Huhti-toukokooste

Pienestä tauosta huolimatta sain kuitenkin luettua parin viime kuukauden aikana! 

Eniten ja iloisesti olen yllättynyt siitä, että olen jo Helmet-haasteen puolessa välissä. Toivoin pääseväni sinne kesäkuun loppuun mennessä, joten olen edellä aikataulustani. Popsugar-haaste edistyy hieman hitaammin, mutta hyvin kuitenkin. Molemmat täyttyvät sitä mukaa kun jokin lukemani kirja sopii johonkin kohtaan. En tee täsmäkirjavalintoja vielä tässä vaiheessa, se on varattu loppuvuoden viime hetken paniikkiin jos jotain on vielä lukematta.

Sen sijaan Pohjoista lukuhaastetta on näköjään vaikeampi täyttää muuten vain lukemillani kirjoilla. Se vaatii enemmän täsmälukemista heti alkupuolella etenkin kaikkiin Pohjois-Suomi kohtiin. Kalle Päätalosta puhumattakaan, se kohta jää ehkä täyttämättä...

Luettu & blogattu

Minna Rytisalo: Rouva C.
Rakkaus, tasa-arvo ja Minna Canth. Kauniisti kírjoitettu ja koskettava kuvaus niin rakkaudesta kuin Minnastakin.

Edward Ellis: Nopsajalka, vaeltava intiaani
Nopsajalka tumpeloiden perässä. Perinteinen poikain seikkailukirja, jossa vain Jumalan löytänyt intiaani on hyvä intiaani.

Martha Wells: All Systems Red
Introvertti murhabotti tulevaisuudessa. Hauska ja hihityttävä pienoisromaani, jonka minäkertojasta pidin paljon.

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T.
Ellen Thesleff maailmalla. Kurkistus Ellenin elämään sarjakuvana, olisin kaivannut hieman räväkkyyttä Ellenin hahmon piirrosjälkeen.

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
Pieni kasvutarina. Herkkä kuvitus oli hieno kontrasti etenkin ensimmäisen tarinan julmuudelle.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Maailmaa pelastamassa Nautiluksen kyydissä. Mielikuvituksellinen seikkailu, mutta kirja jäi vahvasti miinukselle sympaattisena kuvatun natsihahmon vuoksi.

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja
Klassikkoteoksen sarjakuvamukaelma. Kaikki olennainen on otettu hienosti mukaan, kuvitus ja teksti toimivat hyvin yhdessä.

Tom Phillips: Totuus: paskapuheen lyhyt historia
Meidän jokapäiväinen valheemme. Hauska ja informatiivinen katsaus totuuteen ja etenkin valheisiin.

Martha Wells: Artificial Condition
Unelmatiimi Murderbot ja Asshole Research Transport. Sarjan toinen pienoisromaani oli sekin hauska ja nopea lukupala.

Martha Wells: Artificial Condition (The Murderbot Diaries #02)

SecUnits don't care about the news.

Murderbotin kiinnostus uutiseen kasvaa sillä sekunnilla, kun se näkee oman naamansa niissä. Se on matkalla planeetalle, josta siellä ei ole muistoja, mutta jossa se tietää tehneensä jotain kauheaa. Kyyti on saatava ennen kuin joku huomaa sen ja niinpä se päätyy suureen tutkimusalukseen, joka tekoäly kiinnostuu siitä vähän liikaakin.

Murderbotin seikkailut jatkuvat suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Se on karannut ja päättänyt selvittää, mitä sen menneisyydessä tapahtui. Onneksi sain tämän näinkin pian kirjastosta ja edellinen osa oli tuoreena mielessä. Nämä pienoisromaanit ovat nopeita ja helppoja lukupaloja, ja viihdyn niiden parissa vallan loistavasti. Murderbot on kivan erilainen päähenkilö, joka saa tässä kirjassa pakostakin enemmän ihmismäisempiä piirteitä. Ei niin, että se niitä mielestäni kaipasi, mutta se joutuu teeskentelemään olevansa ihminen ja se oli hauskaa luettavaa.

Murderbotin ihmistuntemus kun perustuu avaruus-netflixin draamasarjoihin ja sen aiempiin komennuksiin, joissa sitä ei pidetty edes inhimillisenä, saati sitten ihmismäisenä. Se saa avukseen mainitun avaruustutkimusaluksen tekoälyn, joka on pelottavan tehokas ja älykäs, ja äärettömän tylsistynyt. Suuri alus, jolla on monimutkainen tehtävä, tarvitsee valtavan tekoälyn ajamaan prosessejaan. Kun alus on tehtävien välissä, tekoälyllä ei ole parempaakaan tekemistä kuin tutustua Murderbotiin halusi se tai ei.

Murderbot antaa alukselle nimen ART (Asshole Research Transport, mikä kertoo paljon tekoälyn luonteesta) ja saa sen koukuttumaan draamasarjoihin.

So we watched Worldhoppers. It didn't complain about the lack or realism. After three episodes, it got agitated whenever a minor character was killed. When a major character died in the twentieth episode I had t pause seven minutes while it sat there in the feed doing the bot equivalent of staring at a wall, pretending it had to run diagnostics. Then four episodes later the character came back to life and it was so relieved we had to watch that episode three times before we could go on.

(s. 22)

Mutta on kirjassa juonikin. Murderbot tutkii menneisyyttään ja joutuu naamioitumaan ihmiseksi päästäkseen planeetalle. Se ottaa vastaan pestin henkivartijana ja koska sille on kehittynyt omatunto, se ei voi jättää onnettomia työnantajiaan pulaan, vaan joutuu ratkaisemaan heidänkin ongelmansa. Pidin ykkösosan ihmisistä enemmän kuin näistä, mutta ART:n läsnäolo kompensoi tätä sopivasti. 

Pidin myös siitä, miten Murderbotin menneisyysongelma ratkesi. Tai ainakin vaikutti ratkenneen, jatko-osia kun on. Totuuden selvittäminen ei tuonut Murderbotille sellaista henkistä rauhaa ja vapahdusta kuin se odotti draamasarjojen perusteella. 

Yes, the giant transport bot is going to help the construct SecUnit pretend to be human. This will go well.

(s. 46)

Seuraava osa odottaakin jo lukemista!

Kirjan tiedot:

Martha Wells: Artificial Condition | Tor.com 2018 | 158 sivua | E-kirja kirjastosta

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 39. kirjassa lennetään [25/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a character with vision impairment or enhancement [23/50]

Tom Phillips: Totuus: paskapuheen lyhyt historia

Tämä kirja kertoo asioista, jotka eivät ole totta.

Tom Phillips on töissä faktantarkistusorganisaatiossa eli paikassa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Käy järkeen, mutta eipä ollut käynyt mielessäkään, että se on oikeasti aivan oikea ammatti. Phillips on siis ammattilainen paskapuheen siivilöinnissä ja totuuden löytämisessä. Silti hän kertoo valehtelevansa joka päivä ihan niin kuin me kaikki muutkin olemme tehneet koko ihmiskunnan historian ajan.

Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joissa perehdytään valheen eri muotoihin ja historiallisiin hevonkukkuihin. Valehtelu ei ole aina suoraviivaista epätotuuden kertomista. Esimerksi poliitikko voi puhua paskaa ja vääristellä totuutta kertomatta silti yhtäkään suoranaista valhetta. Toki on myös tapauksia Trump, jotka valehtelevat sumeilematta ja jäätyään kiinni syyttävät muita totuuden vääristelystä. Kirjan ja lukuhetkeni teemaan sopivasti Twitter puuttui viimein tähän asiaan.

Yksi kirjassa toistuvasti esiintyvistä historiallisista valehtelijoista on Benjamin Franklin, joka valehteli, narrasi ja syötti pajunköyttä poikavuosistaan alkaen. Oikein odotin niitä hetkiä, jolloin hän taas ilmestyi kirjan sivuille. Oma suosikkini oli kuitenkin sir Gregor MacGregor. Hän onnistui 1800-luvun alussa vakuuttamaan koko joukon ihmisiä siitä, että Poyaisin valtakunnasta kannattaa ehdottomasti ostaa maata ja varata vielä paikka sinne vievästä laivastakin. Niin mistä valtakunnasta? Niinpä. Siitä olemattomasta.

Kirja on täynnä paskanpuhujia ja valehtelijoita, mutta hauskojen anekdoottien lisäksi siinä on myös tietoa esimerkiksi lehdistön ja karttojen historiasta. Lehdistön jalo julkinen tavoite on olla totuuden torvi, mutta eihän se toki niin ole. Sitä käytetään milloin pönkittämään vallassa olevien asemaa ja milloin repimään heitä alas. Valheellisiin karttoihin ja maantietoon noin yleensäkin perehtyvä osio oli ehkä suosikkini koko kirjasta. Haluaisin päästä vilkaisemaan niitä karttoja, joissa Afrikkaan oli lisätty olematon vuoristo.

Mutta perimmäinen kysymys on oikeutettu ja kiehtova: kuinka käytännössä kaikki Euroopan ja Amerikan asiantuntijat pitivät yli sadan vuoden ajan tiukasti kiinni käsityksestä, että Afrikassa oli massiivinen vuoristo, jota ei ole olemassa. Kysehän on vuoristosta. Vuoret ovat käsitteenä hyvin yksiselitteiset. Ne joko ovat olemassa tai eivät ole.

(s. 120)

Pidin myös siitä, miten Phillips kertoi huhujen, valheiden ja hevonkukun synnystä. Se, miten yhden henkilön ehkä jopa tietämättään kertoma valhe leviää ja saa kokonaan uusia ulottuvuuksia, oli kiehtovaa luettavaa. Mattoonin Hullu kaasuttelija, Kuussa asuvat punapäiset lepakkoihmiset, brasialianmaasika... Ihmiset haksahtavat niin kovin helposti uskomaan, että jokin on totta vain, koska se lukee lehdessä tai Wikipediassa tai kaveri kertoi. Kirjassa korostuu kriittisen ajattelun tärkeys ja sitä ei nykyaikana voi korostaa liikaa.

Kirjan tiedot:

Tom Phillips: Totuus: paskapuheen lyhyt historia | Tammi 2020 | 275 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Truth - A Brief History of Total Bullsh*t | suomennos: Ilkka Rekiaro

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 18. sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja [24/50]

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 4. kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi [11/25]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book you picked because the title caught your attention [22/50]

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

13-vuotias Anne Frank saa syntymäpäivälahjaksi ikioman päiväkirjan. Pian sen jälkeen Anne perheineen joutuu piiloutumaan natsien juutalaisvainolta kerrostalon "Salaiseen siipeen", jossa Anne kirjoittaa arjestaan ja ajatuksistaan Kittyksi nimeämäänsä päiväkirjaan. Kun sota on ohi, ainoa hengissä selvinnyt Salaisen siiven asukas on Annen isä.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen melko varma siitä, että en ole koskaan lukenut Anne Frankin päiväkirjaa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa sen sisällöstä ja tämän sarjakuva-albumin lukeminen oli kuin olisi lukenut itselleen uuden kirjan. En kyllä oikein ymmärrä, miten olisin voinut välttyä päiväkirjan lukemiselta, mutta ehkä saimme valita koulussa useammasta kirjasta ja luin jotain muuta? Elämän suuria mysteereitä.

En siis voinut mielessäni verrata tätä sarjakuvaa teksimuotoiseen päiväkirjaan, vaan tämän oli seisottava omilla jaloillaan. Tukevasti se seisoikin. Tekijät kertovat kirjan lopussa, miten päiväkirja taipui sarjakuvaksi. Koko tekstiä ei voinut mitenkään ottaa mukaan, joten päiväkirjamerkintöjä tiivistettiin reilusti: 30 sivua alkuperäistekstiä muuttui kymmeneksi sivuksi sarjakuvaa. Mielestäni sisältö ei kärsinyt tästä, vaan sarjakuva on ehjä ja loogisesti etenevä kokonaisuus. 

Sarjakuvassa keskitytään Salaisen siiven asukkaiden arkeen ja Annen sisäiseen maailmaan. Annen perhe ja muut siiven asukkaat kärsivät nälästä, epäpuhtaudesta, virikkeiden puutteesta ja toistensa seurasta. Anne tuntee koko ajan olevansa huonompi kuin täydellinen isosiskonsa eikä edes maailman rakkain isä ymmärrä hänen tunteitaan. Pidin erityisesti tästä Annen ahdistusta kuvaavasta kuvasta:

Huuto!
(s. 58)

Hän tekee myös teräviä huomioita niin naisten asemasta kuin kanssaeläjistäänkin. Hän onkin varsin varhaiskypsä ja mietteliäs tyttö. Toisaalta teinien tapaan Annekin haaveilee suosiosta, pojista ja pienistä arjen iloista kuten uudesta takista. 

Annen arkeen mahtuu myös kommelluksia ja huumoria, mutta yleistunnelma on syystäkin synkkä. Koska Salaisen siiven asukkailla on sekä radio että ihmisyhteys ulkomaailmaan, he ovat selvillä siitä, mitä natsit tekevät niille juutalaisille, jotka eivät päässeet pakoon.

Jonoissa kohti kuolemaa.
(s. 50)

Kirjan kuvitus ei ryve kurjuudessa vaan kuvaa sitä sellaisena kuin se on. Lakanoita ei voi pestä, ituperunat on syötävä ja Anne muistelee elämää ennen sotaa ja haaveilee elämästä sodan jälkeen. Nuo jälkimmäiset kuvat ja toiveet olivat niin kovin surullisia kun tietää, miten Annen kävi. 

Kirjan tiedot:

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja | Tammi 2019 | 157 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: The Diary of a Young Girl (2017) | suomennos: Anita Odé

Luettu myös mm:

Kirjapöllön huhuiluja, Luettua elämää, Bibliofiilin päiväunia ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 37. ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa [23/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with more than 20 letters in its title [21/50]
* Jokken rauhan haaste [kirja 2]

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus

Johannes ja Inkeri asuvat saaressa Porvoon edustalla, ihan vähän tunnetun maailman tuolla puolen. Saarelaiset ovat eri tavoilla erikoisia ihmisiä ja sopivat siis mainiosti idylliseen paikkaan, jossa vuodenajat ovat vähän hassuja ja metsässä vaeltaa matemaattinen kirahvi. Seikkailu alkaa kun yksi kuuta kiertävistä valaista tipahtaa rannalle. Pelastusoperaatio kestää monta viikkoa ja sen lopuksi saaren asukkaat saavat erikoisen tehtävän. Heidän on piilotettava kaksi mahtavaa asetta ja ainoa sopiva piilopaikka löytyy hyisiltä jäätiköiltä. Onneksi kulkuvälinekin löytyy: kellarissa ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kapteeni Nemon Nautilus.

Tarina on oikea wanhanajan seikkailu, jossa todellisuus venyy ja paukkuu oikein kunnolla. Oikeastaan tämä on mielestäni enemmän maagista realismia kuin perinteisempää fantasiaa, koska ihmeelliset asiat limittyvät niin nätisti realistiseen maailmaan eikä kukaan pidä niitä kummallisina. Valaat nousevat taivaalle tanssimaan kuun ympärillä? Joo-o, niinhän tapahtuu joka vuosi. Metsässä vaeltaa kirahvi, joka on olemassa matemaattisena todellisuutena? Johan toki. Nautilus liikkuu muinaisen egyptiläisen magian voimalla? Mikäs siinä. Naapurin tätä osaa puhua valaille? Tosi hyödyllistä!

Sekä Johanneksella että Inkerillä on menneisyys "oikeassa maailmassa" ja Joonaanmäki on heille pakopaikka, jossa sielu lepää. Inkeri ja kirahvi ovat suorastaan bestiksiä ja Johanneksen taskussa asuu hiiri, koska miksipäs ei. Jossain Joonaanmäen ulkopuolella tylsä ja tavallinen maailma rullaa menemään, mutta saarelaisille se on ehkä vähemmän todellista kuin saaren oma todellisuus.

Kun Joonaanmäki kuvataan alusta asti paikkana, jossa mitä tahansa voi sattua, itse seikkailuun oli helppo päästä mukaan. Taivaalta pudonnut valas Iiuuttsaalquaathh suhtautuu filosofisen tyynesti onnettomuuteensa:

"Merikottiin, merikottiin. Työ hylykeet sanotte, että huomenna. Jos niin tapahtuupi, oon suopee ja loiskautan teijät säkkeeksi Isonlauluntarinaan. Ja jos ei tapahu ja rankani kalapenee tällä mäellä, eipä se ole ensimmäinen kerta MerenUlijaitten maailmassa."

(s. 44)

Valaan pelastaminen on vasta ensimmäinen osa seikkailua ja saarelaisten matka saa mitä uskomattomampia käänteitä. Oikeastaan niistä ei tee mieli edes sanoa mitään, koska niihin oli niin hauska törmätä lukiessa. Joka nurkan takana oli uusi ja odottamaton käänne. Tunnustan etten ole koskaan kuunnellut CMX:n musiikkia (en ole suuri musiikin kuluttaja), joten en osaa sanoa mitään Yrjänästä laulunsanoittajan tai runoilijana. En itse asiassa tiedä hänestä yhtään mitään. Tällainen mielikuvituksellinen tarinanpunonta onnistuu häneltä kuitenkin oikein hienosta. Kirjan teksti on aseteltu runoelmaksi ja se toimii hyvin.

Tähtitaivas täällä on elävä,

kaukana mantereen valosaasteesta

se on lähellä ja väkevä.

Sellainen, jota entisaikojen ihmiset katselivat yön hiilenmustassa

pimeydessä. Ja näyttää, että siellä on tähtiä, joilla ei vielä ole nimeä.

Saavat jonkin aikaa ollakin nimeä vailla.

Ei tähtiä lähdetä tuosta vain nimeämään, amatööripohjalta.

(s. 14)

Mutta ei paljon hyvää ettei jotain sellaista, mistä en pitänyt, enkä todellakaan pitänyt tästä. 

En voi käsittää, miksi yksi kirjan tärkeistä sivuhenkilöistä on natsi. Siis oikeasti natsi, joka taisteli toisessa maailmansodassa ja muistelee lämmöllä omaa aikaansa ja suree Saksan häviötä. Miksi? Hänen menneisyytensä tuodaan esiin aikaisessa vaiheessa eikä kukaan reagoi siihen mitenkään negatiivisesti missään vaiheessa. Mies kaipaa niitä kultaisia onnen aikoja, jolloin vankeja sai kiduttaa, vihollisia ampua alas taivaalta ja kuusi miljoonaa juutalaista kuoli keskitysleireillä. Miksi ihmeessä tähän suhtauduttiin ikään kuin mies tunnustaisi kaipaavansa isoäidin omenapiirakkaa?

Vaikka pidinkin kirjan proosasta ja seikkailusta sinänsä, kirjasta oli mahdotonta nauttia kun koko ajan mielessä takoi "tuo on natsi, nämä muut kaveeraa natsin kanssa ja se on heistä ihan okei". Se, että kirjaan on ylipäätään kirjoitettu tuollainen hahmo on yksi asia. Se, miten muut kirjan hahmot reagoivat häneen on toinen ja tässä tapauksessa se tärkeämpi asia.

Eli loppupeleissä en kuitenkaan suosittelisi tätä. Minua tuo natsihahmo häiritsi liikaa eivätkä mielikuvituksellinen tarina ja jouheva kerronta painaneet vaakakupissa tarpeeksi.

Kirjan tiedot:

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat: seikkailukertomus | Johnny Kniga 2017 | 277 sivua

Luettu myös mm.:

Amman kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 26. kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö [22/50]

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Työkaverini kehui tätä sarjakuva-albumia, joten pitihän se lukea. Kyseessä on siis Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani, joka on käsittääkseni jonkin verran omaelämäkerrallinen, mutta ei suoraan omaelämäkerta. Minulle Louhi on tuttu lastenkirjojen kuvittajana ja, kuinkas muutenkaan,  kuvittaja Kristiina Louhen tyttärenä.

