 |
| Jessica Townsend: Meinioseppä: Morriganin kutsumus (Wundersmith: The Calling of Morrigan Crow, 2018) 400 s. Otava 2019 Suomennos: Jaana Kapari-Jatta, Oona Kapari Kirjastosta |
Morrigan Korppi hyppäsi varjoraiteeltaan hampaat kalisten ja öljykangassateenvarjon kahvaa puristavat kädet kohmeessa.
Meinioseppä Morrigan aloittaa koulun Nevermoorin Meineikkaan Seuran oudossa oppilaitoksessa. Hän kuvitteli pääsevänsä osallistumaan samoille tunneille kuin luokkatoverinsa, mutta toisin käy. Esimerkiksi Salamyhkäisyys, karttelu ja kätkeminen olisi kivempi oppitunti kuin se ainoa, jolle Morrigan saa mennä: Katalien meineikkaiden tekojen historia. Samaan aikaan kun Morrigan kärsii koulussa opettajansa ennakkoluuloista ja salailee meinioseppyyttään luokkatovereiltaan, hänen suojelijansa Jupiter Pohjoinen on kiireinen tutkiessaan kadonneiden olentojen tapauksia. Kun tuntematon henkilö alkaa kiristämään Morriganin luokkatovereita, tyttö ei tiedä kenen puoleen kääntyä.
Luin tuossa taannoin sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä kovasti. Mielestäni sarja puolustaa edelleen paikkaansa Harry Potterin jälkeisessä jatkumossa, mutta aivan samanlaista ihmeen ja ihmeellisyyden tuntua ei tässä kirjassa kuitenkaan ollut kuin ekassa osassa. Nevermoor tuntuu jollakin tavalla pienemmältä ja vähemmän lennokkaalta.
Morrigan on jumissa maailman tylsimmällä oppitunnilla ja tarinan tunnepuolella keskitytään pitkälti hänen negatiivisiin tunteisiinsa. Koko Nevermoor tuntuu vihaavan meinioseppiä eli ihmisiä, jotka houkuttelevat puoleensa valtavasti magiaa. Kenelläkään ei ole mitään hyvää sanottavaa heistä eikä kukaan suostu opettamaan Morriganille keinoja käyttää tuota magiavirtaa. Jupiterin kiireiden vuoksi Morrigan on yksin ahdistuksensa kanssa, ja se oli sekä masentavaa että puuduttavaa luettavaa.
Ei tarina kuitenkaan ihan pelkkää synkistelyssä rypemistä ole. Morrigan tapaa muun muassa ylimaallisen kauniin Enkeli Israfelin, jonka addiktoivalle lauluäänelle ei ole vertaista. Jupiter tosin kieltää Morrigania kuuntelemasta laulua.
"Se on kamalaa", Jupiter väitti vakavalla naamalla, "koska se menee ohi. Sillä Israfel ei voi laulaa ikuisesti. Ja kun hän vaikenee, täydellisen onnen tunne haihtuu pois. Ja siinä sitten olet todellisessa maailmassa kaikki se raskaus, epätäydellisyys ja sonta ympärilläsi. Se on niin sietämätöntä ja tunnet olosi niin tyhjäksi, että on kuin elämäsi olisi päättynyt. Kuin olisi jäänyt vangiksi kuplaan muun maailman jatkaessa epätäydellistä elämäänsä ympärilläsi. - - "
(s. 13-14)
Kiehtova ajatus ja toivottavasti tapaamme Israfelin myöhemminkin suuremmassa osassa! Bestiksensä, lohikäärmeratsastaja Pihlajan kanssa Morrigan pääsee ihmeellisille markkinoille ja löytää tiensä myös oikeaan kauhujen tyyssijaan. Tai oikeastaan kahteen. Kammotori taikaolentohuutokauppoineen oli aika perusfantasiaa, mutta Varastettujen hetkien museossa oli sitä jotakin. Koko konsepti jäi kummittelemaan mieleeni kirjan lukemisen jälkeen.
Pidin myös kirjan lopusta. Kaikki ei pääty ihan niin onnellisesti kuin olisi voinut eikä Morrigan saa vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä. Vaikka Pottereista puhuinkin ja selvääkin selvempiä yhteneväisyyksiä on, Townsend on kuitenkin vienyt tarinan omille poluillensa. Jatkoa odotellessa, jälleen kerran!
Luettu myös:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 31. kirjassa kuljetaan metrolla [21/50]
Metro se on taikametrokin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti