Bram Stoker: Dracula

 

Tapa, jolla nämä paperit on pantu järjestykseen käy ilmi niitä lukiessa.

Jonathan Harker saapuu Transsilvaniaan mukanaan paperitöitä. Kreivi Dracula on ostanut Englannista talon ja vaatii, että Jonathan opettaa hänelle englantia ja brittiläisiä tapoja. Pian Jonathan huomaa, että linnassa on jotain pahasti vialla. Vähän tämän jälkeen kotopuolessa Jonathanin morsiamen paras ystävä alkaa käyttäytyä kovin oudosti. Pian sitä ollaankin vampyyrijahdissa.

Kaikkihan me Draculan juonen tiedämme, paitsi että emmepä tiedäkään. Tämän kauhuklassikon lukeminen oli yksi pieni tavoitteeni tälle vuodelle ja vaikka tähän operaatioon menikin suhteettomasti aikaa, olen iloinen, että pääsiin maaliin asti. Luin tätä pari viikkoa. En siksi, että kirja olisi ollut tylsä, vaan koska minulla oli muutakin puuhaa ja jäin välillä miettimään kirjan tapahtumia oikein ajan kanssa. Minun mielikuvani Draculan juonesta on pohjautunut elokuvista, televisiosta ynnä muusta aineistosta saatuun tietoon, joka antoi kirjan juonesta enemmän tai vähemmän harhaanjohtavan kuvan.

Dracula on yhdistelmä kirje- ja päiväkirjaromaania. Suurimman osan merkinnöistä tekevät Jonathan, hänen tuleva vaimonsa Mina, mielisairaalaan johtava lääkäri John Seward ja hänen oppi-isänsä Abraham van Helsing. Lisäksi mukana tappeluksissa ovat Minan ystävä Lucy, amerikkalainen Quincey Morris, rikas perijä Arthur Holmwood sekä mielisairaalan merkillinen potilas Renfield.

John, Quincey ja Arthur olivat Lucyn kilpakosijoita, mutta myös hyviä ystäviä keskenään. Kun Dracula iskee hampaansa Lucyyn, koko kööri päättää päästää hänet pahasta van Helsingin johdolla. Toki van Helsingin on ensin tehtävä hieman pohjatyötä saadakseen miehet uskomaan, että Lucy tosiaan on muuttumassa vampyyriksi. 

Kirjassa tuleekin toistuvasti esiin tiedon ja todisteiden tärkeys. Eri hahmojen pitämät päiväkirjat kertovat tarinan lukijalle, mutta hahmoille ne ovat keino muistaa mitä on tapahtunut ja missä järjestyksessä. Kirjassa myös esiintyy paljon moderneja keksintöjä kuten kirjoituskoneet ja verensiirto. Nykylukijalle tuo verensiirto oli tosin yhtä kauheaa luettavaa kuin Draculan puuhat, koska veriryhmiä ei testattu ollenkaan. Avuliaat veikot olisivat voineet tappaa Lucyn vahingossa väärällä verellä!

Nyt kirjan luettuani minua ärsyttää se, millainen Minasta on tehty useimmissa adaptaatioissa. Miksi ihmeessä hänestä on pitänyt tehdä Draculan vaimovainaan reinkarnaatio ja/tai avuttomasti kirkuva neito hädässä? Kirjassa Mina joutuu Draculan uhriksi, koska Dracula on kostonhimoinen mulkero ja haluaa vittuilla häntä jahtaaville miehille. Kirjan Mina on mahdollisesti van Helsingiä lukuunottamatta porukan älykkäin henkilö, jonka selkäranka on terästä. Heti kun miehet yrittävät salata Minalta asioita ja sulkea hänet suunnitelmien ulkopuolelle "hänen oman turvallisuutensa vuoksi", asiat menevät niin sanotusti päin persettä. Kun Draculan kirous uhkaa tehdä Minasta vampyyrin, Mina tietää aivan täsmälleen, miten hänelle voi käydä ja mitä hänelle pitää tehdä.

