Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Mma Ramotswe tutkii #07)

Kun oli juuri oikean ikäinen, niin kuin Mma Ramotswe oli, ja kun on nähnyt hiukan elämää, niin kuin Mma Ramotswe totisesti oli nähnyt, on asioita, jotka kerta kaikkiaan vain tietää.

Mma Ramotswe saa ratkaistavakseen sekä kiristystapauksen että noituuteen liittyvän jutun. Samaan aikaan Mma Makutsin kihlaus on vaakalaudalla.

Tämä oli ensimmäinen sarjan kirja, josta en pitänyt. Botswanalaisen arjen kuvaus oli edelleen lämminhenkistä ja etsivätoimiston jutut yhtä pieniä kuin ennenkin. Tällä kertaa ja jostain käsittämättömästä syystä pääosassa oli kuitenkin suoranainen läskiviha.

Kirja on muuten ilmestynyt alun perin vuonna 2006. Luulen tai ainakin toivon, että nyt sitä ei olisi julkaistu tällaisena.

Mutta siis, Mma Ramotswella on muhkea vartalo, jota hän kuvaa perinteiseksi ruumiinrakenteeksi. Aiemmin se on mainittu, mutta siinä ei ole märehditty. Tällä kertaa jokaisella tuntuu olevan mielipide siitä.

Tuolien ja autojen jousitukset eivät kestä Mma Ramotswen alla, vaatteet ratkeavat hänen päällään ja verenpaine on niin korkea, että lääkäri kehottaa häntä aloittamaan laihdutuskuurin, minkä Mma Ramotswe sitten tekeekin.

Loppuu tämä sentään siinä mielin onnellisesti, että Mma Ramotswe päättää olevansa hyvä sellaisena kuin on. Mutta lukijana en tykännyt siitä, miten melkein jokaisella vastaantulijalla oli negatiivisia ajatuksia siitä, miten lihava Mma Ramotswe onkaan ja miten asia kuuluu kaikille. Ei kuulu.

Jos sarjaa lukee niin eipä tapahdu suurta vahinkoa jos hyppää tämän kirjan yli. Aion kyllä katsoa, millainen seuraava kirja on, mutta jos tähän aiheeseen jumiudutaan toistamiseen, niin siinäpä se sitten olikin.

Kirjan tiedot:
Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät | Otava 2008 | 320 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Blue Shoes and Happiness (2006) | Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Luettu myös:
Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen taika, Tarinoiden taikaa ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 15. Kirjan nimessä on ja-sana [16/50]

Jenn McKinlay: Sprinkle with Murder (A Cupcake Bakery Mystery #01)

"Does she really think we don't see her?" Angie DeLaura asked her best friend and business partner Melanie Cooper.

Bestisten Melin ja Angien kuppikakkukahvilalla menee ihan mukavasti. Ainakin siihen asti, kun Melia aletaan epäillä heidän ystävänsä morsiamen murhasta.

Tämä kirja oli kyllä aika kamalaa ajan tuhlausta. Oletin aloittavani kivan cozy crime -kirjan, josta eivät kuppikakut loput. No, niitä kyllä oli, mutta siinä se sitten olikin.

Juoni oli todella heppoinen ja arvasin murhaajan heti, kun hän astui juoneen. Puuttui vain iso pään päällä leijunut "syyllinen!!!" -kyltti. Tarinan kertoja on Mel, joka tumpeloi tiensä vihjeestä toiseen osaamatta laskea yhteen 1+1=2.

Juonen puutetta ja kömpelöä kieltä pahempaa oli kuitenkin sivuilta pursuava naisviha ja kehonegatiivisuus. Meliä, Angieta ja Melin äitiä lukuun ottamatta jokainen nainen on Melin mielestä kauhea riivinrauta, jolle Mel on kateellinen syystä tai toisesta. Eipä näillä muilla naishahmoilla kyllä mitään positiivisia piirteitä olekaan.

Katkeraa Meliä kismittävät selvästi etenkin menestyneet, hoikat ja kauniit naiset. Mel oli lapsena pyöreämpi ja hän pitää yhtenä elämänsä suurimpina onnistumisina sitä, että onnistui nälkiinnyttämään itsensä hoikaksi. Ja nyt ei siis puhuta terveellisestä ja terveyden vuoksi tehdystä painonpudotuksesta.

Ja kaiken lisäksi Angiella on seitsemän vanhempaa veljeä, jotka stalkkaavat häntä koko ajan. Jäljitin puhelimessa, kyylätään pitkin päivää puhuuko tämä kolmikymppinen nainen, voi kauhistus sentään, miehille… Yäk.

En todellakaan lue toista osaa.

Kirjan tiedot:

Jenn McKinlay: Sprinkle with Murder | Berkley Prime Crime Books (2010) | 310 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Herkulliset kirjat: Kirja kertoo leipomosta

Julien Sandrel: Toinen elämäni

Onko mahdollista, että elämäni kiteytyy tuohon yhteen ainoaan päivään?

Ylivarovaisen pariisilaislääkäri Romanen potilas väittää nähneensä hänet Marseillessa. Yllätys yllätys, Romane löytääkin sieltä identtisen kaksosensa!

Tämä kirja onnistui huijaamaan minua kauniilla kannellaan ja kiinnostavalla takakansitekstillä. Kesäinen kansikuva, teksti lupaa kaksosmysteerin, jonka taustalla lienee jos jonkinlaisia valheita ja tragedioita. Jännää!

Ei ollut.

Loppujen lopuksi ainoa hyvä asia, jonka tästä kirjasta voi sanoa, on se, että se ei kuitenkaan ollut tuota pitempi. Luin tämän loppuun ihan vain siksi, että halusin nähdä paraneeko se missään vaiheessa ja kuinka älyttömäksi se voi mennä.

Ei parantunut ja hyvin älyttömäksi.

Dialogi oli tuskallisen teennäistä ja jos ranskalaiset oikeasti puhuvat noin, no, enpä minä sitä kieltä osaamattomana tietäisi. Mutta epäilen. On vaikea uskoa, että kukaan puhuisi esimerkiksi näin:

"Mutta kun minä näin sinut! Ihan eri puolella Ranskaa, jotta kukaan ei saisi tietää. Seurasin sinua, näin kun lääkäri vei sinut tutkimushuoneeseen. Näin totisen ilmeesi, näin, miten yskit. Odotin sinua. Puoli tuntia myöhemmin sinulla oli potilaskansio kainalossasi ja purskahdit itkuun. Panit aurinkolasit nenällesi, jotta kukaan ei näkisi hätäännystäsi. Olit aivan omissa maailmoissasi. Ryntäsit pois. Kävin lääkärin oven takana, näin mitä kyltissä luki..."

(s. 21)

Kai tämän asian olisi voinut kertoa muutenkin kuin epäuskottavan monologin kautta? Kerronta ja juonen kuljettaminen olivat muutenkin aivan käsittämättömiä. Tärkeiden asioiden yli hypättiin noin vain ja sitten tartuttiin aivan epäolennaisiin juttuihin.

Romane ja Juliette tuntevat toisensa noin kaksi päivää ja vaihtavat sitten osia. Ja kukaan ei huomaa! He ovat 39-vuotiaita ja Romane onnistuu muka oppimaan kaiken puhetavasta pieniin eleisiin tuossa ajassa. Julietten vanhemmat eivät tajua puhuvansa aivan tuntemattomalle naiselle, hänen ex-miehensä ei huomaa mitään ja tytär uskoo ihan täysin leikkivänsä äitinsä kanssa. Joopa joo.

Ja mitä vähemmän kirjan naurettavasta lopusta puhun, sitä parempi.

En suosittele.

Kirjan tiedot:
Julien Sandrel: Toinen elämäni | Tammi 2020 | 259 sivua | Kirjastosta
Ranskankielinen alkuteos: La vie qui máttendait (2019) | Suomennos: Lotta Toivanen

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies

 

It is a truth universally acknowledged that a zombie in possession of brains must be in want of more brains.

Englantia riivaavat elävät kuolleet. Kevään koittaessa ja maan pehmetessä zombit nousevat mullasta kuin rumat kukkaset konsanaan, ja Bennetin sisarukset teroittavat jälleen miekkansa ja lataavat aseensa. On aika puolustaa hänen majesteettinsa valtakuntaa saatanallisilta pedoilta. Ai niin, ja siinä sivussa pitäisi pyydystää naapurista aviomieskin.

Tämä on lojunut hyllyssäni jo monta vuotta ja sain viimein aikaiseksi tehdä asialle jotain. En oikein tiedä, mitä odotin tältä. Hauskaa ja vähän pelottavaa zombi- ja Austen-parodiaa ja ironista otetta kai? Kaipa tämä teknisesti ottaen oli sellainen, mutta lukeminen oli kyllä kohtuullisen tuskallinen urakka. Elin koko ajan siinä toivossa, että kirja muuttuisi viihdyttävämmäksi, mutta kun ei niin ei.

Juoni siis on vanha tuttu Ylpeys ja ennakkoluulo, jossa Jane saa Bingleynsä ja Elizabeth Darcyn. Tekstikin on pitkälti alkuperäisteoksesta, mutta joihinkin tuttuihin kohtauksiin on lisätty zombeja ja väkivaltaa. Kaikki Bennetin neidot on koulutettu Kiinassa taistelemaan zombeja vastaan ja Lady Catherinella on henkivartijoinaan ninjoja. Ikävä kyllä näitä elementtejä ei ole käytetty erityisen nokkelasti ja sen sijaan, että ne lisäisivät tarinaan jotain, ne vain vievät siltä pois. Esimerkiksi Elizabeth ja Darcy vitsailevat palleista (balls) monta kertaa.

She remembered the lead ammunition in her pocket and offered it to him. "Your balls, Mr. Darcy?"

He reached out and closed her had around them, and offered, "They belong to you, Miss Bennet."

Upon this, their colour changed, and they were forced to look away from one another, lest they laugh.

(s. 205)

Hah. Hah. Haa. Olikin parempi vitsi kuin Austenin kärkevä huumori. Tai sitten ei.

Grahame-Smith ei ole uskaltanut tehdä mitään rohkeaa kirjan juonelle tai viedä asioita loogiseen päätepisteeseensä. Ainoa suurempi poikkeus on se, miten herra Collinsille ja hänen vaimolleen käy, ja sekin tapahtui varsinaisen tarinan ulkopuolella. Mutta esimerkiksi Elizabeth on kirjassa varsin verenhimoinen ja tarkka maineestaan ja kunniastaan. Hän toistelee olevansa aina valmis iskemään pään poikki sellaiselta, joka loukkaa hänen perheettään. Tekeekö hän silti koskaan niin? No eipä tee. Edes Wickham ei menetä päätään, koska alkuteoksen juonesta ei haluta poiketa niin paljoa. Sen sijaan Darcy hakkaa hänet niin pahoin, että hän halvaantuu, ja sen jälkeen hänestä tehdään eritevitsien kohde. Eipä naurattanut.

Minua häiritsi myös se, miten paljon kirjassa mystifioidaan aasialaisia. Kaipa sillä yritettiin tehdä hauskaa pilaa ajalle tyypillisestä orientalismista ja rasismista sekä zombijuttujen miekan heiluttelijoista. Tottahan toki sankareilla täytyy olla itä-aasialainen taistelukoulutus, johon kuuluvat olennaisina osina kidutus ja nöyrät geishat. Lisäksi Pemberley on rakennettu japanilaisen temppelin malliin ja Darcyn palvelijalla on paitsi (japanilainen) kimono päällään myös vanhaan (kiinalaiseen) tyyliin sidotut jalat.

Tämä kirja ei siis sopinut omaan huumorintajuuni ollenkaan. Ironian kärki oli tylsä ja siinä samalla vesittyi koko aluteoksen idea. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut lopettaa sivulle 33, jossa todettiin ajankohtaisesti:

"I cannot comprehend the neglect of a family library in such days as these. What have we to do but stay indoors and read till the cure is at last discovered?"

(s. 33)

Kirjan tiedot:
Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies | Quirk Books 2009 | 320 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.:
Yöpöydän kirjat, Kirjamielellä, Lukunurkka

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 16. kirjassa eletään ilman sähköä [9/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 11. kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan [3/25]

Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja

"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja.

Ilmari Kiannon reilut sata vuotta sitten kirjoittama satukokoelma alkaa esipuheella, jossa hän kertoo kirjan taustoista. Kianto, joka oli aikoinaan vähintäänkin värikäs henkilö, asui (yhden) perheensä kanssa Suomussalmen Turjanlinnassa ja totesi "herrassatujen" olevan liian vaikeita tavallisille maalaislapsille. Prinsessat ja linnat olivat hyvin kaukana hänen omien lastensa arkisesta kokemuspiiristä. Lopulta eräs pieni piltti ehdotti, että isä voisi itse kirjoittaa parempia satuja. Kianto selittää viihdyttäneensä lapsiaan näillä keksimillään saduilla etenkin sunnuntaisin, ja kritiikin olleen joskus ankaraakin.

Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi - ja taidolla esitettäviksi - lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.

(s. 6)

Mietinkin satuja lukiessani, että ne toimisivat varmasti paremmin ääneen luettuina ja pienellä esityksellä varustettuna. Esimerkiksi taikatöppösistä ja nukkumaanmenosta kertova satu Uni-Matti tarvitsee ehdottomasti jonkun esittämään töppöset jalkaansa vetävää isää. Sadut on selvästi kerrottu ääneen ennen kirjoittamista ja nonsense-tyyli tukee tätä. Kun koiralla on seitsemän hassua nimeä, ne ovat hauskempia korvin kuultuina kuin omin silmin luettuina.

Sadut sijoittuvat kotipihaan ja lähimetsään, ja kummallisiin tilanteisiin joutuvat niin eläimet kuin lapsetkin. En usko, että kovin moni nykylapsi edes ymmärtäisi mistä kaikissa näissä saduissa on kysymys. Sadut ovat sekä aikaan että paikkaan sidottuja, ja ne on selvästi kirjoitettu viihdyttämään Kiannon omia lapsia. Sisäpiirivitsejä ja Kiannon lapsille tuttuja käsitteitä ja nimiä vilisee vähän joka tarinassa. Lisäksi saduissa toistuu vahvasti näkemys miehestä luomakunnan herrana ja perheenpäänä. Tytöt ovat toimijoina muutamassa sadussa, mutta, no, tämä lainaus puhukoon omasta puolestaan:

Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.

(s. 62)

Ja minä kun olen aina luullut, että sakset lyhentävät miesten ja poikien hiukset!

Kirjan tiedot:

Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja | Otava 2008 (1. p. 1915) | 99 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 8. kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi [37/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 6]

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnés Martin-Lugand:
Onnelliset ihmiset lukevat
ja juovat kahvia

(Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015)

218 s.

Bazar 2018
Kirjastosta

"Ole niin kiltti, äiti!"

Antakaapas kun lainaan instapostaustani tähän: 

Pitkästä aikaa niin vastenmielinen ja väkivaltainen alfauros mieshahmo, että toivoin päähenkilö Dianen lähtevän heti takaisin Pariisiin parempaa seuraa etsimään. Rima olisi ollut niin matala, että samalla hän olisi voittanut limbokisan!

Lyhykäisyydessään kirjan juoni on se, että kolmikymppinen Diane on menettänyt vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa sekä miehensä että pienen tyttärensä. Hän on viettänyt vuoden kotonaan jonne on päässyt vain hänen homobestiksensa Félix, joka viettää yönsä paneskellen pitkin ja poikin Pariisia. Tämä tärkeä tieto kerrotaan ainoastaan joka kerta kun Félix mainitaan. Viimein Diane päättää tehdä irtioton harmaasta arjestaan ja muuttaa pieneen tuppukylään Irlantiin. Hänen naapurinsa on varsinainen persläpi Edward, joka tietenkin valloittaa Dianen murtuneen sydämen. 

Miten tämä tapahtuu on minulle edelleen arvoitus ja minä sentään luin koko kirjan. Nyt kyllä mietin miksi. 

Diane itsessään on sikäli virkistävän erilainen romanttisen kirjallisuuden päähenkilö, että hän on tyly, itsekäs ja itsenäiseksi oppiva nainen. Ainakin silloin kun Edward ei ole lähettyvillä. Heti kun mies on näköpiirissä, Diane muuttuu hysteerisesti huutavaksi ja/tai itkeväksi ja/tai avuttomasti sopertelevaksi riippakiveksi, joka rakastuu mieheen, joka- antakaapas kun lainaan kirjaa:

Edward nappasi minua ranteesta kiinni ja työnsi väkisin aitaa vasten. Hän naulitsi silmänsä minuun. Hän liimautui minua vasten ja puristi rannettani vielä kovemmin.

"Älä pakota minua loppuun saakka!"

"Mitä sitten? Aiotko lyödä minua?"

"En ole varma."

(s. 112)

Mikä unelmien poikamies! Jos luulette, että käytös paranee sen jälkeen kun Edward saa tietää Dianen kuolleesta perheestä, olette väärässä.

"Olet minulle selityksen velkaa."

Edward näytti ensin hämmästyneeltä ja sitten vihaiselta.

"Minä en ole sinulle velkaa yhtään mitään."

"Miten voit katsoa itseäsi peilistä?"

Hän tykitti minua katseellaan ja paiskasi sitten oven kiinni nenäni edessä. Tuttuun tapaansa.

(s. 166-167)

Tuo siis vähän sen jälkeen kun Edward on melkein kellistänyt Dianen sänkyynsä ja kuvioihin on ilmaantunut etuovesta Megan, hänen exä nyxänsä, jota Edward käy välillä naimassa Dublinissa. Megan on tietenkin todella kaunis (kaikki miehet lankeavat) ja todellinen narttu (kaikki naiset vihaavat), koska kuinkas muutenkaan.

Eli se unelmien prinssi on aggressiivinen paskiainen, ns. romanssi käsittämätön enkä kyllä pitänyt tarinan sivuhahmoistakaan. Ainoa asia, josta olin kiinnostunut loppuun saakka, oli Dianen nousu surusta ja masennuksesta. Niitä kuvattiin mielestäni hyvin kunnes kirjailija päätti keskittyä taas Edwardiin. Pidin myös kirjan lopusta. Harmi, että tälle on tulossa jatko-osa. Se varmasti pilaa tuon pienenkin ilon.

Luettu myös mm.:

Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella, Kirja vieköön ynnä muut.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 42. kirjan nimessä on adjektiivi [35/50]

Naomi Alderman: The Power

Naomi Alderman:
The Power
s. 341
Penguin Books 2016
Kirjastosta

The Men Writers Association

New Bevand Square

27th October

Taisin selata tätä viime vuonna kirjakaupassa, mutta en kuitenkaan ostanut. Kirja jäi kuitenkin mieleeni sen verran, että kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani. Alderman voitti kirjalla Bailey's Women's Prize for Fiction -palkinnon viime vuonna ja vaikka palkinnot sinänsä eivät vaikuta lukemisiini suuntaan tai toiseen, se kuitenkin nosti kirjaa lukulistallani muutaman askeleen ylöspäin. Siksi onkin harmi, että nyt on aika pettynyt ja "tulipahan luettua" fiilis.

Eli tarinan pointti on se, että yhtäkkiä nuoret naiset ympäri maailmaa saavat kyvyn tuottaa sähköä ja sähköiskuja omalla kehollaan. He opettavat kyvyn vanhemmille naisille ja kohta on miesvaltainen maailma helisemässä. Muutosta seurataan kolmen hahmon kautta. Kasvatti-isänsä hyväksikäyttämästä amerikkalaisesta Alliesta tulee Äiti Eve, uskonnollisen kultin johtaja. Englantilaisen rikollispomon äpärätytär Roxy oppii nopeasti käyttämään kykyään aseena alamaailmassa. Amerikkalaisen kaupungin pormestari Margot piilottelee kykyään, koska sen paljastaminen olisi poliittinen itsemurha. Ainoan miesnäkökulman tarjoaa nigerialainen Tunde, josta kasvaa globaalista naisvallankumouksesta raportoiva toimittaja.

Kehyskertomuksena tätä ympäröi kirjeenvaihto Naomin (Alderman? en nyt muista mainittiinko sukunimeä vai ei) ja Neil Adam Armonin välillä. Neil on itse asiassa kirjoittanut The Powerin historiallisena fiktiona maailmassa, jossa naisilla todellakin on tuo voima. Naomin ja Neilin maailmassa mies on se lempeä kodinhengetär ja nainen aggressiivinen alfanaaras. Neilin kirja pyrkii selittämään miksi näin on. Yleinen näkemys on se, että näin on aina ollut. Neilin ajatus taas se, että naiset saivat kysyn vain 5 000 vuotta sitten (nykypäivänä). The Poweriin on otettu mukaan hieman historiallista todisteaineistoa, joka tukee hänen näkemystään.

Tämä on heti se suurin ongelma, joka minulla oli kirjan kanssa. Myös Naomi myöntää aineiston olevan olemassa, mutta sanoo Neilin tulkitsevan sitä väärin. Jos tällä yritetään viitata siihen, että meidän oikeassa maailmassamme olisi olemassa todisteita ajasta, jolloin nainen oli ehdottomasti vallan kahvassa joka paikassa ja sitä on peitelty oikein miesvoimin, niin ollaan kyllä jo foliohattuja väsäämässä. Ja kun tällaista olematonta asiaa lähdetään satirisoimaan, kirjailijan pitäisi olla parempi kuin Aldermanin tai ainakin kirjan oivaltavampi kuin tämä. The Poweria oli vaikea lähestyä sillä ajatuksella, että se on katkeran miesasia-aktivistin vuodatusta ja sen vuoksi jotenkin huvittavaa, koska kirjan esittämät todisteet ovat Neilin puolella.

Itse tarinan eli The Powerin asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja pidin sen alkupuolesta. Kertojat ja heidän kokemuksensa ovat erilaisia ja oli kiva lukea siitä, miten nämä nimenomaiset naiset suhtautuivat uuteen kykyynsä. Jokainen heistä on kunnianhimoinen eri tavalla ja jokaisella on omat vahvuutensa sekä perusluonteensa että kykynsä suhteen. He ovat kaikki selviytyneet maailmassa, jossa nainen on se heikompi sukupuoli eikä heidän ole koskaan annettu unohtaa sitä. Tundesta en niinkään välittänyt hahmona, mutta hän tarjosi kurkistuksia siihen, miten yhteiskunta muuttui eri maissa. 

Onkin siis sääli, että tarina kokonaisuutena on epäuskottava ja yliampuva. Kehyskertomuksen selitys eli tämä on miesasia-aktivistin valitusta ei vähentänyt ärtymistäni. Kirja näyttää esimerkiksi olettavan, että kaikki naiset ympäri maailmaa reagoisivat uuteen voimaansa jokseenkin samalla tavalla. Tätä ajatusta ei haasteta kirjassa ollenkaan miltään taholta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa unohdettaisiin uskonto ja maan vanha kulttuuri noin about viidessä minuutissa, jonka jälkeen huivit heitetään nurkkaan ja naiset harrastavat villiä seksiä kaikkien haluamiensa miesten kanssa. Mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä yliampuvammaksi homma meni.

Ymmärrän kyllä kirjan pointin siitä, että ihmiset ovat sukupuolestaan riippumatta pohjimmiltaan samanlaisia. Naiset eivät ole sen parempia tai huonompia kuin miehetkään. Silti se, että suunnilleen kaikista naisista tuli yhtäkkiä väkivaltaisia, miehiä raiskaavia petoja, oli vain epämiellyttävää luettavaa. "Katsokaa nyt mitä tapahtuisi jos naisilla olisi oikeasti valta päättää omasta kehostaan ja puolustaa itseään! He olisivat pahempia kuin miehet. Koko maailma joutuisi tuhoon ja turmioon muutamassa vuodessa, kun miesten johtamana sitä on pyöritetty tuhansia vuosia." Elävässä elämässä tuo on silkkaa naisvihaajien suoltamaa sontaa, jonka järkevät ihmiset näkevät juuri sellaisena. Mutta kun kirjassa tätä typeryyttä tukevaa historiallista aineistoa on olemassa tarinan sisällä, naisvallan tuomasta tuhosta tuleekin tarinassa fakta ja satiirilta katoaa kummasti terä.

Kaiken tuon seassa on pieniä paloja siitä, mistä olisin halunnut lukea enemmän. Sellaista, missä sukupuoliroolit on oikeasti käännetty päälaelleen kuvaamaan sitä, millaisia ne nykymaailmassa ovat. Tässä on yksi mielestäni erinomainen esimerkki. Margot, vanhempi politiikko, haluaa seuraa yöksi:

Later, in the hotel, she buys a couple of drinks for one of the junior guys from the American embassy on the Ukraine. He's attentive - well, why wouldn't he be? She's going to places. She rests her hand on his firm young ass as they ride the elevator together up to her suite.

(s.224)

Kaikki tuollainen vähänkään hienovaraisempi käänteinen seksismi hukkuu absurdiin väkivaltaan, uskonnolliseen hurmioon tai molempiin samaan aikaan. Olisin oikeastaan lukenut mieluumin kirjan, joka kertoo Naomin ja Neilin maailmasta, jossa tuollainen on jokapäiväistä. Naisnäkökulmasta ja ilman suurta sympatiaa miesaktivistien "ruikutukselle". Sellainen tarina olisi silmiä avaava ja nykymaailmaa kritisoiva ihan eri tavalla. 

Eli kaiken kaikkiaan pettymys. Ymmärrän jos joku muu kokee tämän voimaannuttavana tai ainakin puhdistavaa raivoa tai tyytyväisyyttä herättävänä, mutta minulle tämä ei nyt vain toiminut. 

Luettu myös mm.:

Reader, why did I marry him?, Kirjapolkuni

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen:
Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
160 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Sen kesän aikana Milla oli sanonut ja huutanut EI ainakin tsiljoona kertaa.

Luen nykyään itseäni kummastuttavan vähän nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Senpä vuoksi hyppäsin mukaan Sivujen välissä-blogin Hannan YA-lukuhaasteeseen tai oikeastaan YA-bingoon. No, myöskin sen vuoksi, että useimmiten en vain voi vastustaa bingoja. 

Operaation ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, koska kansikuva näytti jännältä ja takakansiteksti lupaavalta. Tihutöitä majakkasaarella? Jännä suljetun huoneen mysteeri! Niin se ulkonäkö pettää. 

Tähän väliin huomautan, että en ole koskaan ennen lukenut Palviaisen kirjoja, joten en tiedä millainen tämä on suhteessa hänen muuhun tuotantoonsa. 

Kansikuva lupaa Viisikko-henkisyyttä nuorilla aikuisilla varustettuna. Itse asiassa kirjassa ei ole kuvan kaltaista autiotaloa eikä myöskään tuollaista kauhutrilleritunnelmaa. Miksi nuorisojoukkoa näyttää johtavan poika kun kirjan kertoja on Milla-niminen tyttö? Kai sieltä iStockphotosta olisi parempikin kuva löytynyt.

Takakansi puolestaan lupaa huippuunsa viritetyn nuortenromaanin, jossa kukkii huumori vakavista sävyistä huolimatta. Tämä on yhtä huippuunsa viritetty kuin vaarilta peritty yskivä pappatunturi. Huumorinkukka on kaiketi kauneimmillaan lauantaikakka-vitsissä. Vakavat sävyt ovat ilmeisesti eksyneet matkalla kirjan sivuille.

Lukiessani ja sen jälkeen mietin kenelle ihmeelle voisin tätä suositella. Millainen nuori tämän haluaisi lukea? Tulin siihen tulokseen, että teknisesti ottaen tämä olisi hyvä kirja sellaiselle, jolla on vaikeuksia lukea. Kirjan lauseet ovat hyvin yksinkertaisia eikä sitä pilata turhalla tunnelman luomisella. Tai tunnelman luomisella ollenkaan.

Matti kysyy isältä, voiko se olla avuksi. Isä yrittää hymyillä ojentaessaan Matille jätesäkin. Matti asettuu Millan viereen. Se hymyilee hänelle leveästi.

"Moi."

"Sitä samaa."

(s. 56)

Koko kirja on kirjoitettu tuolla tavalla. Lyhyesti, mitään kuvailematta. Palviainen kertoo eikä näytä. En oikeastaan haluaisi suositella tätä niillekään, joiden lukutaidon tasoa teksti vastaa, koska kirjan hahmot ja juoni ovat kehnoja. En osaa oikein kuvitella mikä tässä herättäisi kenenkään lukuinnostuksen ja tekisi tästä miellyttävän lukukokemuksen. Tartu mieluummin  oikeaan, taidolla tehtyyn selkokirjaan!

Ainakin pari muuta bloggaria on saanut irti tästä jotain hyvääkin (linkit alla). Minä en saanut, mutta tulipahan luettua. 160 sivua hurahti vallan vaivattomasti, joten hetkonen, löytyihän tästä jotain positiivistakin.

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja, Sinisen linnan kirjasto, Venlan maailma jne.

Haasteet:

* YA-lukuhaaste - kirjassa naiskertoja

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 1. kirjassa muutetaan [14/50]

Saareen ja pois niinkin paljon, että asetelma "hiljainen majakkasaari" ei pidä ollenkaan paikkaansa.

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck:
Helmi
(The Pearl, 1947)
118 s.
Tammi 1967
Kirjaston vaihtopisteestä

Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä - kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi.

Kirjastossamme on hylly, jonne asiakkaat voivat jättää itselleen tarpeettomia kirjoja muiden iloksi. Satunnaisesti sieltä löytyy iloa myös kirjaston kokoelmaan ja/tai kirjastolaisille. Tämän klassikon bongasi kollegani, joka on lukenut kirjan nuoruudessaan. Kun kävi ilmi, että toinenkin työkaverini on pakotettu aikoinaan lukemaan tämä ja minua ei, tilanne oli korjattava pikimmiten. He lykkäsivät kirjan mukaani ja jäivät odottamaan josko minäkin kokisin tämän ahdistavaksi tai ainakin surulliseksi.

Pienoisromaani kertoo köyhästä Meksikon intiaanista Kinosta, jonka pientä poikaa Coyotitoa pistää skorpioni. Kinolla ja hänen vaimollaan Juanalla ei ole varaa lääkäriin, mutta jo saman päivän aikana Kino sukeltaa merestä valtavan helmen. Huhu helmestä kiirii nopeammin kuin Kinon jalat kantavat, ja pian jokaisen silmissä vilisee kuvia äkkirikkaasta Kinosta ja mitä hän voisi kaikella helmestä saamallaan rahalla tehdä. Peson kuvat silmissään kiiluen Kino suuntaa kohti helmenostajia...

En kokenut kirjaa ahdistavaksi enkä edes erityisen surulliseksi. Tämä ei mielestäni johdu siitä, että olisin täysin sydämetön peto, jota ahneuden aiheuttama tragedia ei koskettaisi. Steinbeck lataa pieneen kirjaan niin paljon kurjuutta, katkeruutta ja vihaa, että se ei lopulta tunnu enää miltään. Lisäksi moraaliset opetukset annetaan yhtä hienovaraisesti kuin moukarin iskut. Enpä näin äkkiseltään muista lukeneeni 1940-luvun kirjallisuutta, joten ehkäpä kerrontatyyli on sille tavanomainen ja kosketti Steinbeckin aikalaisia niin kuin tarkoitus oli.

Eniten ajatuksia ja tunteita herätti Juana-parka, jonka toivoin pakenevan ja jättävän ahneeksi ja väkivaltaiseksi heittäytyneen miehensä. Näin 2010-luvulla elävänä feministinä teki mieli heittää kirja seinään osapuilleen tässä vaiheessa:

Juana ryömi vaivalloisesti vedenrajan sorasta. Hänen kasvojaan jomotti ja kyljessä tuntui kipua. - - Hän ei tuntenut Kinoa kohtaan pienintäkään vihaa. Kino oli sanonut: "Olen mies", ja noilla sanoilla oli Juanalle tietty merkitys. Ne merkitsivät, että Kino oli puoleksi mielenvikainen, puoleksi jumala. - - ja Juana tarvitsi miehen, ei voinut miehettä elää. Ja vaikka hänen mieltänsä joskus hämmensivätkin miehen ja naisen väliset eroavaisuudet, hän tunsi ne ja hyväksyi ne ja tarvitsi niitä. Hän oli seuraava Kinoa, mikään muu ei tullut kysymykseenkään.

(s. 79-80)

En tiedä, miten tätä kirjaa käsitellään koulussa, mutta toivottavasti keskustelussa nostetaan ahneus- eriarvoisuus- ja rasismiteemojen lisäksi myös tämä. Kirjoitustavasta päätelleen tässä on haettu sellaista "vaimo seisoo aina miehensä tukena, oli mikä oli"-ideaalia, joka edustaa selvästi sodanjälkeistä ajatusmaailmaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaimonhakkaajan tukena pitäisi olla terapeutti ja mahdollisesti kalterit vaimon ollessa turvassa jossain muualla.

Mutta herättihän tämä sittenkin minussa tunteita! Ei varmaan sellaisia kuin Steinbeck olisi toivonut, mutta kuitenkin. Onkohan tämä nykyään koululaisten pakkoluettavana? Toivottavasti ei. Nuorten lukuharrastusta pitäisi tukea ja innoittaa, ja tämä on ihan toisessa galaksissa kuin innoittavat kirjat. Valitettavan harvat nuoret lukevat vapaaehtoisesti ja jos ne pakollisetkin ovat tällaisia, tapetaan sillä kyllä viimeinenkn kiinnostuksen kipinä.

Vien kirjan huomenna takaisin töihin ja jos en saa suostuteltua työkavereita lukemaan sitä uudelleen, se päätyy takaisin vaihtohyllyymme.

Luettu myös mm:

Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä ym.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2018 - 23. kirjassa on mukana meri [9/50]

Työkavereiden puheiden perusteella suunnittelin tätä ensin surulliseksi kirjaksi, mutta kun ei niin ei. Meri on tässä kuitenkin tärkeässä roolissa, sieltähän Kino elantonsa saa ja helmen löytää.

Nancy Holder: Crimson Peak: virallinen romaaniversio

Nancy Holder: Crimson Peak:
virallinen romaaniversio
(Crimson Peak: The Official
Movie Novelization, 2015)
351 s.
Like 2015
Kirjastosta

Rakkaus. Kuolema. Aaveet.

Olen sen verran arkajalka, että en uskaltanut mennä katsomaan tätä leffateatteriin. Trailerin perusteella tämä on niitä leffoja, jotka katson omassa olohuoneessani keskellä päivää täydessä valaistuksessa äänenvoimakkuus pienellä. Synkkä goottilainen estetiikka ja lattiasta nousevat kummitukset näkyvät olevan niin suuri osa leffaa, että minä en sitä pimeässä teatterissa katso vaikka siinä kelpo näyttelijöitä onkin. Leffa ilmestynee DVD:nä ensi keväänä, joten ajattelin sitä ennen lukea siihen perustuvan kirjan.

Juonihan on tungettu täytyy tuota mainittua goottilaisuutta. On aaveita näkevä tyttö Edith, josta kasvaa kummitusjuttuja kirjoittava kaunis nuori nainen. On vakaa ja luotettava lapsuudenystävä Alan, joka ei ole läheskään niin kiinnostava kuin Thomas, tuo tumma ja salaperäinen muukalainen. On oudosti ja uhkaavasti käyttäytyvä sisar Lucille. On rapistuva kartano salaisuuksineen ja niin, ne kummitukset.

Eikä pelottanut yhtään. Tämä on suoraan sanottuna sen verran kökkö kirja, että en suosittele kenellekään. En olisi lukenut tätä loppuun jos en olisi halunnut kuitata tällä haastepisteitä. Kirjasta näkee kilometrin päähän, että se on kirjoitettu elokuvan pohjalta. Koko ajan on sellainen tunne, että tämä voisi näyttää mahtavalta ruudulla, jossa uhkaavan tunnelman näkisi omin silmin. Siinä, että Edith kävelee pitkin käytävää, ei ole mitään pelottavaa, jos kirjailija ei vaivaudu kuvaamaan miksi se on pelottavaa. Ei riitä, että sanoo Edithin pelkäävän. Sano myös miksi hän pelkää ja miltä pelko hänestä tuntuu. Näytä, älä vain kerro! Äärimmäisen tärkeä ohje kun halutaan luoda uhkaava ilmapiiri, tai ylipäätään ilmapiiri.

Se, että elokuvassa kamera pystyy siirtymään Edithin näkökulman ulkopuolelle kohtauksiin, joissa hän ei ole läsnä, on ratkaistu tässä typerällä tavalla. Holder ei halunnut mennä kovinkaan usein Thomasin tai Lucille pään sisälle, koska juonipaljastukset olisivat varmasti paljastuneet ennen aikojaan. Mikä onkaan hänen nerokas ratkaisunsa? Luodaan Se, joka katselee aina näitä kohtauksia ja joka on ilmeisesti aave. Muistaakseni ei käynyt ilmi, kenen aave se on, mutta eihän Se mikään oikea kirjan hahmo olekaan vaan elokuvan kamera. Se ponnahtaa esiin aina kun Edith ei näe jotain, jonka katsoja elokuvassa näkisi. Ärsyttävää.

Kirjan luettuani lukaisin myös takalipareen kirjoituksen Holderista. Ilmeisesti hän on tuottelias kauhukirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa Buffyn ja Angelin kylkiäiskirjoja. Hän on voittanut useita palkintoja (miten??) ja opettaa luovaa kirjoittamista yliopistossa (millä rahkeilla??). Mikään näistä ei käy ilmi tästä kirjasta, joka on huono alusta loppuun. Mutta sainpahan haastepisteitä! Ja aion kyllä katsoa elokuvan. Oli tästä kirjasta siis se hyöty, että se näytti millainen elokuva luultavasti on.

Haasteet: 

* 50 kategoriaa - 37. a book with a color in the title 

* Hämärän jälkeen - ensimmäinen piste, olen nyt Haudankaivaja

* Seitsemännen taiteen tarinat - toinen piste, olen nyt tasolla Pallosalama

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s.
Otava 2015
Kirjastosta

Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.

Sattuipa taas vahingossa silmääni kirjaston uutuushyllystä ja tarttui mukaani. En ole mitenkään oletusarvoisesti kiinnostunut näistä ns. sairauskirjoista, saati sitten perhe-elämästä kertovista kirjoista. Takakannessa lainattiin kuitenkin tuota kirjan ensimmäistä lausetta, jonka minäkin otin tämän jutun alkuun. Siitä tuli jotenkin mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta pidin todella paljon. Toisaalta taas takakannesta tuli mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjat alkuasetelman vuoksi.

Eli homman nimi on se, kuten yleensäkin näissä aikuisille kirjoitetuissa sairauskirjoissa, että pariskunnan toinen osapuoli sairastuu vakavasti. Annalla todetaan syöpä, joka vie ensin jalan ja sitten hengen. Ei tuo mikään juonipaljastus ole, sehän kerrotaan jo takakannessa. Jäljelle jäävät Aapo ja pieni Elsa, joiden pitäisi nyt selvitä elämästä ilman äitiä.

Harmi vain ettei tämä kirja toiminut mielestäni ollenkaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku toinen voi pitääkin tästä kirjasta, mutta minulle tässä oli sekä liikaa että liian vähän. Liikaa kielellisiä koukeroita, jotka häiritsivät lukukokemusta. En voi olla vertaamatta tätä Taivaslauluun vaikka se ehkä epäreilua onkin. Taivaslaulussa kaunis kieli kannatteli tarinaa ja korulauseet sopivat siihen täydellisesti. Tässä taas lukija hukkuu vertauskuvien suohon ja näkökulmilla kikkailuun. Annan taistelu syöpää vastaan kerrotaan melkein kokonaan vertauskuvilla: milloin on sotilaita, milloin terroristeja ja milloin uhkaavia lintuja jne.. Minusta tuollaisen lukeminen on pitemmän päälle raskasta eikä se tuonut Aapoa ja Annaa lähemmäs, pikemminkin päinvastoin. En myöskään pitänyt siitä, että Aapon ja Elsan lisäksi kertojaksi nousi Veera, nainen johon Aapo myöhemmin tutustuu. Tarina olisi toiminut ihan hyvin pelkästään Aapon kertomanakin.

Sitä, mitä oli liian vähän, olikin Annan kuoleman jälkeisen elämän kuvaus, joka jäi loppujen lopuksi paljon olettamaani pienemmäksi osaksi kirjaa.  En odottanut paitojen repimistä ja tuhkassa pyörimistä, mutta Aapo vaikutti koko ajan hyvin etäiseltä ja kliiniseltä. Tapahan sekin on selvitä surusta, mutta kun ei hänestä muutenkaan saanut mitään otetta. Millainen Aapo on ihmisenä? En tiedä, vaikka luin koko kirjan. Hän sanoo olevansa vihainen ja surullinen, mutta siihen se jääkin, sanomiseen. Entä miten hän ja Elsa selviävät ilman äitiä? No näköjään ihan hyvin.

Eli yhteenvetona: odotukset olivat suuret, mutta kieli kompastuu harmillisesti omaan kiemurointiinsa ja henkilöt jäävät etäisiksi. Epäilen kyllä vähän, että minä olen tämän kirjan suhteen yksinäinen kapinallinen, ja että suurin osa lukijoista tulee pitämään tästä. Tämä nyt vain ei ollut minun kirjani.

