 |
| Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat (Tabineko Ripouto, 2015) 310 s. S & S, 2019 Suomennos: Raisa Porrasmaa Kirjastosta |
Minä olen kissa.
Kulkukissan elämä muuttuu kun se sallii Satoru Miyawaki -nimisen nuoren miehen huolehtia itsestään. Satoru on kissahullu henkeen ja vereen, ja jakaa kaiken Nanaksi nimetyn kissan kanssa. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satoru kuitenkin joutuu etsimään Nanalle uutta kotia ja kaksikko matkaa ympäri Japania Satorun vanhoja ystäviä tapaamassa. Nana ei kuitenkaan ole kenen tahansa kissa, eikä Satorukaan ole murheen murtama kun yksi kerrallaan potentiaaliset kodit joudutaan hylkäämään Nanalle sopimattomina.
Voi että tämä onkin ihana kirja! Nautin tämän lukemisesta suunnattomasti joka tavalla enkä vain siksi, että olen täysiverinen kissahullu itsekin. Kirja on kerrottu todella kauniisti ja laadukkaasta suomennoksesta täytyy tietenkin kiittää Raisa Porrasmaata. Suomennoksen osalta pidin yleisen sujuvuuden lisäksi erityisesti siitä, miten japanilaiset sanat ja konseptit oli selitetty luontevasti tekstissä.
Tarina sinänsä on varsin yksinkertainen matka- ja etenkin ystävyyskertomus. Suuri osa siitä on takaumia Satorun lapsuuteen ja nuoruuteen. Kaksikon vieraillessa eri ihmisten luona perehdytään siihen, miten Satoru aikoinaan tutustui heihin ja millainen heidän suhteensa on nyt. Mutta siinä sen näkee, että yksinkertaisuudesta voi saada aikaan jotain suurta. Jokaisen yksittäisen tarinan ideana on kuvata sitä, miten Satorun tapaaminen muutti kyseisten ihmisten elämää sekä silloin ennen että juuri nyt. Koskaan ei ole kyse suuresta draamasta tai koko maailmaa muuttavista tapaamisista, vaan ihan vain siitä, miten toisen ihmisen tapaaminen voi saada sinut näkemään itsesi uudella tavalla. Jokaisen elämässä on varmasti ollut ihminen tai ihmisiä, joita ilman elämä olisi luultavasti kulkenut toisenlaisia polkuja. Millaisia, sitähän ei tiedä.
"- - Mietin vain, että jos Miyawaki olisi kertonut sen silloin kun olimme lukiossa."
"Jaa-a."
Chikako kohautti hartioitaan.
"Mehän emme voi tietää, mitä silloin olisi tapahtunut."
Täydellisen looginen vastaus, johon ei ollut mitään sanomista.
(s. 201)
Kirjan rauhallinen tunnelma ja kerrontatyyli upposivat minuun kuin hiiri kissaan. Nykyhetkeen sijoittuvien osien kertoja on Nana-kissa, joka on ihastuttavan viisas, hillittömän hauska ja niin kissamainen kuin olla ja voi. Kirjailijalla täytyy olla kissa itselläänkin.
Synnyin ja vartuin sisämaassa, joten olin tähän asti nähnyt meren vain televisiossa. Nyt ensi kertaa näkemäni ulappa kuitenkin miellytti minua suuresti
Se kimalteli syvän vihreänä, ja ennen kaikkea oli sykähdyttävää ajatella, että lempiherkkuni Kananrintaa & merenherkkuja -murojen sisältämät merenherkut piileskelivät tuolla. Ihan vesi herahti kielelle.
(s. 84)
Hihitin välillä ääneen kirjaa lukiessani, mutta ehkä sen suurimmaksi ansioksi voi kuitenkin lukea tunteiden toisen pään. Nanan ja Satorun välinen rakkaus ja kiintymys on niin syvää ja koskettavaa, että silmäni kostuivat väkisinkin. Syy, miksi Nana tarvitsee uuden kodin, oli varsin helppo arvata, ja siksi odotin tarinan loppua sydän kurkussa. Kirjailija ei pettänyt lopussakaan ja niinpä sekin on omalla tavallaan pakahduttavan kaunis. Oikeastaan haluaisin lainata tähän kirjan viimeisen lauseen, mutta lukekaa ihmeessä itse. Se on paljon vaikuttavampi kun on lukenut koko kirjan, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Luettu myös:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 39. ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja [22/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti