Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter

I paused on the threshold of the shop to stamp the frost from my boots.

Tykkäsin paljon Emily Wilde -sarjasta ja jäin odottamaan Fawcettin seuraavaa kirja toiveikkaana. Bonuksena tässä Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelterissä on, aivan oikein, kissoja.

Tämä on yksittäinen kirja, ei sarjan osa, ja en nyt oikein osaa päättää oliko se loppujen lopuksi hyvä asia vai ei. On kiva, että julkaistaan myös itsenäisiä fantasiakirjoja eikä aina vain trilogioita tai todella pitkiksi venytettyjä sarjoja. Kirjan juoni sinänsä on pieni ja tarinan jakaminen kahteen kirjaan olisi hyvinkin voinut venyttää sitä aivan turhaan.

Toisaalta tämä tuntui vain pintaraapaisulta kiinnostavaan maailmaan eikä oikein mihinkään ehditty keskittyä kovin syvällisesti, ei edes päähenkilöihin.

Agnes on päälle kolmekymppinen (iso plussa taas Fawcettille vähän vanhemmasta päähenkilöstä!) ja jäänyt leskeksi pari vuotta sitten. Hänellä on rakas sisko ja järjestelmällinen luonne, ja hänen suuri intohimonsa ovat kissat ja niiden pelastaminen Montrealin kaduilta. Suojakoti ottaa hoiviinsa katukissoja ja etsii niille uudet kodit. Velhojen katutappelusta johtuen suojakoti tarvitsee uudet tilat ja niinpä Agnes päätyy vahingossa vuokralle pahamaisen velhon Havelock Renardin omistamaan liiketilaan.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Havelock muistuttaa kovasti Diana Wynne Jonesin Liikkuvan linnan Howlia ja kirjan juonikin muistuttaa jossain määrin Liikkuvaa linnaa. Eipä tarvitse miettiä, mistä Fawcett on tähän inspiraation saanut!

Kokonaisuutena pidin kyllä kirjasta, mutta jostain syystä siihen oli hankala keskittyä. Se oli melko ennalta-arvattava ja samat asiat toistuivat monta kertaa. Ei sillä, kissalan arjen pyörittämisessä on varmasti rutiininsa, mutta ehkä siitä olisi saanut irti vähän enemmän tällaisessa maagisessa maailmassa?

“Magicians like cats. The stories say Havelock Renard can turn himself into a black one.”

“The stories also say he collects the screams of his victims in jars,” I pointed out. “And takes his enemies apart just so he can sew them together to make new enemies. When it comes to magicians, I prefer to trust in what they do with their power, not the stories people tell about it. - - “

(s. 59)

Mutta ihan mukava kotoinen fantasiakirja kuitenkin ja pidin myös Agnesista. Seuraavaa Fawcettia odotellessa!

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter. Orbit 2026. 351 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on itsenäinen teos (ei osa sarjaa)

Heli Mäenpää: Arvon kissa: suomalaisten rescue-kissojen tarinoita

“Mutta sähän olet koiraihminen”, ystäväni tokaisi, kun kerroin kirjoittavani kirjaa kissoista.

Halusin aloittaa tämän lukuvuoden itselleni merkityksellisellä kirjalla. Minun elämääni on kuulunut kissoja lapsesta saakka. Tällä hetkellä elämäni jakaa rakas ja reipas seniorini, jonka elämä on ollut niin hyvää kuin olen siitä suinkin voinut tehdä.

Ostin tämän Heli Mäenpään kirjoittaman Arvon kissan itselleni joululahjaksi ja arvasin, että tätä lukiessa on syytä pitää nenäliinat lähellä. Eihän tätä voinut kuivin silmin lukea.

Tässä kirjassa kerrotaan 21 tositarinaa suomalaisista rescue-kissoista, jotka ovat saaneet uuden mahdollisuuden elämään. Tarinat ovat hienoja ja sydäntä lämmittäviä ja kyllä, itkettäviä, ja Heidi Strengellin ottamat muotokuvat upeita. Niitä voi ihailla myös Instagramissa @arvonkissa -tilillä, jossa niitä joulukuussa julkaistiin.

Toisaalta tarinoiden taustalla on aina surua ja murhetta.

Mikä kissan arvo on? Kirjassa kysytään tätä toistuvasti sekä suoraan että tarinoiden kautta. Sitä luulisi, että kissoilla on hyvä elää Suomessa, ja rakastetuilla lemmikeillä onkin. Näiden tarinoiden kissoillakin on nyt, kun heillä on oma koti ja omat ihmiset.

Mutta entä ne muut? Ne, jotka heitetään roskana syrjään ja joiden annetaan kärsiä vapaan ulkoilun nimissä? Ne, jotka lisääntyvät valtavissa populaatioissa, näkevät nälkää ja paleltuvat pakkasella? Entä he?

Arvon kissa piirtää viiltävän kuvan siitä, millainen kissan arvo Suomessa on. Yksille olematon, toisille mittaamaton.

Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän. Vielä useamman toivoisin pysähtyvän ja puuttuvan tilanteeseen, jossa kissa kärsii tai kulkee yksin ulkona. Kissa ei kuulu Suomen luontoon. Kissan ei kuulu kärsiä. Kissa on aina arvokas omana itsenään. Jokainen kissa ansaitsee tulla pelastetuksi.

Kirjan tiedot:

Heli Mäenpää & Heidi Strengell (kuvat): Arvon kissa: suomalaisten rescue-kissojen tarinoita | Aula & Co. 2023 | 293 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös:

Ainakin Tassulinna ja Päärynäeläin

Haasteet:

* Helmet 2024 : 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita [1/50]

* Hus hyllynlämmittäjät 2024: Lahjakirja

Sydämeni kissa: kertomuksia toivosta, viisaudesta ja kehrrräävästä rakkaudesta

Kenenkään ei pitäisi haaskata aikaansa yrittämällä määritellä ihmiskunnan suhdetta kissaan.

Michael Capuzzon ja Teresa Banik Capuzzon toimittamaan kirjaan on koottu runsaasti lyhyitä kissatarinoita. Eri-ikäiset ja kaikin puolin erilaiset ihmiset muistelevat kissoja, jotka ovat olleet osa heidän elämäänsä tavalla tai toisella. Käsittääkseni Capuzzo on toimittaja, joka on koonnut kirjan toimitukseensa lähetetyistä kirjeistä ja valikoimalla mukaan jo julkaistuja kissakertomuksia. Niinpä kirjoittajien joukossa on sekä ihan tavallisten ihmisten tekstejä että muutama julkkisjuttu.

Ilokseni mukana oli pari juttua James Herriotilta, jonka näköjään tunnistan edelleen jo kirjoitustyylistä. Yksi kappale tarinaa ja mielessäni soi heti herriotkello.

En muista joulupäivää jona en olisi joutunut töihin, sillä eläimet eivät ole vielä käsittäneet sitä lomapäiväksi, mutta vuosien saatossa entisen epämääräisen karsaudentunteeni tilalle on astunut filosofinen hyväksyntä. Kun taivalsin kukkulanrinteiden tallien ympäri pakkassäässä, hankin loppujen lopuksi vain parempaa ruokahalua kalkkuna-aterialle kuin kaikki ne miljoonat jotka lojuivat vuoteessa tai löhöilivät takan ääressä. Ruokahalua edesauttoivat ne luvuttomat aperiitiivit joita sain vieraanvaraisilta tilallisilta.

(s. 206)

Koska tämän kirjan takana on hintalappu, olen kohtuullisen varma siitä, että olen ostanut tämän itse. Oletan, että näin vannoutuneen kissaihmisenä ajattelin se sisältävän kivoja hyvän mielen tarinoita. Ostohetki oli joskus vuonna miekka ja kivi, jonka jälkeen kirja on ollut lukemattomana hyllyssäni. Näin vuosia myöhemmin voin todeta olleeni väärässä. 

Kirjassa on toki kivoja ja ihania tarinoita rakkaista kissoista, jotka ovat perheenjäseniä ja jotka pelastavat ihmisiä sekä fyysisesti että henkisesti. Todella monet tarinat kertovat kissoista, jotka tulivat taloon tilanteessa, jossa ihminen oli juuri menettänyt jonkun läheisen tai kärsi vakavasta sairaudesta. Kissat toivat iloa ja toivoa elämään, joka näytti kovin synkältä. Joissakin tarinoissa kissa oli ainoa asia, josta ihminen kykeni enää välittämään. Mieleeni jäi esimerkiksi kertomus laitapuolen kulkijasta, joka tappoi miehen, joka yritti hukuttaa hänen kissansa. Kaikista tarinoista paistaa läpi syvä rakkaus kissoja kohtaan.

Mutta ikävä kyllä noin 90% näistä tarinoista päättyy kissan kuolemaan, joten ei minulle niistä erityisen hyvä mieli jäänyt. "Tämä ihana kissa oli suurena apuna tässä elämäntilanteessa ja rakastin sitä niin paljon... ja sitten se jäi rekan alle/kuoli syöpään/katosi/naapuri ampui sen." Realistista, koska suurin osa näistä on muisteluita, mutta tällainen nyyhkylukija olisi pitänyt kokonaisuudesta enemmän jos tarinat olisivat päättyneet siihen kohtaan, jossa kaikki oli vielä hyvin. Monet tarinat myös kertovat hylätyistä kissoista, jotka joku sentään onneksi pelasti. Hylättyjen kissojen määrä on Suomessakin niin valtava, että ihan itkettää ja tekee pahaa ajatella. 

Kissa ei ole lelu. Jos otat kissan, huolehdi siitä loppuun saakka kuten näiden tarinoiden kertojat parhaansa mukaan tekivät.

Kirjan tiedot:

Sydämeni kissa: kertomuksia toivosta, viisaudesta ja kehrräävästä rakkaudesta (toim. Michael Capuzzo & Teresa Banik Capuzzo) | Otava 1999 | 271 sivua | Omasta hyllystä

englanninkielinen alkuteos: Cat Caught My Heart: Stories of Wisdom, Hope and Purrfect Love (1998) | suomennos: Marja Alopaeus

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 30. kirjassa pelastetaan ihminen [3/50]

* Pohjoinen luuhaaste 2020 - 5. kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään [1/25]

* POPSUGAR Reading Challenge 2020 - 11. an anthology [3/50]

* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 1]

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa:
Matkakissan muistelmat
(Tabineko Ripouto, 2015)
310 s.
S & S, 2019
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kirjastosta

Minä olen kissa.

Kulkukissan elämä muuttuu kun se sallii Satoru Miyawaki -nimisen nuoren miehen huolehtia itsestään. Satoru on kissahullu henkeen ja vereen, ja jakaa kaiken Nanaksi nimetyn kissan kanssa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satoru kuitenkin joutuu etsimään Nanalle uutta kotia ja kaksikko matkaa ympäri Japania Satorun vanhoja ystäviä tapaamassa. Nana ei kuitenkaan ole kenen tahansa kissa, eikä Satorukaan ole murheen murtama kun yksi kerrallaan potentiaaliset kodit joudutaan hylkäämään Nanalle sopimattomina.

Voi että tämä onkin ihana kirja! Nautin tämän lukemisesta suunnattomasti joka tavalla enkä vain siksi, että olen täysiverinen kissahullu itsekin. Kirja on kerrottu todella kauniisti ja laadukkaasta suomennoksesta täytyy tietenkin kiittää Raisa Porrasmaata. Suomennoksen osalta pidin yleisen sujuvuuden lisäksi erityisesti siitä, miten japanilaiset sanat ja konseptit oli selitetty luontevasti tekstissä. 

Tarina sinänsä on varsin yksinkertainen matka- ja etenkin ystävyyskertomus. Suuri osa siitä on takaumia Satorun lapsuuteen ja nuoruuteen. Kaksikon vieraillessa eri ihmisten luona perehdytään siihen, miten Satoru aikoinaan tutustui heihin ja millainen heidän suhteensa on nyt. Mutta siinä sen näkee, että yksinkertaisuudesta voi saada aikaan jotain suurta. Jokaisen yksittäisen tarinan ideana on kuvata sitä, miten Satorun tapaaminen muutti kyseisten ihmisten elämää sekä silloin ennen että juuri nyt. Koskaan ei ole kyse suuresta draamasta tai koko maailmaa muuttavista tapaamisista, vaan ihan vain siitä, miten toisen ihmisen tapaaminen voi saada sinut näkemään itsesi uudella tavalla. Jokaisen elämässä on varmasti ollut ihminen tai ihmisiä, joita ilman elämä olisi luultavasti kulkenut toisenlaisia polkuja. Millaisia, sitähän ei tiedä.

"- - Mietin vain, että jos Miyawaki olisi kertonut sen silloin kun olimme lukiossa."

"Jaa-a."

Chikako kohautti hartioitaan.

"Mehän emme voi tietää, mitä silloin olisi tapahtunut."

Täydellisen looginen vastaus, johon ei ollut mitään sanomista.

(s. 201)

Kirjan rauhallinen tunnelma ja kerrontatyyli upposivat minuun kuin hiiri kissaan. Nykyhetkeen sijoittuvien osien kertoja on Nana-kissa, joka on ihastuttavan viisas, hillittömän hauska ja niin kissamainen kuin olla ja voi. Kirjailijalla täytyy olla kissa itselläänkin.

