 |
| Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla 238 s. Otava 2015 Kirjastosta |
Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus.
Sattuipa taas vahingossa silmääni kirjaston uutuushyllystä ja tarttui mukaani. En ole mitenkään oletusarvoisesti kiinnostunut näistä ns. sairauskirjoista, saati sitten perhe-elämästä kertovista kirjoista. Takakannessa lainattiin kuitenkin tuota kirjan ensimmäistä lausetta, jonka minäkin otin tämän jutun alkuun. Siitä tuli jotenkin mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta pidin todella paljon. Toisaalta taas takakannesta tuli mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjat alkuasetelman vuoksi.
Eli homman nimi on se, kuten yleensäkin näissä aikuisille kirjoitetuissa sairauskirjoissa, että pariskunnan toinen osapuoli sairastuu vakavasti. Annalla todetaan syöpä, joka vie ensin jalan ja sitten hengen. Ei tuo mikään juonipaljastus ole, sehän kerrotaan jo takakannessa. Jäljelle jäävät Aapo ja pieni Elsa, joiden pitäisi nyt selvitä elämästä ilman äitiä.
Harmi vain ettei tämä kirja toiminut mielestäni ollenkaan. Ymmärrän kyllä, miksi joku toinen voi pitääkin tästä kirjasta, mutta minulle tässä oli sekä liikaa että liian vähän. Liikaa kielellisiä koukeroita, jotka häiritsivät lukukokemusta. En voi olla vertaamatta tätä Taivaslauluun vaikka se ehkä epäreilua onkin. Taivaslaulussa kaunis kieli kannatteli tarinaa ja korulauseet sopivat siihen täydellisesti. Tässä taas lukija hukkuu vertauskuvien suohon ja näkökulmilla kikkailuun. Annan taistelu syöpää vastaan kerrotaan melkein kokonaan vertauskuvilla: milloin on sotilaita, milloin terroristeja ja milloin uhkaavia lintuja jne.. Minusta tuollaisen lukeminen on pitemmän päälle raskasta eikä se tuonut Aapoa ja Annaa lähemmäs, pikemminkin päinvastoin. En myöskään pitänyt siitä, että Aapon ja Elsan lisäksi kertojaksi nousi Veera, nainen johon Aapo myöhemmin tutustuu. Tarina olisi toiminut ihan hyvin pelkästään Aapon kertomanakin.
Sitä, mitä oli liian vähän, olikin Annan kuoleman jälkeisen elämän kuvaus, joka jäi loppujen lopuksi paljon olettamaani pienemmäksi osaksi kirjaa. En odottanut paitojen repimistä ja tuhkassa pyörimistä, mutta Aapo vaikutti koko ajan hyvin etäiseltä ja kliiniseltä. Tapahan sekin on selvitä surusta, mutta kun ei hänestä muutenkaan saanut mitään otetta. Millainen Aapo on ihmisenä? En tiedä, vaikka luin koko kirjan. Hän sanoo olevansa vihainen ja surullinen, mutta siihen se jääkin, sanomiseen. Entä miten hän ja Elsa selviävät ilman äitiä? No näköjään ihan hyvin.
Eli yhteenvetona: odotukset olivat suuret, mutta kieli kompastuu harmillisesti omaan kiemurointiinsa ja henkilöt jäävät etäisiksi. Epäilen kyllä vähän, että minä olen tämän kirjan suhteen yksinäinen kapinallinen, ja että suurin osa lukijoista tulee pitämään tästä. Tämä nyt vain ei ollut minun kirjani.
Kuvauksesi luettuani en usko, että tykkäisin tästä kirjasta. On se hyvä, että luit, niin minun ei tarvitse :)
VastaaPoistaKuvauksesi luettuani en usko, että tykkäisin tästä kirjasta. On se hyvä, että luit, niin minun ei tarvitse :)
VastaaPoistaKirjablogeissa onkin usein se kiva puoli, että niitä lukemalla saa paremman kuvan jostain kirjasta kuin pelkästä takakansitekstistä. :)
PoistaKaunis kieli on usein plussaa, mutta jos se etäännyttää tarinasta, niin silloin se ei täytä tarkoitustaan.
VastaaPoistaSamaa mieltä! Vertauskuvia ja kielikuvia on mukava lukea sopivassa määrin, mutta jossain välissä tulee vastaan se raja, jonka jälkeen niiden lukeminen on kuin suossa tarpoisi. Jos tarina hukkuu niiden alle, niitä on liikaa.
PoistaTämä oli mielestäni vuoden parhaimmistoa tarinaltaan ja kerronnaltaan. Teksti on hienoa...tykkäsin valtavasti Aapon pohdinnoista ja pienen Elsan ajatuksista. Todella hyvä kirja, suosittelen lämpimästi lukijoille. Minusta kirjassa on enemmän Laura Saven Paljaat jalat kirjan tunnelmaa kuin Taivaslaulua. Taivaslaulun maailma oli ihan eri genreä.
VastaaPoistaNiin, makuja on monenlaisia myös kirjojen suhteen. Hyvä, että sinä tykkäsit kirjasta! Varmasti tykkäävät monet muutkin, mutta valitettavasti tämä ei ollut minun makuuni.
PoistaEn verrannut Taivaslaulun ja tämän kirjan genreä tai aihetta vaan kielen käyttöä. Myös Taivaslaulun kerronnassa on paljon vertauksia, kielikuvia ja pitkiä lauseitakin. Minun mielestäni siinä niitä on sopivasta ja ne tukevat tarinankerrontaa, tuovat esiin sen kauniit ja parhaat puolet. Tässä kirjassa puolestaan itse tarina hukkuu mielestäni jatkuvien kielikuvien suohon. Mutta kuten sanoin, kirjamakuja on yhtä monta kuin on lukijaakin ja tästäkin voi olla montaa mieltä!