Sir Walter Elliot, Somersetshiren kreivikunnassa sijaitsevan Kellynch Hallin omistaja, oli mies, joka omaksi ilokseen tarttui vain yhteen ainoaan kirjaan, nimittäin baronettikalenteriin; joutilaisiin hetkiin se antoi viihdykettä ja onnettomiin lohtua; sen avulla hän sai kokea tyydytyksen ja arvostuksen tunteita todetessaan, kuinka vähän kantajia vanhoilla aatelisarvoilla oli jäljellä; kun taas vasta edellisellä vuosisadalla myönnettyjen arvojen lähes loputonta luetteloa selatessa kaikki arjen harmit kääntyivät luonnostaan myötätunnoksi ja halveksunnaksi - ja jos mikään muu sivu ei tehnyt tehtäväänsä, oli hänen mahdollista lukea sieltä oma historiansa aina yhtä hellittämättömällä mielenkiinnolla.
Luimme tällä kertaa Lauran kanssa lukupiirissämme Jane Austenin viimeiseksi jääneen teoksen Arkaileva sydän. Valitsimme Kersti Juvan uuden suomennoksen, joka olikin oikein sujuva ja tavoitti hienosti Austenin austenmaisuuden.
Lopussa harmittelimme nimenomaan sitä, että tämä kirja jäi Austenin viimeiseksi. Se oli nimittäin varsin vauhdikas ja juonessa oli juuri sopivasti mutkia tämän pituiseen kirjaan. Olisi niin kiinnostavaa tietää, millaisia kirjoja Austen olisi kirjoittanut tämän jälkeen.
Kirja on ilmestynyt aiemmin nimellä Viisasteleva sydän ja täytyy sanoa, että tämä sopi nimeksi paljon paremmin. Juuri arkuudesta ja siitä uloskasvamisesta on kysymys, kun seurataan Anne Elliotin ja kapteeni Wentworthin kohtaamista uudelleen kahdeksan vuoden jälkeen. Nuorempi Anne taipui perheensä painostukseen ja kieltäytyi Wentworthin kosinnasta, vanhempi uskaltaa tehdä itse valintansa.
Toki Wentworthin nousu arvoasemassa ja varallisuudessa ei yhtään haittaa perhettä.
Tämä oli mainio perhe- ja tapakomedia, jossa Anne oli useimmiten se ainoa järkevä henkilö lähipiirissään. Isä ja sisaret ovat itseään täynnä olevia, pinnallisia hupsuja. Turhamainen isä etenkin, ja yksi minua eniten naurattaneista kohtauksista liittyikin häneen.
“- - Oikein hyvä mies ja kaikin tavoin herrasmies, en epäile. Mutta minusta tuntuu, neiti Elliot” (katsoen häneen vakavasti) “että sen ikäiseksi mieheksi hänen täytyy olla kovin muotitietoinen. - Sellainen määrä peilejä! Taivas! Siellähän ei päässyt itseään pakoon. Pyysin siis Sophya avuksi, ja niin me pian siirsimme ne toisaalle, ja nyt olo on oikein viihtyisä, kun minulla on pieni parranajopeili nurkassa ja sitten yksi iso kapistus, jonka lähellekään en mene.”
(s. 169)
Selittää ällistynyt amiraali Croft, joka on vaimoineen vuokrannut Elliotien kartanon.
Wentworthin pitkävihaisuus ei saanut minua lämpenemään hänelle kovin äkkiä, mutta hän kirjoitti kyllä lopulta niin hienon rakkauskirjeen, että oksat pois. Ihan sydämessä läikähti sitä lukiessa (sivulla 310). Hän ehkä melkein ansaitsee Annen rakkauden.
Aika monen Austenin jälkeen olimme Lauran kanssa aika hyviä arvaamaan juonenkäänteitä ja juoneen ilmestyviä hahmoja. Annen nolon perheen lisäksi löytyi muun muassa liero liehittelijä, joka tosin ei tällä kertaa onnistunut pilaamaan yhdenkään nuoren naisen mainetta.
Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan haitannut lukemista ollenkaan. Tätä oli ilo lukea ja pidin Annesta, joka oli vaihteeksi vähän vanhempi tarinan sankaritar. 27-vuotiaana hän on kirjan mukaan jo parhaan hehkeytensä menettänyt, mutta sepä ei häntä itseään tai Wentworthia haittaa. Tilalle on tullut itseluottamusta ja itsetuntemusta, joka monilta muilla tässä kirjassa puuttuu kokonaan ikään katsomatta.
Kirjan tiedot:
Jane Austen: Arkaileva sydän. Teos 2024. 332 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Persuasion (1817). Suomennos Kersti Juva.
Haasteet:
* Helmet 2026 : 1. Brittiklassikko
* Lukumatka menneisyyteen : 1. Kirjassa on epämiellyttävä henkilö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti