perjantai 31. joulukuuta 2021

Marras-joulukooste

Sain suoritettua loppuun Helmet-lukuhaasteen vuosimallia 2021! Lista luetuista kirjoista löytyy täältä

Pohjoinen lukuhaaste se sijaan jäi taas kesken. Toivoin lukevani siihen enemmän kuin sitten luinkaan, mutta haaste vaati enemmän täsmäkirjoja kuin Helmet enkä jaksanut enää loppuvuodesta etsiä niitä. Luetut kirjat löytyvät joka tapauksessa täältä. Linkin takana ovat myös muut Helmetiä pienemmän haasteet.

Ensi vuonna uudet haasteet ja uudet kirjat! Lähden mukaan ainakin Helmetiin ja instassa alkavaan YA-spefi -bingoon, ja Luonto sivuilla -haaste jatkuu ensi kevääseen.

Iloista uutta vuotta ja lukuvuotta!


Luettu & blogattu

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
Metallibändi mainen poluilla. Sarjakuvan maaginen realismi yllätti, mutta ihan toimiva kokonaisuus.

Rachel Wells: Alfie: kissa kynnyksellä
Uutta kotia etsimässä. Hyvän mielen kirja, jossa viisas Alfie-kissa ratkoo uusien perheidensä ongelmia.

Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu
Marrasangstia selättämässä. Kiva realistinen nuortenkirja, jossa mennään eikä meinata.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Hoitokokouksia 1970-luvulla. Pidin muutamasta päähenkilöstä, mutta noin yleisesti ottaen kirja oli turhan hidas ja kaunopuheinen.

Pirkko Saisio: Lokikirja
Kesiä Dianan kannella. Kiva hyvän mielen kirja, jonka kesäinen tunnelma sopi talvipäiväänkin.

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
Rikoksia Botswanassa. Leppoisa hyvän mielen dekkari, jolle on onneksi paljon jatkoa.

Dean Nicholson: Nalan maailma
Pyöräreissu kissan kanssa. Kissat ja nojatuolimatkailu on pettämätön yhdistelmä.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut
Ruokaa ja elämää kokkikurssilla. Hyvän mielen kirja, jota lukiessa tulee kyllä nälkä.

Tiitu Takalo: Memento mori
Toipumiskertomus. Koskettava sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta toipumisesta.

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!
Aino Krohnin nuoruus. Hyvä kuva kirjailijan nuoruudesta, kertoja jäi harmillisesti sivurooliin.

Karrie Fransman & Jonathan Plackett: Gender swapped fairy tales
Herkät prinssit ja urheat prinsessat. Kiinnostava idea ja onnistunut toteutus.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina
Tolkien goes Kalevala. Vedonneen enemmän Tolkien-faneihin kuin minuun, mutta ihan kiinnostava kuitenkin.

Petri Laukka & Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia
Historian solvaajat. Ei oikein lähtenyt vetämään, mutta aihe oli kiinnostava.

Kansikuvakollaasi.

torstai 30. joulukuuta 2021

Haastekoonti: Helmet-lukuhaaste 2021

Haasteaika: 1.1. - 31.12.2021

 

No niin, Helmet-lukuhaaste on taas taputeltu! 

Olen oikein iloinen siitä, että sain tehtyä koko haasteen ja vieläpä ilman sen suurempia ongelmia tai viime hetken paniikkia. Muutama täsmäkirja piti etsiä, mutta suurimmaksi osasi haaste eteni omalla painollaan.

Hankalimmat kohdat olivat

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja
En yleensä etsi tietoa kirjailijoiden ammateista jos en tiedä niitä jo kirjaa aloittaessani

18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä
Hieman yllättäen. Halusi lukea jonkin iloisen aikuisten kirjan, mutta tuntui, että törmäsin koko ajan vain perhe- ja parisuhdeongelmaisiin kirjoihin.

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki
Mahdoton etsiä kirjaston tietokannasta!

30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen
Sinänsä helppo kirja löytää, mutta kun mikään kirjoista ei sen suuremmin tuntunut innostavan, valitsin lopulta lyhyen ja saatavissa olevan...

Näiden löytäminen vaati siis vähän vaivannäköä!

Ensi vuoden haaste on jo julkaistu ja on blogissani omalla sivullaan. Aloin jo pohtia hyväksynkö kohtaan 42 luostarit ja/tai sisäoppilaitokset. Kohta 12 ei niin innosta, koska en oikeastaan lue runoutta, mutta ehkä voisin kokeilla tähän äänikirjaa.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Petri Laukka & Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia

Kansikuva.

Maailman katsotuinta solvausta suorassa tv-lähetyksessä todisti 700 miljoonaa ihmistä.

Jalkapalloilija Marco Materazzin lisäksi historia tuntee koko joukon toinen toistaan rääväsuisempia solvaajia. Lokaa on heitetty uskonnon ja politiikan varjolla, henkilökohtaisia kaunoja purkaen ja ilmeisesti myöskin henkilökohtaisia ongelmia purkaen. Tuskin kukaan on turvassa solvauksilta ja vihapuheelta, mutta ääni kantaa aina paremmin mitä korkeammalla yhteiskunnan arvoasteikossa on.

Luin näköjään jo parisen vuotta sitten Ari Turusen tietokirjan Mulkerot, josta muistin pitäneeni. Halusin siksi lukea myös tämän solvaajista kertovan kirjan, jota olenkin sitten tahkonnut kohta kuukauden päivät. Jostain syystä tämä ei lähtenyt vetämään ollenkaan niin hyvin kuin Mulkerot ja luinkin tätä iltaisin pätkän kerrallaan.

En kuitenkaan halunnut antaa periksi, koska aihe on kiinnostava. Kirjassa kerrotaan siis solvausten ja solvaajien historiasta antiikista nykyaikaan. Ensin määritellään solvaajien ominaisuudet ja sitten lähdetään tutkimaan, miten loka onkaan lentänyt eri henkilöiden kynistä ja suista. Kirja on jaoteltu karkeasti neljään osaan sen mukaan, millaisessa kontekstissa solvauksia on huudeltu.

Pidin eniten luvusta "Saastaiset vääräuskoiset", jossa perehdytään Lutherin, paavien ja muiden uskonnollisten tahojen solvauksiin. Vihapuhe ei ole mikään uusi asia ja uskonnon varjolla on sekä tehty hirvittäviä tekoja että perusteltu omaa erinomaisuuttaan ja muiden iljettävyyttä. Minua kyllä häiritsi kirjassa jonkin verran se, että tekijät eivät erotelleet solvauksia kovinkaan selvästi vakavuuden perusteella. Yksittäisen muusikon syytämät solvaukset eivät todellakaan ole samalla tasolla kuin esimerkiksi juutalaisvastainen vihapuhe.

Monille kirjassa esitellyille solvaajille onkin yhteistä lapsellinen kielenkäyttö. Yhtenä kirjan tuoreimmista esimerkeistä on ei niin yllättäen Donald Trump, joka on tunnetusti kunnostautunut erityisesti sosiaalisessa mediassa.


Forbes-lehden laskelmien mukaan Trump oli loukannut jotakuta joka 42. minuutti presidentinvaalikampanjansa aikana.
(s. 123)


Kirjan loppupuolella keskitytään nykyaikaan ja siihen, miten teknologia mahdollistaa globaalin solvaamisen. Enää ei tarvitse odottaa päiviä tai viikkoja solvauskirjeen perille menemistä. Kuka tahansa voi osallistua loanheittoon somessa vaikka joka tunti ja tägätä herjoihinsa kenet tahansa. Edes lapset ja nuoret eivät ole turvassa aikuisten ääliöiden solvaamiselta.

Lopussa onkin osuus, jossa kehotetaan pohtimaan, miltä tällainen maailma näyttää ja miten itse voisi olla osallistumasta vihapuheen levittämiseen.


Kirjan tiedot:
Petri Laukka ja Ari Turunen: Solvaajat: herjaamisen hävytön historia | Into 2020 | 253 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 25. kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa [50/50]

tiistai 28. joulukuuta 2021

J. R. Tolkien: Kullervon tarina

Kansikuva.


Kullervo Kalervon poika saattaa olla luotaantyöntävin Tolkienin sankareista: karkea, synkkä, pahantuulinen, kostonhimoinen ja vieläpä ulkomuodoltaan vastenmielinen.

Myönnän: heti tuo ensimmäinen lause sai minut heittäytymään vastahankaiseksi tämän kirjan suhteen. Eihän Kullervo ole Tolkienin sankari vaan suomalaisen mytologian hahmo. Vaikka kirjassa tarkennetaankin Kullervon alkuperää, en silti päässyt yli ensireaktiostani.

Tähän pieneen tietokirjaan sisältyy useampi tekstityyppi. Kaikki pyörii Tolkienin kirjoittaman ja keskeneräiseksi jääneen Kullervo-kertomuksen ympärillä. Kertomus sisältyy kokonaisuudessaan ja hyvin suomennettuna kirjaan, ja toistaa Kalevalasta tuttua Kullervon tarinaa. Tolkienin versiossa Kalevan epäjohdonmukaisuuksia on siloteltu pois, mutta syystä, joka minulle jäi epäselväksi, Tolkien on antanut hahmoille lisänimiä.


Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani."
(s. 30)


Tuossa tiivistyy hyvin se, millainen mies Kullervo on.

Kertomuksen lisäksi kirjassa on sitä selittävä osa, jossa selvitetään hahmojen, tapahtumien ja ilmaisujen taustoja. Sen on kirjoittanut kirjan toimittaja Verlyn Flieger. Osansa saa myös itse Tolkien ja hänen epäilyttävät motiivinsa. Miksi juuri Kullervon väkivaltainen ja insestinen tarina kiinnosti häntä niin paljon? Ja mikä ihme häntä edes kiinnosti takapajuisen junttikansan naurettavan lapsellisissa tarinoissa, joista puuttui sivistyksen hohde ja ylevä kerronnan taito?

Tähän jälkimmäiseen vastaa Tolkien itse, sillä kirjassa on mukana hänen Kalevalaa koskeva puheensa kahtena eri versiona. Se oli mielestäni mielenkiintoinen, joskin tuo suomalaisen kulttuuriperinnön ajoittainen mollaaminen ärsytti taas. Ei kaikilla vain ole vahvoja ritariromantiikan perinteitä ja vuosisatoja vanhaa itsenäistä valtiota! Tolkienkin kyllä myöntää tämän ja pitää sitä myös Kalevalan vahvuutena. Se on verrattain uusi kansalliseepos eikä historia ole ehtinyt siloittaa sen ryppyjä ja rujoutta. Pidin myös siitä, miten selvästi Kalevala ja suomenkieli on vedonnut Tolkieniin. Hän heittäytyy vallan kaunopuheiseksi kuvatessaan niiden herättämiä tuntemuksia.

Runojen kuvauksissa on rakkautta ja vaistoa; Suomen soita ja avaria aapoja, joilta korkeampi kamara kohoaa eräänlaisina mäkisinä saarina, milloin paljaana ja milloin puiden peitossa.
(s. 129)


Lopputulemana sanoisin, että Tolkienista enemmän kiinnostuneet saavat tästä varmasti irti enemmän kuin minä, joka vain etsin postuumia teosta...


Kirjan tiedot:

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina | WSOY 2016 | 163 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Story of Kullervo (2015) | Suomennos: Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin

Luettu myös mm.:
Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja ja Mutaa vai tähtiä?

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 30. kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen [49/50]

maanantai 27. joulukuuta 2021

Karrie Fransman & Jonathan Plackett: Gender swapped fairy tales

Kansikuva.


Dear Reader...

Entä jos Lumikki olisikin prinssi ja Tähkäpää laskisi alas partansa hiustensa sijaan? Tähän satukirjaan on koottu tuttujen klassikkosatujen mukaelmia. Tarina on yhä se vanha ja tuttu, mutta päähenkilöiden sukupuolet on käännetty toisin päin.

Etsiskelin HelMet-lukuhaasteeseen satukirjaa ja tämä vaikutti sen verran kiinnostavalta, että oli aivan pakko lainata se. Kirjassa on molempien tekijöiden alkusanat, joissa he kertovat mistä ajatus lähti ja miten sadut muokattiin. Jonathan Plackett halusi lukea pariskunnan tyttärelle satuja, joissa prinsessat saivat olla urheita ja prinssit herkkiä. Niinpä hän loi algoritmin, joka vaihtoi päikseen englanninkieliset sukupuolitetut persoonapronominit 'he' ja 'she'. 

Toki tarinat vaativat vähän viilausta sen jälkeen, mutta tekijät päättivät pitää esimerkiksi adjektiivit samoina kuin alkuperäisessä tekstissä. Jotenkin näistä mukaelmista oikein hyppäsi silmille se, miten usein prinssit olivat 'pretty' eli sieviä. Se sai miettimään hieman omaakin ajattelua. Miksi sanaa ei muka voisi käyttää kuvaamaan poikia ja miehiä, ja miksi se luo aina mielikuvat tytöstä tai naisesta?


But he was really far prettier and cleverer than they were; indeed, he was so lovely that he was always called Handsome.
(s. 5)

Hieman samanlaisia ajatuksia herätti Karrie Fransmanin hieno värikuvitus. Hän halusi pysyä uskollisena perinteisten satujen kuvastolle ja huomasi niitä tutkiessaan, miten sukupuolittuneita esimerkiksi vaatetus ja asennot olivat. Niinpä tässä kirjassa prinsseillä on avonaiset kaula-aukot, joista pilkahtaa välillä rintakarvoja, ja heidän asentonsa ovat sulavampia ja pehmeäkaarisempia kuin olen itse tottunut näkemään.

Tarinoiden juonia ei ole muutettu laisinkaan ja niinpä näissä saduissa vallassa ovatkin usein naiset. Kuninkaat ovat kuningattaria ja Komistuksen kauppiasvanhempi onkin äiti eikä isä. Itselleni jäi parhaiten mieleen juuri tuo Komistus ja Hirviö (Handsome and the Beast), ehkäpä osittain tiikerimäisen hirviön vuoksi. Samoin ajatus Tähkäpään pitkästä parrasta oli hauska, joskin mietin, miksi hänellä ei voinut olla pitkiä hiuksia vaikka poika olikin?

Kirjan tiedot:
Karrie Fransman & Jonathan Plackett: Gender swapped fairy tales | Faber 2020 | 177 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2020 - 42. satukirja [48/50]

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!

Kansikuva.


Tunsin vanhojen papereiden ummehtuneen hajun heti huoneeseen astuessani.

Aino Krohn elää nuoruuttaan vuosisadan vaihteen Suomessa. Hän on kaunis ja älykäs, ja päättänyt vakaasti alkaa kirjailijaksi. Samaan aikaan hän pyörii ensirakkauden tuskissa ja odottaa löytävänsä elämänsä miehen. Karjalainen lapsenhoitaja Liisa on huolehtinut Ainosta koko tämän elämän ajan ja seuraa nyt huolissaan Ainon edesottamuksia. 

Tämä kirja toi välittömästi mieleeni Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina -sarjan, joten jos olet pitänyt siitä, kokeile ihmeessä tätäkin. Vaikka tämä on nuortenkirja, se kerrotaan aikuisen kolmikymppisen naisen näkökulmasta ja pointti on juuri sama kuin Mustosen kirjoissa. Liisa on sivuhenkilö tärkeiden suomalaisten elämässä aikana, jolloin Suomessa kuohui niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin.

Aino on menettänyt isänsä ja hänen äitinsä on jatkuvasti sairasvuoteella. Sukulaiset ja ystävät ovat kuitenkin nuoren naisen tukena ja kannustavat häntä kirjailijan uralla. Aino onkin erinomaisen etuoikeutetussa asemassa ja kirja myös sanoo sen. Hänellä on kytköksiä kustantajiin ja yliopistoon, eikä hänen tarvitse huolehtia tulevaisuudestaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Liisan, jonka elämä näytti aivan toisenlaiselta Ainon ikäisenä.

Kirjassa kuvataan hyvin nuoren naisen kasvua ja kiihkeyttä sekä kirjoittajan että naiseuden saralla. Ainon kirjailijan ura on vasta alkutekijöissään kirjassa, jossa on myös pätkiä Ainon oikeasti kirjoittamista päiväkirjoista ja kirjeistä. Hänellä on kovin ruusuiset kuvat rakkaudesta, mutta vuosien varrella ne muuttuvat hieman realistisemmiksi. Tarina päättyy Ainon ja Oskar Kallaksen salamarakastumiseen ja kihlaukseen. 


- Etkö edes pelkää, että kielen vaihtaminen vaikuttaa omaan kieleesi tuhoisasta, Ida-rouva yritti vielä, vaikka oli jo todennut puheen turhaksi. - Ympärillä elävä kieli on kirjailijalle välttämätön.

- En pelkää, Aino vastasi napakasti. - Miksi pelkäisin. Enhän asu teistä kaukana ja voin aina tulla teitä tänne katsomaan. Aion kirjoittaa Suomen kielellä koko elämäni. Voin toimia yhtenä pienenä siltana Suomen ja Viron välillä.
(s. 244-245)

Se, mikä minua jäi kirjassa harmittamaan, on Liisan tarinan merkityksettömyys. Hän on koko tarinan minäkertoja, mutta jää aivan syrjään ja näkymättömäksi. Liisa kertoo Ainon elämästä, ei niinkään omastaan, joka tapahtuu jossain kaukana taustalla. Vaikka kirja onkin hyvä tietopaketti Aino Kallaksesta, olisin silti halunnut lukea enemmän Liisasta ja siitä, millainen henkilö hän on.


Kirjan tiedot:
Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot! | Tammi 2002 | 270 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä, Booking it some more

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 24. kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki [47/50]

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Tiitu Takalo: Memento mori

Kansikuva.

