tiistai 31. maaliskuuta 2020

Maaliskooste

Säälittävän kirjattoman helmikuun jälkeen lukeminen lähti rullaamaan varsin mukavasti! Johtunee tuosta Karin Erlandssonin kirjasarjasta, joka vei mennessään ja jätti jälkeensä lukuinnon.

Tällä hetkellä kesken on Minna Rytisalon Rouva C., joka odotti hyllyssäni melkein vuoden päivät sopivaa lukufiilistä.


Luettu & blogattu

Kansikuva.


Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja
Isoa helmeä jahtaamassa. Nopeasti ahmittava saturomaanisarja, ei ihan tasalaatuinen, mutta sujuva ja mukava luettava.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Kun kauppa on elämäsi. Omituinen ja sympaattinen päähenkilö, oivaltava kuvaus naisiin kohdistuvista odotuksista.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Mamsellit vuonna 1827. Viihdyttävä historiallinen tarina, jossa pääosassa olivat naiset ja naisen asema romantiikan sijasta.

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat
Zombimaailmanlopussa. Sujuvasti kirjoitettu ja kiva rakenne, naishahmojen puute ärsytti.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Skottilainen divarisetä muistelee. Hauska päiväkirja kirjakauppiaan arjesta, käsitteli myös alan vakavaa puolta.

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Robotit vuoden 1891 Lontoossa. Puoleen väliin asti vetävä kirja, sen jälkeen homma lähti lapasesta.



Luettu & bloggaamatta

Kansikuva.

Nagabe: Nivawa ja minä vol. 01-03

Saamatonta neet-elämää viettävän Kotaro Saiton rauhaa ilmestyy häiritsemään pieni afica-kansaan kuuluva olento, joka pakottaa Saiton ulos asunnostaan. Nivawan kautta Saito joutuu pois pikkuruiselta mukavuusalueeltaan ja tutustumaan paitsi eri kulttuuriin myös omaan lähiympäristöönsä. Kiva kolmiosainen mangasarja, jonka selkeästä piirrosjäljestä pidin.

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 41. kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan [16/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a made-up language [15/50]

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Kansikuva.


Mina seisoi näyttämöllä esiripun takana ja häntä jännitti.

Vuonna 1891 Professori Wiktor saa vanhalta ystävältään kutsun Englantiin ja niinpä Minakin pakkaa laukkunsa. Edessä on merimatka Lontooseen, jossa Minan ja Tomin on tarkoitus pistää pystyyn kaikkien aikojen taikurishow. Mukaan lähtee myös Sotamies, jonka avulla mahdottomatkin temput ovat mahdollisia. Perillä Mina tutustuu joukkoon katupoikia ja Wiktorin vanhoihin ystäviin, ja pohtii omaa tulevaisuuttaan. Sydänsurusta huolimatta kaikki on hyvin kunnes Tomin vanhat vihamiehet ilmestyvät paikalle.

Olen lukenut sarjan edelliset osat Taikuri ja taskuvaras sekä Huijarin oppipoika. Tämä tarina jatkuu sarjan ensimmäisestä osasta, Huijarissahan hypättiin Wiktorin ja Tomin menneisyyteen. Odotin tätä kirjaa innokkaasta ja ehkäpä siksi petyin enemmän kuin muuten olisinkaan. Liian suuret odotukset ja niin pois päin. Ne asiat, jotka minua vaivasivat edellisissä osissa, saivat tässä paraatipaikan. Lisäksi se, mistä pidin oikein erityisesti Huijarin loppuratkaisussa, torpedoitiin tehokkaasti.

Noin puoleen väliin tämä oli kuitenkin juonellisesti oikein hyvä ja vetävästi kirjoitettu, ja luin kirjan yhteen menoon. Tykkäsin laivamatkan ja Lontoon kuvauksista, ja aivan erityisesti Minan ja Tomin lavashow'sta. Olisipa huikeaa nähdä se oikeasti! Pidin myös etenkin Minan ja Wiktorin kärkevästä sanailusta, jossa kaksi itsepäistä ihmistä ei halua antaa periksi senttiäkään ja tekee kaikkensa voittaakseen väittelyn.


- Haluatteko vielä jotakin?

Professori nosti katseensa teekupistaan.

- Haluan, hän vastasi. - Haluan kadotetun nuoruuteni takaisin.

- Hyvänen aika, sanoi Mina. - Jos te ette tiedä, minne se on kadonnut, minä en voi auttaa.
(s. 15)


Myös Sotamiehen henkinen kasvu vastasyntyneestä androidista omaksi persoonakseen oli kiinnostavaa. Sotamies ottaa itselleen nimen Alex vaikka tunteekin, että se ei ehkä ole hänen oikea nimensä. (Mitä vähemmän ajattelen sitä, mikä hänen oikea nimensä ilmeisesti on, sen parempi...) Olisin mieluummin lukenut enemmänkin Alexista, joka työnnettiin vertauskuvallisesti alas lavalta aina, kun häntä ei tarvittu edistämään juonta. Olisin esimerkiksi halunnut tietää, millainen hänen oma taikuriesityksensä oli.

Mina on onneksi kirjassa oma kipakka ja aikaansaava itsensä, vaikka käyttääkin turhan paljon aikaa tunteidensa vatvomiseen. Tomin persoonallisuus on mystisesti kadonnut, joten Minan jatkuva "voi ei, rakkautemme ei koskaan voi olla" herätti lähinnä kysymyksen siitä, mikä Tomissa nyt niin ihanaa olikaan? Mihin ominaisuuksiin Mina on rakastunut? Mina on kirjassa parhaimmillaan nauttiessaan esiintymisestä ja juoksennellessaan katupoikien kanssa. Pidin siitä, miten Minan ja näiden poikien kautta tuotiin esiin paitsi Minan muuttunut elämäntilanne, myös ajan luokkajaot noin yleisesti. Mina on nyt vain vieras poikien maailmassa ja kun seikkailu on ohi, hän ei ole se, joka nukkuu paljaan taivaan alla.

Mutta niin, se kirjan puoliväli ja mitä sitten tapahtui. Jos et halua tietää mitään kirjan lopusta, juonipaljastusvaroitus on sitten tässä. En sentään kerro koko loppuratkaisua, mutta joitain sen elementtejä kyllä.

Olen edellisten osien kohdalla sanonut, että en pitänyt niiden loppuryminöistä. Lasereita ovista ja ikkunoista, outoja kultisteja jne., vähemmälläkin olisi pärjätty. Minun lukukokemukseni kannalta oli ikävää, että tässä kirjassa tuo rymistely alkoi puolessa välissä kirjaa ja kasvoi aina vain suurempiin mittoihin. Lopulta joka nurkan takana oli androidi lasereineen, kaikkivoipa alien tai deus ex Merlin. Joskus jopa kaikkea yhtä aikaa! Siinä vaiheessa, kun pihalammesta nousivat Camelotin linnan rauniot, suljin kirjan ja mietin pitäisikö se jättää kesken. 

No en jättänyt, mutta kieltämättä mietin nyt mielessäni vaihtoehtoista loppua sarjalle. Minua oikeasti harmittaa etten pitänyt tästä lopusta ollenkaan, koska Mikaman luoma maailma oli niin kiinnostava ennen kuin turbovaihde meni päälle. Suolana haavan päälle olivat vielä Wiktor ja Zofia. Pidin siitä, että he lähtivät eri teille Huijarin oppipojassa, koska he halusivat elämältään eri asioita. Se oli raikas tuulahdus ja erilainen loppuratkaisu "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -loppujen meressä. Ja nyt sitten kävikin ilmi, että he ovat kaivanneet toisiaan viimeiset vuosikymmenet ja Zofian aviomies on sopivasti kuollut pois joitain vuosia sitten. Aviomies mainitaan noin kahdessa lauseessa, mikä oli hieman hämmentävää, koska muistaakseni kyseessä oli molempien nuoruudenystävä eikä Wiktor edes tiennyt hänen kuolleen. No mitäpä sitä turhaan suremaan, nyt tie on avoin aidolle onnelliselle lopulle!

Eli, puoleen väliin asti vetävästi kirjoitettu kirja ja pidän Minasta hahmona edelleen. Loppupuoli sen sijaan ei jättänyt erityisen hyvää mieltä. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, mitä kirjan nuori kohdeyleisö on tykännyt sarjan päätösosasta. Toimiko loppurymistely heidän mielestään hyvin?


Kirjan tiedot:
Anniina Mikama: Tinasotamiehet | WSOY 2020 | 397 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 6. kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella [16/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a robot, cyborg or AI character [15/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 4]

torstai 26. maaliskuuta 2020

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Kansikuva.


Olisinko mielelläni kirjakauppias ammatiltani?

Shaun Bythell aloittaa kirjansa lainaamalla George Orwellia. Samalla minulle paljastuu, että Orwell toimi eläessään myös kirjakauppiaana. Enpäs tiennytkään.

Bythellin oma antikvariaatti sijaitsee Skotlannissa ja hän päätti pitää päiväkirjaa värikkäästä arjestaan kirjakauppiaana. Tämä kirja kattaa ajanjakson 5.2.2014 - 4.2.2015 ja joka päivän osalta kerrotaan tapahtumia, nettiostosten määrä sekä kaupassa käyneet asiakkaat ja päivän myynti. Kuvailuista päätellen Bythellin kirjakauppa ei ole mikään pieni loukko vaan muhkea labyrintti. Kansikuvassa asiakkaita on hämäävästi myös kaupan ylimmissä kerroksissa. Todellisuudessa Bythell asuu kauppansa yläpuolella. Kätevän lyhyt työmatka, mutta itse en kestäisi.

Päiväkirjamerkinnät vilisevät nimiä ja niiden muistamisessa on täysi työ. Minulla menivät koko ajan sekaisin Bythellin kirjalliset tuttavat, mutta toisaalta he eivät olletkaan niitä mielenkiintoisimpia. Eniten kirjassa esiintyi osa-aikainen myyjä Nicky, joka on kirjan perusteella Persoona isolla peellä. Mietin välillä, että mitähän Nicky on mahtanut tuumata siitä, että hän on päätynyt kansainväliseksi naurun aiheeksi. Kaipa kirjalla on hänen hyväksyntänsä. 

Kirjan huumori toimi suurimman osan ajasta, mutta välillä huomautukset olivat mielestäni turhan ilkeitä kun ottaa huomioon, että tästä tosiaan on mahdollista tunnistaa ihmiset. Etenkin paikalliset outolinnut kuvailtiin hyvinkin tarkasti. Ei niin, ettenkö olisi myös nauranut kirjaa lukiessani. Jollain tavalla näistä asiakastilanteista tuli tuttu olo, vaikka kirjastotädit ja divarisedät ovatkin eri lajia.


Kun korjasin rikososastolla hajonnutta hyllyä, kuulin miten iäkäs asiakas sekoitti E. L. Jamesin ja M. R. Jamesin keskustellessaan ystävänsä kanssa kauhukirjallisuudesta. Hän joko yllättyy iloisesti tai järkyttyy syvästi, kun pääsee kotiin mukanaan juuri ostamansa Fifty Shades of Grey.
(s. 209)


Bythell kertoo vetävästi arjesta kirjakaupan omistajana. Toisaalta löytyy näitä hauskoja juttuja, mutta toisaalta elämä on aika epävarmaa. Hän käyttää paljon aikaa Amazonin kiroamiseen, se kun polkee alas kivijalkakauppoja minkä ehtii. Monessa päiväkirjan kohdassa kerrotaan, miten asiakas käy Bythellin kaupassa kyselemässä hintoja aikeenaan ostaa kirja Amazonista hieman halvemmalla. Bythellillä tuntuu menevän kohtuullisen hyvin, mutta onhan tuo oikea ongelma ja kirjassa mainitaan, että yhä useammat kivijalkakaupat joutuvat sulkemaan ovensa.

Pidin paljon etenkin niistä kohdista, joissa Bythell lähtee tonkimaan myytävänä olevia kirjoja. Hän on selvästi alan asiantuntija ja ihan hämmästyin siitä, millaisia aarteita hän joskus löysi kuolinpesistä. Ei sentään inkunaabelia, mutta melkein. Oli kiinnostavaa lukea millaisia kirjakokoelmia ihmisillä on kotonaan. Joku on kerännyt rautatiekirjallisuutta, toinen kalakirjoja, kolmannella on eroottisia kirjoja. Tavallaan oli myös pysäyttävää huomata, miten halvalla Bythell ja oletettavasti muutkin kirjakauppiaat ostavat kirjoja. Jollekin rakas ja hartaasti kerätty, useita kirjalaatikoita täyttävä kokoelma ei välttämättä ole viittäkymppiä kalliimpi.

Jostain syystä minulle mieleenpainuvin asia oli Bythellin pyörittämä The Random Book Club, joka kuulosti kerrassaan hauskalta konseptilta. Kirjakerhon jäsenet saavat kerran kuussa Bythellin valitseman kirjan, jokainen siis eri kirjan, ja se voi olla aivan mikä tahansa. Minusta ajatus on loistava ja saattaisin itsekin liittyä sellaiseen.