"Kun olette vakuuttuneet minun muuttuneen niin paljon, että minun on parempi kuolla kuin elää. Ja kun minun lihani sitten on kuollut, teidän pitää hetkeäkään viivyttelemättä lävistää minut puusauvalla ja leikata pääni irti tai mitä sitten pitääkin tehdä, jotta saan rauhan!"

(s. 493)

Draculan linnan viettelevistä vampyyrinaisista traumoja saanut Jonathan on melkoinen nyhverö vaimonsa rinnalla.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon. Se on klassikko, joka kannattaa lukea. Ei siinä sinänsä suuria yllätyksiä ole, koska tässä vaiheessa Dracula-myytti on niin tuttu. Vähän päinvastoin, välillä teki mieli hypätä kirjaan ja ravistella hahmoja, koska tuohan on selvästi vampyyrin tekosia, ymmärtäkää nyt! Kauhuelementit ja -tunnelma ovat toimivia, ja mikäs sen sopivampi ilta lukea kirja loppuun kuin pyhäinpäivä. 

Kirjan lopussa on suomentaja Jarkko Laineen kirjoittama Pieni johdatus vampyyrien maailmaan sekä joitakin huomautuksia koskien kirjassa esiintyviä sanontoja, paikkoja ja nimiä. Molemmat olivat kiva lisä kirjaan.

Kirjan tiedot:
Bram Stoker: Dracula | Otava 2007 | 607 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Dracula (1897) | Suomennos: Jarkko Laine

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 23. kirja on julkaistu myös selkokielellä [49/50]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 5]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 8]

Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken

Kauan sitten auringon noustessa helottamaan Etiopian laveisiin jokilaaksoihin ja tasangoille nuori naarasapina loikoili puussa.

Luin tuossa taannoin Tom Phillipsin kirjan Totuus: paskapuheen lyhyt historia. Pidin siitä ja Phillipsin huumorista, ja lisäsin saman tien lukulistalleni tämän toisenkin suomennetun teoksen. Tällä kertaa Phillips pohtii sitä, miten me ihmiset olemme aikojen saatossa onnistuneet munaamaan kaiken, mitä vain on ollut munattavissa. Olisiko vain kannattanut jäädä puuhun muiden apinoiden kanssa?

Kirja on jaettu kymmeneen eri aihealueeseen, jotka käsittelevät niin politiikkaan kuin teknologiaakin. Mokailumme alkaa siinä vaiheessa, kun Lucy tipahtaa puusta, ja käynnistyy kunnolla kun alamme viljellä maata. Metsästäjä-keräilijöillä oli enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän sotia ja tauteja kuin nykyihmisellä, joten olikohan se peltojen kyntäminen sittenkään niin viisasta. Pidin siitä, että Phillips on selvästikin tehnyt tutkimusta kirjaa varten. Hän selittää selkeästi, millaisia syy-seuraus-suhteita ihmisten nerokkaiden ideoiden ja niiden jälkipyykin välillä on ollut. Joskus hyviä, joskus huonoja, joskus niin karmaisevia, että jonkun olisi pitänyt heittää kapuloita rattaisiin. Esimerkki: lyijybensiini.

Phillips nostaa esille etenkin politiikan ja tietyt poliitikot, onhan se sara, jolla rämpimisessä ja munaamisessa olemme kunnostautuneet maailmanlaajuisesti. Ongelmia on niin yksinvaltiudella kuin tasavallallakin jos kohta ne ovat harvemmin aivan samanlaisia. Iloisesti nimetty kappale Huippukivat kolonialismibileet käsittelee nimensäkin mukaista asiaa, jonka seuraukset näkyvät ja tuntuvat varmasti hamaan tulevaisuuteen saakka.

Vanhan ja uuden maailman väleihin olisi itse asiassa vaikuttanut huomattavasti se, jos joku, kirjaimellisesti kuka hyvänsä, olisi kyennyt hillitsemään luontaisen halunsa surmata tai siepata ensimmäisiä tapaamiaan vieraita ihmisiä.

