Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

 

Sain päähäni lukea vampyyriklassikko Carmillan joskus viime vuoden puolella, mutta edistyin asiassa vasta nyt. Lukemani suomennos kuului neljän novellin kokoelmaan ja päätin lukea samalla koko kirjan enkä poimia rusinaa pullasta. Hyvä päätös, pidin nimittäin kolmesta novellista ja neljäskin oli ihan ok.

Le Fanu on erittäin taitava tiiviin ja ahdistavan tunnelman luoja. Novelleissa ei ole äkillisiä yllätyskäänteitä eikä niissä luoteta shokeeraaviin skandaaleihin. Pelko hiipii hitaasti päähenkilöiden ympärille ja heillä kestää aikansa ymmärtää, että jossain on nyt jotain vialla ja pahasti. Mielestäni tämä toimi vallan mainiosti ja viihdyin novellien parissa oikein hyvin.

Vaikka olen saanut perusteellisen koulutuksen lääketieteessä ja kirurgiassa, en ole koskaan harjoittanut kumpaakaan ammatikseni.

(s. 9, Vihreää teetä)

Kokoelman ensimmäinen novelli Vihreää teetä toi heti mieleeni Mary Shelleyn Frankensteinin. Tässäkin on monta sisäkertomusta. Nimetön uloin kerros jakaa mentorinsa tohtori Hesseliuksen kirjeitä, joissa tämä kertoo pastori Jenningsistä, joka puolestaan kertoo Hesseliukselle oman tarinansa. Tarinan ytimessä on Jenningsiä riivaava demoninen apina, jota kukaan muu ei voi nähdä.

Tarinan tunnelma oli asiaan kuuluvan synkkä ja ahdistava. Mitään äkillisen dramaattisia juonenkäänteitä ei tapahdu, mutta eipä tarvitsekaan. Kauhu on enemmän korvien välissä kuin portaiden alla vaanimassa. Tarinan loppu on avoin ja lukija voi itse päättää, oliko demoniapina oikeasti olemassa vai oliko Jennings vain sekaisin päästään.

Mielenkiintoisena aatteellisena puolena novellissa ovat sekä Hesseliuksen että Jenningsin jakamat uskomukset. Kumpikin uskoo, että antiikin uskontojen tutkiminen voi viedä kristityn mielen turmioon.  Maallinen keho on vain väliaikainen este ylimaallisen maailman ja sielun välissä. Erilaisten juomien, kuten Jenningsin vihreän teen, on tarkoitus pitää sielu kiinni kehossa houkutusten äärellä, mutta toisaalta liika teen lipityskin voi viedä paholaisen pauloihin. Valitse siinä sitten.

Seuraavaan kertomukseen liitetyssä dokumentissa on jokseenkin yksityiskohtainen tapausselostus, jota tri Hesselius on täydentänyt viittausella käsikirjoituksen valottamaa merkillistä aihetta käsittelevään esseeseensä.

(s. 59, Carmilla)

Kokoelman niminovellissa olemme taas vanhan ystävämme tohtori Hesseliuksen kirjeenvaihdon äärellä. Tällä kertaa pitkän kirjeen kirjoitti kolmeakymppiä lähestyvä Laura, joka muistelee kymmenen vuoden takaisia karmeita tapahtumia. Salaperäinen rouvashenkilö jättää tyttärensä Carmillan Lauran ja hänen isänsä luo, ja kohta ollaankin ihan vampyyreinä.

Carmilla-novellissakin kauhu on tummaa ja hiipivää, joskin veri ja päätkin lentävät sitten, kun Carmilla kohtaa loppunsa. Mietin lukiessani, että kuinkahan paljon lukijat yllättyivät totuudesta Carmillan takana novellin ilmestymisaikoina. Minä tiesin jo aloittaessani, mikä Carmilla on, mutta oletettavasti he eivät tienneet. Mielessäni käväisi useaan otteeseen "juokse, Laura, juokse!" kun Carmilla ryhtyi tuumasta toimeen ja iski hampaansa häneen.

Tiesin jo etukäteen, että Carmilla on nimenomaan lesbovampyyri, joka rakastuu ja viettelee toista nuorta naista. Yllätyin kuitenkin siitä, miten suorasukaisesta tämä esitettiin. Carmillan kiinnostusta Lauraa kohtaan ei peitellä ollenkaan ja Laura vastaa selvästi tunteisiin. Tarina on selvästi seksuaalissävytteinen punastuvine poskineen, pitkine suudelmineen ja kiivaasti kohoilevine povineen. Vaikka Laura tunteekin Carmillan kiinnostuksen välillä epämiellyttävänä, syynä on vampyyrius, ei lesbous. Luin novellin jälkeen hieman lisätietoa siitä ja näköjään siveydensipulius vaivaakin (joitain) myöhempiä elokuvaversioita, ei novellia tai sen aikalaislukijoita.

Tämä tarinani ei ole kertomisen arvoinen, tai ei ainakaan kirjoittamisen arvoinen.

(s. 163, Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä)

Kolmas novelli Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on ehta kummitustarina. Tarinan kertoja Richard muuttaa serkkunsa Tomin kanssa vanhaan taloon, jonka Tomin isä omistaa. Vuokraa ei tarvitse maksaa ja talo sijaitsee lähempänä lääkäriopiskelijoiden bilemestoja, joten tilaisuus on pakko käyttää hyväkseen. Sitten kummatkin miehet alkavat nähdä outoja juttuja öisin ja talon menneisyys alkaa selvitä.

Tämä oli hyvin perinteinen kummitusjuttu, jossa talon entinen herra ei jätäkään taloaan rauhaan. Tunnelma oli taas oivallisen painostava ja synkkä. Vanha talo kuvailtiin perusteellisesti niin, että sen potentiaali aaveiden asuinsijana ei jäänyt epäselväksi. Minua jopa jännitti oikeasti, kun Richard jäi taloon yöksi ihan yksin. Laahustaako portaissa verinen kummitus, päätön ruumis vai jotain ihan muuta? 

Mielenkiintoisena yksityiskohtana novellissa mainitaan avioton lapsi. Talon kummitustuomari, kuuluisa hirttäjä, hirtti itsensä aikoinaan lasten hyppynaruun ja narun omistanut pikkulapsi kuoli myöhemmin kummituksen vainoamana. Taloudenhoitaja, joka tästä kertoo, spekuloi aivan avoimesti, että lapsiparka oli todennäköisesti tuomarin avioton lapsi. Juuri tuollaista hylkäämänsä äpärän murhaamista siltä roistolta saattoi odottaakin.


Vanhasta Limerickin kaupungista itään, noin kymmenen Irlannin mailin päässä Slieveelimin vuorista, joiden lohkareet ja luolat tarjosivat Sarsfieldille turvapaikan kun hän ylitti ne käydäkseen urheasti kuningas Vilhelmin piiritysarmeijan kimppuun, kulkee hyvin vanha ja kapea tie.

(s. 192, Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan)

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli on Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan. Palatessaan kotiinsa köyhä leskiäiti huomaa, että yksi pienemmistä lapsista on poissa. Kun kaksi kadonnutta palaa kotiin illan hämärtyessä, selviää, että kävi juuri niin kuin äiti pelkäsikin ja novellin nimi lupasi.

Tässä novellissa ei ollut mielestäni samanlaista huolella luotua tunnelmaa kuin noissa muissa. Kerronta on hyvin suoraviivaista ja toistaa tuttua kansantarinaa. Luulen, että tällainen "yliluonnollinen olento vie kauniin lapsen" -tarina on esiintynyt jossain muodossa joka puolella ympäri maailmaa. Jos syyllinen ei ole haltia, se on noita, menninkäinen tai vaikkapa enkeli.

Tällä kertaa yllättävänä ja myöskin rasistisena elementtinä oli toinen haltianainen. Varsinainen viekoittelija on tietenkin uskomattoman kaunis ja ihastuttava. Hänen seuralaisensa vaikuttaa olevan palvelija, jonka luisevaa olemusta, värikästä turbaania ja kummallista käytöstä lapset pelkäävät. Kumpihan naisista on valkoinen ja kumpi on musta?


Kirjan tiedot:
Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia | Savukeidas 2012 | 204 sivua | Kirjastosta
Englanninkieliset alkuteokset: Green Tea (1872) | Carmilla (1872) | An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street (1851) | The Child That Went with the Fairies (1870)
Suomennos: Timo Hännikäinen

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 9. kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailijatodennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille [16/25]
* Halloween-lukuhaaste [kirja 1]