Kirjan tiedot:
Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana | Kirjapaja 2019 | 340 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: The Diary of a Bookseller (2017) | suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Luettu myös mm:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 35. kirjassa käytetään sosiaalista mediaa [14/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 13. kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa [7/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book about or involving social media [13/50]
Kirjassa käytetään Facebookia ja taistellaan FB-tilin herruudesta.

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat

Kansikuva.


Siitä puhutaan kriisinä, synkkinä vuosina ja kävelevänä ruttona.

Tarinassa nimettömäksi jäävä toimittaja kiertää maailmaa haastattelemassa tuhoisasta zombisodasta selvinneitä. Hän löytää niin taudin ensimmäisen uhrin nähneen lääkärin kuin esimerkiksi ihmisiä salakuljettaneen rikollisenkin. Haastattelujen kautta kuvataan maailmaan zombien noususta kirjan nykyhetkeen asti, jolloin elävät kuolleet on ehkä melkein taltutettu.

Tämä oli ehkä hyvin mauton valinta tähän maailmantilanteeseen, mutta luinpas nyt kuitenkin kun se on tuossa lukupinossa lojunut. Ja olen kyllä bongannut Decameroneen ja kumppaneihin tarttuneita, joten eivätköhän zombit mene siinä missä ruttokin. En ole suorastaan zombigenren fani, koska kauhu ei oikeastaan ole minun juttuni, mutta luen kuitenkin mieluummin elävistä kuolleista kuin vaikkapa moottorisahamurhaajista. Lisäksi on suuri selviytymistarinoiden fani. Rysäytä päähenkilö keskelle maailmanloppua tai viidakkoa, ja ainakin vilkaisen kirjaa. Tätä silmäilin joskus aikoja sitten kirjaston hyllyssä, mutta ostin sitten lopulta itselleni kun kohdalle sattui.

Tarinan rakenne on kiinnostava ja toimii juuri tälle kerrotulle tarinalle. Haastattelukehys antaa kertojalle tilaisuuden reissata ympäri maailmaa. Sitä kautta on luontevaa kertoa, miltä zombimaailmanloppu näytti eri puolilla maailmaa erilaisten ihmisten kertomana. Yllätys yllätys, "potilas Nolla" löytyy tässäkin Kiinasta. Yllätys yllätys, Venäjä määrää naiset syynytystalkoisiin ja vajoaa uskonnollisen lahkon otteeseen. Yllätys yllätys, sankarillisimmat sankarit löytyvät Amerikasta. Huomasi kyllä, mistä kirjailija on kotoisin.

Minä pidin tällaisesta sirpaleisesta kerronnasta, jossa hypättiin paikasta toiseen, joskin näkökulma oli perin amerikkalainen. Kirja on jaettu ajallisesti kahdeksaan osaan tyyliin "ennusmerkit" ja "suuri paniikki", joten ajallisesti kärryillä pysyi hyvin. Oli myös mielenkiintoista lukea hyvin erilaisista ihmisistä ja siitä, miten he selviytyivät zombi-invaasion myllytysestä. Suosikkini oli kiinalaisen sukellusveneen miehistö. Eipäs olisi tullut itselleni mieleenkään valita sellaista näkökulmaa. Samoin Pohjois-Korean mysteeri oli kiinnostava ja hauska idea. Ovatko korealaiset elossa maan alla, tietämättöminä ihmiskunnan pikkuhiljaisesta voitosta? Vaiko onko tunneleissa sittenkin miljoonia ja miljoonia zombeja odottamassa ulos pääsyä? 

Se, mikä minulla tässä kuitenkin tökkäsi ja aika pahastikin, oli kirjan sukupuolijakauma. Kirjassa on ehkä parisenkymmentä kertojaa (en laskenut, tuo on arvio). Vain neljä näistä on naisia. Kun katsoo noita äijäjuttuja, käytännössä minkä tahansa kertoja olisi voinut olla nainen ilman, että tarina olisi muuttunut siitä mitenkään. Mutta ei, mies sen pitää olla, koska mies on selviytyjäsankari. Erityisen harmittavaa tämä on siksi, että äijäjutuissa mainitaan ohimennen pari naishahmoa, joista olisin lukenut mieluummin kuin kyseisen tarinan kertojamiehestä. Viisikymppinen nunna, joka puolusti lapsia yhdeksän päivää aseenaan pelkkä kynttilänjalka ja joka päätyi sen jälkeen (edelleen nunnana) armeijan tarkka-ampujaksi? Lukisin. Armeijan koirankouluttaja, joka raivostui päällystön välinpitämättömyydestä niin, että ampui lopulta komentajansa? Lukisin. Mutta kun ei, piti kertoa mieshahmon tylsempi tarina.