(s. 156)

Minulle jäi erityisesti mieleen Kovaresmian valtakunnan tuho, josta en tiennyt mitään ennen kirjan lukemista. Kyseessä oli siis mahtava islamilainen valtakunta, joka tuhoutui 1200-luvun alkupuolella niin, että jäljelle ei jäänyt oikeastaan mitään. Tai oikeastaan tuhottiin. Valtakunnan silloinen šaahi teki niinkin katastrofaalisen virheen, että hän kieltäytyi Tšingis-kaanin tarjoamasta liittolaisuudesta. Loppujen lopuksi Tšingis-kaani joukkoineen pisti maan matalaksi ja samalla vauhdilla otti suunnan kohti Eurooppaa. Maailma voisi olla toisenlainen jos Ala Ad-Din Muhammad II olisi ymmärtänyt diplomatian ja mongoliarmeijan päälle.

Kaiken kaikkiaan tämäkin kirja oli nopea ja hauska lukea. Huumorin alla oli aivan oikeaa ja vakavaakin asiaa. Kirjan pääpointtina on oikeastaan se, että maailmalle olisi eduksi jos ihmiset pysähtyisivät edes hetkeksi pohtimaan tekojensa mahdollisia seurauksia. Ei se lyijybensiini niin hyvä idea ollut.

Lyijyllä on se ominaisuus, että se ei hajoa luonnossa. Eräät myrkyt muuttuvat ajan mittaan vähemmän vaarallisiksi, mutta lyijy rikastuu ilmassa, maaperässä, kasveissa, eläimissä ja ihmisissä. Isossa-Britanniassa 1983 valmistuneessa ympäristön saastumista tarkastelleen komission raportissa todettiin "epätodennäköiseksi, että missään maapallon pinnan osassa tai missään organismissa ei olisi ihmisen levittämää lyijyä."

(s. 234)

Kirjan tiedot:

Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken | Tammi 2019 | 267 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Humans. A Brief History of How We F*cked It All Up (2018) | Suomennos: Ilkka Rekiaro

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Sol,
tämä saattaa olla viimeinen sivu, se, jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut.

Vuonna 2168 parantaja Lumi Salo matkaa planeetalta ja avaruusasemalta toiselle kissansa kanssa. Matkojen kiintopiste on aina puoliso, kasvitieteilijä Sol, jonka puuhista Lumilla on vain epämääräinen mielikuva. Kun Sol ei saavu sovittuun tapaamiseen Marsissa, Lumi on varma siitä, että Sol on siepattu. Solia jäljittäessään Lumi joutuu perehtymään ensimmäistä kertaa tarkemmin puolisonsa projekteihin ja toteamaan, että kaikki ei todellakaan ole ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Olen lukenut Itärannan aiemmatkin kirjat, joten pitihän sitä tähänkin tarttua. Tällä kertaa vuorossa on avaruusscifiä, mutta pointti ei ole teknologian ihmeissä ja niistä kertomisessa, vaan luonnonsuojelussa. Ihmiset ovat levittäytyneet Maasta muualle aurinkokuntaan Jupiterin kuita myöten ja Maa itse on lähes asuinkelvoton. Ilmastonmuutos on runnellut sen nostalgiseksi turistikohteeksi, jossa asuvat vain köyhät ja halveksitut maasyntyiset. 

Päähenkilö Lumi on maasyntyinen ja hänen kauttaan kerrotaan, millaisia ennakkoluuloja he kohtaavat. Esimerkiksi Marsissa asuvat pitävät heitä suorastaan oman kohtalonsa ansainneina. Kun pitäisi jakaa Marsin vaurautta köyhemmille, marsilaiset keksivät aina syitä pitää avustukset niin pieninä kuin mahdollista. Maapakolaiset ja salakuljetettujen ihmisten kurja kohtalo ovat aivan suoraa kommentointia tämän hetken pakolaiskriisiin.

Kirjassa on paljon hyvin suoraviivaista vertailua nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Joskus se toimii hyvin, joskus vähän huonommin. Esimerkiksi juuri tuo luontoteema ja se, miten ihminen ei millään voi hillitä itseään luonnon tuhoamisen suhteen, oli mielestäni hyvin kuvattu. Mieleeni jäi etenkin se, miten Kuun pimeää puolta on louhittu oikein antaumuksella, koska poissa silmistä on poissa mielestä. Mutta koska mikään ei riitä, suuryritykset yrittävät viedä teollisuutensa myös Kuun näkyvälle puolelle. Tuli suorastaan paha mieli kun kuvitteli yhdessä Lumin kanssa, miltä Kuu sen jälkeen näyttäisi.