Mielikuvitustyttö on kolmeen osaan jaettu tytön kasvutarina. Ensimmäisessä osassa kerrotaan lapsuuden parhaasta ystävästä Hetasta. Tytöt tutustuvat nollavuotiaina ja ovat erottamattomia koulun alkuun asti. Siellä Heta saa uusia ystäviä, kertojatyttö ei. Hän tuntee olevansa aina hieman vääränlainen, aina jotenkin erilainen tavalla, jota hän ei itsekään ymmärrä. 

Minä pidin eniten tästä osasta ja etenkin siitä, miten tyttöjen välistä vinoon kasvavaa suhdetta kuvattiin. Herkkä kuvitus oli omiaan tuomaa kontrastia siihen, miten ruma lasten maailma loppujen lopuksi onkaan. Kertojatyttö tekee parhaansa miellyttääkseen Hetaa ja saa vastaansa pieniä julmuuksia. Selän takana naureskelua, ilkeitä piloja, porukasta ulos jättämistä ja sen sellaista. Kun tarinaa lukee eteenpäin huomaa, että se jätti tyttöön syvät arvet. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kulkevat tytön mukana viimeiseen osaan asti.

"Ei siellä [hiuksissa] mitään hämähäkkiä ollutkaan."

Toisessa osassa ollaan yläasteella ja kertojatyttö ihastuu ensi kertaa. Poika on luokan kovis ja tyttöjen suosikki, kertojatyttö puolestaan se hiljainen opettajan lempioppilas. Tyypilliseen tapaan heidät laitetaan luokassa vierekkäin ja pikkuhiljaa he tutustuvat toisiinsa vähän paremmin. Kertojatyttö ei kuitenkaan uskalla kertoa ihastuneensa. Ainahan on olemassa se mahdollisuus, että hänelle nauretaan taas.

Viimeisessä osassa kertojatyttö on jo nuori, omillaan asuva nainen. Hän tutustuu hitaasti toisaalla asuvaan nuoreen mieheen ja tällä kertaa ihastus on vakavampaa. Tarinassa tavoitetaan hienosti ensirakkauden epävarmuus ja se, miten vaikea on uskaltaa. Tyttö pelkää edelleen liian paljon tai liian vähän jotain. Hän kehittelee mielessään skenaarioita siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta eihän todellisuus ole koskaan samanlainen kuin fantasia.

Pidin paljon kirjan hiljaisesta, kuvakirjamaisesta piirrostyylistä. Vaalea kuvitus keskittyy kertojatyttöön ja kaikki epäolennainen on jätetty pois. Tekstiä on vähän, mutta sillä sanotaan paljon. Kivana lisänä teksti on myös Pauliina Haasjoen englanninkielisenä käännöksenä.

Kirjan tiedot:

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö | Suuri Kurpitsa 2019 | 161 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin avain, Lastenkirjahylly, Nuorille ja naperoille

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [21/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pink cover [20/50]

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T.

Taiteilija Ellen Thesleff on ollut parin viime vuoden trendikäs aihe kirjallisuudessa ja kaikissa sen lajeissa. Löytyy aikuisten tietokirjaa (Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala, 2017), aikuisten kaunokirjaa (Pirkko Soininen: Ellen, 2018 sekä Kati Tervo: Iltalaulaja, 2018), lasten kuvatietokirjaa (Leea Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen!, 2019) ja pieni osuus myös nuortenkirjassa (Vilja-Tuulia Huotarinen & Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita, 2019).

Olen lukenut näistä vain Iltalaulajan, mutta selaillut kyllä noita muitakin. Tähän Ellen T. -sarjakuvaan tartuin vähän itseni sivistämiseksi, vähän uteliaisuudesta ja enemmän siksi, että kirjan piirrostyyli miellytti silmääni kun sitä vilkasin. Sarjakuva pohjautuu tuohon jo mainittuun Minä maalaan kuin jumala -elämäkertaan. Kieltämättä minua houkuttaa nyt hieman lukea sekin.

Sarjakuvassa kerrotaan Ellen Thesleffin vuosista etenkin Pariisissa ja Firenzessä, ja myöhemmin Ruoveden maisemissa. Tarinassa vilisee Ellenin aikalaistaiteilijoita, ja esiössä on esitelty kirjan hahmot pienellä kuvalla ja parin rivin elämäkerralla. Hyvä kun oli, tarkistin sieltä itsekin pari kertaa, kuka tarinaan hypännyt hahmo nyt olikaan. Dialogin ja kerronnan lisäksi tarinassa on katkelmia Ellenin kirjeenvaihdosta sekä perheelleen Suomeen että taiteilijaystävilleen. 

En tiedä mitä fonttia näihin kirjekatkelmiin on käytetty, mutta minusta se oli hieman hankala lukea. Olen viime aikoina miettinyt saavutettavuutta työni puolesta ja nyt tällaiset asiat pistävät silmään huvilukemisissakin. Vaikka tällainen kaunokirjoitusfontti on toki nätti ja puoltaa paikkaansa, koska kyseessä on kirjeteksti, se tekee tekstistä aina vaikeamman lukea. Ellenin elämä puettu sarjakuvassa helposti lähestyttävään muotoon, joten on ikävää, jos fontti hankaloittaa lukemista ja asian sisäistämistä.

Sarjakuvassa ei syvennytä Ellenin elämään kovin, no, syvästi, mutta siinä tuodaan mielestäni hyvin esiin ajankuva ja Ellen henkilönä. Naisilla ja siten myös naistaiteilijoilla on vaikeuksia olla vakavasti otettavia ammattilaisia 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Kirjassa on hienoja ja ahdistaviakin kuvia siitä, miten mieletään järkkyneet naiset julistetaan hysteerisiksi ja oppineiden miesten mielestä naiset sijoittuvat mieleltään noin ylipäätään jonnekin lapsen ja aikuisen välimaastoon. Kaksinaismoralismi tulee hyvin esiin siinä, miten miestaiteilijat rellestävät pitkin ilotaloja ja hyppivät naisesta toiseen. Samaan aikaan naistaiteilijoiden on pidettävä huolta maineestaan eikä heille edes välttämättä tarjoilla kahvilassa ilman miesseuraa. 

"Hysterian oireita naisessa ovat
kunnianhimo,epilepsia, tylsämielisyys,
liiallinen vilkkaus ja oksentelu."
(s. 36)

Ellen ystävineen rikkoo kuitenkin rajoja osallistumalla muun muassa villeihin juhliin ja kaveeraamalla maineeltaan kyseenalaisten miesten kanssa. Ellen päättää myös, että hän ei myy periaatteitaan ainakaan taiteen suhteen. Hän maalaa tasan sitä, mitä haluaa, vaikka se ei kaupallista menestystä ja mainetta aina tuokaan. Vaikka sinänsä pidinkin kirjan kuvituksesta, minua hieman ärsytti se, miten Ellen oli piirretty. Hän näytti koko ajan niin sovinnaiselta. Esimerkiksi tosielämässä hänellä oli Pariisin lähtiessään hyvin lyhyet hiukset, suorastaan skandaali siihen aikaan, mutta kuvituksessa tätä ei juuri erottanut vaan Ellen näytti samalta kuin muutkin naishahmot. Samoin olisin kaivannut kuvaa Ellenistä miesten vaatteissa. Tässä Ylen artikkelissa on havainnollistava valokuva.

Kokonaisuutena kuitenkin kiva ajankuva ja kurkistus Ellenin elämään!

Firenzen taivaan alla.
(s. 77)

Kirjan tiedot:

Annukka Mäkijärvi, Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen: Ellen T. | Teos 2019 | 87 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.

Oksan hyllyltä, Kirjat kertovat, Luetaanko tämä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 17. tutkijan kirjoittama kirja [20/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in a city that has hosted the Olympics [19/50]

Pariisi on kunnostautunut tällä alalla.