Luettu myös mm.: Lukuneuvoja, Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen kertomuksia

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen  tarinoita
278 s.
Osuuskumma 2015
Kirjastosta

- Katsokaa, mitä löysin mökin ullakolta, kun etsin sieltä patjoja, Osku huudahti.

Painiskelin pienen moraalisen ongelman kanssa ennen kuin päätin kirjoittaa tästä kirjasta. Blogini tarkoitus ei missään nimessä ole mollata tai pilkata kirjailijoita, tai koettaa lannistaa heitä kirjoittajina. Sitä suuremmalla syyllä jos kyseessä on kotimainen kirjailija, koska on olemassa se realistinen mahdollisuus, että he lukevat tekstini. Toisaalta en myöskään halua pyydellä anteeksi mielipiteitäni. Kirjat eivät kuitenkaan ole niin kuoleman vakava asia, ja mielipiteet ovat aina subjektiivisia makuasioita. Ei kaikkien tarvitse tykätä kaikesta. Jos jokin tarinassa ei toimi, haluan kertoa sen ihan samoin kuin haluan ihastella niitä asioita, jotka toimivat.

Niinpä sitten päätin, että tässä blogissa kerron myös rehellisesti jos en pidä jostain kirjasta. Toivon etten astu tällä kenenkään varpaille tai pahoita kenenkään mieltä kovin pahasti. Jos tuntuu siltä, että nyt alkaa mieli pahoittumaan, kannattaa lopettaa kyseisen tekstin lukeminen.

Ja tämä pitkä alustus siksi, että en tosiaan tykännyt tästä kirjasta millään tasolla. Tai no, kirjassa on hieno kansi ja painojälki on muutenkin erinomaista. Se on myös nopealukuinen, mikä on syy siihen, että ylipäätään luin sen loppuun asti kun odottelin Hercule Poirot'a alkavaksi telkkarista. Siinäpä ne. Lukukokemuksena kirja oli kuin lässähtänyt pannukakku, joka oli kaiken lisäksi tehty vanhoista munista.

Syy, miksi kirja oli niin nopealukuinen, ei ole positiivinen sekään.

Ville ajoi metrolla Gamla Staniin. Pilvet olivat väistyneet hetkeksi. Auringonpaiste häikäisi metron hämärään tottunutta Villeä. Läheisestä kahvilasta leijui vastapaistetun kanelipullan tuoksu.

(s. 159)

Joka ainoa novelli on kirjoitettu tuohon tapaan. Odottaisin löytäväni tuollaista kerrontaa esimerkiksi selkokirjoista tai lasten kirjoista. En tällaisesta tavallisesta, ei erikoisryhmille kirjoitetusta aikuisten kirjasta. Lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, minkäänlaista tunnetta niissä ei ole havaittavissa niin henkilöiden kuin ilmapiirinkään osalta.

Tämä on suuri puute novelleissa, jotka kuitenkin ovat kauhukertomuksia. Luen harvemmin kauhua, koska mielikuvituksellani on paha tapa laukata villinä ympäri aitausta, hypätä aidan yli ja jatkaa matkaa kohti horisonttia. Parhaat kauhukertomukset ovat niitä, joissa lukija voi tuntea päähenkilön pelon ja odottaa sydän kurkussa mitä pimeästä paljastuukaan. Niissä kauhua kuvaillaan päähenkilön kautta: miten Pertin on pyyhittävä hikoavia käsiään housuihinsa, miten hänen niskaansa käyvä tuulenvire saa karvat nousemaan ja suun kuivumaan jne.. Ei vain sanota, että nyt Perttiä pelottaa. Näistä novelleista ei välittynyt minkäänlaista tunnetta. Kaikki kerrotaan tuollaisella töksähtelevällä, kliinisellä tyylillä. Yhtä hyvin olisin voinut lukea ostoslistaa.

Eikä mikään novelli tarjonnut mitään uutta juonellisesti. Niitä peruskauhujuttuja, joissa on jo moneen kertaan nähtyjä vampyyrejä, vanhoja tuttuja egyptiläisiä kirouksia ja tavanomaisia kuolleiden junia. Lopun "yllätyskäänteen" näki aina yhtä selvästi kuin vastaantulevan junan. Tarinoissa ei niinkään ripoteltu hienovaraisia vihjeitä kuin osoiteltiin niitä jättikokoisilla välkkyvillä nuolilla. Jokainen, joka on ikinä millään lailla tutustunut kauhuun genrenä, tietää varmasti heti mikä on jonkun salaisuus tai mitä luolasta paljastuu.

Lisäksi tarinoiden henkilöt olivat läpeensä epämiellyttäviä silloin kun heistä sai mitään irti. Kyseenalainen kunniapalkinto menee Rautakihlojen Olaville, joka on pyrkyri, sieppaaja, raiskaaja, kiristäjä ja pettäjä. Ei paljon heru sympatioita hänelle.

Että niin. En suosittelisi tätä kenellekään. Olen pohtinut pitkään ja hartaasti sitä, kenelle nämä on tarkoitettu luettavaksi. Analyysini alustava tulos on se, että kohdeyleisönä ovat nuorehkot miehet, jotka lukevat erittäin vähän. Mahdollisesti he ovat myös kasvaneet kiven alla, joten kaikki kauhukliseet ovat heille ennestään tuntemattomia.

Luettu myös mm.: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Mustemaailmani, Satun luetut . Heidän lukukokemuksensa vaikuttavat olleen positiivisemmat kuin minun. Ehkä olen ainutlaatuinen, kärttyinen lumihiutale tämän kirjan suhteen?

Haasteet: 50 kategoriaa - 12. a book of short stories || I Spy - 14. senses || kirjankansibingo - eläin

Kuten sanoin, kansi on hieno ja sen perusteella kirjan otinkin mukaani.
Komea korppi, joka sulautuu pääkalloon. Kiva fontti sekä pää- että
alaotsikoissa. Siinä sen näkee, että kansi voi pettää ja pahasti.