Tarina alkoi mielestäni hyvin hitaasti, eikä kirja ole kovin juonivetoinen. Siinä on pitkiä filosofisia jaksoja, joissa Lumi pohtii itseään, maailmaa ja suhdettaan Soliin. Maasyntyisen taustansa vuoksi Lumi tuntee olevansa jollain tavalla ulkopuolinen joka paikassa, eikä mikään paikka ei ole koti samalla tavalla kuin Maa. Sol edustaa Lumille rakkautta ja kotia maailmassa, jossa hän tuntee olevansa tuuliajolla. Lumin suhde Soliin tuntui minusta etenkin loppupuolella suorastaan läheisriippuvaiselta. Lumi tuntuu olevan valmis antamaan anteeksi aivan mitä tahansa, kunhan vain saisi Solin takaisin. Sinänsä ehkä ymmärrettävää hahmon kannalta, mutta lukijana turhauduin tähän. Kasvata nyt vähän enemmän selkärankaa, Lumi, ei sitä kynnysmatto tarvitse olla vaikka Maasta onkin!

Vauhdikkaan juonen sijaan tarinaa kuljettaa sen kaunis kieli. Kun Itäranta osuu kuvailuissaan kohdalleen, hän todellakin osuu kohdalleen. Välillä teksti tuntui hieman liian raskaalta, mutta toisaalta ne taitavasti kuvaillut asiat olivat kuin maalauksia, joissa viipyi mielellään.


Teimme peltoja ja metsiä, jotka muistuttivat etäisesti niitä, joita Maalla oli kerran meille tarjota. Mutta me kaikki tiedämme, että heti valojen kehän ulkopuolella pimeä asettaa painavat sormensa lasia vasten. Se oli täällä ennen meitä ja pysyy pitkään sen jälkeen, kun meitä ei enää ole, nälkäisenä, kesyttömänä, välittämättä muista kuin itsestään.

(s. 21)

Summa summarum, kaunista kieltä luki mielellään, mutta en lämmennyt Lumin ja Solin suhteelle ollenkaan, ja se sentään oli tärkeä teema. Tarina tuntui myös  liian hitaalta, mutta toisaalta jonain toisena päivänä olisin hyvinkin voinut tykätä verkkaisuudesta enemmän.

Kirjan tiedot:
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet | Teos 2020 | 381 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 2. filosofinen kirja [18/25]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 4]

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 

Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)

Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.

Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

 

Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen.

Korede on tottunut siivoamaan pikkusiskonsa jälkiä. Hän tietää täsmälleen, miten verinen kylpyhuone siivotaan ja kuolleen poikaystävän ruumis hoidellaan näkymättömiin. Kun Ayoola valloittaa Koreden ihastuksen kohteen, isosisko joutuu valinnan eteen. Pitäisikö hänen edes yrittää pelastaa Tade vai antaa siskon tehdä, mitä huvittaa?

Valitan ensin: miksi tässä kirjassa ei ole takakansitekstiä? Takakannessa on vain parissa ulkomaisessa lehdessä ilmestynyttä kehuvaa lausahdusta. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta kustantajan pitäisi kirjaa myydä kirjaa sen sisällön kautta, ei sen, mitä joku tuntematon on joskus jossain siitä sanonut.

Törmäsin itse kirjaan muistaakseni lehtiarvostelussa, jossa kerrottiin kirjasta enemmänkin kuin yksi lause. Nigerialaiset siskokset, joista toinen on sarjamurhaaja ja toinen peittelee hänen jälkiään? Pitää ainakin kokeilla. Kirjaa kehuttiin hauskaksi ja no, ei se vakavakaan ollut? Se on kepeästi kirjoitettu ja toimii paikoitellen makaaberin huumorin kautta, mutta en itse pitänyt sitä varsinaisesti hauskana. Kivana ja nopeana luettavana kylläkin, ei sillä.

