Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Henrietta irrotti kiharan paperipapiljotista.

Kypsässä 24 vuoden iässä kaunis ja älykäs Henrietta alkaa olla jo vanhapiika. Hän ei itse ole huolissaan asiasta, mutta hänen perheensä kyllä on. Silfverhanen taloudessa on nimittäin muitakin naimaikäisiä neitoja, joiden häiden esteenä Henrietta seisoo.

Ostin tämän matkalukemiseksi kirpparilta, mutta enpä sitten saanutkaan luettua tätä sen enempää matkalla kuin koko lomallakaan. Harmi, tämä olisi nimittäin ollut täydellisen kevyt lomalukeminen! Ei mennyt euro hukkaan.

Kirjassa liikutaan 1840-luvun Helsingissä ja sen hienoissa seurapiireissä. Itsevarma Henrietta saisi tietenkin kenet tahansa, mutta hänelle ei kelpaa kuka vain. Hän haaveilee elämästä suuressa maailmassa, mutta tilaisuuksia on tarjolla kovin vähän.

Tykkäsin kirjasta ja sen hahmoista todella paljon. Etenkin Henriettasta ja hänen nuoremmasta serkustaan Sophiesta, jotka ovat – kauhistus sentään! – alkaneet ajatella itse, kiinnostavasti eri tavoilla vieläpä.

Tarinaa kertovat lähinnä nämä serkukset ja voi että olikin herkullista nähdä, miten eri tavoilla he näkivät itsensä ja toisensa. Henrietta on päähenkilö ja hänen oma kuvansa on hiukkasen erilainen kuin se, jonka Sophiekin näkee. Kirjassa onkin mainioita valaistumisen hetkiä, jolloin Henrietta esimerkiksi huomaa olevansa nyt vanhempien leskimiesten tähtäimessä, ei enää salskeiden nuorten upseerien. Miten siinä niin kävi?

Kirja myös todella hauskoja ja hihitin itsekseni useaan otteeseen. Aivan absurditkin tilanteet uppoavat tarinaan ja muuttuvatkin täysin uskottaviksi. Talousmamsellin sängyn alla on jumissa mies? Henrietta joutuu tarttumaan kirveeseen? Mikäpä jottei. (Huom. Nämä tilanteet eivät liity toisiinsa. Ihan vain ettei Henriettasta tule liian verenhimoista kuvaa.) 

Kirjan tiedot:
Kaari Utrio: Rakas Henrietta | Tammi 2016 (1. p. 1977) | 290 sivua | Omasta hyllystä

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

"Kaikista pohjoisen kaupungeista Pori muistuttaa eniten Venetsiaa."

Vuosi on 1827 ja mamselli Emilia Dalman on ilmaisena palvelusväkenä kaukaisen sukulaisen hulppeassa kodissa. Harvoja iloja on vastikään Suomeen palannut kirjanpainaja Winter. Emilian tyrmäävän kaunis pikkusisko mamselli Matilda puolestaan opettaa Turussa Mamma Pulsin tyttökoulussa. Tyttöjen leskiäiti menee uusiin naimisiin Tukholmassa ja leskeydyttyään pikaisesti uudelleen, suuntaa Turkuun Emilian ja Matildan uuden siskopuolen Beatan kanssa. Kun Turku palaa alta, naisjoukko lähtee Helsinkiin etsimään onnea ja omaisuutta.

Tarina on jaettu kolmeen osaan. Ensin tutustutaan Emiliaan Porissa ja vaikka tarina käynnistyykin hyvin hitaasti, se on kuitenkin viihdyttävä. Emilia on älykäs nainen, mutta soveliaan hiljainen ja melko kuuliainenkin. Hän elää sukulaistensa armopaloilla eikä uskalla esimerkiksi pyytää palkkaa kotiopettajan työstään. Iloa elämään tuovat sedän antamat kirjoitustehtävät. Pidin siitä, miten Emilia käytti älykkyyttään, mutta toivoin koko ajan hänen edes joskus, kerran, pliis nyt sanovan jotain kärjekästä raivostuttaville hienostorouville. Oli kiva lukea päähenkilöstä, joka iloitsi kirjoittamisesta ja lukemisesta. Alusta asti oli tietenkin selvää, että Emilia saa Winterinsä, mutta tosirakkaudeksi uskoin sen silloin, kun Winter antoi Emilialle lahjaksi Jane Austenin Emman. Siinä mies, joka tiesi, mitä nainen halusi.

Toisessa osassa ollaan Turussa, jossa esitellään sekä Matilda että Beata. Oikeastaan kaikki Matilda-kohdat olivat suosikkikohtiani, mutta suosikeista suosikein oli tämä:

Matilda Dalman oli aikoinaan omituinen ja vastenmielinen lapsi siksi, ettei hän ylvästellyt kauneudellaan, mikä olisi ollut luonnollista, vaikkakin huonoa käytöstä. Sen sijaan pikku mamselli Dalman esiintyi kuin hänellä olisi jonkinlainen kiistämätön arvo ja olemassa olon oikeus ihan itsestään, ilman nöyryyttä ja kuuliaisuutta sekä muita naisten ja lasten hyveitä. Adelina af Holmeén ei voinut käsittää, mistä tyttö oli moisen luulon saanut; epäilemättä pastori Dalman kummallisine ja sopimattomine kasvatustapoineen oli vastuussa asiasta. 

(s. 236)

Matilda ei suostu nöyrtymään, valehtelemaan, keimailemaan tai pitämään itseään yhtään huonompana kuin onkaan. Hän haluaa opettaa ja sivistää, ei naida soveliasta miestä ja tulla tämän pikku vaimoksi. Matildan elämäntehtävä on antaa säätyläistytöille koulutusta ja tietoa, jota heidän äitinsä eivät koskaan saaneet. Utrio kuvaa kirjassa loistavasti naisten asemaa ja roolia, johon heidät pakotetaan. Yhdessä parhaista kohtauksista Mamma Puls toteaa, ettei hänen ja Matildan sovi nauraa seurapiiriäitien tietämättömyydelle; eihän heillä ole koskaan ollutkaan tilaisuutta oppia yhtään mitään maailmasta. Lopulta Matilda käyttää jäykkää roolijakoa häikäilemättömästi hyväkseen saadakseen juuri sen, mitä on aina halunnut. 

Kolmannessa osassa ollaan Turussa ja tutustutaan enemmän Beataan, Dalmanien uuteen sisarpuoleen. Beatalla ei ole komeaa sukupuuta, mutta rahaa on senkin edestä. En oikeastaan pitänyt hänestä, mutta sehän oli varmasti tarkoituskin. Beatakin on häikäilemätön pyrkiessään aatelismiehen vaimoksi, mutta hänen kompastuskivensä on juurikin tietämättömyys. Yrittäessään kaivaa maata Dalmanien jalkojen alta hän tekee hallaa vain itselleen, koska ei ymmärrä sisarpuoliaan lainkaan. Vaikka en hahmosta juuri pitänytkään, pidin kuitenkin hänenkin tarinansa lopusta. Sekin oli vaihteeksi vähän erilainen onnellinen loppu, jonka kautta näki sekä Beatan kasvun että toisenlaisen paikan, jollaisen nainen pystyi itselleen rakentamaan.

Noin yleisesti ottaen kirja oli vetävästi kirjoitettu ja hyvä kuvaus aikansa Suomesta. Etenkin Turun palon kuvaaminen oli onnistunutta, olin ihan täysillä mukana kun Emilia heitti päällyshameensa nurkkaan ja kiipesi sammuttamaan kattoa. Erot luokkien ja sukupuoltenkin välillä unohtuivat hetkeksi kun taisteltiin elonjäämisen puolesta. Pidin myös kirjan hahmoista ja siitä, miten heidän tarinansa etenivät ja päättyivät. Sellainen perinteinen romanssi oli tässä tarinassa sivuosassa ja tilaa sai nimenomaan naisen aseman kuvaaminen.

Kirjan tiedot:

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet | Tammi 2008 (1. p. 2007) | 374 sivua | Omasta hyllystä

Luettu myös mm.

Sallan lukupäiväkirja, Tarukirja, Kuutar lukee ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 24. kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa [12/50]

* Popsugar reading Challenge 2020 - a book by an author who has written over 20 books [11/50]
* Kirjahyllyn aarteet 2 [kirja 2]

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Kaari Utrio:
Hupsu rakkaus
451 s,
Amanita 2017
Kirjastosta

- Tässä asuu Helsingin rikkain mies!

Meidän kirjastossa on näköjään niin nopeita asiakkaita, että joskus kirjastotätikään ei ole ekana varausjonossa. Tätä piti odotella pari viikkoa, mutta kyllä se oli sen arvoistakin. Istahdin aamusella sängylle ajatuksenani lukea tunti ja siirtyä sitten muihin hommiin. Hah! Luin koko kirjan yhteen menoon itsekseni naureskellen kun en millään malttanut jättää kesken. 

Vuonna 1832 nuori leskirouva Hedda Becke saapuu Helsinkiin pikkuserkkunsa kutsusta. Nora Werner on pyytänyt häntä seuraneidikseen ja Hedda on asiaa harkittuaan jättänyt kotiopettajattaren pestin Noraa auttaakseen. Perillä Heddalle selviää, että Noran vanhemmat eivät tienneet hänen tulostaan ja vielä samana yönä Heddan ja Wernerin perheen elämä muuttuu peruuttamattomasti. Tilanteeseen sekaantuu myös Harry Lindmarck, aatelinen kapteeni, joka ihastuu kuvankauniiseen Noraan ensisilmäyksellä...

Tarina veti mukanaan heti alusta lähtien. Helsingistä siirrytään nopeassa tahdissa maalaiskartanoon,tai pikemminkin kartanoihin. Pitäähän naapureiden ja pappilan väenkin päästä pistämään lusikkansa soppaan. Yllätysperijöitä, ei-toivottuja kosintoja ja muita katastrofeja löytyy joka nurkan takaa. Kirja on romanttinen komedia, lopulta jopa farssi, josta nautin todella paljon. Loppua olisi mielestäni voinut tiukentaa, mutta toisaalta kaikki palaset napsahtivat sopivasti kohdilleen.

Kaikista eniten pidin tarinaa ja juoniviidakkoa kuljettaneista hahmoista. Hedda Becke on järkevä nainen, jonka rakkaus tekee hieman hupsuksi. 

Hedda kumarsi. Hän ei ollut niiannut kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun oli mennyt naimisiin merikapteeni Becken kanssa ja ruvennut rouvaksi kahdeksantoistavuotiaana.

(s. 15)

Olin myyty jo siinä vaiheessa kun hän esitteli itsensä Wernereille, mutta kohtaaminen maantierosvojen kanssa oli viimeinen naula siihen arkkuun. Mikä sankaritar! Nora Werner puolestaan on hemmoteltu narsisti, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen kauniita kasvojaan. Muuta hänellä ei olekaan. Harry Lindmarck on kauniisiin kasvoihin langennut onneton mies, jota painaa isänsä raskas salaisuus. 

Lisäksi hahmogalleriaan kuuluvat muun muassa häijy hovineuvos, suulas vanha majuri, vetäytyvä vanha neiti ja lujatahtoinen talousmamselli. Nuo Utrion kirjoista löytyvät hahmoluettelot lyhyine kuvailuineen ovat hilpeää luettavaa.

Lukiessani mieleni päätti kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten monella tavalla kirjan naiset selviävät miesten hallitsemassa maailmassa. Syynä lienee eilen lukemani nettikeskustelu (linkin hukkasin jo), jossa esimerkiksi Harlequinin kustantamia historiallisia romanssipokkareita arvosteltiin kovinkin sanoin niiden feminismistä. Ei siis feminismiä teemana, vaan sitä miten kyseisissä pokkareissa päähenkilöillä on aina niin modernit arvot, ja sankarittaret mielipiteineen ja asenteineen on temmattu suoraan nykyajasta. Utrion kirjoissa näin ei ole ja suurimman osan ajasta pidän tästä lähestymistavasta enemmän. Hahmot toimivat aikansa tapojen ja arvojen puitteissa.

Hupsun rakkauden monet naishahmot ovat löytäneet erilaisia tapoja hallita omaa elämäänsä. Joillekin se tarkoittaa naimattomuutta, joillekin taas järkiavioliittoa. Merikapteenin leskenä Hedda Becker on suorastaan kadehdittavassa asemassa, onhan hänellä omaa omaisuutta ja käytännössä kaikki päätösvalta oman elämänsä suhteen. Orpo ja pennitön Nora Werner on täysin oman viehätysvoimansa ja muiden armeliaisuuden varassa. Hän käyttää kauneuttaan häikäilemättä päästäkseen elämässään eteen päin, mutta eipä hänellä paljon muita vaihtoehtojakaan ole. Kirkkoherran vanhapiikasisar Lovisa Molin on täysin riippuvainen veljestään eikä ota vastaan uutisia potentiaalisista kälyistä mitenkään iloisena. Emäntä talossa tekisi Lovisasta hyödyttömän. 

Jokainen nainen löytää lopulta oman paikkansa elämässä, parhaimman minkä kukin heistä voi mielestään saada.

Mutta siis, ihana kirja, suosittelen!

Luettu myös mm.:

Kirjakko ruispellossa

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 6. kirjassa on monta kertojaa  [29/50]

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi
470 s.
Amanita 2015
Kirjastosta

Kartanon ovi lengotti selällään.

Olen varmaan jossain maininnutkin, että en ole uskaltanut lukea Kaari Utrio uudempaa tuotantoa ollenkaan. Yksisarvinen ja sitä ennen kirjoitetut historialliset romaanit olivat niin olennainen osa teinivuosiani, että pelkäsin ihan oikeasti ajan kullanneen muistot. Entä jos Kaari Utrion kirjat eivät olisikaan niin hyviä kuin muistin? Entä jos siirtyminen lähempään historiaan olisi jotenkin, uskallanko sanoakaan, pilannut hänen kirjansa? Voihan kauhistus mikä ajatus, melkein täytyi hajusuolaa hapuilla. Uskalsin kuitenkin lukea tämän uutuuden takakannen ja se kuulosti niin kivalta, että päätin vyöttäytyä rohkeuteeni. Lukisin taas Utriota, kävi miten kävi.

