyisen isoäidin kartanossa Kuusistossa, jossa jokainen tuntuu tietävän enemmän tyttöjen äidistä kuin he itse. Eiköhän naapurikartanosta löydykin komea paroni, ja tässä käy juuri niin kuin voi arvatakin.

Nyt seuraa sitten juonipaljastuksia.

Ei riitä, että Thyran suuri unelma tähtitieteen opinnoista musertuu. Käy myös ilmi, että Lilyn haaveet ovat jääneet taloudenhoidon ja siippansa kunnianhimon alle. En jaksanut olla rakkauden ja romanttisen onnellisen lopun puolella, kun kahden nuoren naisen tulevaisuuden toiveet murskattiin noin vain.

Käsittääkseni sarjassa on jäljellä vielä yksi kirja. Jos Kitty joutuu luopumaan kiinnostuksestaan luonnontieteeseen jonkun miehenpuolen vuoksi (Niclas, veikkaan tämän kirjan perusteella), revin ehkä pelihousuni.

Jos kuitenkin unohdetaan kirjan lopun aiheuttama valtava pettymys, tämä oli kokonaisuutena oikein hyvää ajankuvaa. 

Kirkon jälkeen maisema laajeni laajoille pelloille ja rantaniityille, joiden takana välkkyi sinivihreä merenlahti. Vilja oli vaaleanvihreällä oraalla ja notkossa erottui lampaita laiduntamassa valkoisina läikkinä vehreän ruohon seassa. Torpparien turvekattoisia hirsimökkejä näkyi siellä täällä. Läheisessä metsikössä lapset taittelivat oksia ja keräsivät kerppuja lampaille.

(s. 13)

Tykkäsin etenkin luonnon kuvauksesta ja siitä, miten näppärästi tarinaan saatiin ujutettua spiritismi-istunto. Ouija-laudat ja muut henkimaailman hommat olivat kovin muodikkaita tuohon aikaan, ja tarinassa siihen osallistuivat juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat aivan varmasti osallistuneet siihen myös oikeassa elämässä.

Tykkäsin myös Thyrasta ja ehkäpä siksi tuo tarinan loppu olikin niin kiukuttava. Hän tuntuu olevan autismin kirjolla oleva henkilö, jolle matematiikan kaunis logiikka tuo helpotusta joskus hämmentäviin ihmissuhteisiin. Hän oli uskottavasti kiinnostunut sekä tähtitieteestä että puutarhanhoidosta, joihin molempiin saattoi soveltaa matematiikkaa.

Kyllä nyt harmittaa ettei hän saanutkaan sitä, mitä halusi, vaan joutui tyytymään pahuksen paroniin. Romantiikaltakin olisi toivonut hieman enemmän kuin noin viisi pinnallista keskustelua, joiden aikana he eivät tutustuneet toisiinsa ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus 2026. 344 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa on kissa tai koira

Anna-Maija Naakka: Sydän ladulla (Pohjoisen kutsumat #01)

Lehden toimitus oli kuin sähköiskun saanut.

Kerronpa heti tämän kirjan sisältöä koskevan asian, jota ei ole mainittu tämän kirjan takakannessa, kustantajan sivulla tai minun nähdäkseni missään muuallakaan. Tämä ei ole kummoinen juonipaljastus, koska asia tulee selväksi heti kirjan alkupuolella.

Päähenkilöllä, urheilutoimittaja Lumi Saleniuksella, on syömishäiriö. Lupaavan urheilutähden ura katkesi aikoinaan osittain sen vuoksi, ja Lumin edelleen jonkin verran ongelmallinen suhde ruokaan tulee esiin monta kertaa tarinan aikana.

Vaikka kirja onkin sinänsä kevyttä viihdekirjallisuutta, syömishäiriö on olennainen osa Lumin hahmoa. En pidä siitä, että tämä asia on jätetty selvästi tarkoituksella mainitsematta kirjan markkinoinnin yhteydessä. Ne, joita aihe kiinnostaa, eivät löydä kirjaa, ja ne, jotka eivät halua aiheesta lukea, yllättyvät ikävästi.

Itse tartuin kirjaan alun perin siksi, että se sijoittuu Lappiin. Tänne ei kovin monen viihdekirjan juoni ulotu, joten se teki kirjasta heti kiinnostavan. Romanttista viihdettä Lapissa, vau! Juoni, jossa Lumi jäljittää kadonnutta maastohiihtotähteä, kuljettaa hänet Rovaniemen kautta Kittilän ja Levin tienoille.

Matkan varrella kohdataan tietenkin kaikki turistityypilliset asiat. Löytyy poroja, kärttyinen erakko, feikkishamaani, yhden yön paukkupakkaset sekä turistirysä, jonka plastiikkakirurgin palveluja käyttäviä naisia ja heidän ulkonäköään arvostellaan Lumin sanoin varsin rumasti.

Kovin moni lappilainen hahmo ei tarinassa ääneen pääse, vaan suunvuoro annetaan aina etelän vieraille.

Kelkanvuokraaja nyökkäili innokkaasti. Oli jotenkin sympaattista, kuinka vieraanvaraisesti he suhtautuivat ulkomaalaisiin turisteihin täällä.

(s. 233)

Ole vielä pikkuisen alentuvampi, jooko? Turisteja hyysätään etupäässä siksi, että heillä on rahaa, joka halutaan heiltä pois. Ei siksi, että lappilaiset ovat jotenkin naiviin ystävällinen, kokonaan vieras laji.

Tarina eteni joutuisasta ja monista ärsytyksen aiheista huolimatta luin sen loppuun asti. Eniten pidin siitä, miten Lumin toimittajan työtä kuvattiin. Hän joutuu pohtimaan sitä, millainen toimittaja hän haluaa olla. Missä menee raja häikäilemättömän paparazzin ja inhimillisyyttä osoittavan toimittajan välillä?

Sydän ladulla aloittaa Pohjoisen kutsumat -sarjan, joten Lapissa vieraillaan ilmeisesti tulevaisuudessakin. Tästä jäi sellainen tunne, että luen ehkä jatko-osan silkasta uteliaisuudesta, mutta saa nyt nähdä

Kirjan tiedot:

Anna-Maija Naakka: Sydän ladulla. Docendo 2026. 432 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 7. Romanttinen viihdekirja

Laurie Gilmore: The Strawberry Patch Pancake House (Dream Harbor #04)

Archer Baer had just become a father in the most unimaginable way possible.

Olihan tässä sanoja peräkkäin.

Eli en tykännyt.

Edellinenkään Dream Harbor -sarjan osa ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta sen lukeminen ei sentään harmittanut. Tämä tuntui ajanhukalta. Luin tämän loppuun vain siksi, että en osannut päättää, minkä kirjan lukisin tämän sijaan. Liikaa parempia vaihtoehtoja!

Tässä kirjassa asetelma on yksinhuoltaja isä Archer ja hänen lapsensa uusi hoitaja Iris. Molemmat tietenkin ovat todella kuumia tapauksia toistensa mielestä, ja noin 90% kirjasta tuntuukin kuluvan seksinnälässä riutumiseen tai sen tyydyttämiseen. Tarinassa ei oikeastaan tapahdu mitään ja lopussa ajattelin vain, että dreamharboristien kultti on onnistunut pyydystämään uuden jäsenen.

Tämä on siis Archer, joka joutuu tulemaan Dream Harboriin yllätyslapsen vuoksi. Viisivuotiaan Oliven äiti ei koskaan vaivautunut kertomaan miehelle lapsesta ja äidin kuoltua Archerin oletetaan ottavan vastuu tenavasta. Ranskassa uraa luonut huippukokki joutuu työskentelemään pikkukaupungin ilmeisesti ainoassa edes ravintolaa muistuttavassa paikassa, pannukakkutalossa.

Joka paikkaan nokkansa työntävät kaupunkilaiset vaivaavat häntä koko ajan wanhan hywän pannarireseptin tiimoilta. Uudet asiat eivät tässä pitäjässä kelpaa, mitä lie hienostohapatuksia.

“Give it to me straight. Is this whole town just fucking with me? Like is there even an original recipe for these pancakes, or is this all some kind of a joke to chase me out of town?”

(s. 218, Archer Irikselle)

Olisit juossut kun sinulla oli tilaisuus!

Archer-parka ei ilmeisesti koskaan pääse toteuttamaan alkuperäistä unelmaansa Michelin-tähdestä. Se oli ärsyttävää. Samoin ja erityisesti se, että kumpikaan päähenkilöistä ei ollut koskaan toivonut perheen perustamista. Iris jopa sanoo ettei halua lapsia, ja kuinkas sitten käykään. Autuus löytyy ydinperheestä.

Sarjaa on vielä yksi osa jäljellä ja toivon, että se olisi tätä parempi. Ei se ainakaan paljon huonompi voi olla? Aion ainakin yrittää lukea sen, siinä nimittäin juhlitaan minua kiinnostavia häitä ja paritetaan viimein Dream Harborin mahdollisesti ainoat jäljellä olevat sinkut, Annie ja Mac, joiden kinastelua on nyt seurattu sivusta neljä kirjaa.

Kirjan tiedot:

Laurie Gilmore: The Strawberry Patch Pancake House. HarperCollinsPublishers 2025. 361 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat

Jane Austen: Arkaileva sydän

Sir Walter Elliot, Somersetshiren kreivikunnassa sijaitsevan Kellynch Hallin omistaja, oli mies, joka omaksi ilokseen tarttui vain yhteen ainoaan kirjaan, nimittäin baronettikalenteriin; joutilaisiin hetkiin se antoi viihdykettä ja onnettomiin lohtua; sen avulla hän sai kokea tyydytyksen ja arvostuksen tunteita todetessaan, kuinka vähän kantajia vanhoilla aatelisarvoilla oli jäljellä; kun taas vasta edellisellä vuosisadalla myönnettyjen arvojen lähes loputonta luetteloa selatessa kaikki arjen harmit kääntyivät luonnostaan myötätunnoksi ja halveksunnaksi - ja jos mikään muu sivu ei tehnyt tehtäväänsä, oli hänen mahdollista lukea sieltä oma historiansa aina yhtä hellittämättömällä mielenkiinnolla.

Luimme tällä kertaa Lauran kanssa lukupiirissämme Jane Austenin viimeiseksi jääneen teoksen Arkaileva sydän. Valitsimme Kersti Juvan uuden suomennoksen, joka olikin oikein sujuva ja tavoitti hienosti Austenin austenmaisuuden.

Lopussa harmittelimme nimenomaan sitä, että tämä kirja jäi Austenin viimeiseksi. Se oli nimittäin varsin vauhdikas ja juonessa oli juuri sopivasti mutkia tämän pituiseen kirjaan. Olisi niin kiinnostavaa tietää, millaisia kirjoja Austen olisi kirjoittanut tämän jälkeen.

Kirja on ilmestynyt aiemmin nimellä Viisasteleva sydän ja täytyy sanoa, että tämä sopi nimeksi paljon paremmin. Juuri arkuudesta ja siitä uloskasvamisesta on kysymys, kun seurataan Anne Elliotin ja kapteeni Wentworthin kohtaamista uudelleen kahdeksan vuoden jälkeen. Nuorempi Anne taipui perheensä painostukseen ja kieltäytyi Wentworthin kosinnasta, vanhempi uskaltaa tehdä itse valintansa.

Toki Wentworthin nousu arvoasemassa ja varallisuudessa ei yhtään haittaa perhettä.

Tämä oli mainio perhe- ja tapakomedia, jossa Anne oli useimmiten se ainoa järkevä henkilö lähipiirissään. Isä ja sisaret ovat itseään täynnä olevia, pinnallisia hupsuja. Turhamainen isä etenkin, ja yksi minua eniten naurattaneista kohtauksista liittyikin häneen.

“- - Oikein hyvä mies ja kaikin tavoin herrasmies, en epäile. Mutta minusta tuntuu, neiti Elliot” (katsoen häneen vakavasti) “että sen ikäiseksi mieheksi hänen täytyy olla kovin muotitietoinen. - Sellainen määrä peilejä! Taivas! Siellähän ei päässyt itseään pakoon. Pyysin siis Sophya avuksi, ja niin me pian siirsimme ne toisaalle, ja nyt olo on oikein viihtyisä, kun minulla on pieni parranajopeili nurkassa ja sitten yksi iso kapistus, jonka lähellekään en mene.”

(s. 169)

Selittää ällistynyt amiraali Croft, joka on vaimoineen vuokrannut Elliotien kartanon.

Wentworthin pitkävihaisuus ei saanut minua lämpenemään hänelle kovin äkkiä, mutta hän kirjoitti kyllä lopulta niin hienon rakkauskirjeen, että oksat pois. Ihan sydämessä läikähti sitä lukiessa (sivulla 310). Hän ehkä melkein ansaitsee Annen rakkauden.

Aika monen Austenin jälkeen olimme Lauran kanssa aika hyviä arvaamaan juonenkäänteitä ja juoneen ilmestyviä hahmoja. Annen nolon perheen lisäksi löytyi muun muassa liero liehittelijä, joka tosin ei tällä kertaa onnistunut pilaamaan yhdenkään nuoren naisen mainetta.

Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan haitannut lukemista ollenkaan. Tätä oli ilo lukea ja pidin Annesta, joka oli vaihteeksi vähän vanhempi tarinan sankaritar. 27-vuotiaana hän on kirjan mukaan jo parhaan hehkeytensä menettänyt, mutta sepä ei häntä itseään tai Wentworthia haittaa. Tilalle on tullut itseluottamusta ja itsetuntemusta, joka monilta muilla tässä kirjassa puuttuu kokonaan ikään katsomatta.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Arkaileva sydän. Teos 2024. 332 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Persuasion (1817). Suomennos Kersti Juva.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 1. Brittiklassikko

* Lukumatka menneisyyteen : 1. Kirjassa on epämiellyttävä henkilö

Rachel Reid: Heated Rivalry

Shane Hollander was as close to losing it as he ever allowed himself to get.

Sanoisin olevani kerrankin ajan hermolla jääkiekkoromantiikan suhteen, mutta Heated Rivalrya ei voi paeta oikein minnekään. Ylekin on tehnyt TV-sarjasta juttuja.

Ilmeisesti sarja on kirjalle jos ei aivan täysin niin ainakin melkein uskollinen? Ainakin jyystämisen määrä tuntuu olevan vakio kummassakin formaatissa? Joku Goodreadsin arvioissa oli laskenut, että kirjassa on 15 seksikohtausta.

En epäile, mutta en myöskään laskenut tai edes lukenut niitä kaikkia, koska ensimmäisen kolmen jälkeen ne alkoivat toistaa itseään. Sama dynamiikka, sama sanasto, samat aktit ja asennot, suurin variaatio lienee ollut vaihtuvissa hotellihuoneissa.

Kirja ei siis tehnyt minuun suurempaa vaikutusta kuumaan erotiikkansa osalta enkä oikein löytänyt itsestäni uskoa Shanen ja Ilyan rakastumiselle. Ensin pannaan vuosikausia ja yhtäkkiä, ilman mitään ilmeistä syytä, kumpikin huomaa rakastuneensa toiseen.

Rakastamisen saatoin uskoa, rakastumista en niinkään.

Tätä olisi voinut pohjustaa esimerkiksi keskusteluilla. Seksi korvaa harvoin tarinassa hahmon- ja suhteidenkehityksen kannalta keskusteluja, joiden kautta pariskunnat tutustuvat toisiinsa ja huomaavat, että hei, tuo toinen onkin aika kiva tyyppi.

Taidan olla hövelimpi jopa äkkirakastumisten suhteen! Rakkautta ensisilmäykselle, no joo okei, tällä mennään tällä kertaa. Vuosikausia jatkunut status quo FWB-salasuhde muuttuu tunteikkaaksi ilman syytä, öööö miksi?

Eli romantiikan ja erotiikan suhteen jäi toivomisen varaa, mutta pidin siitä, miten suhde ja juoni rakentui salailun ympärille. Kuten kirjassakin todetaan, aivan sama miten paljon NHL ehkä väittää olevansa suvaitsevainen, tosiasiassa sateenkaarevilla pelaajilla on syystäkin hyvin vähän halua tulla kaapista ulos.

The facts were these: they were two of the biggest hockey stars in the world, and for whatever reason, they both enjoyed fucking each other. The other thing they were in total agreement on is that no one could ever know that they enjoyed fucking each other. It would be best if no one knew that they liked to fuck men at all, but it definitely couldn’t get out that the superstar rivals were very familiar with each other’s dicks.

(s. 154)

Homofobia rehottaa joka puolella ja niinpä Shane ja Ilyakin ovat tuskallisen tietoisia siitä, että jos haluaa kentälle rakastamansa pelin pariin, on syytä pitää parisuhde tiukasti piilossa. Ilyan vaikeutena on vielä kansallisuuskin: jos hän kertoo pitävänsä myös miehistä, on turha odottaa turvallista kotiinpaluuta Venäjälle.

Pidin siitä, että tässä suhteessa kirja ei mennyt lopussakaan helpoimman tai romantiikalle genrenä tyypillisimmän ratkaisun mukaan. Tuo kaapista tulemisen vaikeus olikin sen verran kiinnostava puoli tätä, että aion kyllä lukea jatko-osankin.

Kirjan tiedot:

Rachel Reid: Heated Rivalry. Carina Press 2024. 368 sivua.

Haasteet:
* Helmet 2026 : 9. Kirjassa on jääkiekkoilija

Kaisa Viitala: Klaanin suojeluksessa (Nummien kutsu #02)

Syksyinen aamuaurinko iski vaakasuoraan ikkunasta räikeänä kuin salama.

Tykkäsin Nummien kutsu -sarjan ensimmäisestä osasta, mutta jatko-osan lukeminen venyi venymistään muiden kirjojen kiilatessa edelle. Sain nyt viimein tämän luettua ja sarjan seuraava osa Klaanin tulevaisuuskin on varauksessa.

Jos ihan tarkkoja ollaan niin on olemassa myös Ailsasta kertova bonustarina Klaanin tytär. Se on kuitenkin tällä hetkellä saatavilla vain yhdessä kaupallisessa äänikirjapalvelussa eikä käsittääkseni edistä pääsarjan juonta, joten jätän sen pois laskuista (ja kokonaan lukematta jos se ei ilmesty painettuna lainattavaksi kirjastoon tai saataville esimerkiksi Kansalliseen e-kirjastoon).

Mutta tässä siis jatketaan Klaanin vieraana -kirjassa esitellyn Agnesin tarinaa. Tykkäsin kirjasta paitsi ajankuvan myös päähenkilön vuoksi. Agnes on liikuntavammainen, jonka jalat eivät juuri kanna ja aiheuttavat hänelle miltei jatkuvaa kipua. Klaanin vieraassa hän oli siitäkin huolimatta päättäväinen ja aktiivinen toimija, joka otti Gilleshielin linnan haltuunsa ennen kuin edes meni naimisiin klaanipäällikön kanssa.

Minusta olikin harmi, että tässä osassa hän tuntui paljon passiivisemmalta hahmolta. Ikään kuin hän olisi ollut kertojana toimiva sivuhenkilö muiden tarinoissa. Kirjassa tapahtui paljon asioita, joilla oli vakavia seurauksia. Agnesin setä on puuhastellut laittomuuksien parissa ja suurin osa kirjasta selvitetään sitä sotkua ja pestään sen jälkipyykkiä.

Agnesin osana on tarkkailla tätä kaikkea ulkopuolisena ilman mahdollisuutta vaikuttaa juuri mihinkään. Fingal puuhailee omiaan kertomatta Agnesille mitään “tämän omaksi parhaaksi” ja tekee kaikki sedän perhettä koskevat päätökset. Agnesille tämä on kova isku, hän kun luuli olevansa miehen luottamuksen arvoinen.

Sisimmässään hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta kiukutella Fingalille. Miehen menemiset ja tekemiset eivät kuuluneet vaimolle, ellei mies niistä itse halunnut kertoa. Hän oli vain niin tottunut siihen, että Fingal halusi kertoa aina kaiken - että tämä keskustelu asioista hänen kanssaan sekä omien mielipiteidensä tueksi että auttaakseen Agnesia pääsemään tehtäviensä tasalle klaanipäällikön puolisina. Fingal ei ollut koskaan aiemmin salannut häneltä mitään.

Vai oliko? Mistä hän sen tiesi! Ehkä tämä ei vain ollut jäänyt aiemmin kiinni!

(s. 241)

Kun juonta piti viedä eteen päin isommalla nykäyksellä, kertojaksi vaihtui Agnesin serkku Lily.

Siinä muuten oli hienosti kirjoitettu inhottava hahmo! Lily oli raivostuttava ja silti melkein ymmärrettävä, itsekkyydessään lyömätön, ja epätoivoinen nuorena naisena, jolla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Kun pienikin tilaisuus siihen löytyi, hän tarttui siihen raivokkaasti.

Agnesin passiivisuus siis harmitti, mutta hänen kohtaamansa ongelmat herättivät toisenlaisia tunteita. Edinburghin hienostoväki käyttää todella törkeää kieltä Agnesista ja liikuntavammaisista yleensäkin. Gilleshielissä raajarikkoon linnanemäntään ollaan jo melkein totuttu, mutta murhetta aiheuttaa se, ettei Agnes ole tullut raskaaksi. Aikana ja kulttuurissa, jossa suvun perijän synnyttäminen oli ylhäisönaisen tärkein tehtävä, lapsettomuus oli musertava pettymys. Agnesin hiljaista tuskaa kuvataan hyvin.

Kokonaisuutena tarina kulki hyvin eteen päin ja luin kirjan melkein yhdellä kertaa. Pidän edelleen sarjan ajankuvasta ja hahmoista, mutta toivottavasti Agnes saa seuraavassa kirjassa enemmän tekemistä!

Kirjan tiedot:

Kaisa Viitala: Klaanin suojeluksessa. Karisto 2025. 458 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 11. Kirjassa on 400–500 sivua

* Älä aloita uutta sarjaa : Viimeinen julkaistu osa sarjaan, jota ei ole kirjoitettu loppuun

* Lukumatka menneisyyteen : 10. Kirjassa joku varastaa jotain

Tricia Levenseller: What Fury Brings

Given the extreme size of the king’s sword, Olerra felt certain the man was compensating for something.

Tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät ole maailman taidokkaimmin tehtyjä, mutta joista tykkäsin siitä huolimatta tosi paljon. Sattui sopivasti sellaiseen kohtaan, jossa haaremihepeneisiin puetut miehet viihdyttivät minua ajatuksena kovastikin.

Fantasiamaailma on siis ottanut mallia Fumi Yoshinagan Ōoku: The Inner Chambers -mangasta, Natalia Batistan Sword Princess Amalteasta, Naomi Aldermanin Voimasta ja mitä muita vastaavia nyt onkaan. Lopputulos on hatara tilkkutäkki, jota ei kannata tutkailla yhtään tarkemmin tai huomaa kaikki maailmanrakennuksessa ammottavat reiät.