Synnyin ja vartuin sisämaassa, joten olin tähän asti nähnyt meren vain televisiossa. Nyt ensi kertaa näkemäni ulappa kuitenkin miellytti minua suuresti

Se kimalteli syvän vihreänä, ja ennen kaikkea oli sykähdyttävää ajatella, että lempiherkkuni Kananrintaa & merenherkkuja -murojen sisältämät merenherkut piileskelivät tuolla. Ihan vesi herahti kielelle.

(s. 84)

Hihitin välillä ääneen kirjaa lukiessani, mutta ehkä sen suurimmaksi ansioksi voi kuitenkin  lukea tunteiden toisen pään. Nanan ja Satorun välinen rakkaus ja kiintymys on niin syvää ja koskettavaa, että silmäni kostuivat väkisinkin. Syy, miksi Nana tarvitsee uuden kodin, oli varsin helppo arvata, ja siksi odotin tarinan loppua sydän kurkussa. Kirjailija ei pettänyt lopussakaan ja niinpä sekin on omalla tavallaan pakahduttavan kaunis. Oikeastaan haluaisin lainata tähän kirjan viimeisen lauseen, mutta lukekaa ihmeessä itse. Se on paljon vaikuttavampi kun on lukenut koko kirjan, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Luettu myös:

Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirja vieköön!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 39. ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja [22/50]

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset (Nevermoor #01)

Jessica Townsend:
Nevermoor: Morriganin koetukset
(Nevermoor: The Trials of Morrigan Crow, 2017)
368 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Toimittajat saapuivat ennen arkkua.

Morrigan Korppi tuo huonoa onnea ja kaikki tietävät hänen kuolevan heti kun hän täyttää 11 vuotta. Mutta tokihan näin ei käy. Jupiter Pohjoinen tarjoaa Morriganille mahdollisuuden päästä sekä Nevermoorin salaiseen valtakuntaan että Meineikkaan Seuran jäseneksi. Saadakseen tavoitellun M-pinssin Morriganin on vain selvittävä neljästä kovasta koetuksesta ja esiteltävä tuomaristolle oma erityinen kykynsä. Apuna matkalla ovat Jupiterin lisäksi muun muassa valtava magnifikatti Fenestra sekä Nevermoorin paras juniortason lohikäärmeratsastaja Pihlaja.

Hoidan nyt pois tieltä sen yhden nillityksen aiheen, joka minulla tämän kirjan suhteen on. Jaana Kapari-Jatta on taitava kääntäjä, mutta soisin hänen harrastavan hieman enemmän itsehillintää nimien kääntämisen suhteen. Se, että jonkun etu- tai sukunimi on myös jonkin asian nimi, ei tarkoita sitä, että nimi on kirjaimellisesti se asia. Jos suomalainen kirja käännetään vaikka englanniksi, mielestäni Hilla Virtasen etunimeä ei pitäisi kääntää Cloudberryksi jollei marjateema ole jostain syystä jutun juju. Tässä kirjassa asiaa tarkoittavat sukunimet kuten Morriganin Crow on käännetty Korpiksi, mikä on vielä ihan ok. Se, että esimerkiksi pojan etunimestä on tullut suomennoksessa Pihlaja ja Shepherdistä Paimen, eivät ole. Minua asia häiritsi ja jätti kytemään ajatuksen siitä, että fantasiakirjojen suhteen kääntäjä on edelleen liikaa Harry Pottereissa kiinni.

Ja tämä kirja on kyllin vahva seisomaan ihan omilla jaloillaan ilman Pottereiden tukeakin. Takakannessa School Library Connection kehuu tätä täydelliseksi Potter- ja Percy Jackson -faneille, mikä on kyllä tottakin. Samanlaisella "lapsi/nuori saa tietää omaavansa erityisiä kykyjä ja löytää uuden, rakastavan perheen" -setillä tässä mennään, mutta nyt mennään niin omalla äänellä ettei se ainakaan minua haitannut. Ainakaan tämän sarjan ensimmäisen osan ei tarvitse hävetä yhtään Pottereiden rinnalla.

Kun tarina on varsin ennalta-arvattava, on kirjailijan pantava parastaan juonen ja henkilöiden suhteen. Minä ihastuin kirjan maailmaan ihan valtavasti ja odotin koko ajan vesi kielellä sitä, mitä jännää seuraavaksi paljastuisi. Morrigan on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, mikä kuulostaa oudolta mutta saa kirjassa ajanlaskutapaan liittyvän selityksen. Hänen kotikaupunkinsa Sakaalifaksi vihaa häntä, koska kaikki uskovat kirottujen ehtoolapsien tuovan onnettomuuksia. Isälleen äiditön Morrigan on yhdentekevä, kuoleehan hän kuitenkin pian. 

Ihmeitä alkaakin tapahtua vasta Nevermoorissa, jonne pääsee vain kutsusta tai syntymällä siellä. Nevermoorissa asuu koko joukko ihmisiä, joilla on kummallisia taitoja enkelimäisestä lauluäänestä kykyyn kasvattaa tosi pitkät hiukset. Morrigan päätyy asumaan Jupiter Pohjoisen omistamaan hotelli Deukalioniin, joka muuttaa muotoaan miten lystää ja jossa asuu varsin omalaatuisia vieraita. Morriganin kotimaassakin on meiniota (magiaa), mutta Nevermoor suorastaan pursuaa sitä.

"- - Mihin minä jäinkään? Rantoihin: surkeita. Mutta jos kaipaat viihdettä, niin meillä on Trollosseum. Siihen sinä rakastut. Jos rakastat väkivaltaa. Trolliottelut joka lauantai, kentaurirollerderby tiistai-iltaisin, zombiepaintballia joka toinen perjantai, yksisarvisturnajaiset jouluisin ja lohikäärmeratsastusturnaus kesäkuussa."

(s. 75)

Olin yhtä ihastunut kuin Morrigan tutustuessani Nevermoorin ihmeisiin. Toivottavasti seuraavassa osassa päästään katsomaan kentaurirollerderbyä!

Maailman lisäksi pidin kovasti kirjan hahmoista. Morrigan on ihana järjen ääni, jota kukaan ei kuuntele. Tarinan edetessä hän oppii olemaan rehellinen ainakin itselleen, kohtaamaan pelkonsa ja pelaamaan pokeria. Ainakin melkein. Yhtä mahtava hahmo on punatukkainen Jupiter Pohjoinen, joka tuo mieleeni vallattoman Albus Dumbledoren ja näyttääkin nyt sitten ihan Jude Law'n punatukkaisemmalta Dumbledorelta omissa mielikuvissani. Komea pirulainen siis.

Jupiterin ja Morriganin sanailua oli hauska lukea, ja ihastuin myös heidän ja magnifikatti Fenestran dialogiin. Olen suuri kissojen ystävä, joten jättimäinen puhuva kissa toi kirjalle vielä noin sata bonuspistettä.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Luettu myös mm.:

Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie jne.

Haasteet:

* Helmet lukuhaaste 2018 - 29. kirjassa on lohikäärme [38/50]

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Magdalena Hai:
Kurnivamahainen kissa
47 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Kauan sitten kaukana poissa, mutta ei aivan niin kaukana kuin voisi kuvitella, oli maa, joka kärsi kovasta kuivuudesta ja köyhyydestä.

Luin Magdalena Hain Gigi & Henry-sarjan sitä mukaan kun se ilmestyi. Se kiipesi nopeasti yhdeksi vanhemmille lapsille tai nuoremmille nuorille tarkoitettujen kirjasarjojen suosikeiksi, koska steampunkia nuorille? Loistava idea ja hyvä toteutus! Kauhusta en genrenä välitä, joten Haiseva käsi on vieläkin lukematta. Tämän nappasin kuitenkin toiveikkaana mukaani heti kun se kirjastoomme tuli.

Kurnivamahainen kissa on saturomaani, jossa kuolevaan maailmaan syntynyt pienen pieni tyttö tapaa valtavan suuren kissan. Kissa on jatkuvasti nälkäinen ja onkin syönyt melkein kaiken maailmasta. Metsät, armeijat, lopulta unelmatkin. Se haluaa syödä myös tytön, jonka on käytettävä kaikki nokkeluutensa ja rohkeutensa maailman pelastamiseksi.

Tarina oli ihana sateisen illan satu ja yllättävän melankolinen. Kissa ja tyttö näkevät matkalla monenlaista kurjuutta, jota kissan nälästä kurniva vatsa on saanut aikaan. Kirjassa on Teemu Juhanin kaunis mustavalkoinen kuvitus, joka tukee tarinaa. Mietin kyllä lukiessani olisivatko värikuvat olleet parempia, mutta se lienee makuasia.