Ayoolalla on lappuhaalarit - hän on ainoa tuntemani ihminen, jota ne pukevat - ja hän nuolee jäätelöä, jonka on varmaan ostanut jätskibaarista kulman takaa. Hän lopettaa nuolemisen; ei siksi, että Pejun sanat olisivat saaneet hänet heltymään, vaan koska tajuaa, että niin on sopivaa tehdä surevan ihmisen läsnäollessa. Kulutin yhtenä sunnuntaina kolme tuntia tämän nimenomaisen käyttäytymissäännön selittämiseen.

(s. 168)

Murhia enemmän kirja pyörii loppujen lopuksi sisarusten välisen suhteen ympärillä. Ayoola on uskomattoman kaunis, Korede ei. Kaikki miehet hullaantuvat Ayoolan kauneudesta, mutta Koredea lukuun ottamatta kukaan ei kuitenkaan vaivaudu tutustumaan häneen. Ayoola ei välitä hankaluuksista, joihin Korede joutuu hänen takiaan. Siskoksia yhdistää kuitenkin sisarusrakkaus ja väkivaltainen menneisyys. 

Minusta oli kivaa ja kiinnostavaa, että Korede ei viettänyt koko kirjaa kateudessa pyörien. Hänellä on ollut aikaa tulla sinuiksi sen kanssa, että pikkusiskon rinnalla hän voisi yhtä hyvin olla näkymätön miesten silmissä. Toki se ärsyttää häntä ajoittain, mutta minkäs teet. Enemmän Koredea äsyttävät siskon käytöstavat tai niiden puute. Ei se nyt vain ole sopivaa tehdä iloisia somepostauksia kun poikaystävä on juuri ilmoitettu kadonneeksi. Etenkään, kun katoaminen johtuu siitä, että Ayoola itse tuikkasi häntä puukolla.

Tykkäsin kirjassa erityisesti siitä, että se sijoittui Nigerian Lagosiin eikä tätä sivuutettu olankohautuksella. Kulttuuri, tavat ja jopa joruban kieli ovat koko ajan läsnä. Googlasin välillä vaatekappaleiden nimiä, jotta osasin visualisoida paremmin esimerkiksi sen, millaisiin juhlatamineisiin sisarusten äiti sonnustautui. Etenkin poliisien korruptoituneisuus tuotiin vahvasti esiin. Koreda pelkää kuollakseen joutuessaan liikennepoliisin pysäyttämäksi eikä pelkästään siksi, että auton takakontissa on hetkeä aiemmin ollut ruumis. Koskaan ei voi tietää, mitä poliisi haluaa naiselle tehdä. Tältä(kin) osin nigerialainen patriarkaalinen kulttuuri tuli erittäin selväksi.

Kaiken kaikkeaan mukava lukukokemus! Tämä on Braithwaiten esikoiskirja, joten ehkäpä häneltä ilmestyy ja suomennetaan joskus muutakin.

Kirjan tiedot:
Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja | WSOY 2020 | 235 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: My Sister, the Serial Killer (2018) | Suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm.:
Reader, why did marry him?

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 2]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book by a WOC [40/50]

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen

 

Maaret pakkaa matkalaukkuaan: puserot, housut, sukat.

11-vuotias Maaret aloittaa keskikoulun kaukana Ivalon kirkonkylällä. Pitkä välimatka koulun ja kodin välillä tarkoittaa sitä, Maaretin on asuttava asuntolassa lomia lukuun ottamatta. Heti kouluvuoden alussa käy selväksi, että Maaretin saamelaisuus on muiden mielestä omituinen, hävettävä ja vihattava asia. Hänen huonetoverinsa johtaa kiusaajajoukkoa, jolta Maaret ei tunnu saavan hetken rauhaa.

Tämäkin on lukuhaasteen täsmäkirjoja. Tiesin, että Kerttu Vuolab on saamelainen kirjailija, mutta siihen tietoni sitten loppuivatkin. Googlailu ja Wikipedia valaisivat asiaa tarkemmin ja selvisi, että saamelaiskielien alueella Vuolab on merkittävä kirjailija ja kulttuurinen vaikuttaja. Hänen tavoitteensa on siirtää saamelaista kulttuuria ja kieltä seuraaville sukupolville. 

Sataprosenttinen on omaelämäkerrallinen teos, mutta en tietenkään osaa sanoa, mikä tässä oli faktaa mikä fiktiota. Se on karu kuvaus koulukiusaamisesta ja myös suomalaistamisesta. Opettajat eivät suoranaisesti kiellä Maaretia puhumasta saamea, mutta koulun kieli on suomi ja kiusaajille saamelaisuus on yksi suuri pilkan ja halveksunnan kohde.

Naurunalaisiksi joutuvat myös Maaretin uudet sukat, koska niihin on ommeltu sisnapohjat. Tytöt huomaavat senkin, että sukat on kudottu kotona kehrätystä langasta. Heidän naurunsa tarttuu jo toisiinkin. Maaret juoksee pakoon omaan huoneeseensa, istahtaa sängyn laidalle ja itkee.

- Minä olin niin iloinen, kun äiti kutoi minulle nämä tossut. Täällä niitä vain pilkataan.

(s. 23)

Kirja keskittyy erityisesti Maaretin ensimmäiseen ja toiseen kouluvuoteen, mutta kokonaisuutena se kattaa useamman vuoden. Toisen vuoden aikana Maaret alkaa kävellä unissaan ja saa alakerrasta uuden huoneen ja huonekaverin. Kirstikin on saamelainen ja ylpeä taustastaan. Hän ei suostu ajattelemaan, että saamenpuku on hävettävä ja lupaa puolustaa Maaretia kiusaajien edessä. Maaretille Kirsti on tuki ja turvapaikka, samanlainen kuin lähiseudulla sijaitseva autiotupa. Maaret karkaa tuvalle moneen kertaan saadakseen olla rauhassa ja luonnon lähellä.

Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kirja ei mielestäni ollut lukukokemuksena kovin kummoinen. Sen alkupuoli oli vahvempi kun kuvattiin kiusaamista ja Maaretin harvoja onnellisia hetkiä. Lopussa tarina eteni todella nopeasti ja alkoi muistuttaa listausta. Maaretille kävi näin ja näin ja näin. Mielestäni tarinallisuus kärsi tästä. Harmillista, koska aihe tosiaan oli kiinnostava ja minulle uusi. Saamelaisten suomalaistamisen historia sinänsä ei ole minulle uusi asia, mutta romaani, joka kertoo siitä lapsen silmin, oli uusi tuttavuus.

Kirja sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, miten vähän saamelaiset ja saamelaisuus näkyy kotimaisissa suomenkielisissä lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos lanu-kirjassa on esimerkiksi monikulttuurinen luokka, se tarkoittaa käytännössä sitä, että luokassa on maahanmuuttajataustaisia hahmoja. Saamelaisia tai esimerkiksi Suomen romaneita ei luokassa näy edes kuvituksen tasolla.

En halua, että maahanmuuttajataustaisia hahmoja esiintyisi kirjoissa vähemmän. Sen sijaan toivoisin, että heidän rinnalleen voitaisiin nostaa muitakin etnisiä vähemmistöjä kuten juuri saamelaiset, romanit tai vaikkapa Suomen tataarit. Hijabia käyttävän Aishan lisäksi siellä luokassa voisi olla myös Maaret, joka pukeutuu koulun juhlissa saamenpukuun ja viettää lomansa isovanhempien luona Tenojoen varrella.

Kirjan tiedot:
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen eli lippalakkitytön oppivuodet | Atrain Kustannus 2014 | 113 sivua | Kirjastosta
Pohjoissaamenkielinen alkuteos: Čéppari čáráhus (1994) | Suomennos: Irene Piippola

Luettu myös mm.:
Lastenkirjahylly, Koulukirjastonhoitajat

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 5. saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja [48/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 18. Pohjois-Suomen historiaan sijoittuva kirja [17/25]
Sijoittuu Tenolaaksoon ja Ivaloon 1960-luvulla.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book published in the 20th century [39/50]
Alkuteos vuonna 1994.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

 

Sain päähäni lukea vampyyriklassikko Carmillan joskus viime vuoden puolella, mutta edistyin asiassa vasta nyt. Lukemani suomennos kuului neljän novellin kokoelmaan ja päätin lukea samalla koko kirjan enkä poimia rusinaa pullasta. Hyvä päätös, pidin nimittäin kolmesta novellista ja neljäskin oli ihan ok.

Le Fanu on erittäin taitava tiiviin ja ahdistavan tunnelman luoja. Novelleissa ei ole äkillisiä yllätyskäänteitä eikä niissä luoteta shokeeraaviin skandaaleihin. Pelko hiipii hitaasti päähenkilöiden ympärille ja heillä kestää aikansa ymmärtää, että jossain on nyt jotain vialla ja pahasti. Mielestäni tämä toimi vallan mainiosti ja viihdyin novellien parissa oikein hyvin.

Vaikka olen saanut perusteellisen koulutuksen lääketieteessä ja kirurgiassa, en ole koskaan harjoittanut kumpaakaan ammatikseni.

(s. 9, Vihreää teetä)

Kokoelman ensimmäinen novelli Vihreää teetä toi heti mieleeni Mary Shelleyn Frankensteinin. Tässäkin on monta sisäkertomusta. Nimetön uloin kerros jakaa mentorinsa tohtori Hesseliuksen kirjeitä, joissa tämä kertoo pastori Jenningsistä, joka puolestaan kertoo Hesseliukselle oman tarinansa. Tarinan ytimessä on Jenningsiä riivaava demoninen apina, jota kukaan muu ei voi nähdä.

Tarinan tunnelma oli asiaan kuuluvan synkkä ja ahdistava. Mitään äkillisen dramaattisia juonenkäänteitä ei tapahdu, mutta eipä tarvitsekaan. Kauhu on enemmän korvien välissä kuin portaiden alla vaanimassa. Tarinan loppu on avoin ja lukija voi itse päättää, oliko demoniapina oikeasti olemassa vai oliko Jennings vain sekaisin päästään.

Mielenkiintoisena aatteellisena puolena novellissa ovat sekä Hesseliuksen että Jenningsin jakamat uskomukset. Kumpikin uskoo, että antiikin uskontojen tutkiminen voi viedä kristityn mielen turmioon.  Maallinen keho on vain väliaikainen este ylimaallisen maailman ja sielun välissä. Erilaisten juomien, kuten Jenningsin vihreän teen, on tarkoitus pitää sielu kiinni kehossa houkutusten äärellä, mutta toisaalta liika teen lipityskin voi viedä paholaisen pauloihin. Valitse siinä sitten.

Seuraavaan kertomukseen liitetyssä dokumentissa on jokseenkin yksityiskohtainen tapausselostus, jota tri Hesselius on täydentänyt viittausella käsikirjoituksen valottamaa merkillistä aihetta käsittelevään esseeseensä.

(s. 59, Carmilla)

Kokoelman niminovellissa olemme taas vanhan ystävämme tohtori Hesseliuksen kirjeenvaihdon äärellä. Tällä kertaa pitkän kirjeen kirjoitti kolmeakymppiä lähestyvä Laura, joka muistelee kymmenen vuoden takaisia karmeita tapahtumia. Salaperäinen rouvashenkilö jättää tyttärensä Carmillan Lauran ja hänen isänsä luo, ja kohta ollaankin ihan vampyyreinä.

Carmilla-novellissakin kauhu on tummaa ja hiipivää, joskin veri ja päätkin lentävät sitten, kun Carmilla kohtaa loppunsa. Mietin lukiessani, että kuinkahan paljon lukijat yllättyivät totuudesta Carmillan takana novellin ilmestymisaikoina. Minä tiesin jo aloittaessani, mikä Carmilla on, mutta oletettavasti he eivät tienneet. Mielessäni käväisi useaan otteeseen "juokse, Laura, juokse!" kun Carmilla ryhtyi tuumasta toimeen ja iski hampaansa häneen.

Tiesin jo etukäteen, että Carmilla on nimenomaan lesbovampyyri, joka rakastuu ja viettelee toista nuorta naista. Yllätyin kuitenkin siitä, miten suorasukaisesta tämä esitettiin. Carmillan kiinnostusta Lauraa kohtaan ei peitellä ollenkaan ja Laura vastaa selvästi tunteisiin. Tarina on selvästi seksuaalissävytteinen punastuvine poskineen, pitkine suudelmineen ja kiivaasti kohoilevine povineen. Vaikka Laura tunteekin Carmillan kiinnostuksen välillä epämiellyttävänä, syynä on vampyyrius, ei lesbous. Luin novellin jälkeen hieman lisätietoa siitä ja näköjään siveydensipulius vaivaakin (joitain) myöhempiä elokuvaversioita, ei novellia tai sen aikalaislukijoita.