Amarran valtiossa valta on fyysisesti ylivoimaisilla naisilla, ei miehillä. Sotajoukkojen parikymppinen komentaja Olerra havittelee itselleen kruununprinsessan titteliä. Hyvää peeärrää saadakseen hän päättää käväistä naapurissa ryöstämässä itselleen prinssin. Muuten kaikki menee niin kuin pitikin, mutta Olerra nappaakin vahingossa kruununprinssi Sandoksen, ei yhtä hänen nuoremmista veljistään.

Miten tästä ei välittömästi seuraa poliittista selkkausta selitetään kyllä. Ei kovin uskottavasti, mutta silti.

Joka tapauksessa juoni pyörii prinssin kesyttämisen ja hänen kokemansa kulttuurishokin ympärillä. Sandoksen kotimaassa Brutuksessa ollaan nimen mukaisesti varsin brutaaleja naisia kohtaan. Hänelle on siis melkoinen järkytys tutustua oikeasti kulttuuriin, jossa sukupuoliroolit ovat päinvastoin ja miehet ovat se heikompi astia.

Minusta tätä oli kiva lukea ajatusleikkinä, jossa Amarra ei kuitenkaan ole täydellinen utopia. Olerra ei suinkaan halua miehille tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa, mutta eivät hekään sentään ansaitsi suoranaista julmuutta, jota hänen vallantavoittelija serkkunsa harrastaa.

Pidin sekä Olerrasta että Sandoksesta. He olivat varsin hauskoja eivätkä rakastuneet ensisilmäyksellä. Kupeita poltteli, mutta he tekivät kyllä eron himon ja rakkauden välille.

“These clothes are ridiculous,” he said from behind her.

“They match your protests, don’t you think?”

(s. 89)

Oikeastaan minua ärsytti se, että tarinan lähtökohdista huolimatta tähänkin on onnistuttu kirjoittamaan kokematon sankaritar ja ilotaloja kolunnut sankari. Vähän väsynyttä.

Toisaalta se neitseellisyys oli kuitenkin oikeastaan vain tekosyy monipuolistaa seksikohtausten sisältöä. Kun pääpaino ei ollutkaan penis-vaginaan-penetraatiolla, kokeiltiin muita juttuja. Pidin siitä, miten ne oli kirjoitettu, ja että Olerran teoreettinen tietämys osoittautui huomattavasti paremmaksi lähtökohdaksi molempia tyydyttävälle seksille kuin Sandoksen bordellikokemuksista kerätty karkea käytännön kokemus.

Tykkäsin siis, ja jos kirjailijan feministisestä raivosta noussut naisten maailma yhtään kiinnostaa niin kannattaa tutustua!

Kirjan tiedot:

Tricia Levenseller: What Fury Brings | One 2025 | 351 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 28. Kirjassa tanssitaan

* Paha mieli, paras mieli : Diktaattori

Laurie Gilmore: The Christmas Tree Farm (Dream Harbor #03)

Kira North hated Christmas.

Tämän Dream Harbor -sarjan osat ovat periaatteessa itsenäisiä, mutta koska jokaisessa uudessa kirjassa ovat mukana ne edellisissä muodostuneet pariskunnat, minusta on järkevää lukea nämä järjestyksessä. Vähän siis harmittaa etten saanut luettua tätä ennen joulua, sesonkikirja kun on.

Enemmän kuitenkin harmittaa se, että en tykännyt tästä The Christmas Tree Farmista läheskään yhtä paljon kuin kahdesta edellisestä osasta. En vain saanut otetta tästä pariskunnasta tai siitä, miksi he haluavat olla yhdessä.

Somesisällöstä inspiroitunut Kira on ostanut tässä maatilan, joka sitten jälkikäteen paljastuikin joulukuusitilaksi. Oho. Talo on hatara jääkaappi ja rikkaan suvun vesalla ei ole käytännön kokemusta sen enempää liikeyrityksestä kuin remontoinnistakaan.

Tarinassa on hyvä pointti siitä, miten somevaikuttajan kotoinen hillojen keittely ei itse asiassa onnistukaan ihan noin vain. Kivaa oli myös se, että tarinan edetessä Kira hoksaa googlata käytännön ohjeita takkatulen sytyttämiseen ja muuhun pikkuremppaan. Kaikkeen ei tarvita miehen apua, vau!

Mikä vähentää vähän tuulta Bennettin, Dream Harborissa etätyölomaa pitävä clarkkentimäisen komistuksen purjeista. Hänellä pysyy vasara kädessä ja kaiken lisäksi hänellä on pakonomainen tarve auttaa neitoja pulassa.

Christ, he really did get off on helping people. He had some kind of damsel-in-distress kink. What the hell was wrong with him?

(s. 136)

Tämäkin oli itse asiassa kiinnostavaa, koska tätä ei tosiaan esitetä pelkästään herrasmiehen auttavaisuutena. Bennettin elämä on kärsinyt siitä, että hän ei vain voi olla rientämättä apuun. Helppohan sellaista on hyväksikäyttää tekemään kaikki hommat.

Mutta jotenkin nämä osaset eivät nyt vain muodostaneet sellaista kokonaisuutta, josta olisin innostunut. Sen verran kuitenkin pidin, että ei harmittanut lukea tätä loppuun (ja nopeasti sen lukikin), mutta asetelmasta olisi varmasti saanut irti jotain vähän kiinnostavampaakin.

Kirjan tiedot:

Laurie Gilmore: The Christmas Tree Farm | One More Chapter 2024 | 439 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 31. Kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi

Laurie Gilmore: The Cinnamon Bun Book Store (Dream Harbor #02)

Hazel Kelly loved a good story.

Luin tuossa parisen kuukautta sitten Laurie Gilmoren Dream Harbor -sarjan ensimmäisen osan, joka oli vallan viihdyttävää kevyttä viihdettä. Kaipasin sitä taas, joten vuoron sai jatko-osa The Cinnamon Bun Book Store.

En oikein osaa sanoa kumpi näistä oli hattaraisempi, mutta kepeitä ja viihdyttäviä olivat molemmat. Tälle toki lisäpisteitä siitä, että päähenkilö Hazel on töissä kirjakaupassa.

(Se, miten kirjakauppa pysyisi pystyssä pienessä rantakaupungissa, on asia, jota ei kannata pohtia sen enempää.)

Dream Harborissa ikänsä asunutta Hazelia uhkaa lähestyvät kolmikymppiset ja tunne siitä, että hän ei ole koskaan rellestänyt kunnolla. Kun myytäviin kirjoihin alkaa ilmestyä huomiokynällä tehtyjä yliviivauksia (Hazelkin paheksuu!), Hazel päättää seurata niiden antamia ohjeita. Pienimuotoiseen seikkailuun lyöttäytyy mukaan kalastajakomistus Noah.

Olihan se hieman tuskastuttavaa lukea kahdesta henkilöstä, jotka eivät sitten millään meinanneet huomata rakkauden olevan molemminpuolista. Pidin kyllä molemmista, mutta jestas sentään mitä toopeja.

Tässäkin osassa juoni ja troopit olivat hyvin kotoisia, eivätkä ne seikkailutkaan olleet mitenkään eksoottisia. Toisaalta ne sopivat hyvin Hazelille, joka viihtyy ennemmin sohvalla kirjan kanssa kuin vuorikiipeilemässä Alpeilla. Arkikin voi olla kivaa ja rantapäivä mukavan erilainen.