Kurnivamahainen kissa
s. 12

Pidin todella paljon tarinasta ja vielä enemmän Magdalena Hain kirjoitustyylistä. Hänellä on niin hauska tapa kuvata asioita erikoisten ja ihastuttavien vertausten kautta.

Kissa ja tyttö jatkoivat matka yhdessä. Kissa oikealla puolella korkeana kuin harmaapintainen kuusi ja tyttö pienenä kuin postilaatikko.

(s. 7)

En ole työssäni kirjavinkkari, mutta tulipa heti mieleeni, että ensimmäinen luku olisi varmasti sopiva vinkkarinkin ääneen lukemaksi. Samoin tarina on varmasti mainio iltasatu muillekin kuin kirjastotädeille, joko lapsen yksin tai yhdessä vanhempien kanssa luettavaksi.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 21. sankaritarina [27/50]

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide:
Kissavieras
(Neko no Kyaku, 2001)
157 s.
S&S 2016
Kirjastosta

Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta.

Tämä on ollut lukulistallani käännöksen ilmestymisestä asti, mutta enpä ole koskaan päässyt listassa tähän asti. Nyt kuitenkin löysin tämän kirjastosta juuri sopivaan viime hetken lukuhaastepaniikkiin. Sainpahan luettua! Alun perin tämä kiinnosti, koska a) kissa-asiaa ja b) niin kaunis kansi. Suorastaan rakastan tuota kansikuvaa, se on yksinkertaisuudessaan aivan ihastuttava.

Kirja siis kertoo kolmekymppisestä japanilaispariskunnasta, joka muuttaa tarinan alussa uuteen osoitteeseen uuden alun toivossa. No, työhönsä kyllästynyt mieskertoja sitä uutta alkua halajaa, ja vaimo lähinnä huokaa syvään ja lähtee mukaan. Kaikenlaiset lemmikit on kielletty uudessa kodissa, mutta onneksi naapurit ottavat kissan. Tämä pieni ihanuus alkaa vierailla myös pariskunnan luona ja tuo yllättäen iloa molemmille.

En oikeastaan ole lukenut paljoakaan japanilaista kirjallisuutta (mangaa kyllä), joten tämä oli uusi aluevaltaus siinä mielessä. Lukukokemus olikin varsin mielenkiintoinen. Huomasin oikeastaan vasta tarinan lopussa, että ketään ihmistä ei taidettu nimetä. Ei pariskuntaa, ei heidän ystäviään, ei vuokraemäntää. Vain kissoilla on nimet. Onkohan tämä kirjailijan oma tyyli vai yleistä japanilaiselle kirjallisuudelle? Jälkikäteen ajatellen ratkaisu toimi loistavasti ja kirjan intiimi tunnelma tuntui vieläkin läheisemmältä.

Pidin valtavasti siitä, että sain kirjan kautta pienen kurkistuksen japanilaiseen arkipäivään. Mitään ei osoiteltu tai selitetty, koska alkuperäisteoksen lukijat eivät tietenkään sellaista kaivanneet. Totta kai pariskunta osallistuu juhlapäivien viettoon juuri kuten he tekevät, sänky on kaapissa päivisin ja levitetään öisin lattialle, ja toimistotyön tekijän on pakko käydä juopottelemassa työkavereiden kanssa. Tarinan maailmaan ja kulttuuriin oli helppo upota sen henkilöiden kautta. Pidin kirjan pariskunnasta ja oli hauska seurata miten heidän arkensa muuttui kissavieraan myötä. Chibi oli kerrassaan suloinen ja kissamaisen omalaatuinen.

Päivisin luumupuiden terälehdet takertuivat Chibin selkään sen leikkiessä puutarhassa, joka oli alkanut versoa kevään elinvoimaa ja kaaosta. Kissa nuuhki liskoja ja huitoi tassullaan kukkakärpäsiä.

Se saattoi ampaista puuhun ja muuttua salamaksi. Ukkosen vasama laskeutuu yleensä alhaalta ylös, mutta tämä salama kkohosikin alhaalta ylös.Chibi nousi persikkapuuhun sähköimpulssin lailla, ja vaimoni kuvasi muistiinpanoissaan sen leikkaavan terävästi kuin salaman kärki tai opastavan salamaa. Siltä se tosiaan näytti.

 (s. 80)

Mutta se kirjan loppu! Ei saa jättää tarinaa auki tuolla tavoin! Etenkään kissatarinaa, toivottavasti en nyt mieti yöhön asti mikä totuus olikaan...

