Natori Sawako: Kirja, jota etsit (Kirjakauppa Perjantai #01)

Kerrotaan, että eräällä pohjoisen Kantōn alueella sijaitsevalla pienellä asemalla on kirjakauppa, josta voi löytää juuri sen kirjan, jonka haluaa lukea.

Minusta on näyttänyt vähän siltä, että Ennen kuin kahvi jäähtyy -sarja avasi sekä suomen- että englanninkieliset kirjamarkkinat vastaaville teoksille. Niiden jujuhan on siinä, että sinänsä irralliset tai ainakin irrallisilta vaikuttavat tarinat tapahtuvat samassa kotoisessa paikassa.

Natori Sawakon juuri suomennettu Kirja, jota etsit tapahtuu kirjakaupassa. Kehyshenkilöinä ovat kirjakaupan työntekijät, joista myymäläpäällikkö Makinolla on taito löytyy kaupan kokoelmasta juuri se kirja, joka sopii asiakkaan elämäntilanteeseen. Ensimmäisessä tarinassa esitellään opiskelija Fumiya, josta tulee kaupan uusi osa-aikainen työntekijä.

Tästä paistoi mielestäni aika paljon läpi se, että nämä neljä tarinaa ovat luultavasti alun perin ilmestyneet sarjana lehdessä. Näin tällaiset teokset on monesti käsittääkseni koottu. Ja eipä siinä mitään, onhan meilläkin jatkokertomuksia painettu kansiin kokonaiseksi kirjaksi, mutta tässä se tarkoitti turhaa toistoa. Joka tarinassa piti vähän kerrata, että mikä kirjakaupan juttu nyt olikaan.

Mutta kokonaisuutena tämä oli nopealukuinen hyvän mielen kirja, jossa ainakin länsimaisesta näkökulmasta hieman kummallisetkin ongelmat ratkeavat lempeästi puhumalla ja elämänviisauksia laukomalla. Jokainen tarina pyöri teemallisesti yhden tai kahden kirjan ympärillä, joten tästä voi poimia kirjavinkkejä omalle lukulistalleen.

Minusta kiinnostavinta tässä oli japanilaisen kulttuurin kuvaus. Oli kirjakauppa miten leppoisa hyvänsä, yötöitä tehdään mutisematta tarvittaessa. Se, että vanhemmat ulkoistavat lastenkasvatuksen käytännössä kokonaan ja valitsevat ahkeran työnteon, ei juuri kulmakarvoja kohota. Kirjakaupassa on mahdollisuus tilata ruokaa, jolla on tässä tapauksessa suora yhteys joko johonkin kirjaan tai ainakin tilanteeseen, jossa sitä tarjotaan.

Tarinoissa tulee toistuvasti esiin se, miten ihmisten pitäisi sopia tietynlaiseen heiltä odotettuun muottiin. Kukaan ei oleta koviksen näköisen tyypin lukevan ja tavallisemman näköinen nainen ei odota elämältään yhtä suuria kuin kauniimpi nainen voisi odottaa.

Eniten minua huvitti yksityiskohta, jonka ainakin itse tunsin kovin kliseiseksi. Fumiya nimittäin räpeltää silmälasejaan koko ajan. Olen mangani lukenut ja animeni katsonut, ja tällainen lasien kohentaminen on tyypillistä megane-hahmolle (joka Fumiya ei muulla lailla ole, hänestä on viileä harkitsevaisuus kaukana). En ollut ajatellutkaan, että se tulee näin vahvasti esiin myös aikuisten kirjallisuudessa! Tai no, ainakin tässä kirjassa.

Työnsin silmälaseja parempaan asentoon ja annoin katseen kiertää kirjanselkiä reunasta alkaen.

(s. 22)

Tämä aloittaa Kirjakauppa Perjantai -sarjan ja voi olla, että lukaisen jatkoakin kunhan se suomennetaan.

Kirjan tiedot:

Natori Sawako: Kirja, jota etsit. Otava 2026. 254 sivua.

Japaninkielinen alkuteos: Kinyōbi no honyasan (2016). Suomennos Raisa Porrasmaa.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 49. Kirja on julkaistu vuonna 2026

Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä

Olen vihannut äitiä suurimman osan elämääni, mutta juuri hänen kasvonsa välähtävät silmissäni hukkumisen hetkellä.

Olen tykännyt Charlotte McConaghyn muistakin kirjoista, joten totta kai piti lukea tämä uusinkin. Hän luo pelottavan kauniita ja villejä ympäristöjä, ja tarinoissa on aina jokin ekodystopinen elementti.

Kesyttämättömässä pimeässä parasta olikin mielestäni miljöö. Ollaan karulla subantarktisella saarella lähellä Etelämerta. Saari on niin kaukana kaikesta (ja kaikki radiolaitteetkin ovat sopivasti rikki), että tunnelma on klaustrofobinen. Merivesi nousee koko ajan ja sää ovat aina vain raivokkaampi.

Tänne kun tulet niin pois et pääse, mikä selviää Rowanille hyvin äkkiä.

Hän huuhtoutuu Shearwaterin rantaa myrskyn saattelemana ja tapaa saaren ainoat vakituiset asukkaat. Dominicin tehtävä on huolehtia saarella sijaitsevasta tutkimusasemasta ja siemenpankista, ja hän on asunut majakassa kolmen lapsensa kanssa jo kahdeksan vuotta.

Pidinkin eniten lapsista, teini-ikäisistä Raffista ja Fenistä sekä 9-vuotiaasta Orlysta. Heistä on kasvanut eristyksissä hieman omalaatuisia, mutta hyvin vahvoja ihmisiä. Heidän on pakko kannatella myös isäänsä, joka ei millään halua päästää irti edesmenneestä vaimostaan.

Fen rakastaa isäänsä. Ja hän rakastaa Shearwateria, ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen perheestään, mutta hän ymmärtää, että vähä vähältä saari surmaa heidät.

(s. 25)

Tässä kirjassa on niin paljon draamaa ja traumoja, että hyvä kun ne mahtuvat saarelle hylkeiden ja pingviinien joukkoon.

Kirjassa on trillerijuoni, joka liittyy Rowanin kadonneeseen aviomieheen. Miehen olisi pitänyt olla saarella muiden luonnontutkijoiden kanssa, mutta koko porukka onkin jo lähtenyt Rowanin saapuessa. Pidin trillerin lähtöasetelmasta, mutta mielestäni se meni lopussa ihan överiksi, samoin nuo koko ajan kasaantuvat dramaattiset tapahtumat. Ei riitä, että elämässä on ollut yksi järkyttävä tapahtuma, niitä pitää olla vähintään kaksi, mielellään vielä useampi.

Mutta, traumat ovat kyllä yksi kirjan teema. Shearwaterin saarellakin on synkkä menneisyys hylkeen- ja pingviinienpyytäjien jahtialueena. Lapset ovat kasvaneet verisellä maaperällä ja heille on kehittynyt vahva halu suojella luontoa. Raffin sydäntä ovat lähellä valaat, Fenin hylkeet ja Orly haluaisi pelastaa koko uppoavan siemenpankin.

McConaghy kertoo kirjan loppusanoissa, että vaikka Shearwater onkin kuvitteellinen paikka, se perustuu olemassa olevaan Macquariensaareen. Se on nyt luonnonsuojelualue, mutta Shearwaterin verinen historia peilaa tositapahtumia.

Kirjan tiedot:

Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä | WSOY 2025 | 395 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Wild Dark Shore (2025) | Suomennos: Saara Pääkkönen

Haasteet:

* Helmet 2026 : 27. Kirjassa on puutarha

* Paha mieli, paras mieli : Unettomuus

* Luonto sivuilla : Melankolia

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Viisi aamulla.

Lue maailma vuodessa -haasteessa luettiin joulukuussa kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, joka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu. Luin tähän Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa syntyneen Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarhan.

Lukaisin Wikipediaa sen verran, että nimenomaan näiden kirjan vuosien tapahtumat ja niiden seuraukset johtivat siihen, ettei kirjailijan perhe koskaan palannut Lontoosta Somaliaan. 

Synkkä tarina sijoittuu siis vuosiin 1987 ja 1988, jolloin diktaattorin hallitsema Somalia muuttui entistä sotaisammaksi. Hallinto ryhtyi tukahduttamaan kapinaa armottomin ottein ja armeijan väkivallasta tuli arkipäivää. Käsiin räjähtävästä tilanteesta kerrotaan tässä kolmen hyvin erilaisen naisen kautta.

Tapahtumapaikkana on nimenomaan Hargeisa, jossa yksinäinen leski Kawsar, vasta 9-vuotias pakolaistyttö Deqo ja tunnollinen sotilas Filsan törmäävät toisiinsa traagisissa olosuhteissa. Sinänsä lyhyt hetki muuttaa kaikkien elämän ja jännäsinkin sitten koko kirjan ajan, miten ja milloin he taas tapaavat.

Näiden hetkien välillä tapahtuu paljon ja etenkin Filsan joutuu kohtaamaan karun todellisuuden ja sen, mitä armeija sotilailtaan vaatii. Deqon osuudet olivat verrattain kepeintä luettavaa, koska hänellä ei ollut aivan samanlaista ymmärrystä tapahtumista kuin aikuisilla naisilla. Deqo todisti kyllä karmeuksia, mutta ne eivät menneet ihan niin syvälle ihon alle kuin Kawsarilla ja Filsanilla.

Kolmikon kohtalot kertovat myös siitä, millaista on olla nainen yhteiskunnassa, jossa naisen arvo on aina vähäisempi kuin miehen vaikka tasa-arvoa poliittisissa palopuheissa on maalailtukin.

Koko ikänsä hänet on jätetty pölyttymään näkymättömänä kuin taulu seinällä, ja joskus itkeminen ja karjuminen ja jonkun kimppuun hyökkääminen tuntuu ainoalta tavalta tulla ikinä kuulluksi.

(s. 178)

Tämä ei todellakaan ollut mikään hyvän mielen kirja, mutta tykkäsin tästä paljon. Kirja oli nopea lukea ja odotin koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuisi. Viattomien siviilien elämän murentumista oli surullista seurata etenkin kun tietää, millainen tilanne Somaliassa nytkin on.

Kirjan tiedot:

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha | Atena 2014 | 283 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Orchad of Lost Souls (2013) | Suomennos: Heli Naski

Luettu myös:

Mari A:n kirjablogi, Reader, why did I marry him?, Kartanon kruunamaton lukija ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Joulukuu: Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, joka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu

* Paha mieli, paras mieli : Katkeruus

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

Hän lepäsi polvet koukussa matalalla kivimuurilla ja venytti selkärankaansa kiveä vasten.

Lukemisen puolesta joulukuu on käynnistynyt hyvin hitaasti (hyvin, hyvin hitaasti), mutta saimme kuitenkin Lauran kanssa luettua loppuun Natalie Jennerin Jane Austenin talon.

Jos yhtään fanitat Austenia, tämä kirja on kirjoitettu sinulle. Aina kun tarinassa oli vähänkään tilaisuutta Austenin ja hänen kirjojensa ylistämiselle, kirjailija tarttui siihen epäröimättä. Olen itsekin tykännyt Austenista, mutta välillä nämä suitsutukset menivät mielestäni hieman liian ylitsevuotaviksi.

Tarina itsessään sijoittuu enimmäkseen toisen maailmansodan jälkeiseen englantilaiseen Chawtonin kylään. Pieni sekalainen joukko Austen-faneja lyöttäytyy yksiin pelastaakseen kirjailijan kotitalon ja kotikirjaston. Upouudelle kerholle niillä on ennen kaikkea kulttuurihistoriallista arvoa, monille muille vain rahallista.

Tämä oli vallan luettava lukuromaani, jossa seurataan etupäässä Austen-kerholaisten omia pieniä draamoja. Löytyy muun muassa petollisen miehen kynsiin jäävä Hollywood-tähti, koulun johtokunnalle liian feministinen nuori naisopettaja, keski-ikäinen surumielinen leskilääkäri sekä hiljaa isänsä vallankäytölle alistunut Austenin suvun perillinen.

Juonellisesti tässä ei kovin suuria yllätyksiä ollut ja yksi niistä paljastui vasta aivan loppupuolella. Sen suhteen kävi sikäli huonosti, että se pyyhkäistiin maton alle eikä sillä ollut loppujen lopuksi yhtään mitään merkitystä juonen kannalta. Herää epäilys, että kirjailija huomasi tämän yhden hahmon selvinneen melkein koko kirjasta ilman Suurta Draamaa, ja jotain piti keksiä ilman koko kirjan uudelleenkirjoittamista.

Pidin ehkä eniten siitä, miten tärkeänä kirjallisuus ja kulttuuriperintö tässä esitetään. Jane Austen yhdistää tarinassa erilaisista lähtökohdista tulevia eri-ikäisiä henkilöitä. Jokainen heistä löytää jotain itselleen tärkeää Austenin kirjoista. Suvun jäljellä oleva maallinen omaisuus koetaan tärkeäksi nimenomaan osana kulttuuriperintöä.

Chawtonin kylä ja Austenin kotitalo ovat oikeasti olemassa. Loppusanoissa kirjailija sanookin paikkojen olevan todellisia, mutta tapahtumien ja hahmojen fiktiivisiä.

Kirjan tiedot:

Natalie Jenner: Jane Austenin talo | Minerva 2021 | 328 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Jane Austen Society (2020) | Suomennos: Jänis Louhivuori

Luettu myös:

Kasoittain kirjoja, Amman kirjablogi, Ankin kirjablogi ynnä muut

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

Kaksi monitoria näytti kuvaa samasta ihmisestä.

Lue maailma vuodessa -haasteeseen luettiin syyskuussa kirja, jonka on kirjoittanut kirjailija, joka on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta. Luin tähän lukulistallani muutenkin olleen japanilaisen Kikuko Tsumuran kirjan Unelma helposta työstä.

Tämä oli rakenteeltaan erilainen kuin kuvittelin. Kirja olisi melkein voinut olla novellikokoelma, mutta kaikissa oli kuitenkin sama nimettömäksi jäävä, 36-vuotias naispäähenkilö, joka kokeili erilaisia työtehtäviä. Hän on irtisanoutunut työstään työuupumuksen vuoksi ja haluaisi työpaikan, jossa ei tarvitsisi olla vastuussa yhtään mistään tai edes tehdä juuri mitään.

Täytyy sanoa, että maailmassa on kyllä merkillisiä työnkuvia. Tykkäsin kirjasta paljon jo ihan siksikin, että en varmasti ole ikinä lukenut tällaisista töistä missään muussa kirjassa. Tuskin luenkaan, päähenkilö kun ehtii olla niin julisteiden kiinnittäjä kuin bussissa kuulutettavien mainosten laatijakin.

Luulen, että työpaikat ja niiden merkitys (tai huvittavuus) aukenevat parhaiten japanilaiselle lukijalle, jonka on syntynyt tuohon työkulttuuriin. Ehkä julisteiden kiinnitys talojen seiniin on siellä huomattavasti merkittävämpi homma kuin täällä?

Tais sitten ei ja se oli lisäkerros huumoriin. Niin minä sen ainakin otin.

Päähenkilö, joka halusi päästä tehtävissään helpolla, ei vain voi vastustaa niiden vakavasti ottamista. Jokainen kirjan hahmo suhtautuu työhönsä suurella intohimolla ja suorittaa sitä kuin maailman tärkeintä tehtävää. Selittää kyllä sen, miksi päähenkilö alun perin uupui.

Olin lukenut netistä, että se selitys päti melkein kaikkeen. Irtisanomisilmoituksen saattoi hoitaa “henkilökohtaisilla syillä”, sillä ne kattoivat kaiken mahdollisen: esimiehen häijyt huomautukset, kadonneet dokumentit, joista oli joutunut syyttömänä vastuuseen, työkavereiden levittämät ilkeämieliset juorut. Työn sisältö oli saatettu vaihtaa toiseen kun ei ollut suostunut ryyppyiltaan asiakaspapparaisen kanssa, ja oli joutunut siitä vastuuseen… Vaikka kuinka kimurantit taustatekijät saattoi pelkistää “henkilökohtaisiin syihin”.

(s. 51)

Oikeastaan olisin oikein mielelläni lukenut vielä lisääkin merkillisistä ammateista ja tästä päähenkilöstä. Oli suorastaan harmi, että kirja loppui. Tykkäsin myös kirjan sujuvasta suomennoksesta.

Kirjan tiedot:

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä | Into 2022 | 301 sivua | Kirjastosta

Japaninkielinen alkuteos: Kono yo no tayasui shigoto wa nai (2015) | Suomennos: Raisa Porrasmaa

Luettu myös:

Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa, Kirjahamsterin lukuvinkit ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Syyskuu: Kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta

* Paha mieli, paras mieli : Vapaa valinta (työuupumus)

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen.

Elokuussa Lue maailma vuodessa -haasteessa luettiin kirja kirjailijalta, joka on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan. Luin tähän pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien kirjan Ystävistä parhain.

Haastekohta oli sikäli erinomainen, että tarkoitukseni on ollut lukea Shamsielta jotain jo vuosien ajan. Vitkuttelu ja lukujonossa roikkuminen päättyivät siis viimein!

Ystävistä parhaimman tarina on jaettu kahteen osaan. Ensin ollaan Pakistanin Karachissa vuonna 1988. Teini-ikäiset Zahra ja Maryam ovat bestiksiä, jotka kipuilevat paitsi teini-iän myös Pakistanin hirmuhallinnon kanssa. Tytöt tekevät huonon valinnan, jonka seurauksia puidaan vielä tarinan toisessa osassa Lontoossa vuonna 2019.

Tykkäsin enemmän kirjan ensimmäisestä osasta. Shamsie kuvaa hyvin paitsi tyttöjen teini-ikää myös pakistanilaisia luokkaeroja. Maryamin perhe on rikas ja hän odottaa perivänsä isoisänsä johtavan yrityksen. Heidän seurapiireissään huolet ja rikokset maksetaan pois. Hämäräbisneksistään huolimatta isoisä yrittää takoa vastuuntuntoa ja johtajuuttaa Maryamiin.

Zahran perhe ei ole yhtä varakas ja toimittaja-isän ura ja elämä ovat vaakalaudalla hänen poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Hirmuhallinto on huomattavasti enemmän läsnä Zahran elämässä ja hän tekee kaikkensa elääkseen moitteetonta elämää. Vain siten hän voi varmistaa saavansa stipendin ulkomaiseen yliopistoon.

Yksi väärä päätös ja tytöt joutuvat kantamaan sen seurauksia loppuelämänsä ajan.

Tuo Lontooseen sijoittuva osuus viehätti minua vähemmän, koska aikuisina naisina Zahra ja Maryam oli kuvattu vieläkin stereotyyppisemmiksi. Minun oli myös todella vaikea uskoa, että kumpikin olisi hautonut kaunojaan 30 vuotta puhumatta niistä koskaan toisilleen. Eivät he olleet aikuisina sellaisia ihmisiä.

Mutta kokonaisuutena kirja oli kyllä kiinnostava ja luin sen mielelläni loppuun. Teksti oli sujuvaa ja vaikka tarina hidastelikin välillä paikoillaan, minä pidin niistä kohdista, joihin se jäi kiinni. Teini-ikää, salaisuuksia ja ystävyyttä kaikkine ongelmakohtineen kuvattiin hyvin.

Kirjan tiedot:

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain | Gummerus 2023 | 336 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Best of Friends (2022) | Suomennos: Cristina Sandu

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Anun ihmeelliset matkat ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Elokuu: Kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan

Maija Kajanto: Pyykkipäivä (Puistokadun pesula #01)

Eukalyptuspuut suhisivat.

Maija Kajannon Pyykkipäivä aloittaa uuden feel good -sarjan, joka ei yllättänyt, mutta viihdytti kyllä. Viihdekirjallisuus on nyt puhuttanut ainakin kirjasomea ja tämä oli aivan kelpoinen genrensä edustaja. Kirjassa oli myös pari vähän omaperäisempää juttua, joista pidin.

Homman nimi on tällä kertaa se, että kolmeakymmentä lähestyvä Inka päättää perustaa pesulan palattuaan Australian reissulta. Fiftari-tyylistä tykkäävä Inka haluaa pesulansa toistavan samaa estetiikkaa, ja eiköhän siitä vain kehitykin kotoinen koko pikkukaupungin pesänen.

Perusperiaate on siis sama kuin nyt vaikka Kajannon Kahvila Koivu -sarjassa. Jos olet lukenut sen, olet melkein lukenut tämänkin, mutta sehän tässä oikeastaan onkin se pointti. Ei kaikessa kirjallisuudessa tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Genrellä on rakastetut trooppinsa ja juuri niiden vuoksi näitä luetaan.

Pyykkipäivässä tykkäsin kuitenkin eniten niistä vähän epätyypillisimmistä yksityiskohdista. Kerrankin perustetaan aivan itse pesula, ei peritä kirjakauppaa, kahvilaa tai muutakaan hieman vähemmän duunari-henkistä yritystä. Inka hakee pesulalle starttirahaa ja tarina muistaa koko ajan sen, että tulojen on oltava suuremmat kuin menot. Suurimman asiakkaan lähtö olisi taloudellinen katastrofi.

Tykkäsin myös tärkeässä osassa olevasta ylisukupolvisesta ystävyydestä. Inka tutustuu palvelutalossa asuvaan Hilmaan, joka kipuilee oman pärjäämisensä kanssa. Lähinnä siis sen, että palvelutalo ei tunnu omalta paikalta, koska jaksamista olisi enemmän kuin useimmilla muilla sen asukkailla.

Pidin myös siitä, miten tarina tässä päättyi. Inkan osalta se oli tavallaan ennalta-arvattava, mutta tapa, jolla pitkäaikainen unelma toteutettiin, oli kiinnostavan erilainen.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan osaan jos siltä sitten tuntuu.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Pyykkipäivä | WSOY 2025 | 347 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjakaapin avain, Amman lukuhetki, Kirjarouvan elämää ynnä muut

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Kolmisenkymmentä vuotta sitten erästä Huntingdonin neitosta suosi hyvä onni.

Austen-lukupiiri Lauran kanssa jatkui Kasvattitytön tarinalla. Sanon nyt heti, että kirja oli aivan hirvittävän tylsä, joten paljon kehuja se ei meiltä kummaltakaan saanut.

Mikä on sääli, koska perusidea on kiinnostava. Köyhemmän perheen tytär Fanny pääsee varakkaiden sukulaistensa kasvatiksi. Kasvuvuodet kiidetään läpi ja sitten asetutaan aikaan, jolloin Fanny on 18-vuotias. Parisuhdesuhmuroinnit alkavat pyöriä hänen ympärillään, tai oikeastaan hänen vieressään.

Fanny oli niin kertakaikkisen hyvä ja nöyrä ja hyveellinen, että voihan tylsyys. Hän on niin kiitollinen sukulaisilleen, että ei uskalla sanoa omaa mielipidettään juuri mihinkään asiaan. Hänessä ei ole minkäänlaista kiinnostavaa särmää, johon tarttua.

Fanny on luonnollisestikin salaa rakastunut serkkuunsa, jolla oli osansa hänen kasvatuksessaan. Edmund on miltei yhtä täydellinen, jos kohta rakastuu aivan toisen naiseen. Siinä käy vähän huonommin, joten Fanny ja Edmund elävät sitten kuitenkin onnellisesti elämänsä loppuun saakka pyhimyskehiensä valossa.

Kaikki mielenkiintoiset asiat ja sandaalinkäryiset draamat tapahtuvat aivan toisille henkilöille tarinan loppupuolella. Fannyn kauhistellessa vakavia sairauksia, aviorikoksia, karkaamisia ja muita moraalisen rappeutumisen ilmentymiä minä olin revetä riemusta, koska jossain viimein tapahtui jotain.

Satoja sivuja rikkaiden saamatonta laiskottelua ei vain jaksanut innostaa. Edes näiden hyväosaisten itsekkyydestä ei irronnut oikein mitään, koska loppupeleissä Mansfield Park ja sen raharikkaat olivat Fannyn unelma. Hänen biologinen, köyhempi perheensä osoittautui nimittäin aivan hirveäksi.

Lopputulemana kumpikaan meistä ei oikein tykännyt tästä ja tähän mennessä luetuista Jane Austenin kirjoista tämä jäi ehdottomasti häntäpäähän. En suosittele, lukekaa mieluummin jokin muu hänen teoksistaan.

Kirjan tiedot:

Jane Austen: Kasvattitytön tarina | Karisto 2014 (1. p. 1954) | 480 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Mansfield Park (1814) | Suomennos: A. R. Koskimies

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Tarukirja, Kasoittain kirjoja ynnä muut

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

Mummi tapasi sanoa, etteivät kuolleet sukulaisemme katoa minnekään vaan jäävät varjelemaan meitä.

Heinäkuussa Lue maailma vuodessa -haasteessa luettiin etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Valitsin tähän vietnamilaisen Nguyễn Phan Quế Main esikoisteoksen Vuorten laulu.

Päädyin tähän ihan vain siksi, että eräs työkaverini oli lukenut hänen toisen kirjansa Missä tuhka kukkii ja tykännyt siitä. Voi olla, että luen sen itsekin jossain välissä, koska pidin tästä.

Vuorten laulu yhdistää sukutarinan kertomukseen Vietnamin historiasta 1900-luvulla. Isoäiti Diệu Lan kertoo perheensä vaiheista tyttärentyttärelleen Hươngille, ja samalla he elävät historiaa 1960-luvulta eteen päin. Keskeistä on Diệu Lanin sinnikkyys jatkuvien vastoinkäymisten keskellä.

Yllätyin siitä, miten luontevasti perhedraama punoutui poliittisiin myllerryksiin. Tuntui, että juuri tämä tarina olisi hyvinkin voinut tapahtua jollekin perheelle. Kolonisaatio, vallankumoukset, nälänhätä ja sota heittelevät Diệu Lania kuin pikkuista venettä myrskyssä. Hänen perheensä kohtaa väkivaltaa niin japanilaisten ja amerikkalaisten kuin toisten vietnamilaistenkin taholta.

Vietnamin historia oli minulle ennestään tuttua lähinnä Vietnamin sodan kuvausten kautta. Niissäkin näkökulma on ollut pitkälti amerikkalainen ja useimmiten vielä miesten. Vuosikymmeniä kattava tarina naishahmojen kertomana oli siis jotain uutta ja, uskallanko sanoakaan, opettavaista.

Siitä huolimatta kirja oli todella sujuvaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Ahmaisin tämän yhdessä illassa, koska halusin koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jotain menisi epäilemättä taas pieleen, mutta mitä, ja miten Diệu Lan siitä selviäisi? Vietnamilainen kulttuuri on koko ajan vahvasti läsnä esivanhempien kunnioittamisesta naisten hampaiden värjäämiseen asti.

Kirjailija kertoo loppusanoissa kirjan synnystä ja siitä, miksi päätti kirjoittaa nimenomaan englanniksi. Hänen äidinkielensä on vietnam ja oli kiinnostavaa lukea siitä, millaisia haasteita kielivalinta aiheutti. Monet asiat, jotka on helppo sanoa vietnamiksi, on vaikea sanoa englanniksi.

Kiinnostavaa oli myös se, että vaikka Vuorten laulun tarina on fiktiivinen, se pohjautuu todellisiin kertomuksiin. Kirjailija on kerännyt tarinoita ja kokemuksia niiltä, jotka ovat eläneet kaikissa Vuorten laulun tapahtumissa.

Jälkeenpäin olen miettinyt, mitä olisin ottanut mukaani, jos olisin tiennyt tulevasta. Ehkä vanhempieni mustavalkoisen hääkuvan. Kuolemanpelossa ei kuitenkaan ehdi heittäytyä nostalgiseksi.

(s. 18)

Kirjan tiedot:

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu | Sitruuna 2022 | 348 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Mountains Sing (2020) | Suomennos: Elina Salonen

Luettu myös:

Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kuisketta ynnä muut

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Heinäkuu: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja

Jeongmin ei voinut unohtaa sitä hetkeä viime syksynä, kun kastanjanpiikki pisti häntä sormeen ensimmäistä kertaa.

Elämän pieniä iloja: Suuri keramiikkakisa -ohjelma! En ole ikinä harrastanut keramiikkaa, mutta tuo on niin herttainen hyvän mielen sarja, että sitä on silti mukava katsoa.

Yeon Sominin Pieni korealainen keramiikkapaja onkin mielestäni kirja, jota voi suositella etenkin keramiikan ja tuon kyseisen ohjelman ystäville. Koko tarina pyörii keramiikkapajan ja keramiikan valmistamisen ympärillä.

Kolmekymppinen Jeongmin on romahtanut töissä ja juuttunut masentuneena kotiinsa pitkäksi aikaa. Kun hän viimein lähtee ulos, hän löytää pienen Soyo-pajan ja sen lämpimän tunnelman. Uuden harrastuksen ja uusien tuttaviensa kautta Jeongmin saa taas otteen elämästään.

Loppujen lopuksi kirjassa ei ole kovin kummoista juonta, vaan tarina keskittyy Jeongminin toipumiseen ja itsensä uudenlaiseen ymmärtämiseen. Uusien alkujen feel goodia, jos sellainen alagenre on olemassa. Dramaattiset tapahtumat ovat jo tapahtuneet, nyt yritetään toipua niistä.

Keramiikkaintoilun lisäksi mielestäni mielenkiintoisinta tässä oli korealaisen kulttuurin kuvaus. Kohteliaisuussäännöt ovat selviä ja ainakin näille ihmisille ruoka ja tapaamiset ruoan ääressä ovat todella tärkeitä. Tarinassa tuodaan useammankin hahmon kautta esiin kilpailukulttuurin armottomuus. Työssä on annettava 200%, opiskelupaikoista käydään ankaraa kilpailua ja vanhemmat ovat suunnitelleet lapsen elämänpolun jo tämän syntyessä.

Tarinassa on myös mukana pieni romanssi, joka oli hyvin eri tavalla kerrottu kuin minulle tutummassa länsimaisessa kirjallisuudessa. Se oli niin vähäeleisesti ja rivien välissä kerrottu, että olisi mennyt ihan täydestä “pelkkänä” ystävyytenä. Oletan, että kirjan alkukielen, korealaisen kulttuurin ja sen median paremmin tuntevat lukijat näkivät tässä enemmän ilmiselvää romantiikkaa kuin minä?

Mutta, kokonaisuutena tosiaan leppoisaa feel goodia, joka oli kiva lukea.

Kirjan tiedot:

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja | Otava 2025 | 250 sivua | Kirjastosta

Koreankielinen alkuteos: Gongbang-ui gyejeol (2023) | Suomennos: Taru Salminen

Luettu myös:

Ainakin Kirjasähkökäyrä

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Rakkaat lapsikultani.

Lue maailma vuodessa -haasteessa haettiin kesäkuussa kirjaa, jossa käsiteltiin maahanmuuttotaustaisuutta tai se oli diaspora-kirjallisuutta. Luin tähän Balli Kaur Jaswalin mainion Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut.

Päähenkilöt ovat intialaisten maahanmuuttajavanhempien lapsia ja kirjailija puolestaan kirjoittaa nimenomaan punjabi-diasporasta.

Tuo jälkimmäinen oli minulle uusi konsepti ja tuli hyvin esiin kirjan tarinassa. Sita Kaur Shergill kuolee ja hänen viimeinen toiveensa lähettää kolme aikuista tytärtä matkalle Intiaan. Vaikka vanhempien kulttuurinen tausta on heille tuttu ja näkyy jokapäiväisessä elämässä, Intia tarjoaa heille kuitenkin yllätyksiä ja järkytyksiä.

Tykkäsin kirjasta! Se oli nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kuvaus sisaruudesta ja punjabi-taustaisista henkilöistä. Siskosten välit eivät ole kovinkaan lämpimät ja ne hiertävät heitä eri lailla. Jokainen lähtee matkaan salaisuutta kantaen ja totta kai niistä selviäminen toisten tuella on kirjassa tärkeää.

Maahanmuuttajataustaisuuteen liittyen tärkeä asia oli se, että vanhin sisko Rajni on 10+ vuotta vanhempi kuin siskonsa. Hänen lapsuutensa oli erinäköinen kuin hänen siskojensa, koska maailma ja Englanti ehti muuttua siinä kymmenessä vuodessa. Siinä missä Rajnia kiusattiin hänen taustansa vuoksi, Jezmeen ja Shirina saattoivat olla siitä huolettoman ylpeitä.

Intiassa naiskolmikkoa järkyttää eniten maan patriarkaalinen kulttuuri. Älä pukeudu noin, älä liiku yksin, älä kuvittelekaan, että miesviranomaiset ottavat sinut vakavasti. Kirjassa viitataan muun muassa joukkoraiskauksiin ja naisten järjestämiin mielenosoituksiin, joista yhteen yksi siskoista vahingossa päätyy mukaan. Oli todella ankeaa lukea siitä, miten kapea naisen paikka on.

Kirjassa tuodaan myös esiin hyvin selvästi ja etenkin yhden siskon kautta se, että vanhoilliset asenteet ovat siirtyneet maahanmuuttajien mukaan myös Intian ulkopuolelle. Niitä eivät myöskään ylläpidä vain miehet, vaan myös vanhemman sukupolven naiset. Yhtä siskoa koskeva tuohon liittyvä juoni oli hyytävää luettavaa.

Kokonaisuutena siis hyvä ja mielenkiintoinen kirja, ja hyvin todennäköisesti luen kirjailijalta muutakin!

Kirjan tiedot:

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut | Sitruuna 2022 | 371 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Unlikely Adventures of Shergill Sisters (2019) | Suomennos: Inka Parpola

Luettu myös:

Ainakin Kirjojen kuisketta ja Kirsin kirjanurkka.

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diaspora-kirjallisuutta

Chung Serang: Sisunin maailma

Shim Sisun, olet täällä ainoa, joka vastustaa voimakkaasti esi-isien muistokulttuuria.

Lue maailma vuodessa -haasteen toukokuun kirjana oli suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos. Luin tähän Chung Serangin hienon Sisunin maailman, jonka ovat koreankielestä suomentaneet Janne Tynkkynen ja Riina Vuokko.

Olen lukenut hyvin vähän korealaista kirjallisuutta, mutta teemoiltaan tämä tuntui aika tutulta. Kirjasta tuli mieleeni Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, jossa keskiöissä ovat myös perhesuhteet ja perheen äiti.

Sisunin maailmassa suvun matriarkan Shim Sisunin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Sisun ei halunnut perinteikästä muistojuhlaa, mutta nyt tyttäret päättävät pitää sellaisen Havaijilla. Jokainen perheenjäsen saa tehtäväkseen tuoda tilaisuuteen Havaijilta löydetyn merkityksellisen asian tai esineen, josta Sisun olisi pitänyt.

Leikkimielistä kisaa seuratessa tutustutaan Sisunin jälkikasvuun kahdessa polvessa. Samalla ruoditaan heidän välisiään suhteita ja heidän suhdettaan Sisuniin, jonka vaiheikas ja paikoin kipeä elämä paljastuu pala palalta.

Pidän tällaisista sanotaan nyt vaikka kollaasimaisista kirjoista! Kokonaiskuva tilanteesta ja henkilöistä syntyy monen näkökulman kautta. Sisun on ollut hieman eri henkilö jokaiselle kertojalle, ja jokaisella on hänestä omanlaisensa tärkein muisto. Ne heijastuvat myös asioissa, joita he lopulta tuovat muistopöytään.

Sikäli kun minä kirjan sanoman ja korealaista kulttuuria ymmärsin, kirja avaa modernia Etelä-Koreaa ja etenkin naisen asemaa siellä. Vaikka kokonaisuus on lämmin ja iloinen, tarinassa on tummia sävyjä. Nuori Sisun esimeriksi selvisi täpärästi omien joukkojen suorittamasta joukkomurhasta ja hänen tyttärentyttärensä joutui happohyökkäyksen satunnaiseksi uhriksi.

Samalla kuitenkin suvun naiset ovat sisukkaita oman tien etsijöitä ja olikin kiva lukea siitä, miten matka Havaijille sysäsi heidät tekemään erilaisia ratkaisuja elämässään. Suurin osa heistä on joutunut kohtaamaan patriarkaattisen yhteiskunnan naisille asettamat rajat ja taistelemaan Sisunin tavoin niitä vastaan.

Jäin lukemisen jälkeen miettimään, mitä toisin omien tärkeiden ihmisteni muistopöydälle. Vähän synkkä ajatus, mutta toisaalta se toi mieleeni monia mukavia muistoja.

Kirjan tiedot:

Chung Serang: Sisunin maailma | WSOY 2024 | 256 sivua | Kirjastosta

Koreankielinen alkuteos: Siseoneurobuteo (2020) | Suomennos: Janne Tynkkynen ja Riina Vuokko

Haasteet:

* Lue maailma vuodessa : Toukokuu: Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

Briitta Hepo-oja: Amalia A ja kosmiset kiemurat

Ovikello soi.

Olen pyöritellyt tätä Amalia A ja kosmiset kiemurat -kirjaa välillä käsissäni viime vuodesta saakka. Nimi ja kansikuva eivät niin houkutelleet, mutta tykkäsin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -duologiasta tosi paljon.

Onneksi nyt sitten annoin tälle mahdollisuuden, koska tykkäsin tästäkin! Aivan erilainen kuin nuo lohikäämeilyt, mutta oikein raikas ja uskallanko sanoa viehättävä nuortenkirja.

Tarina kertoo kasiluokkalaisesta Amaliasta, joka on joutunut muuttamaan Tampereelta pienemmälle paikkakunnalle. Heti alkusivuilla Amalian poikaystävä Jimi paljastuukin sovinistiksi ja Amalia päättää näyttää tälle taivaan merkit tavalla tai toisella. Kekseliäästi se sitten tapahtuukin.

Tykkäsin sekä kerronnasta että Amaliasta. Tätä oli kiva lukea, koska teksti etenee nopeasti ja huumori on oikeasti hauskaa. Amalia tuntuu tavalliselta teiniltä, jonka sopeutuminen tuppukylään on ollut hidasta monestakin syystä. Bestis Louna on sentään löytynyt ja tarinan edetessä Amalia astuu ulos kuplastaan ja tutustuu muihinkin ikäisiinsä.

Ihan erityisesti pidinkin tarinan ihmissuhteista ja perhekuvauksista. Louna on hurahtanut astrologiaan ja vaikka Amalia ei siihen samalla lailla uskokaan, tyttöjen ystävyys näkyy heidän halussaan olla kiinnostuneita toisistaan, myös niistä tylsemmistä asioista. Lounan ja muidenkin sivuhenkilöiden perhetilanteita kuvataan juuri sen verran, kuin mitä Amalia niistä tietäisi.

Amalian oma perhe on ennen kaikkea isä, joka toipuu edelleen vuoden takaisesta vakavasta onnettomuudesta. Äiti ilmestyy paikalle silloin kuin huvittaa ja onkin Amalian elämän suurin kipupiste. Amalian vanhemmat ovat harvinaista kyllä teinivanhempia: he ovat saaneet Amalian 16-vuotiaina ja tämä on välillä aika oleellistakin sen kannalta, miten muut suhtautuvat heihin.

Perhekuvauksena tämä oli minusta hieno. Eivät kaikki onnelliset perheet ole ydinperheitä eikä äiti ole aina se vanhempi, jonka luonne sopii lähivanhemmuuteen.

Välillä minusta kyllä tuntui, että olen oikea mureneva muumio, koska Amalia on tosiaan syntynyt vuoden 2010 kieppeillä. 90-luku on hänelle vintagea ja 80-luvun musiikki ikivanhaa. Niin ne vuodet ja vuosikymmenet vierivät…

Mutta tosiaan, oikein kiva ja realistinen nuortenkirja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita musertumatta niiden alle.

Kirjan tiedot:

Briitta Hepo-oja: Amalia A ja kosmiset kiemurat | Otava 2024 | 364 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kohti ääretöntä : Astrologia

Jean Giono: Mies joka istutti puita

On todellinen kunnia istua tässä ja kirjoitta esipuhetta Jean Gionon kirjaan.

Tämä Jean Gionon Mies joka istuttu puita oli vieläkin pikkuisempi kuin oletin. Kirjassa on 80 sivua, mutta novellin pituus on niistä vain 44. Loput sivut menevät Kaarina Davisin pitkähkölle esipuheelle ja lopussa kirjan suomentajan Tuukka Kangasluoman Kirjasta ja kirjailijasta -osuudelle.

No, ne 44 sivua sisälsivät kuitenkin merkittävän tarinan. Novelli kirjoitettiin 1950-luvulla ja se innoitti erilaisia metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Minähän en tästä ollut koskaan kuullutkaan, mutta tarina on siis kieltämättä ekokirjallisuuden klassikko.

Tarina on yksinkertainen ja kertoo täsmälleen siitä, mitä sen nimi sanoo. Erakoitunut lammaspaimen istuttaa tuhansia puita kotiseudulleen. Yhden miehen vuosikymmeniä ja kymmeniä tuhansia puita kestänyt projekti elvyttää paitsi luonnonympäristön, myös paikallisen ihmisyhteisön.

Tarinana tässä ei ollut mitään uutta, kertoohan tämä yhden miehen sitkeydestä ja luonnonsuojelun tärkeydestä. Aihe ei ole sen puoleen uusi kuin vanhentunutkaan, ja oikeastaan toivoisin, että tämä luetettaisiin esimerkiksi yläkouluissa.

Lyhyt kirja, helppoa tekstiä, ajankohtainen teema metsien suojelusta ja jokaisen ihmisen omien valintojen tärkeydestä. Elämänsä voisi omistaa huomattavasti hyödyttömimmillekin projekteille kuin lähiluonnon pelastamiselle.

Tässä nimenomaisessa vuoden 2014 painoksessa on kivana lisänä Sanna Pelliccionin herkkä ja kaunis kuvitus.

Kirjan tiedot:

Jean Giono: Mies joka istutti puita | Basam Books 2014 (1. p. 1994) | 80 sivua | Kirjastosta

Ranskankielinen alkuteos: L’homme qui plantait des arbes (1953) | Suomennos: Tuukka Kangasluoma

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

* Luonto sivuilla : Luonnonsuojelu

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta.

Lue maailma vuodessa -haasteessa luetaan helmikuussa keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Valintani tähän oli zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirjan.

Tämä olikin helppo valinta, koska Muistojen kirja on ollut minulla lainassa aiemminkin, mutta en silloin saanut luettua sitä. Löytyipähän motivaatio yrittää uudelleen ja tykkäsin kirjasta! Se oli hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Gappahin Pimeydestä loistaa valo.

Noin puolet kirjasta istutaan Hararen kauheassa vankilassa Memoryn kanssa. Toinen puoli taas kertoo siitä, miten hän sinne joutui. Memorya syytetään hänet kasvattaneen valkoisen professorin murhasta ja hän on päättänyt kertoa tarinansa amerikkalaiselle journalistille.

Mietin alussa, että mikähän tämän kirjan juju on, mutta muistoistahan tässä on kyse. Siitä, miten ne muokkaavat elämää ja miten jonkin asian voikin muistaa tai ymmärtää hirvittävällä tavalla väärin. Memory muistaa niin varhaislapsuutensa kuin ajan Lloydin kanssa, mutta ovatko kummatkaan muistot ihan paikkansapitäviä?

Erityisen kiinnostavan tarinasta tekee se, että Memory on albiino. Koska kansanusko on Zimbabwessa vahva, häntä pidetään yleisesti vähintäänkin huonona enteenä, joskus vanhemmilleen asetettuna kirouksena. Välillä lukeminen kävi aika raskaaksikin, koska Memoryn menneisyys oli rankka eikä nykyisyyskään mitenkään mieltäylentävä ollut.

Memoryn oman tarinan taustalla tapahtuu suuria poliittisia muutoksia, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä. Maatiloja riistetään valkoisilta riistäjiltä, valta vaihtuu, korruptio kukoistaa ja rahalla ei lopulta ole enää mitään arvoa. Ihmisilläkin hädin tuskin.

Kirjan innoittamana tutustuin pikaisesti Zimbabwen historiaan. Ei mitään syväluostausta, mutta mitä nyt netistä luin. Koska lähtötasoni zimbabwetietoudessa oli nolla, olen nyt ainakin vähän viisaampi kuin ennen kirjan lukemista.

Pidin tarinasta ja pidin myös Memorysta. Hyvin ja vetävästi kirjoitettu, mutta ei mikään hyvän mielen kirja. Kirjassa tuntuu vahvasti zimbabwelainen kulttuuri ja köyhien ihmisten epätoivo. Gappahilta on suomennettu myös novellikokoelma ja pidän sen mielessä sopivaa lukuhetkeä varten.

Kirjan tiedot:

Petina Gappah: Muistojen kirja | Tammi 2017 | 307 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory (2015) | Suomennos: Tero Valkonen

Luettu myös:

Lumiomena, Keltainen kirjasto, Kirjanurkkaus ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla

* Paha mieli, paras mieli : Vankila

* Lue maailma vuodessa : Keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Leena Paasio: Meren koskettamat

Punaisena ja valkoisena välkkyvät strobovalot ampuivat lasersäteitä silmieni väliin.

Tykkäsin paljon Leena Paasion teosparista Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Olisin siksi lukenut tämän Meren koskettamat vaikka se ei Finlandia-ehdokas olisi ollutkaan, mutta olipahan kyllä ansaittu ehdokkuus.

Meren koskettamat alkaa Estonian uppoamisella. Nuori Milla työskentelee laivalla ja pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen teini-ikäinen tyttärensä Louna alkaa selvittää hämäriä sukujuuriaan.

Sanoin tuossa hiljattain, että ihan mieli lepäsi tämän kirjan saaristo- ja melontakuvauksia lukiessa. Sisämaan asukkina meri on minulle vieras elementti, joki on paljon tutumpi, mutta Paasion kirjoja lukiessa ymmärtää kyllä, mikä meressä vetää puoleensa. Se on kaunis ja kauhea, ja vaatii rohkeutta ja ymmärrystä haastaa se.

Louna on kasvanut Utön majakkasaarella ja rohkaistuu muuttamaan Helsinkiin lukioon hieman etuajassa alkuperäisistä suunnitelmistaan. Yksi syy on äidin salaisuuksien selvittäminen, toinen kivat uudet kaverit ja kolmas pienen pesäeron teko parhaaseen ystävään. Transnuori Valo on kirjolla ja sosiaaliset tilanteet ovat hänelle usein haastavia, ja hänen omistushalunsa on alkanut ahdistaa Lounaa.

Luontokuvausten lisäksi kirjan vahvuus oli mielestäni perhe- ja ystävyyssuhteiden kuvauksessa. Lounalla on läheiset välit kasvattivanhempiinsa ja sekä Valo että uudet helsinkiläiset ystävät ovat hänelle tärkeitä. Lounan romanssi tuntuikin vähän turhanpäiväiseltä muihin kiinnostaviin ja kipeisiin ihmissuhteisiin verrattuna.

Tarinan ylisukupolvisia traumoja ja erilaisia ongelmia käsitellään hyvin kypsästi koskivat ne ketä tahansa. Kirjan nuoret ja suurin osa aikuisistakin ovat todella tiedostavia ja ymmärtäviä aina ja joka tilanteessa. Ehkä hieman epäuskottavaa, mutta toisaalta olisipa kiva, jos kaikki ihmiset oikeasti olisivat sellaisia.

Erityismainintana se, että Louna ei menettänyt saarelaisidentiteettiään sillä sekunnilla, kun muutti Helsinkiin. Hyvin pienellä paikkakunnalla kasvaminen ei ole hänelle koskaan häpeän aihe, ja Utö tarkoittaa hänelle turvaa ja rakkautta.

Siirsin katseeni merelle, joka ei lopettanut liikettään ikinä. Miten pärjäisin ilman sitä, jos lähtisin?

(s. 86)

Kivana yksityiskohtana olivat myös Lounan tulevaisuuden suunnitelmat. Hän haluaa opiskella biologiaa ja pelastaa hylkeitä! Voin helposti kuvitella hänet töihin Korkeasaaren villieläinsairaalaan.

Rankoistakin aiheista huolimatta kirjasta jäi siis hyvä mieli! Toivottavasti Paasio kirjoittaa lisää tällaisia nuortenkirjoja.

Kirjan tiedot:

Leena Paasio: Meren koskettamat | WSOY 2024 | 300 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja, Lue meille äitikulta, Amman lukuhetki ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

* Paha mieli, paras mieli : Neuroepätyypillisyyden haasteet

* Luonto sivuilla : Merten suojelu

Samantha Harvey: Orbital

Rotating about the earth in their spacecraft they are so together, and so alone, that even their thoughts, their internal mythologies, at times convene.

Samantha Harveyn Orbital voitti äskettäin Booker-palkinnon. Muuten en olisi kirjasta tiennytkään ja se kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukaista sen.

Mutta eipä tätä niin vain lukaistukaan. 

Kirjassa on vain 136 sivua, mutta lukemiseen meni monta päivää ja näin jälkikäteen ajatellen hieman ihmettelen, että en jättänyt sitä kesken. Kirjassa kun ei oikeastaan ole juonta, minkäänlaista konfliktia tai muuta ratkaistavaa asiaa, tai edes kovin kiinnostavia päähenkilöitä.

Päähenkilöt ovat kansainvälisellä avaruusasemalla kököttäviä astro- ja kosmonautteja, joilla on eturivin paikat ihastella maapalloa. Se kirjan pointti onkin, Maan hauras ihmeellisyys. Harvey kuvailee kauniisti Maata, luontoa ja ihmisiäkin, ja kaunis kieli onkin se syy, jonka vuoksi halusin lukea kirjan loppuun.

The planet is shaped by the sheer amazing force of human want, which has changed everything, the forests, the poles, the reservoirs, the glaciers, the rivers, the seas, the mountains, the coastlines, the skies, a planet contoured and landscaped by want.

(s. 75)

Kokonaisuutena kirja on hyvin, hyvin hidas. Se on jaettu 16 lukuun, koska avaruusasema kiertää Maan 16 kertaa vuorokauden aikana. Siinä ajassa astro- ja kosmonautit toimittavat arkisia työtehtäviään, joista he eivät näköjään selviydy ilman loputtomia sisäisiä monologeja enemmän tai vähemmän filosofisista aiheista. Jos he eivät jaarittele, sen tekee kaikkitietävä kertoja.

Hahmot jäivät oletettavasti tarkoituksellakin etäisiksi, koska etäisiä he ovat muille kuin ehkä toisilleen. Avaruus on se, joka heitä vetää puoleensa, ja kaikki muu jää takavasemmalle, ei kunnianhimon vaan uteliaisuuden vuoksi. Heidän kertojaäänensä olivat aivan identtisiä, mikä ei oikein toiminut minulle.

Eli tämä oli tällainen tulipahan luettua -kirja. Jos pidät oikein verkkaisista kirjoista, saatat pitää tästäkin.

Kirjan tiedot:

Samantha Harvey: Orbital | Vintage 2024 | 136 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Helmet 2025 : 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys

* Luonto sivuilla : Henkeäsalpaava

* Kohti ääretöntä : Maapallo

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Valkoiseen pintaan on kirjoitettu sinisiä kirjaimia.

Taisin lukea joskus syksyllä Hesarin arvostelun Terhi Törmälehdon kirjasta He ovat suolaa ja valoa, ja varasin sen kiinnostavan aiheen vuoksi. Surullista kyllä aiheesta eli Israelista ja Palestiinasta on tullut nyt vieläkin ajankohtaisempi.

Kirjassa kaksi suomalaisnaista matkustaa Israeliin. Rovaniemeläinen opettaja Anu on saanut Jumalalta merkkejä siitä, että Israeliin on mentävä, ja siellä hän ihastuu juutalaismieheen. Ihastus onkin sitten uskonkriisin alku. Onko mies Jumalan vai Saatanan lähettämä? Mikä oikeus Anulla on sanoa, millainen juutalaisen pitäisi olla tai mitä kaikkien juutalaisten pitäisi ajatella Israelin toimista?