Tykkäsinkin kirjan sanomasta, siitä, ettei jokaisen tarvitse olla se vuorikiipeilijä tai villi bilettäjä. Hazel viihtyy omassa elämässään ja kaipaa pientä vaihtelua, ei radikaaleja muutoksia. Huomattavasti menevämpää elämää viettänyt Noahkaan ei muuttaisi hänessä mitään.

Plussaa muuten kirjalle siitä, että Noah on itse asiassa Hazelia nuorempi. Vain viisi vuotta, mutta kun mies on käytännössä aina se vanhempi osapuoli, tuo oli yllättävää ja mukavaa vaihtelua.

Lisätietoiskuna se, että tässä oli huomattavasti enemmän seksiä kuin Pumpkin Spice Caféssa.

Kirjan tiedot:

Laurie Gilmore: The Cinnamon Bun Book Store | One More Chapter 2024 | 371 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Kirjastosta lainattu sarjan osa

Ali Hazelwood: Mate

The child had been trained well - not by her family, but by life.

Luin tuossa taannoin ensimmäisen Ali Hazelwoodini, romantasia Briden. Ihmissusien testosteronia pursuava alfaurospörhistely ei oikein vakuuttanut, mutta tykkäsin päähenkilö Miserysta.

Tässä vasta ilmestyneessä jatko-osassa Mate on eri päähenkilö, vampyyri Miseryn bestis Serena. Serenalle on valjennut hiljattain, että hän on biologinen epätodennäköisyys, ihmisen ja ihmissuden lapsi. Vampyyrit haluavat hänet hengiltä, kirjassa on outo ihmissusikultti ja muutakin potentiaalia kiinnostavuuteen.

Mutta mihin kirja käyttääkään sivunsa? Siihen, että nämä pölvästit eivät ymmärrä Serenan outojen oireiden johtuvan vanhasta kunnon kiimasta. Kuvailun perusteella noin kolmimetrinen alfakönsikäs Koen sytyttää tulen pikkuisen Serenan kupeisiin, mutta ihmissusien kuuluisa hajuaistikaan ei havaitse liekkien aiheuttamaa savua.

Kirja oli suoraan sanottuna tylsä eikä siinä loppujen lopuksi tapahtunut paljon mitään. Koen on sietämätön ja töykeä, ja edustaa juuri sitä sankarityyppiä, jonka vuoksi en juuri romantasiaan koske.

(Jos kellään on suosituksia romantasiasta, jossa ah niin ihana urho ei ole misogynistinen pässi, otan niitä mielelläni vastaan!)

Jatkoin kirjan lukemista ihan vain siksi, että halusin tietää mikä hiivatti saa nämä tollot viimein tajuamaan mistä on kyse. Kun lamppu lopulta syttyy, seuraa tietenkin sivukaupalla jyystöä, jossa Serena vikisee ja Koen painaa kuin siitossonni. Tyypiksi, joka ei ole koskenut naisiin sitten teinivuosiensa, hän kykenee kerrassaan ihmeellisiin suorituksiin sängyssä.

Eniten minua ärsytti se, että Serena on niin passiivinen hahmo muuallakin kuin vällyjen välissä. Bridessa Miserylla oli omia suunnitelmia ja agendaa, Serenalla ei ole. Tylsempää tarinan sankaritarta saa hakea.

Minun ja Hazelwoodin tiet eroavat tämän kirjan myötä. Ymmärrän oikein hyvin, että hänen käyttämänsä troopit ja hahmotyypit vetoavat muihin lukijoihin, mutta minuun ne eivät vain iske.

Kirjan tiedot:

Ali Hazelwood: Mate | Sphere 2025 | 448 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Mansplaining

* Älä aloita uutta sarjaa : Duologian toinen osa

Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café (Dream Harbor #01)

Jeanie Ellies had never killed a man before, but tonight might be the night.

Halusin lukea jotain kivaa ja kevyttä takuuvarmalla onnellisella lopulla, ja mikäs sen sopivampaa kuin pikkukaupunki ja kotoisa kahvila. Laurie Gilmoren The Pumpkin Spice Cafésta on ilmestynyt jo suomennoskin. Päädyin lukemaan alkukielisen kirjan ihan vain siksi, että varausjono tuohon suomennokseen oli huomattavasti pitempi.

Tähän on pinottu kotoilutrooppeja oikein torniksi asti, mutta ei se haitannut ollenkaan. Sattuivat nimittäin olemaan trooppeja, joista pidin.

Bostoniin ja kuluttavaan toimistotyöhön kyllästynyt Jeanie saa hoitaakseen tätinsä kahvilan Dream Harborin pikkukaupungissa. Ah miten ihanaa onkaan löytää ystäviä ja uusia harrastuksia, parrakkaasta könsikäsjörrikästä puhumattakaan. Logan on paikallinen maajussi, koko kaupungin rakastama orpopoika, joka vallan häikäistyy Jeanien positiivisuudesta.

No siinä se juoni olikin. Pientä leppoisaa sabotaasia ja äkkiä selvitettyä väärinymmärrystä lukuun ottamatta kirja oli niin makean söpöinen, että hattaralla päällystetty vaahtokarkkikin jää toiseksi. Eli juuri sitä, mitä tältä halusinkin.

Omassa elämässäni en kestäisi näitä uteliaita ja toisten asioihin sekaantuvia naapurin ullataalasmaita ollenkaan. Realistisesti Jeanien pitäisi tehdä töitäkin, jotta kahvila pysyisi pystyssä. Loganin maatilakin hoitaa itse itsensä jossain taustalla nimettömien työntekijöiden avustuksella.

Mutta kun unohdetaan tosielämä, niin saadaan kiva syksyinen viihdekirja, jossa on mausteena vähän seksiäkin. Tämän luki todella nopeasti ja kirja jätti niin hyvän mielen, että laitoin jo varaukseen seuraavankin osan.

No okei, kaksi seuraavaa osaa.

Ja nimensä Wolverine-mielleyhtymästä johtuen Logan oli mielikuvissani Hugh Jackmanin näköinen. Ai että.

Kirjan tiedot:

Laurie Gilmore: The Pumpkin Spice Café | One More Chapter 2023 | 361 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain ja Kotona kirjassa

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Lempi vuodenaikasi

Kayoru: Rakastunut robottiin

Kas kun tämä mangasarja oli mennyt minulta kokonaan ohi. Yleensä olen vähän paremmin kärryillä siitä, mitä suomeksi ilmestyy. Varasin siis Kayorun Rakastunut robottiin -kirjaparin sekä katsoakseni mikä se on mangojaan että kuitatakseni yhden kohdan lukuhaasteesta.

Rakastunut robottiin on siis kaksiosainen sarja, eräänlaista pehmoista shoujo-scifiä. Lukiolainen Mariko löytää roskakasasta komistuksen, joka osoittautuu androidiksi. Kouta lupaa suojella uutta mestariaan ikuisesti ja sittenhän sitä ihastutaan ja rakastutaan ja vähän myös sekstaillaan.

Luen harvoin shoujoa pinnallisista syistä: genretyypilliset lautasen kokoiset silmät eivät viehätä minua ollenkaan. Niiltä ei pääse pakoon tässäkään sarjassa, mutta oli tämä kuitenkin ihan kivaa luettavaa. Tykkäsin etenkin Marikosta, joka on vastuussa pikkuveljestään, ja joka luokkaretkellä tarttuu riuskasti kirveeseen ja ryhtyy halkomaan puita.

Androidi-juttua ei sen kummemmin käsitelty ja tarina pyöriikin lukioarjen ja parisuhteen edistymisen ympärillä. Vähän harmi kyllä, minua nimittäin jäi kiinnostamaan Koutan alkuperä. Maailma ei muuten vaikuta mitenkään futuristiselta, joten mistä ihmeestä hän oli ilmestynyt?

Päätarinan lisäksi molemmissa osissa oli lyhyempiä, itsenäisiä romanttisia tarinoita, jotka eivät liittyneet Marikoon ja Koutaan mitenkään.

Kirjan tiedot:

Kayoru: Rakastunut robottiin 01 & 02 | Ivrea 2016 | 174 & 190 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Zettai ren’ai progman (2012 & 2013) | Suomennos: J. J. Pensikkala

Haasteet:

* Robotti-lukuhaaste : Androidi/gynoidi

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi (Jylhäsalmi #02)

Anna heilautti kättään hopeanvärisen maasturin kuljettajalle, istahti pieneen siniseen Toyotaansa ja starttasi.

Ennakoin jo kesän alussa, että jossain vaiheessa saattaa iskeä vähän maalaisromanttinen olo. Sitä silmällä pitäen lainasin valmiiksi Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan toisen osan Jylhäsalmella salamoi.

Olin oikeassa ja se olo tuli nyt, näköjään samoihin aikoihin kuin Ylen toimittajalle, joka teki genrestä ihan jutunkin. Ajallisesti tämä kirja sattui samaan saumaan, tarina nimittäin alkaa elokuun alussa.

Juoni on käytännössä sama kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kiinteistövälittäjä Anna muuttaa vanhaan puutaloon ja haaveilee oikeasta maalaisidyllistä. Siihen piti kuulua miesystäväkin, mutta tyyppi päättääkin jäädä Englantiin. Onneksi Jylhäsalmelta löytyy salskeita miehiä jokaisen sinkkunaisen tarpeisiin.

Sen suurempia yllätyksiä ei kirja tarjoile, mutta eihän sen ole tarkoituskaan. Kaikki on tuttua ja turvallista, ja draama on tasoa naapuri yrittää hiippailla marjavarkaisiin. Lopussa on vähän isommat kierrokset ja genretyypillisiä typeriä väärinkäsityksiä, mutta tunnelma on siitäkin huolimatta laiskan leppoisa. Mikäpä se on maalaismaisemista ja oman pihan antimista nauttiessa.

Luulen, että jatkan näiden lukemista silloin tällöin. Nämä ovat sujuvasti kirjoitettuja ja nopeasti luettuja, joten maalaisromantiikan kaipuuseen ne toimivat mainiosti.

(Mutta nyt kun asia tuli puheeksi, niin en oikein kestä noita genretyypillisiä väärinkäsityksiä. Enkä etenkään sitä, miten oletus on, että sympatiani ovat aina päähenkilön puolella.

Jos vetäiset itkupotkuraivarit ja stalkkerimoodin päälle heti, kun ihastuksesi puhuu tuntemattomalle naiselle, ongelma olet sinä, ei ihastus tai tämä toinen nainen. Vähän hei jäitä hattuun, saa ihmisellä ystäviä olla ja noin kahden viikon tuntemisen jälkeen et voi olettaa tunnistavasi joka ainoaa henkilöä, jonka ihastuksesi tuntee.

Olisi kiva, jos tästä troopista päästäisiin eroon eikä jokainen ihastukselle puhuva nainen saa heti päähenkilön vihoja niskaansa…)

Kirjan tiedot:

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi | Karisto 2018 | 197 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin avain, Kirjahullun päiväkirja, Amman lukuhetki ynnä muut

Ali Hazelwood: Bride

This war of ours, the one between the Vampyres and the Weres, began several centuries ago with brutal escalations of violence, culminated amid flowing torrents of varicolored blood, and ended in a whimper of buttercream cake on the day I met my husband for the first time.

En ole mikään romantasia-asiantuntija, joten en osaa sanoa mihin tämä Ali Hazelwoodin Bride sijoittuu sen skaalalla. Hyvä, huono vai ihan okei? Minä viihdyin tämän seurassa ihan okei vaikka koin jotkut kliseet tuskastuttavina.

Lisäksi on kyllä pakko sanoa, että kukaan ei enää koskaan saisi verrata yhtään ainoaa kirjaa Romeoon ja Juliaan jos ei ole 1) lukenut kyseistä näytelmää ja 2) lukenut kirjaa, jota vertaa siihen. Katson sinua, tyyppi jota kannessa lainataan sanomassa “...paranormal Romeo and Juliet”.

Eikä ole. Tässä on kyllä kaksi vihollislajia, vampyyrit ja ihmissudet, mutta niiden välistä avioliittoa tässä nimenomaan järjestetään. Lisäksi spoileri: kumpikaan avioliiton osapuoli ei kuole.

Tarinan kertoo vampyyrimorsian Misery, joka suostuu ihmissusi Lowen vaimoksi poliittisista syistä. No, oikeastaan hän haluaa löytää kadonneen ystävänsä ja ujuttautuu Lowen kotiin vakoiluhommiin. Romantasiassa kun ollaan, niin totta kai rakastutaan ja salataan tunteita ja sitten vähän peitotkin heiluvat.

Kirja oli nopea lukea ja tykkäsin kyllä Miserysta. Hänellä olisi paljonkin syytä surkutella itseään, mutta hän on enemmänkin toiminnan naisia. Tai olisi jos saisi siihen tilaisuuksia, mistä päästäänkin siihen, että en vain kestä näitä ihmissusikliseitä. Oi mahtava alfauros, me kaikki kumarramme sinua ja suurenmoisuuttasi jne jne., en oikein jaksa.

Lisäksi tässä on sinänsä selitetty hyvällä taustatarinalla se, miksi Misery tietää niin vähän vampyyrinä olemisesta. Mutta lukijana en pitänyt siitä, että hän oli koko ajan ihan pihalla omasta itsestään ja vampyyrien kulttuurista. Ja tietenkään hän ei huomaa ollenkaan, että Lowe haluaa päästä välittömästi hänen housuihinsa.

Olisikin muuten ollut ihan hauskaa viivähtää enemmän tässä asiassa niissä seksikohtauksissa. Lowe kun käy kuumana Miseryn vampyyriominaisuuksiin, joita muut sudet pitävät vieraina ja vastenmielisinä. Minusta tämä oli hauska paljastus, jolla olisi voinut hekumoida vähän enemmänkin.

Oli muuten todella selvää, kumpi laji on Hazelwoodin lemppari. Vampyyrit ovat kaikin puolin kalseita, ihmissudet taas niin mahtavia että oksat pois.

Mutta kokonaisuutena siis oikein viihdyttävä kirja, jolle on tulossa jatko-osakin.

Kirjan tiedot:

Ali Hazelwood: Bride | Sphere 2024 | 399 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Romantasia

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (Nummien kutsu #01)

Syksyinen aamuaurinko iski räikeänä ikkunasta.

Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat jo ehtineet lukea tämän Kaisa Viitalan Klaanin vieraana -kirjan. Kehujen siivittämänä tartuin tähän viimein itsekin ja olihan tämä hyvä!

Jos nyt oikein laskin, niin ollaan vuodessa 1727. Jakobiittikapinan lopputulema vaikuttaa vahvasti juoneen, jossa nuori lontoolainen Agnes päätyy viettämään talvea skotlantilaiseen linnaa. Linnan isäntä, klaanipäällikkö Fingal, on paitsi itsevarmuuden, myös vaimon tarpeessa.

Oikeastaan kiinnitin vähemmän huomiota historialliseen miljööseen ja kirjan romanssiin kuin Agnesiin itseensä. Hän on syntymästään liikuntavammainen, mikä on harvinaista päähenkilölle missä tahansa kaunokirjallisuuden genressä, saati sitten historiallisessa romantiikassa.

Vammaa ei diagnosoida suoraan, mutta se vaikuttaa Agnesin arkeen koko ajan. Jalat eivät kanna ilman tukea, kiputila on jatkuva ja kuinka monen kirjan päähenkilö joutuu huolehtimaan siitä, että reissussa on mukana myös reiällinen tuoli, koska potalle kyykistyminen on mahdotonta?