Eli vetävästi kirjoitettu, sisältää kiinnostavia ideoita, älä lue jos haluat kirjan, jossa naisetkin tekevät jotain.


Kirjan tiedot:
Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat | Johnny Kniga 2011 | 449 sivua | Omasta hyllystä
englanninkielinen alkuteos: World War Z: an Oral History of the Zombie War (2006) | suomennos: Helmi Keränen

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos [13/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 15. kirja, jossa on kansalaisaktivismia [6/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a medical thriller [12/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 3]

torstai 12. maaliskuuta 2020

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Kansikuva.


"Kaikista pohjoisen kaupungeista Pori muistuttaa eniten Venetsiaa."

Vuosi on 1827 ja mamselli Emilia Dalman on ilmaisena palvelusväkenä kaukaisen sukulaisen hulppeassa kodissa. Harvoja iloja on vastikään Suomeen palannut kirjanpainaja Winter. Emilian tyrmäävän kaunis pikkusisko mamselli Matilda puolestaan opettaa Turussa Mamma Pulsin tyttökoulussa. Tyttöjen leskiäiti menee uusiin naimisiin Tukholmassa ja leskeydyttyään pikaisesti uudelleen, suuntaa Turkuun Emilian ja Matildan uuden siskopuolen Beatan kanssa. Kun Turku palaa alta, naisjoukko lähtee Helsinkiin etsimään onnea ja omaisuutta.

Tarina on jaettu kolmeen osaan. Ensin tutustutaan Emiliaan Porissa ja vaikka tarina käynnistyykin hyvin hitaasti, se on kuitenkin viihdyttävä. Emilia on älykäs nainen, mutta soveliaan hiljainen ja melko kuuliainenkin. Hän elää sukulaistensa armopaloilla eikä uskalla esimerkiksi pyytää palkkaa kotiopettajan työstään. Iloa elämään tuovat sedän antamat kirjoitustehtävät. Pidin siitä, miten Emilia käytti älykkyyttään, mutta toivoin koko ajan hänen edes joskus, kerran, pliis nyt sanovan jotain kärjekästä raivostuttaville hienostorouville. Oli kiva lukea päähenkilöstä, joka iloitsi kirjoittamisesta ja lukemisesta. Alusta asti oli tietenkin selvää, että Emilia saa Winterinsä, mutta tosirakkaudeksi uskoin sen silloin, kun Winter antoi Emilialle lahjaksi Jane Austenin Emman. Siinä mies, joka tiesi, mitä nainen halusi.

Toisessa osassa ollaan Turussa, jossa esitellään sekä Matilda että Beata. Oikeastaan kaikki Matilda-kohdat olivat suosikkikohtiani, mutta suosikeista suosikein oli tämä:


Matilda Dalman oli aikoinaan omituinen ja vastenmielinen lapsi siksi, ettei hän ylvästellyt kauneudellaan, mikä olisi ollut luonnollista, vaikkakin huonoa käytöstä. Sen sijaan pikku mamselli Dalman esiintyi kuin hänellä olisi jonkinlainen kiistämätön arvo ja olemassa olon oikeus ihan itsestään, ilman nöyryyttä ja kuuliaisuutta sekä muita naisten ja lasten hyveitä. Adelina af Holmeén ei voinut käsittää, mistä tyttö oli moisen luulon saanut; epäilemättä pastori Dalman kummallisine ja sopimattomine kasvatustapoineen oli vastuussa asiasta. 
(s. 236)


Matilda ei suostu nöyrtymään, valehtelemaan, keimailemaan tai pitämään itseään yhtään huonompana kuin onkaan. Hän haluaa opettaa ja sivistää, ei naida soveliasta miestä ja tulla tämän pikku vaimoksi. Matildan elämäntehtävä on antaa säätyläistytöille koulutusta ja tietoa, jota heidän äitinsä eivät koskaan saaneet. Utrio kuvaa kirjassa loistavasti naisten asemaa ja roolia, johon heidät pakotetaan. Yhdessä parhaista kohtauksista Mamma Puls toteaa, ettei hänen ja Matildan sovi nauraa seurapiiriäitien tietämättömyydelle; eihän heillä ole koskaan ollutkaan tilaisuutta oppia yhtään mitään maailmasta. Lopulta Matilda käyttää jäykkää roolijakoa häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen juuri sen, mitä on aina halunnut. 

Kolmannessa osassa ollaan Turussa ja tutustutaan enemmän Beataan, Dalmanien uuteen sisarpuoleen. Beatalla ei ole komeaa sukupuuta, mutta rahaa on senkin edestä. En oikeastaan pitänyt hänestä, mutta sehän oli varmasti tarkoituskin. Beatakin on häikäilemätön pyrkiessään aatelismiehen vaimoksi, mutta hänen kompastuskivensä on juurikin tietämättömyys. Yrittäessään kaivaa maata Dalmanien jalkojen alta hän tekee hallaa vain itselleen, koska ei ymmärrä sisarpuoliaan lainkaan. Vaikka en hahmosta juuri pitänytkään, pidin kuitenkin hänenkin tarinansa lopusta. Sekin oli vaihteeksi vähän erilainen onnellinen loppu, jonka kautta näki sekä Beatan kasvun että toisenlaisen paikan, jollaisen nainen pystyi itselleen rakentamaan.

Noin yleisesti ottaen kirja oli vetävästi kirjoitettu ja hyvä kuvaus aikansa Suomesta. Etenkin Turun palon kuvaaminen oli onnistunutta, olin ihan täysillä mukana kun Emilia heitti päällyshameensa nurkkaan ja kiipesi sammuttamaan kattoa. Erot luokkien ja sukupuoltenkin välillä unohtuivat hetkeksi kun taisteltiin elonjäämisen puolesta. Pidin myös kirjan hahmoista ja siitä, miten heidän tarinansa etenivät ja päättyivät. Sellainen perinteinen romanssi oli tässä tarinassa sivuosassa ja tilaa sai nimenomaan naisen aseman kuvaaminen.


Kirjan tiedot:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet | Tammi 2008 (1. p. 2007) | 374 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 24. kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa [12/50]
* Popsugar reading Challenge 2020 - a book by an author who has written over 20 books [11/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 2]

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kansikuva.


Lähikauppa, konbini, on tulvillaan ääniä.

36-vuotias tokiolainen Keiko on täysin tyytyväinen elämäänsä. Hän on työskennellyt samassa lähikaupassa eli konbinissa jo 18 vuotta ja hänen koko elämänsä on kaupassa ja sen rutiineissa. Keikon ongelma ei ole hänen yksitoikkoinen elämänsä vaan perhe ja ystävät, jotka haluavat muuttaa sen vaikka väkisin. Kukapa ei haluaisi miestä, lapsia ja joko uraa tai kotirouvan elämää?

Joskus sitä ottaa kirjaston hyllystä kirjan tietämättä siitä mitään eikä kadu sitä ollenkaan. Kansikuva oli erikoinen ja takakansi kiinnostava, ja sitten luinkin kirjan yhdeltä istumalta. Tämä on ensimmäinen Muratan teos, joka on suomennettu, ja nyt toivon että jatkoa seuraa. Tämä iski suoraan omaan huumorintajuuni ja onnistui sanomaan asian jos toisenkin naisiin kohdistuvista odotuksista.

Keiko on perin kummallinen ja hyvin sympaattinen hahmo. Hänen ajatuksensa ovat toisaalta vieraita ja toisaalta samaistuttavia. Välillä ne menevät aivan kieroille raiteille:


Vauva alkoi itkeä. Sisareni kiiruhti keinuttelemaan ja rauhoittelemaan sitä. Katselin veistä, jolla olimme jakaneet leivoksen kahtia. Olisi niin helppo saada vauva kerralla hiljaiseksi. Mikä hässäkkä mokomasta.
(s. 50)

Keiko ei ajattele samalla tavoin kuin useimmat ihmiset eikä esimerkiksi ymmärrä, miksi puiston lintuja ei voi pyydystää ja syödä. Lihaahan nekin ovat. 

Mutta toisaalta taas hänen huomionsa ihmisten käyttäytymisestä ovat erittäin tarkkoja. Hän esimerkiksi huomaa sen, miten ihmiset muokkaavat käytöstään ja ulkoasuaan seurasta riippuen. Keiko ei osaa olla ns. normaali ihminen jäljittelemättä muita eli käytännössä työkavereitaan. Koska työkaverit vaihtuvat usein, myös Keikon "minä", se jonka työkaverit näkevät, muuttuu puhetta ja pukeutumista myöten. Keiko on viety äärimmilleen, mutta tottahan tuo on. Varmasti jokainen meistä mukautuu aina jonkin verran siihen seuraan, jossa on. Työminä ei ole samanlainen kuin kotiminä.