Tämä tarinani ei ole kertomisen arvoinen, tai ei ainakaan kirjoittamisen arvoinen.

(s. 163, Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä)

Kolmas novelli Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on ehta kummitustarina. Tarinan kertoja Richard muuttaa serkkunsa Tomin kanssa vanhaan taloon, jonka Tomin isä omistaa. Vuokraa ei tarvitse maksaa ja talo sijaitsee lähempänä lääkäriopiskelijoiden bilemestoja, joten tilaisuus on pakko käyttää hyväkseen. Sitten kummatkin miehet alkavat nähdä outoja juttuja öisin ja talon menneisyys alkaa selvitä.

Tämä oli hyvin perinteinen kummitusjuttu, jossa talon entinen herra ei jätäkään taloaan rauhaan. Tunnelma oli taas oivallisen painostava ja synkkä. Vanha talo kuvailtiin perusteellisesti niin, että sen potentiaali aaveiden asuinsijana ei jäänyt epäselväksi. Minua jopa jännitti oikeasti, kun Richard jäi taloon yöksi ihan yksin. Laahustaako portaissa verinen kummitus, päätön ruumis vai jotain ihan muuta? 

Mielenkiintoisena yksityiskohtana novellissa mainitaan avioton lapsi. Talon kummitustuomari, kuuluisa hirttäjä, hirtti itsensä aikoinaan lasten hyppynaruun ja narun omistanut pikkulapsi kuoli myöhemmin kummituksen vainoamana. Taloudenhoitaja, joka tästä kertoo, spekuloi aivan avoimesti, että lapsiparka oli todennäköisesti tuomarin avioton lapsi. Juuri tuollaista hylkäämänsä äpärän murhaamista siltä roistolta saattoi odottaakin.


Vanhasta Limerickin kaupungista itään, noin kymmenen Irlannin mailin päässä Slieveelimin vuorista, joiden lohkareet ja luolat tarjosivat Sarsfieldille turvapaikan kun hän ylitti ne käydäkseen urheasti kuningas Vilhelmin piiritysarmeijan kimppuun, kulkee hyvin vanha ja kapea tie.

(s. 192, Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan)

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli on Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan. Palatessaan kotiinsa köyhä leskiäiti huomaa, että yksi pienemmistä lapsista on poissa. Kun kaksi kadonnutta palaa kotiin illan hämärtyessä, selviää, että kävi juuri niin kuin äiti pelkäsikin ja novellin nimi lupasi.

Tässä novellissa ei ollut mielestäni samanlaista huolella luotua tunnelmaa kuin noissa muissa. Kerronta on hyvin suoraviivaista ja toistaa tuttua kansantarinaa. Luulen, että tällainen "yliluonnollinen olento vie kauniin lapsen" -tarina on esiintynyt jossain muodossa joka puolella ympäri maailmaa. Jos syyllinen ei ole haltia, se on noita, menninkäinen tai vaikkapa enkeli.

Tällä kertaa yllättävänä ja myöskin rasistisena elementtinä oli toinen haltianainen. Varsinainen viekoittelija on tietenkin uskomattoman kaunis ja ihastuttava. Hänen seuralaisensa vaikuttaa olevan palvelija, jonka luisevaa olemusta, värikästä turbaania ja kummallista käytöstä lapset pelkäävät. Kumpihan naisista on valkoinen ja kumpi on musta?


Kirjan tiedot:
Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia | Savukeidas 2012 | 204 sivua | Kirjastosta
Englanninkieliset alkuteokset: Green Tea (1872) | Carmilla (1872) | An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street (1851) | The Child That Went with the Fairies (1870)
Suomennos: Timo Hännikäinen

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 9. kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailijatodennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille [16/25]
* Halloween-lukuhaaste [kirja 1]