Agnes on oppinut suhtautumaan vammaansa verrattain tyynesti. Tämä keho hänelle on annettu ja sen kanssa on elettävä, vaikka arki 1700-luvulla onkin vaikeaa. Agnesin yhteiskunnallinen asema mahdollistaa paljon, esimerkiksi apuvälineet ja kutsuttavissa olevat palvelijat. Ihmisten ennakkoluuloja ja törkeitä kommentteja se ei kuitenkaan estä. Mikä tuo raajarikko kuvittelee olevansa kun ajattelee, että häntä pitäisi kohdella ihmisenä?

Tykkäsin todella paljon Agnesista, joka ei anna periksi. On hänellä heikkojakin hetkiä, hän tekee vääriä valintoja ja turhautuu vammaansa, mutta tämä tekee hänestä vain realistisen hahmon. Vaikka jalat eivät aina kanna, selkäranka on kyllä terästä. Eipä ihme, että Fingal ihastuu tahtomattaan, pikkusisko Ailsa löytää esikuvan ja linnan palvelusväki huokaa sikäli helpotuksesta, että kerrankin paikalla on joku, joka tietää mitä tehdä.

Agnesin lisäksi pidin etenkin Ailsasta, joka on kasvanut ilman aikuisen naisen opastusta. Hankala tilanne maailmassa, jossa vallasnaisen täytyisi osata ohjata palvelusväkeään ja pitää linnan langat käsissä! Samoin topakka palvelustyttö Millie oli mainio omana itsenään ja Agnesin tukena. Fingal ei ollut sellaista romanssin sankarityyppiä, josta erityisemmin pitäisin, mutta siinä hän meni kiinnostavien naishahmojen sivussa.

Jatko-osa tälle on jo ilmestynyt ja laitoin sen heti varaukseen! Jäin nyt ihan jännittämään sitä, miten Edinburghiin jääneet juonenlangat sidotaan ja saavatko tietyt hahmot ansionsa mukaan.

Kirjan tiedot:

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana | Karisto 2024 | 460 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Sheferijm, Morren kirjablogi, Amman lukuhetki ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen

* Lukumatka menneisyyteen : 20. Kirjassa on linna

Ann-Christin Antell: Valkea lilja (Adelin tyttäret #01)

Casa Adelin puutarhan keltaiset metsätulppaanit hehkuivat iltapäivän valossa.

Jos ei muuta, niin Ann-Christin Antellin uuden sarjan aloitusosa Valkea lilja herättää kyllä matkakuumeen. Tässä kirjassa oli todella paljon wanhanaikaisen viehättävää matkakuvausta. En niinkään halua polttavan kuumaan Firenzeen kuin kivalle junamatkalle, mukavaan hotelliin ja siitä vaeltelemaan kaupungille.

Tarinassa siis matkustetaan Naantalista Firenzeen, jonne parikymppinen Lily Adel pääsee isoäitinsä mukana vuonna 1911. Fammulle kyseessä on terveysmatka, ja Lily puolestaan palaa halusta tutustua taiteeseen ja taidehistoriaan. Ja koska historiallisessa viihdekirjallisuudessa ollaan, totta kai täytyy olla myös romanssi.

Pidin tässä kirjassa eniten matkakuvauksesta ja Adelin perheestä. Lily tutustuu itselleen eksoottiseen Firenzeen ja Antell maalailee kuvaa idyllisestä italialaisesta kaupungista. Koska Lily haluaa taiteilijaksi, pääsee hän myös tutustumaan paikallisiin taidepiireihin. Sen eri kulmista löytyy sekä ällistyttävää vanhoillisuutta, joka sai minut kiristelemään hampaitani, että hyvin moderneja katsantokantoja.

En ole kummoinenkaan taiteentuntija, joten Lilyn kokemat taide-elämykset ja syvälliset keskustelut taiteen merkityksestä menivät minulta ohi. Pidin kuitenkin siitä, miten merkityksellisiä ne Lilylle olivat.

Adelin perhe puolestaan oli melkein liian täydellinen, mutta toisaalta oli mukava lukea vaihteeksi sellaisesta. Vanhemmat tukevat kolmen erilaisen tyttärensä kiinnostuksen kohteita eikä ketään olla naittamassa vastoin tahtoaan kenellekään. Perheen parissa fiilistellään niin paljon, että kirjan alku tuntui jopa turhan hitaalta.

En ihan hirveästi lämmennyt romanssillekaan, mutta se ei oikeastaan johdu Lilysta ja hänen mielitietystään. Heistä kyllä näki, että mikä heissä viehätti toisiaan. Enemmänkin kyse oli siitä, että heidän parissaan vietettiin niin vähän aikaa. Alussa fiilisteltiin Adeleita ja sitten Firenzeä ja taidetta, joten romanssille jäi loppujen lopuksi aika vähän aikaa, vain muutama keskustelu, jotka keskittyivät enimmäkseen taiteeseen.

Mutta mukava sarjan aloitus tämä oli. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Valkea lilja | Gummerus 2025 | 368 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä

* Lukumatka menneisyyteen : 3. Kirjassa on hotelli/majatalo/kievari

Emily Henry: Lomalla kaikki on toisin

Lomalla voi olla juuri sellainen kuin haluaa.

Emily Henryn Lomalla kaikki on toisin on niin kesälomainen kirja, että olisi pitänyt lukea se kun oikeasti olin kesälomalla. Loma teemana on kirjassa esillä jopa enemmän kuin kesä, vaikka juuri siinä vuodenajassa liikutaankin.

Kolmikymppinen Poppy on menestyvä matkailutoimittaja, joka on käynyt joka kesä reissussa myös parhaan ystävänsä Alexin kanssa. Pari kesää sitten jotain meni kuitenkin pieleen ja ystävysten välinen etäisyys on muutakin kuin kilometrit heidän välillään. Poppy päättää korjata tilanteen ja pyytää Alexin vielä kerran matkaseurakseen paahtavaan Palm Springsiin.

Pidin kirjasta, jos kohta olen ehdottomasti sitä mieltä, että se olisi saanut olla noin sata sivua lyhyempi. Tarina etenee sekä nykyhetkessä että takaumissa, joissa käydään Poppyn ja Alexin edellisillä lomamatkoilla reilun kymmenen vuoden aikajanalla. Vähempikin lomailun toisto olisi riittänyt, koska kaikki kuvaukset eivät paljastaneet heistä mitään uutta ja kiinnostavaa.

Vaikkei romantiikkagenreä paljoa lukisikaan, on tietenkin tuskallisen ilmiselvää, että Poppy ja Alex ovat salaa rakastuneita toisiinsa. Mutta onneksi tässä on vähemmän typeriä väärinkäsityksiä ja enemmän oikeita aikuisten ongelmia onnellisen lopun esteenä. Molemmat ovat esimerkiksi olleet hyvissä parisuhteissa ja he tuntuvat haluavan elämältään eri asioita.

Kaikista lomakuvauksista pidin enemmän juuri “tästä kesästä” eli Palm Springsin reissusta, jossa kaikki menee pieleen Poppyn parhaista yrityksistä huolimatta. Tarina ei myöskään lopu reissun päättyessä, koska ne aikuisten ongelmat ovat yhä olemassa ja molempien täytyy työstää niitä tahoillaan.

Kaiken kaikkiaan kiva kirja! Jäi sellainen olo, että Emily Henryltä voisi lukea joskus muutakin.

Kirjan tiedot:

Emily Henry: Lomalla kaikki on toisin | Karisto 2022 | 397 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: People We Meet on Vacation (2021) | Suomennos: Marja Mutru

Haasteet:

* Kesäkirjabingo : Kesäromanssi

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella (Jylhäsalmi #01)

Riina haeskeli tuttuja maamerkkejä linja-auton ikkunoiden ohikiitävistä maisemista.

Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarja on kirjaston kestosuosikkeja. Viihdekirjallisuuden fanit näyttävät löytävän sen aina ennemmin tai myöhemmin. Koska kirjastotäti suosittelee mitä vain, olen suositellut sarjaa suvereenisti lukematta yhtään sen kirjaa. Riittää kun sanoo, että tästä tykätään tosi paljon, kannattaa ainakin kokeilla.

Mutta nyt! Nyt kun tämä ensimmäinen osa Sydämenasioita Jylhäsalmella oli kerrankin hyllyssä, päätin sivistää itseäni. Vaikkei tämä minussa kovin suuria intohimoja herättänytkään ymmärrän kyllä, miksi tästä niin pidetään.

Takakansi lupaa maalaisromantiikkaa ja maalaisidylliin tarina sijoittuukin. Opettajaksi valmistunut Riina on jätetty ja mikäpä se on nuolla haavojaan Jylhäsalmen rannoilla. Töihin pääsee sukulaisen lossikahvilaan ja voi että se Suomen suvi onkin ihana kun on oma pieni mökki ja kaikki.

Oikeasti tästä jäi kyllä sellainen fiilis, että olisinpa omalla pienellä rantamökkeröisellä viettämässä kesäiltaa. Maisemia ja kesää on kuvattu hienosti, ja vaikka juonessa tai hahmoissa ei ollut yhtään ainoaa yllätystä, kirjan luki mielellään loppuun asti.

Saatanpa jopa jatkaa sarjan parissa aina kun alan kaivata tällaista maalaisromanttista tunnelmaa. Käsittääkseni sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä teoksia vaikka niissä samoja tyyppejä pyöriikin. Ilmeisesti Jylhäsalmi on muuttovoittoinen ja rakkaudessa epäonnisia naisia houkutteleva paikka!

Kirjan tiedot:

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella | Karisto 2017 | 190 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Luetut kirjat, Ja kaikkea muuta ynnä muut

Haasteet:

* Kesäkirjabingo : Kesäsade

Jane Austen: Järki ja tunteet

Dashwoodin suku oli asunut Sussexissa kauan.

Jane Austen -lukupiiri Lauran kanssa jatkuu! Tällä kertaa vuorossa oli Austenin esikoisteos, Järki ja tunteet vuodelta 1811. Nuo reilut 200 vuotta eivät ole himmentäneet kirjan hohtoa tai vieneet vauhtia juonenkäänteistä.

Tarinahan alkaa siitä, kun Dashwoodin perheen isä kuolee ja saita poika vaimoineen haluaa heittää lesken ja tämän tyttäret pihalle. Onneksi ystävällinen sukulaismies tarjoaa naisten käyttöön pientä huvilaa, jonka ympäristössä vaanii muun muassa muuan eversti Brandon.

Ja sanon "vaanii", koska kumpikaan meistä lukijoista ei lämmennyt ajatukselle siitä, että 35-vuotias eversti rakastuu 16-vuotiaan Marianneen. Koko kaksikon perhe- ja ystäväpiiri ryhtyy lopulta painostamaan Mariannea hyväksymään Brandonin, koska onhan varakas eversti sentään varsin mukava saalis köyhtyneelle neidolle.

Joo ei.

Brandonilla oli paljon enemmän keskusteltavaa ja varmaan yhteistäkin vanhemman Dashwoodin sisaren eli Elinorin kanssa. Ikävä kyllä Elinor päätyi varsin mitäänsanomattoman miehen vaimoksi, mutta toisaalta, ainakin hän valitsi itse.

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin todella viihdyttävä ja varsinainen draaman vuoristorata! Tylsiä hetkiä ei ehtinyt olla, kun potentiaalisia morsiamia ja sulhoja metsästettiin, luurankoja kaivettiin kaapista, tunteita tukahdutettiin ja salaisuuksia tunki sisään ovista ja ikkunoista.

Mutta ei siinä kyllin; sillä kun ihmiset ovat päättäneet käyttäytyä tavalla, jonka he tietävät vääräksi, heitä loukkaa se, että heiltä odotetaan parempaa.

(s. 220)

Ihmiset olivat yhtäältä ihanan ilkeitä ja toisaalta myös lempeitä toisilleen. Esimerkiksi Lucy-neiti aikoo piru vieköön naida rahaa ja sen hän tekeekin keinoja kaihtamatta. Vaikka hän kauhea olikin, pitää kyllä ihailla naista, joka taistelee tiensä voittoon siinä pienessä laatikossa, joka naiselle tuona aikana ja tuossa paikassa oli annettu.

Tässä puhuttiin muuten yllättävän suoraan seksistä ja raskauksista, eikä pelkästään avioliiton yhteydessä. Lehtolapsia epäillään ja löytyy, ja niiden todetaan pilaavan nimenomaan naisen elämän ja maineen. Mies liitelee vastuusta vapaana vaikka hänet isäksi tiedettäisiinkin.

Emme tykänneet Willoughbysta, sanonpa vaan.

Eli siis hieno kirja, jossa draamaa ja yllätyksiä riitti!

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Järki ja tunteet | WSOY 2014 (1. p. 1952) | 339 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Sense and Sensibility (1811) | Suomennos: Aune Brotherus

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Amman lukuhetki ynnä muut

J.S. Meresmaa: Poika valkean, renki raudan

Hänen pahin painajaisensa on toteutunut.

Luin J.S. Meresmaan Rauniarasta kertovan duologian ensimmäinen osan suunnilleen vuosi sitten. Juoni se oli sen verran erikoinen, että se jäi hyvin muistiin ja niinpä tämän Poika valkea, renki raudan -kirjan mukaan oli helppo hypätä.

Tarina jatkuu siitä, mihin se edellisessä osassa jäi. Eloseppä Arona on vangittu ja parantajaoppilas Malka paennut merkillisen Myrrys-vauvan kanssa. En oikeastaan raskisi kertoa juonen yksityiskohtia, mutta Rauniaran mysteeriä tässä selvitetään. Miksi maa on jumiutunut ikuiseen syksyyn ja mitä pelottava Ruhtinatar suunnittelee?

En pitänyt tästä ihan yhtä paljoa kuin ensimmäisestä osasta, mutta hyvä kirja tämä silti oli! Pidin aivan erityisesti siitä, miten erilainen kirjan maailma on niin moniin muihiin YA-fantasioihin verrattuna. Tarina ei nojaa tuttuihin hahmo- tai juonitrooppeihin ollenkaan. Jos niitä jossain muodossa on, niitä on uudistettu mielenkiintoisella tavalla.

Esimerkiksi vaikka nyt päähenkilöt. Arona on seppä, ei soturi, ja lyhytkasvuinen. Siitä ei tehdä numeroa, mutta tokihan se vaikuttaa siihen, miten Arona luovii maailmassa, joka on tehty pitemmille henkilöille. Malka on parantaja, joka ei aina pysähdy ajattelemaan, onko jollain oikeasti ongelma vai haluaako Malka vain päästä vähän pullistelemaan parantajataitojaan.

Ja Myrrys nyt ei sovi perinteiseen Valittu lapsi -troopin muottiin ollenkaan, mikä oli tosi todella virkistävää.

Kokonaisuutena duologia on oikein mielenkiintoinen, omaperäinen ja moninainen. Jos etsii vähän erilaisempaa fantasiakirjaa, kannattaa lukea nämä!

Kirjan tiedot:

J.S. Meresmaa: Poika valkean, renki raudan | Myllylahti 2024 | 433 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet ja Kirjaimia

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Ennustus

* YA-lukuhaaste : Suomalaisen kirjailijan kirjoittama YA