Helsinkiläinen lääkäri Susanna puolestaan on suorastaan raivopäinen fundamentalisti, joka tukee sokeasti Jumalan luvattua maata kaikissa sen toimissa. Siinä missä Anu alkaa pohtia, ovatko kaikki Israelin toimet oikeutettuja, Susanna seuraa omaa uskoaan karmivaan loppuun saakka.

Mutta kun Susanna tuntee kämmenensä alla ihmisen otsan tai ranteen, hän ajattelee että ne ovat vähemmän kuin viinipuiden oksat. Vanhan testamentin profeetat eivät puhuneet muukalaisista, jotka hoitavat valitun kansan kuumetta ja särkyä sen raajoissa. Profeetat puhuivat viiniviljelmistä. Muukalaisista pelloilla.

(s. 193)

Että tärkeämpää olisi oksia puita kuin hoitaa sairaita ihmisiä, koska vain oksiminen mainitaan Raamatussa. Harvemmin tulee vastaan niin vastenmielisiä ja hyvin kirjoitettuja päähenkilöitä kuin Susanna oli. 

Naiset tarjoavat kurkistuksen siihen, millaisia muotoja fundamentalistinen kristillisyys Suomessakin on ottanut. Loppujen lopuksi juuri Susanna jäi kirjasta parhaiten mieleeni hirvittävän ehdottomuutensa vuoksi.

Kirja on hyvin verkkaisesti kerrottu, välillä liiankin. Samalla se kuitenkin antaa tilaisuuden upota päähenkilöiden maailmankuvaan oikein kunnolla. Tällaiselle riviateistille kiihkeiden uskovaisten maailma on aika vieras. Ymmärsin kyllä logiikan (jos sitä siksi voi kutsua), jonka varassa Anu ja Susanna toimivat, mutta samalla en vain voinut ymmärtää, miten joku voi toimia niin. Se oli mielenkiintoinen paradoksi pohdittavaksi kirjaa lukiessa.

Tarinaa ajaa ja sen taustalla on koko ajan Israelin pyrkimys ajaa palestiinalaiset pois Raamatun luvatusta maasta. Sitä Susannakin lomallaan tekee, työskentelee Länsirannikon alueilla, joilla hän ei edes saisi olla. Kirja ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta saa pohtimaan kysymyksiä, joita ei välttämättä ole ennen pohtinut.

Tai no, ei ehkä ollut ennen pohtinut. Sota alkoi vasta kirjan kirjoittamisen jälkeen ja melko varmasti jokaisella on nyt jonkinlainen mielipide alueen poliittisesta tilanteesta.

Kirjan tiedot:

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa | Otava 2024 | 349 sivua

Luettu myös:

Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Sallan lukupäiväkirja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste

* Luonto sivuilla : Lämpö

* Herkulliset kirjat : Kirjan nimessä on ruokaan liittyvä sana

Maija Kajanto: Kardemummajoulu (Kahvila Koivu #05)

Pum.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarja päättyy tähän Kardemummajouluun, joka on selkeästi sesonkikirja. Vähän jäi sellainen olo, että tämä on kirjoitettu nimenomaan joulumyyntiä varten, ei niinkään siksi, että Krissen tarinaa olisi vielä ollut jäljellä.

Tommi kokoaa pinnasänkyä ja Krisse ullataalasmaalailee kahvilassaan. Siinäpä se juoni heidän osaltaan onkin. Toisin kuin aiemmissa osissa, Krissen elämä ei muutu tässä lainkaan ja arki rullaa leppoisasta eteen päin ilman sen kummempia henkilökohtaisia draamoja.

Kirja keskittyykin sarjassa esiintyneiden sivuhenkilöiden elämiin, jotka laitetaan tässä näppärään joulupakettiin. On häät, tulee ero, alkaa uusi parisuhde, joku saa uuden työpaikan ja joku lähtee Balille. Hyvän mielen kirjaksi tässäkin on esillä aika paljon elämän varjopuolia äkillisestä työttömyydestä vaikean lapsuuden aiheuttamiin traumoihin.

Pisti myös silmään se, että tietynlaista ihmistyyppiä ja somepersoonaa kuvattiin tässä todella kurjasti ja suorastaan pilkkaa tehden. Epäilemättä se oli hauskaksi karikatyyriksi tarkoitettu, mutta minua ei kyllä naurattanut kertaakaan.

Tämä oli helppo ja joutuisa lukea, ja lukiessa alkoi kaivata jouluherkkuja. Kuitenkin sarjan edellinen osa Sitruunakevät oli mielestäni parempi päätös tälle sarjalle.

Tästä jäi itse asiassa vähän paha mieli, koska sarjan ainoalle sateenkaaripariskunnalle kävi kaikin puolin huonommin kuin muille. Tuntui aika epäreilulta, että kaikilla heteropareilla meni hyvin tai vielä paremmin, mutta naispari sai niskaansa valtavasti vastoinkäymisiä, joista ei herttaisen yhteisöllisellä joulutunnelmalla ja korvapuusteilla selvitty.

Kirjan tiedot:

Maija Kajanto: Kardemummajoulu | WSOY 2024 | 265 sivua

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain

Haasteet:

* Herkulliset kirjat : Kirjassa on reseptejä

Roy Jacobsen: Rigelin silmät (Barrøy #03)

Taivaalta katsottuna Barrøy muistuttaa mereen polkaistua jalanjälkeä, jossa muutama pieni varpaanpainauma osoittaa länteen.

Ja taas harmittaa kun en tykännyt tämän Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan kolmannesta osasta senkään vertaa kuin toisesta. Tähän on tulossa neljäskin osa ja mietin jo, että luenko sen vai en. Toisaalta Ingridin kohtalo kiinnostaa, toisaalta en tiedä jaksanko uskoa, että viimeinen osa olisi parempi.

Rigelin silmät jatkaa Ingridin tarinaa vuodesta 1946. Sota on ohi ja Ingridin tytär Kaja on kymmenkuinen. Ingrid päättää jäljittää tytön isän, venäläisen Alexanderin, joka on paennut jonnekin vuorten taa. Ingrid vaeltaa Norjan halki milloin kävellen, milloin junalla tai pyörällä.

Ymmärrän ehkä, mitä kirjassa ajettiin takaa (Alexanderin lisäksi, ha). Ingrid jahtaa haavetta ja haavekuvaa, ei niinkään sitä todellista Alexanderia, jonka tiedonmurusista voi koota.

Ingridin matka näyttää sodan jälkeisen Norjan ja sen, miten jännittyneitä ihmisten välit ovat. Kenen puolella naapurisi todella oli? Entä kuka uusi naapurisi edes todella on? Asioista ei haluta puhua ääneen ja se tekee miehen jäljittämisestä hyvin vaikeaa.

Se teki myös kirjan lukemisesta haastavaa. Jacobsenin kieli on kaunista ja parhaimmillaan luonnon kuvauksessa. Kun ihmiset eivät puhu toisilleen ja Ingridin pään sisään ei juuri päästä, ei Jacobsenin kerrontakaan oikein toimi.

Lopputulos oli mielestäni hyvin hämmentävä ja sekava, ja luin kirjan sinnillä loppuun. Viimeinen sivu kuuluukin sitten kategoriaan “oudoimmat epilogit ikinä”. Sillä ei kai ollut muuta tarkoitusta kuin masentaa lukija lopullisesti.

Kirjan tiedot:

Roy Jacobsen: Rigelin silmät | Sitruuna 2024 | 232 sivua | Kirjastosta

Norjankielinen alkuteos: Rigels øyne (2017) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Luettu myös:

Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Hylkääminen

* Luonto sivuilla : Maisemien kuvaus