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Kirjanurkkaus, Elämä on ihanaa ym.

Haasteet:

* Kirjavat kissat [kolmas kirja]

* Helmet lukuhaaste 2017 - 43. kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään [4/50]

James Herriot: Elämäni kissat

James Herriot:
Elämäni kissat
(Cat Stories, 1994)
175 s.
Otava 1995
Kirjastosta

Kissat ovat aina näytelleet tärkeää osaa elämässäni.

Huomasin tuossa, että Kirjavat kissat-haaste lähestyy loppuaan enkä ollut lukenut siihen kuin yhden kirjan. Mikä häpeä, kissani paheksuu! Ajatuksen siivittämänä etsiskelin kirjastosta kissaromaania. Löysinkin vanhan rakkauden eli James Herriotin ja tämän pienen kissanovellikokoelman. Luin Herriotia vaikka kuinka paljon teinivuosinani, mutta tätä kokoelmaa en joko ole lukenut tai sitten en vain muista lukeneeni. Veikkaan ensimmäistä, näin söpö kansi olisi kyllä herättänyt jotain muistikuvia.

Näissä tarinoissa oli juuri sellaista maanläheisyyttä, jonka Herriotin kirjoista muistan vielä vuosienkin jälkeen. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että James Herriot (1916-1995) toimi eläinlääkärinä yli 50 vuotta ja seikkailee kirjoissaan Yorkshiren nummien maatiloilla ja pikkukylissä. Tarinat ovat hänen omia kokemuksiaan pitkän uran kaikista vaiheista ja niissä näkyy myös eläinlääketieteen kehitys. Herriot kertoo avoimesti työn kurjistakin puolista: alkeelliset välineet, pitkät matkat, toivottomat tapaukset jotka saivat eläinlääkärinkin sydämen särkymään. Onneksi tässä kirjassa kuoli vain kaksi kissaa, muuten istuisin nyt itkeä vollottamassa. Herriotin tarinat ovat herttaisia, itkettäviä, toiveikkaita ja realistisia, joskus kaikkea yhtä aikaa.

Tähän on koottu kymmenen kissanovellia Herriotin aiemmin ilmestyneistä kirjoista. Jokainen tarina on on omalla tavallaan ainutlaatuinen kuten niissä esiintyvät kissatkin. Herriot tuo monesti esiin sen, miten julmasti kissoja monesti kohdeltiin siihen aikaan kun hän vaelteli nummilla. Kohdellaan kyllä vieläkin, ikävä kyllä. Nämä ovat kuitenkin pääosin hyväntuulen tarinoita kissoista, jotka löysivät itselleen sopivan ihmisen. Pidin ehkä eniten kirjan avaustarinasta, Alfred, makeispuodin katti. Makeispuotia pitää ihanan omalaatuinen mies, ja puodin tiskillä asiakkaita katselemassa istuu aina iso ja kiiltävä Alfred. Kunnes! Alfred sairastuu ja hänen myötään myös makeiskauppias. Voin spoilata sen verran, että tarinalla on onnellinen loppu.

Jos joku etsii vielä lukemista Kirjavat kissat-haasteeseen, suosittelen lämpimästi tätä jos vain saatte tämän käsiinne! Samalla kirjalla voi osallistua muihinkin haasteisiin, mutta itse luin tämän nimenomaan kissat mielessäni.

Haasteet:

* Kirjavat kissat [toinen kirja]

* Novellihaaste [10 novellia]

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 22. kuvitettu kirja [2/50]

Riikka Hedman: Sämpy: kissan vuosi

Riikka Hedman:
Sämpy: kissan vuosi
167 s.
Kustantamo S & S, 2016
Kirjastosta

Tämän kirjan myötä pääset tutustumaan kauniiseen Sämpy-kissaan ja sen ystäviin niiden puuhaillessa erilaisissa paikoissa ja tilanteissa eri vuodenaikoina.

Kirjan aloituslauseen sijaan olisin toki voinut myös lainata Ylen uutta artikkelia: "Some-kissa Sämpy avasi talvihyppelykauden". Voiko tuon tärkeämpää uutista olla? :D

Sämpy on siis ihanainen pörrökissa, joka sihteerinsä Riikka Hedmanin avustuksella on noussut sosiaalisen median tähdeksi. Sämpyllä on oma Facebook-sivu ja sen puuhat ylittävät näköjään uutiskynnyksen. Mukavaahan se vain on, että uutisissa on muutakin kuin kurjuutta, kärsimystä ja köyhyyttä. Kissafanina arvostan kovasti sitä, että kissoista tehdään positiivisia uutisia ja ilmiöitä.

Tuossa Ylen artikkelissa on hieno kuva, joka olisi voinut ihan hyvin olla tästä kirjasta. Kirjassa on myös tekstiä: Sämpystä ja sen kavereista kerrotaan lyhyesti vähän taustoja, ja lisäksi Hedman kertoo miten vuodenajat vaikuttavat Sämpyn pihapuuhiin. Se on selvästi viisas kissa, joka talven tullen arvostaa sekä sisätiloja että lumessa riehumista. Kuvituksen yhteydessä on myös pieniä mietintöjä siitä, mitä Sämpy voisi niissä ajatella.

Mutta ne kuvat ovat kirjassa se pääasia ja hyvästä syystä. Ne ovat aivan upeita! Hatun nosto Hedmanille, kissojen kuvaaminen ei nimittäin ole mitenkään helppoa. Parhaiten onnistut kun kuvaat nukkuvaa kissaa, nimimerkillä Kokemusta on. Hedmanilla on toki hyvä kamera, mutta kyllä siinä taitoakin vaaditaan, että saa napattua juuri sen täydellisen kuvan. Näistä kuvista välittyykin vauhdikas kissaelämä ja samalla kuva Suomen luonnosta kaikkina vuodenaikoina. Sämpy kiitää kesäisellä nurmikolla ja tarpoo päättäväisesti läpi upottavien hankien.

Suosittelen! Tämä olisi hauska isänpäivä- tai joululahja kissoista tykkääville.

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Karvakasan alta löytyi kirja, Kirjakaapin avain

Haasteeet: 

* Kirjavat kissat [luettu 1 kirja]

Darby Conley: Vastakarvaan 1-3

Darby Conley: Vastakarvaan 1-3
(Get Fuzzy 1-3)
46 s., 47 s., 55 s.
Sammakko, 2003, 2004, 2010
Kirjastosta

Tykkään kissoista. Ja kun sanon "tykkään" tarkoitan, että kissan nähdessäni aivoni lähtevät lomalle. Niiden paikalle asettuu jotain, jonka sanavarasto koostuu sellaisista sanoista kuin "ihana", ":D:D!!!" ja "pakko silittää". Kissasarjakuvat täytyy lukea kun ne sattuvat kohdalle, tässä ei vain ole vaihtoehtoja. Omia suosikkejani ovat esimerkiksi Simonin kissa, Karvinen ja viime vuonna ilmestynyt Mourukatit-albumi. Juuri nyt tuli mieleeni, että voisi olla hauskaa kerätä kissasarjiksia omaan hyllyyn. Täytyypä laittaa mietintään.

Nämä lainasin siis tuota "kaikki kissat tänne heti"-periaatetta noudattaen. Olisi pitänyt selata albumeita vähän tarkemmin, en nimittäin sittenkään lämmennyt tälle sarjalle. Odotin jotain karvismaista ja hyväntuulista. Tämä on loppujen lopuksi aika kyyninen ja jollain tavalla inhottava sen osalta, millaisia kissat tässä ovat. Kissa Nökö ja koira Väsy puhuvat oikeasti, ja heitä ymmärtävät muutkin kuin omistajansa Roope. Lemmikit vinguttavat omistajansa Visaa, käyttävät työkaluja ja elektroniikkaa, ja pukeutuvat välillä vaatteisiin muodin nimissä. En oikein osannut suhtautua siihen, että näin ihmismäiset olennot ovat muka vaistojensa vietävissä ja jonkun omistamia lemmikkejä.

Nämä ihmismäiset piirteet tekevät Nököstä hyvin vastenmielisen. Hänelle on annettu myös kissamaisia piirteitä, joita on oikein korostettu. Karvisen kanssa itsekkyys ja ilkikurinen, jopa hieman pahatahtoinen leikki toimivat, koska ne pysyvät suurimmaksi osaksi kissojen rajoissa. Lisäksi karvishuumori toimii, koska muut hahmot ovat hassuja ja hauskoja ihan itse, ja Karvinen vain todistaa heidän toilailujaan. Ihmismäisellä älyllä ja kyvyillä varustettu Nökö on vain ilkeä. Piste. Sääliksi käy Vasyä ja Roopea, jotka jäävät Nökön hampaisiin. Minuun tuollainen huumori ei nyt uponnut. On näissä välillä hauskojakin kohtia, ei sillä, mutta liian vähän omaan makuuni.