Keikon elämä on yhtä kuin konbini ja se sopii hänelle vallan mainiosti. Muille se ei sitten sovikaan. Tarinassa tuodaan esiin monta kertaa se, millaisia odotuksia japanilaisella yhteiskunnalla on sen jäsenistä. Jokaisen on oltava yhteisölle hyödyllinen joko työn tai perheen kautta. Keiko on osa-aikainen myyjä, mikä ei ole sopivan vastuullinen työ aikuiselle. Hän on myös lapseton ja parisuhteeton, eikä siten täytä perhekriteeriäkään. Vaikka hän on täysin onnellinen omassa pienessä maailmassaan, yhteiskunnan silmissä hän on epäonnistunut naisena.

Tämä nyt on vähän juonipaljastus, mutta pidin paljon kirjan lopusta, jossa Keiko päättää olla oma itsensä välittämättä muiden mielipiteistä. Ei jokaisen tarvitse kävellä samaa polkua kuin muiden ja maailman konbinit tarvitsevat Keikoja.

Minua jäi kyllä hieman vaivaamaan pieni kulttuurierokysymys eli miten osa-aikaisuus määritellään Japanissa? Keiko työskentelee koko päivän viisi päivää viikossa. Mistä se osa-aikaisuus tulee? Onko kokoaikaisena työskentelevä japanilainen töissä kellon ympäri seitsemän päivää viikossa?


Kirjan tiedot:
Sayaka Murata: Lähikaupan nainen | Gummerus 2020 | 126 sivua | Kirjastosta
japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen | suomennos: Raisa Porrasmaa

Luettu myös mm:
Kirjojen keskellä, Kirja vieköön!

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva [11/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in Japan, host of the 2020 Olympics [10/50]

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja

Kansikuva.


Olen ehkä selvinnyt helmikuisesta lukujumista! Ainakin toistaiseksi, ei nyt vedetä vielä lippuja salkoon. Siitä kiitos tälle neliosaiselle saturomaanisarjalle, jonka luin kokonaan nyt viikonloppuna. Koko sarja oli sopivasti saatavilla ja olen silmäillyt sitä aiemminkin sillä mielellä, että pitääpä joskus kokeilla. No, kokeilin ja viihdyin.

Tarina kertoo nuoresta Mirandasta, joka on maailmansa paras helmensukeltaja. Mirandaa ei turha vaatimattomuus paina ja hän tietää tämän erittäin hyvin itsekin. Sukeltajat etsivät helmiä kuningatarkunnan hallitsijalle, joka käyttää ne kaupunkinsa ja itsensä koristeluun. Sukupolvien ajan kuningattaret ovat myös patistaneet sukeltajiaan etsimää legendaarista Silmäterää, joka tarinan mukaan antaa omistajalleen kaiken, mitä tämä ikinä kaipaa. Huono puoli on se, että kun etsintäreissuun kerran lähtee, sieltä ei takaisin tulla. Silmäterä valtaa sukeltajien mielen niin täysin, että he eivät enää mitään muuta haluakaan. Ainoastaan lapsen läsnäolon pitäisi ainakin teoriassa estää pakkomielteen synty. Mirandan onneksi hän saa kumppanikseen Sirkan, joka kuulee helmien laulun ja siten myös Silmäterän. 

Totta kai tarinassa on mukana myös konna, Iberis, joka jahtaa Silmäterää keinoja kaihtamatta. Seikkailuna sarja oli jännittävä ja pidin myös kysymyksestä, joka sitä pyöritti. Onko maailma ilman kaipuuta hyvä paikka elää? Voiko jotain kaivata liikaa? Kun Silmäterä saa otteen Mirandasta, hän joutuu valitsemaan sen ja Sirkan välillä. Pidin siitä, että Mirandasta ei koskaan tullut maagisesti immuunia Silmäterän voimalle. Hän joutuu valitsemaan uudelleen ja uudelleen, ja joka valinnan myötä hän näkee heikkoutensa ja oman tärkeysjärjestyksensä entistä selvemmin.

Kirjan maailma avautuu jokaisen kirjan myötä enemmän kun Miranda ja Sirkka päätyvät seikkailuissaan eri puolille valtakuntaa. Maailma tuntui suuremmalta itse tarinassa kuin se takakansiaukeaman kartan perusteella oikeasti oli. En katsellut karttaa sen tarkemmin ennen kuin olin lukenut viimeisen kirjan ja yllätyin siitä, että suuri meri olikin itse asiassa aika pieni ja sisämaassa. Sitten aloin pohtimaan mihin ihmeeseen aiempien sukupolvien helmensukeltajat olivat muka voineet kadota. Ei siinä olisi suurta vaivaa tarvinnut nähdä jos olisi käynyt kyselemässä, onko missään näkynyt tämän näköistä naista tai miestä.