Juonipaljastus: hyvin kävi.

Tässä kirjassa elellään 1830-lukua. Neiti Wilhelmina on pitänyt silmällä paperiruukkia, josta hänen isänsä omistaa pienen osan. Suurin osa ruukista kuului Wilhelminan setävainaalle ja nyt tämän merille karanneelle pojalle. Sebastiania ei ole näkynyt vuosikymmeniin, mutta niinpä hän vain palaakin raajarikkona häiritsemään Wilhelminan rauhallista elämää. Ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi kestämistä, Wilhelminan isä kuolee ja Wilhelmina joutuu muuttamaan kaukaisten sukulaistensa luokse hienosto-Helsinkiin. Koska on kuitenkin kyse romantiikasta, Sebastian ei tietenkään ole kaukana perässä.

Juoni oli siis varsin suoraviivainen eikä tarjonnut kovin suuria yllätyksiä, mutta kyllä minä taas niin ihastuin kirjan hahmoihin! Ensinnäkin minusta on kerrassaan miellyttävää lukea ihmisistä, jotka ovat ihan tavallisen näköisiä tai jopa suorastaan hieman rumia aikansa kauneusihanteiden puitteissa. Wilhelmina on kasvoiltaan komea nainen, mutta harva mies edes huomaa sitä. Hän on nimittäin pitkä kuin heinäseiväs ja rotevaa tekoa, eivätkä miehet voi kuvitellakaan naivansa itseään pitempää naista. Sebastian puolestaan on iso kuin karhu ja melkein yhtä karvainen.

Ensimmäiseksi pastori pani tyrmistyneenä merkille miehen tumman karvoituksen. Se ulottui rinnasta vatsan yli reisiin, eikä varmaankaan voinut olla täysin kristillinen piirre ihmisessä.

(s. 280)

Toiseksi minusta on niin miellyttävää lukea ihmisistä, joilla on järkeä päässään. Kirjassa on koko joukko hupsuja hahmoja, joista suurin osa kansoittaa Helsingin seurapiirejä. Kreivi von Staude kuvittelee hallitsevansa kaikkea, mutta on kuitenkin sokea sille mitä hänen lähipiirissään tapahtuu. Hänen tyttärensä, ikäneito Agneta, melkein pyörtyy nähdessään Sebastianin tuossa samassa tilanteessa, josta ottamani lainaus on. Agneta kun ei ole koskaan nähnyt alastonta ihmistä. Wilhelmina puolestaan näkee von Stauden huushollin onnettoman tilan melkein heti ja saa puolivahingossa selville syynkin siihen. Sebastianin alastomuuteen ja häneen yleensäkin, ja oikeastaan koko elämäänsä, Wilhemina suhtautuu perin järkevästi. Hänellä ei ole ongelmaa sopeutua seurapiireihin. Seurapiireillä sen sijaan on ongelma sopeutua naiseen, joka on pitkä kuin mies ja tarkkanäköinen kuin haukka.

Ja vielä lisäksi, minusta on niin miellyttävää lukea sellaista huumoria kuin tässä kirjassa oli. Wilhelminan Helsingin seikkailut ovat kuin suoraan komediasta, jossa suurin osa henkilöistä ei tiedä olevansa komediassa. Näkökulma liikkuu eri hahmoissa ja hilpeimmät kohtaukset syntyvätkin kun sen hetkinen näkökulma ymmärtää täysin väärin sen, mitä on meneillään. Tai ei huomaa sitä, että Wilhelmina on kuolla nauruun vakavan ilmeensä takana. Wilhelminan pokerinaamaa täytyykin kadehtia, sille olisi joskus todella paljon käyttöä.

Kirjassa on muuten paljon tietoa paperiruukin toiminnasta ja paperiteollisuudesta tuon ajan Suomessa. Aihe oli minulle ennestään aivan outo, joten tulin samalla oppineeksi uutta. Miten vaivalloista hommaa se onkaan ollut! Ei pelkästään paperin valmistaminen, vaan myös lumppujen kerääminen sitä varten. Valkoisimmista puuvillapalasista kävi kova kilpailu eri ruukkien kesken, koska siitä sai parasta paperia. Erityisen hauskana yksityiskohtana täytyy mainita kirjan sisäkannet, niissä on nimittäin piirroskuvia ruukista ja sen työntekijöistä.

Yhteenvetona: mainio kirja, uskallaan taas lukea Utriota!

Luettu myös mm.: Kirjakko ruispellossa, Kasoittain kirjoja, Katinkan kirjasto ja muut.

Haasteet: I Spy - 15. royal title