 

Neljäs joulukuuta 2015. Tiitu Takalo havahtuu yöllä repivään päänsärkyyn ja joutuu sairaalan ensiapuun. Diagnoosi on aivoaneurysman eli aivoverisuonen aiheuttama aivoverenvuoto. Edessä on välitön leikkaus ja pitkä toipumisjakso sekä sairaalassa että kotona. 

Pidin todella paljon Takalon sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki, ja niinpä poimin tämän mukaani kirjastosta kun se silmiini osui. Olen elänyt sikäli kuplassa, että en tosiaan tiennyt sen enempää Takalon sairastumisesta kuin tämän kirjan omaelämäkerrallisuudestakaan ennen takakansitekstin lukemista. On aina erilaista lukea tällainen todella henkilökohtainen tarina kuin fiktiota, vaikka aihe olisikin sama.

Tässä kirjassa sairastuminen ja toipuminen kuvataan todella hienosta ja tuodaan aivan lähelle lukijaa. Aivoverenvuodon pysäyttänyt leikkaus on sinänsä vain pieni osa sairaus- tai oikeastaan toipumiskertomusta. Toipuminen alkaa pitkällä sairaalajaksolla, jossa voimien kerääminen aloitetaan nollasta. Päivärytmi on tarkkaan määritelty ja tarinassa kuvataankin yksityiskohtaisesti sairaala-arkea. Ympäristö ja esineet on kuvattu todella tarkkaan, samoin se, miltä tuntuu kun itsemääräämisoikeus on pakko antaa pois sairauden vuoksi.


Kuvassa väsynyt Takalo sairaalasängyssä.
Loputon väsymys.
(s. 89)


Kuvista välittyy pelko, epävarmuus ja tilanteen ahdistavuus. Takalo on hirvittävän, loputtoman väsynyt ja pelkää, ettei työ sarjakuvapiirtäjänä enää onnistu. Suurin osa aivoverenvuotoon sairastuneista saa jonkinasteisia vammoja, jotka voivat esimerkiksi vaikeuttaa käden toimintaa. Se, että Takalo pystyy kuin pystyykin piirtämään, on ilon hetki sekä hänelle että puolisolle, joka on tukenut toipumista koko ajan.

Negatiivisten tunteiden lisäksi kirjassa onkin myös paljon lämpöä ja rakkautta. Itsestään selvät asiat eivät näytäkään niin itsestään selviltä sen jälkeen, kun on ollut vähällä menettää ne. Sairaalan henkilökunta huolehtii Takalosta koko ajan, ja ystäviä ja sukulaisia käy vierailemassa vähän liikaakin. Kotona Mikko auttaa, tukee ja ymmärtää, kun ennen niin helpot arkiset asiat tuntuvat nyt ylivoimaisilta suorituksilta. Ulkopuolisen avun saaminen sairaalajakson jälkeen kuvataan kirjassa vaikeaksi ja Takaloa pompotellaan luukulta toiselle. Hän joutuu työstämään väsymystään ja pelkojaan ilman ammattiapua aivan liian kauan.

Pidin paljon kirjan lopusta, jossa ollaan jo vuodessa 2017. Takalo jossittelee ja pohtii sitä, miten pienestä hänen pelastumisensa olikaan kiinni. Lopulta hän kuitenkin toteaa yksinkertaisesti olevansa elossa. Aivoverenvuoto ei ollut elämän päätepiste vaan uusi alku.


Kuvassa Takalo halaa puolisoaan.
Asioita, joilla on oikeasti merkitystä.
(s. 119)


Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo: Memento mori | WSOY 2020 | 228 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjanurkkaus, Kirjojen maa, Luettua elämää ynnä muut

tiistai 14. joulukuuta 2021

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut

Kansikuva.

Lillianin mielestä hetki ennen valojen sytyttämistä oli kaikkein mukavin.

Lillian pitää ravintolassaan Lempeiden makujen kokkikoulua. Joukko erilaisia ihmisiä kokoontuu kerran kuussa valmistamaan yhdessä ruokaa, jossa ei seurata tarkkoja reseptejä. Lillian luottaa enemmän vaistoonsa kuin tarkasti mitattuihin ainesosiin ja opettaa oppilaansakin kuuntelemaan itseään.

Varoitus: tätä kirjaa lukiessa tulee nälkä. Bauermeisterin ruokakuvaukset ovat niin yltäkylläisiä, että ainakin minun alkoi tehdä mieli todella hyvin valmistettua ruokaa. Kuvauksissa vedotaan kaikkiin aisteihin, koska ruoka on tässä kirjassa kokonaisvaltainen kokemus. Sillä ei hemmotella vain makuhermoja, koska hyvä ruoka myös tuoksuu, näyttää ja tuntuu hyvältä.


Helen kastoi oman palasensa pataan ja pisti sitten suuhunsa haarukallisen, jossa gruyere- ja emmentaljuusto sekoittuivat valkoviinin puraisuun ja muuttuivat yhdessä joksikin pehmeämmäksi, lempeämmäksi, ennen kuin ne kohtasivat leivän vakaan käden, joka hallitsi koko yhdistelmää. Hyvin hentoina niiden alla, niin että Helenin täytyi maistaa varmuuden vuoksi uusi palanen, tuntuivat Kirschin leikkisä suudelma ja muskottipähkinän kuiskaus.
(s. 184)


Kokkikurssi tuo yhteen ihmisiä, jotka löytävät itsestään uusia puolia sen aikana. Lillianin lempeät oppitunnit ja tarkkaan valitut ruokalajit saavat oppilaat pohtimaan omaa elämäänsä. Maut ja tuoksut nostavat pintaan tunteita ja muistoja, jotka käsitellään viimein loppuun. Kotiäiti kysyy viimein itseltään, mikä hänet tekee onnelliseksi. Vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta palaa kumpikin tahollaan suhteensa suurimpaan kipupisteeseen ja sen seurauksiin. Leskeksi jäänyt mies löytää yllättäen yhteyden iäkkääseen naiseen, jonka muisti on alkanut oikutella.

Kokonaisuutena kirja on juuri sellainen, kuin suomennoksen nimi lupaakin. Lempeä hyvän mielen kirja, jossa edetään verkkaisesti oppitunnista, ruokalajista ja näkökulmasta toiseen. Lillian ja kaikki hänen oppilaansa saavat omat kappaleensa, joissa tutustutaan heihin paremmin. Jokaisella on oma syynsä olla kurssilla ja oma suhteensa ruokaan ja ruoanlaittoon.


Kirjan tiedot: 
Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut | Bazar 2009 | 217 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The School of Essential Ingredients (2009) | Suomennos: Helinä Kangas

Luettu myös mm.:
Kirjarikas elämäni, Ankin kirjablogi, Kajaanin kaupunginkirjaston lokikirja ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 44. kirjassa on reseptejä [46/50]
* Luonto sivuilla - Rauhoittava kirja

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Dean Nicholson: Nalan maailma

Kansikuva.


Meilläpäin Skotlannissa on vanha, viisas sananparsi: Whit's for ye'll no go past ye - Mikä on kohdalle tarkoitettu, se ei kulje ohi.

Kolmikymppinen skotti lähtee kiertämään maailmaa kaverinsa kanssa. Pitkäksi suunniteltu pyöräreissu ei kuitenkaan ole kaikkia varten ja pian Nicholson polkee eteenpäin yksin. Bosnian vuoristossa hän saa kuitenkin yllättävää seuraa. Pienen, hylätyn kissanpennun kohtaaminen on joko onnekas sattuma tai kohtalon sanelema tarkoitus. Nicholson jatkaa matkaa Nalaksi nimeämänsä kissa mukanaan ja huomaa pian, ettei teekään enää matkaa omilla ehdoillaan.

En tiedä miten tämä meni minulta ohi, mutta onneksi työkaverini suositteli tätä minulle. Pidän nojatuolimatkailusta ja rakastan kissoja, joten kirja oli miltei takuuvarma hitti jo ennen kuin luin ensimmäistä sanaakaan. Kaiken lisäksi Nicholson osoittautui varsin hauskaksi kertojaksi ja matka lievästi sanoen vaiherikkaaksi.

Kirja on jaettu osiin sen mukaan, missä Nicholson ja Nala milloinkin seikkailevat. Kaikki alkaa, no, Nicholsonin elämästä Skotlannissa tietysti, mutta se kiinnostava osuus alkaa joulukuussa 2018. Nicholson ei pysty jättämään kissanpentua julman luonnon armoille ja niinpä matkaa aletaan taittaa yhdessä. Kirja päättyy vuoteen 2020, kun korona hidastaa ja lopulta pysäyttää matkanteon. Kaksikko on kuitenkin satulassa edelleen ja reissaamista voi seurata sekä YouTubessa että Instagramissa tilillä @bike1world. Seuraan sitä tietenkin nyt itsekin.

Kirjassa minusta erityisen kiinnostavaa oli sekä kissan kanssa matkailu että Nicholsonin kasvaminen ihmisenä. Hän aloittaa tarinan melkoisena huithapelinä, hanttihommia tekevänä bilehileenä, joka kaipaa elämälleen suuntaa. Pyöräily maailman ympäri kuulostaa hänestä hyvältä alulta. Kun Nicholson löytää Nalan (tai Nala hänet), hän huomaa olevansa vastuussa toisesta olennosta. Nyt matkailussa on otettava huomioon myös matkakaveri, jonka tarpeet ovat erilaiset kuin ihmisen. 


Toinen lempilainauksistani oli Ernest Hemingwaylta: Älä ota matkatoveriksi ketään, jota et rakasta.

Sekin meni perille.
(s. 268)

Nalasta huolehtiessaan Nicholson havahtuu huomaamaan sen, miten kurjasti eläimiä kohdellaan monissa paikoissa. Nalan myötä hänen matkainstansa saa satoja tuhansia seuraajia ja Nicholson päättää käyttää kuuluisuuttaan hyvän tekemiseen. Hän kerää rahaa eläimiä auttaville pienille järjestöille ja onkin hyvä esimerkki siitä, miten yksi ihminen voi vähän vahingossakin päätyä muuttamaan maailmaa.

Tykkäsin kirjasta myös matkakertomuksena. Kaksikon matka ei etene suoraan kohteesta A kohteeseen B. He esimerkiksi viettävät kesän Kreikassa Santorinissa, jossa Nicholson työskentelee melontaoppaana. Koska työpaikka ja sijainti eivät sido heitä mitenkään, he jatkavat matkaa aina kun tuntuu siltä. Kirjasta oikein huokuu seikkailun tuntu, koska ikinä ei tiedä, mitä seuraavana päivänä on vastassa. 

Jatkoa odotellessa! Jännä nähdä, pääsevätkö Nala ja Nicholson ikinä maailman ympäri. Tällä hetkellä he näyttävät olevan edelleen Euroopassa, koska korona rajoittaa liikkumista.

Kirjan tiedot:
Dean Nicholson: Nalan maailma | WSOY 2021 | 272 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Nala's world: One man, his rescue cat and a bike ride around the globe (2020) | Suomennos: Veera Kaski

Luettu myös mm.:
Kirja vieköön, Kirjarikas elämäni, Elämä on ihanaa ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 40. kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista [45/50]
* Luonto sivuilla - Kirjassa kiivetään puuhun
Nala pääsee ketterästi ylös, mutta alastulo onkin aivan toinen asia.

tiistai 7. joulukuuta 2021

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe tutkii #01)

Kansikuva.

 
Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella.

Kolmikymppinen Precious Ramotswe perii isältään niin paljon karjaa, että pystyy toteuttamaan unelmansa. Pieni etsivätoimisto onkin ainoa laatuaan Botswanassa, onhan sen johdossa nainen. Mma Ramotswe ratkoo useimmiten varsin arkisia tapauksia, mutta törmää myös hyvin synkkiin juttuihin. Positiivinen elämänasenne ja kuppi rooibosteetä kantavat kuitenkin pitkälle!

Kylläpä menikin pitkään, ennen kuin tähänkin sarjaan tartuin. Minulle näkyy käyvän usein niin, että kun viimein luen jotain lukujonossani roikkunutta, se paljastuukin hyväksi kirjaksi, olisin mielelläni lukenut aiemminkin. No, on kai tässä se hyvä puoli, että nyt sarjaa on ilmestynyt käsittääkseni reilut parikymmentä kirjaa, joten se ei lopu ihan heti.

Tykkäsin todella paljon sekä Mma Ramotswesta että tarinassa kuvatusta maasta. En odottanut, että Mma Ramotswen henkilökohtainen historia olisi niin ankea, kuin se sitten oli. Hänellä oli turvallinen lapsuus ja rakas isä, mutta sitten hän hullaantui väärään mieheen. Onneksi hän selvisi kauheista koettelemuksistaan eikä edes menettänyt elämäniloaan.

Pidin myös siitä, miten nokkela ja viisas hän on. Kirjassa kuvataan useampaan tapausta, jotka Mma Ramotswe saa ratkaistavakseen. Hänen käytännöllisyytensä ja kykynsä saada ihmiset luottamaan itseensä ovat suureksi avuksi, ja toisinaan hän käyttää jälkimmäistä häikäilemättömästi hyväkseen. Perinteisen pyöreää kolmikymppistä naista harvoin edes epäillään kieroilusta.


Mma Ramotswe ei halunnut Afrikan muuttuvan. Hän ei halunnut sen asukkaiden muuttuva samanlaisiksi kuin kaikki muutkin, sieluttomiksi, itsekkäiksi ihmisiksi, jotka unohtaisivat mitä oli olla afrikkalainen tai mikä oli vielä pahempaa häpeäisivät afrikkalaisuuttaan.
(s. 277)

Kirjan jutuissa tulee luontevasti esiin Mma Ramotswen rakas kotimaa Botswana ja sen kulttuuri. Se, että kaiken takana onkin krokotiili, on kirjassa aivan uskottavaa. Miksipä ei, kyllähän niitä Afrikan joista löytyy. Mma Ramotswe tiedostaa hyvin maansa kulttuurin ja perinteet, ja valitsee niistä ne, jotka kokee pitämisen arvoisiksi. Hän suree esimerkiksi sitä, että nykynuoriso ei enää puhu yhtä kunnioittavasti vanhemmille kuin ennen, mutta toisaalta patriarkaalisia sukupuolirooleja voitaisiin jo hellittää. Samoin hän paheksuu syvästi noitauskoa, joka johtaa usein ihmiskehon osien käyttämiseen riiteissä ja amuletteina.

Kaiken kaikkeaan ilahduttavan lämminhenkinen hyvän mielen dekkari!

Kirjan tiedot:
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 | Otava 2003 (1. p. 1998) | 302 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: The nro 1 ladies detective agency (1998) | Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Luettu myös mm.:
Luettua, Kirjakaapin avain, Sonjan lukuhetket ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 50. kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä [44/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 15. leppoisa hyvän mielen dekkari [19/25]
* Luonto sivuilla - Eksoottinen ympäristö

torstai 2. joulukuuta 2021

Pirkko Saisio: Lokikirja

Kansikuva.


Turussa, lähellä kaupunginteatteria on puhelinpylväs ja pylväässä ilmoitus: vene myytävänä.

Saikki (Pirkko Saisio) ja Honksu (Pirjo Honkasalo) ostavat hetken mielijohteesta pienen mutta sitäkin uljaamman mahonkiristeilijän. Omaelämäkerrallisessa meripäiväkirjassa kuvataan Saikin, Honksun, nuoren Elsan sekä sekalaisen ystävä- ja sukulaisjoukon kesiä Dianan kannella.

Bongasin tämän aikoja sitten Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä, kun etsin vinkkejä haastekohtaan "kirja kertoo sateenkaariperheestä". Halusin lukea tähän jotain iloista ja positiivista, en perhe- ja/tai parisuhdeongelmaista kirjaa. En silti arvannut, miten lennokasta meno Dianan kyydissä olisi. Tämä oli kiva hyvän mielen kirja ja sopi hyvin talviseksikin lukemiseksi.

Lokikirja on kirjoitettu, no, lokikirjaksi. Se koostuu vuosien 1988 - 1994 aikana tehdyistä päiväkirjamerkinnöistä, joissa Saikki kertoo arjesta Dianan kyydissä. Tekstin lomassa on hauskoja mustavalkoisia piirroksia, jotka sekä tukevat tekstiä että kertovat myös sellaista, mikä on jäänyt siitä pois.


10.6.1994 tavataan kieroja savolaisia.


Tykkäsin lokikirjan rennosta kertojaäänestä. Dianan kannella ei turhia pönötetty ja kirjasta oikein huokuu lomafiilis. Toki retkiin mahtuu ongelmia ja pulmatilanteitakin, mutta ne ovat vain väliaikaisia hidasteita. Pääasia on yhdessäolo, merestä ja rakkaiden ihmisten seurasta nauttiminen. Diana vie matkustajansa niin merelle kuin sisävesillekin, ja sen kyydissä päästään nauttimaan hyvistä eväistä, komeista maisemista ja yllättävistä tilanteista. 

Mieleeni jäi myös se, miten usein kahden naisen luotsaamaa venettä ihmeteltiin. Nainen ruorissa, onko moista ennen nähty!


Meri kimmelsi aurinkoa, ulappa kiilsi tyhjänä, ja sielu kiilsi täytenä, niin että tuntui, että tätä ei enää voi kauan jatkua.

Eikä tietysti jatkunutkaan, sillä Enklingen edessä pysähtyi moottori.
(päiväys: 28.7.1990)

Kirjan tiedot:
Pirkko Saisio: Lokikirja | Siltala 2010 | 306 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
P.S. Rakastan kirjoja, Tarukirja, Nannan kirjakimara ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 18. kirja kertoo sateenkaariperheestä [43/50]
* Luonto sivuilla - Tietokirja
Koska tämä on kirjastoluokassa 69.63 eli vesiliikenne.