Joka tapauksessa kirjan maailma oli kiinnostava ja pidin aivan erityisesti siitä, että kyseessä tosiaan oli kuningatarkunta. Minun silmääni sukupuolet olivat sarjassa joko tasa-arvoisia tai sitten tilanne oli hieman kallellaan naisten eduksi. Ei ollut miesten tai naisten töitä, vaan töitä joita tehtiin asuinpaikan ja omien lahjojen mukaan. Kukaan ei yrittänyt pysäyttää Mirandaa ja Sirkkaa sen vuoksi, että he olivat tyttöjä. 

Lisäksi pidin siitä, että sekä Miranda että Sirkka olivat vammaisia päähenkilöitä. Molemmilta puuttui toinen käsi, jonka pelottavat ruusuhait olivat raadelleet irti. Yksikätisyydellä ei mässäilty sen enempää, todettiinpahan vain, että sen vuoksi molemmat olivat keksineet hieman erilaisia keinoja selvitä joistain arjen askareista. Vamma oli ongelma lähinnä vuorikiipeilyssä ja siitäkin selvittiin. 


En useinkaan haikaile toisen käteni perään, mutta vuorilla kiipeillessä olisi hyvä olla kaksi kättä. Ehkä minä en siedä vuoria siksi että ne muistuttavat minua siitä, mitä minulla ei ole.
(Vuorikiipeilijä, s. 40)


On mahtavaa, että lasten- ja nuortenkirjoihin uskalletaan kirjoittaa erilaisia päähenkilöitä, joiden erilaisuus ei määrittele heitä ihmisinä. Miranda ei ole yksikätinen helmensukeltaja, vaan erinomainen helmensukeltaja. Tyttöjen vammat huomataan, mutta muutkaan sarjan hahmot eivät viivy niissä tai jää kauhistelemaan niitä.

Sarjan maailma oli kivasti kuvattu ja juoni oli omaperäinen, mutta valitettavasti sarja ei ollut mielestäni tasalaatuinen. Avausosa Helmenkalastaja oli koukuttava, mutta toinen  osa Linnunkesyttäjä junnasi paikoillaan. Loppujen lopuksi siinä tapahtui hyvin vähän ja epäilen, että osa nuoremmista lukijoista on jättänyt sarjan tähän. Harmi, koska tarina sai taas vauhtia Vuorikiipeilijässä, joka oli yhtä luettava kuin Helmenkalastajakin. Viimeinen osa Kukistaja puolestaan kärsi mielestäni siitä, että asiat tapahtuivat hyvin nopeasti eikä niissä viivytty lainkaan. Esimerkiksi Sirkan vanhemmat, Iberis ja Mirandan isän kohtalo ohitettiin lopulta vilauksessa. 

Eli hieman epätasainen kokonaisuus, mutta kuitenkin nopealukuinen ahmimissarja. Olen iloinen siitä, luin tämän yhteen putkeen enkä kirja kerrallaan. Näin tarinalle sai koko ajan jatkoa ja muistin mainiosti, mitä edellisissä osissa oli tapahtunut.


Kirjojen tiedot:
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja | S&S 2017 | 253 sivua
Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä | S&S 2018 | 317 sivua
Karin Erlandsson: Vuorikiipeilijä | S&S 2019 | 251 sivua
Karin Erlandsson: Kukistaja | S&S 2020 | 304 sivua
ruotsinkieliset alkuteokset: Pärlfiskaren (2017) | Fågeltämjaren (2018) | Bergsklättraren (2019) | Segraren (2019)
suomentanut: Tuula Kojo
Koko sarja kirjastosta

Haasteet:
*Helmet-lukuhaaste 2020 
13. kirjassa eksytään (Vuorikiipeilijä) [7/50]
16. kirjalla on kirjassa tärkeä rooli (Helmenkalastaja) [8/50]
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (Linnunkesyttäjä) [9/50]
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja (Kukistaja) [10/50]
*Pohjoinen lukuhaaste 2020
14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Helmenkalastaja) [5/25]
*Popsugar Reading Challenge 2020
1. A book that's published in 2020 (Kukistaja) [7/50]
12. A book that passes the Bechdel test (Linnunkesyttäjä) [8/50]
21. A book featuring one of the seven deadly sins (ahneus, Helmenkalastaja) [9/50]