Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa

Neil Gaiman:
Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk..., 2013)
145 s.
Jalava 2017
Kirjastosta

Jääkaapissa oli vain appelsiinimehua.

Eräs ystäväni, kirjastonhoitaja hänkin, on yrittänyt heittää tämän suuntaani useaan otteeseen. Hän on kirjavinkkari ja sanoi, että Onneksi oli maitoa toimii lasten lisäksi myös aikuislukijalle. En minä oikeasti olisi kovin kummoista myyntipuhetta kaivannut, koska hauska kansi veti puoleensa kirjailijasta huolimatta. Niin, huolimatta. Olen lukenut vuosien saatossa muutaman Gaimanin kirjan ja ainoa josta pidin on Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens. 

Ja nyt sitten tämä.

Kirja koostuu erään isän kootuista selityksistä. Äiti on lähtenyt työmatkalle ja jättänyt isälle tarkat ohjeet, joihin kuuluu myös maidon ostaminen kaupasta. Kun perheen lapset aikovat syödä aamiaismuroja, käy ilmi ettei maitoa olekaan. Voi ja ei, katastrofin ainekset ovat tässä! Isä lähtee ruokakauppaan ja viipyy matkalla tuskallisen kauan. Kun hän viimein palaa, lapset vaativat isää selittämään missä hän oli ja selityksen he kyllä saavatkin. Kaikki alkoi siitä, kun avaruusolennot sieppasivat isän ja hän päätyi aikamatkaavan stegosauruksen kuumailmapallon kyytiin...

Tarina on juuri niin vauhdikas ja päätön seikkailu kuin tuosta voisi päätelläkin. Avaruusolennot, merirosvot ja vampuurit seuraavat toinen toistaan suloisessa sekamelskassa kun isä kutoo tarinaa sitä kertoessaan. Pidin erityisesti siitä, että juttu kuulosti oikeasti sellaiselta, jonka erinomaisen mielikuvituksen omaava vanhempi saattaisi hyvinkin sepittää lapsilleen. Kyllä seikkailu ajassa ja universumissa päihittää aina rupattelun Romppasen sedän kanssa kiinnostavuudellaan. 

Kun maitosi varastetaan.
s. 65

Kirjassa on 145 sivua ja siinä on Chris Riddellin käsialaa oleva runsas kuvitus. Kertojaisä on muuten epäilyttävästi Neil Gaimanin näköinen, joten ehkäpä kirjassa on pieni ripaus totuuttakin. Joko Romppasen setä tai galaktiset dinosauruspoliisit, jompikumpi kuitenkin.

"- - - laskelmieni mukaan on niin, että jos sama esine kahdelta eri ajalta koskettaa itseään tapahtuu jompikumpi seuraavista asioista. Joko maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Tai sitten kolme merkillistä kääpiötä alkaa tanssia pitkin katuja kukkaruukut päässään."

"Tuo kuulostaa jotenkin... yllättävän yksityiskohtaiselta."

"Niin kuulostaa. Mutta se on tiedettä. Sitä paitsi on paljon todennäköisempää, että maailmankaikkeus lakkaa olemasta."

"Sitä vähän uumoilinkin," minä sanoin.

(s. 78-79)

Luettu myös mm.:

Lastenkírjahylly, Taikakirjaimet, Vinttikamarin ikkunasta ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja [27/50]

* Kirjankansibingo - seikkailu

Kannessa ovat aikamatkustava stegosaurusprofessori ja tavallinen perheenisä maailman pelastavan maitopurkin kanssa kuumailmapallon kyydissä. Vaikea pistää paremmaksi seikkailuhenkisyyden osalta!

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia

Mikko-Pekka Heikkinen:
Poromafia
382 s.
Johnny Kniga 2016
Kirjastosta

Vieras tuli tupaan kivääri kädessä.

Ja antoi sen lahjaksi sylivauvalle. Tästä vauvasta kasvaa Jouni-Sammeli Nelihanka, Jyppyrä näin kavereiden kesken. Innokas kehonrakentaja, vielä innokkaampi somettaja, moottorikelkkajengi Ahma SC:n johtaja, saamelaisen pororuhtinaan poika. Piikki isänsä vanhassa lihassa. Rouku pitää Utsjokea rautaisessa otteessaan ja odotteli jo innolla eläkepäiviään, mutta sitten tuo esikoispoika otti ja lähti. Jäljelle jäi gangsteriksi kykenemätön Pieti, josta Rouku ei ole onnistunut koulimaan johtaja-ainesta. Mitä isän pitäisi tehdä kun pojat ovat noinkin kelvottomia? Kaiken huipuksi Jyppyrällä on Suunnitelma isolla ässällä, ase, jolla hän aikoo muuttaa koko saamelaisen elämäntavan...

Varasin ja lainasin tämän ihan vain siksi, että koko asetelma kuulosti niin älyttömältä ja hillittömän hauskalta. Kummisetä goes Utsjoki, Lapin oma poromafia ja moottorikelkka-kautta-mönkijäjengi! Siitä oli näin lappilaisena (vaan ei saamelaisena taikka edes utsjokelaisena, tämä lienee syytä mainita) vaikea olla kiinnostumatta kun lehdissäkin tästä oli juttua. Ennakko-odotuksina oli hauskuus ja sellainen "no saa nyt nähdä"-tunne.

Nyt lukemisen jälkeen täytyy heti sanoa, että tämä oli aikamoinen äijäkirja. Ainakin minun päälleni ryöppysi testosteronia ja selvästi mieheksi tunnistettavaa kertojaääntä. Jossain sivun 40 tienoilla lakkasin kiinnittämästä siihen huomiota, koska tarina alkoi viedä niin vahvasti mukanaan. Eli kyllä tämä on naisenkin makuun sopivaa luettavaa, vaikka kirjassa itsessään ei paljon naisia näkynyt ja ääni oli kovin miehinen. Toki Heikkinen teki tästä äänestä armotta pilaakin. Jyppyrä esimerkiksi on selkeästi naimisissa hauislihastensa ja selfiekuvien kanssa. Ainoa syy sille, miksi hänellä ei ole selfiekeppiä, on kaiketi se, ettei sellaista sovi käyttää jengiliivit päällä. Sehän olisi tyylitöntä.

Tykkäsin erityisesti Heikkisen huumorista. Kirjassa se kumpuaa paitsi suoraan taitavasta kielestä, myös rikollisuudesta ja erityisesti rikollisen käytännöllisestä mielestä.

Sitten naaman eteen työntyi Aku, kehaisemaan että hän se on sotilaidensa kanssa tehostanut rahankiskontaa. Konsti on dognappaus. Kun kaappaa mieheltä jahtikaverin, ei tarvita kuin yksi nimetön uhkausviesti, niin johan ilmestyy setelinippu haluttuun paikkaan. Esimerkiksi vaimo olisi panttivangiksi väärä valinta. Silloin lunnaita joutuisi odottelemaan.

(s. 136)

Myönnän auliisti nauraa räkättäneeni myös sille kuvalle, joka kirjassa annetaan eteläsuomalaisista eli kaikista suunnilleen Oulun alapuolella asuvista. Poliitikkoja viilataan linssiin minkä ehditään saamelaisuuden varjolla ja Rouku pudistaa päätään nähdessään etelän ihmisen pinkovan Nelostien laitaa juoksutrikoissa keskellä lumituiskua. Moottorikelkkajengiläisiä uhkaava ankarin rangaistus ei suinkaan ole kuolema vaan karkotus Etelä-Suomeen. Ei ole tuntureita joita kiivetä, ei maastoa jota ajaa mönkijällä, ei paikkaa olla vapaa. Hirveä ajatus.

Myönnän ilomielin senkin, että porotalous ja poronhoito ovat minulle melkolailla vieraita asioita. Sen verran minäkin niistä kuitenkin ymmärrän, että en missään kohtaa pysähtynyt miettimään mistä tässä nyt onkaan kysymys. Osa syynä myöskin se, että Heikkinen esittää vieraatkin asiat helposti ymmärrettävällä tavalla. Olisi kiinnostava tietää mitä poroja oikeasti kasvattava ajattelee kirjasta. Tai saamelainen, kirjassahan ruoditaan saamelaista kulttuuria ja etenkin nykyelämää oikein urakalla. Satiirin ja pilkan kohteina eivät kuitenkaan ole saamelaiset tai poronhoitajat sinänsä, vaan pikemminkin tämä maailma, joka on mahdollistanut Roukun kaltaisen porokummisedän nousun. Mitä valitset kun vaihtoehtoja on vain yksi, ja sillä on tiukka ote kurkustasi?

Mutta siis, suosittelen kaikille! Äijämeininkiin ja rikolliseen mielenlaatuun tottuu äkkiä! Pohjimmiltaan tämä on tarina perheistä ja siitä, saako niitä valita. Ja nyt kiinnostuin muistakin Heikkisen kirjoista, tämä oli nimittäin ensimmäinen jonka häneltä luin.

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 38. a satirical book [21/40]

Ina Westman: Syliin

Ina Westman:
Syliin
208 s.
Kosmos 2016
Kirjastosta

Vasta jälkikäteen hän ymmärsi ettei tiennyt kenenkään nimeä.

Esikoiskirjailija Ina Westman kirjoittaa tässä antaumuksella äitiydestä, synnytyksestä, lapsenkaipuusta ja arjen pyörittämisestä lapsiperheessä. Pistää miettimään miksi ihmeessä minä tämän luin kun mikään noista ei ole millään tavalla omaa elämääni koskettava asia. Uteliaisuus, kirjaa selatessa huomattu kaunis kieli ja sujuva kerronta, omalta mukavuusalueelta poistuminen. Ei kirjan sisällön tarvitse koskettaa omaa elämää ollakseen kiinnostava ja antoisa lukukokemus.

Tarinan kantavana voimana ovat siis nuo luettelemani asiat. Takakansitekstin perusteella odotin tarinan keskittyvän vaikeiden raskauksien osastolle 42, jossa erilaiset äidit kohtaisivat sydäntäsärkevissä tunnelmissa. Ei tämä ihan sellainen tarina ollutkaan. Alkutilanne on kyllä tuo osasto, jossa odottavat äidit Maija ja Iida kohtaava. Sitten tarina leviää heidän lapsiinsa ja muihin heidän tuntemiinsa naisiin. Episodimainen kerronta ei ollut kronologista, mutta aikahyppelyyn tottui pian eivätkä eri kertojat eri ajoissa enää hämmentäneet.

Kirjan juonesta onkin vaikea kertoa sen enempää paljastamatta jotain juonenkäännettä! Tarina on sekä synkkä että toiveikas. Kaikilla ei ole onnellisia loppuja ja tragedioita on yhtä monenlaisia kuin on naisiakin. Yksien surut ovat pieniä, toisten taas musertavan suuria. Tarina ei anna vastauksia kaikkiin esittämiinsä kysymyksiin, koska elämä ei vain ole niin helppoa ja suoraviivaista. Eniten kerrotaan Iidasta ja Maijan tyttärestä Stiinasta, joiden elämät risteävät monella tavalla, useimmiten toisten ihmisten kautta. 

Sen voisin kyllä paljastaa, että tässä kirjassa petetään kumppaneita oikein urakalla. En itse tykkää yhtään pettämistarinoista ja pettäjän pisteet laskevat aina absoluuttisen nollapisteen tienoille. Hyvin usein jätän kirjan kesken kun en vain halua lukea sellaisesta hahmosta yhtään enempää. Pidin kuitenkin tämän kirjan kerronnasta niin paljon, että halusin lukea sen loppuun saakka. 

Eihän me osata mitään, hän ajattelee. Ei tiedetä tuosta mitään. Kuka se on, mitä se haluaa. Apua.

Mytty hengittää heistä huolimatta. Silti vain heidän avullaan se on kiinni elämässä - miten tällainen vastuu annetaan ihmisille tutkimatta ja kyselemättä? Että kuka tahansa saa synnyttää ja tuoda uuden ihmisen kotiin, se tuntuu äkkiä täysin käsittämättömältä tässä holhousyhteiskunnassa. Maailman huono-osaisten vauvojen paino laskeutuu hänen päälleen ja tekee hengittämisestä raskasta.

(s. 22-23) 

Kaiken kaikkiaan kirjan keskiosa oli mielestäni hieman heikompi kuin sen alku ja loppu. Tämä on toki selvästi makuasia: keskelle vain ei ollut valikoitunut niitä minua enemmän kiinnostavia episodeja. Enemmän tässä oli kiinnostavaa ainesta kuin mitenkään tylsää tai yhdentekevää. Ne heikommatkin olivat kokonaisuudelle tärkeitä ja koskettavia.

Mutta siis, suosittelen! Tarina upposi sellaiseenkin, jolle aihe sinänsä ei ole mitenkään sydäntä lähellä. Toivottavasti Westmanin kirjallinen ura jatkuu, tämä oli sen verran lupaava esikoisteos, että lukisin mielelläni lisääkin.

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirja ja kuppi kuumaa, Kirjakirppu jne.

Haasteet:

* Kesäbingo - kirja jonka nimi on yksi sana

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu:
Kesän jälkeen kaikki on toisin:
elämänmuutosromaani
112 s.
Otava 2016
Kirjastosta

Ilmassa isä osasi puhua.

Taaspa on tunnustuksen aika: en ole koskaan lukenut Siri Kolun kirjoja, joista olen kyllä kuullut paljon hyvää. Siitä huolimatta voin kyllä sujuvasti suositella Me Rosvolat-sarjaa alakoululaisille, joihin se uppoaa erinomaisesti. Ja olenpa jopa ollut kuulemassa kirjailijaa kun hän kertoi Rosvoloista lapsille. Kolu on erinomainen esiintyjä ja Rosvolat katosivat kirjaston hyllyistä heti puheiden jälkeen. Jos joskus pääsen eroon lukupinostani, niitä on pakko kokeilla itsekin.

Mutta siis, tämä on minun ensimmäinen Siri Kolu-kirjani, johon tartuin sen erilaisen aiheen vuoksi. 

Tarinan kertoja on Peetu, joka ei ole koskaan ollut se Petra, jollaista äiti yritti hänestä tehdä. Kuluva kesä on viimeinen kesä, jolloin vääränlainen keho ahdistaa ja muistuttaa Peetua luonnon tekemästä virheestä. Kesän jälkeen Peetu täyttää 18-vuotta ja pääsee viimein sukupuolenkorjausleikkaukseen. Odotus on pitkä, mutta sitä helpottavat ne kymmenen purjelentoa, jotka Peetun isä hänelle lahjoittaa. Lennoilla ovat vain isä ja poika ja sininen taivas, ja kaikki siellä puhuttu jää vain heidän välisekseen.

Kirja on yllättävän ohut, mutta ne sivut ovatkin sitten täyttä asiaa. Aiheen puolesta tämä ei kosketa minua henkilökohtaisesti, Peetun vaikeudet eivät ole koskaan olleet minun vaikeuksiani. Monien muiden ne kuitenkin ovat. Tämän kirjan kirjoittaminen oli hieno teko Kolulta ja sen kustantaminen hieno teko Otavalta. Kuinka monta muuta suomalaista transnuorista kertovaa kirjaa voitte nimetä? Peetu ei ole yksin tunteidensa kanssa, vaan niitä jakavat ihan oikeat suomalaisnuoret, jotka toivottavasti löytävät tämän kirjan.

Peetun tarina on myös hänen perheensä tarina ja oikeastaan yllätyin siitä, miten suuri osa kirjasta käytettiin perhesuhteisiin ja perheongelmiin. En oikein tiedä miksi yllätyin, perhehän on tärkeä osa kasvavan nuoren elämää oli hänellä Peetun ongelmia tai ei. Peetun isä on hiljainen mutta hyväksyvä, aina poikansa tukena ja samalla omaa tietään etsimässä. Isoveli ei aina ymmärrä ja mokaa välillä pahastikin, mutta hyväksyy silti Peetun veljenään. Äiti väittää ymmärtävänsä, mutta totuus on aivan toinen. Hän ei pysty päästämään irti Petrasta, jota ei koskaan ollut olemassakaan.

Äiti, rakastan sua helvetisti. Mutta mä en käy tätä keskustelua koskaan enää. Mä en ole sun pikkutyttösi, jota ujottaa. Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää.

(s. 99)

Peetun ja hänen äitinsä suhde oli mielestäni kirjan mielenkiintoisin kaikessa raastavuudessaan. Peetun ja hänen tyttöystävänsä suhde oli tärkeä Peetulle, mutta kiinnosti minua vähiten. Kuitenkin mieleeni jäi parhaiten kohta, jossa Aamu valitti, että Peetun leikkaus tekee heidän suhteestaan miehen ja naisen suhteen, ei kahden naisen. Patalesboksi itseään kutsuvalle Aamulle tämä on identiteettikriisin paikka. Tilanne päättyy halaukseen eikä Peetu ajattele sitä, mitä jäin itse pohtimaan: oliko Aamu siis kaikesta huolimatta pitänyt Peetua naisena koko ajan? Kaikkeen se minäkin jumitun...

No, tuosta yli päästyäni totesin itselleni, että kirja oli kokonaisuutena oikein hyvä. Nopealukuinen, mutta sellainen, jota jää miettimään vielä lukemisen jälkeenkin. Lisäksi jäin pohtimaan sitä, että jos en pelkäisi korkeita paikkoja, kokeilisin varmasti purjelentoa! Se kuulosti niin hauskalta ja terapeuttiselta.

Luettu myös mm.:

Kirjanurkkaus, Luetaanko tämä, Kirjakko ruispellossa ym.

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 09. a book that's under 150 pages [13/40]